1 KASETTI NO I Y R I T Y S S A N E E R A U K S E N A L O I T T A M I S E D E L L Y T Y K S I S T Ä Laki yrityksen saneerauksesta tuli voimaan 8.2.1993. Vuoden 2004 loppuun mennessä Korkein Oikeus oli antanut yhteensä 36 ennakkoratkaisua lain soveltamisesta. Niistä vain 3 kohdistui suoranaisesti yrityssaneerauksen aloittamisedellytyksiin. Määrää on pidettävä vähäisenä. Kun ensimmäiset prejudikaatit tähän ongelmakokonaisuuteen liittyen saatiin vasta niinkin myöhään kuin 2003, voidaan korostetusti sanoa, että oikeuskäytäntö ja siihen perustuvat linjanvedot saneeraukseen pääsyn edellytyksistä elivät ja muotoutuivat ensimmäisten kymmenen vuoden aikana puhtaasti käräjä- ja hovioikeuksissa annettujen ratkaisujen varassa. Kuten jäljempänä käy ilmi, tilanne johti siihen, että eri tuomioistuimet ja oikeusasteet antoivat vastaavissa tilanteissa ristiriitaisia ratkaisuja. Ottaen huomioon puheena olevien säännösten tulkinnanvaraisuus ja laaja-alaisuus, tämä ei ole yllättävää. Ongelma ei ole vieläkään poistunut. Yksi syy siihen, miksi Korkeimmasta Oikeudesta ei enempää saneerausmenettelyn aloittamiseen ja sen kriteereihin liittyviä ratkaisuja ole annettu on varmasti se, että aihepiiri on linjattu hyvin tapauskohtaiseksi ja kussakin yksittäistilanteessa annettavaan näyttöön sidonnaiseksi. Näin toki hyvin pitkälle asianlaita onkin. On kuitenkin hyvä, että tiettyihin perusongelmiin, joita käytännössä kuitenkin ns. tyyppitapauksina runsaasti esiintyy, on alettu saamaan Korkeimman Oikeuden linjanvetoja.
2 Perintötoimien estäminen ja ns. ohjelmaeste saneerauksen aloittamisen esteenä Ensimmäiset ratkaisut, jotka Korkein Oikeus antoi saneerausmenettelyn aloittamisedellytyksiin liittyen olivat tapaukset KKO 2003:109 ja KKO 2003:110. Niissä juridinen problematiikka on hyvin samankaltainen ja niitä tuleekin tarkastella rinnakkain, jotta saa selville Korkeimman Oikeuden linjaamat oikeusohjeet. Tapaukset koskevat yrityssaneerauslain 7,1,4- ja 5 kohtaa, jotka siis viittaavat siihen, että olisi perusteltua syytä olettaa hakemuksen pääasiallisena tarkoituksena olevan velkojen perintätoimien estäminen tai muu velkojan oikeuden loukkaaminen (4 -kohta) tai sitten olisi perusteltua niin ikään olettaa, että saneerausohjelman aikaansaamiselle tai vahvistamiselle ei olisi edellytyksiä (5 -kohta). Viimeksi mainitusta esteperusteesta käytetään tässä kirjoituksessa ohjelmaeste Korkeimman Oikeuden ratkaisu KKO 2203:109 toteaa seuraavaa: Velkojista oli saneerausohjelman vahvistamismenettelyssä muodostettavissa vain yksi velkojaryhmä. Velkoja, jolla oli enemmistö saatavista, vastusti menettelyn aloittamista. Kun velkoja ei ollut esittänyt vastustuksensa tueksi sellaisia perusteita, jotka olisivat antaneet perustellun syyn olettaa, ettei ohjelman vahvistamiselle tullut olemaan edellytyksiä, saneerausmenettelyn aloittamiselle ei katsottu olevan yrityksen saneerauksesta annetun lain 7 1 momentin 5 kohdan mukaista estettä. Kysymys oli myös sanotun säännöksen 4 kohdan esteestä.
