OHJEITA TUTKIELMAN JA MUIDEN KIRJALLISTEN TÖIDEN TEKIJÖILLE

OHJEITA TUTKIELMAN JA MUIDEN KIRJALLISTEN TÖIDEN TEKIJÖILLE (Arvi.Hurskainen@helsinki.fi) Helsingin yliopisto Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitos 2002

SISÄLLYS 1. ALKUSANAT 3 2. ESITYSTEKNIIKKA 3 2.1 Sivun asetukset 3 2.2 Työn rakenne 4 2.2.1 Kansisivu 4 2.2.2 Sisällysluettelo 4 2.2.3 Lista lyhenteistä 5 2.2.4 Johdanto 5 2.2.5 Työn pääteksti jaettuna sopivien otsikoiden alle 5 2.2.6 Kokoava lopputeksti 5 2.2.7 Lähdeluettelo 6 2.2.8 Liitteet 6 2.3 Tekstin muotoilu 6 3. VIITTAUKSET 7 3.1 Tekstiviitteet 7 3.1.1 Sulkumerkkien käytöstä tekstiviitteissä 9 3.1.2 Mihin viite sijoitetaan? 9 3.2 Alaviitteet 10 3.3 Viittausten kielestä 10 3.4 Milloin lähdeviitettä pitää käyttää? 10 4. LAINAUKSET 11 5. LÄHDELUETTELO 12 2

1. ALKUSANAT Tässä oppaassa annetaan ohjeita lähinnä kirjallisten töiden kuten seminaariesitelmien ja gradun muotoon liittyvissä asioissa. Vaikka töiden muotoon liittyvät ohjeet saattavat tuntua toisarvoisilta sisältöön verrattuna, ne kuitenkin ohjaavat opiskelijaa omaksumaan tiettyjä hyviksi koettuja periaatteita, joita noudatetaan tieteellisten töiden laatimisessa. Minkälainen on muodollisesti oikein laadittu esitelmä tai muu opinnäytetyö? Tähän on vastattava, että yhtä kaikkien tieteenalojen hyväksymää ohjeistoa ei ole olemassa. Se on tuskin edes tarpeen, sillä erilaiset tieteelliset työt vaativat erilaista raportointia. Ei edes humanistisilla aloilla ole yleisesti hyväksyttyjä ohjeita, vaan eri oppiaineet noudattavat toisistaan jossakin määrin poikkeavaa käytäntöä. Kaikki kuitenkin noudattavat tiettyjä tieteelliseen työhön kuuluvia perusperiaatteita. Seuraavassa esitellään nämä yleiset perusperiaatteet ja annetaan myös ohjeita siitä, kuinka Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksella seminaariesitelmät ja gradut laaditaan. Koska useimmat ohjeet ovat samat sekä esitelmiä että graduja varten, näitä molempia käsitellään yhdessä, ellei toisin ole erikseen mainittu. 2. ESITYSTEKNIIKKA Työ tulee laatia jollakin yleisellä tekstinkäsittelyohjelmalla ja tulostaa käyttäen jotakin soveltuvaa tekstityyppiä (esim. TimesRoman, Helvetica, Palatino). Sopiva pistekoko on 12 ja riviväli 1,5. Muotoilussa voi noudattaa seuraavia ohjeita: 2.1 Sivun asetukset Sivun marginaalit ovat seuraavat: vasen laita 4 cm, oikea laita 1,5 cm, yläreuna 3 cm ja alareuna 3 cm. Sivun numerointi on alhaalla keskellä ja numeroiden merkitseminen aletaan toiselta sivulta (ensimmäinen sivu ilman numeroa). Työssä käytetään sekä tekstiviitteitä (ks. sivu 7) että alaviitteitä (ks. sivu 10). Loppuviitteitä ei käytetä, koska alaviitteet ovat lukijaystävällisempiä ja modernien tekstinkäsittely- 3

