Vieraslajit ja ilmastonmuutos Miten käy Itämeren monimuotoisuudelle? Johanna Norolahti Riikka Oittinen Emmi Tikkanen Nora Uotila Laura Virtanen

Vieraslajit ja ilmastonmuutos Miten käy Itämeren monimuotoisuudelle? Johanna Norolahti Riikka Oittinen Emmi Tikkanen Nora Uotila Laura Virtanen Raportti Itämeren tila ja tulevaisuus tieteidenvälisesti 26.4.2012

Sisällys 1 Johdanto... 1 2 Itämeren erityispiirteet ja monimuotoisuus... 1 2.1 Monimuotoisuuden haasteet... 2 3 Ilmastonmuutos Itämerellä... 3 3.1 Vaikutukset hylkeisiin... 4 3.2 Vaikutukset kalastoon... 5 3.3 Vaikutukset lajistoon... 6 4 Itämeren haitalliset vieraslajit... 7 4.1 Monisukasmadot (Marenzelleria spp.)... 8 4.2 Petovesikirppu (Cercopagis pengoi)... 8 4.3 Merirokko (Balanus improvisus)... 8 4.4 Hopearuutana (Carassius auratus gibelio)... 9 5 Vieraslajien torjunta... 9 6 Yhteenveto... 12 Lähteet... 13

1 Johdanto Tämä raportti toteutettiin osana Itämeren tila ja tulevaisuus tieteidenvälisesti -opintojaksoa. Raportti keskittyy tarkastelemaan erityisesti vieraslajien ja ilmastonmuutoksen aiheuttamia haasteita Itämeren alueen monimuotoisuudelle. Raportissa esitellään ensin Itämeren erityispiirteitä ja lajiston monimuotoisuutta, jonka jälkeen kerrotaan alueen vieraslajeista ja ilmastonmuutoksen vaikutuksista eliöstöön. Lopuksi raportissa pohditaan vieraslajien haittavaikutuksien ehkäisemistä. 2 Itämeren erityispiirteet ja monimuotoisuus Itämeri on pinta-alaltaan noin 393 000 km² ja sen keskisyvyys on vain 54 metriä. Itämeren vesitilavuus on pieni ja vuorovesi-ilmiö on hyvin heikko muihin valtameriin verrattuna. Itämeri on keskimäärin matala merialue, mutta sen pohjanmuoto on hyvin vaihteleva. Tanskan salmien kohdalla meren syvyys on vain alle 20 metriä, kun taas Gotlannin lähistön vedet ovat usean sadan metrin syvyisiä. Itämeren syvin kohta on 459 metriä, joka sijaitsee Landsortin syvänteessä. Itämeri on maailman suurin murtovesiallas, joka saa makean vetensä sateesta ja ympäröivän rannikkoalueen pohja- ja pintavalunnasta. Suurimmat Itämereen laskevat joet ovat Neva, Veiksel, Väinäjoki, Nemnas, Kemijoki, ja Luulajanjoki. Itämeri on yhteydessä Pohjanmereen Tanskan salmien kautta. Sen suolapitoisuus on keskimäärin alle 1 %, kun taas valtamerissä luku noin 3,5 %. Suolainen valtamerten vesi virtaa Itämereen satunnaisina pulsseina, joiden esiintymistiheydessä on suuria vaihteluita. (Wahlström ym. 1992. 162 163.) Itämeren altaan fysikaaliset, kemialliset ja biologiset ominaisuudet vaihtelevat suuresti sen pohjois- ja eteläosien välillä. Itämeren pääaltaan ja Pohjanlahden erottaa kynnys, joka vaikuttaa virtausoloihin, suolapitoisuuksiin ja rajoittaa vedenvaihtoa. Tanskan salmien kohdalla suolapitoisuus on noin 2 %, kun taas Itämeren pääaltaassa se on noin 0,7 % ja Perämerellä enää 0,4 %. Itämeren selkärankaisten lukumäärä vähenee myös samankaltaisesti Tanskan alueen 850 lajista, pääaltaan 80 lajiin ja Perämeren pohjukan alle 10 lajiin. Myös kasviplanktonin vuosittainen perustuotanto vähenee saman alueellisen vyöhykkeisyyden mukaisesti. (Wahlström ym. 1992. 162 163.) 1

