MONIMUOTOINEN ASUMISNEUVONTA Anne Pietiläinen Opinnäytetyö, kevät 2008 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä, Järvenpää Sosiaalialan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)
TIIVISTELMÄ Pietiläinen, Anne. Monimuotoinen asumisneuvonta. Järvenpää, kevät 2008, 75 s., 2 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä, Järvenpää. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi (AMK). Opinnäytetyön tarkoituksena oli tutkia eri tavalla palkattujen ja eri puolilla Suomea työskentelevien asumisneuvojien työnkuvia ja erityisesti sitä, miten asumisneuvojien työnkuvat erosivat toisistaan, kun he olivat eri tahojen palkkaamia. Työn tavoitteena oli myös tutkia, pitivätkö eri tahojen palkkaamat asumisneuvojat työtään sosiaalityönä ja jos pitivät, niin millä tavalla. Lisäksi tarkoituksena oli tutkia, miten asunnottomuuteen liittyvien asioiden hoito oli järjestetty asumisneuvojien työssä Suomessa sekä Rotterdamissa, Hollannissa, ja Torontossa, Kanadassa. Tutkimuksen kohderyhmänä olivat asumisneuvojat. Tutkimus oli kvalitatiivinen tutkimus. Aineiston keruu tehtiin Suomessa teemahaastatteluiden avulla marras- ja joulukuussa 2007. Tutkimukseen osallistui viisi suomalaista asumisneuvojaa. Lisäksi Rotterdamista tutkimukseen osallistui yksi sosiaalityöntekijä keväällä 2006 ja Torontosta yksi asumisneuvoja syksyllä 2007. Neljän suomalaisen asumisneuvojan haastattelut nauhoitettiin, ja nauhat litteroitiin. Lisäksi tutkimuksessa oli puhelinhaastattelu, sähköpostikysely sekä haastattelu, josta tehtiin muistiinpanot. Tutkimuksessa käytettiin aineiston sisällönanalyysiä. Tutkimustulokset osoittavat, että työnantajataho oli määrittelevänä tekijänä ennen kaikkea sen suhteen, oliko asumisneuvojien työ suurimmaksi osaksi ennaltaehkäisevää työtä vai kriisityötä. Kiinteistöyhtiöissä työskentelevät asumisneuvojat tekivät pääasiassa ennaltaehkäisevää työtä, sosiaalitoimen tai kolmannen sektorin palkkaamat puolestaan kriisityötä. Asumisneuvonta hahmotettiin ennen kaikkea sosiaalityöksi, vaikka sitä tehtäisiin kiinteistöyhtiöistäkin käsin. Asiakkaan omatoimisuutta ja elämänhallintakykyä vahvistettiin keskustelujen, verkostotyön ja käytännön avun keinoin. Asunnottomien asioiden hoito ja asuttaminen eivät kuuluneet kaikkien asumisneuvojien työnkuvaan, vaan kukin tutkimuksessa mukana ollut kaupunki oli kehittänyt omat yksilölliset ratkaisunsa asunnottomuuden vähentämiseksi. Tutkimus vahvisti ja tarkensi asumisneuvojien työnkuvien monipuolisuutta ja vaihtelevuutta. Siitä ilmeni, että asumisneuvontatyötä voi menestyksekkäästi tehdä eri työnantajatahojen palkkaamana ja että se koetaan lähinnä sosiaalialan työmuotoihin kuuluvaksi työksi. Asumisneuvontaa voisi tulevaisuudessa hyödyntää nykyistä enemmän niin asumisongelmien kuin asunnottomuuden käsittelemisessä myös uusimman asunnottomuuden vähentämisohjelman mukaan. Asumisneuvontatoiminnan kehittäminen, laajentaminen, tutkimuksellinen määrittely ja koulutuksen tarkentaminen ovat ajankohtaisia kehittämishaasteita. Asiasanat: asunnottomuus, häätö, sosiaalityö, ehkäisevä sosiaalityö, kriisityö, kvalitatiivinen tutkimus, haastattelut
ABSTRACT Pietiläinen, Anne. The Variety of the Work of Housing Advisors. 75 p., 2 appendices. Language: Finnish. Järvenpää, Spring 2008. Diaconia University of Applied Sciences. Degree Programme in Social Services, Option in Social Services and Education. Degree: Bachelor of Social Services. The purpose of the thesis was to study how the work of housing advisors varied when they were working for different employers. Secondly, the aim of the study was to examine if all the housing advisors considered their work social work and if so, in what way. Thirdly, the purpose of the thesis was to do research work on how the affairs related to homelessness were dealt with by the housing advisors in Finland, generally in the city of Rotterdam, the Netherlands, and in the city of Toronto, Canada. The target group of the study was housing advisors. The study is a qualitative study. The data of the housing advisors in Finland were collected by thematic interviews. The interviews took place in November and December 2007. Five Finnish housing advisors took part in the study. A social worker from Rotterdam participated in the research in Spring 2006 as well as a housing advisor from Toronto in Autumn 2007. The interviews of four Finnish housing advisors were recorded on tape, and the tapes were transcribed. Other means used in the study were a telephone interview, an inquiry by e-mail and an interview using written notes. The data analysis was done by using content analysis. The results of the study showed that the employer was the determinative factor as far as the division of preventive work and crisis work in the work of housing advisors is concerned. The housing advisors working in real estate companies did mostly preventive work and those working in social services or