ohjelmien pitäisi pystyä varaamaan tila alaviitteille automaattisesti. Työn muotoilua ei kuitenkaan missään tapauksessa pitäisi jättää viimeiseen iltaan, sillä on syytä varautua yllättäviin ongelmiin. Annetuilla asetuksilla sivulle tulee noin 32 riviä ja 250 300 sanaa kielestä riippuen. 2.2 Työn rakenne Esitelmässä on seuraavat osat: 2.2.1 Kansisivu Kansisivulla on seuraavat tiedot: Otsikko (keskellä sivua) Oikeassa alareunassa teksti: Esitelmä NN:n johtamassa XX-tutkimuksen seminaarissa Tekijä: Matti Meikäläinen Opponentti: Maija Meikäläinen Aika: 15.2. 2002 Tai: Esitelmä NN:n johtamassa XX-tutkimuksen seminaarissa Tekijä: Matti Meikäläinen Opponentti: Maija Meikäläinen Aika: 15.2. 2002 2.2.2 Sisällysluettelo Sisällysluettelo sijoitetaan kansilehden jälkeiselle sivulle. Siinä esitetään koko työn rakenne otsikoiden ja alaotsikoiden avulla. Kun eritasoiset alaotsikot sisennetään 4

luettelossa, työn rakenteesta saa havainnollisen kuvan. Itse työssä otsikoita ei kuitenkaan tule sisentää. Jokaisen otsikon sivunumero tulee luettelossa oikeaan reunaan (ks. tämän ohjekirjasen sisällysluetteloa). 2.2.3 Lista työssä mahdollisesti käytetyistä lyhenteistä Jos työssä käytetään runsaasti akronyymejä tai muita lyhenteitä, on niistä hyvä laittaa työn alkuun lista, jossa niiden merkitys selitetään. Varsinkin pitemmässä työssä kuten gradussa tämä on suositeltavaa. 2.2.4 Johdanto Riippuu paljon työn rakenteesta mitä johdannossa esitetään. Joskus on tarkoituksenmukaista käsitellä työn teoreettista ja metodista lähestymistapaa erillisessä jaksossa. Suppeassa työssä tällaisia asioita voi käsitellä myös johdannossa. On kuitenkin syytä varoa, ettei toista samaa asiaa useaan kertaan eri otsikoiden alla. Usein johdanto on viisainta kirjoittaa lopuksi mutta ajatella ajoissa. 2.2.5 Päätekstin otsikointi Työn pääteksti jaetaan sopiviin osiin ja kukin osa otsikoidaan. Alaotsikoita voi myös käyttää, mutta kolmiportaista alaotsikointia syvemmälle ei tule esitelmässä eikä gradussa mennä. Otsikot ja alaotsikot tulee numeroida, esim. seuraavaan tapaan: 1. Pääotsikko 1.1 Ensimmäisen tason alaotsikko 1.1.1 Toisen tason alaotsikko 2.2.6 Kokoava lopputeksti Työlle kirjoitetaan kokoava lopputeksti, jolle annetaan sopiva otsikko (Yhteenveto, Loppulause, Lopuksi, Loppukatsaus, Johtopäätökset jne.). Älä käytä otsikkoa Tiivistelmä, sillä se on varattu muuhun käyttöön (koko työn tiiviiseen esittämiseen). Seminaariesitelmään ei laadita tiivistelmää. 5