2.1 Monimuotoisuuden haasteet Monimuotoisuudella tarkoitetaan luonnon elinvoimaisuutta. Biologinen monimuotoisuus eli elonkirjo kuvastaa kaikkea elävässä luonnossa ja eliöissä esiintyvää vaihtelevuutta sen eri tasoilla. Monimuotoisuus voidaan jakaa lajien sisäiseen geneettiseen vaihtelevuuteen, lajien moninaisuuteen ja ekosysteemien monimuotoisuuteen. (Hakala & Välimäki. 2003. 165.) Itämeren eliöstön lajimäärä on vaatimaton verrattuna valtamerien lajistoon. Itämeren alhainen suolapitoisuus vaikeuttaa valtamerilajiston leviämistä ja samoin myös makean veden lajien levinneisyyttä alueelle. ( Hakala & Välimäki. 2003. 62.) Itämeren monimuotoisuuden haasteina ovatkin sen eritysominaisuudet. Viimeisimmän jääkauden jälkeisten kehitysvaiheiden kautta Itämeren suolapitoisuus on vaihdellut. Suolapitoisuuksien ollessa korkeammalla makean veden lajit ovat väistyneet ja suolapitoisuuden laskiessa on tapahtunut päinvastoin. Itämeren allas on nykymuodossaan nuori eikä sen eliöstö ole saanut kehittyä rauhassa verrattuna esimerkiksi valtamerien eliöstöön. Itämeren alueen ekosysteemi on hyvin häiriöherkkää. Tämä johtuu alhaisen suolapitoisuuden aiheuttamasta vähälajisuudesta, vesien kylmyydestä sekä talvisesta jääpeitteestä ja vähäisestä valon määrästä. Erityisesti Itämeren pohjoisosissa esimerkiksi rakkolevä ja sinisimpukka elävät levinneisyytensä äärirajoilla. Itämeren eliöstölle on luontaista, että yksilöiden koko pienenee pohjoisosia kohti kuljettaessa. Luontaiset riskit monimuotoisuudelle ovat Itämeren suolaisuuskerrostuneisuus ja vähäinen veden vaihtuvuus. (Wahlström ym. 1992. 160, 162 163.) Ihmistoiminta on myös keskeinen uhka Itämeren monimuotoisuudelle. Alueen suuri ravinnekuormitus aiheutuu maatalouden, teollisuuden ja yhdyskuntien typen ja fosforin päästöistä, jotka kiihdyttävät levien ja muiden kasvien kasvua eli rehevöitymistä. Lievä rehevöityminen voi olla hyödyksi ihmistoiminnalle, kun perustuotannon kasvaessa myös kalojen määrä lisääntyy. Nykyinen rehevöitymistahti on kuitenkin suureksi haitaksi ekosysteemien monimuotoisuudelle. Suurin osa kasviplanktonin tuotannon kasvusta laskeutuu meren pohjaan levien kuollessa. Kun planktonlevä vajoaa pohjaan, mikrobit alkavat hajottaa sitä. Tässä prosessissa kuluu happea. Itämeren alueen erityispiirteinä ovat heikko veden vaihtuvuus ja syvyyssuuntainen sekoittuminen. Merialueella veden sekoittumista estävät sen tiheyserot. Kun meren pohjalla on raskaampaa suolaista tai kylmempää vettä, tuulet tai virtaukset eivät saa vesimassoja sekoittumaan. Tällöin alemmat vesikerrokset eivät saa happea veden pintakerroksista. Nämä seikat edesauttavat Itämeren syvänteiden happikatoa, joka heikentävät pohjaekosysteemien elinolosuhteita ja lajimäärät vähenevät. (Wahlström ym. 1992. 159 165.) 2

Ihmistoiminnan seurauksena Itämereen on joutunut myös paljon haitallisia aineita, kuten raskasmetalleja ja orgaanisia myrkkyjä. Ne kulkeutuvat vesistöön jokien ja ilman kautta. Näistä esimerkkejä ovat kadmium, kupari ja nikkeli, joiden pitoisuudet näkyvät vesieliöissä. Itämeren raskasmetallipitoisuudet ovat paljon suurempia kuin esimerkiksi Atlantin alueella. Tämä johtuu siitä, että Itämeren rannikolla on runsaasti saastuttavaa teollisuutta ja allas on verrattain pieni. Alueen ekosysteemejä uhkaavat myös tiheän laivaliikenteen mahdolliset öljyonnettomuudet. (Wahlström ym. 1992. 168 172.) Ilmastonmuutos sekä vieraslajien leviäminen ovat myös keskeisiä uhkia Itämeren monimuotoisuudelle. Näitä käsitellään seuraavissa kappaleissa. 3 Ilmastonmuutos Itämerellä Auringon energian jälkeen vesi on ylivoimaisesti ilmastoon eniten vaikuttava tekijä. Pahin ilmastonmuutosta aiheuttava kasvihuonekaasu on vesihöyry, jota syntyy kun aurinko lämmittää vettä. Samalla kun vesihöyry vahvistaa ilmastonmuutosta se myös muodostaa pilviä, jotka suojaavat maapalloa auringon säteilyltä. Pilvet kuitenkin heikentävät maapallolta tulevan lämpösäteilyn pois pääsyä. Maapallolla lämpö siirtyy paikasta toiseen myös parhaiten merivirtojen avulla. Itämeren alueella vaikuttava Golf-virta onkin oiva esimerkki siitä, kuinka merivirrat pystyvät vaikuttamaan suuresti sijainniltaan kylmän paikan ilmastoon lämmittävästi. (Lyytimäki. 2009. 168 169) Ilmastonmuutoksen oletetaan lisäävän sateita Itämeren alueella runsaasti, millä on suuri vaikutus Itämeren ekosysteemeihin. Sateiden lisääntymistä prosentteina on vaikea ennustaa, mutta tällä hetkellä seuraavalle sadalle vuodelle ennustetaan 20 75 % lisäystä talvella. Kesällä varsinkin etelässä sateet saattavat jopa vähentyä ja ennustuslukemat vaihtelevat -5 % ja +35 % välillä. Lisääntyvät sateet lisäävät maalta tulevia ravinnehuuhtoumia, jotka edesauttavat Itämeren rehevöitymistä ja sitä kautta vaikuttavat esimerkiksi meren happi- ja phpitoisuuksiin. Sateiden aiheuttamat, lisääntyneet talvitulvat mahdollisesti heikentäisivät myös Tanskan salmien kautta tulevia suolapulsseja Itämereen, jolloin suolapitoisuus ei nouse. Lisäksi lisääntyneet sateet saattaisivat makeuttaa Itämerta. Suolapitoisuuden laskun ennustetaan kuitenkin olevan Suomenlahdelle enemmänkin positiivinen kuin negatiivinen asia, sillä suolapitoisuuden laskiessa suolaisuuserojen aiheuttama halokliini heikkenee. Heikentynyt tai jopa kadonnut halokliini ei olisi näin ollen enää este vesien sekoittumiselle ja pohjankin happitilanne pysyisi parempana. Tällöin Varsinaisen Itämeren syvänteistä ei nousisi suuria määriä rehevöittäviä ravinteita pulssien nostaessa niitä painavamman ja suolaisemman veden 3