in organizations and foundations did mostly crisis work. The work of housing advisors was considered mainly social work. Not all the housing advisors were working with the homeless. The cities mentioned in the study had created their own solutions to reduce homelessness. The study confirmed and clarified the versatility and variability of the work of housing advisors. Concluding the results of the study, housing advisors can work successfully for different employers and the work is considered primarily social work. Future challenges for the work of housing advisors are to develop, expand and do research work as well as to define the training of housing advisors. Keywords: homelessness, eviction, social work, preventive social work, crisis work, qualitative study, interviews
SISÄLLYS 1 LÄHTÖKOHDAT ASUMISNEUVONNAN TUTKIMISEEN...5 2 ASUMISNEUVONNAN TAUSTAA...7 2.1 Sosiaalityö...7 2.2 Asunnottomuus...10 2.3 Sosiaalinen isännöinti ja asumisneuvonta...17 3 ASUNNOTTOMUUS HOLLANNISSA JA KANADASSA...25 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS...28 4.1 Tutkimuksen tarkoitus...28 4.2 Tutkimuksen teoriaa...29 4.3 Tutkimuksen kulku ja aineiston keruu...31 4.4 Taustatietoja haastatteluista...34 4.5 Aineiston analysointi ja tulokset...36 4.5.1 Asumisneuvojien työnkuva...38 4.5.2 Asumisneuvonta ja sosiaalityö...42 4.5.3 Asunnottomuus...46 5 JOHTOPÄÄTÖKSET...51 6 POHDINTA...62 LÄHTEET...65 LIITE 1: Kysymykset Toronton asumisneuvojalle...74 LIITE 2: Suomalaisten asumisneuvojien haastatteluteemat kysymyksineen.75
1 LÄHTÖKOHDAT ASUMISNEUVONNAN TUTKIMISEEN Asuminen kuuluu keskeisiin hyvinvoinnin ulottuvuuksiin (Kautto 2006, 33). Asuminen mahdollistaa myös muiden yksilön hyvinvointiin kuuluvien asioiden, kuten työn, opiskelun, perhe-elämän ja vapaa-ajan, toimivuuden. Itse asiassa asuminen on lähes perusedellytys muulle elämiselle (Granfelt 2003, 30). Jos asumiseen liittyy ongelmia tai uhkana on asunnottomaksi joutuminen, saattaa yksilön koko perusturvallisuus järkkyä. Siksi onkin tärkeää, että on löydettävissä keinoja ja menetelmiä, joiden avulla asumisongelmia voidaan helpottaa ja poistaa. Monet ihmiset tarvitsevat mitä erilaisimmista syistä ainakin jossakin elämänsä vaiheessa erityisratkaisuja ja tukea asumiseensa (Granfelt 1998, 178). Viime vuosina on joillakin paikkakunnilla yleensä ainakin aluksi projektimuotoisesti - ryhdytty puuttumaan asumisensa kanssa vaikeuksiin joutuneiden ihmisten tilanteisiin palkkaamalla erityisiä työntekijöitä: asumisneuvojia. Asumisneuvojat toimivat kiinteistöhuollon, asuntotoimen ja sosiaalitoimen rajapinnoilla, ja heidän tavoitteenaan on tukea lähinnä vuokra-asukkaita erilaisissa asumiseen liittyvissä ongelmatilanteissa. Asumisneuvojan työ on uusi työmuoto, jossa korostuu monialaisuus, yksilöllisyys ja verkostoituminen. Vastaavia työmuotoja ovat esimerkiksi poliisilaitoksella työskentelevät sosiaalityöntekijät. Tein syksyllä 2005 Osallisuus ja sosiaalinen tuki opintokokonaisuuden työharjoittelun Järvenpään asumisneuvojan luona. Työharjoittelun aikana aloin jo suunnitella opinnäytetyön tekemistä asumisneuvontaan liittyvästä aiheesta, sillä ala vaikutti ajankohtaiselta, mielenkiintoiselta ja monipuoliselta. Vaikka opinnäytetyöni ei olekaan työelämän tilaama, se on kuitenkin työelämälähtöinen, sillä sain innoitteen siihen työharjoittelusta. Suunnitelmissani oli hakeutua ulkomaille työharjoitteluun, ja ajattelin kerätä myös tuolloin vertailumateriaalia siitä, miten muualla maailmassa asumisneuvontaan liittyviä asioita hoidetaan. Keväällä 2006 olin työharjoittelussa Rotterdamissa, Hollannissa, ja keväällä 2007 Torontossa, Kanadassa. Työharjoitteluni ei sinänsä liittynyt kummassakaan paikassa asumisneuvontaan, mutta keräsin aiheeseen liittyvää materiaalia
6 lähinnä asunnottomuudesta paikan päältä kummastakin kaupungista. Haastattelin myös sekä Rotterdamissa että Torontossa sosiaalityöntekijää asumiseen liittyvistä asioista. Tutkimuksellisesti ulkomailta keräämäni materiaali on kuitenkin sen verran suppeaa ja hajanaista, että käytän sitä lähinnä työni peilaus- ja vertailumateriaalina. Suomessa olen haastatellut viittä asumisneuvojaa. Selvitän tutkimuksessani, miten asumisneuvojien työnkuvat eroavat toisistaan, kun he ovat eri tahojen palkkaamia. Pitävätkö asumisneuvojat työtään sosiaalityönä ja jos pitävät, niin millä tavalla sekä miten asunnottomuuteen liittyvien asioiden hoito on ratkaistu asumisneuvojien työssä Suomessa sekä Rotterdamissa ja Torontossa? Tutkimukseni on yksi näkökulma aiheeseen. Olen halunnut asumisneuvonta-aiheisella opinnäytetyölläni myös tuoda tätä työmuotoa entistä enemmän esille. Vain harvat tietävät, että yleensä tämänniminen työmuoto on olemassa ja vielä harvemmat, mitä asumisneuvoja tekee. Tärkeää on saada päättäjien tietoisuuteen asumisneuvojien hyödyllisyys niin yksittäisten yhteiskunnan jäsenten, yhteiskunnan toimivuuden, asuinviihtyisyyden kuin taloudellisen hyödynkin kannalta.
