TIETOJA HELSINGIN KAUPUNGIN ENERGIANKÄYTÖSTÄ VUODELTA 2003

TIETOJA HELSINGIN KAUPUNGIN ENERGIANKÄYTÖSTÄ VUODELTA 2003 Energiansäästöneuvottelukunta 28.6.2004

S I S Ä L L Y S L U E T T E L O 1. JOHDANTO 1 2. HELSINGIN ENERGIANTUOTANNON ENERGIATASE JA LIIKENTEEN ENERGIANKULUTUS VUONNA 2003 2 3. KAUPUNGIN OMISTAMIEN KIINTEISTÖJEN ENERGIAN- KULUTUS 5 4. KAUPUNGIN VAIKUTUSPIIRISSÄ OLEVA MUU ENERGIANKULUTUS 15 5. ENERGIANKÄYTÖN YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET HELSINGISSÄ 16 6. YHTEENVETO 23 7. NEUVOTTELUKUNNAN TOIMINTA 24 LIITTEET 1. Kaukolämmityksen ja yhteistuotannon aikaansaama polttoaineen säästö Helsingissä 2. Kaupungin omistamien kiinteistöjen vuoden 2003 energiankulutusten yhdistelmätaulukko 3. Kiinteistötyyppikohtaisten ominaiskulutusten kehittyminen vuoteen 2002 verrattuna 4. Kaupungin omistamien kiinteistöjen eri kiinteistötyyppien ominaiskulutusten kehittyminen 1994-2003

1. JOHDANTO Kaupunginhallitus asetti 3.2.2003 energiansäästöneuvottelukunnan toimikaudeksi 2003 2004. Neuvottelukunnan tehtävänä on: Kaupungin energiansäästötoiminnan koordinointi pitkällä aikavälillä, virastojen, laitosten ja kaikkien kiinteistöhallintoyksiköiden aktivointi energian säästämiseen sekä aloitteiden tekeminen ja lausuntojen antaminen yleisissä energiankäyttöön liittyvissä kysymyksissä. Säästötuloksista säännöllisesti tapahtuva raportointi sekä alan yleisen kehityksen seuraaminen Suomessa ja Euroopassa. Helsingin kestävän kehityksen toimintaohjelman ja siihen liittyvän kasvihuonekaasujen vähentämissuunnitelman toteuttaminen Helsingin kaupungin Paikallisagenda 21-projektin ja energiansäästöneuvottelukunnan välisenä yhteistyönä siten, että ympäristökeskus vastaa toimintaohjelman toteuttamisen käytännön työn koordinoinnista ja toteuttamisesta yhteistyössä hallintokuntien kanssa. Kaupungin ja KTM:n välisen sopimuksen mukaisten tehtävien jatkaminen ja seurantaraportin laatiminen vuosittain sopimuksen mukaisten velvoitteiden toteutumisesta. Kaupungin omaa energiankäyttötilannetta ja siinä tapahtunutta kehitystä kuvaavan raportin laatiminen ja julkaiseminen vuosittain. Energiansäästöstä tiedottamisen jatkaminen. Energiankäyttöön liittyvien vaikuttamiskeinojen tutkimisen, kokeilun ja toteuttamisen sekä ympäristövaikutuksien seuraamisen jatkaminen. Uusiutuvien energialähteiden käyttöä lisäävien toimenpiteiden edistäminen. Kaupungin oman organisaation energiankäytön taloudellisuuden arvioiminen ja siitä huolehtiminen. Osana toimeksiantoansa energiansäästöneuvottelukunta raportoi Helsingin alueen yleisestä sekä kaupungin oman toiminnan ja erityisesti kaupungin omistamien kiinteistöjen energiankäytöstä vuosittain. Neuvottelukunnassa oli toimintakautena puheenjohtajana tulosryhmän johtaja Olavi Tikka rakennusvirastosta sekä jäseninä toimistopäällikkö Eija Kivilaakso kaupunkisuunnitteluvirastosta, ympäristötarkastaja Jari Viinanen ympäristökeskuksesta, kiinteistöpäällikkö Kari Kankainen opetusvirastosta, kiinteistöpalvelujohtaja Unto Ojala sosiaalivirastosta, johtaja Jukka Niemi Helsingin Energiasta, toimitusjohtaja Reino Kettunen Helsingin kaupungin kiinteistöyhtiöistä, jaospäällikkö Hannu Lassila kiinteistövirastosta, kiinteistöpäällikkö Reijo Ketola Helsingin Vedestä, liikennesuunnittelija Hellevi Saivo- Kihlanki liikennelaitoksesta, toimistopäällikkö Jukka Forsman ja kehityspäällikkö Ulla Soitinaho rakennusvirastosta, toimistopäällikkö Veijo Rantio Helsingin Satamasta, LVI-asiantuntija Kai Forsén asuntotuotantotoimistosta, tuoteryhmäpäällikkö Sari Aartolahti hankintakeskuksesta ja toimitusjohtaja Lauri Turja palvelukeskuksesta. Neuvottelukunnan sihteereinä toimivat kehitysinsinööri Pälvi Holopainen ja johtava energia-asiantuntija Mårten Lindholm rakennusvirastosta sekä ympäristöasiantuntija Rauno Tolonen Helsingin Energiasta. Raportin ovat laatineet Mårten Lindholm ja Pälvi Holopainen.

2. HELSINGIN ENERGIANTUOTANNON ENERGIATASE JA LIIKENTEEN ENERGIAN- KULUTUS VUONNA 2003 HELSINGIN ENERGIANTUOTANNON POLTTOAINEENKÄYTTÖ Helsingin alueen energiatuotannon polttoaineen käyttö oli yhteensä 18,86 TWh vuonna 2003. Tuotanto jakautui Helsingin Energian voimalaitosten ja lämpökeskusten tuotantoon, kiinteistökohtaiseen tuotantoon sekä teollisuuden tuotantoon. Helsingin Energian polttoaineiden käyttö lisääntyi edellisen vuoden tasosta noin 20 %. Helsingin Energia käyttää polttoaineena maakaasua, kivihiiltä, raskasta polttoöljyä ja kaatopaikkakaasua. Käytetyistä polttoaineista maakaasun, kivihiilen ja raskaan polttoöljyn käyttö nousi vuonna 2003 edelliseen vuoteen verrattuna. Maakaasun osuus Helsingin Energian käytetystä polttoaineesta oli 9,51 TWh, mikä vastaa noin 52 % (v. 2002 osuus oli 55 %), kivihiilen osuus oli 8,49 TWh, mikä vastaa noin 46 % (v. 2002 osuus oli 43 %) ja raskaan polttoöljyn osuus oli 345 GWh, mikä vastaa noin 1,9 % (v. 2002 osuus oli 1,5 %). Kaatopaikkakaasun osuus oli 4 GWh (v. 2002 4 GWh) ja lisäksi museovesivoiman osuus 0,2 GWh (v. 2002 1 GWh). Helsingin Energian voimalaitosten ja lämpökeskusten energiantuotannon polttoaineenkäytön osuus 18,35 TWh oli koko kaupungin energiantuotannossa käytetystä polttoaineesta runsas 97 %. Jakeluhäviöiden osuus sähköntuotannon osalta oli 158 GWh ja lämmöntuotannon osalta 498 GWh. Tuotannon prosessihäviöiden osuus oli 3394 GWh. Kiinteistökohtaisen lämmön energiatuotanto käytti öljyä 210 GWh (v. 2002 208 GWh), sen osuus koko kaupungin energiantuotannon polttoaineen käytöstä oli runsaat 1,1 %. Prosessihäviöiden osuus kiinteistökohtaisen lämmön tuotannossa oli 50 GWh. Teollisuuden energiantuotannon polttoaineenkäytön osuus koko kaupungin energiantuotannon polttoaineen käytöstä oli 1,6 % eli 303 GWh (v. 2002 217 GWh). Tästä maakaasun osuus on 159 GWh (v. 2002 osuus oli 77 GWh), öljyn 80 GWh (v. 2002 osuus oli 78 GWh) ja biokaasun 64 GWh (v. 2002 osuus oli 62 GWh). Prosessihäviöiden osuus oli 69 GWh. TUOTANNON HYÖTYENERGIA Helsingin alueelle hankitusta raakaenergiasta saatiin hyödyksi 14,69 TWh. Näin ollen Helsingissä käytetyn energian hyötysuhde oli 0,78. Helsingin Energian osuus oli noin 97 % koko Helsingin kaupungin hyötyenergiasta, mikä vastaa 14,29 TWh (v. 2002 12,9 TWh). Helsingin Energian osuudesta 6,81 TWh (48 %) oli sähköenergiaa ja 7,49 TWh (52 %) oli lämpöenergiaa. Helsingin Energian hyötyenergian sähkön osuus oli 46 % ja lämmön osuus 51 % koko kaupungin energiantuotannosta saadusta hyötyenergiasta. Kiinteistökohtaisesta tuotannosta saatu lämpöenergia oli

160 GWh (v. 2002 156 GWh). Teollisuuden tuotannon prosessilämmön osuus oli 214 GWh (v. 2002 164 GWh) ja sähkön osuus 20 GWh (v. 2002 18 GWh).

