1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 44 45 46 47 48 49 Vihreän liiton turvallisuuspoliittinen ohjelma Vähemmän aseita enemmän turvaa Hyväksytty valtuuskunnan kokouksessa 24.4.2004 LÄHTÖKOHDAT Kansainvälinen turvallisuusjärjestelmä Kansainvälinen turvallisuusjärjestelmä on perustunut valtioiden suvereenisuuteen. Itsenäisillä valtioilla on ollut omalla alueellaan yksinoikeus voimankäyttöön ja vastapalvelukseksi valtio on taannut kansalaistensa turvallisuuden. Järjestelmä on voimakkaassa murroksessa, sillä valtioiden suvereenisuus on usein suojellut tyranneja ja tarjonnut mahdollisuuden laajoihin ihmisoikeusrikkomuksiin. Kansainvälinen yhteisö pohtiikin kiivaasti sitä, milloin inhimillisyyden nimissä tehty sotilaallinen väliintulo voisi olla oikeutettu. Periaatteena humanitaarinen interventio on ylväs, mutta sitä on myös helppo käyttää väärin. Maailman silmien edessä tapahtuneet etniset puhdistukset sekä oppi ennaltaehkäisevistä iskuista ovat vakavia haasteita kansainväliselle turvallisuusjärjestelmälle. Paluuta vanhaan suvereenisuuspohjaiseen ajatteluun ei ole, muttei ole myöskään yksimielisyyttä siitä, millaisten sääntöjen varaan uusien järjestelyjen tulisi nojata. Yhdysvaltojen omaksuma oppi ennaltaehkäisevästä iskusta on osaltaan koetellut kansainvälisen oikeuden perusperiaatetta. EU:n perustuslakiuudistus ja siihen liittyvät puolustuspoliittiset ratkaisut ajoittuvat siten murrokseen, jossa kansainvälinen turvallisuusjärjestelmä käy läpi suuria muutoksia ja jossa Euroopan unionilla ei vielä ole vakiintunutta rooliaan. Tässä tilanteessa myös Suomen on aika asemoida itsensä uudelleen. Seuraavissa kappaleissa taustoitetaan Vihreiden turvallisuuspoliittisia tavoitteita käymällä läpi turvallisuuteen liittyvien uhkakuvien muutosta, katsotaan mihin suuntaan EU:n puolustusulottuvuus kehittyi hallitusten välisessä konferenssissa, selvitetään YK:n kriisiytimisen taustoja sekä pohditaan Naton mahdollisia kehityssuuntia. Uhkakuvien muutokset Käsitys turvallisuuttamme uhkaavista tekijöistä on viime vuosina laajentunut, kun perinteisten sotilaallisten ja valtiollisten uhkien rinnalle on nostettu sellaisia turvallisuusuhkia kuten terrorismi, ydinturvallisuus, tartuntatautien leviäminen tai ympäristökatastrofit. Tässä tarkastelussa liian vähälle huomiolle on jäänyt modernien tietoyhteiskuntien haavoittuvuus. Yhdysvaltojen ja EU:n uusimmissa turvallisuusstrategioissa päällimmäisiksi uhkiksi on määritelty terrorismi ja joukkotuhoaseet. Lisäksi Euroopan turvallisuusstrategiassa mainitaan järjestäytynyt rikollisuus ja heikot valtiot, joiden hallitukset eivät pysty kontrolloimaan omaa aluettaan. Tästä kolmiosta - terrorismi, joukkotuhoaseet ja sortuvat valtiot kumpuavat uudet kansainväliset 1 1
50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 71 72 73 74 75 76 77 78 79 80 81 82 83 84 85 86 87 88 89 90 91 92 93 94 95 96 97 98 turvallisuusuhat. Uhissa sinänsä ei ole mitään uutta, mutta uutta on se, miten niiden merkitys on kylmän sodan ja erityisesti New Yorkin terrori-iskujen jälkeen korostunut. Uhkakolmion kolme kulmaa ovat selkeästi toisistaan riippuvaisia ja muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jonka voimistumiseen vaikuttavat monet tekijät. Tärkein näistä on köyhyys, joka synnyttää sekä vihaa että nöyryytystä. Toinen on se, että kylmän sodan jälkeen sotilaita ja aseita tarvitaan entistä vähemmän. Maailmassa on siten miljoonia työttömiä nuoria miehiä ja aseita saatavilla. Kolmanneksi joukkotuhoaseiden valmistamiseen tarvittava tietotaito on levinnyt laajemmalle kuin koskaan aikaisemmin. Nämä tekijät yhdessä ovat aiheuttaneet sen, että terrorismin uhan merkitys on kasvanut. EU:n turvallisuusstrategia alkaa toteamuksella, ettei Eurooppa ole koskaan aikaisemmin ollut yhtä vauras, turvallinen ja vapaa. Strategiassa hahmotellut uhat ja niistä aiheutuvat konfliktit ovat pääsääntöisesti oman alueemme ulkopuolella. Unioni tavoitteleekin voimakkaampaa roolia nimenomaan maailmanlaajuisena toimijana, jonka on oltava valmis kantamaan vastuunsa myös globaalista turvallisuudesta. Suomen puolustus Suomen turvallisuuspoliittinen historia on osoittanut, kuinka pieni Suomen liikkumavara tähän liittyvissä kysymyksissä on ollut. Tällä hetkellä alueeseemme ei kohdistu välittömiä sotilaallisia uhkia. Suomella on ehkä historiansa suurin liikkumavara toimia itsenäisesti puolustus- ja turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissaan. Suomen puolustuksen keskeisiä periaatteita ovat olleet uskottava puolustuskyky ja sotilaallinen liittoutumattomuus sekä alueellinen puolustusjärjestelmä ja yleinen asevelvollisuus. Uskottavalla puolustuksella pyritään ehkäisemään jo ennakolta sotilaallisten turvallisuusuhkien syntymistä. Puolustuksen on siten oltava uskottava ennen kaikkea mahdollisen hyökkääjän silmissä. Kysymys liittoutumattomuudesta nousi uudelleen keskusteluun EU:n hallitusten välisessä konferenssissa syksyllä 2003 kun Suomen piti ottaa kantaa EU:n keskinäisiin turvatakuisiin. Alueellisen puolustuksen tavoitteena on ollut puolustaa koko valtakunnan aluetta ja taata kaikkien rajojen koskemattomuus Koko maa on jaettu sotilaslääneihin ja varuskuntia on sijoitettu koko valtakunnan alueelle. Puolustuksen tärkeimpänä tavoitteena on ollut itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden turvaaminen. Perinteisen maahantunkeutumisen torjumisen rinnalle on viime vuosina noussut toinen ulottuvuus, valmistautuminen strategisiin iskuihin. Tämä näkyy mm. voimavarojen suuntaamisessa strategisen iskun ennaltaehkäisy- ja torjuntakyvyn kehittämiseen. Yleinen asevelvollisuus merkitsee Suomessa sitä, että noin 80 prosenttia asepalvelukseen velvoitetuista käy armeijan. Muut Pohjoismaat ovat siirtyneet valikoivaan vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen. Ruotsissa 10 prosenttia ja Norjassa 30 prosenttia miesikäluokasta osallistuu asepalvelukseen. Kansainvälisesti on huomioitava kehitys kohti palkka-armeijaa. On oletettavaa, että Suomessa joudutaan tarkistamaan yleisen asevelvollisuuden käyttökelpoisuutta. Suomen uhkakuvat 2 2