7 2 ASUMISNEUVONNAN TAUSTAA 2.1 Sosiaalityö Sosiaalihuoltolain (1982/710) 18 :n mukaan sosiaalityöllä tarkoitetaan sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön suorittamaa ohjausta, neuvontaa ja sosiaalisten ongelmien selvittämistä sekä muita tukitoimia, jotka ylläpitävät ja edistävät yksilöiden ja perheen turvallisuutta ja suoriutumista sekä yhteisöjen toimivuutta. Sosiaalityön tavoitteena on ratkaista ongelmia yksilön ja yhteiskunnan välisessä suhteessa. Sosiaalityö on siis kiinnostunut prosesseista, jotka liittyvät vuorovaikutukseen yksilön ja ympäristön välillä. (Närhi 2003, 61-62.) Kuten asunnottomuutta myös sosiaalityötä määritellään ja tulkitaan monilla eri tavoilla. Sipilän (1989, 57) mukaan muuttuvassa maailmassa ei voikaan olla pysyviä määritelmiä. Erilaisia määritelmiä tarvitaan eri aikoina ja eri tarkoituksia varten (Sipilä 1989, 57). Sipilän (1989, 61-62) määritelmän mukaan sosiaalityö toimii arkielämän jatkuvuutta ja normaalisuutta ylläpitävänä yhteiskunnan osajärjestelmänä. Ominaista sosiaalityölle on tehtäväalueen ja työvälineiden eriytymättömyys ja rajaamattomuus. Sosiaalityön työmuotoja ovat kontrolli, tuki, sosialisaatio, suojelu, terapia, yhdyskuntatyö ja rakenteellinen sosiaalityö. (Sipilä 1989, 63-65.) Granfelt, Jokiranta, Karvinen, Matthies ja Pohjola (1999, 8) kertovat teoksessaan käsittävänsä sosiaalityön laaja-alaiseksi vuorovaikutustyöksi, jonka kohteena ovat ihmisen elämäntilanteessa konkretisoituvat sosiaaliset, taloudelliset ja kulttuuriset kytkennät. Heidän mukaansa sosiaalityö on eettistä, reflektiivistä ja yhteiskunnallista ihmissuhdetyötä ja ammatillista toimintaa (Granfelt ym. 1999, 8). Viimeisin kansainvälinen sosiaalityön määritelmä hyväksyttiin Sosiaalityöntekijöiden kansainvälisen liiton (International Federation of Social Workers 2005) yleiskokouksessa Montréalissa, Kanadassa, vuonna 2000. Yleiskokous kuiten-
8 kin myös totesi, ettei mitään määritelmää voi pitää lopullisena, koska sosiaalityö muuttuu ja kehittyy jatkuvasti. Määritelmä on seuraavanlainen: Sosiaalityön tavoitteena on lisätä hyvinvointia edistämällä yhteiskunnallista muutosta sekä ihmissuhdeongelmien ratkaisua, elämänhallintaa ja itsenäistymistä. Sosiaalityön kohteena ovat vuorovaikutustilanteet ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä. Välineenä sosiaalityö käyttää sosiaali- ja käyttäytymisteoreettista sekä yhteiskunnan järjestelmiä koskevaa tietoa. Sosiaalityön perustana ovat ihmisoikeuksien ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden periaatteet. Nykyisin sosiaalityössä vaaditaan koko ajan uudenlaisten työtapojen kehittämistä, josta asumisneuvonta on yhtenä esimerkkinä. Rakenteellisen, ehkäisevän ja moniammatillisen työn merkitys korostuu, ja verkostoituminen sekä verkostotyö ovat sosiaalityön ajankohtaisia työmenetelmiä. (Helminen 2005.) Sosiaalityötä voi määritellä myös ennaltaehkäiseväksi sosiaalityöksi tai kriisityöksi. Asumisneuvojan työnkuvaan voivat kuulua kummatkin. Ennaltaehkäisevän työn perusajatuksena on, että mitä aikaisemmin ongelmiin puututaan, sitä tehokkaampi sosiaalinen ja taloudellinen vaikutus toiminnalla on (Lehtinen & Valtonen 1997, 30). Ennaltaehkäisevä sosiaalityö on Caplanin klassisen jaottelun mukaan eriteltävissä primaari-, sekundaari- ja tertiaaripreventioon. Primaaripreventiivinen työ on yleisen hyvinvoinnin ylläpitämistä yhteiskunnan palvelujen ja tukijärjestelmän avulla. Nämä ovat suurelle yleisölle tarkoitettuja universaaleja palveluja, joiden tarkoituksena on ehkäistä ongelmien tai kriisitilanteiden ilmaantumista sekä vähentää sosiaalisia ja taloudellisia riskejä. Tavoitteena on vahvistaa arkielämän sujuminen sekä pitää elinolot ja hyvinvointi kohtuullisena vahvistamalla yksilön voimavaroja muuttuvissa elämäntilanteissa. Työmuotoina ovat muun muassa yhteistyö, neuvonta, ohjaus, tuki ja kontrolli. (Lehtinen & Valtonen 1997, 26-27, 32.) Sekundaaripreventiivinen toiminta on lähinnä ongelmatilanteiden alkuvaiheen työskentelyä. Siinä pyritään tunnistamaan vielä melko lievät ongelmat niiden varhaisvaiheessa, jotta estetään ongelmien paheneminen. Työn tavoitteena on vahvistaa yksilöiden omatoimista selviytymistä sekä säilyttää ja tukea heidän
9 sosiaalisia siteitään, jotta voitaisiin ehkäistä tarve puuttua entistä syvemmin heidän elämäänsä. Sekundaaritason preventiivinen työ keskittyy yksilötapauksiin. (Lehtinen & Valtonen 1997, 27.) Tertiaalipreventiivinen työ kohdistuu erityisissä riskioloissa olevien asiakkaiden ongelmien pahenemisen ehkäisemiseen. Ongelmat ovat monimutkaisia ja vahingollisia, ja kohdennetulla toiminnalla pyritään välttämään pitkään jatkuneiden ongelmien vaikutukset. Työ edellyttää käytännössä monesti erityisalojen ammatillista apua. (Lehtinen & Valtonen 1997, 27.) Ennaltaehkäisevän ja korjaavan sosiaalityön toiminnan rajat eivät edellä kuvattujen määrittelyidenkään pohjalta ole selviä ja yksiselitteisiä. Ennaltaehkäisevä työ tähtää muutokseen ihmisten hyvinvoinnin säilyttämiseksi tai lisäämiseksi ja riskialttiuden vähentämiseksi. Korjaava työ puolestaan tähtää muutokseen, jotta jo olemassa olevat ongelmat