KIRJALLINEN KYSYMYS 901/2010 vp Ositusperiaatteen kohtuullistaminen Eduskunnan puhemiehelle Suomessa avioeroa seuraa omaisuuden ositus, eli puolisoiden yhteenlasketun omaisuuden jakaminen tasan, ellei voimassa ole avioehtoa tai asiasta päästä sopuun muulla tavoin. Monissa avioliitoissa avioehtosopimus jätetään tekemättä, ja silloin ositus voi johtaa kohtuuttomuuksiin. Avioliittoon tultaessa voi olla niin, että toisella puolisolla on huomattavasti suurempi osuus kuin toisella. Avioehtosopimus voidaan jättää tekemättä tunnesyistä. Ei esim. haluta uskoa, että avioero tulisi koskaan omalle kohdalle. Esimerkkitapauksessa aviomiehellä on omaisuutenaan maatalo/tila, joka hänellä on avioliittoon mentäessä. Hänen puolisollaan ei ole varallisuutta. Ellei paljoa muuta omaisuutta ole kertynyt avioliittovuosien aikana ja ellei avioehto ole voimassa, joudutaan osituksen toteuttamiseksi maatila myymään ja siten takaamaan molemmille osuutensa omaisuudesta. Jos pariskunnalla on lapsia avioliitosta, maatilan myyminen johtaa puolestaan siihen, että lapsella ei ole mahdollisuutta ottaa tilaa jatkaakseen. Näin sukupolvenvaihdosta ei voida toteuttaa. Aivan kuten leskelle taataan perinnönjaossa mahdollisuus asua kotitalossaan elämänsä loppuun asti puolison kuollessa, täytyisi myös avioerotilanteessa kyetä takaamaan lapsille ensisijainen mahdollisuus jatkaa maatilan toimintaa. Tämä tulisi asettaa osituksen edelle. Vaikka osituksen periaatteellinen tarkoitus on ollut taata lasten turva ja hyvinvointi, kun (perinteisesti) lapset jäävät taloudellisesti heikommalle osapuolelle, äidille, ei tässä tapauksessa lastenkaan etu riitatilanteessa toteudu. Ositus ei automaattisesti takaa lasten edun toteutumista. Avioliittoa solmittaessa lainsäädännöllinen lähtökohta tulisi olla se, että molempien omaisuus säilyy ilman erillistä sopimusta molempien omissa nimissä. Mikäli siitä haluttaisiin poiketa, tulisi siitä tehdä avioehtoa vastaava sopimus, jossa lupaudutaan molempien saavan avio-oikeuden toistensa omaisuuteen tai osaan siitä. Jos kiistoja tulisi, aiheutuisivat ne vain avioliiton aikana hankitusta omaisuudesta. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 :ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Miten nykyisestä ositusperiaatteesta voitaisiin luoda sellainen, että ylilyönneiltä vältyttäisiin ilman avioehtoa ja miten ositustilanteessa taataan, etteivät maatilan sukupolvenvaihdos ja lasten etu vaarannu? Helsingissä 29 päivänä lokakuuta 2010 Mikko Alatalo /kesk Versio 2.0
Ministerin vastaus Eduskunnan puhemiehelle Eduskunnan työjärjestyksen 27 :ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Herra puhemies, olette toimittanut asianomaisen ministerin vastattavaksi kansanedustaja Mikko Alatalon /kesk näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 901/2010 vp: Miten nykyisestä ositusperiaatteesta voitaisiin luoda sellainen, että ylilyönneiltä vältyttäisiin ilman avioehtoa ja miten ositustilanteissa taataan, etteivät maatilan sukupolvenvaihdos ja lasten etu vaarannu? Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa: Avioliittolaki perustuu ajatukseen, että kumpikin puolisoista omistaa itse sen, mikä hänellä on tai minkä hän avioliiton aikana saa. Kummallakin puolisolla on kuitenkin pääsäännön mukaan avio-oikeus toisen puolison omaisuuteen. Kun avioliitto purkautuu, avio-oikeuden alainen omaisuus jaetaan puolisoiden kesken yleensä tasan. Omaisuuden tasajako tuottaa tavallisesti oikeudenmukaisen lopputuloksen ainakin, jos avioliitto on kestänyt pitkään. Jos jakoa ei tehtäisi, vaan kumpikin puoliso veisi mukanaan omaisuutensa, puolisoiden välilliset panokset perheen hyväksi jäisivät huomiotta. Päädyttäisiin epäoikeudenmukaisiin tuloksiin esimerkiksi silloin, kun puoliso on hoitamalla kotia ja lapsia tehnyt mahdolliseksi sen, että toinen on voinut luoda uraa ja kerätä omaisuutta itselleen. Ongelmia syntyisi myös silloin, kun toisen tuloilla on hoidettu juoksevat menot ja toisen tuloilla tehty perheen suuret hankinnat. Vastoin julkisuudessa usein esitettyä useimmat avioliitot kestävät yhä puolison kuolemaan saakka. Tilastokeskus seuraa sitä, miten suuri osa tiettyinä vuosina solmituista avioliitoista on päätynyt avioeroon. Toistaiseksi avioerojen osuus ei ole missään vihkimisikäluokassa ylittänyt 40 %. Puolisot, jotka katsovat, että omaisuuden tasajako ei sovi heidän avioliittoonsa, voivat tehdä avioehtosopimuksen ja sopia, että heidän omaisuutensa jää kokonaan tai joiltakin osin pois tasajaon piiristä. Jos sopimus on jäänyt tekemättä ja omaisuuden tasajako johtaisi selvästi epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen, omaisuuden jakoa eli ositusta voidaan sovitella. Harkittaessa osituksen sovittelun tarvetta otetaan huomioon muun muassa ne panokset, jotka kumpikin puolisoista on antanut eri tavoin perheen hyväksi, sekä puolison tarve saada omaisuutta jatkaakseen elämäänsä