1(20) Alustavia näkökohtia ns. itsekriminointisuojan merkityksestä ratkaisun KKO:2009:80 valossa (johtopäätökset lyhyesti): Yleisellä tasolla itsekriminointisuojaa koskeva periaate merkitsee rikoksesta epäillyn oikeutta esitutkinnassa ja muussa rikosprosessissa vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tässä suhteessa epäillyllä ei ole velvollisuutta antaa sellaisia tietoja, joiden hän on perustellusti voinut arvioida vaarantavan tai heikentävän omia puolustusmahdollisuuksiaan. Itsekriminointisuoja on myös voimassa esimerkiksi konkurssimenettelyssä ja muussa siviili- tai hallinto-oikeudellisessa ilmoitusmenettelyssä, jos asianomaista henkilöä vastaan on samanaikaisesti vireillä rikossyyte ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tarkoittamassa itsenäisessä merkityksessä; periaatteella on tämä merkitys ainakin niissä ilmoitusmenettelyissä, joissa ilmoittajaa uhkaa sanktio tietojen antamatta jättämisestä tai väärien tietojen antamisesta. Itsekriminointisuojaa koskeva periaate tulee sovellettavaksi, jos sanktiouhan alla annetulla tiedolla on yhteys rikosprosessissa tutkittuun rikosepäilyyn, tieto on rikosepäilyn kannalta relevantti ja tietojen antaja on perustellusti voinut arvioida sen vaarantavan tai heikentävän hänen puolustusmahdollisuuksiaan; arviointi on tehtävä tietoja antavan näkökulmasta. Kun periaate tulee sovellettavaksi, merkitsee se 1) vastuuvapautta totuudessa pysymisvelvollisuuden rikkomisesta eräissä lakimääräisissä ilmoitusmenettelyissä ja 2) tällaisia tietoja koskevaa hyödyntämiskieltoa Vastuuvapaus merkitsee, että rangaistusvastuu väärästä ilmoituksesta poistuu, mikäli ilmoittaja olisi totuudenmukaisia tietoja antaessaan edistänyt oman syyllisyytensä selvittämistä Tulkinnanvaraista on, saako ilmoitusvelvollinen hyväkseen itsekriminointisuojan suoman vastuuvapauden ilmoitusvelvollisuusmenettelyssä vain sillä edellytyksellä, että hän on samanaikaisesti epäiltynä rikoksesta EIS 6 artiklan tarkoittamassa merkityksessä (suppea tulkinta), vai voiko hän saada hyväkseen tämän vastuuvapauden myös, mikäli hän ei vielä ilmoitusvelvollisuutta täyttäessään ole tällä tavoin epäillyn asemassa (laaja tulkinta) Tulkinnanvaraista on, onko yllytys ja avunanto väärän ilmoituksen antamiseen nyt puheena olevassa ilmoitusmenettelyssä rangaistavaa, jos ilmoitusvelvollisen tilanteeseen (ns. päätekijään) on sovellettava itsekriminointisuojaa koskevaa periaatetta Hyödyntämiskielto tarkoittaa, että tietoja, joita henkilö on antanut lakimääräisessä ilmoitusmenettelyssä sanktioidun totuudessa pysymisvelvollisuuden alaisena, ei saa käyttää näyttönä häntä vastaan sen osoittamiseksi, että hän on syyllistynyt rikokseen.
2(20) Sisällysluettelo 1 Johdanto...3 1.1 Itsekriminointisuojan normiperusta ja merkitys yleisellä tasolla...4 1.2 Itsekriminointisuojan merkityksestä eräissä käytännön laintulkintatilanteissa...4 1.3 Korkeimman oikeuden linjanmuutos...6 1.3.1 Aikaisempi tulkinta...6 1.3.2 Uusi ratkaisusta KKO:2009:80 ilmenevä tulkinta...7 2 Arviointia...8 2.1 Arviointikriteerit...8 2.1.1 Onko sanktiouhalla annetuilla tiedoilla yhteys rikosepäilyyn?...9 2.1.2 Voiko ilmoitusvelvollinen pitää mahdollisena, että sanktiouhalla annetut tiedot vaarantavat tai heikentävät ilmoitusvelvollisen puolustautumismahdollisuuksia?...10 2.1.3 Miten relevantteja sanktiouhalla saadut tiedot ovat näyttönä ilmoitusvelvollisen syyllisyydestä?...10 2.1.4 Arviointinäkökulma...11 2.2 Johtopäätös vastuuvapauskysymykseen...11 2.2.1 Vastuuvapauden perustan sijoittuminen ns. rikoksen rakenteeseen...12 2.3 Johtopäätös hyödyntämiskieltoa koskevaan kysymykseen...14 2.4 Syntyykö itsekriminointisuoja vasta kun ilmoitusvelvollinen on EIS 6 artiklan tarkoittamalla tavalla rikoksesta syytetty?...16 3 Toimenpide-ehdotus: ohjeistus...18 3.1 Esitutkinnassa vireillä olevien asioiden arvioiminen...19 3.2 Syyteharkinnassa vireillä olevien asioiden arvioiminen...19 3.3 Tuomioistuimissa vireillä olevien asioiden arvioiminen...20
3(20) 1 Johdanto Korkeimman oikeuden 20.10.2009 antama ratkaisu KKO:2009:80 koskee ns. itsekriminointisuojaa ja sen merkitystä velallisen petosta koskevan tunnusmerkistön täyttymiselle. Ratkaisu on ennakkopäätös, jolla itsekriminointisuojan merkitystä laajennettiin aikaisempaan oikeustilaan nähden. Ratkaisu antaa aiheen yleisellä tasolla arvioida ainakin, 1. mikä on itsekriminointisuojan keskeinen sisältö Suomen oikeuden mukaan (mukaan lukien kysymys siitä, mikä on se keskeinen laintulkinnallinen muutos, joka on tapahtunut puheena olevan ratkaisun myötä)? 2. minkälaiseen mahdolliseen ohjeistukseen ratkaisu antaa aiheen sellaisten esitutkinnassa, syyteharkinnassa ja tuomioistuimissa vireillä olevien asioiden suhteen, joihin sillä on merkitystä? Tämä selvitys on laadittu valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäen toimeksiannosta. Selvityksen tarkoituksena on ottaa kantaa edellä lueteltuihin kysymyksiin alustavasti. Selvitystä tehdessäni olen perehtynyt edellä tarkoitettuun ennakkotapaukseen ja siihen, mitä eräät kirjoittajat ovat lausuneet itsekriminaatiosuojasta kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa. Selvityksen on tarkoitus toimia keskustelun pohjana Valtakunnansyyttäjänvirastossa 18.11.2009 järjestettävässä tilaisuudessa, johon kutsutaan syyttäjälaitoksen ja poliisin edustajia sekä kaksi ulkopuolista asiantuntijaa. Selvityksen lopussa esitetyt toimenpide-ehdotukset koskevat syyttäjien toimintaa. Arvioitaessa nyt puheena olevan ennakkopäätöksen merkitystä on huomionarvoista, että Korkeimmassa oikeudessa on vireillä varsinaisena muutoksenhakuasiana törkeää veropetosta koskeva asia, jossa niin ikään on kysymys itsekriminointisuojan merkityksestä (valituslupa 2009-103). Asiaa on oikeustapaustietokannassa selostettu seuraavasti: "Samanaikaisesti kun A:ta vastaan oli vireillä veropetoksia koskeva esitutkinta, Verohallinto teki A:n yrityksessä verotarkastuksen. Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta sillä perusteella, että A oli verotarkastuksessa antanut vääriä tietoja ja tämän vuoksi aiheuttanut tai yrittänyt aiheuttaa yhtiön tuloveron määräämisen liian alhaiseksi. Kysymys siitä, oliko A:n menettely verotarkastuksen yhteydessä rangaistavaa, kun otetaan huomioon periaate, jonka mukaan kukaan ei ole velvollinen myötävaikuttamaan syyllisyytensä selvittämiseen".
