Vähemmistöjen erityisen suojan epäoikeudenmukaisuudesta Valtakunnansyyttäjänvirasto julkaisi 10.1.2013 raportin 1 rangaistavan vihapuheen levittämisestä Internetissä, mikä on raportin laatineen työryhmän muodikas kiertoilmaisu laille kansanryhmää vastaan kiihottamisesta 2. Sananvapauden puolesta ry on aiemmin kommentoinut useita oikeustapauksia, joissa kyseistä lakia on sovellettu sananvapautta kohtuuttomasti rajoittaen. Näissä kannanotoissaan yhdistys on kiinnittänyt huomiota teon kuvauksen, lähinnä panettelun ja solvaamisen, oikeuskäsittelyissä alati venyviin käsitteisiin. Tässä julkilausumassa yhdistys keskittyy työryhmän perusteluihin vähemmistöjen erityiselle suojalle eli sille, että lakia ei sovelleta enemmistöjen uhkaamisesta, panettelusta ja solvaamista rankaisemiseksi. Asiassa on tiivistetysti kyse siitä, että työryhmän mukaan laki suojelee erityisesti vähemmistöryhmiä, jotka ovat yhteiskunnassa sosiaalisesti heikommassa asemassa, mutta sen soveltamista enemmistöryhmien suojaksi rajoittaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 10:nnen artiklan edellyttämä sananvapauden rajoittamisen välttämättömyys. Lähtökohtaisesti työryhmä tarjoaa siis enemmistölle suomalaisista sopimusta harvinaisen huonoilla ehdoilla: enemmistöön kuuluva, vaikka hän ei koskaan olisi saanut siitä mitään konkreettista hyötyä, häviää niin sananvapauden käyttäjän kuin suojan kohteenkin asemassa. Työryhmän argumentti on kuitenkin kyseenalainen jo lähtökohtaisesti: se perustelee sosiaalisella asemalla valikoivaa tulkintaa laista, jonka tarkoitus on sen omasta mielestä suojella ihmisarvoa. Työryhmän mukaan perustuslain vaatimus ihmisarvon loukkaamattomuudesta ilmaisee perustavanlaatuisten oikeuksien yleisinhimillisen perustan ja kysymyksessä olevan käsitteen katsotaan viittaavan kaikkien ihmisyksilöiden periaatteelliseen yhdenvertaisuuteen. Tästä periaatteellisesta yhdenvertaisuudesta huolimatta työryhmän mukaan ihmisarvoa loukkaavan teon rangaistavuus on suhteessa kohteena olevan ryhmän sosiaaliseen asemaan. Jos sananvapautta rajoitetaan vähemmistöjen ihmisarvon suojelemiseksi, mutta vastaavaa enemmistöihin kohdistuvaa puhetta ei pidetä rangaistavana, annetaan ymmärtää, että enemmistöjen ihmisarvo on vähäisempi kuin vähemmistön. Tällöin ihmiset eivät enää ole periaatteellisesti yhdenvertaisia, ja työryhmän perustelu vähemmistöjen erityisen suojan puolesta kumoaa itsensä. Ihmisarvo ei periaatteellisesta yhdenvertaisuudesta kiinni pidettäessä voi riippua sosiaalisesta asemasta, koska sosiaalinen asema on suhteellista. Vähemmistöjen erityisen suojan perusteleminen sosiaalisella asemalla onkin epäoikeudenmukaista enemmistöihin kuuluvien yksilöiden kannalta, koska harvemmin missään kansanryhmässä kaikki ovat samalla tavalla sosiaalisesti sen enempää heikommassa kuin vahvemmassakaan asemassa johonkin toiseen ryhmään kuuluviin ihmisiin verrattuna. Esimerkiksi niin sanotun valtaväestön sisällä heikommassa asemassa olevat saattavat kokea työryhmän kollektivismin
