Tuolien välistä omalle pallille -sarjakuva valtion taidehallinnossa

1 Tuolien välistä omalle pallille -sarjakuva valtion taidehallinnossa Heikki Jokinen OPETUSMINISTERIÖ Kulttuuri-, liikuntaja nuorisopoliikan osaston julkaisusarja Nro 14/2001

Tuolien välistä omalle pallille -sarjakuva valtion taidehallinnossa Heikki Jokinen OPETUSMINISTERIÖ Kulttuuri-, liikuntaja nuorisopoliikan osaston julkaisusarja Nro 14/2001 KULTTUURI-, LIIKUNTA- JA NUORISOPOLITIIKAN OSASTO TAIDE- JA KULTTUURIPERINTÖYKSIKKÖ VIESTINTÄKULTTUURIYKSIKKÖ LIIKUNTAYKSIKKÖ NUORISOYKSIKKÖ KEHITTÄMIS- JA PALVELUYKSIKKÖ

Tuolien välistä omalle pallille -sarjakuva valtion taidehallinnossa Heikki Jokinen Julkaisun taitto: Ilpo Koskela, GST Graafinen Studio ISBN 952-442-427-4 Edita Oyj Helsinki 2001

Sisällysluettelo Selvityksen lyhyt yhteenveto 6 Abstract 7 Samaan aikaan kaupungin toisella laidalla 8 1. Mitä me luemme kun luemme sarjakuvaa? 9 Aloituskuva Tarmo Koivisto: Mämmilä 2. Suomalainen sarjakuva ja sen tekijät 15 Aloituskuva Ilmari Vainio: Professori Itikaisen tutkimusretki 3. Sarjakuvan julkaiseminen ja levitys Suomessa 20 Aloituskuva Pentti Otsamo: Pieni olento 4. Kirjastot ja sarjakuva 29 Aloituskuva Petri Hiltunen: Vala auringolle 5. Sarjakuvan koulutus 34 Aloituskuva Jussi Juba Tuomola: Viivi ja Wagner 6. Sarjakuva valtion tukijärjestelmissä 38 Aloituskuva Matti Hagelberg: Tänä yönä Jorma Ollila nukkuu huonosti 7. Sarjakuvatuki muissa Pohjoismaissa 48 Aloituskuva Tove Jansson: Muumipeikko 8. Toimenpide-ehdotukset 54 Aloituskuva Jussi Juba Tuomola: Viivi ja Wagner Kannen piirros Timo Mäkelä: Vaaleanpunainen pilvi

Selvityksen lyhyt yhteenveto 6 Sarjakuva on pudonnut taidehallinnossa pitkään tuolien väliin, vaikka se on selkeästi oma ilmaisun muotonsa ja taiteen lajinsa. Sillä on oma satavuotias historia, oma ilmaisukielensä, omat vakiintuneet levityskanavansa ja omat tekijänsä. Sarjakuva ei ole marginaalia, sarjakuvalehtien vuosivolyymi Suomessa on noin 20 miljoonaa kappaletta, sarjakuva-albumeja eli -kirjoja ilmestyy vuodessa 70-100 kappaletta - joista kotimaisia originaalialbumeja noin 35 - ja niitä myydään kahdesta kolmeen miljoonaa kappaletta. Lisäksi lähes kaikki sanomalehdet ja useat aikakauslehdet julkaisevat sarjakuvia, jotka kuuluvat lehtien luetuimpaan aineistoon. Sarjakuva on nykyisellään sisällöllisesti ja graafisesti erittäin monimuotoinen väline, jonka ulottuvuus kattaa koko elämän kirjon huumorista ihmissuhdedraamaan ja visuaaliseen kokeelliseen taiteeseen. Taidehallinnon kannalta sarjakuva on ollut olemassa vasta vuosikymmenen verran ja ensimmäiset askeleet sarjakuvataiteen tukemiseen on jo otettu. Tämä selvitys etsii keinoja, joilla se voitaisiin liittää muiden taiteiden lailla tasa-arvoisena taidehallinnon tukitoimien piiriin. Selvityksessä päädytään esittämään kolmea keskeistä asiaa: kirjastoapurahojen oikeudenmukaista jakamista, alan koulutuksen selvittämistä ja käynnistämistä sekä sarjakuvan tuen selkiyttämistä. Tällä hetkellä sarjakuvapiirtäjät - samoin kuin kirjojen kuvittajat - eivät ole oikeutettuja kirjastokorvauksiin muiden luovaa työtä tekevien kirjantekijöiden tavoin. Tilanteen epäoikeudenmukaisuutta korostaa se, että samaan aikaan sarjakuva on yleisten kirjastojen suosituimpiin kuuluva aineistoa. Selvitys esittääkin, että kirjastoapurahoihin on otettava välittömästi oma uusi määräraha sarjakuvantekijöiden apurahoihin. Sen tulee vastata sarjakuvan osuutta kirjastolainoista ja sen jaosta tulee päättää alaa tuntevan toimikunnan. Selvitys esittää myös, että opetusministeriö nimeää asiantuntijatyöryhmän selvittämään sarjakuvan koulutusta. Pääasiassa sen tulee selvittää miten alan ammatillinen koulutus on järjestetty ja miten se tulisi järjestää, mutta toimeksiantoon kuuluu myös kysymys siitä, miten sarjakuva on nivottu ja tulisi nivoa taiteen perusopetukseen. Lisäksi selvitys esittää, että sarjakuvan tukeen myönnetään erillinen, uusi määräraha kolmen vuoden kokeilukaudeksi. Sen summa olisi vähintään 300 000 markkaa vuodessa ja sen jaosta päättäisi alaa tunteva toimikunta. Selvitys on tehty valtion muotoilutoimikunnan toimeksiannosta, jonka toimialaan taidehallinnossa sarjakuva kuuluu. Selvityksen laati vapaa toimittaja, YTM Heikki Jokinen, joka edustaa sarjakuvaa valtion muotoilutoimikunnassa.

