lööppi 3 / 2014 suomen aikakauslehdentoimittajain liitto sal ry Ovikello soi -juttusarjassa tehtiin yllätysvierailuja espoolaisiin koteihin. Se oli todella vaikeaa ja samalla hauskinta hommaa ikinä.
suomen aikakauslehdentoimittajain liitto sal ry:n jäsenlehti sanna liimatainen 8 pääkirjoitus 21. vuosikerta Päätoimittaja Hanne Aho puh. 050 5254345 hanne.aho@otavamedia.fi Toimitussihteeri Kaija Plit kaija.plit@sal-info.org Graafikko Outi Kainiemi Julkaisutyöryhmä Mervi Ala-Prinkkilä, Pekka Holmström, Arja Salakka Kannen kuva Outi Kainiemi sal ry. Siltasaarenkatu 16 B 00530 Helsinki puh. (09) 611 055 Puheenjohtaja Hanne Aho Asiamies Kaija Plit Toimistonhoitaja Jaana Virtanen jaana.virtanen@sal-info.org Ilmoitushankkija Erkki Hirvonen puh. +358 50 5506172 erkki.hirvonen@jippii.fi Painopaikka Oy Fram Ab Korsholmanpuistikko 37 65100 Vaasa issn-l 1455-0032 Tässä, koko kori täynnä parittomia sukkia! Maiju ja Mia Knuuttila esittelivät kylpyhuoneensa aarteita. 3 pääkirjoitus 4 Miksi ne eivät kysyneet minulta 8 helmijuttu Päästäisitkö vieraat naiset kotiisi? 14 Minä pystyn! 18 miinaharava Kuuntele ihmistä 20 Näkymätöntä tukea kirjailijalle 23 kirja-arvostelu Auli Leskinen: Petojen aika 24 Urheat naiset uhkien varjossa 28 Tuulta päin 31 sal news 32 sarjakuva Ilta Fingeri kuva pekka holmström Journalistiliitto neuvottelee lehdistölle uutta työehtosopimusta. Kun neuvotteluihin valmistauduttiin, jäsenille ja pääluottamusmiehille tehtiin kysely: mikä on tärkeintä, mikä hankalinta? Vastauksissa suurimmaksi ongelmaksi nostettiin taas kerran jaksaminen. Siis se, että töissä on liian vähän porukkaa, työtahti liian kireä ja niin edelleen. Kiire ei ole ainoa jaksamista heikentävä asia. Siihen vaikuttaa myös tunne siitä, pystyykö kontrolloimaan työympäristöään tai työtehtäviään. Jaksamisongelmaan on vaikea puuttua. Työehtosopimuksilla kun ei voi määrätä työpaikalle kolmeapilkkuviittä työntekijää per sivu. Ongelmaa voisi lähteä ratkaisemaan niin, että työntekijällä olisi nykyistä huomattavasti joustavampi mahdollisuus vaihtaa palkkaansa vapaaksi. Toki työehtosopimukset antavat siihen jo nyt mahdollisuuksia, mutta ne voisi muuttaa pakottaviksi siis niin, että työnantaja voisi kieltäytyä niistä vain perustelluin syin. Lomarahaa saisi vaihtaa vapaaksi ja virkavapaalle jäädä joustavasti. Vapaapäivä (Mikä ihana otsikko!) Uutena ajatuksena työehtosopimuksiin voisi lisätä omavapaajärjestelmän. Omavapaalla työntekijällä olisi esimerkiksi viisi palkatonta vapaapäivää vuodessa, jotka hän neuvotellen tai sovittujen periaatteiden mukaisesti sijoittaisi toivomalleen paikalle. Se helpottaisi arjen kiiretilanteita, antaisi hetken hengähdystauon ja mahdollisuuden virkistyä. Uutena ajatuksena voisi lisätä omavapaan. Työnantaja on toivonut työaikajoustoja ja paikallista sopimista. Lupa lisälomiin ja omavapaajärjestelmä olisivat hyviä tapoja joustaa. Vastalahjaksi firmat saisivat reippaampia työntekijöitä joilla olisi edes jonkinlainen tunne siitä, että heillä on mahdollisuus vaikuttaa työympäristöönsä. Tietenkin työt pitäisi mitoittaa niin, että tällaisista omavapaista ei tarvitsisi edes puhua. Eivätkä ne kaikille ja kaikkialle sovi. Mutta kyllä niitä kannattaisi ainakin kokeilla. Omavapaita odotellessa tsemppiä syksyyn! Hanne Aho, puheenjohtaja, sal lööppi 3 / 2014 3
Suomen Kuvalehden toimittaja emeritus Risto Lindstedtillä oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Miksi ne eivät kysyneet minulta Rakastanko journalismia itsessäni, vai itseäni journalismissa? teksti risto lindstedt kuva pekka holmström Opin kysymyksen vuosikymmeniä sitten Saska Saarikoskelta. Siihen kysymykseen jokaisen toimitustyöläisen tulisi pystyä hiljaisrehellisesti vastaamaan. Päivittäin. Monta muutakin kysymystä tulisi tehdä päivittäin. Tai ainakin ihmetellä tätä kiimaisella kiihkolla etenevää muutosta. Muutoksista ei sinänsä pahaa sanaa. Ehdi n iloita niistä lähes 50 vuotta, vaikka joskus puuskutti. Siihen tosin ei paljoa tarvita, olen jo pitkään ollut nopea vain hengästymisessä. Kesätoimittajan tehtäviin kuului kuvalaattojen haku linja-autoasemalta. Se oli alku. Laatat olivat painavia jöötejä, jotka piti huolella sitoa pyöräntarakalle. Neljätoista erilaista pää toimittajaa, kolme erilaista toimitusjärjestelmää. Yksi pohjoisen talvi työsuhdepotku kelkalla kiitäen. Joten, oletettavasti, kyll ä tässä jotain muutoksistakin tiedetään. Jos muistetaan. Kaikki te, jotka kaleereissanne istutte tulosrumpujen tahtipaukkeessa, kuunnelkaa myös sitä, mitä kaikkea itsessänne ja työyhteisössänne on. Puuttuuko jotain? Onko kunnioitusta, onko luottamusta? Se, mikä äskeismenneisyydessä on ollut hyvää ja toimivaa, voi olla sitä myös tänään. O rganisaatioista riippumatta. Päätoimittaja Mikko Pohtola kävi läpi ulkomaantoimittaja Tapani Ruokasen suolaista matkalaskua. Mikko kuittasi. Jos matkalaskussa lukee kamelin vuokra, niin se tarkoittaa, että toimittaja on tarvinnut kamelia, Mikko sanoi. Siistiä. Luottamus on aina siistiä. 4 lööppi 3 / 2014 lööppi 3 / 2014 5
Talousosastolle palkattiin uusi ihminen, huhujen mukaan verovirastosta. Tarkkuus lisääntyi, luottamus heikentyi. Olimme päiväseltään käyneet Lindroosin Hannun kanssa Tali- Ihantalan taistelujen 60-vuotisjuhlilla. Kontrollihurmio sai huipennuksensa, vaikka matkalaskussani oli ainoastaan yksi Venäjän päiväraha. Laskun hyväksyminen edellytti myös kutsua ja ohjelmaa. Kirjoitin hylkyviestin reunaan, että kutsut Tali-Ihantalaan lähettiin kesällä 1944. Olihan siellä ollut melkoinen ohjelmakin, mutta sitä en käynyt tarkemmin selittämään. Olisivat kysyneet, olisin voinut vastata laajemminkin. Olisin kyllä yrittänyt saada torjuntavoiton siitä ajatuksesta, että työparit hankkiutuvat keikoille (kontrollin ulottumattomiin) vain huijatakseen talolta muutaman euron. Siistiä. Ylisummaan on siistimpää kysellä kuin pitää epäilemisen autopilottia päällä. Tämä asianlaita ei ole miksikään muuttunut, vaikka organisaatiot kaahaisivat miten vinhasti hälytysvalot vilkkuen perusosaamistaan etsien. Organisaatio ei ole luottamuksen tukirakenne sen paremmin kuin sen muutoksetkaan. Luottamus on syntymisen asia, ei päätöksien. Luottamus askarruttaa edelleen, vaikka istuskelenkin jo pelastusveneessä luokka-asemansa menettäneiden ainekseen kuuluvana ex-kustannuseränä. Kolmasti olen käynyt puhkukiukun kanssa toimitusjohtajan huoneessa. Se on vähän, nössöttelyä. Jälkeenpäin olen miettinyt, olisiko pitänyt käydä moikkailemassa useamminkin, vastaamassa vaikka ei