2.2.7 Lähdeluettelo Kaikki työssä käytetyt lähteet luetellaan lähdeluettelossa alempana annettujen tarkempien ohjeiden mukaan. 2.2.8 Liitteet Mahdolliset liitteet numeroidaan. On hyvän tavan mukaista panna tekstiin asianomaiseen kohtaan viittaus liitteeseen. Gradun laadinnassa noudatetaan pääosin samoja periaatteita kuin esitelmän tekemisessä. Esitelmän laajuudesta ei voi antaa tarkkoja sivumääräisiä ohjeita, vaan se riippuu suuresti aiheesta ja tarkoituksesta. Yleisperiaate on, että laatu on määrää tärkeämpi. Kyseessä on joka tapauksessa näyte opiskelijan kyvystä asettaa kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia tieteellisiä menetelmiä käyttäen. Sama pätee myös graduun. 2.3 Tekstin muotoilu Teksti kirjoitetaan kokonaisuudessaan samalla kirjasintyypillä. Leipätekstin sopiva kirjainkoko on 12. Alaviitteiden kirjainkoko voi olla 12 tai pienempi, mutta ei pienempi kuin 10. Väliotsikoiden teksti voi olla leipätekstiä suurempi mutta ei yleensä suurempi kuin 14. Pääotsikko voi olla huomattavastikin suuremmalla kirjainkoolla. Otsikoihin saa näyttävyyttä myös fonteilla; esim. pienet kapiteelit (SMALL CAP) korostaa otsikkoa nostamatta sitä liikaa esille. Lihavointi (Bold) ja SUURET KIRJAIMET eli versaalit ovat niin ikään sopivia korostamaan otsikoita. Korostusten käytössä tulee kuitenkin olla systemaattinen, eli tyylejä ei saa sekoittaa keskenään. Tekstin sisällä olevat typografiset korostukset suoritetaan lihavoimalla sana tai sanaryhmä. Menetelmää tulee kuitenkin käyttää harkiten. Kursivoinnilla (Italic) voi tekstin sisällä korostaa esimerkkisanoja ja sanaryhmiä sekä muita sellaisia sanoja tai sanan osia, jotka on syytä nostaa esiin muusta tekstistä. Lihavointia ja kursivointia ei tule käyttää sekaisin samanlaisten tekstiainesten korostamiseen. Lainausmerkit on syytä varata varsinaisten lainausten merkitsemiseen. Alleviivausta (Underline) tulee käyttää vain aivan erityisistä syistä. 6

Kappaleet tulee kirjoittaa yhdeksi riviksi ilman kovaa rivinvaihtoa. Tällöin tekstin myöhempi muotoilu sujuu ongelmitta. Kappaleiden väliin voi jättää yhden tyhjän rivin, jolloin uusi kappale aloitetaan suoraan vasemmasta marginaalista. Kauniimman lopputuloksen antaa kuitenkin menetelmä, jossa uusi kappale aloitetaan sisennyksellä suoraan seuraavalta riviltä (kuten tässä). Työn muotoiluun kuuluu myös marginaalien tasaaminen. Molemmista reunoista tasattu teksti on kauniimpi kuin liehureunainen, jota kuitenkin näkee enenevässä määrin käytettävän. Jos haluaa välttää sanojen jakamisen rivin lopussa, oikean reunan voi jättää tasaamatta, sillä muutoin sanojen väliin voi jäädä häiritsevän paljon tilaa. Molemmista reunoista tasattu teksti tulee käsitellä niin, että tekstinkäsittelyohjelma suorittaa ns. pehmeän tavutuksen, jolloin tavujako mukautuu tekstiin myöhemmin tehtyihin muutoksiin. On syytä varmistaa, että tavutusohjelmaa käynnistettäessä on valittuna oikea kieli. Tavutus on syytä suorittaa interaktiivisesti, niin että esimerkiksi vieraskielisten sanojen väärä tavutus voidaan välttää. On sanomattakin selvää, että teksti on syytä tarkastaa oikolukuohjelmalla, mutta siihen ei tule sokeasti luottaa. Oikolukuohjelmiakin on monentasoisia ja parhaatkin tekevät virheitä teksteissä, jotka sisältävät sanoja vieraista kielistä. 3. VIITTAUKSET Työssä on syytä käyttää kahdenlaista menetelmää viittauksissa: tekstiviitteitä ja alaviitteitä. 3.1 Tekstiviitteet Tekstinsisäisiä viitteitä käytetään silloin, kun on tarve viitata vain tiedon lähteeseen ilman että viittauksessa on lisäinformaatiota. Tällöin viittaus on muotoa (Heine 1980: 28-30), eli kirjoittajan sukunimi, teoksen ilmestymisvuosi ja sivunumerot, joihin viitataan. Jos viitataan koko lähteeseen eikä sen osaan, silloin sivunumerot jätetään pois. Jos teoksella on kaksi tekijää, molempien sukunimet merkitään, ja väliin tulee &-merkki, esimerkiksi (Heine & Reh 1981: 14-15). Jos teoksella on kolme kirjoittajaa, käytetään merkintää (Hirsijärvi, Remes & Sajavaara 1997: 328-329). Kun kirjoittajia on vähintään kolme, myöhemmin teokseen viitattaessa voi käyttää muotoa (Heine ym. 1990: 14-15; tai: Heine et al. 1990: 14-15). Jos kirjoittajia on enemmän kuin kolme, voi myös ensimmäistä kertaa 7