hyvinkin epäoikeudenmukaisena, jos heiltä evätään suojelu heidän ihmisarvoonsa kohdistuvilta loukkauksilta vain siksi, että he assosioituvat viiteryhmänsä vahvemmassa asemassa oleviin. Itse asiassa käsite valtaväestö on harhaanjohtava, koska valta tyypillisesti keskittyy harvoille. Merkittävä osa suomalaisista ei edes ole asemassa, jossa on mahdollista syrjiä mitään vähemmistöä. Näitä näkökohtia tukee työryhmän oma myönnytys siinä, että valtakunnallisesti valtaväestöön kuuluvat henkilöt voivat paikallisesti muodostaa vähemmistön. Ihan yhtä hyvin voidaan huomauttaa, että Suomen valtaväestö muodostaa globaalissa mittakaavassa paikallisesti vähemmistön. 4 On syitä pitää vähemmistöjen sosiaalisesti heikompaa asemaa vain kiertoilmaisuna valtiovallan poliittiselle suosiolle. Ne kansanryhmät, joita suojellaan vihapuheilta, eivät nimittäin edes ole kaikkein heikoimmassa asemassa. Siinä vaiheessa, kun vähemmistö saa laillisesti tunnustetun ja suojellun aseman, sen oikeuksia uhkaavat on jo marginalisoitu. Kaikki työryhmän raportissa erityisen suojan kohteiksi mainitut kansanryhmät ovat siis tosiasiallisesti paremmassa asemassa kuin ne (vähemmistöt), joita ei mainita suojan kohteina. Kansanryhmän sosiaalista asemaa ei määritä ensisijaisesti sen koko vaan sen mahdollisuudet vaikuttaa vallanpitäjiin. Tästä syystä esimerkiksi pedofiilejä ei pidetä erityisen suojan kohteina, vaikka jo sellainen yleistävä väite, että pedofiilit raiskaavat lapsia, täyttää työryhmän mukaan panettelun tuntomerkit, sillä kaikki pedofiilit eivät ryhdy rikollisiin tekoihin lapsia vastaan. Teon tunnusmerkistön laaja tulkinta pakottaa siis tinkimään oikeusvaltioperiaatteesta, kun oikeuslaitos ei viitsi rajoittaa sananvapautta vihatun vähemmistön takia. Juuri tästä syystä vähemmistöjen erityisen suojan kannattajilla on ilmeinen tarve kieltää esimerkiksi pedofiilien asema kansanryhmänä, vaikka lakitekstissä mainitaan seksuaalinen suuntautuminen ja vammaisuus suojan kohteiksi ja vielä laajennetaan näitä perusteita erillisen rinnastuslausekkeen kautta. 5 Itse asiassa työryhmän käytössä koko kansanryhmän käsite on lähtökohtaisesti tarkoitushakuinen: Esimerkiksi sellainen yleistävä väite, jossa kokonaisen kansanryhmän esitetään syyllistyneen rikoksiin tai niihin rinnastettaviin halveksittaviin tekoihin, on jo sen vuoksi paikkaansa pitämätön, että rikoksiin ja vastaaviin tekoihin syyllistyvät aina yksilöt. Samalla logiikalla kuitenkin rikosten uhrit ovat tyypillisesti yksittäisiä ihmisiä eivätkä kansanryhmiä. Nyt uhrina ollessaan yksittäinenkin henkilö voi tehdä kokonaisesta vähemmistöstä uhrin, mutta rikokseen syyllistyessään hän on yksin syyllinen. Lisäksi väite vähemmistöjen tarvitsemasta erityisestä suojasta käsittää sen yleistyksen, että enemmistöt ovat kokonaisuudessaan valmiita toimimaan vähemmistöjä vastaan, sillä enemmistöjen vähemmistöille muodostama uhka perustuu juuri oletukselle enemmistön määrällisestä ylivoimasta. Työryhmän logiikalla tämä on panettelua, koska rikokseen eli kansanryhmää vastaan kiihottamiseen syyllistyy aina yksittäinen ihminen eikä koko enemmistö. Työryhmä perustelee vähemmistöjen erityistä suojaa siis