7 Abstract Although a clearly distinctive form of expression and art, the cartoon has long fallen between the chairs in art administration. It has a century-long history, as well as an idiom, distribution channels and authors of its own. The cartoon is by no means marginal: the annual volume of comic periodicals in Finland is about 20 million, and 70 to 100 comic albums are published in Finland each year - about 35 of them Finnish originals - their sales reaching 2 to 3 millions. In addition, nearly all newspapers and most periodicals publish strip cartoons, which are among their most popular materials. Today the cartoon is a most diversified genre in terms of both content and graphics, covering the whole spectrum of human life, from humour to human relations drama and experimental visual arts. For art administration, the cartoon has existed only for a decade, but the first steps towards supporting it have been taken. This report explores ways and means of including the cartoon as an equal art form among others in the government support systems. The report proposes three vital measures: equitable allocation of public lending right compensation grants; a review and organisation of training in the field; and clarification of the financial support of cartoons. At the moment, unlike other creative professionals making books, cartoonists - like book illustrators - are not entitled to public lending right grants. The unfairness of the situation is exacerbated by the fact that cartoons are among the most popular materials in public libraries. In view of this, the report proposes that a new grant for cartoonists be included in the public lending right compensations. It must correspond to the share of cartoons in library lending and should be awarded by a committee versed in the field. The report also proposes that the Ministry of Education appoint an expert committee to deliberate the training of cartoon artists. It should primarily look into the current provision and its development, but the mandate should also include the question of how the cartoon has been, and should be, included in out-of-school art education. In addition, the report proposes that a new appropriation be allocated for supporting cartoon arts for a trial period of three years. The amount should be at least FIM 300,000 a year and allocated by an expert committee. The report is commissioned by the National Council for Design. Part of its responsilibities in the state art administration is cartoon art. It is written by a freelance journalist, M.Soc.Sc. Heikki Jokinen, who represents cartoon in the National Council for Design.

