Helsingin hovioikeus Päätös Antamispäivä 21.11.2014 Nro 2206 Diaarinumero S 14/1418 Ratkaisu, johon on haettu muutosta Helsingin käräjäoikeus 2 os. 28.3.2014 nro 13977 (liitteenä) Asia Valittaja Vastapuolet Kilpailunrajoituslain mukainen vahingonkorvaus Anssi Kalaoja Metsäliitto Osuuskunta Stora Enso Oyj UPM-Kymmene Oyj Valitus Anssi Kalaoja on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen. Lisäksi Kalaoja on vaatinut, että Metsäliitto Osuuskunta (jäljempänä Metsäliitto), Stora Enso Oyj (jäljempänä Stora Enso) ja UPM-Kymmene Oyj (jäljempänä UPM) velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa korkoineen. Toissijaisesti Kalaoja on vaatinut, että hänet vapautetaan velvollisuudesta korvata Metsäliiton, Stora Enson ja UPM:n oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa tai että korvausvelvollisuutta joka tapauksessa kohtuullistetaan. Kanneoikeus ei ollut vanhentunut Kalaojan ensisijaisen, kilpailunrajoituksista annetun lain (jäljempänä kilpailunrajoituslaki) 18 a :ään perustuvan kanneperusteen osalta. Kilpailunrajoitus oli alkanut ennen kilpailunrajoituslain 18 a :n voimaantuloa, minkä vuoksi mainittua säännöstä oli sovellettava myös ennen sen voimaantuloa tehtyihin puukauppoihin. Kanneoikeuden vanhentuminen oli alkanut kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentissa tarkoitetuin tavoin siitä kun markkinaoikeuden päätös, jolla kilpailulainsäädännön vastainen menettely oli todettu, oli saanut lainvoiman 4.1.2010. Vahingonkorvaussaatavaa koskeva kanne oli pantu vireille 20.12.2011 eli mainitusta säännöksestä ilmenevän viiden vuoden vanhentumisajan kuluessa. Muunlainen tulkinta olisi EU-oikeuden tehokkuusperiaatteen vastaista. Joka tapauksessa kanneoikeus ei ollut vanhentunut Kalaojan toissijaisten kanneperusteiden eli sopimusperusteisen korvausvastuun, vahingonkor-
2 vauslakiin perustuvan sopimuksen ulkoisen korvausvastuun ja perusteettoman edun palautuksen osalta. Velan vanhentumisesta annetun lain (jäljempänä vanhentumislaki) 7 :n 1 momentista ilmenevä kolmen vuoden vanhentumisaika oli alkanut siitä, kun markkinaoikeuden päätös oli saanut lainvoiman. Kartellissa oli ollut kysymys yhtenä kokonaisuutena toteutetusta sopimusrikkomuksesta, joka oli päättynyt aikaisintaan silloin, kun yhtiö oli irtaantunut kartellista. Näin ollen vanhentumislain 7 :n 2 momentista ilmenevä kymmenen vuoden enimmäisaika oli alkanut kulua aikaisintaan kilpailunrajoituksen päättymisestä eli toukokuusta 2004. Vahingonkorvauslakiin perustuvan sopimuksen ulkoisen korvausvastuun ja perusteettoman edun palautuksen osalta mainittu kymmenen vuoden enimmäisaika oli alkanut kuitenkin kulua vasta siitä, kun markkinaoikeuden päätös oli saanut lainvoiman, tai joka tapauksessa aikaisintaan kilpailunrajoituksen päättymisestä. Kanne oli näin ollen pantu vireille vanhentumislain 7 :n 1 momentista ilmenevän kolmen vuoden vanhentumisajan ja mainitun lain 7 2 momentista ilmenevän kymmenen vuoden määräajan kuluessa. UPM:ää koskenut Kilpailuviraston päätös seuraamusmaksusta vapauttamisesta ei tarkoittanut sitä, että kartellin tai muun kilpailunrajoituksen olemassaolo olisi oikeudellisesti velvoittavasti todettu. UPM ei ollut voinut olla yksin mukana kartellissa. Tieto muista kartelliin osallistuneista yhtiöistä ja siten kartellin olemassaolosta oli saatu vasta markkinaoikeuden lainvoimaisella päätöksellä. Asia oli oikeudellisesti niin epäselvä, että Kalaojalla oli ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Huomioon ottaen korvauskanteen perusteena oleva kartelli, asianosaisten asema ja asian merkitys, oli ilmeisen kohtuutonta, että Kalaoja oli joutunut vastaamaan täysimääräisesti metsäyhtiöiden oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa. Joka tapauksessa Kalaojalla ei ollut velvollisuutta korvata UPM:n asiantuntijalaskuja 12.8.2010, 10.3.2011, 29.4.2011 ja 18.11.2011, koska niistä ilmenevät toimenpiteet oli tehty ennen kanteen nostamista. Kalaojalla ei ollut myöskään velvollisuutta korvata tarpeettomista asiantuntijalausunnoista aiheutuneita kustannuksia, metsäyhtiöiden käännöskuluja tai tuomarin jääviyden tarkastamisesta aiheutuneita kuluja. Vastaukset Metsäliitto Osuuskunta on vaatinut, että valitus hylätään ja Kalaoja velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen. Kilpailunrajoituslain 18 a :ää ei voitu voimaantulosäännöksen sanamuoto huomioon ottaen soveltaa taannehtivasti ennen sen voimaantuloa 1.10.1998 tehtyihin puukauppoihin. Soveltamisen kannalta ratkaisevaa oli se ajankohta, jolloin myytävästä raakapuusta oli sovittu. Kalaojan vaatimukset olivat vanhentuneet. Kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin mukainen viiden vuoden kanneaika ja vanhentumislain 7 :n 1 momentin mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika olivat alkaneet kulua Kilpailuviraston tiedotteen julkaisemisesta 25.5.2004. Kalaojalla ei ollut ollut tiedotteen julkaisemisen ja sitä välittömästi seuranneen laajan uutisoin-
3 nin jälkeen enää perusteltua syytä epäillä kilpailunrajoituksen olemassaoloa tai luonnetta, koska Kilpailuvirasto oli pitänyt kartellia ilmeisenä ja koska tiedotteesta ilmennyt UPM:n seuraamusmaksusta vapauttamista koskenut hakemus oli merkinnyt UPM:n tunnustaneen sen, Stora Enson ja Metsäliiton välisen kilpailunrajoituksen. Kalaoja olisi pystynyt esittämään vanhentumislain edellyttämän vapaamuotoisen muistutuksen väitetystä saatavastaan kolmen vuoden kuluessa ja nostamaan vanhentumisen katkaisseen kanteen viiden vuoden kuluessa Kilpailuviraston tiedotteesta. Vanhentumisajan alkaminen ei ollut sidottu viranomaisen päätökseen tai sen lainvoimaisuuteen. Ratkaisevaa oli tietoisuus vahingon ilmenemiseen liittyvistä tosiseikoista. Tällainen tietoisuus oli syntynyt Kilpailuviraston tiedotteen 25.5.2004 jälkeen. Tällainen tulkinta ei ollut myöskään EU-oikeuden tehokkuusperiaatteen vastainen. Vanhentumislain 7 :n 2 momentista ilmenevää kymmenen vuoden enimmäisaikaa oli sovellettava kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin kanssa rinnakkain, koska kilpailunrajoituslaissa ei ollut säännöstä korvausvaatimuksen vanhentumisen takarajasta. Väitettyyn vahinkoon eli alihintaisiin puukauppoihin johtanut menettely oli tapahtunut kauppasopimusten neuvotteluvaiheessa, kun raakapuun kauppahinnasta oli sovittu osapuolten välillä. Vanhentumislain 7 :n 2 momentista ilmenevä kymmenen vuoden enimmäisaika oli siten alkanut kulua kunkin puukauppasopimuksen tekohetkestä. Kalaojan vaatimukset olivat siten vanhentumislain 7 :n 2 momentin nojalla vanhentuneet siltä osin kuin kysymys oli ennen 20.12.2001 tehtyihin puukauppoihin perustuvista vaatimuksista. Saatavan vanhentumiseen liittyvä oikeudellinen arviointi ei ollut siinä määrin epäselvää, että Kalaojalla olisi ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamiselle ei ollut laillisia edellytyksiä. Metsäliiton käräjäoikeudelle toimittamat asiantuntijalausunnot olivat olleet tarpeen sen laillisten oikeuksien puolustamiseksi. Kalaojan Metsäliitolle maksettavaksi tuomittujen oikeudenkäyntikulujen määrä oli ollut kohtuullinen. Stora Enso Oyj on vaatinut, että valitus hylätään ja Kalaoja velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen. Stora Enso on perustellut vaatimuksiaan olennaisilta osin samoin perustein kuin edellä Metsäliiton osalta on selostettu. Vanhentumisajan alkaminen oli kytketty vahingonkärsijän tietoisuuteen vaatimuksen perusteena olevista tosiseikoista. Tällainen tietoisuus oli syntynyt Kilpailuviraston tiedotteesta 25.5.2004. Tällöin Kalaoja olisi voinut nostaa kanteen eikä edellyksenä ollut se, että kilpailunrajoitus oli vahvistettu lainvoimaisella tuomioistuimen ratkaisulla. Tässä arviossa merkitystä tuli antaa myös sille, että Kilpailuviraston tiedote 25.5.2004 oli perustunut UPM:n tekemään kilpailuoikeudelliseen niin sanottuun leniency-hakemukseen. Vahingonkorvausta koskevan asian oikeudellinen luonne huomioon ottaen vahingonkärsijällä ei ollut ollut perusteita saattaa tätä ilmoitusta kyseenalaiseksi. Stora Enson kiistämisellä ei ollut puolestaan merkitystä arvioitaessa sitä, milloin Kalaoja oli saanut tiedot vahingonkorvausvaatimuksensa perusteena olevista seikoista.