99 100 101 102 103 104 105 106 107 108 109 110 111 112 113 114 115 116 117 118 119 120 121 122 123 124 125 126 127 128 129 130 131 132 133 134 135 136 137 138 139 140 141 142 143 144 145 146 147 148 Terrorismin uhka Suomessa on arvioitu erittäin alhaiseksi sekä kansallisissa että kansainvälisissä arvioinneissa. Sama koskee joukkotuhoaseita ja niiden leviämistä. Sortuvat valtiot Euroopan lähialueilla mielletään lähinnä Etelä- ja Itä-Eurooppaan. Lähialueiden heikkoja valtioita on mm. Pohjois-Afrikassa ja usein näihin luetaan myös Moldova, Ukraina ja Valko-Venäjä. Aseellisten selkkausten vaikutus näillä alueilla ei välittömästi tunnu Suomessa. Vanha Venäjän uhka elää vielä voimakkaana. Tämä huolimatta siitä, että esimerkiksi Ruotsi, Tanska ja Norja ovat poistaneet Venäjän uhkakuviensa joukosta. Suomessa vallitsee voimakkaana käsitys, että on varauduttava pahimpaan, vaikka aseellisen hyökkäyksen uhka Venäjältä on hyvin pieni. Venäjän yhteiskuntajärjestyksen muutos on ollut vaikea ja osittain kaoottinen prosessi. Ongelmat, kuten köyhyyden voimakas lisääntyminen, organisoitunut rikollisuus, sairaudet ja ihmisoikeusrikkomukset Tšetšeniassa, ovat yleisesti tiedossa, kuten demokraattisten standardien vastaiset käytännöt mm. presidentinvaalien yhteydessä. Venäjällä on myös suuri määrä taktisia ydinaseita, joiden turvallisuus on usein asetettu kyseenalaiseksi. Suomessa vallitse kaksi täysin vastakkaista Venäjän uhkakuvaa. Ensimmäinen liittyy yhteiskunnalliseen sekasortoon ja maan hajoamiseen sekä siitä aiheutuvien mahdollisten aseellisten konfliktien leviämiseen myös lähialueille. Toinen uhka liittyy Venäjän taloudelliseen nousuun. Se antaisi mahdollisuuden lisätä puolustusmenoja ja elvyttää aikaisempia imperialistisia pyrkimyksiä. Voidaan sanoa, että Venäjän uhkaan suhtaudutaan kahtalaisesti. Joko uhasta yritetään päästä eroon hakeutumalla Natoon, kuten Baltian maat ovat tehneet. Vaihtoehtona on vanhan varovaisuuslinjan jatkaminen, jolloin pyritään kaikin keinoin olemaan ärsyttämättä Venäjää, eikä siten missään nimessä turvauduta Natoon. Vaihtoehtona on se, että panostetaan voimakkaasti EU:n ja Venäjän yhteistyöhän ja kumppanuuteen. Tällä hetkellä suuri osa Venäjän viennistä kohdistuu EU-maihin, mikä luo konfliktien ehkäisyssä tärkeitä taloudellisia sidoksia. Mitä syvempi EU:n ja Venäjän välinen yhteistyö on ja mitä moninaisimmilla alueilla se toteutuu, sitä epätodennäköisempää on, että EU:n ja Venäjän välille syntyy konflikteja. EU:n puolustusulottuvuus Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on tulossa osaksi Euroopan unionin perustuslaillista sopimusta. Päätökset yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta tehdään määräenemmistöllä ministerineuvostossa. Jäsenmaalla on kuitenkin oikeus pidättäytyä äänestämästä sekä erittäin elintärkeissä kysymyksessä viedä asia Eurooppa-neuvoston yksimielisesti päätettäväksi. Syksyn 2003 hallitusten välinen konferenssi (HVK) pääsi yksimielisyyteen yhteisestä turvallisuusja puolustuspolitiikasta ja EU on saanut hyväksyttyä ensimmäisen yhteisen turvallisuusstrategian. Perustuslaillisen sopimuksen käsittely jatkuu, mikä tarkoittaa sitä, että myös puolustus- ja turvallisuuspoliittisiin osioihin voi tulla muutoksia. Nyt HVK:ssa hahmoteltu EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka sisältää kolme ulottuvuutta: Sisäinen turvallisuus 3 3
149 150 151 152 153 154 155 156 157 158 159 160 161 162 163 164 165 166 167 168 169 170 171 172 173 174 175 176 177 178 179 180 181 182 183 184 185 186 187 188 189 190 191 192 193 4 5 6 7 8 9 Sisäinen turvallisuus on määritelty nk. yhteisvastuu- tai solidaarisuuslausekkeessa. Sen mukaan jäsenvaltiot toimivat yhteistyössä ja yhteisvastuun hengessä, mikäli yhdessä jäsenvaltioissa tapahtuu terrorihyökkäys, luonnonkatastrofi tai ihmisen aiheuttama suuronnettomuus. Silloin unioni ottaa käyttöön kaikki käytettävissään olevat välineet antaakseen apua sitä pyytävälle jäsenvaltiolle. Kyseeseen voi tulla myös sotilaallisten voimavarojen käyttö. Solidaarisuuslauseke velvoittaa avunantoon, mutta Suomi on kohtaa hyväksyessään lähtenyt siitä, että jäsenvaltio saa itse päättää siitä, minkälaista apua se antaa. Rajojen puolustus EU-maat osallistuvat yhteisesti rajojensa puolustukseen turvatakuiden avulla. Ts. mikäli hyökkäys kohdistuu johonkin jäsenmaahan, muut ovat velvollisia auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta valtiota kun se sitä pyytää. Avun luonteesta ja automatiikasta tehtiin konferenssissa monia muutosesityksiä. Lopullisessa muotoilussa 1 on yritetty huomioida sekä Nato-maiden että liittoutumattomien maiden erityisvaatimukset. Viittauksella tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuusja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen on haluttu antaa liittoutumattomille maille mahdollisuus tulkita oma kantansa sopimuksen luonteesta. Kriisinhallinta Euroopan unionin ulkopuolella Tätä nk. rakenteellista yhteistyötä, josta on myös alettu käyttämään nimitystä pysyvä jäsentynyt yhteistyö, on suomalaisessa keskustelussa kutsuttu puolustuspolitiikan kovaksi ytimeksi. EU:n siviilikriisinhallinta ei sinällään ole uutta toimintaa. Uutta ovat suunnitelmat rakentuneen yhteistyön puitteissa toteutettavista vaativimmista sotilaallisista tehtävistä sekä näiden toteuttamiseen olennaisesti kuuluva voimavarayhteistyö. Ehdotuksen mukaan jotkut jäsenmaat voivat halutessaan osallistua EU:n nimissä vaativampiin sotilaallisiin operaatioihin unionialueen ulkopuolella. Operaatioilla pyritään vastaamaan valtioiden sortumisesta syntyvien konfliktien aiheuttamiin uhkiin. Kriisinhallintaa koskevat päätökset tehdään yksimielisesti ministerineuvostossa. Samassa yhteydessä ministerineuvosto antaa tehtävän toteuttamisen jäsenvaltioiden ryhmälle, jolla on tarvittavat voimavarat ja joka haluaa ryhtyä toteuttamaan tehtävää. Tavoitteeksi on