Samaan aikaan kaupungin toisella laidalla 8 Sarjakuva on perinteisesti pudotettu valtion taidehallinnossa tylysti tuolien väliin; se ei ole sanan lisäksi myös kuvaa käyttävänä kirjallisuutta vaikka kirjoina ilmestyykin, visuaaliseksi taiteeksi sitä ei ole aina laskettu koska se on kertovaa ja ilmestyy kirjoina. Kuvataiteeksikaan sitä ei ole haluttu lukea, vaikka lähes kaikki sarjakuvapiirtäjät esittelevät töitään myös taidemuseoissa ja gallerioissa oikeaoppisesti seinille ripustettuina. Siitä myös puhutaan yhä uusien taiteiden luokassa, vaikka sarjakuva on nykymuodossaankin yli satavuotias laji saavuttaen muutaman vuoden sisällä myös Suomessa saman kunnianarvoisan iän. Sitä sijoitetaan ahkerasti marginaaliin, vaikka sen julkaisuvolyymit ovat sangen mittavia. 90-luvulla sarjakuva on kuitenkin noussut taiteena vankasti seisomaan omille jaloilleen ja saanut lopulta oman taidehallinnollisen pallin muotoilun alalla. Rakenteiden jäykkyys ja reviirirajojen tiukkuus ovat joskus taidehallinnon pulmina. Kerran luodut tukijärjestelmät eivät pysty kovin notkeasti tunnustamaan taidemaailman muutoksia, vaikka muutos sekä luovuus ovat taiteen kentän omimpia piirteitä ja kaikkien yhtäläisesti tervetulleeksi toivottamia. Sarjakuvan osalta muutos on jo alkanut, se on viiden viime vuoden aikana päässyt sisään monien valtion taidepoliittisten toimien piiriin, josta alan tekijät ovat jatkuvaan väheksymiseen tottuneina sekä hämmästyneitä että kiitollisia. Korjaamista vaativia rakenteita on silti jäljellä, ja niitä tämä selvitys yrittää jäljittää. Yleisiin taiteen tukijärjestelmiin pääsemistä seuraava taidepoliittisen evoluution vaihe on sarjakuvataiteen oman kohdennetun tuen pohdinta ja järjestäminen. Mitä tällä alalla tarvitaan ja miksi? Miten voimme tukea korkealaatuisen ja taiteen kenttää rikastuttavan sarjakuvan syntyä ja tunnetuksi tekemistä? Tämä askel on vielä osin ottamatta ja siihen tämä selvitys tarjoaa esityksissään yhden mahdollisen mallin. Tämän askeleen ottaminen edellyttää päättäjiltä taidepoliittista luovuutta ja rohkeutta, taiteen kentän näkemistä eri lajien ja ilmaisun muotojen kirjona eikä vahvojen etujärjestöjen reviireihin jaettuna aitojen halkomana metsänä. Taidepoliittisen tuen tulee olla neutraalia taiteen eri lajien suhteen, tukea laatua ja luovuutta riippumatta siitä, mihin lokeroon sen tekijä sijoittuu. Nyt on oiva aika päätöksille, suuresta rahastakaan ei ole kyse kuten selvityksestä käy ilmi. Kuten Neuvostoliiton viimeinen presidentti Mihail Gorbatshov osuvasti lausui: Joka tulee liian myöhässä, sitä historia rankaisee. Helsingissä 28.8.2001 Heikki Jokinen

9 1. Mitä me luemme kun luemme sarjakuvaa? Sarjakuva on kuvan ja sanan yhdistävä omalakinen ilmaisu. Se on vanha ilmaisun muoto, nykyaikaisen sarjakuvan satavuotisjuhlia vietettiin 1996, mutta sen juuret ulottuvat syvemmällekin. Tänä vuonna vietämme ensimmäisen suomalaisen sarjakuvakirjan Professori Itikaisen tutkimusretket 90-vuotisjuhlaa. Sarjakuvilla on kolme perinteistä levityskanavaa ja kaksi uutta. Perinteisesti se on julkaistu painettuna joko omina kirjoinaan eli albumeina, sarjakuvalehtinä tai sanomalehtien lyhyinä päivittäissarjoina eli strippeinä. Kullakin jakelukanavalla on omat ehtonsa ja rajansa, jotka vaikuttavat sen salliman sarjakuvailmaisun muotoon ja sisältöön. Uudet kanavat ovat sähköinen levitys tietoverkoissa ja romppuina sekä vahvasti kasvava näyttely- ja galleriakäyttö kuvataiteen tapaan. Sarjakuvassa on aina käsikirjoitus ja graafinen asu, ja usein niillä on eri tekijät. Tämä pätee useimmiten maailman mitassa menestyneisiin albumeihin ja strippeihin, mutta myös yhä enemmän suomalaiseen sarjakuvaan. Yleisimmin suomalaiset sarjakuvapiirtäjät kuitenkin laativat itse myös käsikirjoituksen. Sarjakuvalla on ilmaisun joustavuuden vuoksi monta eri käyttöä. Tarinan kerronnan lisäksi sitä käytetään yhä runsaammin myös tiedon välittämiseen, ns. hyötysarjakuvana. Luovin esimerkki hyötysarjakuvasta lienee Kemin kaupungin 1986 sarjakuvana julkaisema virallinen kunnalliskertomus. Myös monissa oppikirjoissa käytetään sarjakuvaa tiedon välittämisen menetelmänä. Kulttuurin kentällä sarjakuvan monimuotoisuus sekä sen kuvan ja sanan yhdistävä ilmaisu on aiheuttanut vierotusreaktion. Kirjallisuuden portinvartijat eivät laske sitä kirjallisuudeksi, koska osaa kerronnasta kantaa kuva, ja visuaaliset taiteet eivät ole laskeneet sitä joukkoihinsa, koska osaa kerronnasta kantaa sana ja sarjakuva on luonteeltaan narratiivinen taide. Ainoaksi ratkaisuksi on vuosien mittaan yhä useammalle kiteytynyt tosiasioiden hyväksyminen; sarjakuva olkoon sarjakuvaa ja sitä käsiteltäköön omana lajinaan.