3 Vastaavasti ratkaisu KKO 2003:110 kuuluu seuraavasti: Velkojista oli saneerausohjelman vahvistamismenettelyssä muodostettavissa vain yksi velkojaryhmä. Velkoja, jolla oli enemmistä saatavista, vastusti menettelyn aloittamista. Kun velkojan vastustamiselleen esittämät perusteet antoivat perustellun syyn olettaa, ettei saneerausohjelman vahvistamiselle tullut olemaan edellytyksiä, saneerausmenettelyn aloittamiselle katsottiin olevan yrityksen saneerauksesta annetun lain 7 1 mom 5-kohdan mukainen este. Hallituksen esityksessä 182/1992, joka koskee yrityssaneerauslakia, todetaan, että ns. ohjelmaesteen tarkoittama tilanne voi olla käsillä esimerkiksi silloin, jos jo ennalta on ilmeisen selvää, että velallinen ei perustellusta syystä nauti sellaista lähimmäisluottamusta velkojien taholta, joka olisi välttämätön saneerausohjelman vahvistamisedellytysten täyttymiseksi. (HE182/1992, 68.) Voidaan havaita, että kummassakin äsken viitatussa ratkaisussa oli kysymys juuri tällaisesta tilanteesta: ns. enemmistövelkoja, joka siis edusti yli 50 % saatavista, oli vastustanut menettelyn aloittamista, ja saneerausohjelman vahvistamismenettelyssä voitiin jo aloitusharkinnan yhteydessä nähdä olevan mahdollista muodostaa vain yksi velkojaryhmä. Toisessa tapauksessa Korkein Oikeus aloitti saneerausmenettelyn, ja toisessa tapauksessa hylkäsi hakemuksen. Voidaan siis todeta, että pelkästään enemmistä velkojankaan
4 vastustus ei sinänsä yksin riitä kaatamaan saneeraushakemusta, vaan tilannetta tulee tarkastella annettavan näytön valossa tarkemmin. Pauline Koskelo toteaa, että arvioitaessa sitä, onko vahvistamiskelpoisen saneerausohjelman aikaansaamiselle edellytyksiä, ei voida suoraviivaisesti lähteä sellaisesta olettamuksesta, että menettelyn aloittamista vastustaneet tai puoltaneet velkoja suhtautuisivat ikään kuin automaattisesti samalla tavoin myös saneerausohjelmasta äänestettäessä. Koskelo toteaa, että seikalla oli erityisesti merkitystä menettelyn aloittamista vastustajien velkojien lausumia arvioitaessa, mutta myöskään menettelyn aloittamista puoltava lausuma ei vastaavasti mikään ns. varma ennakkoääni mahdollisesti jätettävän saneerausohjelman puolesta. Velkojien kannanotoista menettelyn aloittamiseen nähden ei siten lähtökohtaisesti voida luotettavasti ennustaa heidän käyttäytymistään siinä tapauksessa, että menettely alkaa ja sen velkojat sen päätteeksi joutuvat nimenomaisesti ottamaan kantaa menettelyn aikana syntyneeseen saneerausohjelmaehdotukseen. On täysin mahdollista, että velkojien kannanotot muuttuvat saneerausmenettelyn aikana. Tämän johdosta suoraviivaisen ennakoivan ääntenlaskennan sijasta saneerausmenettelyn aloittamisharkinnassa onkin kiinnitettävä päähuomio ns. ohjelmaesteperusteeseen vetoavien velkojien esittämiin tosiasiaperusteluihin, jotka konkretisoivat velkojan väitteen ko. tapauksessa. (Koskelo 1994, 107-108.) Myös Tuomas Hupli ottaa vastaavan lähtökohdan ao. ratkaisuja kommentoidessaan: Hän toteaa, että ns. ohjelmaesteperusteiden on oltava,
5 muodostaakseen saneerausmenettelyn muodostamisen esteen, sellaisia, ettei niiden voida olettaa häviävän tai muuttuvan rauhoitusaika (jolla Hupli tarkoittaa saneerausmenettelyn aikaa) ilmi tulevien tietojen seurauksena. Silloin, jos tällaisten perusteiden olemassaolo on epäselvää menettelyn aloittamisedellytyksiä pohdittaessa, tai jos niihin perustuva käsitys yrityksen tilanteesta saattaa muuttua saneerauksen aikana, tulee saneerausmenettely aloittaa juuri näiden perusteiden selvittämiseksi. Tällöin on nimittäin juuri mahdollista se, että saneerausta vastustavienkin velkojien kanta voi menettelyn aikana muuttua, koska selvittäjän johdolla tapahtuvan kartoituksen myötä on ohjelmaehdotuksesta päätettäessä olemassa alkutilanteeseen nähden selvästi perustellumpi käsitys yrityksen tulevaisuudesta. Tällöin on täysin mahdollista se, että tehdyn selvitystyön perusteella alun pitäen negatiivisenkin velkojan kanta voi muodostua positiiviseksi ohjelmaehdotuksesta äänestettäessä.(hupli 2004, 409 ja 414.) Myös Risto Koulu kiinnittää huomiota siihen, että YSL 7,1,5 kohdan esteperuste ei tarkoita puhtaasti ns. ennakollista ääntenlaskua. Koulu tosin lähtee siitä, että myönteinen arvio ohjelman vahvistamisesta on pohjimmiltaan ennuste velkojien käyttäytymisestä, kun ohjelmaehdotuksesta aikanaan äänestetään. Koulu kuitenkin toteaa, aivan oikein, että lähtökohtaisesti ns. ohjelmaesteperustetta ei ole olemassa, jos YSL 54 :n vähimmäisedellytykset ohjelmaehdotuksen vahvistamiselle toteutuvat: tällöinhän edellytetään ainakin yhden velkojaryhmän enemmistön tukea, niin pääluvun kuin rahamääränkin mukaan, ja samalla sitä, että ohjelmaehdotusta on kannattanut vähintään 20 % äänestäneiden velkojien yhteenlasketuista saatavista. Tämän oikean