saadaan poistetuksi ja jotta ongelmien muuttuminen entistä vakavammiksi voidaan estää. Monissa tilanteissa toiminta siis on samanaikaisesti sekä ennaltaehkäisevää että korjaavaa työtä. (Lehtinen & Valtonen 1997, 29.) Kriisityö herättää tavallisesti ensimmäiseksi ajatuksen tsunamikatastrofista tai Jokelan tragediasta. Olemme tottuneet viime aikoina yhdistämään sanan lähinnä traumaattisiin kokemuksiin ja niistä toipumiseen. Kriisityö liittyy mielessämme helposti kriisi- ja katastrofipsykologiaan ja kriisiterapiaan. Kriisi-sanan lähtökohta on kreikan kielessä, ja se tarkoittaa äkillistä pysähtymistä, käännekohtaa tai tilannetta, jossa yksilön aiemmat kokemukset ja keinot eivät riitä ratkaisemaan ongelmaa. Ilmeisesti alkuperäisessä merkityksessä käsite piti sisällään myös mahdollisuuden, eli se ei ollut pelkästään negatiivinen sävyltään. Arkikäytössä kriisi-sanaa käytetään hyvin monessa eri merkityksessä, esimerkiksi kuvaamaan äkillistä tapahtumaa ja sen välittömiä seurauksia. (Palosaari 2007, 22-23.) Kriisi- ja kriisityö-käsitettä käytetään myös sosiaalityön määrityksissä. Kriisipsykologialla ja sosiaalityön kriisityöllä on sama tavoite: tukea äkkitilanteeseen jou-
10 tunutta ihmistä käyttämään voimavarojaan selviytyäkseen ja toipuakseen tilanteesta ja sen aiheuttamista seurauksista (Palosaari 2007, 89). Sosiaalityön yleisluokitus luonnoksessa Kallinen-Kräkin ja Kärki (2004, 60) kuvaavat kriisiä muun muassa seuraavasti: Kriisillä tarkoitetaan äkillistä, kärjistynyttä, yllättävää, järkyttävää tai uutta tilannetta, jossa henkilön aiemmat toimintamallit tai ongelmanratkaisumenetelmät eivät enää mielekkäästi toimi. Kriisi voi olla myös murros- tai vaaravaihe ihmisen elämässä. Yleensä kriisiin ei ole osattu varautua. Vaikea kriisi saattaa johtaa toimintakyvyn menettämiseen. Kallinen-Kräkin ja Kärki (2004, 60-62) jaottelevat kriisit kolmeen eri luokkaan: Kehitysvaihekriisejä ovat esimerkiksi koulun aloitus, itsenäistyminen lapsuuden perheestä sekä keski-iän ja vanhuuden kriisit. Arjen kriiseihin kuuluvat muun muassa taloudellinen romahdus, työttömäksi jääminen ja asunnon menettäminen. Traumaattisia kriisejä ovat puolestaan esimerkiksi vakava sairaus tai vammautuminen ja läheisen kuolema. Sosiaalityössä ihmisiä autetaan huomaamaan ja hyödyntämään omia ja ympäristön voimavaroja, jotta eläminen ja toimiminen olisi mielekästä (Kallinen- Kräkin & Kärki 2004, 19). Asiakkaan tai hänen omaisensa kohtaama kriisi muuttaa, rajoittaa tai heikentää hänen toimintaedellytyksiään ja haavoittaa häntä henkisesti. Juuri tällaisissa tilanteissa sosiaalityötä tekevät kohtaavat asiakkaitaan. (Kallinen-Kräkin & Kärki 2004, 60.) Tällöin sosiaalityön kriisityö tarkoittaa sitä, että asiakas saa sekä psykososiaalista tukea että apua käytännön asioissa. 2.2 Asunnottomuus Asunnottomuus ymmärretään eri tavalla eri maissa. Euroopan Unionin maillakaan ei ole asunnottomuuden määrittelystä yksimielisyyttä, sillä FEANTSA (European Federation of National Organisations Working with the Homeless), joka tuo asunnottomuuskysymystä esille EU:ssa, ei ole määritellyt yksiselitteisesti asunnottomuutta. Näin ollen tutkijat ja päättäjät käyttävät siitä omia, erilaisia
11 määritelmiään. EU-maiden kansallisten raporttien pohjalta Avramov (1999, 13) on esittänyt seuraavan määritelmän (Kärkkäinen, Hannikainen & Heikkilä 1998, 5): Asunnottomalla (kodittomalla) ei ole henkilökohtaista, kunnollista asuntoa. Asunnottomia ovat henkilöt, jotka eivät saa henkilökohtaista, pysyvää, kunnollista asuntoa tai eivät pysty pitämään sitä joko taloudellisista tai sosiaalisista syistä johtuen. Asunnottomia ovat myös henkilöt, jotka eivät saa asuntoa, koska eivät kykene elämään itsenäisesti eivätkä näin ollen kykene pitämään asuntoa. Nämä henkilöt tarvitsisivat hoivaa ja tukea, mutta eivät ole laitoshoidon tarpeessa. Asunnottomuus-sanan käyttöön siirryttiin Suomessa 1970-luvulla. Vielä 1960- luvulla asunnottomia nimitettiin heidän ominaispiirteidensä mukaan, esimerkiksi irtolaisiksi tai alkoholisteiksi, mutta nykyisen käsitteen avulla on haluttu päästä eroon juuri niistä määrittelyistä, jotka perustuvat asunnottoman ihmisen persoonallisiin piirteisiin. Suomalaisen asunnottomuuden määrittelyn lähtökohtana on se paikka, jossa asunnoton oleilee. Tätä määrittelyä on käytetty 1980-luvun puolivälistä saakka. (Kärkkäinen, Hannikainen & Heikkilä 1998, 6, 10.) Asunnottomiksi määritellään Suomessa (Kärkkäinen, Hannikainen & Heikkilä 1998, 10-11) ne, jotka: - elävät ulkona tai tilapäissuojissa, joita ei ole asunnoiksi tarkoitettu, kuten puutarhamökissä, saunakamarissa, ulkovajassa, työmaaparakissa, asuntovaunussa, jalasmökissä tms. - elävät yömajoissa tai kodittomien asuntoloissa - elävät asunnon puutteen vuoksi hoito- tai huoltokodeissa, ensisuojassa, hoidollisessa asuntolassa tai vastaavassa hoidollisessa yksikössä - elävät asunnon puutteen vuoksi psykiatrisessa sairaalassa, vanhainkodissa tai kehitysvammalaitoksessa - ovat vapautumassa vankilasta eikä heillä ole asuntoa tiedossa ja joille ei myöskään ole varattu asuntolapaikkaa Kriminaalihuoltoyhdistyksen tai muun vastaavan yhdistyksen toimesta - asunnon puutteen vuoksi majailevat tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona. Tähän ryhmään ei lueta vanhempiensa luona asuvia nuoria - lisäksi asunnottomiksi luetaan perheet, jotka yhteisen asunnon puuttuessa asuvat erillään tai tilapäismajoituksessa kuten matkustajakodissa tai sukulaisten ja tuttavien luona. Asunnottomiin perheisiin luetaan myös ensikodissa asuvat äidit, joilla ei ole asuntoa ja avoparit, joille on syntymässä lapsi ja joilla ei ole yhteistä asuntoa tiedossa
