Puhumattomat paikat Puheenvuoroja perheestä Liisa Hokkanen Maritta Sauvola (toim.) 22 Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen julkaisusarja
Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen julkaisusarja 22 Liisa Hokkanen & Maritta Sauvola (toim.) Puhumattomat paikat Puheenvuoroja perheestä Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Oulu 2006
Julkaisija: Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Oulun sosiaalialan osaamiskeskus PL 58, 90015 Oulun kaupunki puh. (08) 55844113, faksi (08) 55844032 Oulun kaupungin painatuskeskus Oulu 2006 ISSN 1458-5375 ISBN 952-5441-21-0
3 Sisällys 5 Lukijalle OSA I Kuuluuko Perhe 15 Perhe, työ, hoiva ja valtio oma ja yhteinen, yksityinen ja julkinen hoivavastuu Raija Julkunen 46 Kun ei tule kuulluksi lapsiperheiden vanhempien kokemuksia arjesta ja avun tarpeista Ulla-Maija Rantalaiho 78 Lastenhoito yksinhuoltajaperheissä palvelujen käyttöä, perheen sisäistä tukea ja hoivaköyhyyttä Teppo Kröger 101 Lapsiperheiden hyvinvoinnin muutossuunnat 2000-luvun Suomessa Katja Forssén OSA II Puhuuko Perhe 119 Perhe turvattomuutta vai turvaa? Riitta Vornanen 142 Lähisuhdeväkivalta rationalisoinnit, valtasuhteet ja ammatillinen puuttuminen Leo Nyqvist 171 Puhetta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä julkisella, yksityisellä ja professionaalisella areenalla Merja Laitinen 205 Lapsuus ja vammaisuus erilaisesta lapsesta osallistuvaksi lapseksi Kaisu Viittala 230 Vanhemman masennus ja lapset Tytti Solantaus 250 Nyt hiljaa, isi juo viinaa! Maritta Itäpuisto 264 Suomalaisten lasinen lapsuus 1994 ja 2004 Teuvo Peltoniemi 281 Kirjoittajat
4
5 Lukijalle Lapset, nuoret ja heidän perheensä elävät arjen todellisuudessa. Tämä arki on osa monenlaisia tapahtumia, muutoksia ja murroksia. Se on myös osa niitä jatkumoita, jotka uusintuvat perheissä, toveripiireissä ja erilaisissa vertaisryhmissä. Enemmän tai vähemmän saumattomasti arkeen liittyvät myös yhteiskunnallisesti järjestyt sosiaalisen tuen muodot, kuten päivähoito, koulu tai vaikkapa lastensuojelu. Elämistapahtumana arki on joskus helppoa joskus rankkaa. Useat tutkimukset osoittavat perheiden todellisuuksien kirjon olevan eriarvoistumassa ja kuilun hyvin ja huonosti menemisen välillä kasvavan. Moniarvoistuva yhteiskunta ja nopeatahtinen muutos ovat tehneet lapsiperheiden arjesta toisaalta vapauksien valtakuntaa ja toisaalta haasteellista selviytymiskamppailua. Lapsiperheille on esillä erilaisia elämisen tapoja, jotka vaikuttavat valittavissa olevilta. Huolimattomalle tarkastelijalle mahdollisuuksien tarjotin näyttää yltäkylläiseltä. Perheiden puolesta puhutaan ja niihin vedotaan. Ensi näkemältä vaikuttaa, että perheille annetaan yhteiskuntapolitiikassa tilaa. Kuitenkin laajempi keskustelun tarkas0telu osoittaa, että perhepolitiikka ei olekaan kovin vahvoilla, kun mukaan otetaan työvoiman käytön ja kansantalouden kilpailukyvyn kysymykset. Tämän julkaisun juuret ovat hankkeessa 1, jossa kaivauduttiin ehkäisevän ja tukevan perhetyön tekemisen erilaisiin mahdollisuuksiin. Hankkeessa toteutettiin vapaaehtoistoimijoiden ja palk- 1 Parasta Lapsille ry:n vuosina 2002 2005 hallinnoima ja RAY:n osarahoittama Ankkuri -projekti toteutettiin Parasta Lapsille järjestön, sen paikallisen Pateniemen osaston ja Oulun kaupungin yhteistyönä (ks. tarkemmin Hokkanen 2003; Hokkanen & Lassila & Saarinen 2005).