viitattaessa käyttää edellä mainittua lyhyempää muotoa. Lähdeluetteloon kuitenkin merkitään kaikki kirjoittajat. Jos kyseessä on hakuteos eikä kirjoittaja ole tiedossa, kirjoittajan nimen sijalle tulee teoksen nimi tai lyhennelmä siitä (käytettyjen lyhenteiden listaan merkitään teoksen nimi kokonaisuudessaan). Jos tekstiviitteessä on tarpeen vain ilmoittaa tiedon lähde, yllämainitunlainen viite riittää. Jos halutaan ohjata lukijaa asennoitumaan viitteeseen tästä poikkeavalla tavalla, voidaan käyttää lyhenteitä vrt., ks., esim. ja mm. Lyhennettä ks. käytetään silloin, kun halutaan viitata kirjoittajan esittämän tiedon kanssa samansuuntaiseen tietoon. Sitä ei kuitenkaan tule käyttää silloin, kun tekstissä nimenomaan tukeudutaan toisen kirjoittamaan tekstiin. Tällöin käytetään pelkkää testiviitettä. Lyhenteellä vrt. viitataan tietoon tai käsitykseen, joka ainakin jossakin määrin poikkeaa kirjoittajan käsityksestä. Lyhenteitä esim. ja mm. käytetään silloin, kun useamman asiasta kirjoittaneen joukosta halutaan tuoda esiin merkittävin tai merkittävimpiä. Tekstissä voi viitata myös käsillä olevaan omaan tekstiin, esimerkiksi näin: (ks. sivu 13; ks. luku 3). Omaan tekstiin viitattaessa ei viittauksia saisi tehdä kyseistä kohtaa jäljempänä tulevaan tekstiin, vaan viittauksien tulisi olla edeltävään tekstiin. Poikkeuksia tietysti on. Viitteet tulee tehdä aina alkuperäiseen lähteeseen. Jos tämä ei ole jostakin syystä mahdollista ja kirjoittaja joutuu turvautumaan ns. toissijaiseen lähteeseen, tämän tulee ilmetä viitteestä, esim. seuraavasti: Heinen [1973] hypoteesi Afrikan kielitypologiasta (ks. Wolff 1985: 14-16)--. Alkuperäisteoksen ilmestymisvuosi (tässä Heine [1973]) on asetettu hakasulkeisiin ja viittaus teokseen, josta tieto on saatu, on tavanomaisena tekstiviitteenä. Sanoma- ja aikakauslehtiin viitattaessa mainitaan lehden nimi tai nimen lyhenne, ilmestymispäivä (sanomalehdestä) tai numero ja sivu(t) (aikakauslehdestä). Jos kirjoittaja tiedetään, viite aloitetaan hänen nimellään. Muussa tapauksessa ilmoitetaan kirjoituksen otsikko. Kun viitataan kokooma- tai hakuteoksessa kirjoitettuun artikkeliin, viittaus tehdään aina artikkelin kirjoittajaan, ei koskaan teoksen toimittajaan. Tämä on aloittelijoiden tekemä yleinen virhe. Kirjallisuusluettelossa näkyy artikkelin kirjoittajan kohdalta, mistä kirjasta artikkeli on löydettävissä. 8