asetettu, että joukot tulisi voida mobilisoida 5 30 päivän kuluessa ja niiden on voitava olla toiminnassa tarvittaessa vähintään 120 vuorokauden ajan. HVK:ssa yhteisesti sovitun ehdotuksen mukaan yhteistyö olisi avointa kaikille. Kuitenkaan maat, jotka haluavat tulla myöhemmin mukaan jäsentyneeseen yhteistyöhön, eivät voi osallistua yhteistyöhön automaattisesti, vaan sen puitteissa jo toimivat maat päättävät osallistumisesta määräenemmistöpäätöksellä. Tämä tapahtuu tiettyjen yhteisesti hyväksyttyjen kriteereiden perustella. Nämä kriteerit puolestaan liittyvät sotilaallisten voimavarojen kehittämiseen. EU:lle on sovittu perustettavaksi nk. voimavaravirasto, jota on suoremmin nimitetty myös varusteluvirastoksi. Se on tärkeässä asemassa vaativampia sotilaallisia valmiuksia kehitettäessä. Virasto voi mm. arvioida jäsenmaiden voimavaroja, asettaa niille tavoitteita sekä arvioida kansallisen päätöksenteon toimivuutta. Sen toimialaan ei tule kuulumaan esimerkiksi asevientiä koskevat päätökset eikä se voimassa olevien suunnitelmien mukaan tee jäsenmaita koskevia sitovia päätöksiä, vaan sen valta rajoittuu suositusten antamiseen. Käytännössä on kuitenkin olemassa riski, että nämä suositukset aiheuttavat lisäpaineita myös kansalliseen päätöksentekoon, 1 Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin YK:n peruskirjan 51. artiklan määräysten mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on edelleen oltava Naton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia ja Nato on jäseninään oleville valtioille niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin. 10 4
194 195 196 197 198 199 200 201 202 203 204 205 206 207 208 209 210 211 212 213 214 215 216 217 218 219 220 221 222 223 224 225 226 227 228 229 230 231 232 233 234 235 236 11 12 13 14 15 16 17 18 jos niitä aletaan kansallisella tasolla käyttää perusteena esimerkiksi kaluste- ja asehankintojen lisäämiselle. Yhdistyneet kansakunnat ja Etyj Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan mukaan sen jäsenmaiden on pidätyttävä kansainvälisissä suhteissaan väkivallalla uhkaamisesta tai sen käyttämisestä minkään valtion alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan. Tähän sääntöön on vain kaksi poikkeusta. YK:n turvallisuusneuvosto voi valtuuttaa kollektiivisiin sotilaallisiin toimiin silloin, kun on tapahtunut hyökkäysteko tai kansainvälinen rauha on uhattuna tai rikkoutunut. Lisäksi jokaisella valtiolla on YK:n peruskirjan 51. artiklan mukaan oikeus itsepuolustukseen, mikäli se joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi 2. Uhan on kuitenkin oltava välitön. Peruskirjan sanoma on siten selkeä; se kieltää ns. ennakoivan itsepuolustuksen. Puolustustoimiin voidaan ryhtyä vain vastatessa aseelliseen hyökkäykseen tai sellaisen välittömään uhkaan. YK:n peruskirjan turvallisuusjärjestelmä ei kuitenkaan aina toimi tehokkaasti. Turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet voivat estää päätöslauselman hyväksymisen vetooikeudellaan, joten yksikin pysyvä jäsen voi tehdä kansanmurhan estämisen mahdottomaksi. YK ei ole pystynyt 1990-luvulla vastaamaan massiivisiin ihmisoikeusloukkauksiin esimerkiksi Kosovossa, Ruandassa tai Sierra Leonessa. Tämä on usein herättänyt nk. jotakin täytyy tehdä -vaatimuksen hädänalaisten ihmisryhmien suojaamiseksi. Huolimatta YK-järjestelmän heikkouksista sen peruskirja on tällä hetkellä ainoa kansainvälisen oikeuden lähtökohta, joka voi rajoittaa voimankäyttöä ja jonka avulla voidaan arvioida väliintulon oikeutusta. Myös EU:n uusi turvallisuusstrategia korostaa YK:n roolia kansainvälisten suhteiden perustana. 1990-luvulla kriisinhallinnan toimijoiksi YK:n ohella tulivat alueelliset organisaatiot, jotka toimivat YK:n valtuutuksella. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö, Etyj, ei ole toistaiseksi pannut toimeen sotilaallisia rauhanturvaoperaatioita vaan sen toimet ovat keskittyneet siviilikriisinhallintaan. Kriisinhallinnan tavoitteena on konfliktien ennaltaehkäisy, niiden lopettaminen tai laajentumisen estäminen ja konfliktin jälkeisen rauhantilan ja yhteiskunnan vahvistaminen. Siviilikriisinhallinta tarkoittaa mm. viranomaisyhteistyötä demokratian tukemiseksi ja oikeusvaltion luomiseksi. Sotilaallinen kriisinhallinta voi olla perinteistä rauhanturvaamistoimintaa kuten aseleposopimusten valvontaa. Yhä useammin se on tarkoittanut myös voimankäytöltään vahvistettua kriisinhallintaa, kuten kävi mm. entisen Jugoslavian alueen konflikteissa. Rauhanturvaamislain mukaan Suomi voi osallistua YK:n tai Etyj:n päätökseen perustuvaan kriisinhallintaoperaatioon. Lisäksi Suomi voi osallistua sotilaallisin resurssein humanitaariseen avustustoimintaan tai sen suojaamiseen. Rauhanturvaamislakia ei sovelleta sotilaallisen 2 YK:n peruskirjan 51 artikla: Jos jokin jäsenvaltio joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan sääntö saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erikseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Ne toimenpiteet, joihin jäsenet ovat ryhtyneet käyttäessään tätä puolustautumisoikeutta, on heti ilmoitettava turvallisuusneuvostolle, eivätkä ne saa millään tavoin vaikuttaa turvallisuusneuvoston tämän peruskirjan mukaiseen oikeuteen ja velvollisuuteen ryhtyä kulloinkin niihin toimenpiteisiin, joita se pitää tarpeellisina kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi ja palauttamiseksi. 19 5