sellaisella yleistävällä olettamalla, jota se itse vähemmistöistä esitettynä pitäisi kansanryhmää vastaan kiihottamisena. Työryhmä myöntää, että [p]oliittinen vakaumus voi monessa suhteessa rinnastua esimerkiksi uskonnolliseen vakaumukseen. Poliittiset ryhmittymät jäävät kuitenkin käytännössä panettelu- ja solvaamistunnusmerkistön ulkopuolelle yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun erityisen vahvan sananvapaus- suojan perusteella. Toisin sanottuna, työryhmän mukaan lain (laajan) tunnusmerkistön soveltaminen poliittisten ryhmittymien suojaksi johtaisi sananvapauden rajoituksiin sen erityisen vahvasti suojatulla alueella, vaikka tuomiot kansanryhmää vastaan kiihottamisesta annetaankin tyypillisesti nimenomaan yhteiskuntaa ja politiikkaa koskevista kannanotoista koska poliittinen keskustelu ei kohdistu vain poliittisiin ryhmittymiin. Lisäksi työryhmä itse rajaa ihmisarvoa loukkaavien mielipiteiden esittämisen poliittisen sananvapauden ulkopuolelle sille annetusta erityisen vahvasta asemasta huolimatta. Tästä huolimatta poliittiset vakaumukset jätetään lain suojaamien kohderyhmien ulkopuolelle, vaikka historia tarjoaa riittävästi esimerkkejä systemaattisista ihmisoikeusloukkauksista poliittisen vakaumuksen perusteella. Tässä yhteydessä on painotettava, että uskontoon rinnastettuna poliittinen vakaumus ei tarkoita niinkään poliittisia puolueita tai muita (poliittisia) yhdistyksiä sen enempää kuin uskonto jonkin uskonnon julkisia instituutioita. Kyse on nimenomaan jotain poliittista vakaumusta tunnustavista ihmisistä, joita on mahdollista uhata, panetella ja solvata siinä missä jotain uskontoakin tunnustavia ihmisiä. Poliittisen mielipiteen perusteella muodostuneilla ryhmillä on lisäksi erilainen luonne kuin sellaisilla ryhmillä, jotka muodostuvat synnynnäisten ominaisuuksien ja identiteetin perusteella. Yhteiskunnallisten ja poliittisten mielipiteiden perusteella muodostuvat ryhmät eivät samalla tavoin ole pysyviä ja ne perustuvat henkilöiden vapaaehtoisiin valintoihin. Työryhmän perustelu on käsittämätön: ikään kuin poliittisella vakaumuksella ei olisi mitään tekemistä identiteetin kanssa ja että uskonnot eivät perustuisi henkilöiden vapaaehtoisiin valintoihin! Suuri osa Suomessa rekisteröidyistä uskonnoista harjoittaa aktiivista käännytystyötä tai ainakin hyväksyy käännynnäisiä, joten uskonto on valintakysymys tai sitten Suomessa on vihapuheita vakavampi ihmisoikeusongelma: uskontoon pakottaminen. Poliittinen vakaumus ei ole sekään täysin vapaa valinta. Poliittinen vakaumus perustuu usein sellaisille materiaalisille olosuhteille, jotka ovat vain osittain suoraa seurausta yksilön vapaaehtoisista valinnoista, loppujen ollessa omien valintojen kerrannaisvaikutuksia tai vanhemmilta periytyviä puhumattakaan nyt henkilökohtaisista luonteenpiirteistä. Näiden olosuhteiden seurauksena
yksittäinen ihminen ei omien etujensa nimissä valitse politiikassa kuin rajallisesta määrästä vaihtoehtoja. Työryhmä tietää, että kansanryhmää vastaan kiihottamisen soveltaminen poliittisiin vakaumuksiin vaikeuttaisi keskustelua yhteiskunnallisista asioista, mutta niinhän se tekee jo nyt. Raportin irvokkain piirre onkin sen ilmaisema huoli sananvapauden toteutumisesta, jos kansanryhmiä kohdeltaisiin yhdenvertaisesti: Edelleen huomiota tulkinnassa on kiinnitettävä säännöksen sananvapautta rajoittavaan merkitykseen: mitä laajemmaksi suojan kohteet määritellään, sitä laajemmasta sananvapauden rajoituksesta on kysymys. Sananvapauden rajoittamisen edellytyksenä oleva välttämättömyyskriteeri puoltaa yleisesti ottaen mieluummin suojan kohteiden supistavaa kuin rinnastuslausekkeen avulla tapahtuvaa