10 Hiukan teoriaa Yksinkertaisimmassakin muodossaan sarjakuva edellyttää lukijaltaan monimutkaista lukusuoritusta ja tulkinta- sekä erottelukykyä. Useimmilla sarjakuvaa lukeneilla on päässään valmiina sarjakuvan kieliopin esikoodaus joka tulee käyttöön lukutilanteessa. Sarjakuvapiirtäjä Tarmo Koivisto määrittelee sarjakuvan näin: Sarjakuva ei ole mikä tahansa kuvasarja. Se on kylläkin joukko kuvia, mutta ne kaikki on luettava tietyssä järjestyksessä. Kukin kuva on ymmärrettävissä vain suhteessa edellisiin ja seuraaviin kuviin. Tämän ominaisuutensa vuoksi sarjakuva on avoin väline. Tapahtumien järjestys, nopeus, äänet ja painotukset ovat pitkälti lukijan määriteltävissä, tulkittavissa. Kuvien esittäminen yhtenäisinä sivukokonaisuuksina lisää lukijan liikkumavapautta eteen- ja taaksepäin. Vaikein kohta sarjakuvassa on se mitä ei kerrota, se mikä jää ruutujen väliin. Tarmo Koivistolle sarjakuva on kokoelma keskeneräisiä kuvia, se purkautuu seuraavaan kuvaan tullakseen ymmärrettäväksi. Loppuunkäsitelty sarjakuva on kuollut. Tämä erottaa sarjakuvan yksittäisestä piirroksesta, se on narratiivista, kertovaa ja etenee ajassa. Sarjakuva on vihjailua. Lukija täydentää kertomattomat asiat omasta päästään, sen mitä ruuduissa ei kerrota. Tähän häntä kannustaa sarjakuvalle luonteenomainen välineen avoimuus ja elottomuus. Sarjakuvan ollessa jo valmiiksi todellisuudesta etäännytetty väline se ei luo niin voimakasta todellisuuden illuusiota kuin mekaanisesti tallennettu kuva tai vain sanoihin nojautuva kirjallisuus. Kuvalliset koodit ovat tekstin koodeja vapaamuotoisempia. Kuvien oma kielioppi ei sisällä ehdottomia sääntöjä vaan on joustava ja innovaatiokykyinen. Sarjakuvassa muoto ja sisältö ovat hyvin kiinteässä vuorovaikutuksessa toisiinsa. Siinä missä kirjoitettu kieli on tarkoitettu luettavaksi peräkkäisessä järjestyksessä, sarjakuvassa kerronnan eri tasot voivat olla päällekkäin yhdessä ainoassakin ruudussa. Ne voivat myös määritellä toisensa; äänitehoste antaa merkityksen kuvalle, tekee siitä joko parodisen tai herooisen. Lukija myös tietää sarjakuvan olevan eräänlainen vapauden valtakunta. Mikään ei häntä hämmästytä, koska hän tietää piirtäjän luovan koko sarjakuvan kosmoksen itse. Sarjakuvamaailmassa muskottipähkinät voivat käydä ansiotyössä tai pelata mustaa pekkaa, kirjoittaa ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä Joakim Pirinen. Yksikään viiva ei ilmesty paperille piirtäjän sitä tekemättä, siksi yksikään viiva ei ole potentiaalisesti vailla merkitystä. Sarjakuva on eräänlaista totaalikieltä. Sen piirtäjä voi manipuloida pienintäkin yksityiskohtaa ja lukijalla on mahdollisuus havaita pieninkin yksityiskohta. Jokainen kaupan kyltti tai tuoli voi olla ladattu täyteen assosiaatioita, kaikella voi olla - ja yleensä onkin - sanomansa. Myös kerronnan keskeistä elementtiä eli aikaa voi manipuloida. Tapahtumat voidaan esittää samanaikaisesti kubistien tapaan, hidastaa tai nopeuttaa. Lukijallahan on mahdollisuus nähdä aina koko sivu samanaikaisesti kuin yksittäinen ruutu. Sarjakuvan kielellä on useita yhtäläisyyksiä muihin ilmaisun lajeihin. Eniten sen keinoja verrataan elokuvaan, sarjakuvan aikalaiseen ja sarjakuvan tapaan alkuaan harmittomaksi massojen viihteeksi tarkoitettuun ilmaisumuotoon. Sarjakuvan ja elokuvan ilmaisutekniikka on hyvin suurelta osin päällekkäistä. Molempien perustana on ideogrammi. Siinä kahden vierekkäin/ peräkkäin asetetun kuvan välille syntyy suhde joka muuttaa niiden alkuperäistä ideaa. Montaasi eli leikkaus on ideogrammijono, jossa kuvien välillä vallitsee jatkuva ajatusyhteys. Jokainen kuva saa täydennyksensä seuraavassa kuvassa, koska katse on ajatuksen jatke. Samoin kuvakulman vaihdokset, sommittelu, kuvien vaikutussuunnat, syvyysvaikutelman käyttö ja kuvakoon vaihtelu ovat pitkälle yhteisiä keinoja. Elokuvan ja sarjakuvan kehittyminen ovat etäännyttäneet niitä toisistaan. Molempien kieli on kehittynyt autonomisesti, tosin välillä vaikutteita lainaten. Äänen tultua elokuvaan ero muuttui reaaliseksi, sarjakuvan keinot äänen ilmaisemiseen alkoivat poiketa yhä selvemmin elokuvasta.