237 238 239 240 241 242 243 244 245 246 247 248 249 250 251 252 253 254 255 256 257 258 259 260 261 262 263 264 265 266 267 268 269 270 271 272 273 274 275 276 277 278 279 280 281 282 283 284 285 pakottamisen operaatioihin Osallistuminen uuteen operaatioon edellyttää aina kansallisesti tehtävää erillistä päätöstä. Mikäli rauhanturvaamisoperaation voimankäyttövaltuudet ovat perinteistä rauhanturvaamistoimintaa laajemmat, valtioneuvoston on kuultava koko eduskuntaa antamalla sille selonteko. Selontekomenettelyä on käytetty tehtäessä päätöstä osallistumisesta Bosnian ja Kosovon operaatioihin. Kriisinhallintaan liittyy myös joukko ongelmia. Rajanveto siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan välillä on usein yhä vaikeampaa. Kriisinhallinnan puolueettomuus voi joskus olla vaarassa jos kansainväliset joukot koetaan konfliktin osapuoleksi. Näin on käynyt mm. Punaiselle ristille ja YK:lle Irakissa. Sotilasliitto Nato Suomen Nato-keskustelu on polarisoitunut kahteen yksinkertaiseen vastaukseen: kyllä tai ei Natolle. Oleellisin kysymys kuuluu kuitenkin: mihin Natoon ja mitä tavoitteita Suomi asettaa Nato-jäsenyydelleen? Kylmän sodan jälkeen Naton rooli on voimakkaasti muuttunut. USA:n uudessa turvallisuusstrategiassa mainitaan Nato pikemmin sivulauseessa kuin pääasiallisena toimijana. Vaikuttaakin siltä, että Naton yksi vaihtoehto on olla eräänlainen Yhdysvaltojen työkalupakki, jota käytetään tarvittaessa. Nato on kuitenkin kehittymässä terrorismin vastaisen taistelun toimijaksi ja USA on hiljattain ehdottanut Natolle roolia niin Afganistanin kuin Irakin jälleenrakennuksessa. Euroopan puolustuksesta keskusteltaessa Naton turvatakuut on nähty ainoana sotilaallisena turvatakuuna Euroopassa. On esitetty, että unionin puolustus ja ennen kaikkea sen rakenteellinen sotilasyhteistyö olisi Naton eurooppalainen pilari. Tämän on joskus tulkittu tarkoittavan, että kaikkien Euroopan unionin jäsenmaiden tulisi liittyä Natoon. Turvatakuulauseen muotoilussa on kuitenkin huomioitu sekä Nato-maiden että liittoutumattomien maiden erityisongelmat. Sotilaalliset turvatakuut Nato-maille tulevat Naton kautta ja mikäli eurooppalaisia yhteistoimia esitetään, Nato-maat osallistuvat niihin Naton kautta ja liittoutumattomat maat omien kansallisten puolustusjärjestelmiensä kautta. Nato on tällä hetkellä Euroopan turvallisuusjärjestelmän peruspilari, mutta tulevaisuudessa Nato voi näyttää hyvinkin toisenlaiselta. On esitetty mahdollisuutta, että Natosta kehittyisi eurooppalainen poliittinen turvallisuusjärjestö, jossa eurooppalaisen turvallisuuden kysymyksistä keskusteltaisiin tasavertaisen kumppanuuden pohjalta. Erityisen mielenkiintoinen on kysymys Venäjän mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Mikäli Venäjän täysjäsenyys Natossa toteutuisi, voisi se olla askel yleiseurooppalaisen poliittisen turvallisuusjärjestelmän kehittämisessä. Tällöin Euroopan turvallisuuteen vaikuttavat kolme päätoimijaa, USA, Venäjä ja EU, voisivat neuvotella Euroopan turvallisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Tulevaisuuden vaihtoehdot ovat kuitenkin tulevaisuuden vaihtoehtoja eikä tällä hetkellä ole selkeätä kuvaa siitä, mikä edellä olevista Natoista syntyy. Tänään Nato on sotilasorganisaatio, jossa USA:lla on selkeä johtoasema. VIHREÄT TAVOITTEET 20 6
286 287 288 289 290 291 292 293 294 295 296 297 298 299 300 301 302 303 304 305 306 307 308 309 310 311 312 313 314 315 316 317 318 319 320 321 322 323 324 325 326 327 328 329 330 331 Vihreät haluavat olla mukana edistämässä maailmanrauhaa. Vihreät ovat ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa kannanotoissaan korostaneet Suomen globaalia vastuuta kansainvälisestä turvallisuudesta, kannattaneet voimakkaasti aseistariisuntaa, ajaneet turvallisuuden laajaa ymmärtämistä, vaatineet YK:n aseman vahvistamista ja edistäneet EU:n tiiviimpää ulkopoliittista päätöksentekoa. Ottaen huomioon turvallisuusympäristön muutokset, uudet uhkat ja Suomen jäsenyyden Euroopan unionissa, korostuu Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa vihreästä näkökulmasta kolme tavoitetta: Turvallisuuspolitiikan vastattava tulevaisuuden uhkiin Jos tänään haluaa ennalta edistää maailman rauhaa, täytyy katsoa, mistä tulevat sodanuhat syntyvät. WorldWatch - Institute arvioi, että vuonna 2001 jopa neljäsosassa käynnissä olevista sodissa oli kyse luonnonvaroista. Esimerkiksi vuoteen 2025 mennessä vesipulasta kärsivien maiden määrän ennustetaan kaksinkertaistuvan pelkästään väestönkasvun ja taloudellisen kehityksen vuoksi. Sodissa ei ole kyse ainoastaan luonnonvarojen herruudesta. Joissakin tapauksissa luonnonvarojen hallinnalla rahoitetaan taistelua vallasta ja itse sotaa. Viimeksi Irakin sota on osoittanut, mikä merkitys öljyllä on maailman kriisipesäkkeissä. Vuonna 2004 ilmestyneessä Pentagonin skenaariohahmotelmassa on todettu, että terrorismia suurempi turvallisuusuhka syntyy ilmastonmuutoksesta. Se voi synnyttää nälänhätiä, aiheuttaa kansainvaelluksia, johtaa sotiin hupenevista vesivaroista ja tehdä satojen miljoonien ihmisten asuinalueista elinkelvottomia. Ilmaston muutoksen ennaltaehkäisy on ihmiskunnan tärkein tehtävä ainakin seuraavat sata vuotta. On eettisesti mahdotonta sanoa kehitysmaiden ihmisille, ettei näillä ole oikeutta samanlaiseen elintasoon kuin teollisuusmailla. Toisaalta mahdotonta on sekin, että esimerkiksi hiilidioksidipäästöt henkeä kohden nousevat kehitysmaissa samalle tasolle kuin teollisuusmaissa. Muuta ratkaisua ei ole kuin että vaurastuvat kehitysmaat hyppäävät meidän tuhlaavan teknologiamme yli ja siirtyvät suoraan säästävän ja kierrättävään teknologiaan. Toinen globaalin turvallisuuden näkökulmasta ratkaiseva tekijä on hyvinvoinnin tasaisempi jako niin maiden välillä kuin niiden sisällä. Terrorismin, joukkotuhoaseiden ja sortuvien valtioiden uhkaa voidaan torjua parhaiten lisäämällä sosiaalista turvallisuutta. Edellä mainitut luonnonvaroista ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta syntyvät uhat kuuluvat puolustus- ja turvallisuuspolitiikan piiriin silloin kun ne voivat johtaa poliittisesti organisoituun väkivaltaan. Tavoitteena toimintakykyinen Euroopan unioni Euroopan unioni on taloudellinen suurvalta. Unioni vastaa yli puolesta maailman kehitysavusta. Silti unionilla puuttuu aktiivinen rooli maailmanrauhan edistäjänä. EU:n mahdollisuus osallistua kriisinhallintaoperaatioihin on ollut rajattu ja unionin uskottavuus rauhan takaajana sai suuren kolauksen Balkanin sodassa. EU:lla on kuitenkin perinteitä ja osaamista konfliktien ratkaisussa ja tätä osaamista tulisi hyödyntää nykyistä paremmin. Siksi on tärkeä, että EU:sta tulee aktiivisempi toimija myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. EU:n turvallisuuspolitiikan tulee nojata turvallisuuspolitiikan laajaan ymmärtämiseen. 21 7