6 katyöntekijöiden, ammattilaisten ja maallikkojen, kotiin ja kodin ulkopuolelle sijoittuvan tekemisen erilaisia kombinaatioita. Törmättiin siihen, kuinka helposti viranomaisille näyttäytyvä korjaavan työn huutava tarve vaientaa virastoihin näkymättömän, mutta perheiden arkea kurjistavan, ehkäisevän työn tarpeen. Ehkäisevän työn perusteltavuus on heikko. Se ei taivu lyhytjänteisille ja sektoriorientoituneille tulosmittareille. Sen havaitseminen vaatii perheisiin paneutuvaa otetta ja sosiaalisen asiantuntemusta, joiden asema viime aikoina käyttöönotetuissa ohjausjärjestelmissä on heikentynyt. Törmättiin myös siihen, kuinka varhaiseksi puuttumiseksi nimetty toiminta muuntuu huostaanottoa edeltäväksi korjaavaksi työksi. Havaitsimme, että moninaistuvassa yhteiskunnassa, myös perheiden vaikeuksien kirjo moninaistuu, pirstoutuu, eriytyy, yksilöllistyy. Syntyi ajatus koota yhteen perheiden asiantuntijoita ja pyytää heitä valitsemaan omalta asiantuntemusalueeltaan aihe, joka on jäänyt puheen jalkoihin, puhumattomaksi paikaksi. Tällä idealla toteutimme ensin Studia Generalia luentosarjan ja sitten tämän julkaisun. Luentosarjan toteuttamisen mahdollisti projektirahoituksen ohella hyvä yhteistyöverkosto. Kiitämme Lapin yliopiston sosiaalityön laitosta ja Oulun seudun ammattikorkeakoulua resursointiin osallistumisesta. Yksi luennoitsijoista, Riitta Vornanen, kehotti jatkamaan julkaisuksi. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus mahdollisti idean konkretisoitumisen. Kiitämme osaamiskeskusta hyvästä yhteistyöstä kaikissa prosessin vaiheissa. Lapin yliopiston toimistosihteeri Ritva Lahtista kiitämme osallistumisesta artikkeleiden kielenhuollolliseen työhön ja akatemian tutkija Merja Laitista pikaisesta avunannosta työstämisen kriittisissä kohdissa. Taiteiden opiskelija Timo Takalaa kiitämme joustavuudesta taiton toteutuksessa sekä Oulun kaupungin painatuskeskusta hyvästä asiakaspalvelusta. Lapset ovat olleet julkaisua työstettäessä toimittajien ajatusten keskiössä. Lapset ovat kuitenkin sangen suuressa määrin riippuvaisia perheistään ja perheiden arjen muotoutuminen on läpeensä yhteiskunnallista. Tämä ajatus ohjasi kirjoittajakunnan kokoamista ja ohjaa julkaisun rakennetta. Olemme jakaneet julkaisun kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan perhettä yhteiskunnassa. Tarkastelussa ovat erityisesti perhepolitiikka ja
7 -palvelut. Toisessa osuudessa tarkastelun painopiste siirtyy perheen sisälle. Tarkastelussa ovat perheiden kipeät asiat ja kiperät tilanteet sekä lapsiperheiden moninaisuus. Ensimmäisessä jaksossa Kuuluuko perhe Raija Julkusen ja Katja Forssénin artikkelit käsittelevät yhteiskuntapolitiikkaa. Avausartikkelissa Raija Julkunen tutkii hoivan toteutumista perhe-, työ- ja yhteiskuntapolitiikan linjauksissa. Hoivan paikantamiseen hän käyttää feminististä tutkimusperinnettä ja arjen tarkastelua. Artikkeli on sekä syväluotaus siihen, mitä hoiva on, että asemointi siitä, mihin hoivassa ollaan menossa. Hoivan kenttä paljastuu pirstaleiseksi ja nais-hoivaajille asettuvat odotukset elämän ja yhteiskuntapolitiikan eri alueilla osoittautuvat kasvavassa määrin ristiriitaisiksi. Hoivassa tarvitaan määrän lisäksi myös laatua eli välittämistä ja huolenpitoa. Raija Julkusen ja Katja Forssénin artikkelien välissä on kaksi pieneen empiiriseen aineistoon perustuvaa lapsiperheiden arjen täsmäkuvausta. Ulla-Maija Rantalaiho analysoi ruuhkautunutta arkea elävien lapsiperheiden vanhempien kokemuksia avun tarpeista sekä heidän saamastaan tuesta ja palvelusta. Artikkeli kertoo toisaalta vanhempien sinnikkyydestä, kekseliäisyydestä ja halusta pärjätä omillaan. Toisaalta se kertoo ihmisen voimavarojen rajallisuudesta ja avun hakemisen konstikkuudesta. Lapsiperheiden kotipalvelun alasajo näkyy lapsiperheiden vaikeiden elämäntilanteiden yksinäisyytenä. Aina ei ole ketään eikä mitään tahoa, jossa tulisi kuulluksi. Teppo Kröger käsittelee artikkelissaan kansainväliseen aineistoon nojautuen yksinhuoltajaperheiden hoivajärjestelyjä. Yksinhuoltajat ovat erityinen ryhmä, jonka hoivajärjestelyt ovat poikkeuksellisen haavoittuvia. Kröger löytää hoivakriisejä ja hoivaköyhyyttä, jotka haastavat miettimään, kuinka luotettavalla pohjalla lasten hoiva on etuuksien ja palvelujen kirjon keskellä. Osoittautuu, että epätyypilliset työsuhteet ja työelämän koveneminen tuovat yksinhuoltajien selviytymiselle lähes mahdottomia vastuita. Elämän muutostilanteet ja jokaisen perheen tavalliset arkitilanteet (kuten sairastelut) uhkaavat romahduttaa muutoin toimivankin hoivajärjestelyn. Teppo Kröger osoittaa hoivaköyhyys-käsitteen merkittävyyden ja käyttökelpoisuuden.