11 Ola Fogelberg: Pekka Puupää Elokuva ei pysty aina seuraamaan sarjakuvan muotoeroja. Olipa elokuva lyhyt tai pitkä, sen on käytettävä aina samoja ilmaisun keinoja, kun taas sanomalehtistrippi ja pitkä sarjakuva eroavat toisistaan ilmaisultaan selvästi. Ilmaisumuotojen oleellisin ero vastaanottajan kannalta on kuitenkin siinä, että elokuvaruuduilla on rajattu muoto ja ne esitetään yksi kerrallaan, kun taas sarjakuvaruudut muodostavat yhtenäisiä kokonaisuuksia joita lukija voi nähdä useampia kerralla. Lukija myös määrää vastaanottotahdin, hän voi pysähtyä koska tahansa lähilukemaan yksityiskohtia. Sarjakuvasta tohtoriksi väitellyt Pekka A. Manninen määrittelee tämän vuoksi sarjakuvan välittämän informaation kuolleeksi siinä missä elokuvan informaatio on elävää. Sarjakuva vaatii aina vastaanottajan tulkitsevan lukemisprosessin tullakseen eläväksi. Sarjakuvan symbolisten kerrontakeinojen avulla saadaan aikaiseksi sellaisia visuaalisia tehokeinoja, jotka elokuvassa eivät onnistuisi. Sarjakuvan pelkistyneisyyden koodiin kuuluu se, että vastaanottaja tulkitsee hyvin pienet visuaaliset vihjeet esittäviksi elementeiksi. Näennäisesti saman kaltaisista kuvan osista osaamme tehdä erilaisen tulkinnan, osaamme lukea sarjakuvan hyvinkin pieniä vihjeitä. Oleellista ei silloin ole tietenkään kuvan tai merkin suhde ns. todellisuuteen, vaan se miten sitä on sovittu tässä yhteydessä tulkittavan. Sarjakuva kirjallisuutena Kirjallisuutta sarjakuva on yhden julkaisukanavansa kautta, se on paperille painettua ja ilmestyy suurelta osin sellaisissa muodoissa joita olemme tottuneet kutsumaan kirjoiksi. Siksi sarjakuvaa pidetään toisinaan kirjallisuuden esiasteena, askeleena kohti oikeaa kirjallisuutta. Kirjastojen lastenosastoilla jaettu 1984 laadittu esite määritteli kirjallisuuden ja sarjakuvan suhteen seuraavasti: Sarjakuvan katseleminen on erilainen tapahtuma kuin yhtäjaksoisen tekstin lukeminen, joka vaatii pitkäjänteisyyttä ja kykyä kuvitella tekstin sisältöjä ilman kuvan antamaa tukea. Väittämä kertoo selkeästi siitä, kuinka sarjakuvan kerronnan analyysi puhtaasti kirjallisista lähtökohdista menee harhaan. Sarjakuva on muutakin kuin puhekuplien kirjoitetun kielen sanoiksi jäsentyvä anti. Samankaltaisiin tuloksiin päästäisiin arvottamalla teatteria tai elokuvaa ainoastaan äänen perusteella.

