Samuli Heimonen Kuvataiteilija haluaa tehdä työnsä kuin iskelmätähti. Ollaan keskellä hiljaisuutta, metsäseudulla Keski-Suomen Kangasniemellä. Kuvataiteilija Samuli Heimonen astuu ulos valkoisesta isosta pakettiautostaan, kävelee entisen kyläkoulun ulko-ovelle ja astuu sisään. Kynnysmatossa lukee varokaa koiraa, mutta eläintä ei näy missään. Haukkuakaan ei kuulu. Taiteilija harppoo eteisen halki ja esittelee pikaisesti alakertaa. Koulun pito täällä Kaihlamäessä loppui vuonna 1998. Heimonen osti paikan vaimonsa kanssa vuosien 2001 ja 2002 vaihteessa. Taloa on remontoitu huolella. On nikkaroitu suuri terassi, muurattu uuneja ja vaihdettu öljykattilan tilalle puupellettikattila. Suurin osa alakerran tilasta on taiteilijan työhuoneena. On iso luokka teosten varastointiin, sekä ateljeeksi muutettu valoisa liikuntasali, jonka seinille on ripustettu pari kitaraa. Katosta roikkuu riippukeinu, jossa taiteilija mietiskelee työn lomassa. Keinussa istuessa jalat eivät osu maahan. Yläkerrassa on koti, mutta sitä taiteilija ei esittele. Jokin raja pitää olla. Taiteilijalla on kiire näyttää uusia töitään. Niitä nojaa liikuntasalin seiniin päälletysten, kymmeniä tauluja. Uhkaava metsäaukio, keinuva tyttö, tiikerinpäitä. Asetelmat ovat surrealistisia: karhu pitelee suussaan tytön keinua. Teokset ovat eläinaiheisia, mistä Heimonen tuli tunnetuksi jo vuonna 2008, kun hänet valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Arvoituksellisten maalausten maailmaan pysähtyisi mielellään, mutta puhelias Heimonen esittelee töitään hengästyttävää tahtia. Hän nostelee teoksia näytille vaivattoman näköisesti pitkillä käsillään. Ajatuksena on, että metsässä on reuna, jonka yli ei kannata mennä. Liikutaan rajan yli, jonka jälkeen ei ole mitään, tai jonka jälkeen ainakin tietämyksemme loppuu. Vuori on liikkeessä ja virtaava, melkein hajoamassa. Kuvataiteilijaksi Samuli Heimonen on hämmentävän innokas selostamaan
töitään. Paljonkohan hänessä on maailmanparantajaa? Heimonen valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 32-vuotiaana. Perinteisesti kolmekymppiset on luettu keski-ikäisiin, mutta Heimonen kokee sopineensa nuoreksi taiteilijaksi. Taiteilijan ammattiin kypsytään hitaasti. Jos olisin ollut valintahetkellä 25- vuotias, ei olisi ollut kaarta, mitä esitellä, hän sanoo. Joidenkin kriitikoiden mukaan kaari oli vieläkin liian lyhyt. Timo Valjakka kirjoitti Heimosen nuori taiteilija -näyttelystä Taide-lehteen, että Vuoden nuori taiteilija ei sytytä. Valjakka kritikoi ennen muuta näyttelyn laajuutta. Tampereen Taidemuseossa oli esillä Heimoselta paljon lyhyessä ajassa tehtyjä töitä. Suureen yleisöön näyttely kuitenkin vetosi. Näyttely sai 18 000 kävijää enemmän kuin museon aiemmat nuori taiteilija -näyttelyt. Kookkaita teoksia myytiin runsaasti. Heimoselle laaja näyttely oli mieluisa haaste. Isot tilat saavat hänet maalaamaan merkillisellä draivilla. Kun hän piti alkuvuodesta 2012 yksityisnäyttelyn Salon taidemuseon Veturitallissa, esillä oli jälleen yli viisikymmentä maalausta kaikki vuodelta 2011. Tuottelias taiteilija maalaa useita teoksia yhtä aikaa. En osaa toimia muuten kuin näin. Tykkään teosten virtaamisesta. Silloin