4(20) Asiassa otettaneen kantaa muun ohella siihen, ovatko tietyt verotusmenettelyssä määrättävät sanktiot luonteeltaan sellaisia, että niiden kohde voidaan rinnastaa rikoksesta syytettyyn. Korkeimman oikeuden ratkaisu asiassa on odotettavissa keväällä 2010. 1.1 Itsekriminointisuojan normiperusta ja merkitys yleisellä tasolla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevassa ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitettuihin oikeudenmukaisen rikosoikeudenkäynnin keskeisiin takeisiin kuuluu myös itsekriminointisuojaa koskeva periaate. Periaate johdetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta siitä huolimatta, että artikla ei sisällä nimenomaista mainintaa itsekriminointisuojasta. Itsekriminointisuojaa koskeva nimenomainen säännös sisältyy kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g -kohtaan. Sen mukaan rikossyytettä tutkittaessa ketään ei saa pakottaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyyttään. Yleisellä tasolla itsekriminointisuoja merkitsee rikoksesta epäillyn oikeutta esitutkinnassa, oikeudenkäynnissä ja muussa viranomaismenettelyssä vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Periaate merkitsee, ettei rikoksesta epäiltyä tai syytteessä olevaa saa pakottaa tai painostaa myötävaikuttamaan omalla toiminnallaan syyllisyytensä selvittämiseen. Periaate merkitsee nimenomaan kieltoa pakottaa epäiltyä aktiivisesti myötävaikuttamaan syyllisyytensä selvittämiseen. Sitä vastoin periaate hyväksyy epäillyn velvoittamisen viranomaisten laillisten toimenpiteiden passiiviseen sietämiseen (etsintä, takavarikko ym.). Itsekriminointisuoja ei myöskään koske epäillyn vapaaehtoisesti antamia lausumia, vaikka nämä olisivatkin hänelle vahingollisia. Vapaaehtoisuus voi toki olla suhteellista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut vapaehtoisuuden arvioinnissa korostetun merkityksen sille, kuinka tietoisesti ja millaisissa olosuhteissa rikoksesta epäilty on luopunut vaitiolo-oikeudestaan. 1 1.2 Itsekriminointisuojan merkityksestä eräissä käytännön laintulkintatilanteissa Keskeinen aihe itsekriminointisuojan käytännön merkitystä koskevassa keskustelussa on se, mikä vaikutus sillä mahdollisesti on rikosoikeudelliselle vastuulle erilaisissa lakisääteisissä ilmoitusvelvollisuuksissa. Tällaisen velvollisuuden asianmukainen täyttäminen saattaa samalla sisältää riskin siitä, että ilmoitusvelvollinen edistää oman rikoksensa ilmitule- 1 Koponen, Pekka. Itsekriminointisuojasta. Teoksessa: Rikosoikeudellisia kirjoituksia VII Raimo Lahdelle 12.1.2006 omistettu. Suomen lakimiesyhdistys 2006. s. 141.
5(20) mista tai selvittämistä. Ilmoitusvelvollisuuden rikkominen saattaa kuitenkin samalla olla erityisesti rangaistavaksi säädetty. 2 Itsekriminointisuoja liittyy siten tyypillisesti tilanteeseen, jossa on olemassa intressikonflikti. Vastakkain olevat edut ovat yhtäältä tiedonantovelvollisen intressi olla myötävaikuttamatta mahdollisesti tekemänsä rikoksen selvittämiseen, ja toisaalta yleisen etuun palautettavissa oleva vaatimus täytäntöönpanon tehokkuuden varmistamisesta ym. Tässä yhteydessä itsekriminointisuoja antaa aiheen kahden käytännöllisesti merkityksellisen kysymyksen esittämiseen: 1. Voiko rangaistusvastuun väärästä ilmoituksesta poistaa se, että ilmoittaja olisi totuudenmukaisia tietoja antaessaan edistänyt oman syyllisyytensä selvittämistä? (ks. jäljempänä vastuuvapauskysymys). 2. Jos ilmoittaja antaa ilmoitusvelvollisuutta täyttäessään itselleen vahingollisia tietoja, voidaanko niitä rajoituksitta käyttää aikaisemman rikoksen toteen näyttämiseen? 3 (ks. jäljempänä hyödyntämiskieltokysymys 4 ). Ensimmäinen kysymys koskee rikosvastuun syntymistä. Esimerkkinä voidaan mainita ratkaisussa KKO:2009:80 esillä ollut kysymys rikoslain 39 luvun 2 :n 1 momentin tarkoittaman velallisen petoksen tunnusmerkistön täyttymisestä. Itsekriminointisuoja antaa tältä osin aiheen kysyä, välttyykö velallinen rikosoikeudellisesta vastuusta salatessaan omaisuuttaan esimerkiksi konkurssimenettelyssä, jos omaisuuden totuudenmukainen ilmoittaminen merkitsisi, että hän samalla tulisi edistäneeksi sellaisten omaisuuden siirtojen selvittämistä, joiden vuoksi häntä olisi syytä epäillä esimerkiksi sanotun luvun 1 :ssä tarkoitetusta velallisen epärehellisyydestä. Jos kysymykseen vastataan myöntävästi velallinen ei omaisuutta salatessaan syyllisty (erikseen) velallisen petokseen. Jos velallinen on syyllistynyt velallisen epärehellisyyteen omaisuuden siirtojen osalta, jää kyseisen omaisuuden salaaminen (velallisen petos) rankaisemattomaksi jälkiteoksi. Jos kysymykseen vastataan kieltävästi, syyllistyy velallinen omaisuutta salatessaan velallisen petokseen ja omaisuuden siirtojen osalta velallisen epärehellisyyteen. Jälkimmäinen kysymys koskee annettujen tietojen hyödynnettävyyttä todisteena velallisen syyllisyyttä tukevana näyttönä. Jos itsekriminointi- 2 Koponen 2006. s. 128. 3 Koponen 2006 s. 129. 4 Lainsäädännössä ei ole yleissäännöstä todisteiden käytön kiellosta eli niin sanotusta hyödyntämiskiellosta. Kiellolla tarkoitetaan niitä rajoituksia, joita oikeudenkäynnissä esitetyn aineiston käyttämiselle todisteena ja hyödyntämiselle todistusharkinnassa mahdollisesti voidaan asetta. Voimassa olevat hyödyntämiskiellot perustuvat yksittäisiin erityissäännöksiin ja oikeuskäytäntöön.