8 Ensimmäisen jakson päätösartikkelissa Katja Forssén tutkii suomalaisten lapsiperheiden hyvinvointia viimeisen kymmenen vuoden ajalta laajoihin tilasto- ja kyselyaineistoihin pohjaten. Hän käy perhepolitiikan muutoksia läpi niin etuuksien kuin palvelujen osalta. Artikkelinsa aluksi Forssén toteaa, että kansainvälisissä tutkimuksissa on osoitettu perheen taloudellisen aseman olevan yhteydessä sosiaalisiin suhteisiin ja elämänlaatuun. Artikkelin loppuosassa hän todentaa tämän väitteen myös suomalaisella aineistolla. Tilastot ja tutkimukset paljastavat suomalaisten lapsiperheiden eriarvoistumiskehityksen todellisuuden ja köyhien lapsiperheiden määrän dramaattisen kasvun. Toisen osion Puhuuko perhe avaa Riitta Vornanen lapsiperheiden turvattomuutta käsittelevällä artikkelillaan. Hän toteaa perheen sekä turvan että turvattomuuden lähteeksi. Hän avaa artikkelissaan tämän paradoksin sisältöä. Riitta Vornanen käsittelee turvattomuutta niin parisuhteeseen kuin lasten elämään liittyvänä tekijänä. Hän paneutuu sekä perheen sisäiseen turvallisuuteen ja turvattomuuteen että yleisemmin kasvuympäristön turvallisuuden haasteeseen. Riitta Vornanen toteaa turvattomuuden ja turvallisuuden muodostavan jatkumon ja saavan eriasteisia ilmenemismuotoja. Toisen osion muut artikkelit nostavat esiin elämäntilanteita ja -asioita, joita voitaisiin tarkastella turvattomuuden kautta. Artikkelikohtaiset katsantokannat ovat kuitenkin uskollisia artikkelin teemasta avautuville erityiskysymyksille. Leo Nyqvistin artikkeli lähisuhdeväkivallasta on monipuolinen puheenvuoro perheväkivallan ilmenemisestä, sen ymmärtämisestä ja tulkitsemisesta, siitä irrottautumisesta ja selviämisestä sekä ammattilaisten ja palvelujärjestelmän haasteista väkivaltatilanteiden ja erityisesti sen seurausten käsittelyssä. Leo Nyqvist tarkastelee lähisuhdeväkivaltaa erityisesti rationalisointipyrkimysten ja vallan kehyksissä. Hän toteaa lähisuhdeväkivaltailmiön kompleksiseksi. Vaikka artikkeli antaa osviittoja lähisuhdeväkivallan kanssa tekemisissä oleville, se myös kehottaa varovaisuuteen tavallisten toimintaperiaatteiden liian yksioikoisessa soveltamisessa erityisen ilmiön kanssa työskenneltäessä. Vallan ja väkivallan teeman alla jatkaa Merja Laitinen. Hän tarkastelee lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä monipuolisen tutkimusaineistonsa kautta. Ensin hän tarkastelee lähinnä median
9 puhetta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja tämän jälkeen hän analysoi uhrien puhetta yksityisen ja professionaalisen areenan sekä vaikuttamaan pyrkivän julkisen areenan puheeksi. Erityisesti hän keskittyy puheen kautta tapahtuvaan seksuaalisen hyväksikäytön paljastamisen analyysiin. Eri areenoilla esiintyvä puhe eriytyy ja uhrien ristiriitaiset seksuaalisen hyväksikäytön paljastamiseen liittyvät tuntemukset vyöryvät lukijan tietoisuuteen. Kaisu Viittalan artikkeli muistuttaa omalta osaltaan lapsiperheiden moninaisuudesta. Hän soveltaa erityiskasvatukseen sosiologista lapsuus- ja vammaistutkimusta tarkastellen erilaisia tulkintoja, joita lapsuudelle, vammaisuudelle ja erityisen tuen tarpeessa olevalle lapselle on annettu ja annetaan. Kaisu Viittala paneutuu erityisesti vammaisuuden sosiokonstruktivistiseen malliin, lapsen oikeuksiin ja vammaisen lapsen osallisuuden rakentumiseen. Vammaisten lasten osallisuutta pohtiessaan hän peräänkuuluttaa erilaisuuteen suhtautumisen ja suvaitsevaisuuden nykyistä syvällisempää tarkastelua. Tytti Solantauksen artikkeli käsittelee masentuneen vanhemman lapsia. Hän keskittyy vauvaiän jo ohittaneisiin lapsiin ja heidän perheisiinsä. Tytti Solantaus tarkastelee vanhempien masennusta ja sen oireita lapsen näkökulmasta ja toteaa tarkastelunsa tietoisen ongelmakeskeiseksi. Artikkelin alkuosassa hän käsittelee vakavasti masentuneiden vanhempien lapsia ja loppuosassa käsittely laajenee yhden hankkeen kautta vanhemman lievempiin mielenterveyden ongelmiin. Hän kertoo, miten lapset oma-aloitteisesti merkityksellistävät vanhemman masennusta ja kuinka lapsia voidaan tukea tulkitsemaan tilanne toisin sekä kuinka heitä voi auttaa paremmin ymmärtämään vanhemman käyttäytymistä ja perheen arkisen elämän muotoutumista. Artikkelin lopuksi hän tarjoaa erilaisia välineistä masentuneiden lasten vanhempien kanssa työskentelylle. Teos päättyy lasten ja alkoholin välisen suhteen tarkasteluun kahden eri artikkelin kautta. Maritta Itäpuisto ja Teuvo Peltoniemi paneutuvat vanhempien alkoholin käyttöön lapsen näkökulmasta. Maritta Itäpuiston artikkeli perustuu hänen väitöskirja-aineistoonsa, jossa alkoholiongelmaisten vanhempien kanssa eläneet ihmiset kertovat lapsuudenkokemuksiaan. Hän paikantaa alkoholista ja
