Pankinjohtajana Leena Veikkola kuvitteli, että ihminen on rationaalinen otus ja vain luuserit jättävät asiansa hoitamatta. TakuuSäätiön toiminnanjohtajana hän huomasi, että ihmisen toimiin vaikuttaa paljon muukin kuin järki. 20
Velkaa koko elämä Tarja Hirvasnoro Kuvat Sami Kero Leena Veikkola näki pankinjohtajana luotonannon hullut vuodet, velkaneuvojana lainojensa vangiksi jääneiden hädän ja häpeän. Nyt eläkkeellä hän säästää ja täyttää omaa tilikirjaa. 21
K irjekuoret ovat venyttäneet muovikassin muodottomaksi möhkäleeksi. Leena Veikkola katsoo typertyneenä vuoroin sitä, vuoroin nelissäkymmenissä olevaa naista, joka on sen hänen työpöydälleen heittänyt. Naisen käsivarret ovat viluisessa puuskassa. Leena Veikkola on ollut velkaantuneita auttavan Takuu-Säätiön toiminnanjohtajana 1990-luvun lamasta alkaen. Hän on kuunnellut monta itkua ja raivokohtausta, mutta tämä on jotain uutta, 2010-luvun ilmiö: asiakas on tuonut hänelle pussillisen avaamattomia laskujaan. Pankilta, Luottokunnalta, pikavippifirmoilta, perintätoimistolta. Leena kääntää pussia naista kohti. Mitä jos avattaisiin nämä yhdessä? hän ehdottaa. Nainen vetää kädet silmilleen. En halua nähdä niitä! Avaa sinä! Tule kaveriksi pankkiin, niin hoidetaan ne. En tietenkään tule. Ne ovat sinun laskujasi. Avaa nyt ja laske, paljonko niistä tulee yhteensä. Kai meitä suomalaisia sitten on liian vähän, kun muiden puheet merkitsevät niin älyttömästi. 22 Leena antoi marttojen tilikirjan lapsilleen ja naapurin tytölle, kun nämä lähtivät maailmalle. Suutarin lasten kirjat jäivät tyhjiksi, mutta naapurin tyttö täyttää tunnollisesti omaansa. En halua! Kyllä minä muutenkin selviän. Haen lainaa. Mistä sinä enää saat lainaa? Kysyn toisesta pankista, ei niille näistä laskuista tarvitse kertoa. Soitan ulosottomiehelle, että odottaa vielä. Leena tietää jo, miten tarina jatkuu. Ensimmäisen luottohäiriömerkinnän jälkeen keinot loppuvat. Viimeistään silloin naisen pitää selvittää, paljonko velkaa on ja miten hän sen aikoo maksaa. Menettely on Leenalle tuttu. Niin tehtiin jo hänen entisessä elämässään. Silloin hän oli töissä pankissa ja myi lainaa. Pakko näyttää, pakko pärjätä Yt-neuvotteluja. Irtisanomisia. Työttömiksi jääviä asuntovelallisia. Tämän syksyn meno Suomessa on ollut taas kuin 1990-luvun alussa tai vuonna 2008. Taantumat seuraavat toisiaan yhä tiuhemmin ja niitä selitetään milloin milläkin maailmantalouden tapahtumalla. Mutta yksi niitä yhdistää: ihmisten hätä toimeentulonsa puolesta. Näitä hädän tarinoita Leena Veikkola, 61, on kuunnellut hirvittävän määrän niiden kahden vuosikymmenen aikana, jotka hän on Takuu-Säätiössä työskennellyt. Ja silti, kaiken jälkeen, Leena on säilyttänyt iloisuutensa. Hän pulppuaa puhetta ja nojautuu kohti. Kun hän kertoo viihtyneensä elämänsä jokaisessa työpaikassa ja nauttineensa kiireestäkin, sille voi vain nyökytellä. Hänestä jää päällimmäiseksi vaikutelma, että siinäpä vasta valoisa ja vilpitön ihminen. Ehkä juuri nuo kaksi ominaisuutta ovat mahdollistaneet sen, että Leena on saanut asiakkaansa avautumaan tabusta nimeltä raha. Mehän emme puhu palkasta paitsi sen pienuudesta emmekä siitä, paljonko meiltä kuluu rahaa elämiseen. Varsinkaan emme halua keskustella siitä, onko meillä oikeasti varaa elämäntapaamme. Suomalainen haluaa elää yksin metsän keskellä ja näyttää, että pärjää omillaan, Leena toteaa. Näyttäminen on sitä tärkeämpää, mitä paremmin on elämässään pärjännyt. Leena