12 Kummatkin edellä mainituista määritelmistä ovat hyviä ja asunnottomuutta eri puolilta tarkastelevia. Näitä lyhyempi ja ytimekkäämpi on Dalyn (1996) yksinkertainen asunnottomuuden määrittely, jonka mukaan asunnoton on henkilö, jolta puuttuu riittävä suoja, jossa hänellä on oikeus asua turvallisesti. Tässä määrittelyssä annetaan tilaa yksilön itse määritellä, mitä on riittävä ja turvallinen, eli se on lähtökohdaltaan asunnottoman omista käsityksistä lähtevä. Dalyn määritelmän heikkoutena onkin tosin juuri se, että koska siinä asunnottomuutta ei määritellä objektiivisista ja yleismitallisista käsityksistä käsin, sitä on vaikea käyttää esimerkiksi asunnottomuuslukuja mitattaessa. Asunnottomuus vaikuttaa yksilön koko elämään, sillä asuminen on tapa olla yhteiskunnassa ja maailmassa. Jos asunto puuttuu, yhteiskuntaan integroituminen on äärimmäisen vaikeaa, sillä juuri asuntoa pidetään integroitumisen perusedellytyksenä. Nykyään asunnottomuus on alettu nähdä moniulotteisena kysymyksenä, johon tarvitaan kullekin asunnottomalle kohdistettuja yksilöllisesti räätälöityjä ratkaisuja. (Granfelt 2003, 28.) Asunnottomien moniongelmaisuus on kasvanut viime vuosina, eikä monesti enää riitä pelkkä asunnon saaminen, vaan tarvitaan monenlaisia asumisen tukimuotoja ja -palveluja elämänhallinnan tukemiseksi (Hynynen 2005, 7). Tyypillinen asunnoton on pitkään ollut keski-ikäinen alkoholisoitunut yksinäinen mies. Viime vuosina asunnottomuuden luonne on alkanut kuitenkin hitaasti muuttua. Asunnottomat ovat monesti moniongelmaisia, erilaisista päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiviä, kenties pitkäaikaistyöttömyyden takia syrjäytyneitä ja asuntonsa menettäneitä. (Kärkkäinen 2002, 373.) Entistä useampi asunnoton on myös alle 25-vuotias nuori tai kokonainen perhe (Kärkkäinen 2002, 378-379). Asunnottomuutta aiheuttavat esimerkiksi puute halvoista vuokra-asunnoista, köyhyys, syrjäytyminen ja päihteet (Korhonen 2002, 9). Asunnottomuus keskittyy Suomessa etenkin pääkaupunkiseudulle, jossa on runsas puolet koko maan asunnottomista. Vuonna 2000 heitä oli noin 5400 henkeä. Helsingissä asunnottomia oli noin 4400. Koko maan 800 asunnottomasta perheestä noin 600 oli Helsingissä, ja heistä pääosa oli maahanmuuttajaperheitä. Asunnottomista runsas 70 prosenttia oli kasvukeskuksissa. (Fred-
13 riksson 2000, 44.) Uusien tilastotietojen eli Valtion asuntorahaston kunnilta keräämän tiedon mukaan Suomessa oli marraskuussa 2006 7400 yksinäistä asunnotonta ja noin 300 asunnotonta perhettä. Perheiden asunnottomuus oli siis selvästi vähentynyt. Kasvukeskuksissa oli tuolloin yli 80 prosenttia maan asunnottomista. Helsingissä oli yksinäisiä asunnottomia 3065 ja noin 140 asunnotonta perhettä. (Nimi ovessa 2007, 4-5.) Asunnottomien todellinen määrä on kuitenkin näitä määriä suurempi, koska kaikkia asunnottomiksi luettuja ryhmiä ei asunnottomuustilastoissa ole voitu arvioida tarkasti (Korhonen 2002, 9). On hyvin vaikea arvioida esimerkiksi tuttavien ja sukulaisten luona asunnon puutteen takia majailevien henkilöiden todellisia määriä (Ryöti 2005, 9). Asunnottomuus alettiin nähdä 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ongelmana, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan erityis- ja sosiaalihuollon toimenpiteitä, ja vasta 1980-luvulta alkaen asunnottomuutta on pyritty Suomessa vähentämään järjestämällä asunnottomille tavallisia asuntoja. Tätä ennen asunnottomuutta ei oltu juuri lainkaan tarkasteltu asuntopoliittisena kysymyksenä. (Kärkkäinen, Hannikainen & Heikkilä 1998, 62.) Suomessa asunnottomuuden poistamiseksi on pyritty luomaan selkeä toimintapolitiikka, minkä takia asunto- ja sosiaalipolitiikkaa sekä asunnottomille tuotettuja palveluja on mahdoton erottaa toisistaan niitä ei voi tarkastella erillisinä kuten monissa maissa voi (Kärkkäinen, Hannikainen & Heikkilä 1998, 1). Asuntojen järjestämisessä asunnottomille kuntien sosiaaliviranomaiset ovat keskeisessä asemassa. Vaikka myös useat järjestöt tuottavat palveluita asunnottomille, kunnilla on kuitenkin palveluita koordinoiva rooli ja ensisijainen asema. (Hannikainen-Ingman 1998, 61-62.) Kärkkäisen (1996, 5) mukaan Suomi on onnistunut tähän mennessä tehokkaasti estämään syrjäytymistä ja asunnottomuutta yleisen sosiaaliturvan, asumistuen ja sosiaalisen vuokra-asuntotuotannon avulla. Asunnottomia kuitenkin yhä on, mutta nykyisin he ovat entistä nuorempia ja piiloasunnottomuus on yleistynyt. Piiloasunnottomuutta on esimerkiksi sukulaisten ja tuttavien luona asuminen sekä se, että nuoret jäävät asumaan vanhempiensa luokse, koska oman