10 alkoholiongelmasta puhumisen, puhumattomuuden ja vaikenemisen teemoja perheen sisällä, lähiyhteisössä ja yhteiskunnassa laajemmin. Maritta Itäpuisto kysyy, vaiennammeko me ja vaientaako päihteiden kyllästämä kulttuuriimme lapsen äänen ja hänen tulkintansa alkoholin ongelmakäytöstä. Julkaisun päättää Teuvo Peltoniemen Lasinen lapsuus -tutkimukseen perustuva artikkeli lapsia koskettavasta vanhempien alkoholinkäytöstä. Hän tarkastelee päihdeperheiden esiintymisen yleisyyttä ja niitä seurauksia, joita ihmiset katsovat päihdeperheessä elämisestä heille olleen. Tarkastelun lopputuloksena on hätkähdyttävä kuva siitä, kuinka monien ihmisten elämää vanhempien alkoholinkäyttö varjostaa. Teuvo Peltoniemi toteaakin päihdeperheen yleisyyden aliarvioiduksi ja vanhempien päihteiden käytön haitat lapsille kapea-alaisesti sivuutetuiksi. Artikkelinsa lopuksi hän nimeää päihdeperheet kansanterveydelliseksi ongelmaksi. Useissa julkaisun artikkelista toistuu teemoja, jotka yhdistävät toisessa osiossa käsiteltyjä perheiden erityistilanteita. Kaikissa artikkeleissa ainakin hipaistaan valtaa ja yleensä se on keskeinen osa artikkelin tematiikkaa. Tämä yhteiskuntaan ja perheeseen aina kuuluva ilmiö saa toisinaan ilmenemismuotoja, jotka tekevät onnellisen elämän ja lasten hyvinvoinnin toteutumisen haasteelliseksi. Rantalaihon, Nyqvistin, Laitisen, Solantauksen ja Itäpuiston artikkeleissa nousee esiin elämän vaikean asian puheeksi ottaminen, sen vaikeus, sen sisältämät riskit ja silti vahva halu tai tarve puheeksi ottamiseen. Artikkeleja yhdistää myös palvelujen saannin vaikeus. Palvelujärjestelmän sisääntulot ovat ahtaat. Vaikeissa elämäntilanteissa oikeaan osuminen ja kuulluksi tuleminen on sattumapeliä. Varhainen puuttuminen, asiakaslähtöisyys tai ihmisen oman asiantuntijuuden kuuleminen ei toteudu empiiristen artikkelien kuvaamassa todellisuudessa. Perusteltu ja tutkittu puhe lapsista, nuorista ja perheistä on aina ajankohtaista. Varsinkin silloin, kun yhteiskunnassa tapahtuu nopeasti moninaisia muutoksia. Muutokset vaikuttavat laajasti ja muokkaavat sukupolvien välistä kokemusmaailmaa ja keskinäistä sosiaalista vastuuta. Tärkeä merkitys muutoksiin, niiden vaikutuksiin ja vaikutusten kokemiseen on harjoitetulla talous-, sosiaali- ja perhepolitiikalla. Parhaimmillaan yhteiskuntapolitiikan osien tuli-
11 si vaikuttaa samansuuntaisesti. Valitettavasti on monia viitteitä siitä, että näin ei tällä hetkellä tapahdu, siksi avointa ja kriittistä keskustelua on käytävä edelleen. Parhaillaan Suomessa valmistellaan kansallista Hyvinvointi 2015 -ohjelmaa, jonka tulisi luotsata niitä lähivuosien painopisteitä, joita hyvinvointipolitiikalle asetetaan. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus pyrkii osaltaan edistämään ja vaikuttamaan tähän keskusteluun. Tavoitteena on, että yhteisenä foorumina lähivuosina olisi Pohjoisen ihmisen hyvinvointi 2015 -hanke, joka keskittyisi keskustelemaan ja toteuttamaan pohjoisen ihmisten hyvinvointia. Lasten, nuorten ja perheiden asemasta käyty keskustelu on yksi olennainen osa erilaisia hyvinvointipoliittisia ohjelmia. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus toivoo, että nyt julkaistava Puhumattomat paikat omalta osaltaan vie eteenpäin näitä tavoitteita. Toukokuussa 2006 Liisa Hokkanen Petri Kinnunen
12
OSA I Kuuluuko perhe 13
14