6 lähtökohdan mukaan ohjelmaeste on käsillä periaatteessa vain silloin, kun mikään ryhmäenemmistö ei näyttäisi asettuvan saneerausmenettelyn tai siinä laadittavan ohjelmaehdotuksen tueksi. (Koulu 1994, 261-262. Saman lähtökohdan hyväksyy myös Liukkonen 1994, 60). Korkeimman Oikeuden ratkaisuissa oli kummassakin käsillä juuri viimeksi tarkoitettu tilanne, ja silti saneerausmenettely toisessa tapauksessa aloitettiin. Juuri tämä osoittaa, että yksittäistapauksen olosuhteilla ja siitä annettavalla näytöllä onkin ratkaiseva merkitys sen suhteen, onko edellytykset aloittaa saneerausmenettely kulloinkin käsillä vai ei. On huomattava, että yrityssaneeraus voidaan aloittaa myös ns. selvitystarkoituksessa, tällöin saneerausmenettely aloitetaan sen selvittämiseksi, onko saneeraukselle ylipäätään edellytyksiä. Jos Hallituksen esityksessä todettiin, että menettelyn vireillepanovaiheessa ei aina voida eikä ole välttämätöntäkään tietää, onko saneerausta hakevan yrityksen toiminta tai sen osa jatkamiskelpoista, vaan saneerauksen yhtenä keskeisenä tarkoituksena voikin olla juuri edesauttaa yrityksen taloudellisen tilan ja saneerausmahdollisuuksien selvittämistä. Hallituksen esityksenkin mukaan ei voida olettaa, eikä ole edes tarpeen lähteä siitä, että jo saneerausmenettelyn vireille tullessa pitäisi kyetä tekemään selkeä arvio siitä, minkälaiset vaihtoehdot voivat tulla kysymykseen velallisyrityksen tilanteen ratkaisemiseksi. Tämän johdosta saneerausmenettely voi olla perusteltua käynnistää juuri siinä tarkoituksessa, että saadaan tilaisuus perusteellisesti selvittää yrityksen taloudellinen asema ja tarjolla olevat mahdollisuudet. Koulun tavoin voidaan siis lähteä siitä, että epävarmassa tilanteessa tulee
7 lähtökohtaisesti kallistua saneerausmenettelyn aloittamisen kannalle, mutta hyvin korostetusti ottaa huomioon se, että tällöin ei konkreettisessa saneeraustapauksessa saa ilmetä niin vahvoja tekijöitä, että ne puoltaisivat saneeraushakemuksen hylkäämistä ohjelmaesteen vuoksi. (HE182/1992, 23 ja 25-26; Koulu 1994, 267.) Hupli toteaakin, aivan oikein, Korkeimman Oikeuden ratkaisun KKO 2003:109 vahvistaneen saneerausmenettelyn ns. selvitysfunktion sen yhtenä tarkoituksena, joka oli tätä aikaisemmin jo vakiintunut hovioikeuskäytännössä. (Hupli 2004, 409. Hupli tosin korostaa sitä, että yrityssaneeraus on ensisijaisesti tarkoitettu selkeästi saneerauskelpoisuutensa osoittaneille yrityksille, ja viitattu selvitysfunktio on tähän nähden toissijainen. Tämä tietenkin pitääkin paikkansa, mutta käytännössä sen merkitys ei ole kovin suuri, koska ns. selvitystarkoituksessa aloitetut saneeraukset eivät käytännössä ole olleet harvinaisia.) Tosiasiassa niin oikeuskäytännössä kuin kirjallisuudessakin otetut lähtökohdat painottavat siis esteväitteen tekevän velkojan todistustaakkaa: on velkojan riskillä esittää perusteet ja siten näyttää toteen vetoamansa esteperuste. Mikäli asiaan ei saada riittävän todennäköistä selvyyttä ja kantaa saneeraushakemusta käsiteltäessä, kääntyy arviointi helposti saneerausmenettelyn aloittamisen puolelle. Kaikkein konkreettisimmin tämä problematiikka korostuu juuri ohjelmaesteen kohdalla, koska se on esteperusteista kaikkein laaja-alaisin. (Näin myös Koskelo 1994, 106-107. Toisaalta Koulu kiinnittää huomiota siihen, että vastaavasti saneerausta hakevan velallisen on kyettävä hakemusvaiheessa tuomaan esille riittävän konkreettiset perusteet saneerauksen taustoista ja onnistumismahdollisuuksista, jotka puhuvat ns. selvityssaneerauksen
8 puolesta. Koulu ottaa niinkin kriittisen kannan, että velallisaloitteinen selvityssaneeraus voisi olla aiheellinen vain poikkeustapauksissa. Näin Koulu 1994, 268. Hupli kiinnittää huomiota väitöskirjassaan siihen, että ns. selvityssaneerauksen edellytykseksi saneerauksen vaihtoehtona on lainvalmistelutöissä asetettu toiminnallisen kokonaisuuden luovutus. Tämä pitääkin paikkansa. Hupli kuitenkin itsekin asettuu kannalle, että selvityssaneeraus on perusteltua käynnistää velallisen vaikeuksien ja niiden ratkaisumallien kokonaiskartoituksen tekemiseksi, ellei selviä esteperusteita ole osoitettu olevan. (Hupli 2004, 109-110; vrt. HE 182/1992, 25-26. Myös Koskelo toteaa saneerausmenettely aloittamisen merkitsevän saneerausohjelman laatimiseen tähtäävän selvitysprosessin käynnistymistä. Hänenkin mukaansa alkuvaiheessa tulisi karsia pois vain sellaiset tapaukset, joissa yrityksen tilanne ja tulevaisuudennäkymät ovat niin heikot, ettei varsinaiseen saneeraukseen