laajentavaa tulkintaa. Erityisen suojan kohteena olevien kansanryhmien koostumus halutaan siis tulkita mahdollisimman suppeasti sananvapauden suojelemiseksi. Paljon perustellumpaa olisi kuitenkin huolehtia teon tunnusmerkistön tulkitsemisesta. Jos sananvapaus voidaan taata vain siten, että (liian) laajasti määriteltyä lakia sovelletaan valikoiden vain tiettyjen henkilöiden tai ihmisryhmien suojaksi, mikä tahansa valtio voisi julistaa kunnioittavansa sananvapautta kriminalisoidessaan vain opposition kannattajien mielipiteenilmaisut eikä myös omien kannattajiensa vastaavia mielipiteenilmaisuja. Joka tapauksessa lakitekstissä annetaan iso joukko kansanryhmiä määritteleviä ominaisuuksia ja vielä mahdollisuus jollain niihin rinnastettavalla muulla perusteella laajentaa suojattujen ryhmien joukkoa entuudestaankin. Jos lainsäätäjän tarkoitus oli, että erityisen suojan kohteet tulkitaan suppeasti, se tuskin olisi kirjoittanut lakitekstiin yhtä kattavaa luetteloa erilaisia kansanryhmiä ja jättänyt mahdollisuutta laajentaa tätä joukkoa rinnastusten kautta. Perustellumpi tulkinta välttämättömyyskriteeristä olisi tulkita teon kuvaus suppeammin, koska siihen ei ole lakitekstissä liitetty vastaavaa rinnastuslauseketta. Toisekseen on syytä kysyä millainen yhteiskunnallinen välttämättömyys edes edellyttää, että enemmistöihin kohdistuviin uhkauksiin, panetteluun tai solvaamiseen ei saisi puuttua, sillä onhan tällaisessa vihapuheessa kyse työryhmän mukaan ihmisarvoa loukkaavien lausumien esittämisestä. Työryhmä itse asiassa myöntää epäsuorasti, että tällaisten lausumien esittämisen kriminalisoiminen rajoittaa myös sellaistenkin yhteiskuntaa koskevien mielipiteiden esittämistä, jotka eivät ehkä olekaan sananmukaisesti kiihottamista kansanryhmää vastaan. Toisin sanottuna uhkaaminen, panettelu ja solvaaminen kattavat paljon muutakin kuin nämä ilmaisut ilmimerkityksessään, joten niissä ei ole vähemmistöjenkään suojaksi käytettyinä kyse mistään triviaalista sananvapauden rajoituksesta. Muutenhan lakia voitaisiin soveltaa enemmistöihinkin ilman kummempaa huolta sananvapauden rajoittumisesta. Säännöksen sanamuoto ei poissulje sen soveltamista lausumiin, joita kohdistetaan valtaväestöä vastaan. Kynnys säännöksen soveltamiseen tällaisiin lausumiin on kuitenkin varsin korkea
ottaen huomioon esitöissä säännökseen liitetty vähemmistöjä suojaava tarkoitus. Vaatimus siitä, että sananvapautta saa rajoittaa vain, milloin se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa, rajoittaa myös mahdollisuuksia soveltaa säännöstä valtaväestöön kohdistuviin lausumiin. Koska valtaväestö vain hyvin harvoin on säännöksen tarkoittaman erityisen suojan tarpeessa, sananvapauden rajoittamisen edellytyksenä oleva välttämättömyyskriteeri täyttyy vain harvoin valtaväestöön kohdistuvien lausumien ollessa kysymyksessä. Säännös voinee tulla sovellettavaksi valtaväestöön kohdistuvan teon osalta lausuman ollessa erityisen vakava (esim. suoranainen väkivaltaan yllyttäminen). Ensinnäkin, lain perusteleminen vähemmistöjen suojelulla ei tarkoita, etteikö sitä tulisi soveltaa enemmistöihin. Ei ole lainkaan tavatonta, että jokin laki saa alkunsa jonkin pienen ryhmän syistä tai tarpeista, mutta lain säätämistarkoitus ei yleensä johda sen soveltamiseen valikoivasti