332 333 334 335 336 337 338 339 340 341 342 343 344 345 346 347 348 349 350 351 352 353 354 355 356 357 358 359 360 361 362 363 364 365 366 367 368 369 370 371 372 373 374 375 376 377 378 379 380 381 EU-konventin ja sitä seuranneen hallitusten välisen konferenssin myötä yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on saamassa konkreettisen sisällön. Viimeistään nyt, kun Suomi on vahvasti poliittisesti sitoutunut Euroopan unioniin, joka luo itselleen yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, on Suomi menettänyt liittoutumattomuutensa. EU-jäsenenä Suomen tulee aktiivisesti vaikuttaa siihen, millaiseksi EU:n yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa kehitetään. Ei ole toivottavaa, että EU:n sisään muodostuu erillisiä puolustusytimiä. EU:n puolustuspoliittisen yhteistyön tulee tähdätä uusien uhkien torjuntaan. Jäsenvaltioiden puolustusmenoja tulee voida supistaa tehtäviä jakamalla ja tarpeettomia päällekkäisyyksiä poistamalla. Kansainvälisessä kriisinhallinnassa niin Suomen kuin Euroopan unioninkin tulee kantaa osuutensa globaalista vastuusta. Kuten EU:n turvallisuusstrategiassa todetaan, tällöin on tukeuduttava YK:n periaatteisiin ja sitouduttava kansainvälisen yhteisön tahtoon. Kriisinhallinnan lähtökohtina on aina oltava pyrkimys rauhaan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen, ei esimerkiksi EU:n taloudelliset edut tai yksittäisen maan valtapoliittiset intressit. Euroopan unionin tulee olla itsenäinen turvallisuuspoliittinen toimija, joka lähtee omista vahvuuksistaan eikä kopioi amerikkalaisia toimintamalleja. Unionin tulee tunnustaa Yhdysvaltojen ja Euroopan sotilaallisten voimavarojen, erityisesti teknologian, välinen kuilu eikä yrittää kuroa sitä umpeen. Eurooppalaisen puolustuksen on tukeuduttava YK:n periaatteisiin siitä, milloin aseellinen voimankäyttö on oikeutettua. Suhteessa Yhdysvaltoihin on pyrittävä siihen, että Yhdysvallat ja EU ovat puolustuksen suhteen itsenäisiä ja poliittisesti tasa-arvoisia. Euroopan turvallisuusjärjestelmää kehitettäessä on pyrittävä USA:n, EU:n ja Venäjän tasa-arvoiseen yhteistyöhön konfliktien ratkaisussa. EU:n on valvottava etujaan siten, ettei se koskaan joudu tilanteeseen, jossa Yhdysvallat tai mikään muukaan valtio voisi kiristää Eurooppaa. Suomen ei tule hakea sotilasliitto Naton jäsenyyttä. Huolimatta siitä, että Naton päätöksenteko perustuu konsensusperiaatteeseen, on Yhdysvalloilla organisaatiossa voimakas johtoasema. Naton jäsenenä Suomen vaikutusvalta turvallisuuspolitiikan kentällä heikkenisi verrattuna siihen, että Suomi Naton ulkopuolisena EU:n jäsenenä voi toimia kansainvälisenä välittäjänä kriisi- ja konfliktialueille. Natosta voi kehittyä USA-johtoinen terrorismin vastainen toimija, jossa järjestön tehtäväksi jää terrorismin vastaisessa sodassa tuhottujen valtioiden jälleenrakennus. Naton kriisinhallintaoperaatiot loisivat siten paineita puolustuksen voimavarojen kasvattamiseen samalla kuin esimerkiksi terrorismin uhka Suomessa lisääntyisi. Itsenäisen päätöksenteon säilyttäminen Suomen eduskunnan tulee jatkossakin olla vastuussa Suomen puolustuksesta, voimavaroista ja kriisinhallintaoperaatioista. Suomen ei tule liittyä sotilaallisiin organisaatioihin, joihin liittyminen voi vaarantaa Suomen elintärkeät kansalliset edut. Jäsenyys EU:ssa on merkinnyt Suomelle sitoutumista EU:n yhteisten tavoitteiden ja edun ajamiseen, mikä vaikuttaa myös Suomen ulkopolitiikkaan ja rajaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista päätöksentekoamme. Suomi voi olla mukana Euroopan unionin puolustuksessa, mutta elintärkeissä kysymyksissä tulee säilyttää mahdollisuus vaatia yksimielistä päätöstä Euroopan neuvostossa. 22 8
382 383 384 385 386 387 388 389 390 391 392 393 394 395 396 397 398 399 400 401 402 403 404 405 406 407 408 409 410 411 412 413 414 415 416 417 418 419 420 421 422 423 424 425 426 427 428 429 430 431 Suomi voi allekirjoittaa unionin yhteiset turvatakuut. On luonnollista, että jos joku EU-maa joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi, tulevat muut maat apuun. Tämä lisää unionin yhteisvastuuta, syventää integraatiota ja lisää kaikkien jäsenmaiden turvallisuutta. Jos joku jäsenmaa joutuu terrorismihyökkäyksen kohteeksi, tulee solidaarisuus-lausekkeeseen kirjatun yhteisen vastuun toteutua. Eduskunnan on kuitenkin päätettävä minkälaista apua Suomi antaa esimerkiksi terroristihyökkäyksen kohteeksi joutuvalle EU:n jäsenvaltiolle. On myös selvää, että eduskunta päättää Suomen osallistumisesta kriisinhallintaoperaatioihin EU-alueen ulkopuolella. Suomalaisen demokratian ja eduskunnan on jatkossakin vastattava kaikista puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä kysymyksistä. Näin ollen Suomi ei osallistu esimerkiksi voimavaraviraston sellaisiin toimintoihin, joilla voidaan asettaa kyseenalaiseksi kansallinen päätöksenteko puolustuksen tavoitteista, määrärahasta tai toimintamalleista. Suomen tulee niin nyt kuin tulevaisuudessakin voida itsenäisesti päättää puolustusmenojen suuruudesta, puolustukseen tarvittavien hankintojen laadusta ja määrästä sekä siitä, miten Suomi torjuu maahan kohdistuvat uhkat. VIHREÄT TEESIT 1. Konfliktit ehkäistävä ennalta ei ennakoivia iskuja Vallitseva voimatasapaino ja turvallisuusarkkitehtuuri ovat vaikuttaneet sodankäynnin käytäntöihin. Kylmän sodan aikana maailma eli kauhun tasapainossa. Molemmilla suurvalloilla oli hallussaan niin suuri ydinpelote, ettei kumpikaan voinut hyökätä toisen alueelle vastahyökkäyksen pelossa. Sotateknologia on lyhyessä ajassa kehittynyt voimakkaasti. Korkeateknologisessa sodassa käytetään täsmäväkivaltaa ennen kaikkea ilmasta käsin. Sotaa voidaan käydä niin, etteivät armeijat periaatteessa kohtaa. Uusissa