tunnen, että elän eniten, Heimonen kertoo. Liikuntasalista pitkänhuiskea taiteilija harppoo luokkahuoneeseen, jonka seinään nojaa petrolinsininen meri. Se on uusinta tuotantoa edustava kolme kertaa kahden metrin kokoinen taulu. Meren aallot kiertyvät kiekuroiksi, jollaisia on monissa muissakin hänen töissään. Niistä tulee mieleen karva, eläimen turkki. Aaltojen keskellä piskuisessa veneessä ajelehtivat ihminen ja koira. Heimonen istahtaa huoneen toiselle seinustalle nojatuoliin ja nostaa jalat ylös. Joskus aamuöisin havahdun siihen, että elämäni perustuu joidenkin karvamaisten juttujen maalaamiseen. Siihen, että maalaan koiria tai karhuja, jotka ovat puussa, hän tunnustaa. Noina hetkinä mietin, miksen ruvennut vaikka lääkäriksi. Kun menen työhuoneelle, tajuan kuitenkin, että jostain syystä näillä jutuilla on minulle hirmuisesti merkitystä. Vaikka en konkreettisesti tiedä, mitä. Heimonen puhuu paljon ja värikkäästi, ja hän vaikuttaa leppoisalta ja
avoimelta. Hän ei kuitenkaan katso päin, vaan istuu viistosti selin. Korkeakoulun käyneenä taiteilijana Heimonen on käsitteellistänyt työskentelyään paljon. Hän linjaa, että kuvataiteilijan työ on hänelle ensisijaisesti muistamista ei taidetta. Asiat tuntuvat selkiytyvän ja kytkeytyvän yhä paremmin toisiinsa jollakin loogisella ja kutkuttavalla tavalla. Ikään kuin muistaisin asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut minulle, hän selittää. Näin puhuessaan hän kuulostaa mystikolta, eivätkä maalaukset ole eri maata. Heimosen töissä on aavistus vaarasta, luonnonkatastrofista tai vähintään muutoksesta, jolle ihmis- ja eläinhahmot altistuvat kuin katsojan sijaiskärsijöinä. Heimonen kertoo ideoidensa syntyvän siten, että hän suhtautuu arvostavasti ajatuksiin, joita kuplii alitajunnasta tai jostakin. Joskus maalatessa oikein säikähdän. Tuntuu kuin jotain suurta olisi liikahtanut jossain syvyyksissä. On pakko pitää tauko, ettei olisi niin tietoinen asioiden valtavista mittasuhteista. Tapahtuuko tämä kaikki minun kuvissani, minun elämässäni vai koko maailmassa? En tiedä. Matka taiteilijaksi alkoi Salvador Dalista. Heimonen näki 15-vuotiaana Dalin Muiston pysyvyys -maalauksen Valituissa Paloissa, ja koki palavaa tarvetta selvittää kaiken Dalista ja surrealismista. Kiinnostus laajeni muihin taidesuuntiin. Heimosen ystävä Mika Purola innostui Dalista myös. Oli joku, jonka kanssa jakaa syvällisesti omaa totuuttaan, Heimonen muistelee. Kaksi taidefriikkiä muodosti koplan, joka kulki lukion käytävillä baskerit päässä ja kävelykepit kädessä. Heitä ei koskaan kiusattu kenties siksi, että Heimonen soitti bändissä. Kaverukset alkoivat maalata tahoillaan sekä tehdä yhdessä tempauksia, jollaisia nykypäivänä kutsuttaisiin installaatioiksi. Kerran Saarijärven museo antoi heille näyttelytilan, jonne he kantoivat sohvat ja rakensivat oman alttaritaulun. Jo pienet kokeilut saivat huomaamaan, miten järjettömän ihmeellistä ja monisäikeistä jälkeä öljyväreillä voi saada, Heimonen kertoo maalaamisesta. Molempien ensimmäiset maalaukset olivat lähestulkoon Dali-kopioita. Mutta miksi juuri Dali sai nuoret innostumaan? Hän oli maalaustaiteen rock-tähti, sellainen sekopää, ettei paremmasta väliä.