tieltä pois. Toisaalta, jos jokivesien mukana tuleva makea vesi ei sekoitu alempien kerrosten kanssa, saattaa halokliini vahvistua ja näin pohjien happikadot yleistyisivät. (Lyytimäki. 2009. 203, 213 214., Myberg ym. 2006. 192.) Veden pintalämpötilan ennustetaan nousevan 2-4 Celsiusastetta noin sadassa vuodessa. Lämpeneminen vaikuttaa kasviplanktonien ja levien kasvuun positiivisesti, jolloin hajotettavien partikkelien määrä lisääntyy. Pohjalla elävien mikrobien hajotustoiminta kiihtyy ja happea kuluu enemmän ja lopulta happi loppuu pohjalta. Hapettomissa pohjissa sedimentoitunutta fosforia alkaa liueta takaisin veteen. Liuennut fosfori kiihdyttää taas levien ja kasviplanktonien kasvua ja lisää hajotettavaa ainesta. Näin hapettomat pohjat saattavat yleistyä ja jopa pysyä hapettomina. (Lyytimäki. 2009. 203, 212.) Jääpeitteen osuus Itämeren talvessa myös pienenee. Nykytieteen mukaan jääpeite ei ole katoamassa kokonaan, mutta vähentyy silti merkittävästi. Ennusteiden mukaan jo noin 30 vuodessa jääpeitteen pinta-ala pienenee 30 000-50 000 km² ja jäätalven pituus lyhenee 10 20 vuorokaudella. Jääpeitteen väheneminen kuitenkin auttaa Itämeren talvisten happikatojen lieventymistä, sillä jääkerroksen ollessa pienempi, tuulet ja myrskyt pystyvät sekoittamaan paremmin vettä ja myös ilmasta pystyy liukenemaan happea tehokkaammin. Jäätyneet rannikot vaikuttavat paljon myös rantaekosysteemeihin ja oletetaankin, että jäiden puuttuminen vaikuttaisi paljon niiden ekologiaan. Jääpeitteen pieneneminen luultavasti tulee vaikuttamaan myös jään sisällä eläviin mikrobeihin. (Lyytimäki. 2009. 74, 212, 214., Myberg ym. 2006. 194.) Ihmisten toiminta vaikuttaa myös suoraan jääpeitteeseen. Esimerkiksi yhä lisääntyvä meriliikenne Itämerellä rikkoo yhtenäistä jääpeitettä, joka edesauttaa jäiden sulamista lämpiminä ajanjaksoina. (Lyytimäki. 2009. 56.) Ilmastonmuutos saattaa hankaloittaa merenkulkua. Lisääntyneet sateet voivat vaikuttaa näkyvyyteen, sillä kova sade vähentää sitä ja saattaa aiheuttaa myös sumua. Rikkonaiset jääpeitteet aiheuttavat myös erilaisia muutoksia sääoloihin eri merialueilla ja saattavat lisätä myrskyjä, jotka vaikeuttavat merenkulkua. Myös talviset sateet saattavat tuoda mukanaan suuren riskin alusten rakenteisiin kertyvän jään myötä. (Myberg ym. 2006. 194.) 3.1 Vaikutukset hylkeisiin Itämeressä Suomen alueellakin elävät hylkeet tarvitsevat jääpeitettä, ja siksi niiden elämään ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan suuresti. Itämerennorpan (Pusa hispida botnica) lisääntyminen on merkittävästi riippuvainen lumesta ja jäästä. Ne nimittäin synnyttävät joko 4

lumiluoliin tai ahtojäähän tehtyihin luoliin. Jäiden ja lumen puuttuessa vastasyntynyttä norppaa ei suojele mikään. Säät saattavat olla kohtalokkaita ja lisäksi poikaset ovat helppoja saaliita pedoille, sillä norpat eivät puolusta jälkeläisiään. Toinen Suomen merialueilla tavattava hylje, Itämeren halli eli harmaahylje (Halichoerus grypus), synnyttää poikasensa avojääkentille. Jääkenttien puuttuessa ne joutuvat synnyttämään luodoille. Luodot ovat usein liian pieniä ja näin ollen usein liian täysiä synnyttävistä halleista. Tällöin monet taudit pääsevät leviämään helposti toisiin halleihin ja kuutteihin ja tulos voi olla tuhoisa populaation tulevaisuudelle. Myös hallien väliset kahinat ovat yleisempiä ahtailla alueilla. Monet kuutit joutuvat liian aikaisin eroon emostaan ja osa tippuu luotojen koloihin ja nääntyy niissä kuoliaaksi. Rannikon lähellä olevilla luodoilla synnyttäminen häiritsee myös kalastusta, sillä hallit hajottavat verkkoja ja häiritsevät kalaparvia. (Keränen, Lappalainen. 2009. 31-32.) 3.2 Vaikutukset kalastoon Kalojen määrän meressä on todettu vaikuttavan meren ph-pitoisuuteen. Kalat nielevät kalsiumia veden mukana ja niiden keho muuttaa kalsiumin biokarbonaatiksi. Kalat kuitenkin poistavat biokarbonaatit itsestään kalsiumkarbonaattikokkareina, jotka vähentävät veden happamuutta. Näin ollen kalojen väheneminen merissä, kuten myös Itämeressä saattaisi nostaa sen happamuutta. Vesistöjen happamuus taas vaikuttaa hiilen kiertoon, joka lopulta vaikuttaa ilmastoon. (Lyytimäki. 2009. 189) Yksittäisistä kalalajeista puhuttaessa ilmastonmuutoksen vaikutus turskaan (Gadus morhua) on luultavasti tunnetuimpia. Turskan mäti vaatii 1 1,2 % suolaa selvitäkseen ja Itämeressä Gotlannin syvänteet ovat ainoa paikka, jossa suolaisuus on tarpeeksi korkea. Siellä vähähappisuus on kuitenkin suuri riski. Ilmastonmuutoksen edetessä hapettomat olot saattavat yleistyä ja suolapitoisuus laskea, jolloin turskan lisääntyminen vaarantuisi. Tällöin turskan saaliit, kuten kilohaili (Sprattus sprattus) hyötyvät tilanteesta ja niiden populaatiot kasvavat. Kilohailien määrän lisääntyessä niiden ravinto, eläinplanktonit väistämättä vähenee ja sen seurauksena kasviplanktonien määrä lisääntyy. Turskan tilan heikentyessä Itämeri siis saattaa rehevöityä. ICES (The International Council of the Exploration of the Sea) onkin suositellut turskan kalastuksen lopettamista Euroopan vesistöissä. Kalastusta ei ole lopetettu, mutta sille on kuitenkin asetettu kiintiöitä, jotka silti ovat riittämättömiä turvaamaan turskan tulevaisuutta. (Lyytimäki. 2009. 186) 5