kertoo suuren firman johtajasta, joka itki kuultuaan, ettei Takuu-Säätiö voinut auttaa häntä. Veloista selvitäkseen hänen olisi myytävä asuntonsa. Hän sanoi, että juuri sitä hän ei voi tehdä. Silloinhan kaikki saisivat tietää. Asunnosta luopuminen on velkaantuneelle pahin paikka. Sen Leena on kuullut monesta suusta. Kyllä minä sen ymmärrän. Tulisi siinä minullekin vastaan se, että mitä muut nyt ajattelevat, kun joudun menemään vuokralle. Kai meitä suomalaisia sitten on liian vähän, kun muiden puheet merkitsevät niin älyttömästi. Tarkan markan vuodet 1950-luvun Somerolla ei ylivelkaannuttu. Ei ainakaan Leenan lapsuusperheessä, jossa talouden ohjaksia piteli sodat ja pula-ajan nähnyt isä. Jos perheenjäsenet jotain todella tarvitsivat, he sen saivat, mutta jokaista ostosta harkittiin. Muutenkin elämä oli pientä ja hallinnassa. Lehmiä oli vain sen verran, että äiti ja isä tunsivat kaikki nimeltä. Karsinassa röhki aina nälkäinen Amalia. Aamulla Kodin Kuvalehti 22/2012
Leena polki pyörällä reilut kolme kilometriä kansakouluun ja illalla vei kanoille kauraa. Vähän isompana hän pääsi Esakallion lavalle Danny-show hun, kun maksoi tanssilipun kesätienesteillään. Oppikoulun jälkeen olin niin kyllästynyt opiskeluun, että minulla oli tulevalle ammatilleni vain yksi ehto: siihen pitää valmistua nopeasti. Ammatinvalinnanohjaaja lisäsi testit tehtyään, että sosiaalialalle minusta ei ainakaan olisi. Niin Leena opiskeli kaksi vuotta hallintonotaariksi ja kituutti opintolainalla, kunnes sai työpaikan Eläketurvakeskuksesta Helsingistä. Samalla suunnalla oli töissä myös naapurikylän poika Erkki Veikkola, vanha tanssikaveri Someron lavoilta. Kätevästi autollinen ja mukavan tutusti pihi rahankäytössään. Vaikka kunnon somerolaiset paheksuivat, pari muutti ensin yhteen ja osti vihkisormukset vasta vuotta myöhemmin. Vuonna 1976 Leenan ja Erkin esikoinen Tanja täytti vuoden ja sai ensimmäiseksi säästölippaakseen kultapossun. Äiti oli juuri päässyt toimistohommiin Postipankkiin. Kymmenen vuotta myöhemmin Tanja ja pikkuveli Marko alkoivat pudottaa viikkorahamarkkansa Hippo-lippaaseen. Äiti oli vaihtanut Osuuspankkiin. Vuoden kuluttua alkoi härdelli. Takaus oli vain muodollisuus Rahamarkkinat olivat vapautuneet, asuntojen hinnat ponkaisseet nousuun. 1980-luvun loppupuolella pankissa oli tekemisen meininki. Leena istui pankkikonttorissa ja soitti iloisella äänellään vanhoille ja mahdollisille uusille asiakkaille. Hyvää iltaa. Sitä täältä soittelen, että oletteko harkinnut oman asunnon ostamista? Lapset saivat edelleen pankista kolikkolippaansa, mutta aikuisten maailmassa säästäminen oli out. Jos asiakas halusi, hän sai asuntokaupoilleen sadan prosentin lainan. Laina-ajat venyivät 25 vuoteen. Nuorillakin perheillä oli varaa ostaa kerralla iso ja hyvin varusteltu koti. Leena ei nähnyt systeemissä vikaa, vaikka oli itse tehnyt toisin. Hänen ja Erkin ensimmäisessä kodissa Helsingin Herttoniemessä oli ollut 47,5 neliötä ja taloyhtiön pyykkituvassa puilla lämmitettävä muuripata. Edes henkilötakaukset eivät Leenaa hirvittäneet. Hän katseli tyynesti, miten äidit, isät, ystävät ja täysi-ikäiset lapset allekirjoittivat asunto- ja yrityslainojen takauspapereita. Kaikki olettivat silloin, että takaus oli lähinnä muodollisuus. Sitä se oli. Uskoimme, että asuntojen arvot jatkaisivat nousuaan eikä takauksilla olisi merkitystä. Kukaan ei osannut kuvitella, että ihan kohta Neuvostoliitto romahtaisi