15 Raija Julkunen Perhe, työ, hoiva ja valtio oma ja yhteinen, yksityinen ja julkinen hoivavastuu Johdanto Nykyinen yhteiskuntapolitiikka korostaa voimakkaasti työn ideologiaa ja työllisyystavoitetta. Korkea työllisyys asetetaan hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen ehdoksi. Yhtä lailla tai itse asiassa vielä syvemmässä mielessä hoiva (caring) on inhimillisen elämän perusehto. Perhe on hoivan tyyssija, mutta modernisaatioprosessit ovat tuoneet hoivan perheen yksityisestä myös yhteiseksi ja julkiseksi asiaksi (Anttonen 2005; Anttonen ym. 2003). Informaalin rinnalle on tullut formaali hoiva, perheen ja tuttujen rinnalle yhteisöt (järjestöt, organisoitu vapaaehtoisuus), valtio (julkinen valta) ja markkinat (kaupallinen yritystoiminta). Muuhun Eurooppaan ja koko OECD-maailmaan verrattuna Pohjoismaat ovat erottuneet julkisilla hoivapalveluilla sekä yhteisellä, julkisella hoivavastuulla (Anttonen & Sipilä 1994; 2000; Anttonen ym. 2003). Valtion ja kuntien tarjoama hoiva ei tietenkään ole poistanut perheiden ja läheisten hoivatehtävää, mutta se on päästänyt hoivavastuiset aikuiset kohtuullisen turvallisella mielellä työmarkkinoille ja työhön. Pohjoismaisella hoivamallilla on hyviä saavutuksia. Se on taannut hoivan niillekin, joilla ei ole rahaa tai omaisia. Se on tukenut väestön reproduktiota ja syntyvyyttä. Lisäksi se on edistänyt rakennemuutosta, naisten ansiotyötä, työvoiman tarjontaa ja sukupuolten tasa-arvoa.
16 Naistutkijat puhuivat 1980- ja 1990-luvun vaiheessa uhkaavasta hoivakriisistä. Taustalla olivat ennusteet väestön ikääntymisestä sekä naisten muodostaman informaalin hoivaresurssin niukentuminen naisten ansiotyön yleistyessä ja ammatillisten mahdollisuuksien laajentuessa hoiva- ja hoitotyön ulkopuolelle. Tärkeältä kysymykseltä näytti hoivan sukupuolijakojen murtaminen ja miesten muodostaman hoivaresurssin käyttöönotto. Tällaista kehitystä onkin tapahtunut ainakin informaalissa hoivassa: isät ovat enemmän läsnä lastensa elämässä ja vanhat miehet hoitavat vaimojaan, jos joutuvat tällaisen tilanteen eteen. Lama ja ennustetun työvoimapulan korvannut työttömyys katkaisivat silloisen keskustelun. Nyt hoiva on noussut uudella voimalla niin suomalaisen kuin yleisemmin eurooppalaisen yhteiskuntapolitiikan etualalle. Hoivaan kohdistuu monensuuntaisia paineita. Julkisen sektorin, hoivayrittäjyyden, yritysketjujen, järjestöjen ja perheen suhteet järjestyvät uudelleen. Yksityisten palvelujen tuotantoa ja käyttöä pyritään meilläkin edistämään ostopalveluin, tilaaja-tuottajamallilla, koti- ja hoivatyöstä tehtävällä kotitalousvähennyksellä, palveluseteleillä ja lasten yksityisen hoidon tuella. Vanhusten hoito mielessään Jorma Sipilä (2003) sanoo, että hoiva on kulkenut vuosisadassa pitkän matkan vaivaishoidosta markkinatavaraksi. Edellisiin voisi lisätä kotona tapahtuvan hoidon tuen, jossa siinäkin julkisia palveluja korvataan rahalla. Suomessakin on tehty pieniä siirtoja kohti keskieurooppalaista tulonsiirtovaltiota tai amerikkalaista kätkettyä hyvinvointivaltiota (Gilbert 2004), jossa valtio/kunta sen sijaan, että tuottaisi itse palvelut, tukee rahallisella tuella tai verohuojennuksilla perheissä tapahtuvaa hoivaa ja markkinoilta ostettavia palveluja. Nykyinen hoivamurros rikkoo vanhoja rajoja ja siirtää rajojen paikkoja. Hoiva onkin toimeentuloturvaa helpommin uudelleenorganisoitavissa juuri siksi, että formaalin ja informaalin rajaa voidaan manipuloida hiljaisin, ei-poliittisestipäätettyjen siirtojen kautta. Seuraavassa mielessä julkinen ja perheen oma hoivavastuu kulkevat Euroopan eri maissa vähän eri suuntiin. Keski-Euroopassa, missä naisten ansiotyön yleistyminen on tuore ilmiö, etsitään perheen rinnalle muita vastuunkantajia, valtiota, työnantajia, järjestöjä ja hoivavakuutusta. Julkispalvelujen Suomessa suunta