Energiantuotannon tehokkuus Helsingissä vuonna 2003 Jakeluhäviöt 158 GWh Hiili 8487 GWh Maakaasu 9510 GWh Öljy 345 GWh Kaatopaikkakaasu 4 GWh Museovesivoima 0.2 GWh Helsingin Energian voimalaitokset ja lämpökeskukset Jakeluhäviöt 498 GWh Sähkö 6809 GWh Lämpö 7487 GWh Prosessihäviöt 3394 GWh Öljy 210 GWh Kiinteistökohtainen tuotanto Lämpö 160* GWh Prosessihäviöt 50* GWh Maakaasu 159 GWh (sis. Liikenteen, teollisuuden ja kotitaloudet) Öljy 80 GWh Biokaasu 64 GWh Teollisuuden tuotanto Prosessilämpö 214* GWh Sähkö 20 GWh Prosessihäviöt 69* GWh 18 859 GWh 14 690 GWh Helsingissä tuotetun energian hyötysuhde 14 690 :18 859 = 0,78 *) luku arvioitu KUVA 1. ENERGIANTUOTANNON TEHOKKUUS HELSINGISSÄ VUONNA 2003 LÄMMÖN JA SÄHKÖN YHTEISTUOTANNOLLA SAATU POLTTOAINEENSÄÄSTÖ Sähkön ja kaukolämmön tuotanto kasvoi viime vuonna edelliseen vuoteen verrattuna 11 %. Kasvun taustalla on pohjoismaisesta vesivoimatilanteesta johtunut sähkön lisääntynyt kysyntä ja Helsingin Energian kasvanut merkitys valtakunnallisena sähköntuottajana. Polttoaineiden käyttö kasvoi 20 % edelliseen vuoteen verrattuna, joka on hieman suurempi kuin tuotannon kasvu. Kaukolämmityksen ja sähkön yhteistuotannossa polttoaineen kulutus vuonna 2003 oli 18 342 GWh (2002 15 240 GWh). Tämä on 65 % polttoaine

määrästä, joka olisi tarvittu, jos sähkö olisi tuotettu lauhdutusvoimalaitoksilla ja lämpö kiinteistökohtaisilla laitoksilla. Arvion mukaan säästö oli viime vuonna noin 9 926 GWh (vuonna 2002 9 380 GWh), joka vastaa noin 880 000 tonnia raskasta polttoöljyä. Säästön arvo oli raskaan polttoöljyn vuoden 2003 keskimääräisen hintatason 290 /tn mukaan arvioituna noin 255 milj.. Liitteessä 1 ja kuvassa 2 on esitetty sähkön ja kaukolämmön yhteistuotannon polttoaineenkäyttö ja vertailu erillistuotantoon eli tilanteeseen, jossa sähkö tuotettaisiin lauhdutustuotantona ja lämpö kiinteistökohtaisilla laitoksilla. Energia ( GWh ) 30 000 27 500 25 000 22 500 20 000 17 500 15 000 12 500 10 000 7 500 5 000 2 500 0 1983 1985 1987 1989 1991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 Vuosi YHTEISTUOTANNON SÄÄSTÖ YHTEISTUOTANTO KUVA 2. SÄHKÖN JA KAUKOLÄMMITYKSEN YHTEISTUOTANNOLLA SAATU POLTTOAINEENSÄÄSTÖ GWH:NA ERILLISTUOTAN- TOON VERRATTUNA HELSINGISSÄ. KATU- JA TIELIIKENTEEN ENERGIANKULUTUS Vuonna 2003 Helsingin katu- ja tieliikenteen energiankulutus oli 2164 GWh (vastaava luku vuonna 2002 oli 2189 GWh). Vastaava suoritemäärä vuonna 2003 oli 2262 milj. km (vastaava luku vuonna 2002 oli 2258 milj. km).

3. KAUPUNGIN OMISTAMIEN KIINTEISTÖJEN ENERGIANKULUTUS YLEISTÄ Kaupungin suoraan ja välillisesti omistamien kiinteistöjen kulutustiedot on saatu KULU-tietokoneohjelmistolla, jossa pääosa energian kulutustiedoista saadaan suoraan Helsingin Energian laskutusrekistereistä. KULUn on kehittänyt Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus (VTT) yhteistyössä mm. Helsingin kaupungin kanssa. Rakennustiedot saadaan Helsingin kaupungin tietokeskuksen tietorekisterin rakennusrekisteristä. Tietojen siirto tapahtuu koneellisesti. Tiedot ovat sisällöltään vertailukelpoisia edellisiin vuosiin. Rakennukset on kaupungin alueella luokiteltu viiteentoista käyttötarkoitusryhmään. Kiinteistökohtaisten kulutustietojen oikeellisuus on hyvä, koska laskutusrekistereiden kulutustiedot on pystytty kohdistamaan oikealle kiinteistölle. Kiinteistökohtaisia lämmityspolttoaineiden kulutustietoja ei ole enää ilmoitettu kohteiden vähäisyyden ja mittausmenetelmän epätarkkuuden takia. HELSINGIN KAUPUNGIN KIINTEISTÖT JA NIIDEN KULUTUKSET Laadittuun yhdistelmätaulukkoon (liite 2) on koottu kiinteistötyypeittäin kulutusten kokonaissummat niistä kiinteistöistä, joista saatiin tiedot sekä rakennustilavuudesta että lämpöenergian, sähköenergian tai molempien kulutuksesta. Joistakin näistä puuttuu lämmön tai sähkön kulutus; tämä on kuitenkin huomioitu ominaiskulutuslukujen laskennassa. Tilavuutena on käytetty lämmönkulutusta vastaavaa tilavuutta, nk. lämmitettyä tilavuutta. Yhdistelmässä on sulkeissa esitetty edellisvuoden vastaavat vertailuluvut. Yhdistelmän mukaan kaupungin omistama kiinteistömäärä oli vuoden 2003 päättyessä noin 31,6 milj.m 3, josta välillisesti kiinteistöyhtiöiden kautta omistuksessa oli 11,6 milj.m 3 ja säätiöiden kautta omistuksessa oli 0,6 milj.m 3. Kaupungin suoraan omistama rakennuskanta oli siis 19,4 milj. m 3, josta ulkokunnissa sijaitsevia rakennuksia oli noin 0,4 milj.m 3. Lämmitystiedot saatiin kiinteistömäärästä 25,5 milj.m 3 (81 % kokonaismäärästä). Helsingin kaupungin kiinteistökanta koostuu eri tyyppisistä ja ikäisistä rakennuksista. Kaupungin kiinteistökannasta yli 60 % on valmistunut ennen vuotta 1975. Kuvassa 3 on esitetty koko kiinteistökannan ikäjakauma. Eri tyyppisten rakennusten ikäjakaumat poikkeavat myös toisistaan. Esim. yli puolet ryhmän sairaalat ja sosiaalihuollon rakennukset kohteista on valmistunut ennen vuotta 1945. Kaupungin omistamista lasten päiväkodeista vastaavasti yli 65 % on rakennettu vuoden 1975 jälkeen.

1986-1995 18 % 1996-7 % -1945 18 % 1946-1955 7 % 1976-1985 14 % 1956-1965 15 % 1966-1975 21 % KUVA 3. HELSINGIN KAUPUNGIN KIINTEISTÖKANNAN IKÄJAKAUMA On huomioitava, että valmistumisvuoteen perustuva tilastollinen tarkastelu ei kykene lainkaan erottelemaan peruskorjauksen vaikutusta ominaiskulutukseen, koska peruskorjauksen yhteydessä varustelutaso nykyaikaistuu, mutta kiinteistörekisterissä oleva valmistumisvuosi ei muutu. Peruskorjauksen laajuudesta riippuen kiinteistön varustelutaso ja ominaisuudet voivat muuttua vastaamaan täysin uutta kohdetta. Tämä on otettava huomioon tehtäessä tarkasteluja seuraavilla sivuilla. Niiden rakennusten, joiden lämmönkulutustiedot eivät ole mukana tilastoissa, tilavuudeltaan merkittävimpänä osana ovat Helsingin Energian voimalaitokset ja lukumääräisesti eniten niitä on ryhmässä pientalot. Lämmitetty rakennustilavuus kasvoi 0,4 milj. m 3 edellisestä vuodesta. Suurin yksittäinen kiinteistöryhmä ovat asuinkerrostalot, joiden tilavuus on 10,7 milj.m 3. Asuntoja näissä on noin 44 000 ja asukkaita vajaat 88 000. Asuinkerrostalot muodostavat 42 % kaupungin alueella olevasta lämmitetystä kokonaistilavuudesta, joka on 25,5 milj.m 3. Seuraavaksi suurimmat ryhmät ovat koulut (14 %), liikenteen rakennukset (9 %), teollisuusrakennukset (7 %) sekä sairaalat ja sosiaalihuollon rakennukset (7 %). Energian kokonaiskulutusta, lämmitysenergiaa ja sähköenergiaa, tarkasteltaessa suurimpia käyttäjäryhmiä ovat asuinkerrostalot, 46 % kokonaiskulutuksesta (47 % vuonna 2002), koulut 12 % (13 % vuonna 2002), sairaalat ja sosiaalihuollon rakennukset 9 % (9 % vuonna 2002), teollisuusrakennukset 7 % (8 % vuonna 2002) ja liikenteen rakennukset 5 % (5 % vuonna 2002).