4 Lisäksi Stora Enso on katsonut, että Kalaoja oli joka tapauksessa saanut riittävät tiedot kanteensa perusteena olevista tosiseikoista viimeistään 21.12.2006, jolloin Kilpailuvirasto oli tehnyt markkinaoikeudelle Stora Ensoa ja Metsäliittoa koskevan seuraamusmaksuesityksen, antanut UPM:ää koskevan päätöksen seuraamusmaksusta vapauttamisesta ja julkaissut asiaa koskevan tiedotteen. Kilpailunrajoituslain 18 a :n soveltamisesta säännöksen voimaantuloa 1.10.1998 edeltäneeseen aikaan Stora Enso on katsonut Metsäliiton kanssa samalla tavoin, ettei säännöstä tullut soveltaa ennen lain voimaantuloa aiheutuneisiin vahinkoihin. Vanhentumislain 7 :n 2 momentissa tarkoitettu enimmäisaika oli joka tapauksessa alkanut kulua jokaisen puukaupan osalta erikseen. Kaikkiin ennen 1.10.1998 tehtyihin puukauppoihin perustuvat vaatimukset olivat joka tapauksessa vanhentuneet. Kalaojan vaatimukset olivat kaikilta osin vanhentuneet eikä tällainen tulkinta johtanut siihen, että vaatimusten esittäminen olisi ollut mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa. Asia ei ollut oikeudellisesti epäselvä eikä asiassa siten ollut perusteita määrätä Stora Ensoa vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan käräjäoikeudessa. Asiassa ei ollut myöskään perusteita Kalaojan maksettavaksi tuomittujen oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamiselle tai alentamiselle. Kalaojan Stora Ensolle maksettavaksi tuomittujen oikeudenkäyntikulujen määrä oli ollut kohtuullinen. Kaikki laskun sisältämät toimenpiteet ja kulut olivat liittyneet ajallisesti Kalaojan nostamaan kanteeseen. Käännöstyön osuus oli ollut vähäinen. UPM-Kymmene Oyj on vaatinut, että valitus hylätään ja Kalaoja velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen. UPM on perustellut vaatimuksiaan olennaisilta osin samoin perustein kuin edellä Metsäliiton ja Stora Enson osalta on selostettu. Kilpailunrajoituslain 18 a :n ja vanhentumislain 7 :n 1 momentin mukaiset vanhentumisajat alkoivat kulua siitä, kun velkoja oli saanut tietää tai sen olisi pitänyt tietää väitetystä vahingosta ja sen aiheuttamasta tahosta. Kalaoja oli 25.5.2004 saanut tietää UPM:n osallisuuden kilpailunrajoitukseen. UPM oli tunnustanut kilpailulainsäädännön vastaisen menettelyn. Vanhentumista tuli arvioida vastaajittain eikä UPM:ään kohdistetun vaatimuksen vanhentumisen arvioinnissa merkitystä ollut sillä, että Metsäliitto ja Stora Enso olivat kiistäneet osallistumisen kilpailunrajoitukseen. UPM on todennut myös, että se ei ollut ollut osapuoli siinä seuraamusmaksuprosessissa, jossa markkinaoikeus oli antanut tuomionsa 3.12.2009. UPM oli tunnustanut kilpailunrajoituksen jo keväällä 2004. Kilpailunrajoitusasian käsittely oli UPM:n osalta päättynyt lainvoimaiseen Kilpailuviraston päätökseen 21.12.2006. Edellä Metsäliiton ja Stora Enson vastauksissa todetuin tavoin UPM:n on katsonut, että kilpailunrajoituslain 18 a :ää voitiin soveltaa vain lain voimaantulon 1.10.1998 jälkeisiin vahinkoihin. Vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukaista kymmenen vuoden vanhentumisen takarajasäännöstä tuli soveltaa kilpailunrajoituslain 18 a :n ohella. Mainittu kymmenen vuoden vanhentuminen tuli laskea kunkin sopimuksen tekohetkestä. Joka tapauksessa väitetty sopimusrikkomus ja vahinko olivat
5 tapahtuneet viimeistään silloin, kun kunkin puukaupan kauppahinta oli suoritettu. Kalaojan kannevaatimukset olivat vanhentuneet eikä tällainen tulkinta johtanut siihen, että vaatimusten esittäminen olisi ollut mahdotonta tai vaikeaa. Asia ei ollut oikeudellisesti epäselvä. UPM:n oikeudenkäyntikuluvaatimukseen oli sisältynyt vain ne kulut, jotka koskivat asiassa esitettyjä taloudellisia selvityksiä. UPM:n oikeudenkäyntikuluvaatimus oli ollut myös kokonaisuutena arvioiden kohtuullinen. Hovioikeuden ratkaisu Käsittelyratkaisu Kalaoja on oma-aloitteisesti saatuaan Metsäliiton, Stora Enson ja UPM:n vastaukset tiedokseen toimittanut hovioikeudelle 24.9.2014 päivätyn lisälausuman liitteineen ja 8.10.2014 lisälausuman jaksoa 2 koskevan täsmennyksen. Lausumassaan Kalaoja on ensinnäkin todennut, että vanhentumislain 7 :n 2 momentin kymmenen vuoden enimmäisaikaa koskevan säännöksen ja kilpailunrajoituslain 18 a :n säännöksen rinnakkain soveltamiselle ei ollut edellytyksiä (lausuman jakso 1). Toiseksi Kalaoja on lausunut siitä, tuleeko vanhentumislain kymmenen vuoden enimmäisajan ja kilpailunrajoituslain 18 a :n ajallisen soveltamisen kannalta ratkaisevana pitää sopimuksentekohetkeä vai kutakin kauppahintaa koskevaa maksuajankohtaa (lausuman jakso 2). Kolmanneksi Kalaoja on selostanut lausuman liitteenä olevan asiantuntijalausunnon sisältöä (lausuman jakso 3). Hovioikeus on varannut Metsäliitolle, Stora Ensolle ja UPM:lle tilaisuuden lausuman antamiseen Kalaojan lisälausuman jaksojen 1 ja 2 ja jaksoa 2 koskevan täsmennyksen osalta. Metsäliitto, Stora Enso ja UPM ovat 17.10.2014 toimittaneet lausumansa hovioikeudelle. Metsäliitto, Stora Enso ja UPM ovat vaatineet, ettei lisälausumaa liitteineen ja täsmennystä oteta huomioon asiaa ratkaistaessa. Käräjäoikeus on katsonut tuomiossaan, että vanhentumislain kymmenen vuoden enimmäisaikaa koskevaa säännöstä ja kilpailunrajoituslain 18 a :n säännöstä ei tule soveltaa rinnakkain ja että vanhentumislain kymmenen vuoden enimmäisajan alkamisen ja kilpailunrajoituslain 18 a :n ajallisen soveltamisen kannalta ratkaisevana on pidettävä kunkin kauppahintaerän maksuajankohtaa. Kalaoja on hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin kysymys on vanhentumislain kymmenen vuoden enimmäisaikasäännöksen ja kilpailunrajoituslain 18 a :n säännöksen rinnakkaissoveltamisesta. Sitä vastoin Metsäliitto, Stora Enso ja UPM ovat vastauksissaan katsoneet, että vanhentumislain ja kilpailunrajoituslain 18 a :n edellä todetulle rinnakkaiselle soveltamiselle ei ollut estettä. Lisäksi ainakin Metsäliitto ja Stora Enso ovat vastauksissaan todenneet, että kilpailunrajoituslain 18 a :n ajallista soveltamista arvioitaessa ratkaisevana ajankohtana oli pidettävä sopimuksentekohetkeä. Näiden kysymysten osalta Kalaojan lisälausuma ja täsmennys kos-
6 Pääasiaratkaisun perustelut I Asian tausta ja kysymyksenasettelu kevat seikkoja, joihin Kalaoja ei ole valituksessaan puuttunut ja jotka ovat tulleet esille vasta vastauskirjelmissä. Näiden seikkojen osalta hovioikeus olisi joutunut asiassa annettujen vastausten johdosta pyytämään Kalaojalta kirjallista lausumaa. Tästä syystä hovioikeus ottaa asiaa ratkaistessaan huomioon lisälausuman jaksot 1 ja 2, jaksoa 2 koskevan täsmennyksen ja vastaajayhtiöiden lisälausuman johdosta antamat lausumat. Sen sijaan lisälausuman jaksossa 3 selostettu ja siihen liitetty asiantuntijalausunto koskee valituksen kohteena olevan käräjäoikeuden tuomion arviointia. Tällainen arviointi on tullut tehdä valituksessa eikä lisälausumaa tältä osin ja liitteenä olevaa asiantuntijalausuntoa oteta huomioon asiaa ratkaistaessa. Kalaoja on vaatinut vahingonkorvausta ensisijaisesti kilpailunrajoituslain nojalla. Toissijaisesti korvausta on vaadittu sopimukseen perustuvana vahingonkorvauksena, sopimuksen ulkoisena vahingonkorvauksena tai perusteettoman edun palautuksena. Käräjäoikeus on tuomiollaan ratkaissut kysymyksen siitä, ovatko Kalaojan kannevaatimukset vanhentuneet. Tähän liittyen käräjäoikeus on ottanut kantaa myös siihen, tuleeko kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin (303/1998) mukaista vanhentumista arvioitaessa ottaa huomioon myös vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukainen kymmenen vuoden enimmäisaika ja myös siihen, tuleeko kilpailunrajoituslain 18 a :n 1 momenttia (303/1998) siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen soveltaa ennen sen 1.10.1998 tapahtunutta voimaantuloa aiheutuneisiin vahinkoihin. Käräjäoikeus on hylännyt Kalaojan kanteen vanhentuneena sekä ensisijaisen että toissijaisen kanneperusteen osalta. Hovioikeudessa on Kalaojan valituksen johdosta kysymys siitä, onko käräjäoikeuden ratkaisu vanhentumisen arvioinnin osalta virheellinen ja tuleeko kanteen käsittelyä jatkaa käräjäoikeudessa. Asiassa on ensin otettava kantaa ensisijaisen kanneperusteen eli kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin (303/1998) mukaiseen vanhentumiseen ja siihen, mistä ajankohdasta lukien kanneaikaa koskeva vanhentuminen alkaa. Tässä yhteydessä arvioitavaksi tulee myös kilpailunrajoituslain 18 a :n ajallinen soveltaminen eli se, mihin vahinkoihin säännöstä sovelletaan. Arvioitavana on lisäksi se, tuleeko vanhentumislain 7 :n 2 momentissa säädettyä kymmenen vuoden enimmäisaikaa soveltaa kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentissa (303/1998) säädetyn viiden vuoden kannemääräajan ohella. Toiseksi asiassa on otettava kantaa toissijaisten kanneperusteiden eli sopimusperusteisen korvausvastuun, sopimuksen ulkoisen korvausvastuun ja perusteettoman edun palautuksen vanhentumiseen. Arvioitavaksi tulee se, mistä ajankohdasta lukien vanhentumislain 7 :n 1 momentin mukaisen kolmen vuoden vanhentumisajan katsotaan alkavan ja toiseksi se, onko vaati-