14 asunnon hankkiminen on vaikeaa tai kallista. (Kärkkäinen & the Feantsa Group in Finland 1996, 76.) Koko maan kattavia asunnottomuuden vähentämisohjelmia on laadittu vuosien varrella. Asumisneuvonnan tehostaminen mainitaan yhdeksi hyväksi havaituksi keinoksi asunnottomuuden vähentämisessä vuoden 2001-2005 ohjelmassa. (Hynynen 2005, 7.) Myös Neljän viisaan ryhmän (Nimi ovessa 2007, 25) selvityksessä yhtenä toimenpide-ehdotuksena on asumisneuvojatoiminnan valtakunnallinen kehittäminen. Selvitys valmistui lokakuussa 2007, ja sen tavoitteena on pitkäaikaisasunnottomuuden vähentäminen ja poistaminen. Suomessa eräs tärkeimmistä asunnottomuuden syistä on kohtuuvuokraisten asuntojen puute, kun taas esimerkiksi Tanskassa asunnottomuus ei ole enää asunto-ongelma, sillä siellä asuntoja on tarjolla kaikille, jotka pystyvät asumaan tavallisessa asunnossa (Kärkkäinen, Hannikainen & Heikkilä 1998, 15). Ympäristöministeriön selvitysmieheksi asettaman Fredrikssonin (2000, 14) ehdotuksen mukaan tärkeimmät asunnottomuuden vähentämiseen tarvittavat toimenpiteet ovat vapautuvien ja uusien aravavuokra-asuntojen jako, itsenäisen asumisen edistäminen tukitoimenpitein sekä tuki- ja kriisiasumisen muotojen ja palvelujen kehittäminen. Ympäristöministeriön vuonna 2007 asettaman niin sanotun Neljän viisaan ryhmän selvityksen mukaan pitkäaikaisasunnottomuuden poistamiseksi tarvitaan entistä kohdennetumpia, yksilökohtaisesti räätälöityjä ratkaisuja, intensiivisempää tukea, kuntoutusta ja valvontaa (Nimi ovessa 2007, 7). Kunnat ovat kehittäneet erilaisia ratkaisuja asunnottomuuden vähentämiseksi ja poistamiseksi. Jyväskylässä asunnottomien asioita hoitaa päävastuussa kristillinen vapaaehtoisjärjestö Katulähetys, jolta Jyväskylän kaupunki ja maalaiskunta ostavat asumispalveluja (Kärkkäinen, Hannikainen & Heikkilä 1998, 63-64), kun taas Helsingissä asunnottomien asioita hoiti aiemmin Helsingin sosiaaliviraston erityissosiaalitoimisto eli Esto (Korhonen 2002, 40) ja tällä hetkellä vastaavia asioita hoitavan yksikön nimi on Asunnottomien sosiaalipalvelut eli Asso (Helsingin kaupungin sosiaalivirasto 2008a). Useimmiten muissa kunnissa asunnottomien palveluja hoidetaan kunnan muun palvelujärjestelmän osana. (Kärkkäinen, Hannikainen & Heikkilä 1998, 29.) Useilla järjestöillä on palveluita
15 asunnottomille, ja ne saavat suurimman osan toimintavaroistaan julkiselta sektorilta, jotka ostavat niiltä palveluja (Kärkkäinen, Hannikainen & Heikkilä 1998, 32). Häätö voi monesti johtaa asunnottomuuteen. Häätö on kaksivaiheinen prosessi, johon kuuluvat häätöperusteen hankkiminen käräjäoikeudesta ja häätöperusteen täytäntöönpano ulosotossa (Linna 2004, 1). Yksinkertaisesti kerrottuna kiinteistöyhtiö eli vuokaranantaja ryhtyy oikeudellisiin toimenpiteisiin saadakseen vuokrasopimuksen purettua. Jos häätöperuste saa lain voiman käräjäoikeuden käsittelyssä, häätö voidaan toteuttaa ulosoton keinoin. Yleisin syy häätöuhan alaiseksi joutumiselle ovat maksuvaikeudet, toisin sanoen asukkaalla on maksamattomia vuokravelkoja asunnostaan. Joissakin tapauksissa maksamattomia vuokria ei ole lainkaan, vaan häädön uhan syynä on esimerkiksi muita asukkaita häiritsevä käyttäytyminen. (Salovaara-Karstu & Muttilainen 2004, 41.) Asumishäiriöt voivat olla seurausta muun muassa päihteiden käyttöön tai mielenterveyteen liittyvistä ongelmista, järjestyssääntöjen rikkomisesta, perheväkivaltaan liittyvistä häiriöistä tai huoneiston huonosta kunnosta, joka aiheuttaa esimerkiksi hajuhaittoja ympäristölle. Jotta kiinteistöyhtiö voi viedä asiaa asumisrauhan häirinnästä eteenpäin, asukkaan tulee tehdä kirjallinen valitus häiriöstä. Suulliset valitukset eivät johda toimenpiteisiin. Kirjallisen valituksen perusteella isännöitsijä arvioi, annetaanko häiriötä aiheuttavalle asukkaalle varoitus. Useammasta varoituksesta voi seurata häätöuhka. (Haapanen 2004, 17.) Yleinen käytäntö vaikuttaa olevan, että jos vuokralaisen vuokravelka kasvaa kahden kuukauden suuruiseksi, kiinteistöyhtiön vuokravalvonta lähettää asukkaalle perintäkirjeen, jossa kerrotaan viimeinen päivämäärä, milloin erääntyneet vuokrat on maksettava. Muuten asia siirtyy käräjäoikeuteen käsiteltäväksi häätöperusteen saamiseksi. Aikaa, jolloin vuokranmaksun viivästymiseen on vuokranantajan puututtava, ei ole yleisesti määritelty laissa. Suomen Kuntaliiton selvityksen mukaan vuonna 1996 kuntien omistamissa vuokrataloissa lähetettiin karhukirje vuokran viivästymisestä tavallisimmin 14-30 päivän myöhästymisen jälkeen ja ilmoitus tulevasta häätötoimenpiteestä 1-2 kuukauden jälkeen. Yleen-