Kaukolämpö on merkittävin lämmitysmuoto kaupungin omistamissa kiinteistöissä Helsingin alueella. Sen osuus kokonaislämmönkulutuksesta oli lähes 99 %. Pelkästään sähköllä lämmitettyjen kiinteistöjen lämpöenergian osuus oli noin 1,2 % ja kiinteistökohtaisilla lämpökeskuksilla tuotettiin kokonaislämpötarpeesta hyvin pieni osuus. KIINTEISTÖJEN OMINAISKULUTUKSET Kiinteistöjen kulutusten vertailemiseksi tarkastellaan yleisesti energian- ja vedenkulutuksia ominaiskulutuslukuina, jotka saadaan jakamalla vuosikulutus rakennustilavuudella. Näin saadaan ominaiskulutusluvut, joiden yksiköt ovat: - lämpö kwh/r-m 3 /a - sähkö kwh/r-m 3 /a - vesi m 3 /r-m 3 /a Yhdistelmätaulukossa (liite 2) on esitetty kiinteistötyyppien lämmön sääkorjatut ja sähkön ominaiskulutukset. Seurantakiinteistötyyppien sisällä ominaiskulutusluvut saattavat vaihdella paljon. Kulutusten vaihtelun syynä on osaltaan seurantakiinteistöjen muodostamat mittauskokonaisuudet, jotka ovat syntyneet laskutusta eivätkä kulutusseurantaa palvelevien tavoitteiden mukaan, ja tällöin samassa yksikössä voi olla jopa eri käyttötarkoituksen rakennuksia. Samaan kiinteistötyyppiin kuuluvien kiinteistöjen kesken on huomattaviakin eroja rakennustavassa sekä rakennusten käyttöajoissa ja käyttäjämäärissä. Nämä seikat on otettava huomioon vertailuja tehtäessä. OMINAISKULUTUSTEN KEHITTYMINEN VUOTEEN 2002 VERRATTUNA Kaupungin kiinteistökannan ominaiskulutukset kehittyivät vuonna 2003 siten, että lämmön sääkorjattu ominaiskulutus kasvoi alle 0,5 % ja sähkön ominaiskulutus kasvoi 4 % edellisvuotisesta. Vuoden 2003 ominaiskulutusten muutoksia vuoteen 2002 verrattuna kulutuslajeittain ja kiinteistötyypeittäin on tarkasteltu liitteessä 3. Lämmön sääkorjattu ominaiskulutus pieneni eniten edelliseen vuoteen verrattuna ryhmissä teollisuusrakennukset (vähennystä 6 %) ja muut rakennukset (vähennystä 5 %). Teollisuusrakennuksissa ominaiskulutus on pienentynyt kolmena vuotena peräkkäin. Eniten lämmön ominaiskulutus on kasvanut edelliseen vuoteen verrattuna ryhmässä liikenteen rakennukset (kasvu 7 %). Myös lasten päiväkodeissa ja virastoissa ominaiskulutus kasvoi 5 % edelliseen vuoteen verrattuna.

Sähkön ominaiskulutus kasvoi koko kiinteistökannassa 4 % edellisvuoteen verrattuna. Suurin kasvu tapahtui ryhmässä väestönsuojat, kasvu 13 % edellisvuoteen verrattuna. Lisäksi ominaiskulutus kasvoi huomattavasti ryhmässä muut rakennukset (kasvu 10 %) ja ryhmässä lasten päiväkodit (kasvu 7 %). Kaikissa asuintaloryhmissä, asuinkerrostaloissa, pientaloissa ja asuntoloissa, ominaiskulutus kasvoi 5 % vuonna 2003 vuoteen 2002 verrattuna. Kirjastoissa ominaiskulutus pieneni 9 % edelliseen vuoteen verrattuna. Kirjastojen lisäksi ominaiskulutus laski ainoastaan ryhmissä teollisuusrakennukset, teatterit ja konserttitalot, seura-, kerho- ja monitoimitalot ja urheilutalot. Muutos oli näissä kaikissa pienempi kuin 5 %. LÄMMÖN SÄÄKORJATUN KULUTUKSEN MUUTOS VUOSIJAKSOLLA 1984-2003 Kaupungin omistamien sairaaloiden, asuinkerrostalojen, koulujen, teollisuusrakennusten ja liikenteen rakennusten lämmön sääkorjatun ominaiskulutuksen kehittymistä vuosijaksolla 1984-2003 on esitetty kuvassa 4. Nämä ryhmät edustavat rakennustilavuuden perusteella 80 % ja lämmönkulutuksen perusteella 82 % kaupungin omistamasta kiinteistö-kannasta. Aikavälillä 1984-2003 on Helsingin kaupungin rakennusten kokonaistilavuus kasvanut 50 %. 80,0 70,0 60,0 Sairaalat kwh/r-m3 50,0 40,0 30,0 20,0 10,0 Asuinkerros-talot Koulut Teollisuusrakennukset Liikenteen rakennukset 0,0 1984 1985 1986 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 Vuosi KUVA 4. KAUPUNGIN OMISTAMIEN SAIRAALOIDEN, ASUIN- KERROSTALOJEN, KOULUJEN, TEOLLISUUSRAKENNUS- TEN JA LIIKENTEEN RAKENNUSTEN LÄMMÖN SÄÄ- KORJATUN OMINAISKULUTUKSEN KEHITTYMINEN VUOSI- JAKSOLLA 1984-2003 Kuvan 4 perusteella voidaan todeta, että lämmön sääkorjattu ominaiskulutus on kaikissa ryhmissä pienentynyt viimeisen kahdenkymmenen vuoden

aikana. Sairaaloiden osalta ominaiskulutus on pienentynyt 15 % mm keskitettyihin valvontajärjestelmiin siirtymisen takia. Samasta syystä koulujen ominaiskulutus pieneni 7 % vuodesta 1984 vuoteen 1995, jolloin koulujen ominaiskulutus oli pienimmillään. Viimeisten kahdeksan vuoden aikana koulujen lämmön sääkorjattu ominaiskulutus on noussut n. 10 % lisääntyneen iltakäytön vuoksi. Toinen syy oli lisäpanostus koulujen sisäilmaston laadun parantamiseen ja kosteusvaurioiden ennaltaehkäisyyn. Nämä molemmat tekijät lisäsivät ilmanvaihtoa ja sen seurauksena energiankulutusta. Asuinkerrostaloissa ominaiskulutus on aikavälillä 1984-2003 pienentynyt n. 9 %. Suurin syy on uusien kohteiden parempi energiatalous, joka on laskenut koko ryhmän lämmön ominaiskulutusta. Liikenteen rakennuksissa ominaiskulutus on vuodesta 1984 vuoteen 2003 pienentynyt n. 12 %, koska uusien kohteiden kuten metroasemien pienempi lämmön ominaiskulutus verrattuna vanhempiin rakennuksiin laskee koko ryhmän lämmön ominaiskulutusta. Teollisuusrakennusten osalta vuosien 1984-1987 kulutustiedot eivät ole vertailukelpoisia vuoden 1988 jälkeisiin tietoihin, höyrylämmityksen tilastoinnin muutoksen takia. Tämän vuoksi kulutustietoja vuosilta 1984-1987 ei ole esitetty kuvassa 4. Teollisuusrakennuksissa lämmön sääkorjattu ominaiskulutus on pienentynyt lähes 22 % vuodesta 1988, varsinkin veden- ja jätevedenpuhdistuksen parantuneen lämmön käytön tehokkuuden ansiosta. 70,0 60,0 Asuintalot 50,0 kwh/r-m3 40,0 30,0 38,0 37,5 36,9 Palvelurakennukset 20,0 10,0 Energia- ja ilmastosopimuksen sallima maksimi 0,0 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2005 Vuosi KUVA 5 KAUPUNGIN OMISTAMIEN ASUINTALOJEN JA PALVELU- RAKENNUSTEN LÄMMÖN SÄÄKORJATUN OMINAIS- KULUTUKSEN KEHITTYMINEN VUOSIJAKSOLLA 1994-2003 KUVAAN ON MERKITTY KTM:N JA KAUPUNGIN ENERGIA- JA ILMASTOSOPIMUKSEN SALLIMA MAKSIMI Kuvassa 5 on esitetty asuintalojen sekä palvelurakennusten lämmön sääkorjatun ominaiskulutuksen kehittymistä aikajaksolla 1994 2003. Sekä palvelurakennuksissa että asuinrakennuksissa ominaiskulutuksen kehitys ei