7 musten katsottava joka tapauksessa vanhentuneen vanhentumislain 7 :n 2 momentissa säädetyn kymmenen vuoden enimmäisajan nojalla. II Kilpailunrajoituslain 18 a :n mukainen vanhentuminen Mihin puukauppoihin kilpailunrajoituslain 18 a soveltuu Markkinaoikeuden ratkaisusta ilmenevällä tavalla Metsäliiton, Stora Enson ja UPM:n kilpailunrajoituslain vastainen menettely on kestänyt vuoden 1997 alusta alkuvuoteen 2004 saakka. Kalaoja on katsonut, että 1.10.1998 voimaan tullutta kilpailunrajoituslain 18 a :n (303/1998) korvaussäännöstä tulee soveltaa myös niihin puukauppoihin, jotka oli tehty ennen säännöksen voimaantuloa, koska kartellit olivat olleet kiellettyjä jo ennen mainittua ajankohtaa ja kysymys oli saman kielletyn kilpailunrajoituksen jatkumisesta vuosina 1997 2004. Mikäli kilpailunrajoituslain 18 a :ää ei voitu soveltaa ennen säännöksen voimaantuloa tehtyihin puukauppoihin, ratkaisevana ajankohtana oli pidettävä kunkin kauppahinnanerän suorittamisajankohtaa. Metsäliitto, Stora Enso ja UPM ovat puolestaan katsoneet, että kilpailunrajoituslain 18 a ei sovellu ennen lain voimaantuloa tehtyihin puukauppoihin. Tältä osin ratkaisevaa oli se ajankohta, jolloin hinnoista oli sovittu, eikä käräjäoikeuden ja Kalaojan katsoma kauppahinnan suorittamisajankohta. Kilpailunrajoituksen aikana vuosina 1997 2004 on ollut voimassa kilpailunrajoituksista annettu laki (480/1992). Alun perin kilpailunrajoituslakiin ei sisältynyt erityistä korvaussäännöstä. Korvaussäännöksen sisältävä kilpailunrajoituslain 18 a (303/1998) on tullut voimaan 1.10.1998. Lain voimaantulosäännöksen mukaan 18 a :n säännöstä sovelletaan lain voimaantulon jälkeen toteutettuihin kilpailunrajoituksiin. Kilpailunrajoitus on tässä tapauksessa alkanut ennen 18 a :n (303/1998) voimaantuloa ja jatkunut sen voimaantulon jälkeen. Kilpailunrajoitus on sinänsä ollut pitkäkestoinen, mutta voimaantulosäännöksen soveltamisen kannalta ratkaisevaa merkitystä ei voida antaa kilpailunrajoituksen kestolle. Kilpailunrajoituslain 18 a :n (303/1998) soveltamisen kannalta merkityksellistä korvausvelvollisuuden suhteen on se, että kilpailunrajoitusta koskevan kiellon rikkominen on tapahtunut lain voimaantulon jälkeen ja että vahingon voidaan katsoa aiheutuneen lain voimaantulon jälkeen. Jos vahingon ei voida katsoa aiheutuneen lain voimaantulon jälkeen, myöskään kilpailunrajoituslain 18 a :n korvaussäännös ei tule kyseiseen vahinkoon sovellettavaksi. Vahingon aiheutumisen osalta asianosaiset ovat erimielisiä siitä, tuleeko ratkaisevana pitää käräjäoikeuden katsomin tavoin kauppahinnan suorittamishetkeä vai kunkin yksittäisen sopimuksen laatimishetkeä, jossa puun hinnasta on sovittu riippumatta siitä, milloin kauppahinta on suoritettu. Hovioikeus toteaa, että metsänhakkuuta koskevat sopimukset ovat lähtökohtaisesti pitkäkestoisia siten, että esimerkiksi niin sanotussa pystykaupassa puun korjuuaika päättyy huomattavasti hakkuuta koskevan sopimuksen jälkeen. Lisäksi hakkuuta koskevat maksut voivat tapahtua useassa erässä ja
8 viimeinen maksu suoritetaan hakkuiden päättymisen jälkeen, kun tarkistusmittaus on suoritettu. Sen sijaan niin sanotussa hankintakaupassa kauppahinta sovitaan ennen hakkuita ja myyjä huolehtii puutavaran sovittuun paikkaan. Kalaojan puukauppaa koskevien sopimusten tarkemmasta sisällöstä ei ole esitetty selvitystä, mutta asiassa on riidatonta, etteivät sopimukset sisällä takuuhintalauseketta. Kalaojan vahingonkorvausvaatimus perustuu siihen, että metsäyhtiöiden muodostama kartelli oli johtanut puun alihintaan ja tästä oli aiheutunut vahinkoa puukauppoja tehneelle Kalaojalle. Hovioikeus katsoo, että tilanteessa jossa puun hinnasta on sovittu hakkuusopimuksessa tarkasti, on syntynyt myös väitettyyn alihintaan perustuva vahinko riippumatta siitä, milloin kauppahinta on tullut kokonaisuudessaan suoritetuksi. Jos hakkuusopimukseen on sisältynyt erityisiä lopulliseen hinnanmääräytymiseen vaikuttavia sopimusmääräyksiä, väitetyn vahingon on tällöinkin katsottava aiheutuneen silloin, kun kauppahinnasta tai kauppahinnan määräytymisperusteista on sovittu riippumatta siitä, milloin kauppahinta on tullut kokonaisuudessaan suoritetuksi. Edellä todetut ajankohdat voivat ajoittua lain voimaantulon molemmin puolin. Lain voimaantulosäännöksen perusteella lähtökohtana on pidettävä sitä, että kilpailunrajoituslain 18 a tulee sovellettavaksi niihin vahinkoihin, jotka on aiheutettu kilpailunrajoituslain 18 a :n voimaantulon jälkeen. Vaikka korvausvastuussa voivat olla sopimuskumppanin lisäksi myös muut kilpailunrajoitukseen osallistuneet elinkeinonharjoittajat, vahingon aiheutumisen ajankohtaa ei ole perusteltua arvioida toisin varsinaisen sopimuskumppanin ja muiden kilpailunrajoitukseen osallistuneiden tahojen osalta. Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo käräjäoikeudesta poiketen, että vahingon on katsottava aiheutuneen silloin, kun kauppahinnasta tai kauppahinnan määräytymisperusteista on sovittu. Kilpailunrajoituslain 18 a :n 1 momenttia on muutettu 1.10.1998 jälkeen ensin 1.3.2002 voimaan tulleella lailla (1529/2001) ja vielä 1.5.2004 voimaan tulleella lailla (318/2004). Sääntelyssä ei ole tapahtunut sellaisia muutoksia, joilla olisi merkitystä nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa. Sovellettavaksi tulee se kilpailunrajoituslain 18 a :n 1 momentin säännös, joka kulloisenakin vahinkohetkenä on ollut voimassa. Näin ollen kilpailunrajoituslain 18 a (303/1998) muutoksineen tulee sovellettavaksi niihin puukauppoihin, joissa kauppahinnasta tai kauppahinnan määräytymisperusteista on sovittu lain voimaan tullessa 1.10.1998 tai sen jälkeen. Kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin mukainen vanhentuminen Kilpailunrajoituslain mukainen sääntely Kilpailunrajoituslain 18 a :n 1 momentin (303/1998) mukaan elinkeinonharjoittaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta muun muassa rikkoo 6 :ssä säädettyä kieltoa, on velvollinen korvaamaan toiselle elinkeinoharjoittajalle aiheuttamansa vahingon. Vahingonkorvaus käsittää korvauksen kuluista, hinnanerosta, saamatta jääneestä voitosta sekä muusta välittömästä tai välillisestä taloudellisesta vahingosta, joka kilpailunrajoituksesta on ai-