Itämeren suolapitoisuuden muuttuessa Itämeressä esiintyvät kalalajit saattavat muuttua, sillä makean ja suolaisen veden lajit eivät yleensä siedä vääränlaista suolapitoisuutta. Tämä selittyy kalan kehon suolapitoisuudella. Makean veden kalassa suolapitoisuus on suurempi kuin vedessä, jolloin kalaan imeytyy paljon vettä. Kala korjaa tilanteen virtsaamalla paljon laimeaa virtsaa. Yli 0,9 % suolaisuudessa tilanne on päinvastainen ja kalat virtsaavatkin vähän erittäin suolapitoista virtsaa. Jos makean veden kala on suolaisessa vedessä, sen suolapitoisuus on matalampi kuin sitä ympäröivässä vedessä ja näin kalan kehon suolapitoisuus nousee. Tämä saattaa olla kohtalokasta kalalle, koska se ei välttämättä pysty laskemaan pitoisuutta takaisin normaaliksi. Sama toistuu päinvastaisesti tilanteessa, jossa suolaveden kala on makeassa vedessä. (Kalaterveys, 2006 ) Suolapitoisuuden tavoin kalat voidaan jakaa lämpimän ja kylmän veden lajeihin ja veden lämpötilan muuttuessa kalalajisto muuttuu myös. Väärässä lämpötilassa kalan aineenvaihdunta toimii joko liian nopeasti tai hitaasti, mikä vaikuttaa kalan selviytymiseen. (Ympäristö, 2011 ) 3.3 Vaikutukset lajistoon Itämeren oletettavat muutokset, kuten sateiden lisääntyminen, vesien lämpeneminen ja jääpeitteen pieneneminen, vaikuttavat paljon siihen millainen lajisto Itämeressä tulee olemaan tulevaisuudessa. Jos sateiden mukana Itämeren suolaisuus laskee, merellisemmät lajit saattavat joutua muuttamaan suolaisimmille alueille. Suolaisemmat alueet voivat olla vain syvemmällä, tai lajit voivat joutua muuttamaan kokonaan pois Itämerestä valtameriin. Samalla makeanveden lajit saavat tilaa ja olot ovat niille suotuisammat laajemmalla alueella kuin ennen. Myös lisääntynyt rehevöityminen muuttaa elinoloja ravinteikkaissa vesissä viihtyvien lajien kannalta suotuisimmiksi kun taas vähäravinteisten vesien lajit saattavat hävitä kokonaan. Pohjan tuleva happitilanne voi ennusteiden mukaan muuttua kumpaan suuntaan tahansa, joten pohjalla elävä lajisto voi joko hävitä melkein kokonaan hapettomasta pohjasta tai pohjan diversiteetti kasvaa happitilanteen parannuttua. Itämereen tulee koko ajan tulokas- ja vieraslajeja ja meren ekologian muuttuessa uusien lajien saattaa olla helpompi sopeutua ja jäädä Itämereen. Itämereen saattaa myös levitä loisia, jotka saattavat vaikuttaa merkittävästikin alueen lajistoon. (Bäck ym. 2010. 125.) 6