16 sä häätö seurasi kolmen kuukauden tai pidemmän ajan kuluttua vuokran maksamatta jättämisestä. (Siimes 2001.) Maaliskuusta 2004 lähtien häädön täytäntöönpano säädellään laissa (Ulosottolaki 1895/37). Paikallisella ulosottomiehellä on toimivalta panna häätöperuste täytäntöön pyydettäessä (Linna 2004, 2, 49), vaikka myös häädettävän omatoimista muuttoa on edistettävä käytettävissä olevin toimin (Linna 2004, 6). Onkin varsin tavallista, että häädettävä muuttaa pois ennen häätöä tai että häätö raukeaa muusta syystä (Linna 2004, 8). Jos häädettävä ei ole muuttanut pois asunnosta omatoimisesti ulosottomiehen muuttokehotuksessa asettamaan päivämäärään mennessä, ulosottomiehellä on oikeus tarvittaessa käyttää voimakeinoja avatakseen lukkoja ja ovia ja poistaakseen sekä ihmiset että omaisuuden asunnosta. Lisäksi hänellä on oikeus saada poliisilta virka-apua. (Linna 2004, 55, 88.) Häädetyn omaisuuden suhteen toimitaan sillä yleisellä periaatteella, että arvokas omaisuus otetaan talteen ja myydään ja arvoton tai vähäarvoinen omaisuus hävitetään (Linna 2004, 95-96). Häätöä ei voida toimittaa siten, että asunnottomat lapset tai välittömän sosiaalihuollon tarpeessa olevat henkilöt poistetaan asunnosta ja jätetään heitteille. Asunto- ja sosiaaliviranomaisten tehtävänä on järjestää lasten asuminen tai selvittää sosiaalihuollon palvelujen tarve. (Linna 2004, 65.) Häädöistä aiheutuvat kustannukset ovat huomattavat. Yksi häätö maksaa kiinteistöyhtiölle arviolta keskimäärin 2300 euroa. Kustannus aiheutuu siitä, että häätöprosessin aikana asuntoa ei voi vuokrata uudelleen, joten yhtiölle kertyy vuokratappiota. Usein häätöasuntoihin on myös tehtävä remontteja, mitkä lisäävät kiinteistöyhtiön kustannuksia. Myös asukkaalle aiheutuu häätöprosessista kuluja, muun muassa oikeudenkäynnistä. (Hietikko 2004, 24.) Helsingin kihlakunnan alueella varsinaisia häätöjä, mikä tarkoittaa, että asunto konkreettisesti tyhjennetään tuomioistuimen päätöksen perusteella, on 300-400 vuodessa. Häätöhakemuksia alueella on vuosittain 1000-1300. (Anteroinen 2007.) Häädetyistä ei ole laajaa tutkimustietoa, mutta on arvioitu, että lapsiper-
17 heitä on 25-40 prosenttia ja että noin puolet häädetyistä on yksinasuvia miehiä (Linna 2004, 9). Häätö, joko vuokravelkojen tai häiritsevän elämän takia, on yksi pahimmista kohti asunnottomuutta työntävistä riskitekijöistä (Granfelt 2003, 53). Häätöjä ja häätöuhkatilanteita voitaisiin estää asumisongelmien ennalta ehkäisemisellä sekä nopealla puuttumisella ongelmiin. Vuokranantajien ja viranomaisten yhteistyö sekä asumisneuvonta ehkäisevät häätöjä. (Salovaara-Karstu & Muttilainen 2004, 83.) 2.3 Sosiaalinen isännöinti ja asumisneuvonta Asumisneuvojan työ liittyy läheisesti niin kutsuttuun sosiaaliseen isännöintiin. Sosiaalisessa isännöinnissä on kysymys asukkaiden, kiinteistöyhtiön organisaation ja julkisen sektorin yhteistyöstä. Perinteinen isännöinti ja kiinteistöhoito keskittyy pääasiassa kiinteistön tekniseen kunnossapitoon ja talouden hoitoon. Yksityiseen asukkaaseen kohdistuva isännöinti on ollut vähäistä, ellei ongelmatilanteita ole ilmennyt. Sosiaalinen isännöinti on asukkaiden kanssa yhteistyössä toimimista siten, että asukkaita kannustetaan aktiivisuuteen ja heidän toimintaedellytyksiään lisätään. Tämä edellyttää myös yhteistyötä muiden viranomaisten kanssa. (Haapanen 2004, 12.) Käsitteenä sosiaalinen isännöinti (social förvaltning) mainittiin jo vuonna 1983 Norjassa pohjoismaisten yleishyödyllisten rakennuttajaorganisaatioiden kokouksessa. Suomessa käsitettä ja sen käytännön sovellutuksia ovat tutkineet Terttu Nupponen (1991) ja Ensio Syrjänen (1991). (Hietikko 2004, 9.) Norjassa ja Tanskassa käytiin laajalti keskustelua asumisen uusista suunnista ja kaupunkiuudistuksen tehtävistä, ja vaikka Suomessa keskustelu ei ollut yhtä painokasta kuin muissa pohjoismaissa, käynnisti Nupposen (1991, 74) mukaan alueellisten kiinteistöhuoltoyhtiöiden saama kritiikki 1980-luvulla Suomessakin uudistuksia, joiden tavoitteena oli muun muassa monipuolistaa huoltoyhtiöiden toimintaa. Näistä uudistuksista sai alkunsa sosiaalisen isännöinnin ajatus. Sosi-
18 aalisen isännöinnin käsite muovautui siis koti- ja ulkomaisten vaikutteiden sekä paikallisten ja valtakunnallisten intressien kohtaamisen tuloksena. Suomen ensimmäinen sosiaalisen isännöinnin projekti käynnistyi 1980-luvun lopulla kokeilutoimintana Jyväskylässä. (Nupponen 1991, 74.) Projekti toteutettiin Jyväskylän kaupungin Kuokkalan kaupunginosassa vuosina 1988-1990, ja sen tavoitteena oli kehittää alueellisesta kiinteistöhuoltotyöstä entistä asukasläheisempää uusien toimintamuotojen avulla (Nupponen 1991, 7). Syrjäsen (1991, 99) mukaan lähiökritiikin juuret olivat 1960- ja 1970-luvun aluerakentamisessa, jolloin asuntoja rakennettaessa asuinympäristö ja palvelut jäivät puutteellisiksi. Sosiaalisen isännöinnin projekti oli ennen kaikkea kiinteistönhoidon kehittämishanke, jonka perusajatuksena oli alueellisen kiinteistönhoidon uudella organisoinnilla parantaa asuinalueen palveluja ja viihtyisyyttä. Alueellisen palvelujärjestelmän toimintamallissa sosiaalinen isännöinti puolijulkisena palveluna muodostaa keskeisen linkin julkisten ja yksityisten palvelujen välissä. (Syrjänen 1991, 100, 102.) Sosiaalinen isännöinti tarkoittaa asukkaiden aktiivista otetta asumisensa ja lähiympäristönsä kehittämiseen (Syrjänen 1991, 115-116). Sosiaalisessa isännöinnissä on kyse paitsi yhteisöllisestä huolenpidosta myös palveluisännöinnistä, eli vanhasta talonmiesjärjestelmästä on otettu käyttöön hyväksi koettuja ja asukasläheisiä piirteitä (Syrjänen 1991, 128-129). Kiinteistöhuollon lisäksi sama organisaatio tuottaa myös asukashuoltoa ja hoivapalveluja yhteistyössä asukkaiden sekä yksityisten ja julkisten palvelujen kanssa (Syrjänen 1991, 130). Asumisneuvonta kuuluu uusiin 2000-luvun työmuotoihin. Asumisneuvonnassa yhdistetään sosiaalinen kehittäminen aluekohtaiseen työotteeseen, ja työ keskittyy sekä yksilöön että yhteisöön (Murto 2003, 14). Asumisneuvonta on tarkoitettu henkilöille, jotka tarvitsevat erityisestä syystä apua asumisensa suhteen. Asumisneuvonnan tavoitteena on asiakkaan kokonaisvaltainen ja yksilöllinen tukeminen asumiseen liittyvissä asioissa ja pulmatilanteissa. Asumisneuvonnalla halutaan turvata asiakkaan asumisen jatkuvuus hänen elämänhallintaansa parantamalla. Syitä asiakkuuteen voivat olla vuok-