6(20) 1.3 Korkeimman oikeuden linjanmuutos 1.3.1 Aikaisempi tulkinta 5 Toinen samansuuntainen ratkaisu on KKO:2002:116. suojan katsotaan asettavan rajoituksia, merkitsee tämä - edellä olevaan esimerkkitilanteeseen liittyen - että velallisen sanktioidun totuudessa pysymisvelvollisuuden alaisuudessa antamia itselleen vahingollisia tietoja omaisuuden siirroista, ei saa käyttää näyttönä sen osoittamiseksi, että hän on omaisuuden siirtojen osalta syyllistynyt velallisen epärehellisyyteen. Jos itsekriminointisuojan ei katsota merkitsevän tällaisia todisteiden hyödyntämistä koskevia rajoituksia, velallisen ilmoitusta omaisuuden siirroista voidaan käyttää todisteena häntä vastaan sen osoittamiskeksi, että hän on syyllistynyt velallisen epärehellisyyteen. Viimeksi mainittu kysymys osoittaa, että itsekriminointisuojan merkitystä arvioitaessa johtoa on syytä hakea esimerkiksi todistajan vaitiolo-oikeutta koskevista oikeussäännöksistä ja -käytännöistä. Esimerkiksi tilanne, jossa esitutkinnassa todistajana kuullun henkilön asema muuttuu rikoksesta epäillyn asemaksi on läheinen siihen tilanteeseen, jossa henkilö on sanktiouhan alla antanut kertomuksen samoista seikoista, joista häntä koskevassa esitutkinnassa on kysymys. Korkeimman oikeuden aikaisempi käsitys itsekriminoitisuojan merkityksestä käy ilmi muun ohella ratkaisusta KKO:2002:122. 5 Jutussa vastaaja B oli syytteessä törkeästä velallisen epärehellisyydestä siltä osin, kuin hän oli nostanut kommandiittiyhtiöstä varoja yli 1 miljoona markkaa ennen yhtiön konkurssia. Vastaaja A oli syytteessä osallisuudesta sanottuun rikokseen hänen otettuaan vastaan valtaosan kyseisistä varoista. Vastaaja A oli samassa oikeudenkäynnissä syytteessä myös törkeästä velallisen petoksesta. Hänet oli myöhemmin asetettu henkilökohtaiseen konkurssiin ja hän oli konkurssimenettelyssä jättänyt ilmoittamatta B:lta saamiaan varoja. Itsekriminointisuojan merkityksen kannalta keskeinen kysymys oli, oliko A syyllistynyt rangaistavaan menettelyyn (velallisen petokseen) jättäessään ilmoittamatta pesäluettelossa varat, jotka hän oli saanut rikoksella? Hovioikeus katsoi, että A ei olisi voinut ilmoittaa puheena olevia varoja ilman, että hän samalla olisi asettanut itseään ilmeiseen vaaraan joutua vastuuseen rikoksesta (velallisen epärehellisyydestä). Korkein oikeus katsoi sitä vastoin, että A:lla (velallisella) ei ollut oikeutta salata konkurssimenettelyssä pesään kuuluvaa omaisuutta sillä perus-
7(20) teella, että hän oli arvioinut omaisuuden ilmoittamisella ilmiantavansa itsensä omaisuuden alkuperään liittyvästä rikoksesta tai muusta rikoksesta. Korkein oikeus totesi perusteluissaan, että velallisen tietojenantovelvollisuutta pesäluetteloa varten palvelee yksinomaan konkurssia täytäntöönpanomenettelynä. Kyseinen tietojenantovelvollisuus oli tarpeen velkojen etujen suojaamiseksi (täytäntöönpanon tehokkuus), eikä tietojen antaminen tässä ilmoitusmenettelyssä liittynyt mihinkään rikosasiaan tai selvityksen hankkimiseen mahdollisesta rikoksesta. Velallinen ei myöskään tietoja antaessaan ollut rikoksesta epäillyn asemassa. Aikaisempaa oikeustilaa voidaan luonnehtia niin, että itsekriminointisuojan ei pääsääntöisesti katsottu poistavan rangaistusvastuuta edellä mainituissa ja vastaavissa intressikonfliktitilanteissa, jos kysymys oli siviilioikeudellisen ilmoitusvelvollisuuden täyttämisestä. 6 Täysin merkityksettömänä itsekriminointisuojaa ei pidetty aikaisemmin. Ratkaisussa KKO:2002:122 katsottiin olevan keskeistä, oliko siviilioikeudellista menettelyä käytetty aidosti sen omiin tarkoituksiin. Jos ilmoitusmenettelyyn oli ryhdytty sen tarkoitusta poikkeavasta syystä - esimerkiksi näytön saamiseksi esitutkinnassa tutkittavan rikoksen selvittämiseksi - saattoi itsekriminointisuoja tulla merkitykselliseksi. 1.3.2 Uusi ratkaisusta KKO:2009:80 ilmenevä tulkinta Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO:2009:80 lopputulokseen vaikutti olennaisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 21.4.2009 antama ratkaisu tapauksessa Marttinen v. Suomi. Tämä koski korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2002:116. Tapauksessa Marttinen v. Suomi oli kysymys siitä, että henkilöä, jonka epäiltiin salanneen omaisuuttaan ulosotto- ja konkurssimenettelyssä, vaadittiin uudessa ulosottoselvityksessä ilmoittamaan omaisuutensa sakon uhalla. Ihmisoikeustuomioistuin totesi olevan riidatonta, että velallista vastaan vireillä ollut esitutkinta ja ulosottoselvitys olivat koskeneet samoja seikkoja. Velallinen ei ollut voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että häntä voitaisiin syyttää velallisen petoksesta, jos häneltä vaaditusta selvityksestä olisi ilmennyt hänellä olevan varoja, joita ei ollut ilmoitettu aiemmissa ulosottoselvityksissä ja konkurssissa. Koska velallista vastaan oli aloitettu esitutkinta ja koska esitutkinta ja ulosottoselvitys koskivat samoja seikkoja, velallisen oikeus olla vaiti ja myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen jäi olennaisilta osiltaan toteutumatta. Täytäntöönpanon tehokkuuden vaatimus ei oikeuttanut tällaista puuttumista näihin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin johtaviin periaatteisiin. Ihmisoikeustuomioistuin päätyi siten katsomaan, että ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa oli rikottu. 6 Koponen 2006 s. 131.
8(20) 2 Arviointia Ratkaisussaan KKO:2009:80 korkein oikeus toteaa, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin kuuluu rikoksesta epäillyn oikeus sekä esitutkinnassa että muussa viranomaismenettelyssä vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Linjanmuutos käy selkeästi ilmi seuraavista ratkaisuperusteluista: Korkein oikeus toteaa, että itsekriminointsuoja on voimassa myös esimerkiksi konkurssimenettelyssä, jos siinä vaaditaan samaan aikaan rikoksesta epäiltynä olevaa velallista antamaan painostusvankeuden uhalla sellaisia tietoja, joilla voi olla velallisen kannalta haitallista merkitystä vireillä olevassa rikosasiassa Korkein oikeus toteaa, että riittävää tässä suhteessa on jo se, ettei tietoja vaadittaessa ole voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot saattavat olla merkityksellisiä rikosasiassa. Oikeutta pysyä vaiti on siis arvioitava epäillyn näkökulmasta ja niiden tietojen perusteella, joita hänellä on silloin, kun häneltä pakon tai rangaistuksen uhalla vaaditaan tietoja. Epäillyllä ei ole velvollisuutta antaa sellaisia tietoja, joiden hän on perustellusti voinut arvioida vaarantavan tai heikentävän omia puolustusmahdollisuuksiaan. Samasta lähtökohdasta on arvioitava myös sitä, miten läheisesti tiedot liittyvät siihen rikokseen, josta häntä samaan aikaan epäillään. Muutos aikaisempaan tulkintaan on huomattava. Ratkaisussa KKO:2002:122 korkein oikeus tyytyi toteamaan, että tietojen antaminen ei sellaisenaan liity mihinkään rikosasiaan tai selvityksen hankkimiseen mahdollisesta rikoksesta eikä velallinen tietoja antaessaan ole rikoksesta epäillyn asemassa. Siksi velallisella ei tuomioistuimen mukaan ollut oikeutta salata konkurssimenettelyssä pesään kuuluvaa omaisuutta sillä perusteella, että hän arvioi omaisuuden ilmoittamalla ilmiantavansa itsensä omaisuuden alkuperään liittyvästä tai muusta rikoksesta. 2.1 Arviointikriteerit Arvioitaessa, onko itsekriminoitisuojaa koskevaa periaatetta sovellettava yksittäiseen tapaukseen, on huomiota kiinnitettävä seuraaviin kysymyksiin, jotka läheisesti liittyvät toisiinsa: 1. onko sanktiouhalla annetuilla tiedoilla yhteys rikosepäilyyn? 2. voiko ilmoitusvelvollinen pitää mahdollisena, että sanktiouhalla annetut tiedot vaarantavat tai heikentävät ilmoitusvelvollisen puolustautumismahdollisuuksia?