4 Itämeren haitalliset vieraslajit Vieraslajeilla tarkoitetaan ekosysteemiin levinneitä uusia, alun perin sinne kuulumattomia lajeja. Ne leviävät ihmisen toiminnan seurauksena; tyypillisesti istutusten avulla tai laivaliikenteen mukana laivojen rungoissa ja painolastivesitankeissa. Luontaisesti, esimerkiksi merivirtojen mukana uusille alueille kulkeutuvia lajeja kutsutaan sen sijaan useimmiten tulokaslajeiksi. Käsittelemme tässä työssä joitakin Itämereen tulleita vieraslajeja, ja niiden aiheuttamia haittoja muille meren eliöille, meriekosysteemille sekä ihmiselle. Itämeressä on paljon vaihtelevia elinympäristöjä, jotka soveltuvat erilaisille eliöyhteisöille. Eliöstö muuttuu suolagradientin mukaisesti, kun siirrytään Tanskan salmista Perämerelle. Myös erilaisilla pohjatyypeillä, kuten kallio- tai hiekkapohjilla, asuu oma lajistonsa. Itämerestä löytyy siis paljon vaihtoehtoisia elinympäristöjä myös vieraslajeille, jotka pystyvät sopeutumaan Itämeren vaativiin elinolosuhteisiin. Alkuperäisiä lajeja meressä on vähän, joten uusien lajien on helpompi löytää sieltä oma ekolokeronsa kuin lajirikkaista ympäristöistä, joissa on paljon kilpailua. 1800-luvulta lähtien Itämereen on tullut yli 100 vieraslajia, joista noin 70 on jäänyt pysyvästi. Vieraslajien leviämistä on helpottanut laivaliikenteen lisääntyminen, uudet reitit, suuret alukset (enemmän painolastivettä ja pohjan tartuntatilaa) ja niiden nopeus. (Lehtiniemi 2010, 152 163.) Vieraslajit aiheuttavat muutoksia ekosysteemin ravintoverkossa. Ne voivat esimerkiksi kilpailla ravinnosta ja elintilasta alkuperäisten asukkaiden kanssa. Vieraslajien hyvän kilpailukyvyn lisäksi ne lisääntyvät tehokkaasti. Olosuhteiden ollessa epäsuotuisat lisääntyminen voi tapahtua suvullisesti ja suotuisissa olosuhteissa lisääntyminen voi puolestaan olla suvutonta. Lajit voivat myös olla lepomuodossa talvella, joka on niille epäsuotuissa ajanjakso. (Lehtiniemi 2010, 152-163.) Mikäli vieraslaji sopeutuu hyvin ja runsastuu, voi alueen biodiversiteetti olla uhattuna. Tiettyjen avainlajien häviäminen voi vaikuttaa suuresti alueen muihin eliöihin. Esimerkiksi rakkolevät ylläpitävät hyvin monipuolista lajistoa. Vieraslaji, joka käyttäisi ravintonaan rakkolevää, voisi tuhota kokonaisia eliöyhteisöjä. (Itämeriportaali a) Vieraslajit eivät kuitenkaan aiheuta vain haittaa, vaan niistä voi olla hyötyäkin muille eliöille ne voivat esimerkiksi tuoda lisäravintoa ylemmille tasoille ravintoverkossa, mikä voi johtaa näiden lajien runsastumiseen. Tämä voi hyödyttää myös ihmistä esimerkiksi suurempien kalasaaliiden muodossa. Viime vuosikymmenen aikana Suomenlahdella on havaittu useita vieraslajeja. Pysyväksi asukiksi niistä näyttää jääneen ainakin amerikanmonisukasmatolajiryhmä ja petovesikirppu, 7

jotka on molemmat määritelty haitalliseksi vieraslajiksi kansallisessa vieraslajistrategiassa. Merirokko on varhaisimpia Itämereen saapuneita vieraslajeja, mutta se on luultavasti aiheuttanut vieraslajeista eniten haittaa ihmiselle. (Itämeriportaali b) Hopearuutana on Itä- Aasiasta kotoisin kalalaji, joka tavattiin Suomen rannikkovesillä ensimmäistä kertaa syksyllä 2005 (RKTL). Sitä ei ole vielä virallisesti luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi, mutta tehokkaan lisääntymisensä vuoksi se on potentiaalinen uhka Itämeren ja sisävesien monimuotoisuudelle. 4.1 Monisukasmadot (Marenzelleria spp.) Marenzelleria-suvun monisukasmadot ovat levinneet Itämereen Pohjois-Amerikan rannikolta laivojen painolastivesitankkien mukana. Ne ovat sopeutuneet Itämereen hyvin ja runsastuneet koko merialueella, koska ne sietävät hyvin alhaisia suola- ja happipitoisuuksia. Ne kaivautuvat syvälle pohjasedimenttiin ja kuohkeuttavat pohjaa, minkä on arveltu parantavan pohjien happitilannetta ja ravinteiden sitoutumista. Toisaalta niiden kaivautumisesta aiheutuva bioturbaatio voi myös vapauttaa ravinteita vesipatsaaseen ja edistää siten sisäistä kuormitusta. Madot lisäävät kilpailua pohjaeläinyhteisössä, mutta tuovat myös lisäravintoa kaloille. (Lehtiniemi 2010, 152 163.) 4.2 Petovesikirppu (Cercopagis pengoi) Petovesikirppu levisi Itämereen 90-luvulla Mustanmeren ja Kaspianmeren alueelta. Itämerestä se on edelleen levinnyt Amerikan suuriin järviin. Petovesikirppu syö eläinplanktonia ja kilpailee siten ravinnosta muun muassa silakan kanssa. Toisaalta petovesikirpun on todettu olevan olennainen osa silakan ravintoa loppukesällä ja alkusyksyllä, ja luultavasti myös muut planktonia saalistavat kalat käyttävät sitä ravintonaan. Suurimman haitan se aiheuttanee kalastajille takertumalla kalanpyydyksiin ja sotkemalla verkkoja pitkällä, koukkumaisella peräpiikillänsä. Nykyisistä vieraslajeista petovesikirppu hyötyy ilmastonmuutoksesta. Lämpötilan noustessa petovesikirppunaaraat voivat lisääntyä neitseellisesti ja aiheuttaa näin ollen massaesiintymiä. (Lehtiniemi 2010, 152 163.) 4.3 Merirokko (Balanus improvisus) Merirokko on siimajalkainen äyriäinen, joka saapui Itämereen jo 1840-luvulla. Sillä on planktinen toukkavaihe, jonka jälkeen se kiinnittyy koviin rakenteisiin, kuten kiviin, laiturin tukipylväisiin ja veneiden pohjiin. Siitä on haittaa veneilijöille, koska se aiheuttaa kitkaa, mikä 8