19 ranmaksuvaikeudet, häätöuhat, asunnon huono hoito, häiritsevä elämä, asunnonvaihdot ja asunnottomuus. Asumisneuvonnassa ratkaisua ongelmiin etsitään henkilökohtaisesti keskustellen niin asiakkaan kuin mahdollisten yhteistyötahojen kanssa (Murto 2003, 3). Suoranainen asunnonvälitys ei kuitenkaan kuulu asumisneuvojan työnkuvaan eikä ammatilliseen sosiaalityöhön, kun taas asuttaminen eli asumisen järjestäminen on osa sosiaalipalveluja ja toisinaan myös asumisneuvojan työtä (Hassi- Nuorluoto 2000a, 155; Hassi-Nuorluoto 2000b, 38). Asunnottomien asuttaminen on usein jonkinlainen välimiestehtävä, sillä asunnoton ja vuokranantaja eivät kohtaa toisiaan vaivatta. Välimiehen on luotava edellytykset, joilla vuokrasuhde voisi syntyä. (Hassi-Nuorluoto 2000b, 11.) Usein asiakkailla on asumisvaikeuksiensa taustalla myös muita ongelmia, kuten mielenterveys- ja päihdeongelmia. Asumisneuvojan työmenetelmiä ovat muun muassa asiakkaiden vastaanotto, kotikäynnit, puhelin- ja sähköpostiyhteydenotot, konsultointi, yleinen asumisopastus, palveluohjaus ja verkostoyhteistyö alueen palvelujen tarjoajien kanssa. (Haapanen 2004, 7.) Asumisneuvonta on paljolti liikkuvaa työtä, ja asumisneuvojalta odotetaan aktiivista ja rohkeaa työotetta. Asumisneuvojan on hallittava lainsäädäntöä, sillä hän tarvitsee arkityössään muun muassa huoneenvuokralakia (1987/653), lakia asuinhuoneiston vuokrauksesta (1995/481) sekä lastensuojelulakia (1983/683). Koska lastensuojelulain (1983/683) 1 :n mukaan lapsella on oikeus turvalliseen ja virikkeitä antavaan kasvuympäristöön, tasapuoliseen ja monipuoliseen kehitykseen ja etusija erityiseen suojeluun, asumisneuvojan on valvottava lapsen edun toteutumista niin häätö- kuin muissakin asumisen ongelmatilanteissa. Asumisneuvoja on siis ammattitaitoinen linkki kiinteistönhoidon, paikkakunnan peruspalveluiden, etenkin sosiaali- ja terveystoimen, seurakunnan, asukkaiden ja alueella toimivien järjestöjen ja projektien välissä (Hietikko 2004, 20). Kiinteistö-, järjestö- ja sosiaalialan ihmiset puhuvat usein hiukan erilaista kieltä, joten on tärkeää, että asioista keskustellaan ja neuvotellaan, jotta yhteistyö on mahdollista. Asiakas puolestaan tarvitsee monesti puolestapuhujan, kuten asumisneuvojan, joka hallitsee neuvottelutaidon ja pystyy näin ajamaan asiakkaan etu-
20 ja. Asumisneuvojan toimintatavassa toteutuu moniammatillinen työote (Hietikko 2004, 28). Hänen työnkuvaansa voi myös kuulua rakenteisiin, suunnitteluun ja hallintoon vaikuttaminen. (Haapanen 2004, 14). Asumisneuvojalta edellytetään hyviä vuorovaikutustaitoja, sillä hänen keskeisin työskentelyvälineensä on juuri vuorovaikutus eri ihmisten ja tahojen välillä (Haapanen 2004, 32). Asumisneuvojan työnkuvan perustaksi voi katsoa asiantuntijuuden asumisasioiden alalla. Asumisneuvojan esikuva on Tanskasta, jossa monet suuret yleishyödylliset asuntoyhtiöt ovat palkanneet asumisneuvojia (beboerrådgiver) eli sosiaalityöntekijöitä palvelukseensa. Asumisneuvojien työ siellä on pitkälti yhdyskunta- ja aluetyötä. (Hietikko 2004, 7.) Suomessa asumisneuvojahankkeiden alkuna voi pitää vuonna 1988 Jyväskylän Kuokkalan kaupunginosassa alkanutta sosiaalisen isännöinnin projektia. Ensimmäiset varsinaiset asumisneuvojahankkeet alkoivat kuitenkin vasta vuonna 1997 Joensuussa ja vuonna 1998 Tampereella ja Vantaalla. (Backlund 2005, 7.) Kaikkiaan Suomessa arvioidaan olevan tällä hetkellä noin 40 suoraan asukasneuvontatehtävissä työskentelevää työntekijää. Asumisneuvontaa toteutetaan erilaisilla nimikkeillä: sosiaalinen isännöitsijä, asumisneuvoja, asumisohjaaja tai asukassihteeri. Toimintamuotona asumisneuvonta voi olla kiinteistöyhtiöiden, kunnan tai yhdistysten ja säätiöiden toimintaa. (Paasu 2005, 44.) Asumisneuvoja-nimikkeellä on Suomessa hyvin monella eri tavoin toimivia ja eri tavoin palkattuja henkilöitä. Keväällä 2004 heitä työskenteli parillakymmenellä paikkakunnalla (Backlund 2004, 4). Suomen perustuslain (1999/731) 19 :n mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä. Sosiaalihuoltolain (1982/710) 23 :n mukaan asumispalveluja annetaan henkilölle, joka erityisestä syystä tarvitsee apua tai tukea asunnon tai asumisensa järjestämisessä. Saman lain 39 :n mukaan sosiaalihuoltoa on ensisijaisesti toteutettava sellaisin toimintamuodoin, jotka mahdollistavat itsenäisen asumisen sekä luovat taloudelliset ja muut edellytykset selviytyä omatoimisesti