ja Suomi putoaisi kaikkien aikojen lamaan. Ensin tulee häpeä Tammikuussa 1991 Leena ei tiedä, mitä vanhoista, hyvistä ja luotettavista asiakkaistaan ajattelisi. Hänestä on edellisenä vuonna tullut pienen Etelä-Haagan Osuuspankin konttorinjohtaja, ja vielä syksyllä työ on ollut kivaa. Tutut asiak- Hyvää iltaa. Sitä täältä soittelen, että oletteko harkinnut oman asunnon ostamista? kaat ovat poikkeilleet pankissa, kertoneet kuulumisiaan ja hörppineet kahvia. Nyt heitä ei ole muutamaan viikkoon näkynyt, eivätkä he hoida enää lainojaan. Kun Leena yrittää soittaa ja kysyä syytä, he eivät vastaa puhelimeen. Ihmettelimme, millaisia roistoja heistä oli yhtäkkiä tullut. Leena ei tiedä, että hyvän asiakkaan rakennusfirma on menossa konkurssiin tai että asuntovelkaisen perheen vanhemmat ovat menettäneet työnsä. Vaikka hän tietäisikin, hän ei käsittäisi, etteivät asiakkaat yksinkertaisesti ilkeä näyttää kasvojaan. Heitä hävettää, kun he eivät enää hallitsekaan elämäänsä. Helmikuussa Leena ymmärtää paljon enemmän. Yhtenä päivänä esimies poikkeaa hänen luokseen ja kertoo, että konttori muuten lopetetaan kahden kuukauden kuluttua. Sellaiseksi taloustilanne on mennyt. Leena purskahtaa itkuun. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten noloa. Nyt kaikki ajattelisivat, että olen tehnyt jotain kauheaa, kun minulta viedään konttori. Samana keväänä vietetään sekä Leenan äidin että apen hautajaisia. Tanja ja Marko ovat 16 ja 13, mutta Leena ei jälkeenpäin muista, kipuilivatko he murleenan lapsuuskodissa tuontantoeläimilläkin oli nimi. Tämä lammas on Tytti. Kun Leena aloitti Postipankissa 1976, töitä tehtiin kirjoituskoneilla. Takuu-Säätiössä Leena Veikkola tunsi voivansa oikeasti vaikuttaa yhteiskunnassa tehtäviin päätöksiin. Kodin Kuvalehti 22/2012 23
rosikäänsä. Hänellä on vaikeuksia palauttaa mieleensä sen ajan tapahtumia. Oli konttorin lakkauttamisessa hyvätkin puolensa. Hoitamattomat velat siirtyivät siihen aikaan nopeasti perintään ja pankki otti takaajien asuntoja haltuunsa. Kun vanhat asiakkaani siirtyivät muiden konttoreiden hoidettaviksi, minun ei tarvinnut olla siinä mukana. Jos et auta, niin... Mä en selviä! Jos et auta, mä tapan itseni! Ääni puhelimessa ei anna keskeyttää. Pitääkö minun päätyä vankilaan? Työpaikka meni, ja nyt menee asunto. Lapset ovat takaajina mun veloissa. Mä en selviä! Jos et auta, mä tapan itseni. Leena ottaa toisenkin käden avuksi kannattelemaan luuria. Hän ei tahdo ymmärtää kuulemaansa. Eivät pankit noin saa toimia. Eivätkä sen puoleen ihmisetkään, vaikka hädissään soittavat. Juurihan Leena kertoi, ettei hänellä ole keinoja auttaa. Silti soittaja aikoo tehdä itselleen pahaa, ja se on Leenan vika. Kai. Talvi 1991 on muuttunut koleaksi kesäkuuksi, ja Leena on saanut uuden työpaikan. Hän on käynnistämässä Takuu- Säätiötä. Se on perustettu Yhteisvastuukeräyksen tuotoilla, ja tarkoitus on antaa takauksia velkaongelmiin joutuneille velkojen yhdistämiseen. Säätiö on yhtä kuin työhuone Helsingin Vuorikadulla, siellä pöytä, tuoli ja vihreä kirjoituskone. Ja harmaa lankapuhelin, joka soi ja soi. Leena ei ole kuullut minkään puhelimen soivan niin tauotta. Kesän päättyessä Suomessa on neljännesmiljoona työtöntä, enemmän kuin koskaan ennen. Vuoden lopussa heitä on melkein satatuhatta lisää. Konkurssit kaatavat yrityksiä. Asuntojen hinnat romahtavat, velat jäävät. Velkaneuvojia ei ole, eikä velkajärjestelyä. Leenassa herää raivo. Ei