kannata enää ryhtyä. (Koskelo 1994,12-13.) Toisaalta, kuten havaittiin, oikeuskäytännössä selvitystarkoituksessa aloitettu saneerausmenettely on kuitenkin vakiintunut aloittamisperuste, eikä sitä voida pitää mitenkään poikkeuksellisena aloittamisperusteena. (Rajatapauksissa saneerausmenettelylle myönteistä tulkintaa puoltaa myös Tähtinen 1996, 105.) Yhteenvetona ns. ohjelmaesteen täyttymiskriteereistä voidaan siten todeta, että Korkeimman Oikeuden omaksuman linjanvedon mukaan edes välttämättä se, että saneerausohjelman vahvistamiselle ei näyttäisi olevan hakemusvaiheessa saatujen velkojalausumien perusteella edellytyksiä edes ns. pakkovahvistamispykälän eli YSL 54 :n nojalla, ei vielä välttämättä estä
9 saneerausmenettelyn aloittamista. Toki on niin, että saneerausmenettelyn aloittaminen tällaisissa olosuhteissa on poikkeuksellista, mutta ei siis mahdotonta. Se edellyttää silloin saneerausta hakevalta velalliselta riittävän todennäköistä selvitystä saneerausmenettelyn onnistumisesta, jotta menettely voidaan käynnistää edellä selostetuin tavoin ns. selvitystarkoituksessa eli sen selvittämiseksi, voidaanko velallisen maksukyvyttömyys saneerausmenettelyn avulla poistaa vai ei. Toisaalta saneerausmenettelyn käynnistäminen tällaisissa olosuhteissa tarkoittaa sitä, että ns. ohjelmaesteeseen vedonnut velkoja ei ole kyennyt niin hyvin tuomaan esiin tosiasiaperusteluja ja siihen liittyvää näyttöä esteen olemassaolosta, että hakemuksen hylkääminen annetun argumentaation valossa olisi selvää. Tähän nähden kysymys on siten hyvin konkreettisesta tapauskohtaista olosuhdearviointia sekä näytön analysointia edellyttävästä asiasta. Koskelo toteaa, aivan oikein, että YSL 7,1,5 kohta on eräänlainen sateenvarjosäännös, joka kattaa periaatteessa myös sanotun lainkohdan 1-4 kohtien tarkoittamat esteperusteet. Koskelon mukaan viimeksi mainitut ovatkin oikeastaan vain erityistapauksia ohjelmaesteen piiriin kuuluvista tilanteista, jotka on katsottu tarpeelliseksi ilmaista spesifisesti. (Koskelo 1994, 106-107.) Koska ratkaisussa KKO 2003:109 viitattiin myös 4 kohdan mukaiseen perintötoimien estämistilanteeseen, avautuu myös ohjelmaesteperusteen tulkinta parhaiten tarkastelemalla näitä perusteita ikään kuin rinnakkain ja yhdessä, koska ne viitatuin tavoin tietyssä mielessä liittyvät toisiinsa.
10 Perintätoimien estäminen tai muu velkojan oikeuksien loukkaaminen saneerausmenettelyn aloittamisen esteenä Perintätoimien estämistä taikka muun velkojanoikeuden loukkaamista (po. lainkohta puhuu myös velallisen oikeuden loukkaamisesta vastaavana esteperusteena. Tämä liittyy tilanteeseen, jossa kyse olisi velkoja-aloitteisesta saneeraushakemuksesta. Tähän liittyvää problematiikka ei oikeuskäytännössä juuri ole esiintynyt, jonka johdosta tässä esityksessä keskitytään tarkastelemaan pelkästään velkojanoikeuden loukkaamista saneerausmenettelyn aloittamisen esteenä.) tarkoittava esteperuste viittaa saneerausmenettelyn väärinkäytön estämiseen ja torjumiseen. Hallituksen esityksen mukaan väärinkäytöstä on kysymys, jos on perusteltua syytä olettaa, että hakemuksen pääasiallisena tarkoituksena ei olekaan saneerausohjelman aikaansaaminen ja perintäkiellon voimaansaattaminen nimenomaan saneerausedellytysten turvaamiseksi, vaan pyrkimyksenä on ainoastaan estää velkojan perintätoimet tilapäisesti. Seikkoja, joihin tässä yhteydessä kiinnitetään huomiota, ovat esimerkiksi velallisen tai yrityksen omistajien tai johdon aikaisempi käyttäytyminen velkojia kohtaan tai näiden käyttäytyminen menettelyn aloittamisen jälkeen. Tätä kautta voidaan indisoida, ettei kysymys todellisuudessa olisi vakavamielisestä pyrkimyksestä yrityksen tervehdyttämiseen pitkällä tähtäimellä. Esimerkkinä mainitaan ilmeisen perusteeton velkojan saatavan kiistäminen tai muu hakemusta edeltänyt menettely, jolla velallinen on pyrkinyt välttämään velkojan oikeutettuja toimenpiteitä selvän saatavansa perimiseksi. Myös epäily siitä, että velallinen on ennen hakemuksen tekemistä siirtänyt omaisuuttaan pois