kysyttykään. Kyselemässä, vaikka ei vastatakaan. Ensimmäisellä kerralla kävin pyytämässä, että toimitusjohtaja järjestäisi autolainan pankkisuhteillaan. Päätös oli nopea, lopputulos hyvä. Kaikki tosin tapahtui jo viime vuosituhannen puolella. En väitä, että ennen oli paremmin. Väitän vain, että ennen oli toisin. Ne kaksi muuta kertaa liittyivät organisaatiomuutokseen ja yhteen rekryyn. Parhaimmillaan työpari on enemmän kuin 1+1. Kävin ääneen ihmettelemässä, mikä teitä toimareita oikein vaivaa? Eikö luonto anna periksi soittaa virkaveljille? Ja kysyä. Jotkut pyrkytyypit nyt vain on merkitty punaisella lipulla: paskaläjä, miina, varo. Ja sitten te vuorollanne käytte polkaisemassa oikein kunnolla. Miten se on mahdollista? Eikö teidän pitäisi keskittyä liiketoiminnan pyörittämiseen sen sijaan, että joudutte siivoilemaan ja selittelemään ratkaisujanne? Kerroin jo 80-luvun alussa oppineeni Seuran silloiselta toimituspäällikkö Elina Simoselta, miten samat saastepilvet kulkevat toimituksesta toimitukseen. Aina voisi edes kysyä. Närvini paloi karrelle, kun työpariajattelusta luovuttiin. Se teki henkilökohtaisesti kipeää. Kysyin itseltäni ja sain vastaukseksi, että nyt aukesi työelämän loppukaarre ja sen, että en enää jaksa opetella uusia ihmisiä. Tajusin jotain kustannustehokkuudesta, mutta en sittenkään kaikkea, koska en halunnutkaan tajuta. Sama tajuamisen haluttomuus taisi vaivata sillä toisellakin puolella, missä kohteliaasti ja myötämielisesti kuunneltiin kiukun, pettymyksen ja luopumisentuntojen sävyttämää tragikoomista todistusta. Käyttäessäni argumenttina sanaa laatu (epätoivoista hätääntymistä), ymmärsin, ettemme kenties liikkuneetkaan samalla kielialueella. Olin ja olen edelleen sitä m ieltä, että jotain hyvää hukattiin. Parhaimmillaan työpari oli tekemisessä ja lopputuloksessa enemmän kuin 1+1. Parhaimmillaan se oli tilan antamista, olosuhteiden jakamista, sitkeyden jakamista, toisen ammattitaidon kunnioittamista. Ilman kunnioitusta ei ole luottamustakaan. Vain hakovaarit puhuvat nykyään laadusta kustannusbisneksen teon keskeisenä elementtinä. Voihan lehtiä tilaavia ihmisiä tyhminäkin pitää, mutta heillä saattaa kuitenkin olla viisasta rahaa. Tätäkin olisi voinut kysyä, ja sitä, mitä tapahtuu sitoutumiselle? Kysellä voi, miten toimitusten pirstoutuminen palvelutiskeiksi tarkoittaa käytännössä? Aiheuttaako se motivaatioanemiaa? Mitä tapahtuu, kun jokainen tehtävä onkin rykäisy, lyhytkestoinen, kiivaalla tahdilla vaihtuva projekti? Mitä tarkoittaa, kun ei olekaan omaa lehteä, johon sitoutua? Siihen ei tarjoudu edes mahdollisuutta, vaikka olisi miten kiintyväinen luonne. Sitoutumattomuus tarkoittaa esimerkiksi, lievimmillään, seuraavanlaista persilleen mennyttä kohtaamista. Edessä oli ensimmäinen keikka tilauskuvaajan kanssa. Hän tulee ajoissa ja kyselee ensimmäiseksi, mihin lehtiin oikein kirjoittelenkaan. Tämän nielaisen rykimättä, koska ei hänen tarvitse tietää työhistoriaani. Seuraavaksi hän kysyy, kuinka monta kertaa kuukaudessa Suomen Kuvalehti oikein ilmestyykään. Se olisi ehkä jo pitänyt tietää, olihan hän SK:n keikalla. Lopuksi tiedustellaan, ehditäänkö viideksi takaisin? Minulta kerrankin kysyttiin, mutta en osannut vastata. Mistä hitosta sen voisin tietää. Talviolosuhteet, 5 käyntiä eri puolilla läänitystä tuntemattomilla teillä. Hittolainen. Tiesin kyllä, että jos kysymyksessä olisi ollut oma työpari, sellaista viideksi takaisin -kysymystä ei olisi koskaan esitetty. Keikkaa ei olisi edes sovittu sille päivälle, jos viideksi piti takaisin olla. Nipottamista, ehkä, mutta tulevaa kehitystä oireilevassa asiassa. Saatan edelleen kaihoutua muistelemaan aamuhetkiä postilaatikolla. Odotan Hannun auton keulan ilmestymistä kotikujan päähän. Ollaan lähdössä keikalle. Paluun hetki sitten ajallaan, kun työt on tehty. Meillä molemmilla oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Se oli nimeltään SK. Netti on vallankumouksen synonyymi. Vallankumouksen, joka laajenee maailmankaikkeuden lailla, kumouksen, joka taipuu ihan mihin tahansa. Onko reaaliaikaisen tiedonvälityksen Ammattitaito on aina siistiä. nopeusennätykset jo tehty? Mitä sitten tapahtuu? Kustannustaloissa on saatu ote netin ansaintalogiikasta. Mitä se tarkoittaa journalismille? Miten toimittajat jaksavat työpäivänsä, jolloin on kiirehdittävä varjoaan nopeammin? Näkevätkö he toistuvia painajaisia siitä, miten fakta kävelee vastaan pimeällä kujalla? Nyt älkää kyselkö. En tiedä. Minä vain ihmettelen tätä täydellisten välineiden ja hämärie n päämäärien aikaa. Ilmaisu on 59 vuotta sitten kuolleelta Albert Einsteinilta lainattu. En ole erityinen netisti. Sen ymmärrän, ettei paskaa voi sieltä poistaa, mutta järjellisyyttä sinne voi aina lisätä. Ja sitähän siellä on, myös lumousta. Viimeksi hartauduin seuraamalla ruudultani, miten pärekori tehdään. Siistiä. Ammattitaito on aina siistiä. Sosiaalinen media on jäänyt vieraaksi. En ole niin sosiaalinen eikä minulla ole riittävästi mielipiteitä, ei myöskään nokkeluutta peittää tätä vajetta. Mediasta olen eläkkeellä. Tottapahan pärjäätte. Mihin hiljainen tieto voisi johtaa? Ei mihinkään. Siksi siitä puhuminen onkin niin turvallista. Hiljainen tieto ei ole vain hiljaista, se on myös verkkaista ja hitaudessaan se on menettänyt toimivat käyttöliittymänsä. Kehotus pidä mölyt mahassasi on itse asiassa hiljaisen tiedon synonyymi. Jos minulta kysytään, niin painetestatulla tiedolla voisi ehkä, kenties, mahdollisesti, olla käyttöä esimieskoulutuksessa. Epäilen kuitenkin heti vastaustani. Hiljainen tieto survottaisiin kuitenkin kategoriaan ihmiset ovat yhtiömme voimavara. Voimakkaimmillaan hiljainen tieto on puoliäänistä jupinaa, joka joissain tapauksissa, kuten tässä nyt pyydettynä, nostaa hetkeksi volyymiaan. Siitäkään ei tarvitse olla huolissaan. Äänen korottaminen ei niinkään perustu timanttisesti hioutuneeseen argumentaatioon, vaan ikääntymiseen liittyvään puheenpidätyskyvyn heikkenemiseen. 6 lööppi 3 / 2014 lööppi 3 / 2014 7
Päästäisitkö vieraat naiset kotiisi? Hauskaa, jännittävää ja yllätyksellistä! Ovikello soi -juttusarjan jutut onnistuivat lähes aina yli odotusten. teksti heidi kalmari ja sanna liimatainen kuvat sanna liimatainen helmijuttu Tällä kertaa Helmi-sarjass a ovat toimittaja Heidi Kalmari ja valokuvaaja Sanna Liimatainen, jotka kertovat Ovikello soi -juttusarjastaan Espoon kaupungin EE-mail-lehdessä. Maren Karlsson-Tuomolan perheen joulukoristeet ovat paikassa, jonne viitsii kaivautua vasta silloin, kun on pakko.