Internetistä saatuihin tietoihin viittaaminen on ongelmallista mm. siitä syystä, että siellä on saatavilla myös sellaista tekstiä, jota ei ole tarkoituksenmukaista käyttää viittauksissa. Jos viitataan Internetissä olevaan atk-muotoiseen aikakauskirjan artikkeliin, väitöskirjaan tai muuhun tieteelliset kriteerit täyttävään tekstiin, tilanne on tietysti aivan toinen. Tällaisiin dokumentteihin voi viitata kuten painettuihin julkaisuihin. Viitteet ovat silloin muotoa: http://www.njas.helsinki.fi/10-1/chirwa.htm Lisäksi on syytä panna mukaan päivämäärä, jolloin tieto on hankittu, koska Internet-sivuja päivitetään ja osoitteet voivat muuttua, tietoja poistetaan jne. 3.1.1 Sulkumerkkien käytöstä tekstiviitteissä Tekstin lomaan sijoitetut viitteet sijoitetaan kokonaan sulkeisiin silloin kun kirjoittajaa, johon viitataan, ei mainita itse tekstissä. Jos sen sijaan viitattavan henkilön nimi esiintyy tekstissä, on luontevaa sijoittaa viite heti henkilön nimen perään, jolloin vain lähteen julkaisemisvuosi sekä mahdolliset sivunumerot pannaan sulkeisiin, esim. Erityisesti Heine (1981) on voimakkaasti kritisoinut tätä näkökantaa--. Nykyisin näkee tosin tällaisetkin viitteet kirjoitettavan joskus perin kummalliseen muotoon: Erityisesti (Heine 1981) on voimakkaasti kritisoinut tätä näkökantaa--. Tämä johtuu siitä, että näin tehtäessä LaTeX pystyy pitämään kirjaa viitteiden ja lähdeluettelon vastaavuudesta. 3.1.2 Mihin viite sijoitetaan? 9

Jos viite liitetään tekstissä olevaan yksityiseen sanaan, viite tulee välittömästi tuon sanan jälkeen. Jos viite koskee virkettä pienempää tekstin osaa, viite tulee välittömästi tuon osan jälkeen. Jos viite koskee kokonaista virkettä, viite tulee osaksi virkettä eli ennen virkkeen loppumerkkiä. Jos viite koskee useampaa edellä olevaa virkettä tai kokonaista kappaletta, viitteestä muodostetaan tuon jakson perään oma "virkkeensä", joka sijoitetaan välimerkkeineen sulkeisiin. 3.2 Alaviitteet Alaviitteitä käytetään silloin, kun halutaan tuoda esiin sellaisia seikkoja, jotka eivät luontevasti sovellu päätekstiin. Esim. asiasta esitetyt toisenlaiset näkemykset ja tulkinnat kuuluvat alaviitteisiin silloin, kun niillä ei ole tekstin kannalta olennaista merkitystä. Alaviitteen merkkinä on rivinylinen numero. Tekstinkäsittelyohjelmat pitävät huolen alaviitteiden juoksevasta numeroinnista ja varaavat niille riittävän tilan sivun alareunaan. Alaviitteessä voi olla myös viitteitä lähteisiin, lisätietoa tai keskustelua. 3.3 Viittausten kielestä Menneinä aikoina harrastettiin yleisesti latinankielistä termistöä viittauksissa ja muutenkin sujauteltiin ns. sivistyssanoja tekstin lomaan. Tieteen tultua osaksi arkipäivää tästä on luovuttu, koska tällainen termistö ei tuo tekstiin lisää selitysarvoa. Tieteellinen kompetenssi ja vakuuttavuus on syytä taata muulla tavoin kuin latinankielisellä ja usein kirjoittajallekin hämäräksi jäävällä terminologialla. Tiukkapipoisuus näissä asioissa on kuitenkin tarpeetonta, ja osa latinankielistä terminologiaa on tullut pysyvästi osaksi esim. englanninkielistä tieteellistä terminologiaa. 3.4 Milloin lähdeviitettä pitää käyttää? Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta, sillä rajatapauksia on paljon. Kirjoittajalle kyllä vähitellen kehittyy taju siitä, milloin viittaus on paikallaan. Perusperiaate on, että silloin kun tiedon katsotaan olevan yleistietoa, viittausta ei tarvita. Jos sen sijaan tieto ei 10