vain kyseiseen ryhmään. Työryhmä käsittää kansanryhmää vastaan kiihottamisen kohdistuvan vain yhdestä ryhmästä toiseen ja tietysti vain enemmistöstä vähemmistöön. Näin se on kuitenkin vain sokea kaikille muille tavoille, jotka yhtä lailla saattavat vaikuttaa yhteen kansanryhmään kuuluvien ihmisten (kielteisiin) käsityksiin muista ryhmistä. On täysin mahdollista, että vähemmistö provosoi enemmistön itseään vastaan tai että enemmistöstä enemmistöön kohdistettu arvostelu esimerkiksi näennäisen itsekritiikin nimissä vain vahvistaa vähemmistöjen ennakkoluuloja enemmistöistä. Tällaiset näkökohdat osoittavat, kuinka yksipuoliset ja epäsymmetriset sananvapauden rajoitukset ovat paitsi epäreiluja myös epätarkoituksenmukaisia, jos niitä perusteellaan vähemmistöjen turvallisuudella. 6 Työryhmän enemmistöille tekemä myönnytys on sekin mielivaltainen. Jos vähemmistöjen erityistä suojaa perustellaan sillä, että ne ovat sosiaalisesti heikommassa asemassa pelkästään lukumääräisesti, miksi laki soveltuisi enemmistöjen suojaksi juuri suoranaisen väkivaltaan yllyttämisen osalta? Unohdettakoon tässä nyt täysin se implikaatio, että ihmisarvon loukkaaminen (panettelemalla tai solvaamalla) ei työryhmän logiikalla ole erityisen vakava teko. Joka tapauksessa kyseessä on työryhmän oma tulkinta, sillä lakitekstissä ei lue mitään sellaista, joka oikeuttaisi erottelun vähemmän tai erityisen vakavan kansanryhmää vastaan kiihottamisen välillä. Erottelu enemmistöihin ja vähemmistöihin on kuitenkin mielekäs vain sillä edellytyksellä, että enemmistö kokonaisuudessaan muodostaa konkreettisen uhan suojeltavana olevalle vähemmistölle. Tämä on kuitenkin mahdollista vain, jos enemmistö toimii kokonaisuudessaan. Enemmistö ei kuitenkaan tue yksimielisesti siihen kuuluvia yksilöitä tai sitä omastaan mielestään edustavia ryhmiä kuin jokin sotilasosasto. Niin kauan, kun suojan kohteena on abstrakti (ihmisarvo), kansanryhmien eriarvoista kohtelua ei voida perusteella minkään kuvitteellisen konfliktin osapuolten konkreettisten, lukumääriin perustuvien valtasuhteiden kautta, varsinkin kun vähemmistöryhmä saattaa olla paremmin järjestäytynyt kuin enemmistö. Lukumääriin vetoaminen on siis pelkkä
harhautus, jolla pyritään kiemurtelemaan ulos lain vaikutuksista kaikkien sananvapauteen. Varsinkin tiukasti yhtä pitävä vähemmistö nimittäin pystyy saamaan aikaan konkreettisia seuraamuksia enemmistöihin kuuluville ihmisille puhumattakaan nyt enemmistöjä sisällöltään uhkaavien, panettelevien ja solvaavien lausumien levittämisestä. Työryhmän argumentointi sotkeutuu siis omaan tarkoitushakuisuuteensa. Se pitää rangaistavana tekona uhkaavien, solvaavien ja panettelevien lausumien levittämistä ja rinnastaa kansanryhmää vastaan kiihottamisen rikoksena kunnianloukkaukseen. Rikoksen tunnusmerkistö ei edellytä minkään seuraamuksen syntymistä vaan riittää, että tekijä on ymmärtänyt levittämiensä lausumien uhkaavan, solvaavan tai panettelevan sisällön. Mikä tahansa vähemmistö, tai mihin tahansa vähemmistöön kuuluva yksittäinen henkilö, voi esittää lausumia, jotka sisältönsä puolesta uhkaavat, panettelevat tai solvaavat enemmistöä, vaikka ne eivät olisikaan omiaan kohdistamaan enemmistöä kohtaan minkäänlaista todellista uhkaa. Laki voisi siis suojella epäsymmetrisesti