ole ollut suoraviivainen, vaan ominaiskulutus on välillä kasvanut ja välillä pienentynyt edelliseen vuoteen verrattuna. Pitkäaikaista kehitystä tarkasteltaessa havaitaan, että palvelurakennusten osalta ominaiskulutuksessa ei ole tapahtunut muutosta viimeisten kymmenen vuoden aikana. Sen sijaan asuinrakennusten lämmön sääkorjattu ominaiskulutus on laskenut 3 % ajalla 1994 2003. Tämä kulutuksen lasku heijastuu myös laskevana kehityksenä koko kaupungin lämmön sääkorjattuun ominaiskulutukseen, joka on esitetty kuvassa 6. Kauppa- ja teollisuusministeriön (KTM) ja Helsingin kaupungin välinen energiansäästösopimus uusittiin joulukuussa 2003 ja muutettiin energia- ja ilmastosopimukseksi. Ensimmäinen energiansäästösopimus solmittiin vuonna 1993. Uudessa sopimuksessa tarkistettiin energiansäästötavoitteita. Kuvaan 5 on merkitty energia- ja ilmastosopimuksen alentamistavoitteiden perusteella laskettu ominaiskulutus vuodelle 2005. Tavoite on asetettu kaupungin julkisille palvelurakennuksille. Lämmitysenergian ominaiskulutuksen alentamistavoitteet verrattuina vuoteen 2001 ovat 3 % vuodelle 2005 ja 6 % vuodelle 2010. Vuonna 2001 julkisen rakennuskannan ominaiskulutus oli 38 kwh/ m 3 ja vuonna 2003 37,5 kwh/ m 3, mikä merkitsee, että ominaiskulutus on laskenut kahden vuoden aikana 1,5 % ja se on ollut alentamistavoitteiden mukainen. Kaikkien kaupungin omistamien kiinteistöjen eri kiinteistötyyppien lämmön sääkorjatun ominaiskulutuksen kehittymistä, vuosittain vuoteen 1994 verrattuna, on tarkasteltu liitteessä 4. Kaupungin oman kiinteistökannan lämmön sääkorjattu ominaiskulutus on kaksikymmenvuotiskaudella 1984-2003 pienentynyt 9 %. Koko 1980-luvun alun yhtäjaksoinen lämmön ominaiskulutuksen laskeva trendi päättyi vuonna 1985, jonka jälkeen ominaiskulutus nousi vuoteen 1989 asti. Tämän jälkeen alkoi aikajakson 1984-2003 toinen laskeva kausi, joka kesti aina vuoteen 1995 asti. Tästä lähtien ominaiskulutus on vuorovuosina kasvanut ja pienentynyt aina vuoteen 2000 asti. Tämän jälkeen ominaiskulutuksen kehityksen suunta on ollut aleneva. Kuitenkin on todettava, että kiinteistökannan säätilalla korjattu ominaiskulutus on saavuttanut määrätyn tason ja jatkossa vaatii yhä suurempia teknillisiä ja taloudellisia panostuksia, jotta saavutettaisiin energiansäästöä rakennuskannassa (kuva 6). Toisaalta on muistettava, että ilman suuria panostuksia energiansäästötyöhön, olisi kulutus kasvanut paljon enemmän nykyiseen verrattuna. Eräs syy vuoden 1997 jälkeiseen lämmön ominaiskulutuksen laskun pysähtymiseen on lisäpanostus kiinteistöjen sisäilmaston laadun parantamiseen ja kiinteistöjen kosteusvaurioiden ennaltaehkäisyyn, joka on monessa kiinteistössä lisännyt ilmanvaihtoa ja sen seurauksena energiankulutusta. Lisäksi tilojen käyttö on kasvanut useassa kaupungin omistamassa kohteessa viime vuosina. Uusien energiataloudellisesti parempien rakennusten vaikutus ominaiskulutukseen on hidasta siitä syystä, että uusien kohteiden vuosittainen lisäosuus kaupungin omistamasta lämmitetystä kiinteistökannasta on alle 1 %. Ominaiskulutuksen laskun syitä vuosijaksolla 1984-2003 ovat olleet keskitettyjen valvontajärjestelmien yleistyminen, käytön tehostuminen ja energiansäästötietouden ja -toiminnan

lisääntyminen. Kulutuksen kääntäminen jälleen laskuun vaatii panostamista näihin asioihin jatkossakin. Lisäksi on panostettava sisäilman laadun ja energiankulutuksen välisen yhteyden selvittämiseen energiankulutuksen optimitason saavuttamiseksi. 60,0 50,3 50,0 50,5 47,7 kwh/r-m3 40,0 30,0 20,0 48,9 45,5 45,9 10,0 0,0 1984 1985 1986 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 Vuosi omininaiskulutus kwh/r-m3 KUVA 6. KAUPUNGIN OMISTAMIEN KIINTEISTÖJEN LÄMMÖN SÄÄ- KORJATUN OMINAISKULUTUKSEN KEHITTYMINEN. KU- VAAN ON MERKITTY AIKAJAKSON 1984-2003 ÄÄRIARVOJA SÄHKÖN KULUTUKSEN MUUTOS VUOSIJAKSOLLA 1984-2003 Kaupungin omistamien sairaaloiden, asuinkerrostalojen, koulujen, teollisuusrakennusten ja liikenteen rakennusten sähkön ominaiskulutuksen kehittymistä vuosijaksolla 1984-2003 on esitetty kuvassa 7. Nämä ryhmät edustavat rakennustilavuuden perusteella 80 % ja sähkönkulutuksen perusteella 76 % kaupungin omistamasta kiinteistökannasta. Kuvan 7 perusteella voidaan todeta, että sähkön ominaiskulutus on kaikissa ryhmissä lukuun ottamatta teollisuusrakennuksia kasvanut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Sairaaloissa ominaiskulutus on kasvanut 46 %, asuinkerrostaloissa 23 %, kouluissa 91 % ja liikenteen rakennuksissa 81 % viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Sähkön ominaiskulutuksen kasvu perustuu mm kiinteistöjen varustelutason paranemiseen, käyttöasteen lisääntymiseen sekä ilmanvaihdon tehostumiseen. On huomioitava, että samanlainen suuntaus on näkyvissä myös muilla kiinteistönomistajilla kuin Helsingin kaupungilla eli sähkön ominaiskulutuksen kasvu on valtakunnallinen ilmiö.

45,0 40,0 kwh/r-m3 35,0 30,0 25,0 20,0 15,0 10,0 5,0 Liikenteen rakennukset Sairaalat Teollisuusrakennukset Asuinkerrostalot Koulut 0,0 1984 1985 1986 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 Vuosi KUVA 7. KAUPUNGIN OMISTAMIEN SAIRAALOIDEN, ASUINKER- ROSTALOJEN, KOULUJEN, TEOLLISUUSRAKENNUSTEN JA LIIKENTEEN RAKENNUSTEN SÄHKÖN OMINAISKULU- TUKSEN KEHITTYMINEN VUOSIJAKSOLLA 1984-2003 Teollisuusrakennusten osalta Viikinmäen jätevedenpuhdistamon valmistuminen vuonna 1994 on pääosin vaikuttanut kuvassa 7 esitettyyn kehitykseen. Poikkeava myönteinen kehitys johtuu pääosin siitä, että kaupungin jätevedenpuhdistuksessa 1980-luvun loppupuolella ja 1990-luvun alkupuolella lakkautettiin vanhat aluejätevedenpuhdistamot ja otettiin käyttöön keskitetty Viikinmäen jätevedenpuhdistamo. Mädättämökaasusta tuotetun sähköenergian osuutta on kyetty nostamaan aikaisempaan tilanteeseen verrattuna, mikä on osaltaan vaikuttanut teollisuussektorin kehitykseen. Ominaiskulutukseen suoraan vaikuttava rakennustilavuus on myös nykyään täysin toinen kuin ennen vuotta 1994, mikä osaltaan vaikuttaa ennen vuotta 1994 ja sen jälkeisten tietojen vertailukelpoisuuteen. Vuodesta 1996 on myös teollisuusrakennuksissa sähkönkäytön ominaiskulutus kasvanut, koska Viikinmäen jätevedenpuhdistamolla otettiin käyttöön typenpoistoprosessi vuoden 1998 alussa. Prosessin käyttöönotto aiheutti sen, että lietekaasun tuotanto väheni ja sen myötä myös oman energian tuotanto on pienentynyt ja ostoenergian tarve on kasvanut. Kuvassa 8 on esitetty kaupungin omistamien palvelurakennusten sekä asuintalojen sähkön ominaiskulutuksen kehittymistä aikajaksolla 1994 2003.