Hän oli kieroon kasvanut ihminen, jolla oli pakko-oireita ja jonka elämään julkisuus toi myös huumesekoilut. Seksuaalisuudessa hän oli tirkistelijä, joka oli kirjatietojen mukaan kyvytön aktiin. Tällainen oli murrosiässä vähän rankkaa ja myös hauskaa, Mika Purola kertoo. Purola työskentelee nykyään elokuva-alalla. Hän on muun muassa toiminut Pekka Lehdon apulaisohjaajana. Dalin kautta kaverukset oivalsivat myös, että taide voi olla paljon enemmän kuin kuva jostakin. Dalissa viehätti niin ikään tekninen taituruus. Mika Purolan mukaan Dali avasi kokonaisen maailman. Hän oli sivistynyt jätkä, joka puhui kirjoituksissaan filosofeista ja taiteilijoista. Niistä piti sitten ottaa selvää. Heimosen nuoruuteen kuului kuvataiteen ja bändisoiton lisäksi myös rippikoulun isosena toimimista, seurakuntatoimintaa. Hän sanoo olleensa hiljaisesti omapäinen. Kotona ei tarvinnut kapinoida tai selitellä tekemisiään, vaikka vanhemmat edustivat toisenlaisia maailmoja: äiti työskenteli mielisairaanhoitajana ja isä armeijassa. Oman tien löytäminen ei silti ole ollut ihan helppoa. Siitä on todisteitakin. Heimonen nousee nojatuolista, katoaa luokan perällä olevaan varastotilaan, ja palaa sieltä kädessään pienehkö taulu, joka on pinkiksi maalattua peltiä. Taulusta näkyy läpi; siihen on tehty viilto, joka on kursittu kokoon langalla. Pinkki taulu on taideopintojen ajalta, ja se edustaa mahdollisimman erilaista tyyliä kuin viime vuosien maanläheiset työt. Tämä oli viimeinen yritykseni tehdä sitä niin kuin taidetta, Heimonen pohtii. Ajattelin olevani muodikas ja repäisevä ja taiteentekemisen ytimessä sellaisella tavalla, joka kestää kriittisen tarkastelun. Pinkki räväkkyys ei kuitenkaan nostanut Heimosen omaa ääntä esiin. Hän jatkoi etsintöjä osallistumalla hiilipiirustuskurssille. Se tuottikin oivalluksia öljyvärimaalaamiseen. Sitten hän pääsi vuoden ajaksi Taidekeskus Salmelan vierasateljeeseen maalaamaan. Opettaja varoitteli Salmelan kaupallisuudesta, mutta Heimonen meni silti ja alkoi maalata veneitä. Se tuntui vähän nololta, koska rapistuva vene oli niin romanttinen ja gallenkallelamainen aihe. Mutta samalla se tuntui omalta. Siinä oli jotakin hirmuisen oikeaa.