lisää polttoaineen kulutusta. Merirokon yleistyminen onkin johtanut veneiden myrkkymaalien yleistymiseen, joilla merenkävijät yrittävät estää merirokon kiinnittymisen veneen pintaan. Kivipinnoilla asuva merirokko valtaa alaa muilta pinnoille kiinnittyviltä eliöiltä, ja voi näin ollen syrjäyttää muita lajeja. (Itämeriportaali b) 4.4 Hopearuutana (Carassius auratus gibelio) Hopearuutana on yleinen laji Euroopan suurten jokien valuma-alueilla, ja se on kotiutunut myös Itämereen. Se on tehokas lisääntyjä, koska yksilöt saavuttavat sukukypsyyden aikaisin ja mätimunien eloonjäänti on hyvä. Lisäksi se voi lisääntyä suvuttomasti suotuisissa olosuhteissa. Hopearuutana on moniruokainen ja käyttää ravinnokseen eläinplanktonia, pohjaeläimiä ja kasveja. Hyvän kilpailukykynsä vuoksi hopearuutana voi valloittaa nopeasti elintilaa ja syrjäyttää muita arvokkaita lajeja, erityisesti pienissä sisävesissä. Sen mahdollinen leviäminen Itämerestä sisävesiin muodostaa potentiaalisen uhan myös Suomen järvien monimuotoisuudelle. (RKTL.) 5 Vieraslajien torjunta Pääosa haitallisista vieraslajeista saapuu Itämereen painolastivesissä ja laivan runkoon kiinnittyneinä. Vieraslajit aiheuttavat jopa kymmenien miljardien eurojen laskun vuosittain. Ne aiheuttavat sekä taloudellisia että ekologisia haittoja. (Trafi) Painolastivettä käytetään tyhjissä rahtilaivoissa, jotta ne pysyvät vakaina ja oikeassa syvyydessä. Tankeissa kuljetetaan arviolta 3-7 miljardia tonnia vettä vuosittain. Vuonna 2004 Lontoossa Kansainvälinen Merenkulkujärjestö (IMO) hyväksyi yleissopimuksen (International Convention for the Control and Management of Ships' Ballast Water and Sediments), painolastivesien käsittelyyn. Sopimus koskee 30 maata, jotka käsittävät noin 35 % maailman kauppalaivaston tonnistosta. Vuonna 2012 sopimuksen oli hyväksynyt yli 30 maata, mutta tämä käsittää vain 27 % kauppalaivaston määrästä. Suomi käynnisti vuonna 2009 prosessin sopimuksen hyväksymisestä ja hallituksen esitys vieraslajisopimuksesta pitäisi mennä syksyllä 2012 eduskunnan käsittelyyn. Sopimuksella pyritään saamaan painolastivesien käsittely kuriin kansainvälisesti, jotta näissä olisi vain hyvin vähän eläviä soluja ja organismeja. Tarkoituksena on painolastiveden vaihtaminen jo avomerellä, sillä ei ole todennäköistä että avomerien lajit selviäsivät satamien vesistöissä ja toisinpäin. (IMO, a). 9

Yleissopimus tulee voimaan asteittain, vasta kun 35 % maailman kauppalaivastoista on hyväksynyt sopimuksen. Vuodesta 2009 tai sen jälkeen valmistuneilla aluksilla on oltava painolastivesien käsittelylaitteisto. Tavoitteena on, että vuoteen 2016 mennessä kaikilla rahtilaivoilla olisi kansainvälisesti hyväksytyt käsittelylaitteet. Muutamia poikkeuksia kuitenkin on. Vuoden 2009 D-2-stardardin mukaan laivat, joiden painolastiveden tilavuus on alle 5000 m³, siirtyvät heti laitteisiin. Nämä laivat ottavat käsittelylaitteet käyttöön vuodesta 2012 lähtien. Ennen vuotta 2016 käsittelylaitteita korvaavana menetelmänä voidaan käyttää D-1-standardia, jonka mukaan 95 % avomerellä vaihdettavasta painolastivedestä saa päästää mereen 200 metrin syvyydellä ja ainakin 50 meripeninkulman päästä rannikosta. Varustamot pitävät painolastivesien vaihtamisen ongelmana sen hitautta, kalliita kustannuksia ja laivan vakauden heikkenemistä toimenpiteen aikana. Lisäksi laivojen pitäisi saada tyhjentää painovesitankit turvallisesti satamissa. Yleissopimus ei tule koskemaan puolustusvoimien aluksia ja jäsenmaat saavat itse harkita käsittelylaitteiden tarpeellisuuden huvialuksilla joiden vesitankkien koko on alle 8 m³. (IMO, b). Sopimuksen mukaan laivoissa täytyy olla painolastivesien rahtikirja ja hyväksytty sertifikaatti. Satamavaltioiden tulee huolehtia telakoivien laivojen mahdollisesta sedimenttien vastaanotosta. Painolastivesien käsittelyssä käytetään muun muassa otsonointia, ultravalo- ja ultraäänikäsittelyä, lämpökäsittelyä ja biologista hapenpoistoa. Otsoni-kaasu tappaa organismin hapettamalla, ja ultravalo-tekniikassa korkeataajuinen värähtely hajottaa organismin. Lämpökäsittelyssä veden lämpötila voi kohota jopa 80 celsius-asteeseen. Hapenpoistossa veteen laitetaan aineita, jotka lisäävät pieneliöiden kasvua. Nämä eliöt kuluttavat hapen vesitankeista, jolloin osa vieraseliöistä tuhoutuu. Käsittelymenetelmiä kehitellään jatkuvasti paremmiksi. Aineiden tulee olla IMO:n hyväksymiä ja niiden pitää olla sekä ympäristölle että ihmisille turvallisia. Käsittelylaitteiston kykyä puhdistaa vettä seurataan vähintään kolmella näytteenottopisteellä. Ensimmäinen on ennen käsittelyä, toinen suodatuksen jälkeen ja kolmas ennen vesien päästämistä mereen. Kyseiset näytteenottopisteet tulee olla helposti esillä, jotta tarvittaessa viranomaiset näkevät ne. (Jaakko Laaksonen. 2010. 12 17) Vieraslajit laivojen rungoissa lisäävät kitkaa aiheuttaen polttoaineen kulutuksen nousun. Laivojen runkoon kiinnittyneitä vieraslajeja voidaan torjua puhdistamalla runkoa ja ehkäisemällä lajien kasvua torjuvilla aineilla. Kansainvälinen yleissopimus (International Convention on the Control of Harmful Antifouling Systems, AFS) kieltää vaarallisten orgaanisten tinayhdisteiden käytön laivojen kiinnityksenestossa. Runkoa peittävästä pinnoitteesta ei saa liueta haitallisia yhdisteitä ympäristöön. Tämän vuoksi laivoilla täytyy olla mukana tarvittavat asiakirjat todistukseksi sopimuksen noudattamisesta. Suurilla laivoilla täytyy 10