25,0 20,0 kwh/r-m3 15,0 10,0 Palvelurakennukset 5,0 Asuintalot 0,0 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 Vuosi KUVA 8 KAUPUNGIN OMISTAMIEN ASUINTALOJEN JA PALVELU- RAKENNUSTEN SÄHKÖN OMINAISKULUTUKSEN KEHIT- TYMINEN VUOSIJAKSOLLA 1994-2003 Asuintalojen sähkön ominaiskulutus nousi 10 % ja palvelurakennusten 13 % vuosijaksolla 1994 2003. Vuoteen 1996 asti palvelurakennusten ominaiskulutus oli laskeva, mutta sen jälkeen nousua on ollut 24 %. Palvelurakennuksiin verrattuna asuintaloissa ominaiskulutuksen kasvu on ollut lähes suoraviivaista. Sekä palvelurakennusten että asuintalojen sähkön ominaiskulutuksen nousu heijastuu koko kaupungin kiinteistökannan sähkönkulutukseen, joka on esitetty kuvassa 9. KTM:n ja Helsingin kaupungin välinen energiansäästösopimus uusittiin joulukuussa 2003 ja se on muutettiin energia- ja ilmastosopimukseksi. Sopimuksen tavoitteena on pysäyttää julkisten palvelurakennusten sähkönkäytön ominaiskulutuksen kasvu ja kääntää ominaiskulutus laskuun vuoteen 2005 mennessä. Tavoite asetettiin ilmastomuutoksen pysäyttämiseksi ja sopimuksen määrittelemä vertailuvuosi on vuosi 2001. Vuonna 2002 sähkönkäytön ominaiskulutus ei kasvanut julkisissa palvelurakennuksissa edelliseen vuoteen verrattuna, mutta vuonna 2003 ominaiskulutus kasvoi 1,5 % edelliseen vuoteen verrattuna. Tämän takia sähkönkäytön ominaiskulutus ei ollut sopimuksen tavoitteiden mukainen. Lähivuodet osoittavat voidaanko vuodesta 1996 alkanut kasvukehitys pysäyttää sopimuksen mukaisesti ja palata vuonna 2002 tapahtuneeseen myönteiseen kehityssuuntaan. Kaikkien kaupungin omistamien kiinteistöjen eri kiinteistötyyppien sähkön ominaiskulutusten kehittymistä, vuosittain vuoteen 1994 verrattuna, on tarkasteltu liitteessä 4.

Kaupungin koko kiinteistökannassa sähkön ominaiskulutus nousi vuodesta 1984 vuoteen 1991 silloisen noususuhdanteen aikana. Laskusuhdanteen aikana vuonna 1991 alkanut sähkön ominaiskulutuksen laskeva kehitys päättyi vuonna 1996. Vuodesta 1997 alkaen vuoteen 1999 sähkön ominaiskulutus kasvoi edellisiin vuosiin verrattuna. Tämän jälkeen rakennuskannan sähkön ominaiskulutus on vuorovuosina pienentynyt ja kasvanut. Kasvuvuosien muutos on kuitenkin ollut paljon suurempi kuin laskuvuosien kehitys, minkä takia sähkönkäytön ominaiskulutus on kasvanut 5 % vuodesta 1999 alkaen ja lähes 19 % vuodesta 1996. Kaksikymmenvuotiskaudella 1984-2003 rakennuskannan sähkön ominaiskulutus on kasvanut lähes 30 %. Vuoden 1996 jälkeen kiinteistöjen käyttö on lisääntynyt ja taloudellisesta kasvusta johtuva sähkönkäytön nousu on lisännyt kulutusta. Sähkönkulutukseen ei uudistuotantokaan vaikuta pienentävästi kuten kiinteistöjen lämmön ominaiskulutukseen. Sähkönkäytön ominaiskulutuksen kasvun pysäyttämisen ratkaisut ovat samankaltaiset kuin 1990-luvun alun myönteisessä kehityksessä. Näitä ovat varsinkin sähkölaitekannan energiatehokkuuden parantaminen, käytön tehostaminen ja energiansäästötietouden ja -toiminnan lisääminen. Näihin on panostettava myös taloudellisen noususuhdanteen aikoihin, ettei sähkönkäyttö nouse kohtuuttomasti. 20,0 18,0 16,0 15,4 16,4 16,5 14,9 16,8 17,7 14,0 kwh/r-m3 12,0 10,0 8,0 6,0 4,0 2,0 0,0 1984 1985 1986 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 Vuosi ominaiskulutus kwh/r-m3 KUVA 9. KAUPUNGIN OMISTAMIEN KIINTEISTÖJEN SÄHKÖN OMI- NAISKULUTUKSEN KEHITTYMINEN. KUVAAN ON MERKIT- TY AIKAJAKSON 1984-2003 ÄÄRIARVOJA

4. KAUPUNGIN VAIKUTUSPIIRISSÄ OLEVA MUU ENERGIANKULUTUS Helsingin Vesi on Helsingin Energian lisäksi merkittävin energiantuottaja kaupungissa. Koko tuotanto käytetään Helsingin Veden omissa laitoksissa. Lietteen käsittelyssä syntyvä nk. mädättämökaasu hyödynnetään jätevedenpuhdistamon prosessissa sekä jätevedenpuhdistamon ja Vanhankaupungin vedenpuhdistuslaitoksen kiinteistöissä lämpöenergiana ja sillä tuotetaan jätevedenpuhdistamon prosessin ja kiinteistön tarvitsemaa sähköä. Jätevedenpuhdistamolla omavaraisuusaste lämpöenergian suhteen oli vuonna 2003 edelleen 100 %. Sähköenergian suhteen omavaraisuusaste vuonna 2003 nousi 4 % edellisvuoteen verrattuna ja se oli 51 %. Puhdistamolla tuotettiin puhdistamon biokaasuenergiasta vuonna 2003 sähköä 17,7 GWh, mikä on 12,7 % enemmän kuin vuonna 2002 (15,7 GWh). Puhdistamon kokonaissähkönkulutus oli 34,9 GWh ja se nousi 4,8 % edellisestä vuodesta (33,3 GWh). Lämmön kokonaistuotanto oli 35,9 GWh. Tällä katettiin Viikinmäen ja Viikinmäki-Vanhakaupunki-yhdystunnelin koko lämmön tarve 33,4 GWh (33,0 GWh) ja loput käytettiin Vanhankaupungin vedenpuhdistuslaitoksen lämmitykseen 2,5 GWh (3,9 GWh). Kokonaisuudessaan lämmönkulutus laski vajaat 3 % edellisvuoden tasosta (36,9 GWh). Helsingin Veden Pitkäkosken vedenpuhdistuslaitoksen ja Vanhankaupungin vedenpuhdistamon yhdistävässä raakavesitunnelissa olevalla vesiturbiinilla tuotetaan sähköä laitoksen omaan käyttöön ja vuonna 2003 sähköä tuotettiin noin 1,8 GWh. Liikennelaitos kulutti vuonna 2003 dieselöljyä 9,9 miljoonaa litraa linjaautoissaan ja työkoneissaan (v. 2002 10,1 milj. l). Liikennelaitoksen markkinaosuus kaupungin sisäisestä bussiliikenteestä oli noin 56 %. Raitio- ja metroliikenteessä sekä varikoilla ja asemilla kului sähköä yhteensä 107,1 GWh (v. 2002 99,3 GWh). Laivaliikenteen polttoöljyn kulutus laiturissa sekä merellä Helsingin satamaalueella välillä Kustaanmiekka-Helsingin satamat-kustaanmiekka oli viime vuonna noin 20 700 tonnia. Helsingin satamassa toimivissa työkoneissa käytettiin n. 1 150 tonnia polttoöljyä ja autoissa n. 245 tonnia dieselöljyä vuonna 2003. Sataman merkittävät energiankuluttajat ovat lähes yksinomaan kaupungin ulkopuolisia yksiköitä, laivoja, sataman työkoneita, autoja yms. Kaupunkialueen ulkovalaistusverkossa oli vuonna 2003 76 762 valopistettä (mukana ei ole tielaitoksen valaistusta) ja niiden energiakulutus oli viime vuonna 60,61 GWh. Muut virastot ja laitokset käyttivät lähinnä sähköä ja lämpöä kaupungin omissa kiinteistöissä luvun 3 mukaisesti.