9 heutunut. Saman pykälän 3 momentin mukaan oikeus korvaukseen vanhenee, jollei korvauskannetta ole pantu vireille viiden vuoden kuluessa siitä, kun elinkeinonharjoittaja sai tiedon tai hänen olisi pitänyt saada tieto vahingon ilmenemisestä. Kilpailunrajoituslain 18 a :n (303/1998) säätämiseen johtaneissa esitöissä (HE 243/1997 vp ja TaVM 2/1998 vp) ei ole tarkemmin perusteltu vanhentumisen alkamisajankohtaa. Nykyisin voimassa olevassa kilpailulain 20 :n 3 momentissa korvauksen vanhentumisesta on säädetty siten, että oikeus korvaukseen vanhentuu, jollei korvauskannetta ole pantu vireille kymmenen vuoden kuluessa siitä päivästä, jona rikkominen tapahtui, tai jatketun rikkomisen osalta kymmenen vuoden kuluessa siitä päivästä, jona rikkominen päättyi. Jos korvausvaatimus perustuu kilpailunrajoitukseen, jonka Kilpailu- ja kuluttajavirasto on päätöksellään todennut 1 momentissa tarkoitetun kiellon vastaiseksi tai josta se on tehnyt markkinaoikeudelle esityksen seuraamusmaksun määräämiseksi, oikeutta ei kuitenkaan katsota vanhentuneeksi, ennen kuin on kulunut yksi vuosi siitä, kun asiassa annettu ratkaisu sai lainvoiman. Kilpailulain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 88/2010 vp s. 66-67) on todettu, että vanhentumisen alkamisajankohtaa on selkeytetty. Aikaisemmin voimassa olleen kilpailunrajoituslain mukaan sen näyttäminen, milloin vahingonkärsijä oli saanut tiedon vahingosta tai hänen olisi pitänyt saada tieto vahingosta, oli usein vaikeaa. Nyt tarkoitus on, että vanhentumisajankohta on selkeämmin säädetty. Lisäksi hallituksen esityksessä (s. 67) on todettu, että kilpailunrajoitusasioihin liittyvät vahingonkorvauskanteet perustuvat usein käytännössä Kilpailuviraston, markkinaoikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden antamiin ratkaisuihin. Säännöksen mukainen yhden vuoden vanhentumisaika näissä tilanteissa mahdollistaa sen, että kilpailuasia olisi mahdollista käsitellä julkisessa täytäntöönpanojärjestelmässä ennen vahingonkorvauskanteen nostamista. Vahingonkorvauskanteiden nostaminen ennakolta varmuuden vuoksi ei olisi enää tarpeen. Hovioikeus toteaa, että nykyisin voimassa olevan kilpailulain mukainen vanhentumista koskeva sääntely poikkeaa aikaisemmin voimassa olleesta sääntelystä. Vaikka kilpailulain sääntelyllä on pyritty selkeyttämään vanhentumisen arviointia, kilpailulain nykyisestä sanamuodosta tai sen säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 88/2010 vp) ei voida tehdä yksiselitteisiä johtopäätöksiä sen suhteen, miten aikaisemmin voimassa olleen kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin (303/1998) säännöstä on tulkittava. Kilpailunrajoituslain 18 a :n 1 momentin (303/1998) mukaan oikeus vahingonkorvaukseen edellyttää muun ohella sitä, että elinkeinonharjoittaja on tahallaan tai huolimattomuudesta rikkonut lain 4-7 :ssä säädettyä kieltoa. Mainituissa pykälissä on säädetty kielletyistä kilpailunrajoituksista ja niiden perusteella määrättävästä seuraamusmaksusta. Kuten edellä on todettu, kilpailunrajoituslain 18 a :n 1 momentin myöhemmillä muutoksilla ei ole merkitystä nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa. Kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin (303/1998) mukaan vanhentuminen alkaa siitä, kun korvausta vaativa sai tiedon tai hänen olisi pitänyt saada
10 tieto vahingon ilmenemisestä. Vastaavalla tavalla vanhentumisen alkamisesta on säädetty vahingonkorvauksen osalta velan vanhentumisesta annetun lain 7 :n 1 momentin 3 kohdassa. Tämän osalta korkein oikeus on todennut, että vanhentuminen alkaa kulua siitä, kun velkoja voi esittää vaatimuksensa (ks. KKO 2012:18, kohta 25). Kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momenttia tulkittaessa ratkaisevaa on siten sen arviointi, milloin velkoja voi esittää vaatimuksensa. Kilpailunrajoitukseen perustuva korvausvaatimus poikkeaa tavanomaisesta sopimusrikkomukseen perustuvasta korvausvaatimuksesta. Tavanomaisessa sopimusrikkomusta koskevassa tilanteessa sopimusrikkomus voidaan pääsääntöisesti havaita tarkastelemalla sitä, mitä on sovittu ja vertaamalla sitä siihen, miten sopimussuoritus on täytetty. Kiellettyjen kilpailunrajoitusten osalta korvausvelvollisuus syntyy lainvastaisella teolla. Kilpailunrajoituslain 18 a :n tarkoittama vahinko voi ilmetä esimerkiksi kilpailunrajoituksen johdosta aiheutuneena liian alhaisena sopimushintana. Sen arviointi, onko sopimuskumppanille aiheutunut vahinkoa, edellyttää siten kannanottoa kilpailunrajoituksen olemassaoloon. Tällaisen kannanoton tekeminen ei ole mahdollista tarkastelemalla sopimuksen sisältöä ja vertaamalla sitä sopimuskumppanin suoritukseen. Sopimuksen mukaiset suoritukset on usein puolin ja toisin täytetty eikä suoritusvelvollisuutensa täyttänyt sopimuskumppani voi havaita virhettä sopimusta ja suoritusta vertaamalla. Kielletyn kilpailunrajoituksen olemassaolo eli lainvastaisuuden osoittaminen ilman kilpailuviranomaisten toimenpiteitä voi tosiasiassa olla vaikeaa. Kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin (303/1998) mukaan vanhentuminen on mahdollista katkaista ainoastaan nostamalla kanne. Mitkään vapaamuotoiset muistutukset korvauksesta eivät ole tehokkaita vanhentumisen katkaisemisen kannalta arvioituna. Kanteessa tulee esittää väite kilpailunrajoituksen olemassaolosta. Kysymys on siten varsin vakavasta lainvastaisuutta koskevasta väitteestä ja tällaisen väitteen esittämiseen tulee olla riittävän vahvat perusteet, vaikka kanne nostettaisiin yksinomaan vanhentumisen katkaisemisen tarkoituksessa. Korvauskanteen vireillepano ja vahingonkorvauksen vaatiminen ei sinänsä edellytä sitä, että kilpailunrajoittamista koskevan kiellon rikkominen olisi ennen kanteen vireillepanoa todettu kilpailuviranomaisten toimesta tai että markkinaoikeus olisi määrännyt seuraamusmaksun. Kilpailunrajoituksen olemassaolon selvittäminen on mahdollista kanteen nostamisen jälkeenkin ja vahingonkorvausta käsittelevä tuomioistuin voi jättää kanteen lepäämään siihen saakka, kunnes kilpailuviranomaiset ovat saaneet käsiteltyä kilpailunrajoitusta koskevan kysymyksen. Toisaalta jos kilpailuviranomaiset tutkivat kilpailunrajoituksen olemassaoloa, mutta vahingonkorvauskannetta ei ole nostettu, kilpailunrajoitukseen osallistunut elinkeinonharjoittaja voi tosiasiassa varautua siihen, että sitä vastaan mahdollisesti myöhemmin nostetaan vahingonkorvauskanne, jos kilpailuviranomaiset päätyvät katsomaan kysymyksessä olleen kielletty kilpailunrajoitus. Kielletyn kilpailunrajoituksen olemassaolo eli lainvastaisuuden ja siitä mahdollisesti seuraavan vahingon osoittaminen ilman kilpailuviranomaisten toimenpiteitä voi edellä todetuin tavoin olla tosiasiassa vaikeaa
11 ja siten huolellisesti asioita hoitavan tahon voidaan olettaa ennen korvauskanteen nostamista odottavan ratkaisua siitä, onko käsillä kielletty kilpailunrajoitus vai ei. Hovioikeus toteaa johtopäätöksenään, että tieto vahingon aiheutumisesta ja sitä koskevan kannevaatimuksen esittäminen edellyttävät riittävän varmaa tietoa kilpailunrajoituksen olemassaolosta. Se, milloin kysymys on riittävän varmasta tiedosta, joudutaan arvioimaan tapauskohtaisesti kunkin tapauksen erityispiirteet huomioon ottaen. Kilpailunrajoituslain mukaisen vanhentumisen arviointi tässä tapauksessa Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla Kilpailuvirasto on 25.5.2004 julkaissut tiedotteen, jonka mukaan Kilpailuviraston tutkittavana on ollut se, ovatko Metsäliitto ja Stora Enso osallistuneet UPM:n ilmoittamaan kilpailunrajoituslain kieltämään kartelliyhteistyöhön. Tiedotteen jälkeen eri tiedotusvälineet ovat julkaisseet kartellia koskevia uutisiaan. Näissä uutisissa on käsitelty UPM:n ilmoitusta kilpailunrajoituksen olemassaolosta ja pidetty melko varmana sitä, että Metsäliitto ja Stora Enso olivat osallistuneet tähän kilpailunrajoitukseen. On selvää, että Kalaoja on puukauppaa harjoittaneena tahona tullut tietoiseksi tästä uutisoinnista. Hovioikeus toteaa, että yksittäisen puukauppoja tehneen tahon on vaikeaa ja käytännössä mahdotonta oma-aloitteisesti selvittää kilpailunrajoituksen olemassaoloa ja kilpailunrajoituksen tarkempaa sisältöä. Yksittäiset tahot ovatkin käytännössä viranomaisilta saatavien tietojen varassa. UPM:n ilmoitus kilpailuviranomaisille ja sitä seurannut Kilpailuviraston tiedote ovat merkinneet sitä, että ainakin UPM on pitänyt varmana kielletyn kilpailunrajoituksen olemassaoloa sen sekä Metsäliiton ja Stora Enson välillä. UPM:n ilmoituksesta ei kuitenkaan voida tehdä suoraan johtopäätöstä siitä, että kysymys olisi kielletystä kilpailunrajoituksesta. UPM:n Kilpailuvirastolle tekemä ilmoitus on tähdännyt