17 on toinen. Viimeisen viidentoista vuoden suunnanmuutoksessa ainakin mentaaliset mallit ovat vaihtuneet. Julkista valtaa ei ajatella enää (onko joskus ajateltu?) ensisijaiseksi hoivavastuun kantajaksi. Perhe tai yksilö on ensisijaisesti vastuullinen, ja perheet pyrkivät tarjolla olevista julkisista, järjestöjen ja kaupallisista palveluista kokomaan tarpeitaan vastaavia hoivapaketteja. Apua tarvitsevat ovat saaneet tottua ja orientoitua siihen, että hoiva maksaa, ostipa sitä kunnalta tai yksityisiltä tuottajilta, ja todennäköisesti kansalaiset joutuvat käyttämään siihen tulevaisuudessa vielä enemmän omia varojaan. Vertailevan eurooppalaisen hoivatutkimuksen nojalla Sipilä ja Kröger (2004) sanovat, että eurooppalaiset hoivan puitteet ja hoivakulttuurit ovat moninaisia, mutta eivät täydellisen erilaisia. Perheillä on monia tapoja vastata hoivatarpeeseen: kääntyminen perheenjäsenten, sukulaisten, ystävien ja entisten puolisoiden puoleen, kotiavun palkkaaminen, sopivien palvelujen löytäminen, työajan lyhentäminen, lapsen vieminen työpaikalle. Tavoissa on kansallisia eroja, mutta kaikkia löytyy kaikista tutkimusmaista (Englanti, Portugali, Ranska, Italia, Suomi): mummoon luottavia, ystävien auttamia, työaikaa lyhentäviä naisia (myös Kröger tässä julkaisussa). Kaikkialla ratkaisut riippuvat perheen taloudellisesta ja sosiaalisesta asemasta. Jos ette tiedä omasta arjestanne, miten monenlaista kekseliäisyyttä hoivatarpeeseen vastaaminen vaatii julkispalvelu-suomessa, lukekaa Minna Salmen ja Johanna Lammi-Taskulan (2004) Puhelin, mummo vai joustava työaika? Tässä artikkelissa lähtökohtanani on ajatus, että hoivatrendien ymmärtäminen edellyttää sekä sosiaalipoliittisten järjestelmien että arkisten käytäntöjen tutkimusta. Arki realisoi ja testaa luodut järjestelmät. Äidin ja isän kesken jaettu vanhempainvapaa on kuollut kirjain, jos isät eivät käytä vapaata. Hoiva on myös syytä nähdä kokonaisuutena pirstomatta sitä erikseen formaaliksi ja informaaliksi, perheen sisäiseksi ja ammatilliseksi, lasten ja vanhusten hoivaksi (Daly & Lewis 1999; Anttonen ym. 2003). Hoiva on lukuisten poliittisten kysymysten edessä. Miten hoiva voidaan yhdistää tavoiteltuun korkeaan työllisyyteen, joka edellyttää niin naisten kuin ikääntyvien lisääntyvää työhön osallistumista? Miten julkisen vallan, vapaaehtoissektorin, perheen ja läheisten vastuun voi tasapainottaa niin, että vältytään hoiva-
18 vajeilta? Voiko perheen, työn ja hoivan suhteet järjestää niin, että tuloksena on sukupuolten tasa-arvon lähenemistä eikä etääntymistä? Miten puuttua erityistä tukea tarvitsevien perheiden elämään? Miten hoivan etiikkaa voi suojella ja viljellä nykyisessä markkinavetoisessa taloudessa ja individualisoituvassa yhteiskunnassa? Millaisia hoivaoikeuksia hyvinvointivaltion kansalaisuuteen tulisi kuulua? Tämä artikkeli ei pyri ratkaisemaan näitä tai lukuisista muita kysymyksiä. Se tarjoaa katsauksen hoivan trendeihin, niin että kohteena on oman ja yhteisen, so. julkisen hoivavastuun suhde, ja taustana työelämän muutos. Hoiva ja huolehtiminen, naisten työtä Suomessa ja suomen kielessä hoivan käsite on ollut jollain lailla epämukava, vivahteiltaan liian makea, emotionaalinen ja perheensisäinen suhteessa hoivatyön arkisiin realiteetteihin. Paremmin toimivat care 1 englanniksi ja omsorg ruotsiksi. Erityisesti ammattilaiset ovat halunneet hoitaa tai kasvattaa eikä hoivata. Niinpä suomen kielessä sana hoito kattaa sekä nursing että caringkäsitteet. Ajattelen, että hoiva-käsitteen sopimattomuus suomalaiseen puhekieleen ei tee itse asiaa vähemmän tärkeäksi. Naistutkimuksen klassisen määritelmän mukaan hoiva on pään, käden ja sydämen työtä. Sen kohteena on toisen ihmisen avun tarve tai välttämättömyyksien ruumis niin elämänkaaren alussa, lopussa kuin sen kriisipisteissä. Hoiva on ensinnäkin konkreettista hoitoa, joka on hyvin samanlaista syöttämistä, juottamista, pesemistä, pyyhkimistä, vaippojen vaihtoa, ihmiselämän jälkien siivoamista, lähellä oloa, syliin ottamista ja lohduttamista tarvitsipa hoivaa lapsi, vanhus tai vaikeasti vammainen. Täysin avuttomien hoiva on ruumiillista, usein likaista ja raskasta työtä (Tedre 2004ab). Hoivaa on myös kevyempi huolehtiminen (käytettävissä oleminen, kuunteleminen, kuuleminen, myötäeläminen, asioiden hoito ja palvelujen järjestäminen). Konkreettisen työn lisäksi hoiva on myös välittävää ja huolehtivaa asennetta ja etiikkaa. 1 Care ja caring kääntyvät suomeksi hoivaksi, huolenpidoksi, huolehtimiseksi ja välittämiseksi.