11 velkojien ulottuvilta tai tehnyt muita toimia, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa suunnitelmallisiin saneerauspyrkimyksiin nähden, voivat muodostaa nyt puheena olevan saneerausmenettelyn aloittamisen esteen. Hallituksen esityksessä viitataan esimerkkinä vielä velallisen tai velallisyrityksen omistajien tai johdon aikaisemmin harjoittamassa muussa toiminnassa todettuihin väärinkäytöksiin velkojien vahingoittamiseksi puheena olevan esteperusteen indikaattorina, etenkin jos ne ovat olleet toistuvia tai muuten suunnitelmallisia. Jos velkoja esittää tämäntyyppisistä seikoista näyttöä, voi velallinen kuitenkin torjua esteväitteen osoittamalla uskottavalla tavalla olevansa valmistellut tai valmistelemassa suunnitelmallista ohjelmaa saneeraus- ja velkajärjestelyiksi, tai muutoin velkojien väitteitä vastaan puhuvia seikkoja. (KASETTI NO II)(HE 182/1992, 67-68) Myös Koskelo viittaa siihen, että asianosaisten tai heidän edustajiensa tarkoitusperistä ei voida tehdä suoria havaintoja. Päätelmät joudutaan tekemään arvioimalla faktista käyttäytymistä. Ainoa mahdollisuus tällöin on perustaa arviot käyttäytymisestä tulevaisuudessa asianomaisten henkilöiden aikaisempaan toimintaan. Merkitystä voi tällöin olla velallisyrityksen ja sen johtohenkilöiden aivan äskettäisellä toiminnalla, mutta myös määräysvaltaa käyttävien taustalla yleisemmin. (Koskelo 1994, 105.) Koskelo viittaa myös siihen, että koko yrityksen toiminnassa tai sen johto- tai määräysvaltaasemassa olevien henkilöiden aikaisempi rikollisuus, käytännössä rikoslain 39 luvun tarkoittamiin velallisen rikoksiin tai rikoslain 30 luvun tarkoittamiin kirjanpitorikoksiin syyllistyminen, tai niihin perustuva rikosepäily tai syyte, voi olla jo saneerausmenettelyn aloittamisen este, koska ne joka tapauksessa
12 estäisivät aikanaan saneerausohjelman vahvistamisen. Kyseeseen voi tulla myös menettelyn, joka täyttäisi liiketoimintakieltoon asettamisen edellytykset, tai tällaisen kiellon rikkominen, viimeksi mainittu saneerausmenettelyn kohteena olevassa toiminnassa. (Koskelo 1994, 106.) Koulu painottaa sitä, että viitatunkaltaisista esimerkeistä päätelty väärinkäytösepäily on kuitenkin vain presumptio, joka voidaan vastasyillä kumota. Kuten Koulu toteaa, on täysin mahdollista, että myös velallinen, joka aikaisemmin on syyllistynyt väärinkäytöksiin, voi omata vakavan saneeraustarkoituksen ja pyrkimyksen.(koulu 1994, 270. Kuitenkin myös Koulu viittaa rikoslain 39 luvun tarkoittamien velallisten rikosten presumptiovaikutuksen ilmeisyyteen.) Koulu puoltaa myös tässä yhteydessä myös tulkintaa, jonka mukaan takaisinsaantiin oikeutta tosiseikasto saisi aikaan jonkinasteisen presumption saneerausmenettelyn väärinkäytöksestä. (Koulu 1994, 271. Koulu tosin toteaa, että mitä objektiivisempi tunnusmerkistö on, sitä heikommaksi presumptio jää.) Tämä Koulun tulkinta voidaan kuitenkin tällaisenaan kyseenalaistaa, koska yrityssaneerauksen yhteydessäkin on mahdollista peräyttää takaisinsaantikriteerit täyttävät oikeustoimet lain 6 luvun perusteella. Ei tällöin voi olla niin, että saneerausmenettelyn aloittamisen esteeksi voisi muodostua sellainen toiminta, jonka vaikutukset voidaan laillisesti neutralisoida menettelyn aikana, sinänsä. Eri asia on sitten, jos tällaista toimintaa käytetään näyttönä siitä, että velallisen toiminnassa on menetelty siten, että velallinen ei ilmeisen selvästi ja perustellusta syystä nauti enää sellaista vähimmäisluottamusta velkojien taholta, joka olisi välttämätön saneerausohjelman vahvistamisedellytysten täyttymiseksi. Tällöin kuitenkin
13 puhutaan jo itse asiassa varsinaisesti ns. ohjelmaesteen kriteereihin lukeutuvasta seikasta. (HE 182/1992, 68.) Koulu on lisäksi sitä mieltä, että esimerkiksi osakeyhtiölain vastainen lainananto ei vielä sinänsä muodostaisi presumptiota saneerausmenettelyn väärinkäytöstä.(koulu 1994, 271.) Näin ehkä tässä mielessä onkin. Toinen asia on kuitenkin se, että mainittu asiaintila saattaa muodostaa edellä käsitellyn ohjelmaesteen. Saneerausohjelman vahvistamishetkellä osakeyhtiön täytyy nimittäin täyttää osakeyhtiölain edellyttämät kriteerit, jolloin sen taseessa ei voi olla sellaista lainaa, joka ei osakeyhtiölain mukaan ole sallittua. Jos tilannetta ei viimeistään siis ohjelman vahvistamiseen mennessä saada korjattua, osakeyhtiön saneerausohjelmaa ei siis voida vahvistaa. Tämän johdosta onkin syytä jo saneeraushakemusta käsiteltäessä ja menettelyn aloittamiskriteereitä harkittaessa myös käydä läpi se, miten mahdollinen osakeyhtiölain vastainen laina aiotaan saneerausmenettelyn aikana saada asianmukaisesti hoidettua. Jos tässä yhteydessä ei minkäänlaista todennäköisyyttä tai näyttöä asian korjaamismahdollisuuksista esitetä, ollaan ainakin hyvin lähellä YSL 7,1, 5 kohdan tarkoittamaa ohjelmaestettä saneerausmenettelyn aloittamisellekin. Korkeimman Oikeuden käsiteltävinä olevissa ratkaisuissa nousivat esille juuri äskeiset perusteet saneerauksen aloittamisen esteiden harkinnassa. Vaikka ko. tapauksiin liittyvillä yksityiskohdilla onkin merkitystä ainoastaan noiden tapausten sisällä, on niihin otetut ratkaisulinjat kuitenkin hyvä käydä periaatteellisella tasolla läpi osoituksena puheena olevien esteperusteiden soveltamisesta ja tulkinnasta.