9(20) 3. miten relevantteja sanktiouhalla saadut tiedot ovat näyttönä ilmoitusvelvollisen syyllisyydestä? 2.1.1 Onko sanktiouhalla annetuilla tiedoilla yhteys rikosepäilyyn? Arvioinnissa on ensinnäkin kysyttävä, onko sanktiouhan alaisuudessa annetuilla tiedoilla yhteyttä rikosepäilyyn? Eli, koskevatko sanktiouhalla saadut tiedot ja rikosepäily esimerkiksi samoja kohteita (rahavaroja, osakkeita, varallisuusesineitä ym.)? Tällaisten yhteyksien selvittämisen tärkeys käy selvästi ilmi ratkaisun KKO:2009:80 perusteluista (kohdat 22-29) Perusteluista ilmenee, että korkein oikeus on varsin yksityiskohtaisesti tarkistanut, oliko velallisen epärehellisyysrikoksia koskevan syytteen ja konkurssissa ilmoitettavien tietojen välillä yhteyttä ja minkälaisesta yhteydestä oli kysymys. Korkein oikeus on eräiden tietojen osalta päätynyt siihen, että itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen kannalta merkityksellinen yhteys oli olemassa. Esimerkiksi perustelujen kohdassa 30 todetaan seuraavasti: "Edellä selostetulla tavalla syytekohdissa 1 a, 1 b ja 1 e mainituissa yhtiöissä on ollut sellaisia varoja, joiden osalta A on ollut samanaikaisesti syytteessä velallisen epärehellisyydestä. Omaisuuden ilmoittamisella konkurssissa olisi siten saattanut olla merkitystä vireillä olleessa rikosasiassa. A ei ole voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot olisivat merkityksellisiä hänen syyllisyytensä arvioimisen kannalta". Eräiden toisten tietojen osalta korkein oikeus on päätynyt katsomaan, ettei tällaista yhteyttä ollut. Esimerkiksi perustelujen kohdassa 32 todetaan seuraavasti: "Syytekohdassa 1 c tarkoitettuun Lincat -yhtiöön ei ole siirretty niitä varoja, joiden osalta A on ollut syytteessä velallisen epärehellisyydestä. Syytekohdassa mainittu Kulosaaren kiinteistö on hankittu varoilla, jotka ovat peräisin kohdassa 22 mainituista 15 miljoonan markan osuudesta Interbank Osakepankin osakkeiden kauppahintaa. Näin ollen kiinteistön hankkimiseen ei ole käytetty syytteessä tarkoitettuja varoja. Konkurssissa Lincatista ja Kulosaaren kiinteistöstä annettavilla tiedoilla ei tällä perusteella olisi ollut merkitystä velallisen epärehellisyyttä koskevan syytteen käsittämässä rikosasiassa".
10(20) 2.1.2 Voiko ilmoitusvelvollinen pitää mahdollisena, että sanktiouhalla annetut tiedot vaarantavat tai heikentävät ilmoitusvelvollisen puolustautumismahdollisuuksia? Vaikka ilmoitusmenettelyssä annetuilla tiedoilla olisikin yhteys rikosepäilyyn, on yksittäisessä tapauksessa lisäksi arvioitava, onko ilmoitusvelvollinen voinut pitää mahdollisena, että näitä tietoja saatetaan käyttää rikosprosessissa. Aineelliseen lainsäädäntöön sisällytetyillä rajoitussäännöksillä voi tässä suhteessa olla merkitystä. Tällainen rajoitussäännös voi merkitä, että ilmoitusvelvollisella ei ole ilman muuta syytä epäillä, että ilmoitusmenettelyssä sanktiouhan alla annettu tieto vaarantaa ilmoitusvelvollisen puolustautumismahdollisuuksia rikosprosessissa. 7 Esimerkkinä rajoitussäännöksestä, jolla saattaa olla merkitystä tällaisena "palomuurina", voidaan mainita ulosottokaaren 3 luvun 73. Säännöksen 1 momentin mukaan ulosottomies ei saa luovuttaa tietoa, joka on olennaisin osin saatu: "2) velalliselta kysyttäessä 52 :n 6 8 kohdassa tarkoitetusta seikasta, jos vastauksesta käy ilmi, että velallinen on saattanut syyllistyä muuhun kuin ulosottomenettelyssä tehtyyn rikokseen, ja tiedon luovuttaminen saattaa hänet siinä menettelyssä syytteen vaaraan". Ulosottokaaren 3 luvun 52 :ssä säädetään velallisen velvollisuudesta antaa totuudenmukaisia tietoja ulosottomiehelle varallisuusasemaansa vaikuttavista sopimuksista ja sitoumuksista sekä omaisuudesta, joka on hänen määräysvallassaan tai käytössään valtuutuksen tai muun vastaavan perusteen, järjestelyn tai sopimuksen nojalla (6-kohta); vastikkeellisesti tai vastikkeetta luovuttamastaan omaisuudesta, suorittamistaan maksuista ja tekemistään oikeustoimista, jos tiedot ovat tarpeen sen selvittämiseksi, voidaanko omaisuutta peräyttää ulosottoon takaisinsaantikantein, samoin kuin menettelystä, järjestelystä tai muusta toimenpiteestä, joka on vaikutukseltaan tällaiseen oikeustoimeen rinnastettava (7-kohta) ja muut vastaavat tiedot, jotka koskevat hänen taloudellista asemaansa ja toimintaansa (8-kohta). 2.1.3 Miten relevantteja sanktiouhalla saadut tiedot ovat näyttönä ilmoitusvelvollisen syyllisyydestä? Vaikka ilmoitusmenettelyssä annetuilla tiedoilla olisi yhteyttä rikosprosessiin ja vaikka ilmoitusvelvollinen ei voisikaan poissulkea, että ne saattavat tulla huomioon otettaviksi rikosprosessissa, tulle tiedoilla olla tietynasteinen relevanssi rikosprosessissa näyttönä ilmoitusvelvollisen 7 Voidaan kysyä, minkälaiset perusteet ilmoitusvelvollisella oli epäillä, että ilmoitusmenettelyssä annetut tiedot "vuotavat" rikosprosessiin? Kuten jäljempänä ilmenee, on arviointi tehtävä ilmoitusvelvollisen näkökulmasta. Tämän vuoksi rajoitussäännöksen olemassa olon merkitystä ei saa korostaa liikaa.