suoranaisesti vain siihen, että UPM joka tapauksessa välttäisi kilpailunrajoituslain mukaisen seuraamusmaksun eikä ilmoitus ole merkinnyt sitä, että kilpailunrajoituksen olemassaolo ja kilpailunrajoitukseen osallistuneet muut elinkeinonharjoittajat olisi mahdollista arvioida yksin UPM:n ilmoituksen perusteella. UPM:n ilmoitus onkin johtanut Kilpailuviraston taholla lisätutkimuksiin. Metsäliitto ja Stora Enso ovat kiistäneet osallistuneensa kiellettyyn kilpailunrajoitukseen, joten UPM:n ilmoitus kilpailunrajoituksen olemassaolosta ei ole hovioikeuden arvion mukaan merkinnyt vielä kilpailunrajoituslain 18 a :n tarkoittamaa tietoa vahingon ilmenemisestä siten, että Kalaojan olisi tullut katkaista vanhentuminen nostamalla kanne. Tämä UPM:n kilpailuviranomaisille tekemä ilmoitus ja sitä seurannut Kilpailuviraston tiedote 25.5.2004 sekä uutisointi ei hovioikeuden arvion mukaan merkitse myöskään sitä, että kilpailunrajoituksen olemassaoloa koskenut tieto olisi vielä tuolloin ollut riittävän varmaa edes UPM:n osalta. Näin ollen hovioikeus katsoo, että edellä selostettu UPM:n Kilpailuvirastolle tekemä ilmoitus kilpailunrajoituksesta ei merkitse sitä, että Kalaoja olisi Kilpailuviraston julkaiseman tiedotteen myötä saanut riittävänä pidettävän tiedon vahingon ilmenemisestä. Vanhentumisen ei siten ole katsottava alkaneen vielä
12 25.5.2004. Tämän jälkeen Kilpailuvirasto on tehnyt markkinaoikeudelle seuraamusmaksua koskevan esityksen 21.12.2006. Esitys koskee epäiltyä kilpailun rajoittamista raakapuun hankintamarkkinoilla ja asianosaisina ovat UPM, Metsäliitto ja Stora Enso. Seuraamusmaksuesitys koskee kilpailunrajoituslain 6 :n mukaisen kilpailunrajoituksen toteamista ja seuraamusmaksun määräämistä Metsäliitolle ja Stora Ensolle. Seuraamusmaksua koskevassa esityksessä on viitattu Kilpailuviraston päätökseen 21.12.2006, jonka mukaan UPM:lle ei esitetty seuraamusmaksun määräämistä, koska UPM oli täyttänyt kaikki kilpailunrajoituslain 9 :n mukaiset edellytykset. Kilpailunrajoituslain 9 :ssä on säädetty niistä edellytyksistä, joiden nojalla Kilpailuvirasto on voinut jättää tekemättä seuraamusmaksua koskevan esityksen ja Kilpailuviraston päätöksessä on otettu kantaa näiden edellytysten olemassaoloon. Kilpailuviraston tiedotteesta 21.12.2006 ilmenee, että Kilpailuvirasto esittää seuraamusmaksujen määräämistä Metsäliitolle ja Stora Ensolle, koska nämä olivat osallistuneet kiellettyyn hintayhteistyöhön ja tietojenvaihtoon raakapuun hankinnassa. Kiellettyä yhteistyötä on ilmoitettu harjoitetun vuosina 1997 2004 ja sitä oli harjoitettu koko Suomen alueella. Tiedotteen mukaan UPM:lle ei esitetä seuraamusmaksua, koska tämä oli ilmoittanut kilpailunrajoituksesta Kilpailuvirastolle ja luopunut kartelliyhteistyöstä. Raakapuumarkkinoita koskeneet tutkimukset oli käynnistetty toukokuussa 2004 UPM:n ilmoituksen jälkeen. Tiedotteen mukaan Kilpailuvirasto oli arvioinut kilpailunrajoituksen vakavaksi. Kielletty yhteistyö oli ollut pitkäaikaista ja tarkoituksena oli ollut rajoittaa keskinäistä kilpailua sekä saavuttaa yhteinen raakapuun hintahallinta. Kilpailuviraston tiedotteen mukaan kielletty hintayhteistyö vääristi hintasuhteita ja vaikutti kielteisesti markkinoihin ja niiden toimintaan. Kielletty yhteistyö oli estänyt normaalin kysyntä- ja tarjontasuhteisiin perustuneen hinnanmuodostuksen. Hovioikeus toteaa, että Kilpailuviraston seuraamusmaksua koskenut esitys 21.12.2006 on tullut yleiseen tietoisuuteen. Metsäliitto ja Stora Enso ovat kuitenkin myös seuraamusmaksua koskevan esityksen tekemisen aikaan kiistäneet osallistuneensa Kilpailuviraston väittämään kilpailunrajoitukseen. UPM:lle ei ollut Kilpailuviraston päätöksellä esitetty seuraamusmaksua. Mainitussa päätöksessä oli otettu kantaa edellä todettuihin kilpailunrajoituslain 9 :n mukaisiin seuraamusmaksun määräämättä jättämisen edellytyksiin. Kilpailuviraston markkinaoikeudelle tekemä seuraamusmaksun määräämistä koskeva esitys ja siihen liittynyt Kilpailuviraston päätös siitä, että UPM:lle ei esitetä seuraamusmaksua ovat merkinneet sitä, että Kilpailuvirasto on arvioinut UPM:n, Metsäliiton ja Stora Enson välillä vallinneen kielletyn kilpailunrajoituksen. Kilpailuviraston tiedotteen 25.5.2004 jälkeen tekemät selvitystoimenpiteet olivat siten saaneet Kilpailuviraston vakuuttumaan kilpailunrajoituksen olemassaolosta. Kilpailuviraston vuosina 2004-2006 tekemän selvityksen tarkempi sisältö ei ole ollut kuitenkaan Kalaojan tiedossa, eikä Kilpailuviraston antamien päätösten ja tiedotteen perusteella ole ollut mahdollista tehdä luotettavia päätelmiä kilpailunrajoituksen olemassaolosta. Kilpailunrajoituksen olemassaolo on ollut seuraamusmaksua koskevan esityksen ja UPM:ää koskevan päätöksen tekemisen jälkeenkin
13 epävarma. Kilpailuviraston arvio ei merkitse sitä, että Kalaoja olisi Kilpailuviraston seuraamusmaksuesityksen ja sitä koskevan tiedotteen myötä saanut riittävänä pidettävän tiedon vahingon ilmenemisestä. Kalaojalla ei siten voida katsoa olleen vielä tässäkään vaiheessa riittävää tietoa vahingon aiheutumisesta eikä mahdollisuutta esittää vaatimuksiaan asiassa. Vanhentumisen ei ole katsottava näin ollen alkaneen myöskään 21.12.2006. Kilpailuviraston seuraamusmaksua koskevan esityksen johdosta markkinaoikeus määräsi ratkaisullaan 3.12.2009 seuraamusmaksut Metsäliitolle ja Stora Ensolle. Markkinaoikeuden päätöksessä on katsottu kysymyksessä olleen kielletty kilpailunrajoitus ja tämän johdosta on määrätty seuraamusmaksut. Päätös on tullut lainvoimaiseksi 4.1.2010. Vasta tämän päätöksen jälkeen Kalaojalla on ollut riittävät tiedot kilpailunrajoituslain 18 a :n 1 momentin (303/1998) edellyttämästä kilpailunrajoituksesta ja vahingon ilmenemisestä. Kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin (303/1998) mukainen viiden vuoden aika kanteen nostamiselle on siten alkanut 4.1.2010. Kilpailunrajoituslain 18 a :ään perustuva kanne on pantu vireille 20.12.2011 eli ennen viiden vuoden määräajan päättymistä. Kannetta ei näin ollen voida tältä osin hylätä käräjäoikeuden toteamin tavoin vanhentuneena. Asiassa on tämän jälkeen otettava kantaa vielä siihen, tuleeko kilpailunrajoituslain 18 a :n rinnalla sovellettavaksi vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukainen vanhentumisaika. Vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukaisen kymmenen vuoden vanhentumisajan soveltaminen kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin ohella Käräjäoikeus on katsonut, että vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukaista kymmenen vuoden vanhentumisen enimmäisaikaa ei voida soveltaa kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin (303/1998) mukaisen viiden vuoden kannemääräajan rinnalla. Metsäliitto, Stora Enso ja UPM ovat hovioikeudelle antamissaan vastauksissa katsoneet, että vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukaista enimmäisaikaa tulee soveltaa rinnakkain kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin mukaisen määräajan kanssa. Kalaoja on puolestaan katsonut, ettei näiden säännösten rinnakkaiselle soveltamiselle ollut perusteita. Kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentissa (303/1998) on edellä selostettu erityinen kilpailunrajoitukseen perustuvaa vahingonkorvausta koskeva säännös kanneajasta. Tästä säännöksestä ei ilmene, miten säännös vaikuttaa yleisten vanhentumista koskevien säännösten soveltamiseen. Vanhentumislain 2 :n 1 momentin mukaan, jos muussa laissa on tästä laista poikkeavia erityissäännöksiä velan vanhentumisajasta tai muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta, noudatetaan niitä tämän lain sijasta. Pykälän 3 momentin mukaan mitä 1 momentissa säädetään, koskee soveltuvin osin erityissäännöstä, jonka mukaan velkaa koskeva kanne on pantava vireille määräajassa. Kanneaika voidaan kuitenkin katkaista vain 11 :ssä tarkoitetulla katkaisutoimella. Jos velkoja on menettänyt kanneoikeutensa, velka katsotaan vanhentuneeksi niin kuin tässä laissa säädetään.