olla antifouling-todistus (International Antifouling System Certificate) ja pienillä laivoilla (joiden bruttovetoisuus on alle 400 m³) ilmoitus kiinnittymisestoainejärjestelmästä (AFSilmoitus). Antifouling -julistuksen lisäksi täytyy olla muun muassa käytetystä maalista kuitti. (IMO, a). Vieraslajien ehkäisyssä on tärkeää HELCOM:n (Helsinki Commission) mukaan, että kaikki maat ratifioisivat IMO:n yleissopimuksen vuoteen 2013 mennessä. Lisäksi pitäisi perustaa kansainvälinen yksikkö seuramaan sopimuksen toteuttamista. Yhteistyötä pitäisi kehittää sopimuksen ulkopuolella olevien maiden kanssa ja selvittää satamien ympäristön tilaa. Vieraslajeista tulisi koota oma luettelo, sekä seurata samalla niiden levittymistä.toisaalta painolastivesien käsittely-teknologiaa tulisi kehittää ja vertailla sitä muiden maiden kesken. HELCOM pitää tärkeänä myös yhteistyön tekemistä Protecting and conserving The North- East Atlantic OSPAR alueiden kanssa. (HELCOM) Maa- ja metsätalousministeriö hyväksyi 15.3.2012 kansalliselle vieraslajistrategialle periaatepäätöksen. Strategian tarkoituksena on lainsäädännön kehittäminen, vieraslajilautakunnan perustaminen sekä viestinnän ja koulutuksen lisääminen torjunnassa. Viranomaisilla tulisi olla käytössä vieraslajiportaali, vieraslajien levinneisyyden tilanne katsaus ja niistä ennalta varoittava järjestelmä. Vieraslajien tutkimusta pitäisi kehittää ja tehdä riskienarviointia. Tärkeää olisi valmistautua vieraslajien maahantuloon ja maasta lähtemisen ehkäisyyn. Lisäksi tuli saada kansainväliset toimintamallit käytäntöön. Erilaisten vapaaehtoisten järjestöjen ja kansalaisten toimintaa tulisi kannustaa. Pitäisi luoda spesifisiä torjuntamalleja lajikohtaisesti ja ottaa ne käyttöön. Toisaalta vieraslajien torjunnan rahoituksen järjestäminen on hyvin olennainen osa strategiaa. Vieraslajistrategiaa seurataan koko ajan ja vuonna 2016 siitä tehdään väliarviointi. (Maa- ja metsätalousministeriö. 2011. 75 79.) Myös EU:n meristrategiadirektiivi vaatii jäsenmaita selvittämään omien alueiden vieraslajien määrän ja levinneisyyttä. Selvityksen taka-rajana pidetään vuoden 2012 heinäkuuta. (Itämeriportaali. 6.5.2011). Vieraslajien seurannan haasteellisuuden vuoksi on pyritty innostamaan myös tavallisia kansalaisia tarkkailemaan ja havainnoimaan Itämeren lajien tilannetta. Suomen ympäristökeskus (SYKE) ja Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (RKTL) keräävät vieraslajihavaintoja vapaaehtoisilta, sillä tutkimusresurssit ovat liian pienet riittävän laajoja biologisia seurantoja varten. Itämeriportaalin ja RKTL:n sivuilta löytyy verkkolomake, jolla voi ilmoittaa vieraslajeista. (Itämeriportaali. 27.10.2011). 11

6 Yhteenveto Ilmastonmuutoksen vaikutusta Itämeren monimuotoisuuden ja vieraslajien leviämiseen on vaikea ennustaa, ja tällä hetkellä tiedot ovat hyvin ristiriitaisia. Varmaa on kuitenkin se että Itämeren monimuotoisuutta tulisi ylläpitää. Tämän takaamiseksi on tärkeää luoda kansainväliset pelisäännöt ja valvoa niiden toteutumista. Vieraslajien torjunnassa tärkeintä on ennaltaehkäisy, sillä myöhemmin torjunnasta tulee jokseenkin mahdotonta. Viranomaisia ja muita tahoja tulisi kouluttaa tunnistamaan vieraslajit ja niiden torjuntakeinot. Kansalaistoimintaa tulisi ylläpitää ja herättää esimerkiksi valtakunnallisilla kampanjoilla. Itämeren monimuotoisuuden säilyttäminen antaisi myös seuraaville sukupolville mahdollisuuden nauttia Itämeren ainutlaatuisuudesta. 12