Sarjasta tuli todella suosittu, ja se sai paljon palautetta. Se ei ollut ihme, sillä jutut olivat hyväntahtoisia ja esittelivät ihmiset juuri sellaisena kuin he ovat. Tietysti espoolaiset lukijat saattoivat bongata niistä myös jonkun tutun tai oman naapurinsa. Sarjan idea tuli lehteen alun perin Sannalta, joka oli tehnyt vuonna 1995 valokuvaajaartenomin lopputyönsä Kuva oven takana samaan tyyliin ovikelloja soitellen. Silloin Sanna antoi ihmisille kameran ja pyysi heitä ottamaan yhden, minkä tahansa kuvan ja jäi itse oven ulkopuolelle odottamaan. Lopputuloksena oli 313 kiinnostavaa kuvaa, joista kävi ilmi muun muassa, että miehet kuvaavat naisia todennäköisemmin lemmikkieläimen ja yksin asuvat ikkunastaan näkyvän maiseman. Ihan ensimmäisellä juttukeikalla kysyimme, löytyykö kotoa parittomia sukkia. H ei, me ollaan toimittaja ja kuvaaja EE-mail-lehdestä ja etsitään huumorintajuisia ihmisiä ja pyydetään heitä näyttämään meille jotakin. Tänään me haluttaisiin tietää, mitä teillä on. Suurin piirtein näin alkoi litaniamme joka kerta, kun olimme soittaneet jälleen uutta espoolaiskodin ovikelloa. Olimme molemmat yhtä hymyä ja naurua, takit olivat auki, heiluttelimme näkyvästi EE-mail-lehteä, kaulassamme oli värikkäät huivit ja puhuimme tauot ta. Kuvaajan kameran roikkui selvästi esillä, ettei meitä luultaisi uskonnollisiksi saarnaajiksi. Tiesimme, että olimme onnistuneet, kun vastauksena oli jotakin tähän tyyliin: Voi ei, mä toivoin, ettette te koskaan tulisi meille! Ovikello soi juttusarja ilmestyi Espoon kaupungin EE-mail-lehden joka numerossa vuosina 2000 2003. Me teimme Sannan kanssa lähes kaikki jutut olimme innoissamme juttusarjan tekemisestä! Sarjassa tehtiin yllätysvierailuja espoolaisiin koteihin ja pyydettiin ihmisiä esittelemään jokin arkinen asia. Yhden aukeaman jutussa oli yksi iso kuva ja melko lyhyt juttu. Juttuja kertyi sängyn alla olevista varavuoteista kaukosäätimien määrään ja varastoihin unohtuneista leipäkoneista laskujärjestelmiin. Keskiaikafani ja roolipelaaja Harr i Laine oli maalannut itse kaikki sankarihahmonsa. ihanaa, mutta kamalaa Meille tekijöille yllätysvierailujuttujen tekeminen oli samaan aikaan yksi oman uran vaikeimmista ja palkitsevimmista töistä. Sanna: Yllätyksellisyys ja ennalta-arvaamattomuus tekivät siitä hauskaa. Jännitimme, että tuleeko keikasta yhtään mitään. Vaikeinta oli lähteminen, silloin oli pieni vitutus päällä. Ihmeellistä kyllä, jutut onnistuivat lähes aina yli odotusten. Sanna: Ihan ensimmäisellä juttukeikalla kysyimme, löytyykö kotoa parittomia sukkia. Oven avasi nainen, joka nauroi ja sanoi, että tulkaas kattomaan. Heillä oli yksi pyykkikorillinen täynnä parittomia sukkia! Kun kerran kysyimme, kuinka monta kaukosäädintä kodista löytyy, oli vastassa perhe, jonka kodista löytyi jopa seitsemän kaukosäädintä. Myös valoja hoidettiin kaukosäätimellä. Määrä tuntui yli kymmenen vuotta sitten poikkeuksellisen suurelta. Välillä tarinat olivat niin hyviä, että se alkoi jo tuntua johdatukselta. Erityisen hyvältä tuntui silloin, kun onnistuimme saamaan juttuun jonkun miehen, varsinkin nuoren miehen. Sanna: Viisikymppisiä naisia olisi saanut lehteen vaikka joka päivä, mutta miehet vaativat enemmän työtä. Toki asiaan vaikutti myös se, että liikuimme aina arki-iltoina kello viiden ja seitsemän välillä, silloin eivät nuoret usein olleet kotona. Jälkikäteen ajatellen tuntuu yllättävältä, ettei meille koskaan käynyt mitään ikävää. Emme osuneet oville, jossa meihin olisi suhtauduttu vihamielisesti. Ja vain kerran kävi 10 lööppi 3 / 2014 lööppi 3 / 2014 11
niin, että olimme jo sisällä, mutta lähdimme sieltä kesken pois, ilman juttua. Kerran haastateltava halusi mennä meikkaamaan itseään kuvaa varten. Muuten ihmiset antoivat kuvata itsensä juuri sellaisina kuin he sinä hetkenä olivat. Joillain oli ruoanrippeitä paidalla, joillain saappaat väärissä jaloissa ja yksi nainen kysyi, että tarvitseeko hänen mennä laittamaan rintsikat paitansa alle. Ei tarvinnut. Sanna: Toimittajan ja kuvaajan yhteistyön piti toimia todella hyvin, jotta saimme ihmisten luottamuksen. Missään kohtaa ihminen ei saanut tuntea itseään tyhmäksi. Erityisen tärkeää oli nauru sillä viestimme avoimuutta. Kysymykset olivat myös tärkeitä. Piti miettiä sellainen aloitusrepliikki, johon olisi lähes mahdotonta vastata ei mitään. Siksi pyysimme usein ihmisiä näyttämään meille jotakin tai kertomaan, missä he säilyttävät jotakin. Iso osa jutun onnistumista oli myös siinä, että vaikka Sanna kuvasi samalla, hänkin kyseli koko ajan kameransa takaa minun avukseni lisäkysymyksiä. Näin vierailulle ei tullut kiusallisia hiljaisia hetkiä, ja homma hoitui mahdollisimman nopeasti vaivaamatta ihmisiä liikaa. Joskus itsestä tuntui, että oltiinpahan taas oikea pyörremyrsky vierailulla. arvokasta ajankuvaa Sanna: Jos menisin hakemaan töitä, en ehkä nostaisi tätä sarjaa erityisesti esille, koska kuvaajana se ei ollut sinänsä haastava. Juttuun tuli aina yksi iso aukeaman kokoinen vaakakuva. Ihmisen ja esiteltävän asian lisäksi piti näkyä vähän kotia, jotta lukijoilla oli tirkistelymahdollisuus. Ovikello soi -sarja toimi hyvin Espoon kaupungin lehdessä, koska jutun tekemiseen oli selkeä maantieteellinen raja tämä yksi kaupunki. Mielenkiinnon säilymisen vuoksi kävimme joka kerta eri alueilla ja vuorottelimme rivitalojen, omakotitalojen ja kerrostalojen välillä. Etsimme vuorotellen perheitä, vanhempia ihmisiä ja nuoria. Välillä teimme juttuja myös ulkoa, pihaan liittyvistä asioista. Kerrostalot olivat luonnollisesti vaikeimpia päästä sisälle, koska monissa ulko-ovissa on koodit, eivätkä kerrostaloasukkaat muutenkaan avaa oviaan yhtä helposti. Opimme lukemaan erilaisia merkkejä, joista tiesimme, kannattaako ovelle mennä edes kolkuttelemaan: helpointa oli päästä sisälle kotiin, jonka pihalla lelut lojuivat sekaisin, verhot olivat auki ja ovessa tai kynnysmatossa luki Tervetuloa. Nyt kun vanhoja juttuja katselee, ovat ne Heikki ja Helm i Miettisellä oli postitusja lajittelujärjestelmä eteiskaapin ylähyllyllä. Heikin paperit ja postit olivat oikealla, ja Helmin vasemmalla. Vaikeinta oli lähteminen, silloin oli pieni vitutus päällä. Tuija Korhonen oli pyytänyt lahjaksi itselleen jukkapalmua, mutta kuukauden jälkeen se olikin jo melkoisen huonossa kunnossa. valtava n mielenkiintoinen kokoelma ajankuvaa ja arkirealismia. Niitä tehdessä elettiin vielä aikaa ennen kuin kaiken piti olla kodeissa täydellisesti sisustettua, valkoista ja sliipattua. Kymmenisen vuotta sitten kokeilimme muutaman jutun verran samaa ideaa Imageen, mutta se ei toiminut yhtä hyvin. Juttusarja vaatii toimiakseen alueellisen rajauksen. Sarjaa tehdessä pitää myös sietää sitä, ettei joka kerta voi onnistua yhtä hyvin. Mahtaisko yllätysvierailujuttujen tekeminen olla samanlaista nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin. Kenties ihmiset ovat tänä päivänä ennakkoluuloisempia. Sanna: Ehkä tekisin tämän tänä päivänä videona. Ovikello soi oli reality-ohjelma lehdessä, ennen kuin sitä tehtiin televisiossa. 12 lööppi 3 / 2014 lööppi 3 / 2014 13