sodissa uhreina ovatkin siviilit. Siviilien tilannetta pahentaa myös voimakas infrastruktuurin tuhoaminen Samalla on tapahtunut siirtymä uhkalähtöisistä analyyseistä voimavaralähtöisiin analyyseihin. Maailma, jossa uhkat ovat hahmottumattomia ja harvoin ennakoitavissa, tuottaa uudenlaisen sotaopin. Ennaltaehkäisevä voiman käyttö on looginen seuraus silloin, kun ei torjuta uhkia vaan pyritään tuhoamaan vastapuolen voimavarat ennen potentiaalisen uhkan syntyä. Käytännössä tällaista sodankäyntiä on nähty mm. Afganistanissa ja Irakissa. Yhdysvallat on vuoden 2002 kansalliseen turvallisuusstrategiaansa kirjatulla Bush-doktriinillaan tietoisesti muuttamassa voimankäytön oikeussääntöjä. Se ajaa ennakoivia ja ennalta ehkäiseviä iskuja terroristeja, terroristeja tukevia maita ja joukkotuhoaseita mahdollisesti kehittäviä vihollisvaltioita vastaan. Doktriinin mukaan hyökkäyksen uhan ei tarvitse olla edes välitön, vaan hyökkäyksen perusteeksi riittää jopa oletus voimavaroista. Jo nyt ainakin Venäjä ja Japani ovat vilauttaneet ennakoivan iskun mahdollisuutta. YK:n tunnustama oikeus luonnolliseen itsepuolustusoikeuteen tarkoittaa, että peruskirja sallii ennakoivan itsepuolustuksen silloin kun aseellisen hyökkäyksen vaara on niin ilmeinen ja välitön, ettei kohtuudella voi edellyttää valtion odottavan sen tapahtumista. Vihreä liitto katsoo, että Yhdysvaltojen tulkinta ennakoivasta iskuista oli YK:n peruskirjan vastainen. Mikäli ennakoiva itsepuolustus voitaisiin tulkita niin laajaksi kun Yhdysvallat teki, seuraisi siitä valtioiden välisten suhteiden anarkia; kuka tahansa voisi sillä perusteella hyökätä minne tahansa. 23 9
432 433 434 435 436 437 438 439 440 441 442 443 444 445 446 447 448 449 450 451 452 453 454 455 456 457 458 459 460 461 462 463 464 465 466 467 468 469 470 471 472 473 474 475 476 477 478 479 480 481 2. Kriisinhallintaa missä kulkee raja? Demokraattista kriisinhallintaa Vihreät ovat nähneet osallistumisen kansainvälisien kriisien hallintaan osana globaalia vastuutamme ja tukeneet EU:n laajennettua kriisinhallintaa. Laajennettuun kriisinhallintaan lukeutuvat ns. Petersbergin tehtävät, joita ovat mm. pelastustehtävät, rauhanturvaaminen sekä taistelujoukkojen tehtävät ja rauhan palauttaminen. Demokraattisen valvonnan kannalta ongelmaksi saattaa koitua yhä nopeampi kriisinhallintajoukkojen mobilisointi. EU:n kaavailuissa on saada joukot liikkeelle viidessä päivässä. Vihreät edellyttävät, että päätös kriisinhallintaoperaatioihin osallistumisesta tehdään demokraattisesti. Joko kansallisiin parlamentteihin kehitetään aikatauluihin sopiva hyväksymismenettely tai aikataulut joustavat niin, ettei demokraattisesta hyväksymismenettelystä tarvitse tinkiä. Pelkona on myös kriisinhallinnan tarpeen yleistyminen, mikäli sortuvien valtioiden määrä kasvaa. Tämä puolestaan lisää osallistuvien maiden sotilas- ja puolustusmenoja. Vihreät toistavatkin vaatimuksensa YK:n interventiorahaston perustamisesta. Sen varoja käytettäisiin siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan koordinaatioon ja esikuntatoimiin. YK:n omia resursseja vahvistamalla voidaan vähentää maailmanyhteisön riippuvuutta yksittäisten voimakkaiden jäsenmaiden kannasta silloin kun arvioidaan intervention tarpeellisuutta. Kriisinhallinnassa tulee korostaa toimivien yhteiskuntarakenteiden merkitystä kriisien ennaltaehkäisyssä ja erityisesti kriisien jälkihoidossa. Aseelliset konfliktit maailmassa syntyvät ja pitkittyvät ennen kaikkea siksi, että taloudelliset rakenteet eivät ole toimintakykyisiä. Merkittävimmät turvallisuuspoliittiset ratkaisut tehdäänkin muualla kuin perinteisen puolustuspolitiikan alueella. Näitä ovat mm. työpaikkojen luominen työttömille nuorille miehille, kehitysmaiden lasten kouluolojen parantaminen, kansainvälisen kaupan sääntöjen muuttaminen reilummaksi sekä kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen. Tässä kehitystyössä EU:n on oltava edelläkävijä. Unioni voi samalla osoittaa omalla esimerkillään, kuinka taloudellisen yhteistyön kautta voidaan rakentaa rauhaa, vaurautta ja vakautta. YK:n turvallisuusneuvosto on edellyttänyt, että myös naisten täytyy osallistua rauhaa koskevaan päätöksentekoon ja rauhan rakentamiseen. Konfliktien uhreista noin 90 prosenttia on siviilejä, heistä valtaosa naisia ja lapsia. Naisten tasa-arvoinen osallistuminen konfliktien ehkäisyyn, ratkaisemiseen ja rauhanrakentamiseen ovat edellytyksiä kestävälle rauhalle. Naiset ja lapset tarvitsevat erityistä suojelua konfliktitilanteissa. Lisäksi naistaistelijoiden ja lapsisotilaiden erityistarpeisiin aseidenriisunnan ja kotiuttamisen yhteydessä on kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota. Kansanmurhat voidaan pysäyttää Kansainvälisen yhteisön toimimattomuus vakavien ihmisoikeusloukkauksien edessä on herättänyt oikeutetun pohdinnan siitä, mitä tehdä silloin kun YK ei syystä tai toisesta ole reagoinut kansanmurhiin. Vihreät kannattavat Kofi Annanin ehdotusta perustaa YK:lle kansanmurhien ehkäisyyn erikoistuvan komission. Aktiivisemman kansainvälisen diplomatian keinoin pyritään estämään konfliktien syveneminen sodiksi ja kansanmurhiksi. 24 10