11(20) syyllisyydestä. Tällainen relevanssi voi yksittäistapauksessa puuttua. Näin voi hyvinkin olla jos ilmoitusmenettelyssä annetulla tiedolla on täysin neutraali merkitys syyllisyyskysymykseen, jota arvioidaan rikosprosessissa. 2.1.4 Arviointinäkökulma 2.2 Johtopäätös vastuuvapauskysymykseen Korkein oikeus viittaa perusteluissaan (kohta 17) siihen, että ihmisoikeustuomioistuimen uudemman oikeuskäytännön mukaan riittävää on jo se, ettei tietoja vaadittaessa ole voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot saattavat olla merkityksellisiä rikosasiassa. Korkein oikeus myös toteaa, että oikeutta pysyä vaiti on arvioitava syytetyn näkökulmasta ja niiden tietojen perusteella, joita hänellä on silloin, kun häneltä pakon tai rangaistuksen uhalla vaaditaan tietoja. Syytetyllä ei ole velvollisuutta antaa sellaisia tietoja, joiden hän on perustellusti voinut arvioida vaarantavan tai heikentävän omia puolustusmahdollisuuksiaan. Samasta lähtökohdasta on arvioitava myös sitä, miten läheisesti tiedot liittyvät siihen rikokseen, josta häntä samaan aikaan epäillään. Edellä mainitut perustelut viittaavat siihen, että arviointi on tehtävä ilmoitusvelvollisen näkökulmasta. Siitä, että syytetyllä ei korkeimman oikeuden mukaan ole velvollisuutta antaa sellaisia tietoja, joiden hän on perustellusti voinut arvioida vaarantavan tai heikentävän omia puolustusmahdollisuuksiaan, voidaan kuitenkin tehdä se johtopäätös, ettei syytetyn pelkkä ilmoitus riitä tässä suhteessa. Päinvastoin voidaan katsoa tämän viittaavan siihen, että syytetyn tulee kyetä osoittamaan edes jonkinlaisia seikkoja väitteensä tueksi. Mitään ankaraa perustelutaakkaa syytetylle ei luonnollisesti voi sälyttää. 8 Päättelyä tiedon merkityksestä voidaan myös tehdä arvioimalla, mikä tiedon hypoteettinen vaikutus syyllisyyttä koskevaan kokonaisnäyttöön olisi, mikäli annettu tieto luovutettaisiin ilmoitusmenettelystä rikosprosessiin hyödynnettäväksi näyttönä. Jos tieto vahvistaisi syyllisyyden puolesta puhuvaa kokonaisnäyttöä, on perusteltua katsoa, että ilmoitusvelvollinen oli itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen soveltamisalan piirissa antaessaan tietoja Edellä jaksossa 1.2 esitettiin kysymys, voiko rangaistusvastuun väärästä ilmoituksesta poistaa se, että ilmoittaja olisi totuudenmukaisia tietoja antaessaan edistänyt oman syyllisyytensä selvittämistä? Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO:2009:80 jälkeen kysymykseen on 8 Tilanne rinnastuu jossakin määrin tapaukseen, jossa epäilty vetoaa tunnusmerkistö- tai kieltoerehdykseen.
12(20) vastattava myöntävästi. Ratkaisun sisältämän oikeusohjeen perusteella on selvää, että rikoslain 39 luvun 2 :n (velallisen petos) tarkoittama rangaistusvastuu omaisuuden salaamisesta konkurssiprosessiin liittyvässä ilmoitusmenettelyssä poistuu, jos velallisella on perusteltu syy arvioida tietojen vaarantavan tai heikentävän hänen puolustusmahdollisuuksiaan. Selvää on myös, että itsekriminointisuoja voi tulla sovellettavaksi myös muussa siviili- tai hallinto-oikeudellisessa ilmoitusmenettelyssä, jos asianomaista henkilöä vastaan on samanaikaisesti vireillä rikossyyte ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tarkoittamassa itsenäisessä merkityksessä. Itsekriminointisuojalla on tämä merkitys ainakin niissä ilmoitusmenettelyissä, joissa ilmoittajaa uhkaa sanktio tietojen antamatta jättämisestä tai väärien tietojen antamisesta. Koska itsekriminointisuoja liittyy nimenomaan rikoksesta epäillyn oikeussuojaan, se ei lähtökohtaisesti tule sovellettavaksi konkurssi- tai muussa pakkotäytäntöönpanomenettelyssä tai verotusmenettelyssä. Väärien tietojen antaminen tai oikeiden tietojen salaaminen tällaisessa menettelyssä voi sellaisenaan olla rangaistavaa itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen estämättä. Tilanne on kuitenkin toinen, jos asianomaista henkilöä vastaan on samanaikaisesti vireillä rikossyyte ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tarkoittamassa itsenäisessä merkityksessä. Kysymys ei ole siitä, että velallisen petos olisi tässä tilanteessa asiallisesti dekriminalisoitu. 2.2.1 Vastuuvapauden perustan sijoittuminen ns. rikoksen rakenteeseen. Rikosoikeudellisen vastuuvapauden ollessa kysymyksessä voidaan vastuuvapaus yleensä perustaa siihen, että teko ei ole tunnusmerkistön mukainen tai siihen, että tekoon soveltuu jokin oikeuttamis- tai anteeksiantoperuste. Ratkaisussa KKO:2009:80 vastuuvapaus perustui siihen, että syytetyn oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei ollut toteutunut. Ei ole selvää, että tällainen vastuuvapausperuste välttämättä olisi sijoitettavissa sellaisenaan johonkin rikosoikeustieteessä kehitetyn rikoksen rakenteen tasolle. Sanotulla kysymyksenasettelulla on se käytännön merkitys, että ilmoitusvelvollisen vastuuvapauden perustuessa tunnusmerkistön täyttymättä jäämiseen tai oikeuttamisperusteeseen, vastuuvapaus koskee myös muita rikokseen osallisia. Anteeksiantoperusteen ollessa kysymyksessä vastuuvapaus koskee vain kyseistä ilmoitusvelvollista itseään, joka totuudenmukaisia tietoja antaessaan joutuisi myötävaikuttamaan oman rikoksena selvittämistä - ei sen sijaan muita osallisia. Tämän vuoksi on aiheellista esittää seuraavat kysymykset, joihin nyt
13(20) 9 HE 44/2002 vp. puheena oleva korkeimman oikeuden ratkaisu ei annan nimenomaista vastausta: 1. merkitseekö itsekriminointisuojaa koskeva periaate, että väärien tietojen antaminen tai oikeiden tietojen salaaminen sanktiouhkaisessa lakimääräisessä ilmoitusmenettelyssä jää tunnusmerkistön soveltamisalan ulkopuolelle, mikäli ilmoitusvelvollinen totuudenmukaisia tietoja antaessaan joutuisi myötävaikuttamaan oman rikoksensa selvittämisen edistämiseen (esimerkiksi: onko ratkaisun KKO:2009:80 tarkoittamassa tilanteessa kysymys siitä, että vastaajan menettely konkurssioikeudenkäynnin tarkoittamassa ilmoitusmenettelyssä jäi velallisen petoksen tunnusmerkistön ulkopuolelle?) 