Minä pystyn! Hanne Aho imeytyi jo lapsuudessa journalismin maailmaan seuratessaan keittiönpöydän ääressä toimittajaäitinsä työskentelyä. Nyt hän on ehdolla Journalistiliiton johtoon. teksti pirjo houni kuvat pekka holmström Hanne Aho haluaa muuttaa Journalistiliittoa aktiiviseksi ja aloitteelliseksi. Tiukkoja paikkoja on ollut monia. Hanne Aho toimi Otavamedian pääluottamusmiehenä kahdeksan vuotta, ja sinä aikana hän joutui sovittelemaan vaikeitakin ristiriitoja. Samoihin vuosiin ajoittuivat myös aikakauslehtitalon historian suurimmat yt-neuvottelut. Vastuumme oli niissä valtava, koska ratkaisujen vaikutukset voivat olla yksittäisille ihmisille suuria. Heidän elämänsä voi muuttua niistä radikaalisti. On pitänyt olla tarkka ja yrittää saada päätöksiä pehmennettyä mahdollisimman paljon, Aho sanoo. Luottamusmiehelle palkitsevinta oli pystyä avaamaan solmuun menneitä tilanteita ja edesauttaa ratkaisuja. Media talon ristiriitoja sovitellessaan Aho huomasi, että usein ongelmaks i nostettiin huono palkka, mutta todellisuudessa ongelmat olivat toisaalla. Monesti taustalta löytyi toive siitä, että tekijä saisi työlleen arvostusta ja että hänen tekemisensä nähtäisiin työpaikalla merkityksellisenä. Jos muut asiat olivat töissä kunnossa, palkka ei ollutkaan enää sen jälkeen niin tärkeä ja merkittävässä roolissa, mutta palkasta oli helpointa puhua. Se on asiana riittävän konkreettinen. Aho nauttii tekemisestä, jonka lopputuloksen hän näkee. Lomallaan hän on remontoinut Sipoossa sijaitsevan omakotitalonsa saunaa ja hoitanut puutarhaa. Nikkaroidessa oppii uutta ja näkee käsiensä jäljen. Nelikymppisellä sipoolaisella on ollut nuoresta asti maailmanparantajan sydän. Moni graafista suunnittelua opiskelleista kavereista päätyi töihin mainostoimistoon, Aho vuonna 2001 graafikoksi Suomen Kuvalehteen. Lehden sisällössä on paljon sitä samaa, josta hän on kiinnostunut: politiikkaa ja taloutta. Olen syntymäjournalisti, Aho kuvailee itseään. Äiti Kaija Aho työskenteli 40 vuotta Helsingin Sanomien toimittajana, isä oikeusministeriössä erikoistutkijana. Äiti oli asiaihmisiä, isässä oli taiteellinenkin puolensa. Kahdeksanvuotiaana Aholla oli seinällään hevosjulisteita ja hevosten keskellä Mauno Koiviston kuva. Presidentti oli pikkutytön idoli. Kymmenen vuotta sitten Aho palasi nuoruuden harrastuksensa pariin, ja alkoi taas ratsastaa. Hevosen hallitseminen vaatii yhteistyötä eläimen kanssa. Se viehättää minua. Fyysisen voimansa vuoksi hevonen voisi tehdä, mitä haluaa. Kodista tarttui vaikutteita, jotka ovat kantaneet elämässä eteenpäin. Minulle opetettiin, että se tekee, joka pystyy. Minä pystyn. Ei voi vain jäädä odottamaan, että muut tekevät. Omassa elämässään Hanne Aho on tehnyt monet asiat eri järjestyksessä kuin useimmat muut. Lukioikäisenä hän alkoi odottaa lasta. Raskaus oli suunniteltu, mutta ylioppilasjuhliinsa hän ei päässyt, koska oli juuri silloin synnyttämässä tytärtään. Politiikkaankin hän lähti jo nuorena, kun Sipoon demarit kysäisivät, tulisiko Aho kunnallisvaaleihin ehdokkaaksi, jotta saataisiin listat täyteen. Aho myöntyi, ja tuli heti valituksi. Nyt on meneillään jo 22. vuosi valtuutettuna. Aikuisena hän on monien luottamustehtäviensä vuoksi tottunut istumaan kokouksissa. Tässäkin Aho kulkee vasten valtavirta a. Yhä harvempi jaksaa viettää Kotona minulle opetettiin, että se tekee joka pystyy. 14 lööppi 3 / 2014 lööppi 3 / 2014 15
vapaa iltojaan palavereissa, mutta hänelle siitä on tullut lähes elämäntapa. Minua ajaa halu muuttaa maailmaa tasa-arvoisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Jos näen jonkin hölmöyden, halua n puuttua siihen ja saada aikaan muutoksen parempaan. Aate periytyi kodista. Ajattelen edelleen vasemmistolaisesti, mutta se ei tarkoita, että hyväksyisin kaikki demareiden toimet. Tyyppi voi olla hyvä, eikä sillä ole väliä, mistä puoluees ta hän on tai mitä aatesuuntaa edustaa. Pitää ymmärtää erilaisia arvoja ja tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Hanne Aho tunnetaan rauhallisena ja asiallisena, mutta suoraotteisena naisena. Hänen mielestään asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä. Hyssyttely vain pahentaa tilannetta. Ongelmat on otettava rehellisesti esiin. Tarvittaessa alkoholistille pitää sanoa, että olet juoppo. Ihmiset kuuntelevat, kun heille kertoo asiat ilman omaa tunnemyrskyä. Taitojaan Aho on kehittänyt käymällä vuoden mittaisen työyhteisön kehittämiskoulutuksen. Sieltä on saanut työkaluja muun muassa siihen, kuinka keskustelua johdetaan tai kuinka eripuraiset ihmiset saadaan työskentelemään yhdessä. Olen oppinut näkemään, kuuntelemaan ja tulkitsemaan myös sanatonta viestintää. Journalistiliiton puheenjohtajan työssäkin Aho näkee ihmisten auttamista. Mutta se on myös henkistä johtamista. Liiton sisällä porukka on saatava pelaamaan yhteen, jäsenistön keskuudessa olemme ehkä tahattomastikin kyräilleet toisiamme. Toivon sen loppuvan. Vain yhtenäisinä pystymme toimi maan kunnolla ja n euvottelemaan eduistamme. Se on tärkeintä, siksihän me olemme olemassa. Hanne Aho on vuorotteluvapaalla Suomen Kuvalehdestä vuoden loppuun pystyäkseen paneutumaan puheenjohtajaehdokkaana mediatalojen tilanteeseen eri puolilla maata. Ongelmat ovat samat kaikkialla. Töitä tehdään pienellä porukalla ja monesti useisiin eri välineisiin. Joka paikassa säästetään. Journalistien työmoraali on ollut korkealla. He ovat olleet ylpeitä työstään ja lehdistään, joita ovat olleet tekemässä. Nyt kiire on kovempi. Enää ei ole mahdollisuutta työskennellä niin hyvin kuin osattaisiin. Epäsuora viesti toimituksiin on tehkää vain riittävän hyvää. Journalismin taso on laskenut. Jutuista on tullut pinnallisempia ja nopeasti tehtyinä niissä on virheitä. Aho ymmärtää työnantajapuolen tiukkoja tulosvaatimuksia. Hän on ollut mukana kaksissa työehtosopimusneuvotteluissa. Media elää murroksessa. Ihmisten lukutottumukset ja katselutavat ovat lyhyessä ajassa muuttuneet. Lehtien mediamyynti on ollut jo pidempään vaikeuksissa ja