19 Hoivan kategoria on ollut feministisen sosiaalipolitiikan kivijalka, ja feminismi on antanut hoivalle näkyvyyttä, teoreettisen ja poliittisen statuksen. Feminismi on pitänyt esillä sellaista yksinkertaista totuutta, että säilyäkseen ihmiskunta tarvitsee hoivaa. Olemme kaikki elämässämme hoivan saajia ja antajia. Erityisesti brittifeministit ovat halunneet tasapainottaa markkina- ja työetiikkaa nostamalla keskusteluun ei vain hoivan sovittamista työelämän vaatimuksiin, vaan itsestä, toisesta ja maailmasta huolehtimisen perustavanlaatuisen tärkeyden (Williams 2004). Niin perheessä, työmarkkinoilla kuin modernin yhteiskunnan ideologiassa hoiva ja huolehtiminen ovat naisellisia. Naisellisia ovat olleet sekä hoivaan liitetty altruismi että työn luonne. Hoiva on osa naistyön kolmen C:n, cleaning, cooking, caring, kokonaisuutta, jonka Leena Eräsaari on suomentanut kolmeksi K:ksi: kuuraus, köksäys, kaitseminen. Kaitsemista onkin vaikea erottaa kuurauksesta ja köksäyksestä. Kodeissa osansa kolmesta K:sta saavat myös ruumiillisesti ja henkisesti kykenevät perheenjäsenet. Ajankäyttö- ja arkitutkimusten valossa kotityön naisellisuus muuntuu hitaasti (Pääkkönen 2005; Jokinen 2005). Voi vain arvailla, missä määrin nimenomaan äitiys ja äitiyden ideologia ovat määritelleet naisen yleiseksi hoivaajaksi ja kotityön tekijäksi. Suomalaista perhemallia on kutsuttu kahden elättäjän ja kahden hoivaajan malliksi. Osuvampaa olisi ehkä puhua yhden ja kolmen neljäsosan (1 + 3/4) ansaitsijan sekä yhden ja yhden neljäsosan (1 + 1/4) hoivaajan mallista. Naisten palkat ovat pienemmät, naisten työaika on lyhyempi, naiset pitävät äitiys-, vanhempain- ja hoitovapaat ja ovat siis kolme neljäsosan ansaitsijoita. Miesten osuutta vanhempainvapaista, lasten hoidosta, kotityöstä ja koko informaalista huolehtimisesta voisi ehkä pitää yhden neljäsosan mittaisena. Yksi feminismin haasteista on ollut samanaikaisesti sekä antaa arvo hoivalle että purkaa sen sukupuoliset kaavamaisuudet, uskoa mieskin täysivaltaiseksi ja päteväksi hoivaajaksi. Suomessa vuonna 1978 käyttöön otettu isyysloma oli ensimmäinen, aikanaan kiistelty ja ivattukin, tunnustus miehen kyvylle hoivata. Moderneissa yhteiskunnissa hoivalle asettuvat vaatimukset kasvavat ja laajenevat. Ensinnäkin lasten, vanhusten ja vammaisten kohtelua koskeva eettinen herkkyys lisääntyy. Kotityön aika-
20 vaatimukset eivät vähene vesijohdoista ja viemäreistä, sähköhelloista ja jääkaapeista, valmiiden vaatteiden ja elintarvikkeiden tarjonnasta huolimatta. Kodin standardi nousee ja sen mukana kolmen K:n vaatimukset. Tämän päivän huolehtiminen saa yhä uusia sisältöjä. Siihen kuuluu viihtyisän kodin luominen, huolehtimista kodin ja perheenjäsenten mausta ja tyylistä, ravinnon monipuolisuudesta, lisäaineista, kaloreista, rasvoista ja hiilihydraateista, perheenjäsenten rytmeistä, aikatauluista ja niiden yhteensovittamista, lasten tulevasta menestymisestä ja siihen tähtäävistä valinnoista. Parisuhdekin saa työmäisiä piirteitä. Jos naistenlehtiin on uskominen, parisuhteen ylläpito vaatii työtä tai ainakin erityistä huomiota ja aikaa. Arlie Hochschild (1997) on erottanut kahden työssäkäyvän perheessä kolme vuoroa. Ensimmäinen on ansiotyövuoro, toinen kotityövuoro ja kolmas vuoro on niiden emotionaalisten seurausten huomioimista, ymmärtämistä ja sovittelua, jotka aiheutuvat toisen vuoron paineista ja aikapulasta, siis tietyn emotionaalisen tyyneyden luomista. Kodeissa