482 483 484 485 486 487 488 489 490 491 492 493 494 495 496 497 498 499 500 501 502 503 504 505 506 507 508 509 510 511 512 513 514 515 516 517 518 519 520 521 522 523 524 525 526 527 528 529 530 531 Vain YK:lla on periaatteessa oikeus valtuuttaa sotilaallisiin toimiin. Kansanmurhien pysäyttäminen on kuitenkin YK:n halvaantuessa moraalinen velvollisuus. Vihreiden tavoitteena on YK:n päätöksentekokyvyn tehostaminen siten, ettei kansanmurhien pysäyttäminen voi juuttua yhden maan veto-oikeuteen. Kansainvälisellä yhteisöllä pitää olla mahdollisuus pysäyttää kansanmurha tilanteessa, jossa YK ei kykene päätöksentekoon. Tämänkaltaisen poikkeuksellisen toiminnan kriteerien on oltava erittäin tiukat. Rauhaan pakottamiseen tai humanitaariseen interventioon voi lähteä ilman YK:n turvallisuusneuvoston tai Etyjn lupaa vain äärimmäisissä tilanteissa. EU:n yhteisiin toimiin voidaan tällöin ryhtyä vain jäsenmaiden yksimielisellä päätöksellä. 3. Kokonaisturvallisuutta yli rajojen Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen sisäinen ja ulkoinen turvallisuus ovat yhä enemmän toisiinsa sidoksissa. Tätä kuvastaa jo keskustelu siitä, olivatko iskut sotilaallinen hyökkäys, joka oikeuttaa sotilaallisen puolustautumisen ja jopa ennaltaehkäisevät iskut, vai rikos, joka on tuomittava esimerkiksi kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Myös EU:n perustuslakiluonnos sisältää ns. solidaarisuuslausekkeen, jonka mukaan jäsenmaa voi terrorihyökkäyksen kohteeksi joutuessaan pyytää muilta mailta apua. Viime kädessä tämän kaltainen toiminta liittyy unionin "vapauden, oikeuden ja turvallisuuden alueeseen" eli oikeus- ja sisäasioiden tiivistyvään yhteistyöhön. Solidaarisuuslauseke voi käynnistää myös sotilastoimia, mikä edelleen osoittaa sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden kytkeytyvän uudessa tilanteessa toisiinsa. Kun kansallisen turvallisuuden ja terrorismin torjunnan nimissä rajoitetaan kansalaisvapauksia, on entistä tärkeämpää olla selvillä uhkakuvista ja perusteluista, joiden takia niin tehdään. Demokratiaa on puolustettava epäselviä ja mahdollisesti salaisia uhkakuvia vastaan. Suomessa maan sisäinen kriisinhallinta kuuluu sisäministeriölle, jonka alaisuuteen kuuluvat poliisi, rajavartiosto, suojelupoliisi, oikeusministeriölle, joka vastaa oikeuslaitoksesta ja kauppa- ja teollisuusministeriölle, jonka alaisuuteen kuuluu huoltovarmuuskeskus. Puolustusministeriö, johon kuuluu mm. tiedustelu, puolestaan vastaa koko maan puolustamisesta. Myös Suomessa kokonaisturvallisuuden rakenteita on arvioitava uudelleen, koska myös uhkat kytkeytyvät voimakkaammin toisiinsa. Ääriesimerkki tästä on uusi Yhdysvaltojen "Homeland Security" -virasto, johon kuuluvat kaikki turvallisuuskysymykset ministeriörajoista ja hallinnonalasta riippumatta. Myös Suomessa kokonaisturvallisuuden rakenteita on tarkasteltava uudelleen. Tarkastelun tekee erityisen kiireelliseksi suojelupoliisin ja puolustusvoimien välinen kiista siitä, kenelle terrorismin vastainen taistelu Suomessa kuuluu. Eri viranomaistahojen keskinäisellä yhteistyöllä voidaan parantaa sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta. Samassa yhteydessä tulisi Ruotsin ja Norjan mallien mukaan tehdä laaja ja avoin selvitys Supon toiminnan perusteista, menetelmistä ja kohteista ainakin sotien jälkeiseltä ajalta. Tällainen selvitys mahdollistaa keskustelun siitä, miten nykyisen kaltainen valtiollinen poliisi tulisi organisoida ja miten sen parlamentaarinen valvonta voidaan toteuttaa. 4. Asepalvelus ja uudet uhkat Uudet ja vanhat uhat edellyttävät osin erilaisia turvallisuusratkaisuja. Alueellisen puolustuksen 25 11
532 533 534 535 536 537 538 539 540 541 542 543 544 545 546 547 548 549 550 551 552 553 554 555 556 557 558 559 560 561 562 563 564 565 566 567 568 569 570 571 572 573 574 575 576 577 578 579 580 rinnalla korostuvat valmistautuminen strategisiin iskuihin ja korkeaa teknologiaa vaativat aselajit. Siinä missä kansainvälinen kriisinhallinta tarvitsee ammatti- tai sopimussotilaita, voidaan vanhoja uhkia torjua yhä jossakin määrin perinteisellä asevelvollisuusarmeijalla. Tällä hetkellä Suomi on rakentamassa kahta rinnakkaista järjestelmää. Asevelvollisuusarmeijan ensisijainen tehtävä on alueen puolustaminen. Vapaaehtoisuuteen perustuen valitaan ne ihmiset jotka osallistuvat kansainvälisen kriisienhallinnan tehtäviin. Suomen armeijan perustehtävä, eli aluepuolustuksesta huolehtiminen, pystyttäisiin hoitamaan nykyistä pienemmällä armeijalla. Suomessa asevelvollisuusarmeijan laajuus on omaa luokkaansa, noin 80 prosenttia asepalvelukseen kutsutuista suorittaa armeijan. Vihreät eivät haluaisi käyttää uskottavan puolustuksen ylläpitoon yhtään enempää rahaa kuin on puolustuksen kannalta välttämätöntä. Siksi ei ole tarkoituksenmukaista, että asevelvollisuutta ylläpidetään nykyisissä mitoissa. Asevelvollisuuden pakollisuudesta luopumista tulisi suunnitella siten, että puolustusjärjestelmän ylläpitämisen kannalta riittävä osa ikäluokasta suorittaa asepalveluksen. Asepalveluksen houkuttavuutta on tällöin lisättävä nykyisestä päivärahaa korottamalla ja kehittämällä sitä uusien uhkien mukaisten tarpeiden vaatimaan suuntaan. Jotta pystyisimme vastaamaan moderneihin turvallisuusuhkiin tehokkaammin, asepalveluksessa tulisi paremmin huomioida sisäisen turvallisuuden uudet haasteet, ympäristöturvallisuus sekä kriisinhallintaan liittyviin tehtäviin. Tällaista asepalvelusta käytettäisiin tehokkaasti sopimussotilaiden rekrytoimiseen kriisinhallintakoulutukseen. Asepalvelusjärjestelmästä säästyviä resursseja tulee ohjata uusien ei-sotilaallisten uhkien torjumiseen. Kun suurin osa ikäluokasta vapautetaan asepalveluksesta, luovutaan samalla siviilipalvelusjärjestelmästä. Lyhyellä tähtäimellä siviilipalvelusaikaa on lyhennettävä vastaamaan keskimääräistä asepalvelusaikaa. Siviilipalvelusta suorittavien asemaa on parannettava muun muassa siirtämällä vastuu siviilipalvelusta suorittavien asumiskustannuksista valtiolle. Asepalvelukseen liittyvät ehdottomat vaatimukset työhönotossa, kuten poliiseilta vaadittava asepalvelus, tulee poistaa. 5. Suomen luovuttava jalkaväkimiinoista Eduskunnan on tehtävä turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon käsittelyn yhteydessä päätös Suomen liittymisestä Ottawan sopimukseen. Samalla on päätettävä jalkaväkimiinojen poistamisaikataulusta. Jalkaväkimiinat saavat vuosittain aikaan suurta tuhoa siviiliväestön keskuudessa. Vuonna 2002 miinat aiheuttivat maailmanlaajuisesti 11 700 kuolonuhria, joista 23 % oli lapsia. Jalkaväkimiinojen poistaminen on ennen kaikkea humanitäärinen päätös: yhtään henkilömiinaa ei pidä hyväksyä. Suomi ei voi vaikuttaa EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan tasavertaisena jäsenenä silloin kun Suomi ainoana maana ei ole allekirjoittanut sopimusta. Sen lisäksi Suomen pitäytyminen Ottawan sopimuksen ulkopuolella heikentää maamme asemaa uskottavana neuvottelijana aseidenriisunta-asioissa. 26 12