tulot vähentyneet. Monissa taloissa yt-neuvottelut irtisanomisineen ovat seuranneet toisiaan, ja tunnelmat ovat apeat. Entisinä aikoina molemmilla puolilla oli uskoa siihen, että vaikeista ajoista selvitään yhdessä. Henkinen ilmapiiri on siitä muuttunut. Ratkaisuja runnotaan, eikä toista enää kunnioiteta niin kuin ennen. Keskinäinen luottamus on monien kovien irtisanomispäätösten ja uudelleenorganisointien jälkeen retuperällä. Luottamusta on vaikea rakentaa, kun sen on kerran menettänyt. Aho uskoo, että monet mediatalot ovat pärjänneet ja säilyneet vahvoina, koska myös kustantajat ovat tehneet lehtiä intohimosta ja sydämellään. Tilalle tulleet palkkajohtajat eivät enää tee päätöksiä samalla tavalla sydämestään. Aho sanoo kaikkien suomalaisten lehtitalojen ratkaisujen olleen lähes identtisiä. Päätökset eivät ole aina olleet järkeviä. Työntekijöillä olisi ollut annettavanaan paljon hyviä ideoita, mutta niitä ei ole haluttu kuunnella. On saneltu ratkaisuja, joihin on ollut pakko sopeutua. Olisi ollut viisaampaa keskustella ja tsempata toinen toisiamme. Hanne Aho kaipaa enemmän vuoropuhelua työnantajien ja työntekijöiden välille. Journalistiliitonkin pitää pystyä parempaan keskusteluyhteyteen työnantajien kanssa. Nyt yhteys ei ole paras mahdollinen. Journalistiliiton maine on kenties huonompi kuin koskaan ennen. Työnantajapuoli syyttää liittoa jankkaavaksi ja vanhaan Hanne Aho, 41 Suomen Kuvalehden graafikko sal:n puheenjohtaja 2011 sjl:n valtuutettu 2010 Otavamedian pääluottamusmies 2004 2012 Lehdistön tes-neuvottelija 2008 ja 2011 Lehdistön tes-valiokunnan jäsen 2008 2012 Sipoon kunnanvaltuutettu (sd.) 1993 (+ lukuisia muita luottamustoimia) Tekemiseen pitää löytää taas ilo, Hanne Aho sanoo. Laadukasta journalismia pitää puolustaa kiihkeämmin kuin koskaan. jämähtänee ksi, freelancerina työskentelevät toimittajat protestoivat eroamalla liitosta ja muutenkin jäsenistöstä kuuluu rutinaa. Journalistiliitto on kangistunut Ahon mielestä liikaa torjuntataisteluun yrittäessään selvitä eri mediatalojen yt-rysäyksistä. Liitolla pitäisi olla enemmän myös omia ratkaisuja, eikä sanoa liian usein kaikelle ei. Enemmän aktiivisuutta ja omia avauksia. Hanne Aho uskoo tulevaisuudessa yhä useamman journalistin työskentelevän freelancerina. Lehtiin jää paljon nykyistä pienempi ydintoimitus, juttujen ja kuvien ostajat sekä ne, jotka kokoavat lehden. Freen etu on työsuhteisten etu ja heidän turvansa meidän kaikkien turva. Jos freelancereiden ehtoja poljetaan, poljetaan ajan mittaan muidenkin ehtoja. Työnantaja ei halua tunnustaa Journalistiliittoa freelancereiden asioiden ajajaksi, vaan pitää heitä yrittäjinä. Se tekee asian ongelmalliseksi. Freelancereiden asiassa meidän pitää vaikuttaa lainsäädäntöön. Tulevaisuuden mediakenttään Aho povaa vielä paljon muutoksia. Lehtien määrät vähenevät, muutamat mediatalot saattavat vielä yhdistyä. Journalistien työpaikat vähenevät. Journalismi on demokraattisen yhteiskunnan peruskiviä, josta meidän journalistien kannattaa olla ylpeitä. Hyvä journalismi pitää jatkossakin pintansa, Aho uskoo. Aikakauslehtien hän arvelee säilyvän eräänlaisina luksustuotteina, koska niiden rooli on selkeä. Ihmiset haluavat rentoutua ja viihtyä niiden parissa, mutta saada myös syvempää tietoa. Isojen sanomalehtien hän uskoo myös pärjäävän, ja paikallislehtien uutisia lukijat pitävät hyvin tärkeinä. Lehtien yhteinen aineisto lisääntyy. Tulevaisuudessa Tampereella kirjoitettu urheilu-uutinen saattaa ilmestyä 30 eri lehdessä, Aho kuvailee. Juttuvaihto ei välttämättä johda huonoihin lopputuloksiin, jos muu aineisto tehdään paikallisesti. Hanne Ahon mielestä tässä ajassa laadukasta journalismia ja tekemisen iloa pitää puolustaa kiihkeämmin kuin koskaan. Journalistien pitää olla ylpeä ammatistaan ja löytää tekemiseensä taas ilo. Kielteisyydessä kieriskelemisestä ei ole mitään hyötyä. Myös Journalistiliitossa pitäisi tuntea ylpeyttä siitä, mitä journalistit tekevät. Uudella puheenjohtajalla on siinä iso rooli ja vastuu. 16 lööppi 3 / 2014 lööppi 3 / 2014 17
miinaharava Tällä Miinaharava-palstalla sal:n opinto sihteeri Miina Poikolainen haastattelee suosituista koulutuksista tuttuja alan ammattilaisia Kuuntele ihmistä teksti ja kuva miina poikolainen Me Naisten toimittaja Sanna Wallenius ja Eeva-lehden toimittaja Pirjo Houni kehottavat unohtamaan haastattelutilanteessa skuupit ja keskittymään hetkeen. Wallenius (oik.) on tullut riippuvaiseksi nauhurista, mutta Houni käyttää enimmäkseen muistilehtiötä. Toimittajat Pirjo Houni ja Sanna Wallenius tekevät paljon henkilöjuttuja ja tapaavat julkkiksia, jotka pitäisi saada kertomaan itsestään jotain uutta. Vaikka haastattelut ovat usein neuvottelujen takana ja aika kortilla, tapaamisen tulisi olla miellyttävä ja rento. He kertoivat työtavoistaan SAL:n koulutuksessa toukokuussa. Walleniusta ärsyttää asenne, että toimittajan pitäisi olla lähtökohtaisesti ilkeä ja kriittinen haastateltaviaan kohtaan. Hän haluaa tehdä haastateltavan olon mahdollisimman mukavaksi heti alusta juttelemalla niitä näitä ja keittämällä vaikka kahvit. Mielestäni haastattelu on vastavuoroinen juttu, josta pitää jäädä molemmille hyvä fiilis. Toimittaja ei voi olettaa, että henkilö on valmis avautumaan henkilökohtaisista asioistaan, jos ei anna itsestään jotain vastineeksi. Yritä samaistua haastateltavaan ja uskalla tarpeen tullen liikuttua! Toimittajallakin saa olla tunteita. Houni on samaa mieltä. Hän aloittaa usein helpoilla kysymyksillä, jotka käsittelevät esimerkiksi haastateltavan työtä. Haastattelutilanteessa pitää olla tuntosarvet pystyssä ja huomata, jos haastateltava ei ole valmis puhumaan jostain aiheesta. Toimittajan ei tarvitse olla kaveri, mutta empaattinen pitää ei pikavoitoille Houni kehottaa ottamaan etukäteen selvää henkilön urasta ja viimeisimmistä kuulumisista. Sosiaalinen media on Walleniuksen mielestä hyvä väline luoda suhteita tuleviin haastateltaviin ja seurata, mitä heidän elämässään tapahtuu. Haastattelupyynnöissä tärkeintä on oikea ajoitus. Vuosi on lyhyt aika odottaa haastattelua. Usein haastateltavien perään on soitettava monta kertaa ja kysyttävä, olisiko nyt hyvä aika jutunteolle. On parempi, että henkilö puhuu vasta, kun on siihen henkisesti valmis, Houni sanoo. Näin on etenkin tilanteissa, joissa haastateltava on kohdannut suuren surun, järkytyksen tai elämänmuutoksen. Liian varhain lehdelle avautuminen saattaa myöhemmin kaduttaa eikä lopputuloskaan ole välttämättä hyvä, jos haastateltava ei ole tasapainossa itsensä kanssa. Molemmat