ihmisiä sentään miten tahansa voi kohdella. Vastuunkantajat Leenan ensimmäinen tehtävä Takuu- Säätiössä oli opetella puhumaan samaa kieltä uusien asiakkaidensa kanssa. Hän laati pankkisanaston diakonia- ja sosiaalityöntekijöille, jotka kohtasivat velkaantuneita. Järjesti koulutuksia, joissa kertoi, mitä ovat laina, korko ja takaus. Minusta heillä oli aivan kummallinen käsitys esimerkiksi ulosottomiehistä. Eiväthän nämä pahuuttaan vie ihmisten omaisuutta. Se on heidän lain säätelemää työtään. Puhelin soi. Leena vastasi. Koko ajan hän pelkäsi, että jonain päivänä langan päässä puhuisi tuttu ääni. Joku asiakas pankkivuosilta, joka ei olisi selvinnyt Leenan myöntämästä lainasta tai olisi menettänyt kaiken kirjoitettuaan nimensä takauspaperiin. Ihme kyllä, niin ei tapahtunut kertaakaan. Puhelut olivat luottamuksellisia, ja nopeasti Leena oppi pyyhkimään mielestään soittajan esittäytymisenkin. Hän ei halunnut ottaa riskiä, että löytäisi jonain sunnuntaina tutun nimen Hesarin kuolinilmoituksista. Itsemurhalla uhanneet soittajat jäivät painamaan mieltä. Onneksi apu oli lähellä. Takuu-Säätiön toimisto sijaitsi Kirkkopalveluiden tiloissa, ja erityisen vaikeiden puheluiden jälkeen Leena pakeni huoneestaan yhteiselle käytävälle. Sieltä löytyi aina joku kokeneempi, jolle pystyi purkautumaan. Yksi viisas pastori sen sitten minulle selitti: Leena, jos ihminen tosiaan ottaa hengen itseltään, se on hänen valintansa. Sinä voit vain tehdä työsi niin hyvin kuin osaat. Laman opit unohtuvat Vähitellen Takuu-Säätiö sai yhdessä lääninhallitusten kanssa koulutettua maan kattavan velkaneuvojaverkon. Moni neuvojista oli potkut saanut pankkilainen. Leena kiersi Suomea luennoimassa ja kouluttamassa. Siitä ei olisi tullut mitään, ellei kotona olisi ollut Erkkiä. Tämä teki ensin työpäivän vihannestukussa, sen jälkeen laittoi lapsille ruuat ja pesi pyykit. Erkki on harvinaisuus meidän sukupolven miehissä. Hyvä valinta. 1970-luvulla hän oli työpaikkansa ensimmäinen isä, joka pyysi vapaata sairaan lapsen hoitamiseen, Leena kehaisee. Lapset ymmärsivät äidin reissuja. Kerran olin taas jossakin, missä lie, ja ajattelin, että nyt kunnon äiti muistuttaa lapsiaan kouluun lähdöstä. Kello ei ollut vielä kahdeksaa, kun soitin heille. Uninen ääni vastasi, että miksi sä herätit, nyt on loma. Lainan päivänä 1993 tuli voimaan laki yksityishenkilön velkajärjestelystä. Vuonna 1995 Takuu-Säätiö alkoi saada avustusta Raha-automaattiyhdistykseltä ja perusti Velkalinjan vastaamaan velallisten puheluihin. Puhelin Leenan työpöydällä pääsi lopultakin jäähtymään. 2000-luvun alussa Velkalinjankin puhelut harvenivat. Ihmisillä oli taas töitä. Asuntojen arvo nousi. Rahaa sai, kun halusi. Vuonna 2005 Suomeen perustettiin ensimmäiset pikavippiyritykset. Lama oli enää hiipunut muisto. Sitten Takuu-Säätiöön tuli nainen, joka pudotti Leenan työpöydälle muovikassillisen avaamattomia laskuja. Sossun pitää maksaa! 1990-luvulla pinteessä olivat olleet takaajat. 2010-luvulla pahimmassa solmussa ovat he, jotka ovat saaneet velkaa liian monesta paikasta yhtä aikaa. Yhdellä Leenan asiakkaalla on 70 000 euroa maksamattomia kulutusluottoja muttei mitään käsitystä siitä, mihin rahat ovat menneet. Toiselle on kertynyt 70 eri velkaa. Hänen postiluukustaan putoaa kaksi tai kolme laskua joka päivä. Kolmas huutaa raivoaan. Miksei sossu maksa hänen erääntyviä pikavippejään, vaikka hän on aina maksanut veroja! Sekin on tämän ajan ilmiö. Monen mielestä yhteiskunnan pitää auttaa pois pinteestä, vaikka ihminen olisi itsekin vastuussa tilanteeseen joutumisesta. Jos Kreikka tai Espanja eroaa eurosta, korkopommi räjähtää etenkin nuorten lapsiperheiden talouksissa. 24 Kodin Kuvalehti 22/2012