14 Tapauksessa KKO 2003:109 menettelyä vastustanut velkoja teki väitteen siitä, että liiketoiminnassa käytetty kuorma-auto oli siirretty saneerausta hakeneen velallisen omistuksesta tämän puolisolle. Korkein Oikeus totesi näin tapahtuneenkin, mutta jos vuonna 1995, kun saneeraushakemus oli tullut vireille joulukuussa 2001 eli kuutisen vuotta myöhemmin. Tämän takia tästä toiminnasta ei voinut enää tehdä johtopäätöksiä esteen olemassaolosta. Voidaan siis todeta Korkeimman Oikeuden lähteneen siitä, että pitkähkön ajan kulumisen myötä tietynlainen syy-yhteys sinänsä todisteellisen menettelyn ja saneeraushakemukseen liittyvän taloudellisen kriisitilan välillä oli poistunut, eikä asialla näin ollen nähty olevan vaikutuksia myöskään velkojaluottamuksen kannalta. Toisaalta saneerausta vastustanut velkoja väitti, että velallinen olisi salannut huomattavan osan eräästä saatavastaan ulosottoselvityksessä ja saneeraushakemuksessa ja laskuttanut pääosan tästä saatavasta vasta saneeraushakemuksen jättämisen jälkeen. Korkein Oikeus totesi tältäkin osin väitteen pitävän tosiasioiltaan paikkansa. Kuitenkin saatavan lopullinen ja todellinen määrä oli selvinnyt velallisellekin vasta saneeraushakemuksen jättämisen jälkeen, ja sittemmin siitä oli tilitetty ulosottoviranomaisille lain vaatima yksi kuudesosa. Tällä perusteella Korkein Oikeus katsoi, että kyse ei ollut velallisen tarkoituksesta estää saatavan käyttämistä velkojensa suorittamiseen. Tältä osin kysymys oli siis velallisen toiminnan objektiivisesta kokonaisarvioimisesta esteperusteen valossa. Kolmanneksi velkoja teki vielä väitteen siitä, että suuri osa velallisen laskutuksesta oli käteislaskutusta, millä väitteen mukaan pyrittiin välttämään tulojen käyttö velkojen suorittamiseen. Korkein Oikeus kiinnitti huomiota siihen, ettei toisaalta velkojakaan väittänyt, etteikö näitä käteismaksuja olisi
15 tuloutettu velallisen kirjanpitoon, eikä muutoinkaan ollut ilmennyt siihen viittaavia seikkoja, että tällä sinänsä epätavallisella menettelyllä olisi pyritty vaikeuttamaan velkojen perintätoimia. Kysymys oli siis siitä, että väitteen tehnyt velkoja ei pystynyt osoittamaan, että hänen esittämänsä, sinänsä materiaalisesti oikea havainto poikkeuksellista menettelytavasta, kuitenkaan olisi täyttänyt saneerausmenettelyn väärinkäyttöön liittyvää esteperustetta. Korkein Oikeus totesi, että perintätoimien estämistä tai muuta velkoja oikeuden loukkausta tarkoittavaa estekohtaa vastaan puhuivat myös seuraavat seikat: - velallinen oli jo ennen saneeraushakemuksen jättämistä korjannut liiketoimintaansa liittyvät vakavimmat puutteet, - maksanut huomattavan määrän verovelkoja vuonna 2002 eli saneeraushakemuksen jättämisen jälkeen, sekä - velallinen on muutoinkin uskottavalla tavalla ollut valmistelemassa suunnitelmallista ohjelmaa velkajärjestelyksi. Korkeimman Oikeuden lähtökohta oli siis ensinnäkin se, että saneerausmenettelyn puolesta puhuu velallisen aktiivisuus jo ennen saneeraushakemuksen jättämistä. Se, että velallinen osoittaa ryhtyneensä konkreettisiin saneeraustoimenpiteisiin ja täten pyrkimyksenään olevan yrityksen saneerauskuntoon saaminen jo hyvissä ajoin ennen saneerausmenettelyn aloittamista, onkin luonnollista ja hyväksyttävää lukea saneerausta hakevan velallisen eduksi menettelyn aloittamiskriteereitä harkittaessa. Onhan tällöin, jos pystytään osoittamaan, että tehdyillä
16 toimenpiteillä on saavutettu esimerkiksi kulujen ja kustannusten vähentymisen kautta taikka muutoin, konkreettista kannattavuuden lisäystä, tai sitten, että sellainen on vähintäinkin menettelyn aikana toteutumassa, onnistumistodennäköisyys saneerausmenettelylle tässä mielellä kohtuudella olemassa. Toisaalta se, että velallinen oma-aloitteisesti pyrkii ennen menettelyyn hakeutumista saattamaan liiketoimintaansa saneerauksessakin edellyttävin tavoin kannattavaksi, osoittaa lähtökohtaisesti velallisen sitoutumista saneeraukseen ja sen tausta-ajatuksiin. Tällaisessa tilanteessa ei ole perusteltua lähteä siitä, että varsinaisen saneerausmenettelyn aikana ei enää olisi tehtävissä joko mitään tai sitten ei ainakaan kovin