neuvovat kunnioittamaan haastateltavan pyyntöä olla kirjoittamatta asiasta, joka on kerrottu toimittajalle vain taustatiedoksi. Pikavoittoja ei kannata metsästää, jos riskinä on vuosien välirikko haastateltavaan. Kaikkea ei myöskään tarvitse saada yhteen juttuun. Haastateltava voi olla joskus myöhemmin valmis puhumaan juuri siitä aiheesta, jota hän ei nyt halua lehteen, Houni huomauttaa. Jos tieto on jutun kannalta olennainen tai kiinnostava, voi ehdottaa, että haastateltava katsoo, miltä se näyttäisi jutussa ennen kuin tekee lopullisen päätöksensä. Usein oikea asiayhteys ja muotoilu vaikuttavat niin, ettei asia tunnukaan haastateltavasta enää niin suurelta, Wallenius toteaa. Hän kehottaa kysymään myös jutunteon jälkeen, mitä haastateltava ajatteli jutusta ja haastattelusta yleensä. Joidenkin haastateltaviensa kanssa hän pitää yhteyttä Facebookissa. Esimerolla. Sen huomaa, kun on aidosti kiinnostunut toisesta ihmisestä. Usein riittää, että vain kuuntelee. uskalla vaihtaa suuntaa Houni suosii yhteydenotoissaan puhelinta, koska meileihin on helpompi vastata suoraan ei. Puhelimessa voi taivutella haastatteluun, neuvotella ja hakea jutulle näkökulmaa. Kun näkökulma on molemmille selvä etukäteen, haastattelutilanne on helpompi. Se myös auttaa kysymysten valmistelussa. Aina yllätyksiltä ei voi kuitenkaan välttyä. Esimerkiksi liikemies Antti Aarnio-Wihurin kanssa oli tarkoitus keskustella puolison menetyksen aiheuttamasta surusta, mutta Hounin mennessä paikalle ovella olikin vastassa Aarnio-Wihurin lisäksi tämän ensimmäinen vaimo Marja, jonka kanssa hän oli alkanut uudelleen seurustella. Valmistelemiinsa kysymyksiin ei kannata jäädä jumiin, jos huomaa, etteivät ne toimi tai esiin tulee uusia, kiinnostavampia asioi ta, Wallenius toteaa. Houni ja Wallenius toivoisivat toimituksilta enemmän joustoa silloin, kun juttu lähtee eri urille kuin alunperin on suunniteltu. Tärkeintähän on, että juttu on lukijoiden mielestä kiinnostava. Wallenius kehottaa muutenkin rikkomaan jutunteon rutiineita; miettimään, mitä ei tiedä haastateltavasta etukäteen, hyödyntämään uutista tai ilmiötä henkilöjutussa, sopimaan haastattelu muualle kuin toimitukseen tai kahvilaan ja hakemaan uutta näkökulmaa ystävien ja perheenjäsenten avulla. Esimerkiksi europarlamentaarikko Riikka Pakarisen kanssa kävimme yhdessä vaunulenkillä, koska pienen lapsen äitinä hänen ei ollut helppoa löytää aikaa tapaamiselle. Sanna Wallenius Me Naiset -lehden toimittaja vuodesta 2010. Muista ainakin tämä: Unohda ennakkoasenteet ja -odotukset. Luota intuitioon ja jätä varaa myös sattumalle. Kirjavinkki: Katja Kettu: Kätilö (wsoy 2011). Julma ja ravisuttava lukukokemus. Pirjo Houni Eeva -lehden toimittaja vuodesta 2006 Muista ainakin tämä: Jos haastattelun tunnelm a on hyvä, voit esittää miten hankalia ja kiusallisia kysymyksiä tahansa. Kirjavinkki: David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic (wsoy 2012). Tarinan imu ja kerronnan sujuvuus tekivät vaikutuksen. kiksi neljä vuotta havittelemansa Teemu ja Sirpa Selänteen haastattelun hän sai vihdoin maaliskuussa Facebook-keskustelun sivutuotteena, kun kyseli jälleen pariskunnan kuulumisia. Tällä kertaa Sirpa ehdotti haastattelua itse, ja parin viikon päästä Wallenius lensi kuvaajan kanssa Los Angelesiin viideksi päiväksi. Kannatti odottaa, että hetki oli heille sopiva, koska he olivat hyvin rentoutuneita ja kertoivat avoimesti tulevaisuudensuunnitelmistaan ja parisuhteestaan. Siitä jutusta me oltiin kyllä vähän kateellisia Eevassa, Houni nauraa. 18 lööppi 3 / 2014 lööppi 3 / 2014 19
Uuden dekkarisarjan avausosa Yön sydän on jäätä (Otava, kesäkuu 2014) on Virpi Hämeen- Anttilan kahdestoista romaani. Kustannustoimittaja Aleksi Pöyryn kanssa on syntynyt kolme kirjaa ja neljäs on tekeillä. Dekkarisarjaa aloittaessa on ollut paljon uutta opittavaa ja keskustelun tarve on kasvanut, mutta onneksi Aleksi hallitsee tämänkin lajityypin. Jokainen kirjailija määrittää itse, millaisen yhteistyösuhteen hän haluaa. Huonot kommunikaatiokokemukset kustannustoimittajan kanssa lisäävät varautuneisuutta. Tämä on niin arka suhde. Kirjailijan itsetunto on herkkä, vaikka hän on yleensä melkoinen egoisti. Kirjailijan herkkyyttä on tunne siitä, että on itse juuri niin hyvä kuin lause, jonka viimeksi kirjoitti, Virpi kuvailee. Hän pitää työskentelyä kustannustoimittajien kanssa omana kirjoittajakoulunaan. Myös kolme aiempaa kustannustoimittajaani olivat nuoria miehiä, mutta Aleksi on kaikkein nuorin. Olen miettinyt monesti, miten noin nuorella voi olla noin hyvä ammattitaito minä taidan olla vähän ikärasisti. Mutta kyseessä ei lopulta ole kokemus, vaan vaisto, suhteessa tekstiin ja kirjailijaan. On oivallettava, ketä pitää työntää enemmän ja milloin on oikea hetki. Aleksi on kameleontti, hän on varmaan hyvä jokaisen kirjailijan kanssa, Virpi pohtii. Aloittelevana kirjailijana hän oli ihmeissään siitä, että tekstiä ylipäätään syntyi. Niinpä hän piti kovasti kiinni kaikesta kirjoittamastaan. Nyt hän jo luottaa, että uutta tekstiä kyllä tulee tilalle, vaikka 10 20 sivua otettaisiin pois. ehdotuksia ja oivalluksia Kirjaprojektin aluksi Aleksi saa synopsiksen, jossa Virpi esittelee henkilöitä ja kertoo, mihin pyrkii. Näkymätöntä tukea kirjailijalle Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila ja kustannustoimittaja Aleksi Pöyry keskustelevat Virpin tulevasta kirjasta lukuisia kertoja kirjoitusprosessin aikana. teksti päivi syrjänen kuva tommi tukiainen Jo siinä vaiheessa pohditaan yhdessä jatkoa. Myöhemmin Virpi lähettää käsikirjoitusta kommentoitavaksi kolmessa tai neljässä erässä. Kun Aleksi on lukenut tekstin, tavataan kasvokkain ja käydään kommentteja läpi. Kustannustoimittajan tekemät parannusehdotukset ovat yleensä hyviä, mutta toteutus välillä hankalaa. Kustannustoimittaja ei koskaan vaadi, vaan ehdottaa ja jos kirjailija on viisas, hän kuuntelee. Kustannustoimittaja on tekstien ammattilainen, kirjailija taas saattaa kiintyä liikaa vaikkapa omiin henkilöihinsä, Virpi sanoo. Tykkään siitä, jos kässärissä on paljon merkintöjä. Se kertoo, että kustannustoimittaja syventyy työhönsä. Aleksi perustelee hyvin ehdotuksensa, jotka yleensä liittyvät tekstin rakenteeseen tai henkilöihin. Usein hänen huomautuksensa osuvat kohtaan, josta itselläkin on epäilys, Virpi sanoo. Aleksin mielestä yksi työn innostavimpia puolia on se, mitä omista parannusehdotuksista seuraa: Kustannustoimittaja pystyy sanomaan, että jotain tekstikohtaa voisi muuttaa. Kun sitten saa uuden tekstin, kirjailija