5. ENERGIANKÄYTÖN YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET HELSINGISSÄ YLEISTÄ Merkittävimmät energiankäytön vaikutukset ympäristöön aiheutuvat eri aineiden päästöistä ja jätteistä. Suurimmat päästöt syntyvät energiantuotannon polttoaineista. Päästöinä ilmaan vapautuu rikkidioksidia, hiilidioksidia, typen oksideja sekä hiukkasia. Päästöt vesistöihin koostuvat lämpökuormasta, typestä, hiilivedystä ja fosforista. Lisäksi päästöinä vapautuu raskasmetalleja, kuten esim. sinkkiä, lyijyä, kromia ja arseenia. Keskeisimpiä ympäristövaikutuksia ovat ilmastovaikutukset sekä maaperän ja vesien happamoituminen. Ilmastomuutosta aiheuttavista kasvihuonekaasuista merkittävin on hiilidioksidi, jota syntyy poltettaessa fossiilisia polttoaineita. Rikkidioksidi ja typenoksidit poistuvat ilmakehästä kuiva- ja märkälaskeumana. Laskeumasta aiheutuu maaperän ja vesistöjen happamoitumista. Pienikokoiset hiukkaset ovat terveydelliseltä kannalta haitallisia aiheuttaen mm hengityselinten sairauksia. Päästöt veteen aiheuttavat rehevöitymistä saattaen johtaa vesistöissä hapen puutteeseen, happikatoon tai jopa yksittäisen järven kuolemaan. Liikenteen ohella myös energiantuotannosta aiheutuvat typen oksidit muodostavat alailmakehässä ultraviolettivalon ja lämmön vaikutuksesta haitallista otsonia. Otsoni vaurioittaa kasvien solukkoa ja heikentää kasvua. Hengitettynä se lisää hengitysteiden reaktiivisuutta ärsykkeille aiheuttaen terveysongelmia. Helsingin kaupunki sitoutui kestävän kehityksen tavoitteisiin vuonna 1995, kun kaupunginhallitus allekirjoitti Euroopan kaupunkien kestävän kehityksen asiakirjan, Aalborgin asiakirjan. Se pohjautuu YK:n Agenda 21- toimintaohjelmaan ja sen allekirjoittaneet kaupungit sitoutuvat laatimaan paikallisen toimintaohjelman kestävän kehityksen edistämiseksi. Vuonna 1997 kaupunginvaltuusto päätti käynnistää asiakirjan mukaisesti Helsingin Paikallisagenda 21-prosessin, jonka tuloksena valtuusto hyväksyi vuonna 2002 Helsingin kestävän kehityksen toimintaohjelman. Ohjelman laadinta oli uudenlainen vuorovaikutteinen prosessi, johon osallistuivat kaupungin virastojen ja laitosten lisäksi mm lukuisat asukasyhteisöt, kansalaisjärjestöt ja ammatilliset järjestöt. Prosessiin liittyi myös asukasvetoisten kestävän kehityksen hankkeiden (yhteensä noin 160) toteuttaminen. Ohjelmakokonaisuuteen kuuluu myös Paikallisagenda 21-projektin tuottamaa muuta aineistoa, kuten Ideapakki, johon sisältyy lähtökohtatietoja, ongelma-analyysejä, ideoita ja toimenpide-ehdotuksia, Helsingin kestävän kehityksen A-indikaattorit ja kestävän kehityksen teemaryhmien ehdotukset. Kaupunginvaltuuston päätös sisältää seitsemän päätavoitetta sekä 21 muuta päätöskohtaa, joissa kuvataan ohjelman osatavoitteet ja toimintakonaisuudet. Helsingin ekologisen kestävyyden ohjelmaa on työstetty kuudessa teemaryhmässä, joiden aihepiirit on valittu ja muokattu seitsemästä kestävän kehityksen toimenpideohjelman päätavoitteesta. Uudella ohjelmalla vauhditetaan

ja konkretisoidaan kestävän kehityksen toimintaohjelmaan kirjattuja tavoitteita ekologisen ulottuvuuden osalta vuosille 2005-2008. Suurena haasteena tulevaisuudessa on kasvihuoneilmiötä lisäävien hiilidioksidipäästöjen vähentäminen kansainvälisten sopimusten edellyttämälle tasolle. Tässä energiansäästön onnistumisella on ratkaiseva merkitys. Euroopan yhteisö ja sen 15 jäsenvaltiota ratifioivat Kioton pöytäkirjan vuonna 2002, mikä vahvisti myös jäsenvaltioiden välisen taakanjakosopimuksen. Yhteinen tavoite on 8 % vähennys vuoden 1990 kasvihuonekaasupäästöjen tasosta vuoteen 2010 mennessä. Nykyisiin kansallisiin ja EU:n toimintamalleihin ja toimenpiteisiin perustuvat ennustukset osoittavat kuitenkin, että EU:n päästöt vähenevät vuoteen 2010 mennssä vain noin 4,7 % prosenttia. Helsingin kaupungin tavoitteena on pyrkiä vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä nykytasosta vähintään vuoden 1990 tasolle vuoteen 2010 mennessä. Energiantuotannon päästöistä huomioidaan päästölaskelmassa vain kunnan alueellista energiankulutusta vastaava osuus. Kasvenerlaskelmalla tehtyjen ennakkolaskelmien mukaan Helsingin kulutukseen perustuvat kasvihuonekaasupäästöt hiilidioksidiekvivalentteina (CO 2 ekv.) kasvoivat 8,5 % vuodesta 1990 vuoteen 2003. Energiankulutuksen päästöt kasvoivat 14 % ja liikenteen (maantie, rautatie ja vesiliikenne) 7 %. Jätehuollon päästöt vähenivät 75 % ja maatalouden päästöt 39 %. Päästöt (CO 2 ekv.) asukasta kohden olivat 9 tonnia vuonna 2003 ja 9,5 tonnia vuonna 1990. Laskua vuodesta 1990 siis 0.5 tonnia/asukas (5 %), mutta kasvua edellisestä vuodesta oli 0,9 tonnia/asukas (11 %) (Lähde: tiedoksianto YTV:ltä). ENERGIANTUOTANNON PÄÄSTÖT Energiantuotannon ympäristövaikutuksista merkittävin osa syntyy tuotannossa, kun fossiilisten polttoaineiden sisältämä kemiallinen energia muunnetaan palamisen avulla lämmöksi ja sähköksi. Fossiilisten polttoaineiden (hiili, öljy, maakaasu ja turve) käytöstä johtuvien hiilidioksidipäästöjen määrään voidaan vaikuttaa vain polttoaineen käyttöä vähentämällä tai polttoainevalinnoilla. Esim. maakaasulla tuotetun energian hiilidioksidipäästöt ovat noin 40 % pienemmät kuin kivihiilellä tuotetun. Lisäksi maakaasun poltossa päästään alhaisiin typenoksidipäästöihin. Helsingin Energian koko sähkön hankinta oli 9130 GWh. Helsingissä sijaitsevilla voimalaitoksilla tuotettiin sähköä 6810 GWh, joka on 74 % koko sähkön hankinnasta. Helsingissä yhteistuotannolla tuotetun sähkön osuus on 76 % eli 5160 GWh. Vaikka yhteistuotannolla tuotetun sähkön määrä kasvoi hieman edellisvuodesta (5137 GWh), niin yhteistuotantosähkön osuus Helsingissä sijaitsevilla voimalaitoksilla tuotetusta sähköstä pieneni edellisvuodesta (92 %). Pohjoismaiden heikosta vesivoimatilanteesta johtuen sähkön erillistuotannon määrä, 1650 GWh, kasvoi selvästi ja oli yli kolminkertainen edellisvuoteen nähden (475 GWh). Lämpöä tuotettiin yhteistuotannolla kaikkiaan noin 6890 GWh, joka oli 92 % (vuonna 2002 94 %) koko kaukolämmön määrästä. Loput tuotettiin huippu- ja varavoimakeskuksissa.

Vuonna 2003 Helsingin Energian hiilidioksidipäästöt olivat 4 839 kilotonnia. Helsingin Energian osuus Helsingin hiilidioksidipäästöistä oli 83 %. Loput päästöistä aiheutuvat tieliikenteestä (9,7 %), kiinteistökohtaisesta lämmityksestä (4,6 %), teollisuudesta (0,5 %) ja laivaliikenteestä (2,1 %). Helsingin Energian hiilidioksidipäästöt lisääntyivät vuonna 2003 edelliseen vuoteen verrattuna noin 22 %. Hiilidioksidipäästöjen tonnimääräinen kasvu johtuu siitä, että energiantuotanto, lauhdetuotanto sekä kivihiilen käyttö ovat lisääntyneet vuoteen 1990 verrattuna. Ominaispäästöt ovat myös kasvaneet verrattuna vuoteen 2000, jolloin ne olivat alimmillaan poikkeuksellisen hyvän vesitilanteen johdosta. Verrattuna vuoteen 1990 ovat ominaispäästöt kuitenkin laskeneet. Helsingin Energian ominaispäästöt olivat vuonna 2003 330 g CO 2 /kwh, kun vertailuvuonna 1990 vastaava lukuarvo oli 400. Hiilidioksidipäästöt ovat nousseet 42 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2003 mennessä. On kuitenkin muistettava, että vuoden 2003 tuotantomäärä on 76 % isompi verrattuna vuoden 1990 tuotantomäärään. Viime vuonna noin 52 % Helsingin sähköstä ja kaukolämmöstä tuotettiin maakaasulla. Kuvassa 10 on esitetty Helsingin Energian hiilidioksidipäästöjen kehitys vuosina 1990-2003. CO2, 1000 tonnia 6000 5400 4800 4200 3600 3000 2400 1800 1200 600 0 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 Vuosi 20000 18000 16000 14000 12000 10000 8000 6000 4000 2000 0 Energiantuotanto, GWh CO2-päästöt Energiantuotanto KUVA 10. HELSINGIN ENERGIAN HIILIDIOKSIDIPÄÄSTÖJEN KEHITYS VUOSINA 1990-2003. KUVAAN ON MERKITTY HELSINGIN ENERGIAN POLTTOAINEIDEN KÄYTÖN KEHITYS GWH:NA. Vuonna 2003 Helsingin Energian rikkidioksidipäästöt olivat 5 192 tonnia. Ne nousivat noin 54 % edellisestä vuodesta. Rikkidioksidipäästöt ovat vähentyneet 59 % verrattuna vuoteen 1990 lähes rikittömän maakaasun korvatessa