runsaita saneeraustoimenpiteitä ja tätä kautta esitettävän väitteen myötä pyrkiä indisoimaan saneerausmenettelyn väärinkäyttämistä, tai pyrkimystä pelkästään akordin myötä velkajärjestelyyn, jota velkojat eivät tietenkään pidä lähtökohtaisesti hyvänä. Kuvatussa tilanteessa velallisen toimenpiteet tuleekin nähdä kokonaisuutena, ja Korkeimman Oikeuden vahvistamin tavoin, ottaa huomioon myös ennen saneeraukseen hakeutumista tehdyt sellaiset toimenpiteet, jotka osoittavat sitoutumista saneerauksen toteuttamiseen ja osoittavat tässä mielessä aitoa pyrkimystä liiketoiminnan tervehdyttämiseen yrityssaneerauslain edellyttämin tavoin. Korkein Oikeus kiinnitti huomiota myös siihen, että velallinen oli saneeraushakemuksen jättämisen jälkeen suorittanut huomattavan määrän verovelkoja. Tämä seikka nousi esille sen johdosta, että menettelyä vastustanut enemmistövelkoja oli verovirasto. Maksun katsottiin osoittavan halua suorittaa velvoitteitaan, eikä pyrkiä hakemaan saneerauksen avulla ns.
17 rauhoitusajasta ja siihen liittyvästä maksukiellosta perusteetonta hyötyä. Tässä tapauksessa, kun verovirasto oli yli viisikymmentä prosenttia saatavista omaava velkoja ja sen käyttäytyminen ohjelmaehdotuksesta päätettäessä oli siten jo etukäteen selvästi ns. vaa ankieliasemassa, Korkeimman Oikeuden lähtökohta on tietysti oikea. On kuitenkin oltava varonainen sen suhteen, ettei tästä johtopäätöksestä tehdä liian pitkälle meneviä arvioita: normaalistihan tilanne ei ole se, että yhden velkojan asema on näin merkittävä, vaan ns. päävelkojia on useampia. Kun saneeraukseen hakeutuva yritys on lisäksi jo lähtökohtaisesti aina taloudellisessa kriisitilassa, on selvää, että jokainen tällaisen yksikön velkoja lähtökohtaisesti haluaisi saada saatavilleen olennaisiakin suorituksia, joka vallitsevan tilanteen johdosta ei puolestaan ole mahdollista. Tällöin voidaan kysyä, miten pitkälle meneviä johtopäätöksiä voidaan tehdä yksittäisten velkojien tekemistä väitteistä ja huomautuksista sen suhteen, että velallinen ei ole ennen saneeraukseen hakeutumista kyennyt suorittamaan heidän saataviaan kuin korkeintaan vähäisessä määrin? Täysin yksiselitteistä vastausta lienee mahdotonta antaa. Lähinnä voidaan todeta kuitenkin se, että tässäkin kohden tilanteen kokonaisarviointi objektiiviselta pohjalta on ratkaisun avain. Ainakin silloin, jos voidaan osoittaa, että velallinen on räikeällä tavalla suorittanut ns. valintaa siitä, kenelle hän suorittaa velvoitteitaan kriisitilan aikana, ja kenet jättää ilman, voi kysymys olla selkeästi siitä, että velallisen pyrkimyksenä voitaisiin katsoa olevan saneerauksen väärinkäyttäminen siinä mielessä, että akordin kautta pyrittäisiin neutralisoimaan suoritusvelvollisuus niille tahoille, jotka muutoinkin on jätetty huonompaan asemaan. Käytännössä tämänkaltainen menettely useassa tapauksessa saattaisi toteuttaa myös RL 39:6:n tarkoittaman
18 velkojasuosinnan tunnusmerkistön, joka jo sinänsä YSL 53,2:n periaatteiden mukaan saattaisi muodostaa saneerausohjelmankin muodostamisen vahvistamisen esteen. Jos kuitenkin velallinen pystyy osoittamaan, että hän siitä huolimatta, että kriisiyhtiöllä ei käytettävissä olevat likvidit varat voikaan riittää kaikkien erääntyneiden velvoitteiden suorittamiseen, on pyrkinyt vallitsevissa olosuhteissa mahdollisimman tasapuoliseen velkojien kohteluun, ei sitä, että joku tai jotkut velkojista osoittavat jääneensä paitsi edellyttämistään kokonaissuorituksista, vielä välttämättä voida katsoa perintätoimien estämiseksi tai velkojien oikeuksien loukkaamista tarkoittavaksi menettelyksi. Lisäksi on huomattava, että saneerausedellytysten turvaamiseksi ns. toiminnalle välttämättömien maksujen suorittaminen voi toisinaan olla edellytys sille, toimintaa ylipäätänsä voidaan jatkaa. (Mitä tällaiset maksut ovat, riippuu tietenkin tilanteesta ja esimerkiksi yrityksen toimialasta. Tähän liittyvää problematiikkaa käsitellään tarkemmin ratkaisun KKO 1997:89 yhteydessä.) Velallisella on luonnollisesti korostettu näyttövelvollisuus siitä, että kysymys on ollut tällaisista toiminnan kannalta erityisen tärkeistä