vähemmistöjä enemmistöiltä vain sillä ehdolla, että se edellyttäisi teon olevan omiaan aiheuttamaan uhan teoista, joita lailla halutaan ehkäistä. Tällaisen varauksen lukeminen lakiin edellyttäisi kuitenkin vain sellaista johdonmukaisuutta, että myös kaikissa niissäkin tapauksissa, joissa epäilty kuuluisi enemmistöön ja kohde olisi vähemmistö, olisi otettava huomioon missä määrin kiihottaminen tosiasiassa olisi omiaan saamaan enemmistön kokonaisuudessaan jotain vähemmistöä vastaan. Sananvapauden puolesta ry tähdensi jo aiemmassa kannanotossaan, ettei enemmistöjen ja vähemmistöjen yhdenvertainen kohtelu vähennä millään tavalla vähemmistöjen nauttimaa suojaa. Itse asiassa yhdenvertainen kohtelu saattaisi jopa lisätä sitä lisäämällä kunnioitusta lakia kohtaan. Sellaiset tarkoitushakuiset perustelut, joissa johdonmukaista on ainoastaan enemmistöjen asettaminen tosiasiallisesti heikompaan asemaan, ovat vain syrjintää puolustavia. Yhdenvertaisen kohtelun uhka sananvapaudelle on vain tekosyy. Sananvapauden kannalta olisi tärkeämpää huolehtia siitä, että teon tunnusmerkistö ei anna mahdollisuuksia rajoittaa kenenkään sananvapautta liikaa. Vähemmistöjen erityinen suoja nimittäin liioitellaan, jos se enemmistöihin ulotettaessa rajoittaisi sananvapautta enemmän kuin demokraattisessa yhteiskunnassa on välttämätöntä. Tampereella, 19.10.2013 Sananvapauden puolesta ry:n hallitus Oula Lintula, puheenjohtaja Mikko Tanni, varapuheenjohtaja Pasi Kylliö
1 http://www.poliisi.fi/poliisi/helsinki/home.nsf/files/46428fc143119de7c225 7AEF00421F53/$file/17-34- 11%20ty%C3%B6ryhm%C3%A4raportti%20finaali.pdf 2 http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001#l11p10 3 http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1999/19990063 4 Jokin aika sitten kolme helsinkiläistä mukiloitiin suomalaisuuden takia. Olivatko tapauksessa sosiaalisesti heikommassa asemassa suomalaiset uhrit vai tekoon syyllistyneet kaksi ulkomaalaista miestä? 5 Erityistä suojaa nauttivien kansanryhmien mielivaltaiset valintaperusteet rinnastuvat esimerkiksi siihen, että Suomen valtio on kieltäytynyt antamasta virallista uskonnollisen yhdyskunnan asemaa uuspakanallisille uskonnoille vedoten kriteereihin, jotka on laadittu hierarkkisten ja dogmaattisten kirjauskontojen näkökulmasta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi lakia uskonrauhan rikkomisesta ei sovelleta uuspakanallisten uskontojen suojaksi vain näiden uskontojen ominaispiirteiden vuoksi. 6 Tähän liittyy läheisesti se yleinen käsitys, että muista (etnisistä ja uskonnollisista) ryhmistä ei saisi esittää samansisältöisiä väitteitä kuin omasta viiteryhmästä. Näkemys on tietysti kohtuuton jo siinä mielessä, että sen seurauksena juuri niihin ryhmiin, jotka onnistuvat vaientamaan oppositionsa, kohdistuu käytännössä kaikkein vähiten arvostelua, vaikka juuri nämä ryhmät sitä kaikista eniten ansaitsivatkin. Toisaalta näkemys on myös absurdi siinä mielessä, että ihmiset säännönmukaisesti kuitenkin arvostelevat myös muita ryhmiä kuin omiaan. Miksi etninen tausta ja uskonto muodostaisivat tässä suhteessa poikkeuksen? Kyse on kuitenkin loppujen lopuksi moraalisesta ongelmasta: halutaanko valtiovallan virallistavan lainsäädännössään ihmisryhmien välisiä eroja ylläpitävän kollektivismin.