osan kivihiilen käytöstä. Helsingin Energian osuus Helsingin rikkidioksidipäästöistä oli 89 %. Laivaliikenteen osuus Helsingin rikkidioksidipäästöistä oli 8,9 %, kiinteistökohtaisen lämmityksen 1,4 %, teollisuuden 0,6 % ja tieliikenteen 0,2 %. Kuvassa 11 on esitetty Helsingin Energian rikkidioksidipäästöjen kehitys vuosina 1990-2003. Helsingin Energian typenoksidipäästöt vuonna 2003 olivat 6 017 tonnia, joten päästöt nousivat noin 20 % edelliseen vuoteen verrattuna. Päästöt ovat laskeneet 52 % verrattuna vuoteen 1990 polttotekniikan muutoksista ja maakaasuun siirtymisestä johtuen. Helsingin Energian osuus Helsingin typenoksidipäästöistä oli 49 %, tieliikenteen 26 %, laivaliikenteen 21 % ja kiinteistökohtaisen lämmityksen 2,4 % sekä teollisuuden 1,4 %. Kuvassa 11 on esitetty Helsingin Energian typenoksidipäästöjen kehitys vuosina 1990-2003. SO2, NOX, tonnia 20000 18000 16000 14000 12000 10000 8000 6000 4000 2000 0 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 Vuosi 20000 18000 16000 14000 12000 10000 8000 6000 4000 2000 0 Energiantuotanto, GWh SO2-päästöt NOX-päästöt Energiantuotanto KUVA 11. HELSINGIN ENERGIAN RIKKIDIOKSIDI- JA TYPENOKSIDI- PÄÄSTÖJEN KEHITYS VUOSINA 1990-2003. KUVAAN ON MERKITTY HELSINGIN ENERGIAN POLTTOAINEIDEN KÄYTTÖ GWH:NA. TIELIIKENTEEN PÄÄSTÖT Tie- ja katuliikenteen osuus Helsingin rikkidioksidipäästöistä oli noin 0,2 %, typenoksidipäästöistä 25,7 % ja hiilidioksidipäästöistä 9,7 % vuonna 2003. Huolimatta siitä, että liikenteen suoritteet ovat kasvaneet noin 14 %:lla verrattuna vuoteen 1990, ovat liikenteen hiilidioksidipäästöt vuosina 1990 2001 pienemmät kuin vuonna 1990. Vaikka vuosina 2002-2003 on tapahtu

nut pientä nousua ovat hiilidioksidipäästöt kuitenkin lähes samalla tasolla kuin vuonna 1990. Typenoksidipäästöt ovat alentuneet 43 % verrattuna 1990 luvun tasoon katalysaattoreiden yleistymisen myötä. Myös rikkidioksidipäästöt ovat enää noin 4 % vuosikymmenen alun arvoista, polttoaineen rikkipitoisuuden pienenemisen vuoksi. Kuvassa 12 on esitetty kaupungin tie- ja katuliikenteen hiilidioksidi-, rikkidioksidi- ja typenoksidipäästöjen kehitys vuosina 1990-2003. 800 8000 700 7000 CO2(kt/v), SO2(t/v) 600 500 400 300 200 6000 5000 4000 3000 2000 NOX(t/v), Suoritteet (Mkm) 100 1000 0 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 Vuosi 0 CO2-päästöt SO2-päästöt NOx-päästöt Liikennesuoritteet KUVA 12. KAUPUNGIN TIELIIKENTEEN HIILIDIOKSIDI-, RIKKI DIOKSIDI- JA TYPENOKSIDIPÄÄSTÖJEN SEKÄ LIIKENNE- SUORITTEIDEN KEHITYS VUOSINA 1990-2003. Helsingin liikenteen päästöarviot on tehty VTT:n uudella LIISA 2002 - laskentajärjestelmällä, joka on uudistettu edellisvuosista ja jossa erityisesti päästökertoimet on muutettu vastaamaan nykytietämystä. Aiemmissa raporteissa esitetyt päästöarviot eivät näin ollen ole täysin vertailukelpoisia tämän raportin tietojen kanssa. PÄÄSTÖJEN VAIKUTUS YMPÄRISTÖN TILAAN Toukokuussa 2003 Euroopan ympäristövirasto EEA julkaisi kolmannen arvion Euroopan mantereen ympäristönsuojelun tilasta. Suurimmat ongelmat liittyvät arvion mukaan energiakulutuksen ja liikenteen kasvuun sekä jätteiden määrän lisääntymiseen. Parannuksia on saatu aikaan mm otsoniker

rosta tuhoavien aineiden ja veteen joutuvien pistelähdepäästöjen vähentämisellä. Positiivinen kehitys on johtunut pääosin perinteisistä toimista, joilla on säädelty tuotteita ja tuotantoprosesseja. Helsingissä merkittävimmät ilman epäpuhtauksien päästölähteet ovat liikenne erillislämmitys ja energiantuotanto. Energiantuotanto on nykyään keskittynyttä. Päästöt vapautuvat korkeista piipuista, joten energiantuotannon vaikutus hengitysilman laatuun on suhteellisen vähäinen. Matalan päästökorkeuden vuoksi liikenteellä on suurin vaikutus ulkoilman epäpuhtauspitoisuuksiin. Ilmanlaadun kannalta ongelmallisimpia paikkoja Helsingissä ovat vilkkaiden väylien varret sekä kantakaupungin vilkasliikenteiset korkeiden rakennusten reunustamat kadut. Terveydelle haitallisimmat ilman epäpuhtaudet ovat typpidioksidi ja polttoperäiset pienhiukkaset. Keväisin ongelmia aiheuttaa liikenteen nostattama katupöly. Vaikkakin kokonaisuudessaan typen oksidien päästöt ovat huomattavasti vähentyneet, niin haitallisen typpidioksidin pitoisuudet eivät ole juurikaan laskeneet. Typpidioksidi muodostuu pääosin vasta päästön jälkeen ilmassa. Sen muodostumiseen ja määrään vaikuttavat mm. päästöissä tapahtuneet muutokset, säätila ja otsonipitoisuus. Hiukkasia on eniten ilmassa keväisin, kun liikenne nostattaa katupinnoille talven aikana kertynyttä pölyä hengitysilmaan. Kokonaisleijumapitoisuudet (kaikki hiukkaset) ovat alentuneet erityisesti katupölyongelman suunnitelmallisen vähentämiseen tähtäävän työn ansiosta. Sen sijaan hengitettävien hiukkasten (halkaisijaltaan alle 10 µm) pitoisuudet eivät ole juurikaan laskeneet. Hiukkaset aiheuttavat terveyshaittojen lisäksi myös viihtyvyyshaittaa ja likaavat ympäristöä. Nykyisten tietojen mukaan haitallisimpina pidetään pienhiukkasia (halkaisijaltaan alle 2,5 µm), jotka ovat peräisin palamisprosesseista kuten pienpoltosta, ajoneuvojen moottoreista ja energiantuotannosta. Helsingin ilman laatu on rikkidioksidipitoisuuksien osalta jatkuvasti parantunut 1970-luvun puolivälistä lähtien kaukolämmön yleistymisen, polttoaineen rikkipitoisuuden laskun, maakaasuun siirtymisen ja rikinpoistolaitosten käyttöönoton johdosta. Alueellisessa ja globaalisessa mittakaavassa tarkastettuna vakavin ympäristöuhka on kasvihuoneilmiön voimistuminen. Ilman sähkön ja lämmön yhteistuotantoa ja kaukolämmitystä kasvihuonekaasupäästöt olisivat tänä päivänä kuitenkin olennaisesti nykyistä suuremmat. Kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistavoitteisiin pääseminen edellyttää Helsingiltä kuitenkin lisätoimenpiteitä kuten panostamista polttoaineiden käytön ja energiankulutuksen vähentämiseen, polttoainevalintoihin ja uusiutuviin energialähteisiin. Osaltaan kasvihuonekaasupäästöjä vähentävät Helsingin kaupungin vihreät alueet, jotka ovat väriläikkiä kaupungin harmaudessa ja lisäksi myös toimivat keuhkojen tavoin sekä hengittävät ja puhdistavat ilmaa. Hiilidioksidin CO 2 sitoutumista tapahtuu pääosin metsäalueilla, lisäksi myös puistoissa ja muilla viheralueilla. Vastaavasti tämä sitoutuminen vähenee kun rakennetaan esim. uusia asunto- ja liikennealueita, kauppakeskuksia ja