14 Vanhentumislain 7 :n 2 momentissa on säädetty vanhentumiseen sovellettavasta kymmenen vuoden enimmäisajasta. Vanhentumislain 2 :n 1 momentin säännöstä on mahdollista sen sanamuodon perusteella tulkita ensinnäkin siten, että kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin (303/1998) kanneaikaa koskeva erityissäännös syrjäyttää vanhentumislain sääntelyn kanneaikaa koskevan määräajan ja kanneaikaa koskevan katkaisutoimen osalta, mutta ei sitä vastoin vanhentumisen kymmenen vuoden enimmäisajan osalta. Poikkeus koskisi näin ollen vain sitä, että sovellettavaksi ei tule vanhentumislain kolmen vuoden vanhentumisaika eivätkä vapaamuotoiset vanhentumisen katkaisutoimet. Toisaalta vanhentumislain 2 :n 1 momentin sanamuoto mahdollistaa myös sellaisen tulkinnan, jonka mukaan kilpailunrajoituslain 18 a :n erityissäännös syrjäyttää kaikilta osin vanhentumislain säännökset vanhentumista koskevien aikojen suhteen ja näin ollen myös kymmenen vuoden enimmäisaikaa koskevan säännöksen. Hovioikeus katsoo, että vanhentumista koskevan erityissäännöksen ja vanhentumislain 7 :n 2 momentin rinnakkainen soveltaminen on harkittava tapauksittain ottaen huomioon erityislaissa olevat vanhentumissäännöksen tavoitteet. Hovioikeus toteaa, että kilpailunrajoituslain 18 a :n tarkoituksena on edellä todetuin tavoin turvata kanneoikeuden olemassaolo siihen saakka, kunnes riittävä varmuus kilpailunrajoituksesta ja sen aiheuttamasta vahingosta on saatu. Kilpailunrajoituslain yleisenä tavoitteena on terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun turvaaminen vahingollisilta kilpailunrajoituksilta. Kilpailunrajoituslaissa olevan vahingonkorvaussäännöksen tavoitteena on puolestaan se, että kilpailunrajoituksen vuoksi vahinkoa kärsineet elinkeinonharjoittajat asetetaan keskenään yhdenvertaiseen asemaan riippumatta siitä, onko vahinkoa kärsineen tahon ja sen aiheuttajan välillä sopimussuhdetta vai ei (HE 243/1997 vp s. 4 ja 13). Kilpailunrajoitukset voivat olla kestoltaan pitkiä, jolloin on hyvin sattumanvaraista, paljastuuko kilpailunrajoituksen olemassaolo ennen kuin kymmenen vuoden enimmäisaika olisi päättynyt. Jos kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin ohella sovellettavaksi tulisi vanhentumislain 7 :n 2 momentin säännös, tämä antaisi kilpailunrajoituksessa mukana olleille elinkeinonharjoittajille mahdollisuuden välttyä kilpailunrajoitukseen perustuvasta vahingonkorvausvastuusta. Tällainen tulkinta olisi vastoin niitä tavoitteita, joiden mukaan kilpailunrajoitukseen puuttuminen tulee olla mahdollista myös saattamalla kilpailunrajoitukseen osallistuneet elinkeinonharjoittajat vahingonkorvausvastuuseen kilpailunrajoitukseen ryhtymisestä. Tähän nähden olisi kilpailunrajoituslain ja lain 18 a :n säätämiseen johtaneiden tarkoitusperien vastaista, jos vanhentumiseen sovellettaisiin kilpailunrajoituslaissa säädetyn erityistä kanneaikaa koskevan sääntelyn lisäksi myös vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukaista kymmenen vuoden enimmäisaikaa. Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo, että vanhentumislain 2 :n 1 momenttia on tässä tapauksessa sovellettava käräjäoikeuden katsomalla tavalla siten, että kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin (303/1998) mukaisen kanneajan ohella sovellettavaksi ei tule vanhentumislain 7 :n 2 momentin säännöksestä ilmenevä kymmenen vuoden enimmäisaika.
15 Lopputulos ensisijaisen kanneperusteen vanhentumisen arvioinnin osalta Kilpailunrajoituslain 18 a :ään perustuvan ensisijaisen kanneperusteen osalta hovioikeus toteaa yhteenvetona, että kilpailunrajoituslain 18 a :n 1 momentin (303/1998) vahingonkorvaussäännös myöhemmin voimaantulleine muutoksineen tulee sovellettavaksi niihin puukauppoihin, joissa kauppahinnasta tai kauppahinnan määräytymisperusteista on sovittu 1.10.1998 tai sen jälkeen. Vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukainen kymmenen vuoden enimmäisaika ei tule sovellettavaksi rinnakkain kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentissa (303/1998) säädetyn kannemääräaikaa koskevan säännöksen kanssa. Hovioikeus katsoo edellä lausutuilla perusteilla, että kilpailunrajoituslain 18 a :n 3 momentin (303/1998) mukaisen viiden vuoden kannemääräajan on tässä tapauksessa katsottava alkaneen siitä, kun markkinaoikeuden päätös on tullut lainvoimaiseksi 4.1.2010. Kalaoja on pannut kanteensa vireille 20.12.2011 eli ennen mainitun määräajan päättymistä. Siltä osin kuin Kalaoja on vaatinut vahingonkorvausta kilpailunrajoituslain 18 a :n 1 momentin perusteella 1.10.1998 tai sen jälkeen tehdyistä puukaupoista, kannetta ei voida hylätä vanhentuneena. Käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta on tältä osin muutettava ja asian käsittelyä jatkettava käräjäoikeudessa. III Toissijaisia kanneperusteita eli sopimusperusteista korvausvastuuta, sopimuksen ulkoista vahingonkorvausvastuuta ja perusteettoman edun palautusta koskeva vanhentuminen Vanhentumisen arviointiin sovellettava laki Vanhentumislaki on tullut voimaan 1.1.2004. Vanhentumislain 21 :ssä olevan siirtymäsäännöksen mukaan vanhentumislakia sovelletaan myös velkaan, jonka peruste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Velka vanhentuu kuitenkin vanhentumislain nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi tätä ennen. Kalaojan korvausvaatimukset perustuvat vuosina 1998 2004 tehtyihin puukauppoihin. Markkinaoikeuden ratkaisun mukaan kysymyksessä oleva kielletty kilpailunrajoitus oli alkanut alkuvuodesta 1997. Näin ollen asiassa on selvää, että Kalaojan toissijaisten kanneperusteiden vanhentumista tulee arvioida vanhentumislain säännösten perusteella. Vanhentumislain 7 :n 1 momentin mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika Vanhentumisen arvioinnin lähtökohdat Käräjäoikeus on todennut, että jos Kalaojan vahingonkorvauskannetta arvioidaan sopimukseen perustuvana vahingonkorvauksena tai sopimuksen ulkopuolisena vahingonkorvauksena, vanhentuminen alkoi Kilpailuviraston tiedotteen antamisesta 25.5.2004 ja oikeus korvauskanteen nostamiseen oli näiden perusteiden osalta vanhentunut kolmessa vuodessa sanotusta ajankohdasta lukien.