2. vai onko väärien tietojen antaminen tai oikeiden tietojen salaaminen sinänsä tunnusmerkistön mukaista, mutta itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen soveltumisen vuoksi sallittua, koska kysymyksessä oleva periaate merkitsee yleistä poikkeussäännöstä velvollisuudesta pysyä totuudessa tietoja annettaessa lakimääräisissä sanktiouhkaisissa ilmoitusmenettelyissä (eli onko ratkaisun KKO:2009:80 tarkoittamassa tilanteessa kysymys siitä, että velallisen petoksen tunnusmerkistö täyttyi sinänsä, mutta vastuuvapaus perustui oikeuttamisperusteeseen, esimerkiksi pakkotilaan)? 3. vai merkitseekö itsekriminointisuojaa koskeva periaate sitä, että tekijän ei katsota voineen toimia toisin ja että häneen ei siten voi kohdistaa syyllisyysperiaatteen edellyttämin tavoin moitetta omaisuuden salaamisesta tai väärien tietojen antamisesta tilanteessa, jossa tietojen totuudenmukainen antaminen olisi merkinnyt myötävaikuttamista oman rikoksen selvittämiseen (onko tekijä siis rangaistusvastuusta vapaa anteeksiantoperusteen johdosta)? Tunnusmerkistön jäädessä täyttymättä, kysymys on rikosoikeudellisesti katsottuna täysin sallitusta menettelystä. Oikeuttamisperusteen soveltuessa tekoa pidetään tunnusmerkistön mukaisena mutta teon todetaan olevan (yleisen poikkeussäännön nojalla) sallittu, millä viitataan muun muassa siihen, että tällainen teko on oikeusjärjestyksen hyväksymä. Anteeksiantoperuste poistaa ainoastaan tekijän syyllisyyden ja teon moitittavuuden. Teko itsessään säilyy oikeudenvastaisena ja hylättävänä. 9 Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että syyllisyyden poissulkevat pe-
14(20) rusteet on kutakuinkin tyhjentävästi lueteltu rikoslaissa (puuttuva vastuuikä, syyntakeettomuus, hätävarjelun liioittelu, voimakeinojen käytön liioittelu, anteeksiannettava pakkotilateko, kieltoerehdys ja esimiehen käsky). Oikeuskirjallisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, että rikoslaissa on käytetty ilmausta "tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa", mikäli kysymys on anteeksiantoperusteesta. 10 Käsitykseni mukaan vastuuvapaus, joka ratkaisun KKO:2009:80 tarkoittamissa tilanteissa perustuu itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen soveltamiseen, merkitsee tunnusmerkistön täyttymättä jäämistä sellaisen ilmoitusvelvollisen kohdalla, joka totuudenmukaisia tietoja antaessaan joutuisi myötävaikuttamaan oman rikoksensa selvittämisen edistämiseen. Edustan siis sitä käsitystä, että ratkaisun KKO:2009:80 tarkoittamissa tapauksissa velallisen petoksen tunnusmerkistö ei täyty. Toissijaisesti olen sitä mieltä, että vastuuvapaus perustuu näissä tilanteissa pakkotilaan eli oikeuttamisperusteen soveltuvuuteen. Ilmoitusvelvollinen, jonka tilanteeseen itsekriminointisuojaa koskeva periaate soveltuu, joutuu uhraamaan oikeudellisesti suojattavan arvon toisen pelastamiseksi. Itsekriminointisuojan tarkoittamissa tilanteissa ilmoitusvelvollinen on oikeutettu suojaamaan oman etunsa (oikeutensa olla aktiivisesti myötävaikuttamatta oman rikoksensa selvittämisen edistämiseen) velkojien edun kustannuksella (velvollisuuden totuudenmukaisten tietojen ilmoittamiseen). Sitä vastoin en katso, että vastuuvapaus näissä tilanteissa perustuu anteeksiantoperusteeseen. Johtopäätöksestäni seuraa, että yllytys ja avunanto väärien tietojen antamiseen tai oikeiden tietojen salaamiseen lakimääräisessä ilmoitusmenettelyssä, johon liittyy sanktiouhka, ei tulkintani mukaan täytä rikoksen tunnusmerkistöä, jos ilmoitusvelvollisen tilanteeseen (ns. päätekijään) on sovellettava itsekriminointisuojaa koskevaa periaatetta. Tämä johtopäätös on kiistanalainen. Korkein oikeus joutunee kuitenkin lähiaikoina ottamaan kantaa kysymykseen eräiden vireillä olevien tapausten johdosta. Kysymykseen on syytä palata, kun käytäntöä ohjaava oikeusohje on saatu näiden tapausten saatua ratkaisunsa. 2.3 Johtopäätös hyödyntämiskieltoa koskevaan kysymykseen Ratkaisussaan KKO:2009:80 korkein oikeus toteaa itsekriminointisuojan tarkoittavan muun ohella, että syyttäjän tulee pyrkiä näyttämään syyte toteen turvautumatta todisteisiin, jotka on saatu pakolla tai painostuksella syytetyn tahdosta välittämättä. 10 Frände, Dan. Yleinen rikosoikeus. Edita 2005 s. 183.
15(20) 11 Virolainen - Pölönen. 2004 s. 316. Referoidessaan perusteluissaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä korkein oikeus on tämän kysymyksen osalta kiinnittänyt huomiota myös siihen, että itsekriminointisuojaa on katsottu loukatun tilanteessa, jossa syyttäjä oli käyttänyt syytettyä vastaan näyttönä sellaisia tietoja, joita syytetty oli velvoitettu antamaan rikosasiaa edeltäneessä hallinnollisessa tarkastuksessa. Edelleen itsekriminointisuojaa on katsottu loukatun tilanteessa, jossa velallinen oli konkurssimenettelyn yhteydessä velvoitettu rangaistuksen uhalla esittämään tietoja, joita oli sittemmin rikosoikeudenkäynnissä käytetty keskeisenä näyttönä häntä vastaan. Edellä kohdassa 2.1 esitettyyn kysymykseen, voidaanko ilmoitusvelvollisen lakimääräisessä ilmoitusmenettelyssä sanktiouhan alla antamia itselleen vahingollisia tietoja käyttää hänen aikaisemman rikollisen toimintansa toteen näyttämiseen, on siten vastattava kieltävästi. Johtopäätös nyt puheena olevasta ratkaisusta on, että tietoja, joita henkilö on antanut lakimääräisessä ilmoitusmenettelyssä sanktioidun totuudessa pysymisvelvollisuuden alaisena, ei saa käyttää näyttönä häntä vastaan sen osoittamiseksi, että hän on syyllistynyt rikokseen. Näin ollen esimerkiksi syytettä velallisen epärehellisyydestä tulee näyttää toteen käyttämättä vastaajan konkurssimenettelyssä mahdollisesti antamaa ilmoitusta pesän varoista ja veloista, koska tähän tietojen ilmoittamiseen liittyy pakkoa. Sama johtopäätös on tehtävä monessa tilanteessa, jossa esitutkintaa on edeltänyt hallinnollinen menettely (tai sellainen on toimitettu esitutkinnan rinnalla), missä epäiltyä henkilöä on kuultu esitutkinnassa käsiteltävistä seikoista totuudessa pysymisvelvollisuuden alaisena. Itsessään tietojen pakolla hankkiminen hallinnollisessa menettelyssä ei pääsääntöisesti ole itsekriminointisuojan vastaista. EIS 6.2 artiklan loukkaus voi kuitenkin myöhemmin tapahtua, jos tietoja käytetään rikosprosessissa. Tiettyä epävarmuutta on siitä, onko asiaa kategorisesti arvioitava näin. Näin on ainakin jos tiedot muodostavat olennaisen osan rikosasian näytöstä. 11 Vaikka yksittäisen asian näyttöön liittyisi tietoja, jotka ratkaisun KKO:2009:80 valossa tässä tilanteessa ovat hyödyntämiskiellon piirissä, ei hyödyntämiskiellolla ole vaikutusta mahdolliseen muuhun näyttöön epäillyn syyllisyydestä. Sellaiset tiedot, joita ei ole annettu ilmoitusmenettelyssä sanktiouhan alaisuudessa, voidaan edelleen hyödyntää näyttönä, vaikka ne liittyvät kokonaisuuteen, johon myös liittyy hyödyntämiskiellon piiriin luettavaa näyttöä. On mahdollista, että samassa ilmoitusmenettelyssä (esimeriksi ulosottoselvityksessä) esitetään sekä kysymyksiä, joiden vastauksilla on yhteyksiä ilmoitusvelvollisen aikaisemmin tekemään rikokseen, että kysy-