Kankaille piirtyi myös ihmisjoukkoja, jotka taiteilija näytti kuin jumalnäkökulmasta, askaroimassa pieninä muurahaisina. Muutamat työt olivat kaksoiskuvia; kaukaa katsottuna ihmisjoukko muodosti esimerkiksi kissaeläimen hahmon. Kun yhä useampiin tauluihin alkoi ilmestyä eläinhahmoja, Heimonen kuitenkin epäili jälleen polkuaan. Oliko hän nyt sortumassa tylsään eläintaiteeseen? Kyläkoulun pihasta lähtee polku, entinen pururata, jota pitkin koululaiset aikanaan liikuntatunneilla juoksivat. Samuli Heimonen tallustelee sitä pitkin sisään vanhaan sekametsään. Hän kertoo ostaneensa kunnalta tämän neljän hehtaarin kaistaleen, jotta se varmasti pysyisi metsänä. Viime aikoina Heimonen on kuitenkin kuljeskellut ani harvoin lempipaikoillaan luonnossa. Se johtuu koirasta. Hilppa eli Hilu kuoli keväällä äkillisesti autoimmuunisairauteen, kun Heimonen oli perheineen risteilyllä Välimerellä. Hilu oli aina ollut seurana luontoretkillä, joten ilman sitä Heimosesta tuntui ikävältä mennä metsään. Hilu oli myös työhuonekoira, ja jollakin tapaa osallinen töiden syntyyn. Se tutkiskeli, tarkkaili ja oli seurana. Kun Hilua ei ollut, pariin viikkoon en osannut tehdä mitään, enkä tiennyt, kuka olin itsekään, Samuli Heimonen kertoo. Monessa uudessa työssä seikkailee koira. Vuodet ovat todistaneet, että eläinteema on kantanut menestykseen. Mutta miksi Heimonen oikeastaan maalaa eläimiä? Onko motiivina eläinrakkaus vai kenties osin kaupalliset syyt se, että eläinaiheet uppoavat yleisöön? Samuli Heimonen myöntää hyväntahtoisesti, että hänen lähtökohtansa ovat populäärin puolella. Olen ajatellut olevani kuten iskelmätähdet, jotka tekevät työtään suoraan ihmisille. Taidekirjassaan Armi kiittää Heimonen kertoo maalaavansa eläimiä, koska ne muistuttavat jostakin ihmistä suuremmasta. Niiden tehtävä on palauttaa mieliin jotakin ihmisen alkuperästä. Kuvataidekriitikko Timo Valjakka ei pidä Heimosen töitä söpöinä eläinmaalauksina. Koen, että niiden symbolisisältö on pikemminkin raskaammasta päästä.
Niissä on salaperäisyyttä ja moniselitteisyyttä, jotka näkyvät viehättävän aika laajaa yleisöä, hän arvioi. Valjakan omaan makuun Heimosen työt ovat kuitenkin liian helppoja tulkita. Kaipaisin vaikeampia yhtälöitä, Valjakka sanoo. Yleisesti Heimonen tuntuu olevan kriitikoiden silmissä suosittu taiteilija, muttei kuitenkaan populisti. Ei ole sellaista yleisfiilistä, että hän olisi joku Juhani Palmu. Häntä pidetään taidepiireissä ihan kunniallisena alan miehenä, kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi sanoo. Hänen mukaansa tuotteliaisuus ja taloudellinen menestys ovat herättäneet taidemaailman ihmisissä turhia epäilyksiä siitä, että Heimonen olisi kaupallisesti laskelmoiva. Samuli ei kylläkään ole sillä tavalla minun taiteilijani, että haluaisin sohvani päälle hänen tauluaan. Henkilökohtainen makuni on minimalistinen, Kantokorpi kertoo. Yksi syy Heimosen suosioon lienee se, että hän osaa kohdata yleisönsä ja sanallistaa työskentelyään verevästi. Salon taidemuseon intendentin Pirjo Juuselan mukaan hyvä ulosanti lisää yleisön kiinnostusta kuvataiteilijaan. Hän on myös teknisesti taitava, ja työt herättävät mielenkiintoisia kysymyksiä. Hän on tällä hetkellä varmasti yksi suomalaisen kuvataiteen tunnetuimmista nimistä. Salaperäisintä Heimosessa on se, etteivät hänen teoksensa tyhjene, vaikka hän selostaa niitä hartiavoimin. Heimosen mielestä taiteilijoiden on tärkeä käyttää puheenvuoroja taiteesta, vaikka puhe voi sulkee katsojan omia ajatuksia pois. Mutta salaperäisyyden lähteestään hänen on vaikea puhua. Miten kertoa siitä rikkomatta lumousta? Heimonen miettii. Kysymys on ensinnäkin leikillisyydestä. Ja enemmästä, siitä, että pystyy paneutumaan outoa nautintoa tuoviin asioihin, joita voi kutsua pakkomielteiksi tai kiinnepisteiksi. Niiden kautta voi päästä yhä uudelleen kiinni syviin tunnetiloihin, joihin oma ilmaisu perustuu. Lapsena olin tavattoman kiinnostunut Egyptistä. Kun paneudun ajatukseen Tutankhamonin haudasta, koen samanaikaisesti salaperäisyyden ja kotiin tulemisen tunnetta.