Tätä et tiennyt minusta! Ehkä se johtuu siitä, että nuoruus on pidentynyt. Lapset muuttavat omilleen tuskin 18 täytettyään, mutta vanhemmat maksavat heidän menojaan vielä, kun he ovat 30 40-vuotiaita. Säätiöön tulee soittoja vanhemmilta, jotka eivät enää pysty hoitamaan täysi-ikäisen lapsensa pelivelkoja. Miksi he ovat niitä maksaneet? Koska muuten lapselta olisi mennyt kaikki. Niin olisi, mutta samalla hän olisi saanut tilaisuuden kasvaa aikuiseksi. Tässä kohdassa Leena alkaa toppuutella itseään. Hänen omat lapsensakin tästä aina muistuttavat: äiti, sinä näet vain ne ongelmaiset. Totta, valtaosa velallisista elää säntillisesti tulojensa mukaan, ja merkittävin osa velasta on asuntolainoja. Mutta vaaransa on siinäkin. Tietenkin nuorten pitää uskaltaa ostaa asunto ja yrittää. Sitä vain pelkään, mitä korkotasolle tapahtuu, jos Kreikka tai Espanja eroaa eurosta. Se pommi räjähtäisi etenkin nuorten lapsiperheiden talouksissa, ja siihen meillä ei ole varaa. Harkintaa ja hätävaraa Viinimarjoja 75 litraa. Puolukoita 13 ja puoli kiloa. Itse poimittuina ja säikodin Kuvalehti 22/2012 löttyinä. Eipä ainakaan tarvitse ostaa talvella kaupasta. Uusi auto on ostettu, kyllä, mutta ei sitä kallista ja ihanaa, jota mieli himoitsi. Pienellä ja vähän kuluttavalla pääsee yhtä näppärästi hoitamaan tyttären lapsia. Viime keväänä Leena Veikkola alkoi opetella omaa taloudenpitoaan uudelleen. Tulot putosivat, kun hän jäi TakuuSäätiöstä eläkkeelle. Tilanne on uusi mutta lääke vanha. Tilikirja. Sen pitäminen on äärimmäisen tylsää, mutta täytyyhän minun, kun neuvon sitä muillekin. Kirjaan kaikki menot ja ainakin pyrin siihen, että kuukauden lopussa jäisi pieni hätävara yllätyskuluihin. Jos Leena jotain haluaa taloudenpidosta opettaa, niin sen, että hätävara on oivallinen hälytysmerkki. Jos tili pääsee miinukselle ennen jokaista palkkapäivää, on syytä selvittää, mihin rahat katoavat. Vaikka helppo minun on sanoa. Jos ihminen tekee pätkätöitä tai elää pienipalkkaisena Helsingissä, mistä hänelle hätävaraa jää? Velkaantuneista Leena ei pääse irti, eikä haluakaan. Hänhän eli työlleen. Nyt hänen on vain mietittävä, miten paljon hän jaksaa jatkaa. Toistaiseksi hän on lu- Minulla on nyt eläkkeellä hirveä tarve tehdä käsin. Viime kesänä istuin kaiket päivät keittelemässä väriä villalankoihin. Kielon lehdistä sai tosi nättiä vanhaa roosaa ja jostain punaisesta rikkaruohon näköisestä tuli grafiitinharmaata. Saa sitten nähdä, mihin raaskin lankoja käyttää. Varmaan neulon jotain lastenlapsille. pautunut vasta seurakunnan eläkeläiskerhoon puhumaan ikäistensä talousasioista. Jos Leena nyt työskentelisi pankissa, hän tekisi siellä samaa kuin muutkin. Myöntäisi asuntolainoja ja luottaisi, että korot pysyvät alhaalla. Hänelle ei jäänyt pankkeja kohtaan mitään kaunaa. Mutta jos saisin diktaattorin valtuudet, yhden määräyksen minä antaisin. Jokaisen lainanottoa harkitsevan pitäisi ensin istua alas asiantuntijan kanssa ja miettiä, tarvitseeko hän sitä oikeasti ja millä ehdoilla. KODINKUVALEHTI.FI TAPAA TOIMITTAJA! Jokaisen numeron ilmestyttyä voit tavata nettisivuillamme yhden toimittajan. Tapaa toimittaja -kierroksen aloittaa Tarja Hirvasnoro. 25