selvästikään kuulu yleistietoon eikä ole syytä olettaa, että se olisi syntynyt kirjoittajan omasta päästä, viite on ilmeisesti tarpeen. Joskus joutuu kirjoittamaan pitkähkösti nojautuen samaan kirjoittajaan. Tällöin voi liiallisilta viittauksilta välttyä mainitsemalla, että siinä ja siinä osassa lähteenä on käytetty tiettyä teosta. Tällöin viite tulee vain sen osan alkuun, joka perustuu kyseiseen teokseen. Tällainen kirjoittaminen ei ole kuitenkaan toivottavaa, vaan tekstistä pitää pyrkiä tekemään itsenäistä kirjoittajan omaa tekstiä, ja tukena pitäisi pyrkiä käyttämään useampia lähteitä samanaikaisesti ja sijoittaa viitteet asianomaisiin kohtiin tekstiin. Tämä tietenkin vaatii taitoa, mutta se samalla pakottaa ajattelemaan itsenäisesti, vertailemaan eri näkökantoja ja etsimään synteesiä eri näkökohtien välille. 4. LAINAUKSET Toisen kirjoittaman tekstin lainaaminen tapahtuu joko suorana tai referoituna lainauksena. Suora eli sanasanainen lainaus on pienintä pilkkua myöten samanlainen kuin alkuperäisessä tekstissä. Suora lainaus voidaan erottaa muusta tekstistä kahdella tavalla. (1) Lainattu teksti kirjoitetaan muun tekstin lomaan, jolloin se erotetaan omaksi kokonaisuudekseen sijoittamalla se kaksinkertaisten lainausmerkkien väliin. Perään tulee sulkeisiin lähdeviite. (2) Lainattu teksti kirjoitetaan omaksi kappaleeksi, jolloin koko lainaus sisennetään ainakin vasemmalta, usein myös oikealta, ja se kirjoitetaan pienemmällä rivivälillä. Tällöin lainausmerkkejä ei välttämättä tarvita. Perään tulee sulkeisiin lähdeviite. Yleinen tapa on, että lyhyet lainaukset tulevat tekstin lomaan ja pitemmät sijoitetaan omaksi kappaleeksi. Rajan vetäminen pitkän ja lyhyen lainauksen välille on vaikeaa, mutta terve järki tässä usein auttaa. Nyrkkisääntönä voi pitää, että jos lainaus vie enemmän kuin kolme tekstiriviä, se on hyvä sijoittaa omaksi kappaleekseen. Referoidulla lainauksella tarkoitetaan sellaista toisen kirjoittaman tekstin käyttöä, jossa lukijalle tehdään selväksi, kenen tekstin pohjalta käsillä oleva teksti on syntynyt. Referoidussa lainauksessa ei saa olla suoria lainauksia eikä tekstiä saa sellaisenaan kopioida toisen tekstistä. Jos pitää toisen kirjoittamaa tekstiä erityisen onnistuneena ja haluaa kopioida sen omaan tekstiinsä, se on aina tehtävä suorana lainauksena. Aina ei ole helppo muotoilla toisen tekemää hyvää tekstiä sellaiseksi, että se olisi kiistattomasti uutta tekstiä ja samalla ainakin yhtä hyvää kuin alkuperäinen, ja kuitenkin asiasisältö säilyisi samana. Tämä on tieteellisen kirjoittamisen vaikeimmin opittavia asioita. 11