16 Hovioikeus toteaa, että Kalaojan kanne perustuu käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin toissijaisesti siihen, että Metsäliitto on sopimusperusteisessa korvausvastuussa kilpailunrajoituksen aiheuttamasta vahingosta ja joka tapauksessa kaikki kilpailunrajoituksessa mukana olleet yhtiöt, Metsäliitto, Stora Enso ja UPM, vastaavat vahingosta vahingonkorvauslain säännösten nojalla. Viimesijaisesti kanne on perustettu perusteettoman edun palautukseen. Hovioikeus toteaa selvyyden vuoksi, että nämä toissijaiset kanneperusteet koskevat ensinnäkin sitä tilannetta, että kilpailunrajoituslain 18 a ei sovellu ennen 1.10.1998 aiheutuneeseen vahinkoon. Toiseksi toissijaiset kanneperusteet koskevat sitä, että kilpailunrajoituslain 18 a ei ylipäätään tulisi asiassa sovellettavaksi. Hovioikeus ottaa vanhentumisen näkökulmasta kantaa näihin molempiin tilanteisiin. Vanhentumislain 4 :n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 5-7 :ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Mainitun lain 7 :n 1 momentin 1 kohdan mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua sopimusrikkomukseen perustuvassa hyvityksessä siitä, kun ostaja on havainnut virheen tai puutteen kaupan kohteessa tai kun muu velkojana oleva sopijapuoli on havainnut virheellisyyden sopimuksen täyttämisessä taikka hänen olisi pitänyt se havaita. Momentin 3 kohdan mukaan vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Vielä perusteettoman edun palautuksen osalta momentin 4 kohdan mukaan vanhentumisaika alkaa kulua perusteettoman edun palautuksessa siitä, kun vaatimuksen esittäjä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää erehdyksessä tehdystä maksusta, sopimuksen pätemättömyydestä tai muusta edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta. Vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen tai muun 1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta. Tämä määräaika ei kuitenkaan rajoita vahingonkärsijän oikeutta vaatia korvausta henkilö- tai ympäristövahingosta. Vanhentumislain 10 :n mukaan vanhentuminen on mahdollista katkaista vapaamuotoisia vanhentumisen katkaisutoimia käyttäen. Lain 11 :ssä on säädetty vanhentumisen katkaisemisesta nostamalla asiassa kanne. Sopimusperusteisen vanhentumisen arviointi Edellä kilpailunrajoituslain 18 a :n mukaisen vanhentumisen yhteydessä todetuin tavoin kilpailunrajoitukseen perustuva korvausvaatimus poikkeaa tavanomaisesta sopimusrikkomukseen perustuvasta korvausvaatimuksesta. Tavanomaisessa sopimusrikkomusta koskevassa tilanteessa sopimusrikkomus voidaan pääsääntöisesti havaita tarkastelemalla sitä, mitä on sovittu ja vertaamalla sitä siihen, miten sopimussuoritus on täytetty. Tavanomaiseen
17 sopimusrikkomukseen verrattuna kielletyn kilpailunrajoituksen tapauksessa sopimusrikkomuksesta aiheutunut vahinko ilmenee esimerkiksi kilpailunrajoituksen johdosta aiheutuneena liian alhaisena sopimushintana. Kilpailunrajoitukseen perustuvassa korvausvaatimuksessa sopimusrikkomuksen osoittaminen edellyttää ensin lainvastaisen teon osoittamista. Sen arviointi, onko sopimusrikkomusta ylipäätään tapahtunut, edellyttää siten kannanottoa kilpailunrajoituksen olemassaoloon. Tällaisen kannanoton tekeminen ei ole mahdollista tarkastelemalla sopimuksen sisältöä ja vertaamalla sitä sopimuskumppanin suoritukseen. Sopimuksen mukaiset suoritukset ovat usein puolin ja toisin täytetty eikä suoritusvelvollisuutensa täyttänyt sopimuskumppani voi havaita virhettä sopimusta ja suoritusta vertaamalla. Kielletyn kilpailunrajoituksen olemassaolo eli lainvastaisuuden osoittaminen ilman kilpailuviranomaisten toimenpiteitä voi edellä todetuin tavoin olla tosiasiassa vaikeaa. Vanhentuminen alkaa kulua siitä, kun velkoja voi esittää vaatimuksensa (ks. KKO 2012:18, kohta 25). Vanhentumislain mukaan vanhentumisen katkaiseminen on mahdollista tehdä vapaamuotoisilla vanhentumisen katkaisemista tarkoittavilla toimilla. Vanhentumisen katkaiseminen edellyttää tällöinkin väitettä kilpailunrajoituksen olemassaolosta ja koska kysymys on varsin vakavasta lainvastaisuutta koskevasta väitteestä, tällaisen väitteen esittämiseen tulee olla riittävän vahvat perusteet. Vanhentumisen katkaiseminen ei sinänsä edellytä sitä, että kilpailunrajoittamista koskevan kiellon rikkominen olisi ennen vanhentumisen katkaisemista todettu kilpailuviranomaisten toimesta tai että markkinaoikeus olisi määrännyt seuraamusmaksun. Kielletyn kilpailunrajoituksen olemassaolo eli lainvastaisuuden ja siitä mahdollisesti seuraavan sopimusrikkomukseen perustuvan vahingon osoittaminen ilman kilpailuviranomaisten toimenpiteitä voi tosiasiassa olla vaikeaa. Kilpailunrajoituksen olemassaolon selvittäminen on mahdollista vanhentumisen katkaisemisen jälkeenkin ja vahingonkorvausta käsittelevä tuomioistuin voi jättää kanteen lepäämään siihen saakka, kunnes kilpailuviranomaiset ovat saaneet käsiteltyä kilpailunrajoitusta koskevan kysymyksen. Hovioikeus toteaa, että tieto sopimusrikkomuksesta ja sitä koskevan vaatimuksen esittäminen edellyttää riittävän varmaa tietoa kilpailunrajoituksen olemassaolosta. Se, milloin kysymys on riittävän varmasta tiedosta, joudutaan arvioimaan tapauskohtaisesti kunkin tapauksen erityispiirteet huomioon ottaen. Kalaoja on tehnyt puukauppoja Metsäliiton kanssa. Edellä kilpailunrajoituslain 18 a :n mukaisen vanhentumisen arvioinnin yhteydessä todetuin tavoin Metsäliitto ja Stora Enso olivat kiistäneet osallistumisensa kilpailunrajoitukseen. UPM:n Kilpailuvirastolle tekemä kilpailunrajoitusta koskenut ilmoitus on kohdistettu kilpailuviranomaisille ja tähdännyt suoranaisesti vain siihen, että UPM välttäisi kilpailunrajoituslain mukaisen seuraamusmaksun eikä ilmoitus ole merkinnyt sitä, että kilpailunrajoituksen olemassaolo olisi mahdollista arvioida yksin UPM:n ilmoituksen perusteella. Siten riittävän varmaa tietoa kilpailunrajoituksesta ja siitä aiheutuneesta vahingosta ei ole ollut vielä Kilpailuviraston julkaistessa tiedotteen 25.5.2004 tai Kilpailuviraston tehdessä markkinaoikeudelle seuraamusmaksua koskevan esityksen
18 ja UPM:ää koskevan päätöksen 21.12.2006. Kilpailuviraston seuraamusmaksua koskevan esityksen johdosta markkinaoikeus määräsi ratkaisullaan 3.12.2009 seuraamusmaksut Metsäliitolle ja Stora Ensolle. Markkinaoikeuden päätöksessä on katsottu kysymyksessä olleen kielletty kilpailunrajoitus ja tämän johdosta on määrätty seuraamusmaksut. Päätös on tullut lainvoimaiseksi 4.1.2010. Vasta tämän päätöksen lainvoimaiseksi tulemisen jälkeen Kalaojalla on ollut riittävät tiedot kilpailunrajoituslain 18 a :n 1 momentin edellyttämästä kilpailunrajoituksesta ja sopimusrikkomuksesta. Kanne on pantu vireille 20.12.2011 eli ennen kolmen vuoden määräajan päättymistä. Vanhentumisen arvioinnissa on jäljempänä selostettavin tavoin otettava tämän lisäksi huomioon vielä vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukainen kymmenen vuoden enimmäisaika. Sopimuksen ulkoisen vahingonkorvauksen vanhentumisen arviointi ja perusteettoman edun palautusta koskevan vanhentumisen arviointi Sopimuksen ulkoisen vahingonkorvauksen vanhentumisen osalta olennaista on sen arviointi, milloin vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta. Tältä osin edellytykset ovat olennaisilta osin yhteneväiset kilpailunrajoituslain 18 a :ssä säädettyjen edellytysten kanssa. Markkinaoikeuden päätöksessä on katsottu kysymyksessä olleen kielletty kilpailunrajoitus ja tämän johdosta on määrätty seuraamusmaksut. Päätös on tullut lainvoimaiseksi 4.1.2010. Vasta tämän