Tunne hiipii mukaan maalauksiin. Heimonen ei ole löytänyt järkevää syytä Egypti-kiinnostukselleen, mutta hänestä kaikkea ei tarvitsekaan selittää. Heimosta kiinnostavat taiteilijana juuri ihmisen käsityskyvyn ja tämän ja tuonpuoleisen rajat. Ajattelen itse, että suurin osa töistäni on uskonnollisia töitä, hän kertoo hieman yllättäen. Uskonnollisuus ei kuitenkaan merkitse hänelle mitään lukkoon lyötyä, vaikkakin hän kuuluu kirkkoon. Häntä kiinnostavat monenlaiset henkiset ilmiöt, ja hän lukee kirjallisuutta elämäntaito-oppaista buddhalaiseen filosofiaan. Hänestä uskonnollisen vakaumuksen muodostaminen on jopa uskonnollisen elämän vastaista. Jo nuorena minua ahdisti se, että ihmiset toistelivat fraaseja, kuten Jeesuksen Kristuksen armo, joita ei mitenkään avattu. Jos ajatellaan, että puhutaan Jumalalle, eikö kannattaisi puhua itse asiaa? Samantyyppinen jargon häntä häiritsee taidemaailmassa. Ihmiset toistelevat asioita, joita he eivät varsinaisesti ymmärrä. On haitallisinta käyttää sanoja, joita joku muu on puhunut. Totuus on jokaisen löydettävä omassa muodossa, omin sanoin ja ajatuksin. Mekanismi löytää totuus on aina henkilökohtainen. Mutta aikooko Samuli Heimonen pelastaa maailman arvoituksellisilla maalauksillaan? Heimonen pysähtyy kyläkoulun pihamaalle, joka on muutettu vaatimattomaksi mutta mukavaksi puutarhaksi. Hän kertoo olevansa huolissaan ihmisten luontosuhteen muuttumisesta ja kannattavansa vihreitä arvoja. Taide ei kuitenkaan ole hänestä järin tehokas keino muuttaa maailmaa. Maailmanparantamisen sijaan häntä motivoi halu näyttää toisille jotakin, mikä on itselle totta. Taidetta tarvitaan, mutta se ei ole aktivismin muotona radikaalein. Taiteilijuus on siinä mielessä itsekäs valinta, hän sanoo. Valkoinen pakettiauto käynnistyy taas, ja Heimonen ottaa kurssin Jyväskylään. Sinne on täältä noin tunnin matka. Hän ajaa rennon näköisesti kyynärpäät rattiin nojaten. Heimosen koti sijaitsee nykyään kahdessa eri paikassa: täällä Kaihlaniemen kyläkoululla sekä Jyväskylässä kerrostalokaksiossa. Perhe muutti kaupunkiin loppukesästä, koska lapset Tenho, 6, ja Oiva, 3, aloittivat Steiner-päiväkodin. Isä-Heimonen käy nyt päivittäin Kangasniemellä
työskentelemässä. Alullaan on uusi elämänvaihe, jossa ei tarvitse tehdä repivää valintaa kaupunki- ja maaseutuasumisen välillä. Voi valita molemmat. Sanna-Kaisa Hongisto Teksti on julkaistu Suomen kuvalehdessä 9.11.2012 suppeammassa muodossa.