on usein keksin yt siihen jotain niin mahtavaa, ettei sellaista osannut odottaa. Virpi tuntee olonsa turvalliseksi, kun saa palautetta pitkin matkaa. Minusta teksti vain paranee, kun siitä voi keskustella. Kauheinta on lähettää viestejä, joihin ei saa vastausta. Aleksi vastaa kiitettävän nopeasti ja olemme saaneet soviteltua aikatauluja hyvin yhteen. Aleksille on tärkeää, että kirjailija pyrkii pitämään sovitut aikataulut. Muuten työ saa edetä kirjailijan rytmin ja luomistavan mukaan. Yhteistyössä Virpin kanssa on erityistä juuri se, että prosessin aikana keskustellaan paljon. Kielellisesti Virpin teksti on hyvin viimeisteltyä, ja hän editoi omaa tekstiään samalla kun kirjoittaa. Aleksille juuri lähettämäni teksti on voinut kolmen päivän päästä taas muuttua. Tällainen jatkuvasti elävä teksti vaatii kustannustoimittajalta pitkää pinnaa. Aleksi, etkö sinä koskaan menetä malttiasi? Virpi kysyy. Joskus kotona jalkapalloa katsoessa saattaa maltti mennä kaipa se sitten purkautuu niin, Aleksi myöntää. Kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan mielestä hänen tekstinsä vain paranee kustannustoimittaja Aleksi Pöyryn parannusehdotuksista. 20 lööppi 3 / 2014 lööppi 3 / 2014 21
tukea kaikissa tilanteissa Virpi tarkistuttaa omilla lapsillaan, ovatko hänen kirjojensa nuoret henkilöt uskottavia, mutta yleensä hän ei näytä keskeneräisiä tekstejään muille kuin kustannustoimittajalleen. Akuutissa tilanteessa Virpi saattaa lähettää Aleksille tekstiviestin. Minulla on epätoivon alhoja, kun joku on esimerkiksi sanonut ilkeästi ja tarvitsen lohtua ja kannustusta. Aleksilta kannustus tulee hyvin nopeasti. Hän on varmaan myös nähnyt, että nämä alhot ovat aika lyhytaikaisia ja seuraavana päivänä alan taas kirjoittaa. Virpin mukaan kriisejä tulee, mutta kritiikki on aina oikeutettua. Uuteen kirjaan hän sai Aleksilta yhden sellaisen kommentin, jonka kanssa piti painia pitkään. Se oli vaikea toteuttaa, mutta hän aikoo ottaa kommentista opikseen sarjan seuraavissa osissa. Virpin kirjat ovat yleensä ilmestyneet syys lokakuussa, mutta dekkari piti saada valmiiksi jo ennen kesää. Rytminvaihdosta helpotti jo vuoden ajan tehty valmistelu ja taustatyö. Itse kirjoitustyö sujui tavallista nopeammin, noin puolessa vuodessa. Tavallisesti loppusuoran auetessa iskee väsymys, jolloin teksti saattaa juuttua kuukaudeksi paikoilleen. Aleksi on niin kiltti, että hän patistelee hyvin hienovaraisesti. Hän huolehtii aikataulussa pysymisestäni. Tarvitsen tunnetta siitä, että jossain on joku, joka odotta a tekstiäni. On tärkeää saada apua myös työn rytmittämiseen. Virpi hämmästelee, että Aleksi ei koskaan valita. Kai kustannustoimittajan työssä on myös varjopuolia? Kyllä tähän liittyy byrokratia a, joka ei ole omaa ydintekemistä, Aleksi muotoilee. Ja toki toisen kriisi tuntuu pahalta, vaikka itse olisi kuinka varma siitä, että kirjasta tulee lopulta hieno. Joskus mietin, miten parhaiten voisin välittää oman uskoni kirjailijalle. Kriiseistä selviytyminen vahvistaa tunnetta siitä, että tekee tärkeää työtä. Kustannustoimittajan rooliin kuuluu kirjailijan tukeminen, ja harva pääsee näin läheisesti työskentelemään taiteilijoiden kanssa. Suomessa ei ole varsinaista kustannustoimittajakoulutusta, joten Aleksi on oppinut työnsä käytännön kautta ja lukemalla paljon. Yliopistossa hän opiskeli yleistä kirjallisuustiedettä, suomen kieltä ja englantilaista filologiaa. Virpin mukaan kirjailijaksi tullaan niin ikään lukemalla paljon. Nykyään hän kiinnittää huomiota esimerkiksi kirjojen aloituksiin ja lopetuksiin. Hän on myös oppinut arvostamaan kirjailijan työmäärää. Aiemmin hän saattoi jättää töitä kesken, mutta kustannustoimittajan kannustus on auttanut kirjoittamaan kirjat loppuun. Kustannustoimittaja on kyllä hirmu tärkeä, mutta Suomessa yleensä näkymätön, Virpi pohtii. Aleksin mukaan hänen työnsä onkin tehty hyvin, kun se ei näy. Kustannus toimittajan ja kirjailijan yhteistyö voi rakentua monenlaiseksi, mutta tärkeintä on luottamus. Työssä palkitsevinta on nähd ä ensimmäisistä versioista asti, kuinka olennainen piirtyy esiin tekstistä. Saa kokea lukuiloa, kun tempautuu mukaan tekstiin ja innostuu. Vaiston lisäksi on tärkeää heittäytyä: lukea nautiskellen, ei liian ammattimaisesti katsoen, Aleksi kuvailee. Myös Virpin mielestä kirjailijan on voitava heittäytyä työhön pelkäämättä mitään. Siinäkin auttaa luottamus kustannustoimittajaan. Kaikki uudet kirjaideansa hän esittää ensiksi Aleksille, joka sitten vie ajatuksia eteenpäin kustantamossa. Aleksin mukaan yksi kustannustoimittajan tärkeä tehtävä onkin toimia kirjailijan edustajana kustantamon sisällä: välittää omaa innostusta eteenpäin, esitellä tulevaa kirjaa ja kertoa, mikä siinä on erityistä. Osa kirjailijoista odottaa kustannustoimittajaltaan asiallista ammattimaisuutta, osa taas on valmiita ystävystymään. Virpi ja Aleksi ovat samoilla linjoilla: ei voi kategorisesti rajata, onko ystävystyminen suotavaa. Virpin mielestä läheisyys kirjoittamisen tasolla on tärkeää, vaikka oman yksityiselämän asioita ei jaettaisikaan. Olen kaikkein eniten oma itseni teksteissäni. Kustannustoimittajaan pitää voida luottaa kirjan kätilönä. On kauheaa, jos suhde on vieras ja kylmä eikä kätilö yhtään hymyile: onpa ihana palleroinen, Virpi vertaa. On myös totta, mitä Jari Tervo sanoo, että kustannustoimittajan pitää olla raaka teksteille mutta hellä kirjailijoille. Monesti kirjailijan vain on vaikea erottaa itseään käsikirjoituksesta, Virpi muistuttaa. Kirjaililjan ja kustannustoimittaja n yhteistyöstä kerrotaan lisää Kustannusyhdistyksen sivuilla www.kustantajat.fi, Virpin ja Aleksin mielestä varsin totuudenmukaisesti. kansi timo kelaranta ja martti ruokonen Tänä syksynä on kulunut 41 vuotta Chilen vallankaappauksesta. Augusto Pinochetin sotilasjuntta syrjäytti demokraattisesti valitun presidentin Salvador Allenden ja vasemmistohallituksen; hirmuhallinto jatkui vuoteen 1988. Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika kuvaa Chilen kohtalonvuosia tarkasti. Teos kertoo tapahtumista kuvitteellisen Rojasin perheen kokemina. Isä Juan Ramón on kuljetusalan ammattiliiton johtaja, nuoret Cristina ja Ramón ovat tarinan alussa koululaisia, kuopus Pablo leikki-ikäinen. Tapahtumia seurataan vuosina 1969 90. Väkivalta hajottaa Rojasin perheen: isä vangitaan ja myöhemmin hänen ilmoitetaan kuolleen, Ramón pakenee Suomeen ja Cristina kokee vankeuden, kidutukset ja sisäisen karkotuksen. Äiti Cecilia turvautuu miehensä veljeen ja ilmiantajaan Luisiin. Romaanissa on dokumentin piirteitä, sillä Cristinan rakastettu Michel Nash on todellinen henkilö. Hänet kutsutaan asepalvelukseen ennen vallankaappausta. Kun Michel kieltäytyy teloittamasta siviilejä, hän joutuu itse vangiksi. Hänet ammutaan lavastetun pakoyrityksen yhteydessä. Michelin perheen käynnistämä oikeuskäsittely oli ensimmäinen Chilessä nostettu syyte tapahtumista. Teoksessa kuvataan ihmisten hämmennystä; Allenden kannattajat eivät osaa odottaa r ajua hyökkäystä. Pelon ilmapiirissä asukkaat vetäytyvät ja vaikenevat. Ilmiantojen avulla naapurit ja sukulaiset voivat purkaa keskinäisiä kaunoja. Tarinan pääkertoja on Cristina, joka pyrkii vapautumaan ahdistavista muistoista kirjoittamalla kokemuksistaan. Häntä painaa syyllisyyden tunne: miksi juuri hän jäi henkiin? Pimeyden läpi kirja-arvio Monien kidutettujen tavoin hän on kuulusteluissa antanut oikeita ja tekaistuja nimiä. Romaani ei maalaa sankarihahmoja, vaan kuvaa epävarmuutta, pelkoa ja masennusta mutta myös sankaruutta kriisitilanteissa. Cristinan ohella keskeiseksi kertojaksi nousee Michel. Järjestöihin kuulumaton sotilas tekee moraalisen valinnan. Tämä oli minun valintani: halusin olla heidän joukossaan. Niin ihminen tekee, hän valitsee. Vain tollo valehtelee itselleen, että valintaa ei ole ja että hänen on pakko juosta sokeana laumassa. Vartijat eivät itse usko asiaansa; he eivät näytä kasvojaan vangeille. Pidätettyjen nimet vaihde taan numeroiksi. Siten vartijat voivat muuttua pedoiksi. Eri kertojien osuudet ja aikajaksot vuorottelevat teoksessa. Siten lukija ajoittain tietää tapahtumista enemmän kuin epävarmuudessa elävät kertojat. Tapahtumista muodostuu selkeä kokonaiskuva. Romaanin lopussa kadonneiden omaiset vaativat selvityksiä ja vankiloista vapautuneet keräävät voimia muistoista selviytymiseen. Teos on kirjoitettu, jotta mikään vastaava ei koskaan toistuisi. Tekstistä välittyy, että tekijä tietää mistä kirjoittaa. sinikka pihlamaa Auli Leskinen: Petojen aika. wsoy 2013 Auli Leskinen on asunut yli kymmenen vuotta Chilessä ja raportoinut toimittajana maan vaiheista. Hän on tehnyt väitöskirjan Chilen diktatuurin ajan proosasta. Nykyisin hän toimii Suomen Madridin-instituutin johtajana. 22 lööppi 3 / 2014 lööppi 3 / 2014 23
Learning Together Afgha n and Finnish Women Journalists' Professional Training on afgaanitoimittajien toivomusten mukaan räätälöityä käytännöllistä journalismin täsmäkoulutusta, kertoo Naistoimit tajat ry:n puheenjohtaja Päivi Nikkilä. Erityisen kysyttyjä aiheita ovat olleet kuva- ja videojournalismi, sosiaalinen media, poliittinen journalismi, haastattelutekniikat, journalistin eettiset ohjeet, uutiset ja monikanavatekeminen. Myös median roolia demokratia n vahvistamisessa Afganistanin kaltaisessa hauraassa (post)konfliktimaassa on käsitelty paljon. Me kerromme kurssilaisille, miten media Suomessa ja Euroopassa toimii ja miten journalistit meillä tekevät jokapäiväistä työtään. Pohdimme myös kurssilaisten kokemuksia työstään ja sitä, minkälainen on naisten tila ja mahdollisuus toimia Afganistanin mediassa, Nikkilä kertoo. Koulutus on paljolti dialogia ja vuorovaikutusta, vaikka power pointtiakin hyödynnetään. Kulttuuriset, sosiaaliset, taloudelliset ja historialliset taustat on syytä tuntea, jos haluaa yhtään ymmärtää afgaanien nykyistä meininkiä, Nikkilä muistuttaa. köyhyys hidastaa Yli 30 vuotta jatkuneen kriisitilan vuoksi Afganistanissa on pulaa kaikesta, myös koulutuksesta ja koulutetusta väestä. Talebanit lopettivat aikoinaan kaiken tyttöjen ja naisten koulutuksen. Myös journalismin koulutus yliopistossa lakkasi. Naisia on kuitenkin yllättävän vahvasti mukana mediassa ja myös journalismin koulutuksessa. Afganistanin Oslon suurlähettiläs opetti kuusi vuotta sitten journalismia Kabulin yliopistossa ja Naisten asiain apulaisministeri luennoi journalistien etiikasta, Urheat naiset uhkien varjossa Suomalaiset naistoimittajat ovat jo kuusi vuotta kouluttaneet naiskollegoitaan Afganistanissa. teksti ja kuvat eeva koskinen visioasemien noin 2000 toimittajasta reilut 10 prosenttia on naisia. Luvut ovat Naisten asiain ministeriön arvioita. Afganistanista ei juurikaan ole saatavilla kattavia ja luotettavia tilastotietoja vuosikymmeniä vallinneen heikon hallinnon vuoksi, huomauttaa Nikkilä. Vaikka kansalaisista vain noin kolmannes on lukutaitoisia, ilmestyy maassa kuitenkin noin 500 erilaista lehteä. Myös uutistoimistoja on useita. Kabulissa toimii 62 radio- ja 35 televisioaseentisiä toimittajia kumpikin, Nikkilä kertoo. Opiskelijoista yhä kasvava osa on tyttöjä, mutta valmistumisen jälkeen suurin osa heistä joutuu naimisiin ja jää kotiin. Moni myös suuntaa turvallisempiin töihin naistoimittajiin kohdistuvan kielteisen arvostelun ja leimautumisen vuoksi. Hallituksen medioissa työskentelevistä noin 24 prosenttia on naisia, yksityisissä lehdissä vastaava luku on 21. Yksityisten tele maa, muualla maassa radioita on 160 ja televisioita 54. Siirtyminen digitaaliaikaan on parhaillaan meneillään. Media on moniääninen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä useimmilla yhteiskunnan vaikutusvaltaisilla toimijoilla on omat välineet. Eroa propagandan ja journalismin välillä on ulkopuolisen usein hankala ymmärtää. Noin yhdellä miljoonalla maan 37 miljoonaisesta kansasta on arvioitu olevan mahdollisuus käyttää digitaalista mediaa. Vuonna 2015 sama mahdollisuus pitäisi olla jo puolella kansalaisista. Kaikilla ei ole vielä sähköä tai vettäkään. Erityisesti vuorten rinteiden asunnoissa Kabulissa nämä jokapäiväisen elämän helpottajat puuttuvat, Nikkilä tarkentaa. Muutamilla isoilla sanomalehdillä on on-line -versiot. Nettikahvilat ja telekioskit tarjoavat digimaailman yhteyksiä, mutta pääasiassa vain miehille. Kun Kabulissa avattiin naisten nettikahvila, miehet valtasivat sen pian itselleen. vaarallinen ammatti Toimittajan työ Afganistanissa on vaarallista. Nuoren ja hataran demokratian nytkään ei vielä tiedetä miten keväisissä presidentinvaaleissa lopulta kävi arki on täynnä hankaluuksia. Uhkaukset, väkivalta, pidätykset, murhat ja kidnappaukset ovat tavallisia ja jäävät useimmiten selvittämättä. Valtaosa toteutuneista uhkista on kohdistunut miestoimittajiin, mutta naistoimittajilla on ongelmia myös kulttuuristen ja perinteisten rajoitteiden vuoksi. Tullakseen Afganistanissa toimittajaksi, nainen tarvitsee ensinnäkin koulutusta arvostavan isän tai veljen, joka päästää hänet opiskelemaan. Toiseksi hänellä täytyy toimittajana olla perhe, joka sallii naisen työskentelyn 24 lööppi 3 / 2014 lööppi 3 / 2014 25