Milloin tulee käyttää suoraa ja milloin referoitua lainaamista? Yleissääntö on, että suoraa lainaamista käytetään vain silloin kun siihen on aivan erityinen syy. Joku poikkeuksellisen iskevä sanonta ansaitsee suoran lainauksen. Samoin käsiteltäessä kiistanalaisia kysymyksiä, joissa käsiteltävän tekstin ilmaisumuoto tai sananvalinta ovat ratkaisevan tärkeitä asian käsittelylle, lukijalle tulee näyttää teksti alkuperäisessä muodossaan. Suoria lainauksia tehtäessä on usein vaarana, että asiayhteydestä irti otettu lainaus ei aina tee oikeutta alkuperäiselle tekstille, ja joskus tällaisia lainauksia käytetään alkuperäisen tekstin kirjoittajan mustamaalaamiseen. Tällaiset tapaukset ovat esimerkki lainaamiseen liittyvistä ongelmista. Suorien lainausten käyttöä tulee siis tarkoin harkita ja niihin on syytä tyrvautua vain aivan erityisistä syistä. 5. LÄHDELUETTELO Lähdeluetteloon merkitään bibliografiset tiedot kaikista niistä lähteistä, joihin tekstissä on viitattu (sekä tekstiviitteet että alaviitteet). Luettelossa ei saa olla mukana sellaisia lähteitä, joihin tekstissä ei ole viitattu. Kirjoittajan taustatietona olevat lähteet eivät kelpaa lähdeluetteloon, ellei niihin ole erityisesti viitattu tekstissä. Kirjoittajan tulee aina tarkistaa, että vastaavuus viitteiden ja lähdeluettelon välillä säilyy. Jotkut tieteellisen tekstin tuottamiseen tarkoitetut ohjelmat (esim. LaTeX) pitävät vastaavuudesta automaattisesti huolen, mutta kokenut kirjoittaja voi suorittaa työn näppärästi myös tavallisten hakumenetelmien avulla. Lähdeluettelon merkintätavoissa on jossakin määrin eroja tutkimusalasta riippuen, mutta keskeiset periaatteet ovat kaikkialla samat. Lähdeluettelon tarkoitus on antaa lukijalle tarvittaessa mahdollisuus etsiä käsiinsä tiedon lähde. Oli käytetty menetelmä mikä tahansa, on erittäin tärkeää, että työssä käytetään alusta loppuun samaa merkintätapaa. Joskus on tarpeen jakaa työn pohjana oleva materiaali alaryhmiin. Varsinainen painettu kirjallisuus voi olla omana ryhmänään ja esim. painamattomat arkistolähteet oman otsikon alla. Jos työ vaatii runsaasti esim. sanomalehdistön käyttöä lähteenä, on nekin syytä sijoittaa omaksi ryhmäkseen. Jokainen lähde (kirja, artikkeli, sanomalehti) merkitään luetteloon aakkoselliseen järjestykseen. Milloin kirjoittaja on selvästi tiedossa, aakkostaminen suoritetaan kirjoittajan sukunimen mukaan. Jos samalta kirjoittajalta on useampi lähde, aakkostus suoritetaan ensisijaisesti julkaisuvuoden perusteella (vanhempi ensin). Jos samalle vuodelle sattuu 12