12 Samainen esite pitää myös sarjakuvien tekstin automaattisesti mitä tahansa yksinomaan sanallista ilmaisua köyhempänä: Puhekuplien kieli saattaa niin ikään olla kovin köyhää ja typistettyä. DOING-, KRÄÄK- UGH-kieltä ahmiva lapsi jää aika kehnojen eväiden varaan. Niinpä jokaisen lapsen soisi saavan jo pienestä pitäen muutakin luettavaa - kirjoja. Kirjan kanssa ystävystyneen lapsen kieltä tuskin puhekuplatekstit enää kykenevät köyhdyttämään. Sirkka-Liisa Matikainen on tutkinut sarjakuvien virke- ja lauserakennetta. Hänen vertailussaan Aku Ankan puhekuplien virkkeet olivat pituudeltaan hyvin lähellä Helsingin Sanomien otsikkoja ja Veijo Meren näytelmää Sotamies Jokisen vihkiloma. Sillanpään romaani ja radiouutiset käyttivät jo huomattavasti pidempiä virkkeitä. Syitä on kaksi. Sarjakuva on kuvan ja sanan saumaton symbioosi, jossa ilmaisun molemmat elementit tarjoavat informaatiota. Ne on myös molemmat luettava ja koodattava auki. Samoin sarjakuvan teksti on yleensä puhetta, luonnollisten henkilöiden eri tilanteisiin liittyvää keskustelua. Puhekieli noudattaa eri sääntöjä kuin kirjakieli. Se on kirjakieltä päälausevoittoisempaa ja lyhyempää, sisältää vähemmän substantiivejä ja abstraktisanoja mutta enemmän adverbejä ja konjuktioita. Sitä käyttää paljon teoksissaan myös Veijo Meri, eikä häntä tietääkseni syytetty suomen kielen köyhdyttämisestä. Kirjoitetun kielen kaltaista sarjakuva on siinä, että sitä voi oppia kirjoittamaan ja lukemaan. Jokainen sarjakuvaa enemmän lukenut oppii pian sen kieliopin pääsäännöt ja konventiot sekä tavat joilla niitä rikotaan. Puheen ja visuaalisesti luettavan taustan olemassaolon vuoksi sarjakuvaa voidaan myös pitää tietyllä tavalla teatterin sukuisena ilmaisuna. Myös teatterissa kaunokirjallinen ilmaisu on tiivistettyä ja visuaalisuuden sekä tekstin yhteisvaikutukseen pyrkivää. Eräät sarjakuvat ovat hyvin teatterinomaisia, selkeimpänä esimerkkinä voidaan mainita Hergén Tintti. Sarjakuva myös siirtyy helposti esittävän taiteen eri lajeihin: syksyllä 2001 Helsingissä esitetään ruotsalaisen Charlie Christensenin sarjakuvaan perustuvaa näytelmää Arne Anka sekä Julia Vuoren Sikasarjakuvaan perustuva Sika-balettia, viime syksynä nähtiin Matti Hagelbergin sarjakuviin perustuva ooppera Marsin mestarilaulajat. Sarjakuvasyyttelyn juuret ulottuvat 50-luvun Yhdysvaltoihin. Sodasta palannut kansakunta oli erilainen kuin sinne lähtenyt, pikkukaupungin idylli oli rikkoutunut ja sarjakuva heijasti muutosta. Kaikki paha oli helppo laittaa uusien kauhu- ja rikossarjakuvien syyksi ja pääsemällä niistä eroon maailman piti palata entiselleen. Lastut lensivät Suomeen asti. 1959 ilmestynyt Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton Katsaus sarjakuvatutkimuksiin -julkaisu totesi, että sarjakuvat tylsistyttävät lasten todellisuudentajua, edistävät toimettomuutta ja tietämättömyyttä sekä synnyttävät sairaalloisia mielikuvia. Samoin myös lukeminen, suullinen ja kirjallinen esitys huononevat. Vuonna 1961 istui eduskunnan aloitteeesta oikeusministeriön toimikunta selvittämässä ns. sarjakuvien leviämisen rajoittamista (OM miet 1962:83). Se ei kuitenkaan löytänyt rikosoikeudellisia perusteita rajoituksille. Vielä vuonna 1979 opetusministeriön lastenkulttuuritoimikunta päätyi esittämään erityistä sarjakuvaveroa, mutta esitys haudattiin pikaisesti laajan julkisen debatin myötä. Sarjakuvaan kohdistuneet ennakkoluulot ovat unohtuneet ja osoittautuneet perusteettomiksi yksi toisensa jälkeen. Nykyaikainen sarjakuva on hyväksytty siksi mikä se on; kuvan ja sanan oman kielioppinsa mukaan yhdistävä kerronnan muoto. Ilmaisun lajina se on kuten muutkin, hyvää tai huonoa sisältönsä eikä muotonsa vuoksi. Sarjakuva ei ole tarpeellinen syntipukkina johon projisoida maailman pahuus. Sen paikan ovat perineet vuorollaan televisio, videot, punkja heavymusiikki, tietokonepelit sekä nykyään internet. Kutakin on syytetty aivan samankaltaisilla argumenteilla kuin sarjakuvaa aikanaan.