kyllä käydään aika- ja sukupuolineuvotteluja, ja tavallisesti naisten aloitteesta (Julkunen ym. 2004), mutta kodin sisäistä elämää, vastuun ja työn jakoa ei voi koko ajan riitauttaa. Kodin on oltava kotoisa, ja elämisen siellä mutkatonta ja rentoa, arjen sujuttava. Täten on helpompi toistaa valmiiksi asettuvia tottumuksia ja sukupuolitapaisuuksia kuin yrittää murtaa niitä (Jokinen 2004; 2005). Perheessä, perhepiirissä ja yli sukupolvien Perheiden monimuotoistuminen on yksi modernisaation perusprosesseista. Avioerot, avoliitot, uusperheet, yksinhuoltajat, yksin elävät, samansukupuolisten liitot, verkostoperheet, monenlaiset sukupuolijaot ja -roolit ovat tulleet mahdollisemmiksi ja yleisemmiksi. Väljentyessään ja moninaistuessaan ydinperhe on osoittautunut pysyväksi tavaksi järjestää sukupuolten ja sukupolvien suhteet, koti, seksuaalisuus, arkielämä, yhdessäolo, läheisyys, lasten saaminen ja lapsista huolehtiminen. Vaikka viime vuosina kokonaan lapsettomiksi jäävien naisten osuus on noussut, lapsiperheiden keskimääräinen koko on (Suomessa) kasvussa ja monet
21 taistelevat kynsin ja hampain oman lapsen ja lapsettomuushoidon puolesta (Moisio ym. 2005). Tämä kertoo siitä merkityksestä, joka lapsilla on tänäänkin aikuisten elämässä. Sosiaalibarometrissa (2005) julkiset hyvinvointituottajat arvioivat oman perheen merkityksen tärkeimmäksi ihmisten hyvinvoinnin kannalta, samoin he arvioivat perheen merkityksen edelleen kasvavan. Se on ilmeisen realistinen arvio. Yksi tekijä perheen merkityksessä kasvussa on se, että avioliitot ovat homogeenisia, ilmeisesti entistä homogeenisempia. Menestyjät tai pärjääjät löytävät toisensa, työttömyys ja sosiaaliset vaikeudet samoin toisensa. Myös Suomessa tapahtunut poliittinen käänne uusfamilistiseen suuntaan korostaa perheen merkitystä. Vaikka perheen merkitys olisi jopa korostumassa, rakenteelliset prosessit ovat kutistaneet perheissä ja omaissuhteissa annetun (kokoaika)hoivan mahdollisuutta. Yksin asuvat ja yksinhuoltajat yleistyvät. Vuonna 1990 yksinhuoltajien osuus oli noin 14 prosenttia lapsiperheistä, vuonna 2003 jo 20 prosenttia (myös Forssén tässä julkaisussa). Yksinhuoltajilla on suurin paitsi taloudellisen (Moisio ym. 2005) myös hoivaköyhyyden riski (Kröger 2005a, myös Kröger tässä julkaisussa). Yksin asuminen on yleistynyt sekä nuorilla että vanhoilla. Vuoden 2004 Stakesin hyvinvointikyselyn mukaan 60 vuotta täyttäneistä miehistä asuu yksin neljännes (24 %), naisista puolet (54 %). Kaikkein vanhimmissa ikäluokissa (85+) melkein kaikki naiset asuvat yksin (88 %), miehistäkin jo 40 prosenttia (Vaarama ym. 2006). Olivatpa hoivaajat ja auttajat vanhempia, puolisoita, aikuisia lapsia tai isovanhempia, he ovat usein työssäkäyviä. Pertti Koistinen huolehti äidistään niin paljon kuin toisella paikkakunnalla professorina toimivan voi kuvitella huolehtivan. Silti Koistinen (2003) kertoo äitinsä huokailleen nykyistä aikaa, jossa yksi äiti kyllä hoitaa viisi lasta, mutta viisi lasta eivät yhtä äitiä. Rakenteelliset prosessit eivät ole kuitenkaan hävittäneet perhe- ja omaissiteitä eivätkä niiden sosiaalipoliittista roolia. Kun muut kuin vanhempien ja alaikäisten lasten suhteet eivät ole juridisesti velvoittavia elatus- ja hoivasuhteita, ne on työskenneltävä sellaisiksi. Omaissuhteissa vallitsee moraalinen hierarkia. Lähimpiä suhteita leimaa moraalinen velvollisuus, sen sijaan etäisempien omaissuhteiden kiinteys riippuu tunteista. Moraalinen