16(20) myksiä, joiden vastauksilta tällainen yhteys puuttuu. Tällaisessa tilanteessa voidaan mielestäni perustellusti katsoa, että nyt käsiteltävään periaatteeseen liittyvä hyödyntämiskielto ei koske jälkimmäisiin kysymyksiin annettuja vastauksia. Jos tämä ajatus hyväksytään, on ulosottoselvityksestä laaditusta pöytäkirjasta peitettävä ne vastaukset, jotka jäävät hyödyntämiskiellon soveltamispiiriin, mikäli pöytäkirjaan vedotaan kirjallisena todisteena rikosprosessissa. Johtopäätös hyödyntämiskiellon merkityksestä ei ole dramaattinen. Se vastaa asiallisesti tilannetta, jossa henkilöä on esitutkinnassa ensin kuultu todistajana totuudessa pysymisvelvollisuuden alaisena. Sen jälkeen on ilmennyt seikkoja, joiden vuoksi kyseisen henkilön asema on muuttunut rikoksesta epäillyn asemaksi. Uudessa asemassaan hänellä ei ole totuudessa pysymisvelvollisuutta. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti edellyttää tässä tilanteessa, ettei hänen alunperin todistajana antamaansa kuulustelukertomusta käytetä kyseisessä rikosprosessissa näyttönä häntä vastaan (tällaista kertomusta ei käsitykseni mukaan tulisi edes henkilön suostumuksella sisällyttää esitutkintapöytäkirjaan, vaan se tulisi kokonaan korvata uudella kuulustelukertomuksella, jonka hän on antanut epäillyn asemassa ja oikeuksin). 2.4 Syntyykö itsekriminointisuoja vasta kun ilmoitusvelvollinen on EIS 6 artiklan tarkoittamalla tavalla rikoksesta syytetty? Ratkaisussa KKO:2009:80 oli nimenomaan kysymys siitä, että ilmoitusvelvollinen oli ilmoitusvelvollisuuttaan täyttäessään jo rikoksesta epäilty suhteessa niihin omaisuuseriin, joista häneltä vaadittiin tietoja ilmoitusmenettelyssä. Korkein oikeus toteaa, että Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan itsekriminointisuoja on voimassa myös esimerkiksi konkurssimenettelyssä, jos siinä vaaditaan samaan aikaan rikoksesta epäiltynä olevaa velallista antamaan painostusvankeuden uhalla sellaisia tietoja, joilla voi olla velallisen kannalta haitallista merkitystä vireillä olevassa rikosasiassa. Ratkaisusta ei ole mahdollista tehdä yksiselitteisiä johtopäätöksiä siitä, milloin itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen suomat oikeudet astuvat voimaan. Ratkaisusta ei esimerkiksi voi tehdä sitä johtopäätöstä, että ilmoitusvelvollinen saisi hyväkseen itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen suomat oikeudet, vaikkei hän (vielä) ole rikoksesta syytetty EIS 6 artiklan tarkoittamassa mielessä. Ratkaisun perustelut viittaavat lähinnä siihen, että periaatteen suomat oikeuden syntyvät viimeistään, kun ilmoitusvelvollinen on tällä tavoin rikoksesta epäilty. Korkein oikeus toteaa kuitenkin perusteluissaan ihmisoikeustuomioistuimen katsoneen, että itsekriminointisuojalla voi olla merkitystä myös tilanteissa, joissa rikoksesta epäiltyä vaaditaan ilmoittamaan muille kuin
17(20) esitutkintaviranomaisille tietoja, joilla voi olla merkitystä vireillä tai odotettavissa olevassa rikosasiassa. Varsinkin todistajan vaitiolo-oikeutta koskevassa keskustelussa on huomautettu, että oikeudenkäymiskaaren 17:24,1:ssä säädetyn vaitiolo-oikeuden tarkoitus on ehkäistä, että ilmoitusvelvollinen tulee epäillyksi rikoksesta. Tähän nähden on katsottu, että itsekriminointisuojaa ei ole mahdollista yksiselitteisesti rajata pois tilanteissa, joissa esitutkintaa ei vielä ole käynnissä eikä ilmoitusvelvollinen ole rikoksesta epäilty. Tältä osin onkin esitetty käsityksiä, joiden mukaan "eri viranomaisten pakkovaltaa ajatellen itsekriminointisuoja kuuluu kaikille ihmisille jokaisessa tilanteessa, mahdollisista käynnissä olevista rikosten selvittelyprosesseista riippumatta. 12 Itsekriminaatiosuojaa koskevan periaatteen tulkitseminen laajentavasti niin, että se voisi tulla kysymykseen, vaikkei ilmoitusvelvollinen ole rikoksesta syytetty EIS 6 artiklan tarkoittamalla tavalla saattaisi merkitä esimerkiksi, että: velallinen ei syyllistyisi velallisen petokseen salatessaan omaisuutta, mikäli hän on puuttunut kyseistä omaisuutta koskeviin omaisuudensiirtoihin velkojia loukkaavalla tavalla (vaikkei omaisuuden siirtoja koskevaa rikostutkintaa ole aloitettu) yhtiön laillinen edustaja ei syyllistyisi kirjanpitorikokseen kirjaamalla vääriä tietoja kirjanpitoon, jos oikeiden tietojen kirjaaminen merkitsisi, että hän joutuisi paljastamaan osallisuutensa omaisuudensiirtoihin, joita on arvioitava rikoslain vastaisiksi. 13 Oma kantani on, että edellä käsitelty hyödyntämiskielto syntyy siitä riippumatta, onko ilmoitusvelvollinen rikossyytteen alainen EIS 6 artiklan tarkoittamalla tavalla. Henkilön lakimääräisessä ilmoitusmenettelyssä sanktiouhan alla antamaa kertomusta ei käsitykseni mukaan pidä käyttää todisteena hänen syyllistymisestään rikokseen ylipäätänsä. Vastainen oikeuskäytäntö osoittanee, onko hyödyntämiskielto tällä tavalla kategorisesti voimassa vai astuuko se voimaan, kun ilmoitusvelvollinen edellä sanotulla tavalla rikossyytteen alainen. Huomionarvoista on, että henkilö voi olla EIS 6 artiklan tarkoittamalla tavalla rikosepäilyn (criminal Charge) alla jo tilanteessa, milloin häneen asiaansa käsitellää hallinnollisessa kurinpitomenettelyssä. 14 Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että verotusmenettelyssä määrättävä veronkorotus on sellainen 12 Virolainen, Jyrki - Pölönen, Pasi. Rikosprosessin osalliset WSOY 2004 s. 309-310. 13 Tässä yhteydessä voidaan myös mainita rekisterimerkintärikos, jonka täyttymiseen itsekriminointisuojaa koskevalla periaatteella saattaa niin ikään olla merkitystä tässä suhteessa. Ks. Koponen 2006 s. 142. 14 Virolainen - Pölönen 2004 s. 257.