581 582 583 584 585 586 587 588 589 590 591 592 593 594 595 596 597 598 599 600 601 602 603 604 605 606 607 608 609 610 611 612 613 614 615 616 617 618 619 620 621 622 623 624 625 626 627 628 629 Suomen puolustusvoimat katsoo, että suomalaiset jalkaväkimiinat ovat keskeinen osa aluepuolustusta. Toisaalta uhka massiivisen maa-armeijan hyökkäyksestä Venäjän suunnasta on koko ajan pienentynyt, joten miinojen puolustuksellinen merkitys ei enää ole yhtä keskeinen kuin ennen. Suomalaiset miinat ovat varastoissa ja vanhenevat vuoteen 2020 mennessä. 6. Aseistariisuntaa jatkettava Joukkotuhoaseiden leviäminen on noussut yhdeksi voimakkaimmista uhkakuvista maailmassa. Kylmän sodan jälkeen ydinaseiden valmistamiseen liittyvä teknologia on levinnyt yhä laajemmalle. Ydinsulkusopimuksen allekirjoittaneet maat ovat sitoutuneet olemaan hankkimatta tai kehittämättä ydinasetta. Ydinaseita omaavien USA:n, Venäjän, Ranskan, Iso-Britannian ja Kiinan, lisäksi myös Pakistan, Intia ja Israel ovat hankkineet ydinaseet. Kapasiteettia ydinaseiden valmistamiseen on olemassa myös Pohjois-Koreassa, mahdollisesti myös Iranissa USA:n päätös rakentaa ohjuspuolustusjärjestelmä on heikentänyt ydinsulkusopimuksen merkitystä ja vetäytyminen Mannertenvälisten ohjusten torjuntajärjestelmiä rajoittavasta ABM-sopimuksesta on johtanut siihen, että myös ydinaseiden määrää rajoittavat kansainväliset sopimukset ovat jääneet ratifioimatta. Ydinvoiman siviilikäytön leviäminen on ensimmäinen askel ydinaseiden kehittämiseen. Ydinvoiman siviili- ja sotilaallinen käyttö edellyttää samaa tietotaitoa. Molemmissa käytetään samaa raaka-ainetta, rikastettua uraania ja toista ydinaseiden raaka-ainetta plutoniumia syntyy ydinvoiman siviilikäytön sivutuotteena. Vihreät katsovat, että tehokkain ase ydinaseiden leviämisen ehkäisyssä on ydinvoimasta luopuminen. Ydinsulkusopimuksen noudattamista on kansainvälisesti valvottava ja siihen liittyviä valvontatapoja kehitettävä. Tämä edellyttää, että jo olemassa olevat ydinaseet on turvallisesti varastoitu niin maassa kuin merellä. Lisäksi tarvitaan kansainvälistä panostusta ydinasevarastojen tuhoamiseen niin ydinsulkusopimukseen kuuluvissa kuin sen ulkopuolella olevissa maissa. Tätä prosessia tulee edelleen voimistaa kansainvälisen rahoituksen avulla. USA:n päätös rakentaa ohjuspuolustusjärjestelmää on herättänyt uudelleen kysymyksen avaruuden aseistamisesta. Tällä hetkellä avaruuden aseistamiseen liittyvissä kansainvälisissä sopimuksissa on useita aukkoja, mikä mahdollistaa mm. aseiden sijoittamisen avaruuteen itsepuolustustarkoituksessa. Kansainväliset sopimukset tulisi välittömästi saattaa ajan tasalle siten, että tulevaisuuden sotia ei käytäisi avaruudessa tai avaruudesta käsin. EU:n tulee tukea Ranskan ja Brasilian ehdotusta asekaupan kansainvälisestä verosta, jonka tuotot käytettäisiin nälän poistamiseen. Maailmanlaajuisesti asevarusteluun käytetään vuosittain yli 700 miljardia euroa. YK on laskenut, että noin 30. osalla tästä summasta poistettaisiin nälkä, taattaisiin puhdas juomavesi ja järjestettäisiin perusterveydenhuolto ja peruskoulutus kaikille maailman asukkaille. 7. Ympäristöpolitiikka on turvallisuuspolitiikkaa Uudet uhat kuten terrorismi, joukkotuhoaseet ja sortuvat valtiot asettavat haasteita kansainväliselle turvallisuudelle. On kuitenkin olemassa vaara, että esimerkiksi terrorismin vastainen sota peittää 27 13
630 631 632 633 634 635 636 637 638 639 640 641 642 643 644 645 646 647 648 649 650 651 652 653 654 655 656 657 658 659 alleen ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta vielä merkittävämpiä uhkia kuten vesipulan tai ilmastomuutoksen. Kehitysmailta ei voi kieltää oikeutta elintason nostoon, mutta ne eivät myöskään voi seurata teollisuusmaiden päästöhistoriaa. Siksi teollisuusmaiden on osallistuttava kehitysmaiden teknologian uudistamisen rahoittamiseen. Maailmanlaajuinen päästökauppa on hyvä esimerkki sellaisesta mekanismeista, jolla tämä teknologinen harppaus kehitysmaissa voidaan toteuttaa. Päästökauppa kannustaisi kehitysmaita investoimaan suoraan säästävään teknologiaan ja päästöoikeuksia ostavat teollisuusmaat osallistuvat näiden investointien rahoitukseen. Tämä olisi meidän korvauksemme siitä, että teollisuusmaat ovat rohmunneet yhteisestä ilmakehästä käyttöönsä niin kohtuuttoman suuren osan. Lisäksi tarvitaan teollisuusmaiden voimakkaampaa panostusta uusiutuvien energialähteiden kehittämiseen. Näin voidaan vähentää jännitteitä niissä maissa, jotka tällä hetkellä ovat riippuvaisia toisten valtioiden öljyvaroista. Kun uhkat ymmärretään entistä laajemmin, myös niiden torjumiseen käytetty keinovalikoima laajenee. Kansainvälinen ympäristöpolitiikka, jonka tavoitteena on turvata inhimillinen hyvinvointi ekologisesti kestävässä maailmassa, on yksi tärkeä keino ehkäistä luonnonvarojen rajallisuudesta ja ilmastomuutoksesta syntyviä aseellisia konflikteja. Maailmankaupan uudistaminen siten, että globalisaation hyödyt jakautuisivat nykyistä tasaisemmin, on paras keino lisätä sosiaalista turvallisuutta. Puolustusmäärärahojen rinnalla tulisi turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta arvioida myös sitä, miten varoja jaetaan lähialueilla leviävien sairauksien torjuntaan, ydinvoimaloiden turvallisuuteen tai kehitysyhteistyöhön. Tällä hetkellä Suomi käyttää puolustukseen viisi kertaa enemmän kuin kehitysyhteistyöhön. Suomen tulee saavuttaa YK:n suosituksen kehitysyhteistyömäärärahojen nostamisesta 0,7 prosenttiin BKT-osuudesta vuoteen 2010 mennessä. YK:n ympäristöohjelma on kehitettävä Maailman ympäristöjärjestöksi (WEO) koordinoimaan kansainvälistä ympäristösopimuksia ja koko kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa. WEO:lla on oltava samanlainen tuomiovalta kuin WTO:lla. Sen puitteissa on sovittava mm. luonnonvarojen kestävästä käytöstä. 28 14