13 Veikko Savolainen: Joonas Kuvaa vai sanaa? Sarjakuvassa kategoriat sana ja kuva eivät ole aivan yksioikoisia. Sanat voivat esiintyä sarjakuvassa karkeasti jaoteltuna neljässä yhteydessä: kertovana aineksena ( Sillä aikaa kaupungin toisella laidalla... ) repliikit eli puhe joka on yleensä puhekuplissa, onomatopoeettiset ilmaisut eli äänitehosteet sekä kuvissa näkyvän maailman tekstejä sisältävät yksityiskohdat kuten kyltit, mainostaulut ja sanomalehtien otsikot. Kuviin taas voidaan sijoittaa useita erilaisia merkkejä joilla on oma merkityksensä. Onomatopoeettisten ilmaisujen osalta kuvan ja sanan kategoriat menevät myös päällekkäin, ne voidaan lukea useasti kumpaankin. Siinä suhteessa sarjakuva on rinnastettavaissa kirjoitettuun kieleen, että sen monet kuvat ovat eri tavoilla yksinkertaistettuja merkkejä, viivoja paperilla. Ne kiteytyvät merkkiketjuiksi ja luetaan sellaisina, sarjakuvahan pystytään lukemaan yhtenäiseksi tarinaksi ja tämä ei olisi mahdollista ilman merkkien liittymistä toisiinsa yhtenäisiksi merkkiketjuiksi. Tämä myös erottaa sarjakuvan kuvataiteesta, se ei jäsenny toisiinsa ajassa liittyviksi merkkiketjuiksi. Kuvan ja sanan merkkiketjujen joustavuutta sarjakuvassa kuvastaa se, että ne voivat lainata merkkejä toistensa merkkivarastosta. Sanallisen kiroilun voi korvata kuvilla jotka lukija osaa koodata sarjakuvakirouksiksi tai puhekuplan teksti voi olla visuaalisesti aivan erinäköistä puhujasta riippuen. Walt Kellyn Pogo-sarjakuvan karhu on entinen sirkustirehtööri ja hänen puhekuplansa ovat kuin sirkusjulisteita, sarjan pappi puhuu fraktuuralla. Asterixissa leikittely eri kielten puhekuplien tekstauksilla on viety hyvin pitkälle. Obelixin yritys matkia egyptiläisen hieroglyfipuhekuplassa ollutta puhetta on piirretty väpäjävällä viivalla joka kuitenkin on tunnistettavissa mallin mukaiseksi. Kuvien ja tekstin osalta on monia koulukuntia ja tyylisuuntia. Kukin käsittelee niitä omien sääntöjensä mukaisesti ja luo omia alakielioppejaan sarjakuvan suureen yleiskielioppiin. Kuvalliset merkit ylittävät usein ilmiasunsa määräämän merkityksen. Ne ovat muuttuneet osaksi sarjakuvan vakiosymboleja, suurta rekvisiittavarastoa. Näkyvä maailma on pelkistynyt vuosikymmenien mittaan yksinkertaisiksi perushahmoiksi ja kuviksi. Ne eivät välttämättä vastaa mallinsa ilmiasua, mutta ne tunnistetaan, luetaan ja omaksutaan lukijan päässä olevan esikoodauksen pohjalta. Pari yksinkertaista viivaa voi merkitä kontekstista riippuen vaikkapa vauhtia, liikkeen suuntaa ja voimaa tai hämärää. Vesi- ja lumisade on kuvattavissa hyvin yksinkertaisilla keinoilla, samoin tuuli. Tuoksuilla on omat merkkinsä, samoin valon heijastuksessa lasin pinnasta, pyöreydellä ja kulmikkuudella.