avioliiton purkautumisen jälkeen. Sovittelun avulla voidaan puuttua myös sellaiseen avioehtosopimukseen, joka johtaisi ilmeisen epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen. Laissa on siten keinoja, joilla voidaan turvata se, ettei puoliso kärsi osituksessa vääryyttä. Puoliso, joka osituksessa joutuu luovuttamaan omaisuuttaan toiselle nk. tasinkona, voi käytännössä lähes aina suorittaa tasingon rahana. Poikkeuksia voivat olla lähinnä sellaiset tilanteet, joissa tasinkoa saava puoliso hyvin kipeästi tarvitsee käyttönsä juuri sen asunnon, jossa puolisot ovat yhdessä asuneet. Tällöin pesänjakaja voi määrätä tasingon suoritettavaksi siten, että puolisolle annetaan tuo asunto tai sen osuus, jos tasingon määrä siihen riittää. Muissa tilanteissa oikeus suorittaa tasinko rahana turvaa sen, että tasinkoa antavan ei tarvitse antaa sellaista omaisuutta, jonka hän haluaa itse pitää. Jos tasingon maksamiseen velvollinen haluaa pitää itsellään esimerkiksi maatilan siirtääkseen sen myöhemmin sukupolvenvaihdoksen kautta lapsil- 2
Ministerin vastaus KK 901/2010 vp Mikko Alatalo /kesk leen, hän voi pitää maatilan itsellään suorittamalla tasingon rahana. Helsingissä 17 päivänä marraskuuta 2010 Oikeusministeri Tuija Brax 3
Ministerns svar Till riksdagens talman I det syfte som anges i 27 i riksdagens arbetsordning har Ni, Herr talman, till den minister som saken gäller översänt följande skriftliga spörsmål SS 901/2010 rd undertecknat av riksdagsledamot Mikko Alatalo /cent: På vilket sätt kunde den nuvarande avvittringsprincipen utvecklas i syfte att undvika ett oskäligt resultat vid avsaknad av äktenskapsförord och hur garanteras vid avvittring att generationsväxlingen på en gårdsbruksenhet och barnens bästa inte äventyras? Som svar på detta spörsmål anför jag följande: Äktenskapslagen bygger på tanken att vardera maken äger det som han eller hon förvärvat före eller under äktenskapet. Vardera maken har dock enligt huvudregeln giftorätt i den andra makens egendom. När äktenskapet upplöses, fördelas den egendom som omfattas av giftorätt vanligen jämnt mellan makarna. En jämn fördelning av egendomen ger vanligen ett rättvist resultat åtminstone om äktenskapet varat länge. Om ingen delning ägde rum, utan vardera maken tog sin egendom med sig, skulle avseende inte fästas vid makarnas respektive insats för familjens bästa. Resultatet skulle bli orättvist i synnerhet när den ena maken genom att sköta hemmet och barnen har skapat möjligheter för den andra maken att göra karriär och förvärva egendom. Problem skulle också uppstå när den enas inkomster har använts för att sköta löpande utgifter medan den andras inkomster har använts för stora anskaffningar till familjen. Tvärtemot vad som ofta sagts i offentligheten varar de flesta äktenskap fortfarande fram till den andra makens död. Statistikcentralen följer hur stor del av äktenskap som ingåtts vissa år har slutat i skilsmässa. Tills vidare har skilsmässornas andel inte överskridit 40 procent i någon vigselåldersklass. Makar som anser att jämn fördelning av egendomen inte lämpar sig för deras äktenskap kan ingå äktenskapsförord och komma överens om att deras egendom helt eller till vissa delar inte ska omfattas av jämn fördelning. Om inget avtal har ingåtts och en jämn fördelning av egendomen skulle leda till ett uppenbart oskäligt resultat, är det möjligt att jämka delningen av egendomen, dvs. avvittringen. När behovet av jämkning av avvittringen övervägs beaktas bl.a. de insatser som vardera maken på olika sätt har gjort för familjens bästa samt makens behov av egendom för att fortsätta livet efter det att äktenskapet upplösts. Genom jämkning är det möjligt att ingripa också i ett sådant äktenskapsförord som skulle leda till ett uppenbart oskäligt resultat. Lagen erbjuder således instrument att se till att den ena maken inte blir orättvist behandlad vid avvittringen. Den make som vid avvittringen blir tvungen att överlåta egendom till den andra som s.k. utjämning kan i praktiken nästan alltid betala denna i form av pengar. Undantagen utgörs närmast av sådana situationer då den mottagande maken är i ett trängande behov av få just den bostad som har varit makarnas gemensamma hem. Skiftesmannen kan då bestämma att utjämningen ska förrättas så, att maken ges den bostaden eller en andel i den, om utjämningsbeloppet räcker till för detta. I andra fall garanterar rätten att betala utjämningen i pengar att den som ger utjämningen inte behöver avstå från sådan egendom som han eller hon själv önskar behålla. Om den som är 4
Ministerns svar KK 901/2010 vp Mikko Alatalo /kesk skyldig att betala utjämning önskar behålla t.ex. en gårdsbruksenhet för att senare via generationsväxling överföra den på sina barn, kan han eller hon behålla gårdsbruksenheten genom att betala utjämningen i pengar. Helsingfors den 17 november 2010 Justitieminister Tuija Brax 5