suorituksista. Lähtökohtana voidaan pitää sitä, että mikäli saneerausmenettelyn aikana vastaavat maksut oltaisiin voitu maksukiellosta huolimatta suorittaa, niin ainakin silloin ne ovat olleet toiminnalle välttämättömiä. Kynnyksen sille, että jonkun velkojan asema näin merkittäväksi voisi nousta, on oltava luonnollisesti korostetun korkea; onhan saneerausmenettelyssä lähtökohtaisesti muutoin yhtenä tärkeimmistä periaatteista velkojien keskinäinen tasa-arvo. Joka tapauksessa, harkittaessa ns. normaalitilanteessa velallisen maksukäyttäytymistä ennen saneeraukseen hakeutumista, on siis pääpaino annettava toisaalta tilanteen
19 kokonaisarvioinnille, ja toisaalta velallisen osoittamalle näytölle siitä, että hän on käytettävissä olevin varoin ja mahdollisuuksin pyrkinyt mahdollisimman tasapuoliseen ja objektiiviseen valintaan maksujen suorittamisessa taloudellisessa kriisitilanteessa. Ratkaisua KKO 223:110 kommentoidessaan on Hupli kiinnittänyt huomiota siihen, että merkitystä tulisi antaa sille, että velallinen olisi laiminlyönyt velkojiensa kanssa tekemät maksusuunnitelmat ja saneeraushakemuksen vireillepanon jälkeenkin velkaantunut joillekin tahoille. (Hupli 2004, 414.) Voidaan kuitenkin jälleen kysyä, kuinka tärkeitä tai keskeisiä asioita esitetyt seikat ovat saneerausmenettelyn aloittamisen kannalta? Siinä mielessä kyse ilman muuta on olennaisista kriteereistä, että vastaavia tilanteita esiintyy erittäin usein saneeraukseen hakeutuvien yritysten kohdalla. Kun kysymys kuitenkin aina on talouskriisissä olevasta yhtiöstä, on usein miten tilanne se, että juuri maksusopimusten toteutumatta jääminen on itse asiassa ainakin yksi ratkaisevimmista sysäyksistä sille, että yritys päättää jättää saneeraushakemuksen. Jos maksusopimuksen raukeamista voitaisiin lähtökohtaisesti käyttää perintätoimien estämisväitteen näyttönä, johtaisi se siihen, että kynnys saneeraukseen pääsemiselle nousisi eittämättä liian korkeaksi. Näin ollen pelkästään tämä seikka yksinään ei voi indikoida perintätoimien estämistä tai velkojan oikeuden loukkaamista. SE voi toki olla yksi osakysymys kokonaisarvioinnissa, mutta jos maksusopimuksen lakkaamisen syynä on ollut pelkästään talouskriisi sinänsä, joka puolestaan on saneeraukseen hakeutumisen edellytys, niin silloin kyse ei ainakaan voi olla lainkohdan tarkoittamasta esteestä.
20 Mielenkiintoinen kysymys on myös se, millainen velallisen maksukäyttäytyminen tulisi olla saneeraushakemuksen jättämisen jälkeen. Osoittaako lisävelkaantuminen jollekin taholle tässä vaiheessa pyrkimystä väärinkäyttää saneerausmenettelyä? Jälleen kerran, lähtökohtaisesti, voidaan vain sanoa, että kysymys on yhdestä kokonaisarviointiin vaikuttavasta seikasta, joka sinänsä ei yksinään vielä välttämättä riitä esteperustetta osoittamaan. Ensisijaisesti tulee pyrkiä selvittämään se, minkä johdosta velkaantuminen on tapahtunut. Varsinkin, jos velalliselle on myönnetty väliaikainen maksukielto ja lisävelkaantumista tapahtuu siitä huolimatta, voi kysymys olla tilanteesta, jossa yhtiön toiminta on kannattamatonta eli se ei kykene selviytymään edes juoksevista kuluistaan. Tällöin ollaan kuitenkin tekemisissä YSL 7,1,1 kohdan esteperusteen kanssa, ei sen sijaan saneerausmenettelyn väärinkäytön kanssa. Se kuitenkin on selvää, että lisävelkaantuminen jollekin taholle saneeraushakemuksen jättämisen jälkeen ainakin tuo velallisen korostetun näyttövelvollisuuden kehityksen syistä ja taustoista. Jos kyseessä on viitattu väliaikaisen maksukiellon aikana tapahtunut kehitys, tarkoittaa edellä lausuttu lähinnä konkreettista näyttöä siitä, miten yhtiön kannattavuus saneerausmenettelyn aikana saataisiin parannettua siten, että menettelyn onnistumistodennäköisyys olisi riittävä ja edellytykset ohjelman jättämiselle olemassa. Tähän liittyen velallisen tulisi osoittaa, mihin toimenpiteisiin tässä tarkoituksessa olisi jo ennen menettelyn aloittamista ryhdytty. Saneerausedellytysten olemassaolo arvioitaisiin sitten annetun näytön valossa lähinnä YSL 7,1,1 kohdan valossa. Jos sen sijaan velallinen ei ole hakenut tai hänelle ei ole myönnetty väliaikaista maksukieltoa,