urheiluhalleja metsäalueille. Hiilidioksidin sitoutuminen on suoraan suhteessa todellisen biomassan kasvuun. Helsingissä asukkaiden käytössä olevat viherpalvelut sisälsivät vuonna 2003 noin 6111 ha hoidettuja viheralueita (vuonna 2002 6087 ha). Helsingin kaupungin alueella on puistoja, niittyjä, peltoja, viljelypalstoja, siirtolapuutarhaalueita ja luonnonsuojelualueita runsas 2300 ha. Uusia puistoja ja viheralueita valmistui vuonna 2003 noin 25 ha. Kaupungin hallinnollisten rajojen sisäpuolella on metsää ja siihen verrattavaa aluetta noin 3740 ha. Helsingissä sijaitsevien viheralueiden lisäksi muissa kunnissa sijaitsevia metsiä, luonnonsuojelualueita sekä niittyjä ja peltoja oli yhteensä 6737 ha. Lisäksi muille vuokrattuja peltoja muissa kunnissa oli yhteensä 333 ha. Vuotuinen kasvu metsämaalla on yhteensä 17 400 m 3, keskimääräinen kasvu on noin 5,5 m 3 /ha. Kokonaispuusto metsämaalla on keskimäärin noin 158 m 3 /ha ja kokonaispoistuma noin 9500 m 3.

6. YHTEENVETO Helsingin energiantuotannon polttoaineenkäyttö ja ympäristöhaitat on pyritty minimoimaan sähkön ja kaukolämmön yhteistuotannolla. Yhteistuotannossa polttoaineen kulutus vuonna 2003 oli 18 342 GWh. Tämä on 65 % polttoainemäärästä, joka olisi tarvittu, jos sähkö olisi tuotettu lauhdutusvoimalaitoksilla ja lämpö kiinteistökohtaisilla laitoksilla. Yhteistuotannon ja kaukolämmityksen ansiosta energiantuotannon polttoaineen kulutus ja hiilidioksidipäästöt olivat noin kolmanneksen erillistuotantoa pienempiä. Helsingin Energian energiatuotannon hiilidioksidipäästöt ovat nousseet 42 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2003 mennessä. On kuitenkin muistettava, että vuoden 2003 tuotantomäärä on 76 % isompi verrattuna vuoden 1990 tuotantomäärään. Tuotannon hiilidioksidipäästöjen kasvu johtuu myös siitä, että lauhdetuotanto ja kivihiilen käyttö ovat lisääntyneet vuoteen 1990 verrattuna. Viime vuosien kasvun taustalla on pohjoismaisesta vesivoimatilanteesta johtunut sähkön lisääntynyt kysyntä ja Helsingin Energian kasvanut merkitys valtakunnallisena sähköntuottajana. Helsingin Energian rikkidioksidipäästöt nousivat noin 54 % ja typenoksidipäästöt noin 20 % verrattuna edelliseen vuoteen. Helsingin Energian rikkidioksidipäästöt ovat kuitenkin vähentyneet 59 % ja typenoksidipäästöt 52 % vuoteen 1990 verrattuna, energiantuotannon kuitenkin ollessa vuonna 2003 lähes 80 % vuoden 1990 tuotantoa suurempi. Koko 1990-luvun alun yhtäjaksoinen kiinteistökannan lämmön ominaiskulutuksen laskeva trendi päättyi vuonna 1995, jonka jälkeen ominaiskulutus on vuorovuosina kasvanut ja pienentynyt aina vuoteen 2000 asti. Tämän jälkeen ominaiskulutuksen kehityksen suunta on ollut aleneva. Kuitenkin on todettava, että kiinteistökannan säätilalla korjattu ominaiskulutus on saavuttanut määrätyn tason ja jatkossa vaatii yhä suurempia teknillisiä ja taloudellisia panostuksia, jotta saavutettaisiin energiansäästöä rakennuskannassa. Vuodesta 1991 alkanut sähkön ominaiskulutuksen laskeva kehitys päättyi vuonna 1996. Vuodesta 1997 alkaen vuoteen 1999 sähkön ominaiskulutus kasvoi edellisiin vuosiin verrattuna. Tämän jälkeen rakennuskannan sähkön ominaiskulutus on vuorovuosina pienentynyt ja kasvanut. Kasvuvuosien muutos on kuitenkin ollut paljon suurempi kuin laskuvuosien kehitys, minkä takia sähkönkäytön ominaiskulutus on kasvanut 5 % vuodesta 1999 alkaen. Eräs syy vuoden 1997 jälkeiseen lämmön ominaiskulutuksen laskun pysähtymiseen on lisäpanostus kiinteistöjen sisäilmaston laadun parantamiseen ja kiinteistöjen kosteusvaurioiden ennaltaehkäisyyn, joka on monessa kiinteistössä lisännyt ilmanvaihtoa ja sen seurauksena energiankulutusta. Lisäksi tilojen käyttö on kasvanut useassa kaupungin omistamassa kohteessa viime vuosina. Sähkön käytön ominaiskulutus on kasvanut johtuen kiinteistöjen lisääntyneestä käytöstä ja taloudelliseen kasvuun liittyvästä sähkönkäytön nousemisesta. 1990-luvun alun jatkuneen lämmitysenergian ja sähkönkäytön ominaiskulutuksen pitkäaikaisen laskevan trendin syitä olivat keskitettyjen valvontajärjestelmien yleistyminen, käytön tehostuminen ja energiansäästötietouden ja -toiminnan lisääntyminen. Pysähtyneen laskukehityksen kääntäminen vaatii näihin asioihin paneutumista jatkossakin.

Energiansäästösuunnitelmat, kulutusseuranta, energiakatselmukset ja tiedotus ovat jatkossakin energiansäästön painopistealueita samalla kun on panostettava sisäilman laadun ja energiankulutuksen välisen yhteyden selvittämiseen energiankulutuksen optimitason saavuttamiseksi. Kauppa- ja teollisuusministeriön (KTM) ja Helsingin kaupungin välinen energiansäästösopimus uusittiin joulukuussa 2003 ja muutettiin energia- ja ilmastosopimukseksi. Ensimmäinen energiansäästösopimus solmittiin vuonna 1993. Uudessa sopimuksessa Helsinki sitoutuu toteuttamaan energiansäästötoimintaa ja edistämään uusiutuvien energialähteiden käyttöä. Ministeriö sitoutuu osallistumaan hankkeiden rahoitukseen. Helsingin Energia on liittynyt vastaavaan energia-alalle solmittuun energiansäästösopimukseen vuonna 1997. Lisäksi Helsingin kaupungin kiinteistöyhtiöt liittyivät asuinkiinteistöalan energiansäästösopimukseen vuonna 2003. Energia- ja ilmastosopimuksessa kaupungin julkisille palvelurakennuksille asetettu lämmitysenergian ominaiskulutuksen alentamistavoitteet verrattuina vuoteen 2001 ovat 3 % vuodelle 2005 ja 6 % vuodelle 2010. Vuonna 2001 julkisen rakennuskannan ominaiskulutus oli 38 kwh/ m 3 ja vuonna 2003 37,5 kwh/ m 3, mikä merkitsee, että ominaiskulutus on laskenut kahden vuoden aikana 1,5 % ja se on ollut alentamistavoitteiden mukainen. Sopimuksen tavoitteena on pysäyttää julkisten palvelurakennusten sähkönkäytön ominaiskulutuksen kasvu ja kääntää ominaiskulutus laskuun vuoteen 2005 mennessä. Vuonna 2002 sähkönkäytön ominaiskulutus ei kasvanut julkisissa palvelurakennuksissa vertailuvuoteen 2001 verrattuna, mutta vuonna 2003 ominaiskulutus kasvoi 1,5 % edelliseen vuoteen verrattuna. Tämän takia sähkön ominaiskulutus ei ollut sopimuksen tavoitteiden mukainen. Lähivuodet osoittavat voidaanko vuodesta 1996 alkanut kasvukehitys pysäyttää sopimuksen mukaisesti ja palata vuonna 2002 tapahtuneeseen myönteiseen kehityssuuntaan. 7. NEUVOTTELUKUNNAN TOIMINTA Neuvottelukunta on antanut toiminnastaan vuoden 2003 toimintakertomuksen 27.4.2004. Tämä toimintakertomus sisältää katsauksen koko Helsingin kaupungin hallintokuntien energiansäästötyöstä ja tehdyistä toimenpiteistä. HELSINGISSÄ 28.6.2004 ENERGIANSÄÄSTÖNEUVOTTELUKUNTA Olavi Tikka Puheenjohtaja Pälvi Holopainen Sihteeri