18(20) 3 Toimenpide-ehdotus: ohjeistus sanktio, jonka kohde voidaan rinnastaa rikoksesta syytettyyn. 15 Korkein oikeus ottanee tähän kysymykseen kantaa keväällä 2010 antaessaan ratkaisunsa valituslupa-asiassa 2009-103. Kysymys vastuuvapauden syntymisestä väärien tietojen antamisesta tai oikeiden tietojen salaamisesta lakimääräisessä ilmoitusmenettelyssä, on tulkinnanvaraisempi. Kuten todettiin, keskustelun kohteena olevasta ratkaisusta ei voi tehdä sellaista vahvaa johtopäätöstä, että velallinen olisi oikeutettu salaamaan omaisuuttaan konkurssimenettelyssä, mikäli häneen tuolloin ei kohdistu rikosepäilyä. Päin vastoin näyttäisi siltä, että tämä vastuuvapaus syntyy Korkeimman oikeuden mukaan nimenomaan, jos ilmoitusvelvollinen samalla on rikosepäilyn kohteena. Sen vuoksi katson, että vastuuvapaus väärien tietojen antamisesta tai oikeiden tietojen salaamisesta lakimääräisessä ilmoitusmenettelyssä edellyttää lähtökohtaisesti sitä, että henkilö samalla on rikoksesta epäiltynä ja että hänellä siten sen vuoksi on perusteltu syy olettaa joutuvansa edistämään oman rikollisen toimintansa selvittämistä, mikäli hän antaa totuudenmukaisia tietoja. Ei ole mahdollista poissulkea, että itsekriminointisuojan tarkoittama vastuuvapaus voisi yksittäistapauksessa syntyä, vaikka ilmoitusvelvollinen ei ole tietoja antaessaan rikoksesta epäilty. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että itsekriminointisuojaa koskevalla periaatteella on merkitystä myös sen jälkeen kun henkilö on lainvoimaisesti tuomittu. Tältä osin on esitetty, että henkilölle ei tulisi asettaa positiivista totuusvelvollisuutta tämän omasta rikollisesta menettelystään myöhemmässä erillisessä prosessissa. 16 Kuten edellä on monessa kohdassa ilmennyt, on vielä varsin epäselvää, mitä itsekriminointisuojaa koskeva periaate loppujen lopuksi merkitsee ja mihin juttutyyppeihin ja -asetelmiin se tulee sovellettavaksi. Yleisesti voidaan siten sanoa, että vallitsevassa tilanteessa on olemassa tarve saada oikeuskäytäntöä periaatteen soveltamisesta. Yleisenä huomiona voidaan siten esittää, että rikostorjunnasta vastaavien viranomaisten tulisi tässä tilanteessa mieluummin viedä asioita tuomioistuinten ratkaistavaksi, vaikka niihin liittyisikin tulkinnanvaraisia oikeudellisia kysymyksiä, kuin varovaisuusperiaatteeseen nojautuen jättää tällaiset asiat sikseen. 15 Virolainen - Pölönen 2004 s. 324. 16 Virolainen - Pölönen 2004 s. 312.
19(20) 3.1 Esitutkinnassa vireillä olevien asioiden arvioiminen Ratkaisusta KKO:2009:80 ilmenevällä oikeusohjeella voidaan olettaa olevan merkitystä ennen muuta eräisiin talousrikoksiin, erityisesti velallisen rikoksiin, verorikoksiin ja rahanpesurikoksiin. Myös sellaiset asiat, joissa erityinen asiantuntijaviranomainen on suorittanut tutkimuksia (työsuojelu, onnettomuustutkinta, merenkulku ym.) saattavat kuulua tähän ryhmään. Näihin jutturyhmiin kuuluvissa asioissa tulkinnan muutos saattaa aiheuttaa tarvetta uuteen arviointiin. Tällaisissa esitutkinnassa vireillä olevissa asioissa on tyypillisesti esitutkintaviranomaisen taholta tehty syyttäjälle esitutkintalain 15 :n tarkoittaman ilmoitus. Perusteltuna voidaan tässä tilanteessa pitää, että tutkinnanjohtaja ja syyttäjä yhdessä arvioivat, antaako nyt puheena oleva uusi linjaus itsekriminointisuojan merkityksestä aiheen erityisiin toimenpiteisiin näissä yksittäisissä asioissa. Jos arvioinnissa ilmenee, että jotakin tutkittua menettelyä ei enää ole syytä epäillä rikokseksi, on perusteltua, että tältä osin ryhdytään esitutkinnan rajoittamiseen huomioon ottaen siitä säädetyt yleiset soveltamisedellytykset. Samoin on perusteltua menetellä, jos todistusaineisto nykyisessä uudessa tilanteessa on katsottava olevan edellä käsitellyn hyödyntämiskiellon alaisuudessa ja tästä arvioidaan seuraavan, että edellytykset esitutkinnan rajoittamiselle riittämättömän näytön vuoksi ovat täyttyneet. Arviointia tehtäessä on huomioitava, mitä esitutkintalain 43 :ssä on säädetty esitutkintaviranomaisen velvollisuudesta saattaa asia syyttäjälle syyteharkintaa varten esitutkinnan valmistuttua. Säännöksen mukaan esitutkinta lopetetaan saattamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi, jos tutkinnassa on käynyt selville, ettei rikosta ole tehty taikka ettei asiassa voida nostaa ketään vastaan syytettä tai esittää muuta rikokseen perustuvaa julkisoikeudellista vaadetta. Oikeuskirjallisuuden mukaan sen ollessa epäselvää, onko asiassa riittävästi näyttöä syytteen nostamiseksi, tai tulkittavaksi tulee jokin vaikea juridinen kysymys, asia on saatettava syyttäjän harkittavaksi. 17 3.2 Syyteharkinnassa vireillä olevien asioiden arvioiminen Syyttäjien tulee osana nyt puheena olevien juttujen syyteharkintaa arvioida, antaako keskustelun kohteena oleva ennakkoratkaisu aihetta erityisiin johtopäätöksiin. Näyttökysymyksen osalta syyttäjiä velvoittaa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 :n syytekynnystä koskeva säännös. Sen mukaan virallisen syyttäjän on nostettava syyte, kun on olemassa todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi. Oikeuskysymystä koskevassa harkinnassa syyttäjät ovat velvollisia noudattamaan lakia ja muita meillä noudatetun oikeuslähdeopin tuntemia oikeuslähteitä. Oikeuskysymyksen kannalta on selvää, että 17 Helminen, Klaus - Lehtola, Kari - Virolainen, Pertti. Talentum 2005 s. 254.
20(20) ennakkopäätöksellä tulee olla merkittävä ohjaava vaikutus siihen laintulkintaan, jota syyttäjät syyteharkinnassaan tekevät. 3.3 Tuomioistuimissa vireillä olevien asioiden arvioiminen Jo nostettujen syytteiden osalta on merkittävää, että ne ovat tuomioistuimessa tutkittavina. Perusteltuna ei voida pitää, että tällaisia syytteitä ryhdyttäisiin peruuttamaan yleisesti. Syytteen peruuttaminen on perusteltua vain sellaisissa tapauksissa, joissa on ilmeistä, että vastaajan menettelyä ei enää ratkaisun KKO:2009:80 valossa ole pidettävä rikoksena. Perustellumpana on pidettävä, että syyttäjät vireillä olevissa asioissa kiinnittävät tuomioistuimen huomiota korkeimman oikeuden linjanmuutokseen ja lausuvat käsityksensä siitä, mikä merkitys tällä on käsiteltävänä olevaan asiaan sekä että he jättävät lopputuloksen tuomioistuimen harkintaan. Näin tulee yleensäkin toimina, milloin vireillä olevassa asiassa ratkaisevaan asemaan nousee vaikea ja tulkinnanvarainen oikeudellinen kysymys.