Lähteet Bäck S., Ollikainen M., Bonsdorff E., Eriksson A., Hallanoro E., Kuikka S., Viitasalo M. & Walls M.. Itämeren tulevaisuus. Ilmastonmuutoksen monimutkaiset vaikutukset (s. 123-125). Gaudeamus 2010. Halka H. & Välimäki J. 2003. Ympäristön tila ja suojelu Suomessa. Gaudeamus Kirja. Helsinki. [HELCOM] HelsinkiCommission Baltic Marine Environment Protection Commission. Road map towards harmonised implementation and ratification of the 2004 International Convention for Control and Management of Ships Ballast Water and Sediments. Saatavil-la www-muodossa: http://www.helcom.fi/bsap/actionplan/otherdocs/en_gb/roadmap/. Luettu 24.5.2012. [IMO] a, International Maritime Organization. Saatavilla www-muodossa: http://www.imo.org/ourwork/environment/anti-foulingsystems/pages/default.aspx. Luettu 25.4.2012. [IMO] b, International Maritime Organization. Saatavilla www-muodossa: http://www.imo.org/ourwork/environment/ballastwatermanagement/pages/default.aspx. Luettu 25.4.2012. [IMO] c, International Maritime Organization. Saatavilla www-muodossa: http://www.imo.org/about/conventions/listofconventions/pages/international- Convention-for-the-Control-and-Management-of-Ships%27-Ballast-Water-and-Sediments- (BWM).aspx. Luettu 25.4.2012. Itämeriportaali a. Lajiruletti halutaan kuriin myös Itämerellä. Saatavilla www-muodossa: http://www.itameriportaali.fi/fi/tietoa/uhat/tulokaslajit/fi_fi/lajiruletti/. Luettu 25.4.2012. Itämeriportaali b. Itämeren tulokaslajit. Saatavilla www-muodossa: http://www.itameriportaali.fi/fi/tietoa/uhat/tulokaslajit/fi_fi/itameren_tulokaslajit/. Luettu 25.4.2012. 13

Itämeriportaali. 27.10.2011. Auta tutkimusta ja ilmoita vieraslajihavainnoistasi. Saatavilla www-muodossa: http://www.itameriportaali.fi/fi/ajankohtaista/itameritiedotteet/2011/fi_fi/vieraslajiseuranta/ Luettu 25.4.2012.. Itämeriportaali. 6.5.2011. Itämeren vieraslajit tulevat heikosti esiin seurantaohjelmissamme. Saatavilla www-muodossa: http://www.itameriportaali.fi/fi/ajankohtaista/itameritiedotteet/2011/fi_fi/vieraslaji/. Luettu 25.4.2012. Kalaterveyttä. 2006. Kidusvauriot ja -taudit. Saatavilla www-muodossa: http://web.abo.fi/instut/fisk/fin/gills/, Luettu 25.4.2012 Keränen S. & Lappalainen M. Hylkeet. s. 31 32. Maahenki 2009. Laaksonen J. Laiva- ja venetekniikka. 2010. Painolastiveden käsittely risteilylaivoissa. (s 12 17). Saatavilla www-muodossa: http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/12784/opinnaytetyo.pdf?sequence=1. Luettu 25.4.2012. Lehtiniemi, M. 2010. Vieraslajit - rasite vai rikkaus. Teoksessa Bäck, S., Ollikainen, M., Bonsdorff E., Eriksson, A., Hallanoro, E-L., Kuikka, S., Viitasalo, M. Walls., M. Itämeren tulevaisuus. Gaudeamus. Lyytimäki J. Jälkeemme vedenpaisumus? Ilmastonmuutoksen ja merien suojelun ekologiset kynnysarvot. Itämeren muuttuva jääpeite (s. 74-76), Myllerrystä merillä (s. 168-169), Kalavedet tyhjenevät (s. 186, 189), Itämeri: saastunein ja suojelluin maailman meristä (s. 203, 212-214). Gaudeamus 2009 Maa- ja metsätalousministeriö. 2011. Ehdotus kansalliseksi vieraslajistrategiaksi. (s.75 79). Saatavilla www-muodossa: http://www.mmm.fi/attachments/mmm/julkaisut/tyoryhmamuistiot/newfolder_25/5xxyg8 NtA/trm2011_2.pdf. Luettu 25.4.2012.. Myberg K., Leppävaara M. & Kuosa H. Itämeren fysiikka, tila ja tulevaisuus. Ennustetut muutokset Itämeren fysiikassa (s. 192 194). Yliopistopaino 2006. 14

RKTL. Hopearuutana, Saatavilla www-muodossa: http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/vieraslajit/hopearuutana.html. Luettu 25.2.2012 [Trafi] Liikenteen turvallisuusvirasto. 2012. Saatavilla www-muodossa: http://www.trafi.fi/merenkulku/meriymparisto/painolastivedet_ja_vieraslajit. Luettu 25.4.2012. Wahlström E., Reinikainen T. & Hallanaro E. 1992. Ympäristön tila Suomessa. Gaudeamus Kirja. Helsinki. Ympäristö. 2011. Lämpötila. Saatavilla www-muodossa: http://www.environment.fi/default.asp?contentid=77125&lan=fi, 25.4.2012 15