enemmän kuin yksi julkaisu, julkaisuvuoden perään tulee a, b, c, jne. Tällöin järjestyksen määrää julkaisun nimen aakkosjärjestys. On tärkeää muistaa, että myös tekstiviitteissä näkyy oikea kirjain julkaisuvuoden perässä. Esim. (Heine 1998a: 332). Kirjallisuusluetteloon merkitään myös sivunumerot aikakauslehtien artikkeleista sekä myös kokoomateosten artikkeleista. Näin helpotetaan lukijaa löytämään kyseinen lähde. Jos monografia on osa jotakin julkaisusarjaa, sarjan nimi ja osan numero ilmoitetaan omana lauseenaan suluissa teoksen otsikon, alaotsikon ja painoksen jälkeen. Painopaikan ja kustantajan merkitsemisestä on monenlaista käytäntöä. Tässä ohjeessa suositellaan, että painopaikka ilmoitetaan ensin ja kustantaja sen jälkeen. Sellaisista vanhoista teoksista, joita tekijänoikeussäännökset (copyright) eivät enää koske, kustantajan voi jättää mainitsematta. Seuraavassa on lista erityyppisten lähteiden merkintätavoista: Monografia Katamba, Francis, 1989. An Introduction to Phonology. London: Longmans. tai: Katamba, F. 1989. An Introduction to Phonology. London: Longmans. tai: Katamba, F(rancis), 1989. An Introduction to Phonology. London: Longmans. Kirja, kaksi kirjoittajaa Fromkin, V. & R. Rodman, 1988: Introduction to Language (4. painos). New York: Holt, Rinehart and Winston. Kenstowicz, M. & C. Kisseberth, 1979. Generative Phonology: Description and Theory. New York: Academic Press. Kokoomateos, yksi toimittaja 13

Joos, M. (ed.), 1958. Readings in Linguistics (2. painos). Chicago: University of Chicago Press. HUOM! Englanninkielisissä teoksissa toimittajasta voi käyttää myös lyhennettä (ed.), saksankielisissä (Hrsg.) jne. Painos voidaan ilmaista muodossa (2 nd ed.), jne. Kokoomateos, useita toimittajia Everaert, M., A. Evers, R. Huybregts & M. Trommelen (ed.), 1988. Morphology and Modularity. Dordrecht: Foris. Artikkeli kokoomateoksessa Baker, M. 1988. Morphology and syntax: an interlocking dependence. Teoksessa Everaert, M., A. Evers, R. Huybregts ja M. Trommelen (toim.), 1988. Morphology and Modularity, s. 56-70. Dordrecht: Foris. (täyspitkä versio; huomaa myös artikkelin sivunumerot) Baker, M. 1988. Morphology and syntax: an interlocking dependence. Teoksessa Everaert ym. (toim.). (lyhennetty versio; voidaan käyttää, jos bibliografiset tiedot vievät kohtuuttomasti tilaa) Artikkeli aikakauskirjassa Klavans, J. 1985. The independence of syntax and phonology in cliticization. Language 61: 95-120. Useampi julkaisu samana vuonna Inoue, K. 1993a. Japanese numeral classifiers: their implications for conceptual coherence. Belgian Journal of Linguistics 8: 55-77. 14

Inoue, K, 1993b. Linguistic agreement, conceptual coherence, and linguistic residue in the Japanese numeral classifier system. PhD dissertation, University of Illinois, Urbana- Champaign. Sanomalehti: Daily News, 28.8. 2001. Haastattelu: Uuno Turhapuro, 25.8. 2001, Helsinki. Internetosoite: http://www.linguist.org/language/56-4/art6.htm Kun viitataan kokoomateoksessa olevaan artikkeliin, tulee lähdeluetteloon merkitä artikkelin bibliografiset tiedot kirjoittajan kohdalle sekä lisäksi koko teoksen bibliografiset tiedot toimittajan tai toimittajien kohdalle. Näin meneteltäessä artikkelin kohdalla bibliografisissa tiedoissa voidaan käyttää lyhennettyä merkintätapaa, kun täydelliset tiedot löytyvät toimittajan kohdalta. Tämä tulee kysymykseen lähinnä silloin, kun joudutaan käyttämään useita saman kokoomateoksen artikkeleita. 15