päätöksen jälkeen Kalaojalla on ollut riittävät tiedot kilpailunrajoituksesta ja tieto vahingosta. Kanne on pantu vireille 20.12.2011 eli ennen kolmen vuoden määräajan päättymistä. Tästä samasta ajankohdasta lukien on arvioitava myös perusteettoman edun palautusta koskevan vaatimuksen vanhentumista. Vanhentumisen arvioinnissa on jäljempänä selostettavin tavoin otettava tämän lisäksi huomioon vielä vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukainen kymmenen vuoden enimmäisaika. Vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukainen enimmäisaika Käräjäoikeus on katsonut, että kartellin olemassaoloa koskevalla tiedolla ei ole merkitystä arvioitaessa kymmenen vuoden vanhentumisajan kulumista. Käräjäoikeuden mukaan vahingon on katsottava aiheutuneen kutakin puukauppaa koskeneen kauppahinnan maksamisen ajankohtana ja vanhentumisen katkaiseminen olisi tullut tehdä kymmenen vuoden kuluessa kunkin erän maksamisesta. Kalaoja on valituksessaan katsonut, että kymmenen vuoden enimmäisajan voidaan sopimusperusteisen korvausvastuun osalta katsoa alkaneen aikaisintaan kilpailunrajoituksen päättymisestä eli toukokuusta 2004. Sopimuksen ulkoisen vahingonkorvauksen ja perusteettoman edun palautuksen osalta enimmäisajan voidaan katsoa alkaneen vasta siitä, kun markkinaoikeuden päätös oli saanut lainvoiman 4.1.2010 tai aikaisintaan kilpailunrajoituksen
19 päättymisestä. Lisälausumassaan Kalaoja on vielä todennut, että joka tapauksessa määrittävänä ajankohtana voitiin pitää aikaisintaan kunkin kauppahintaerän maksuajankohtaa. Metsäliitto, Stora Enso ja UPM ovat puolestaan katsoneet, että vanhentumisen enimmäisaika alkaa siitä ajankohdasta, jolloin kukin kysymyksessä oleva raakapuukauppaa koskeva sopimus on tehty. Vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen tai muun 1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta. Lain esitöissä on mainitun lainkohdan osalta todettu, että jos vahingon ilmeneminen viivästyy tai vastuussa olevasta tahosta ei ole selvyyttä, myöskään 7 :n 1 momentissa säädetty kolmen vuoden määräaika ei ala kulua. Ei kuitenkaan ole perusteltua, että tällä tavoin epäselvien korvausten, edun palautusten tai muiden hyvitysten vanhentumisajan alkaminen siirtyisi epämääräiseksi ajaksi pitkälle tulevaisuuteen. Tämän vuoksi 2 momentissa säädettäisiin siitä ajasta, jonka kuluessa 1 momentissa tarkoitettuun korvaukseen on viimeistään vedottava (HE 187/2002 vp s. 51). Esitöiden mukaan kymmenen vuoden määräaika lasketaan sopimusperusteisissa ja sopimuksen ulkopuolisissa vahingoissa vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Tällä tarkoitetaan sitä tapahtumaa tai laiminlyöntiä, josta vahinko ja siten myös korvausvaatimus on aiheutunut. Sopimussuhteissa tämä aika alkaa virheellisen suorituksen tekemisestä tai muusta sopimusrikkomuksesta. Muissa vahingoissa aika alkaa vahinkoon johtaneesta tapahtumasta, ja perusteettoman edun palautuksessa siitä, kun erhemaksu tai muu palautettava suoritus on tehty. Hallituksen esityksessä on todettu, että jos vaatimusta ei ole esitetty kymmenen vuoden kuluessa vahinkotapahtumasta, korvausvaatimus vanhenee, vaikka vahinko ei ole ilmennyt ennen tätä ajankohtaa tai sen ilmenemisestä on kulunut vähemmän kuin yleensä noudatettavat kolme vuotta (HE 187/2002 vp s. 20 ja 51). Markkinaoikeuden päätöksestä ilmenevällä tavalla Metsäliiton, Stora Enson ja UPM:n kesken on ollut kilpailunrajoituslain 6 :n mukainen kielletty kilpailunrajoitus. Kielletyn menettelyn tarkoituksena on ollut estää raakapuun ostohintojen kohoaminen. Kielletty kilpailunrajoitus vaikuttaa markkinoihin koko sen ajan, jolloin kilpailunrajoitus on olemassa. Kilpailunrajoituksen aiheuttama vahinko ilmenee markkinoita yleisellä tasolla tarkastellen koko kilpailunrajoituksen olemassaolon ajan. Sen sijaan yksittäisessä sopimussuhteessa kilpailunrajoituksesta mahdollisesti aiheutuva vahinko syntyy siinä vaiheessa, kun asianomaiset tahot solmivat kauppaa koskevan sopimuksen. Vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukaan yksittäisenä vahinkotapahtumana voitaisiin lähtökohtaisesti pitää kilpailunrajoituksen voimassa ollessa tehtyä yksittäistä puukauppaa koskevaa sopimusta. Vanhentumisen takarajaa arvioitaessa merkitystä ei tällöin olisi myöskään sillä, milloin vahinko on lopulta ilmennyt. Hovioikeus toteaa kuitenkin, että kilpailunrajoituksen aikana tehtyjä sopimuksia rasittaa kartellin aikaansaama markkinahäiriö. Tällöin vahingot aiheutuvat sen vuoksi, että toinen sopimuskumppaneista on mukana kielletys-
20 sä kilpailunrajoituksessa. Yksittäisen myyjän näkökulmasta on sattumanvaraista, missä vaiheessa kilpailunrajoituksen voimassaoloa yksittäinen kauppasopimus on tehty. Yksittäisten sopimusten lisäksi kartellin aikaansaama markkinahäiriö voi vaikuttaa tuotteiden hinnan määräytymiseen ja sitä kautta myyjien halukkuuteen käydä kauppaa. Tässä tapauksessa kysymys on ollut vuosina 1997 2004 puumarkkinoihin ja tuona aikana tehtyihin kauppoihin liittyneestä pitkäkestoisesta lainvastaisen kilpailunrajoituksen ylläpitämisestä. Hovioikeus katsoo, että kartelliin osallistuneet Metsäliitto, Stora Enso ja UPM ovat sopimussuhteissa ja sopimuksiin perustuvien kauppahintojen suorittamisten jälkeenkin salanneet kilpailunrajoituksen olemassaolon ja kartellin aikaansaamassa markkinahäiriötilanteessa toimineet puun myyjiä kohtaan epälojaalisti. Tällaista lainvastaista tilaa ylläpidettäessä vahinkoon johtaneena tapahtumana on pidettävä kilpailunrajoituksen olemassaoloa. Kalaojan ja Metsäliiton välisiä puukauppoja ja kilpailunrajoitusta on vanhentumisen takarajasäännöksen näkökulmasta näin ollen tarkasteltava yhtenä kokonaisuutena eikä vanhentumissäännöksiä ole perusteltua tulkita siten, että korvauksen vanhentuminen kytkettäisiin yksittäisen sopimuksen tekemisen ajankohtaan. Ottaen tämän lisäksi huomioon sen, että kielletyt kilpailunrajoitukset voivat olla kestoltaan pitkiä ja että niiden olemassaolo pyritään salaamaan omalta kauppakumppanilta, kymmenen vuoden vanhentumisajan on perusteltua katsoa alkavan sekä sopimukseen perustuvassa vahingonkorvauksessa että sopimuksen ulkoisessa vahingonkorvauksessa ja myös perusteettoman edun palautukseen liittyen siitä ajankohdasta lukien, jolloin kilpailunrajoitus on päättynyt. Markkinaoikeuden ratkaisusta ilmenevin tavoin kilpailunrajoituksen on katsottava päättyneen keväällä 2004 ja tällöin on päättynyt myös lainvastainen olotila. Kanne on pantu vireille 20.12.2011 eli ennen kymmenen vuoden määräajan päättymistä. Toissijaisia kanneperusteita ei voida näin ollen hylätä vanhentuneina. Lopputulos toissijaisten kanneperusteiden vanhentumisen arvioinnin osalta Kalaojan toissijaisten kanneperusteiden osalta hovioikeus toteaa johtopäätöksenään, että vanhentumislain 7 :n 1 momentin mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika sopimusrikkomukseen, sopimuksen ulkoiseen vahingonkorvaukseen tai perusteettoman edun palautukseen perustuvien vaatimusten osalta on alkanut markkinaoikeuden päätöksen tultua lainvoimaiseksi 4.1.2010. Vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukainen kymmenen vuoden enimmäisaika on alkanut kilpailunrajoituksen päättymisestä keväällä 2004. Kalaoja on pannut kanteen vireille 20.12.2011 eli ennen kolmen vuoden vanhentumisajan päättymistä ja myös ennen kuin vahinkoon johtaneesta tapahtumasta oli kulunut kymmenen vuotta. Kalaojan toissijaiset kannevaatimukset eivät ole vanhentuneet eikä vaatimuksia näin ollen voida käräjäoikeuden katsomin tavoin hylätä vanhentuneina.