14 Sarjakuvan selkeimmin oma ja ainutlaatuinen kerronnan keino ovat onomatopoeettiset ilmaisut eli erilaiset äänitehosteet. Niiden täysipainoinen käyttö elokuvassa, kirjallisuudessa tai teatterissa ei ole mahdollista. Tosin eräitä kokeiluja on tehty, pääosin huonoin tuloksin. Vain sarjakuvassa voidaan täysipainoisesti hyödyntää onomatopoeettisia ilmaisuja. Ne ovat myös sarjakuvan kerronnan väärinymmärretyin ja parjatuin osa. Sana onomatopoeettinen tarkoittaa alun perin luonnonääntä jäljittelevää. Sarjakuvassa se ymmärretään kaikkia ääniä jäljitteleväksi ilmaisuksi lukuunottamatta ihmisen puhetta. Onomatopoeettiset ilmaisut ovat yritys näiden äänien saattamiseksi näkyvään ja luettavaan muotoon. Ne pyrkivät jäljittelemään kuvaamaansa ääntä sekä kirjainmerkkiensä että piirrostapansa kautta. Kielessä kuin kielessä on runsaasti ääntä kuvailevia sanoja. Suomeksi voimme kilistellä, lotrata, kolistella, jysäyttää ja molskahtaa. Sarjakuvissa onomatopoeettiset ilmaisut ovat usein suoraa käännöslainaa sarjakuvan valtakielistä englannista ja ranskasta. Monet englannin kielen sanat ovat itse asissa muuttuneet sarjakuvan vakiotehosteiksi kuten crash, smack ja cut. Onomatopoeettiset ilmaisut tuottavat sarjakuvaan merkkejä jotka ovat osa sen visuaalista kokonaisuutta. Vaikka ne useimmiten ovatkin ilmiasultaan kirjoitetun kielen mukaisen sanan näköisiä niitä ei ole tarkoitettu sellaisina luettaviksi. Ne ovat enemmän kuin kirjaimistonsa äänneasun summa, onomatopoeettiset ilmaisut luetaan ennen muuta visuaalisesti. Tässä suhteessa onomatopoeettiset ilmaisut vertautuvat kiinalaiseen perinteiseen kalligrafiaan. Kiinalainen kalligrafia on kehittynyt utilitaarisesta kirjoitustaidosta ilmaisemaan muotonsa kautta erilaisia vaikutelmia.

15 2. Suomalainen sarjakuva ja sen tekijät Ensimmäisenä nykyaikaisena suomalaisena sarjakuvana pidetään Ilmari Vainion (1892-1955) yhden kuvan sivuvauhtia etenevää Professori Itikaisen tutkimusretkeä (1911). Toinen varhainen lintu oli Jalmari Finnen kirjoittama ja Ola Fogelbergin piirtämä Janne Ankkanen. Tämä anarkistismielinen ankka kommentoi Suomen Kuvalehdessä maailman tapahtumia 1917-18. Ilmestyminen loppui sisällissotaan. Tuotteliaan Ola Fogelbergin (1894-1952) tunnetuin sankari on vapunaattona 1925 esiin astunut Pekka Puupää. Yksinkertainen, vaimonsa tohvelin alla elävä Pekka on suomalaisen sarjakuvan keskeinen klassikko. Sarjan lempeä kansanhuumori perustuu kommelluksiin ja väärinkäsitysten seurauksiin. Pekka Puupää ilmestyi osuuskauppaliikkeen Kuluttajain lehdessä (1925-70) sekä vuodesta 1943 erillisinä vuosialbumeina, joita myytiin parhaimmillaan 60-70 000 kappaletta. Ola Fogelbergin kuoleman jälkeen sarjaa jatkoi hänen tyttärensä Toto Kaila (1924-) 1976 asti. Sarjakuvasta tehtiin myös 13 elokuvaa Fogelbergin kuoleman jälkeen, ja vielä yksi yritys 80- luvulla. Suomen sarjakuvaseuran vuosittainen kunniapalkinto ansioituneelle tekijälle on Puupäähattu. 20-luku oli suomalaisen sarjakuvan kultakautta. Maassa ilmestyi runsaasti pilalehtiä joissa piirtäjät pääsivät esille eivätkä ulkomaiset sarjakuvat vielä kilpailleet markkinoilla. Keskeinen ideapankki oli Hillari Johannes Viherjuuri (1889-1949) eli Veli Giovanni, joka teki käsikirjoituksia lähes kaikille aktiivipiirtäjille. Viherjuuren Junnua (Suomen Kuvalehti 1927-34) piirsivät Alexander Tawitz, Poika Vesanto sekä Arnold Tilgmann. Se oli lukijain arkeen limittyvä sarja, joka saavutti ennennäkemättömän suosion ja palautteen lukijoilta. Asmo Alhon (1903-75) piirtämä Kieku ja Kaiku (1927-75) oli pitkäikäisimpiä sarjakuviamme. Herttainen eläinsarja kertoi opettavaisesti elämästä ja hauskuutti samalla kaikenikäisiä. Sen runomuotoiset tekstit riimitteli pääosin kirjailija Mika Waltari.

16 30-luvulle siirryttäessä amerikkalainen vaikutus alkoi jo näkyä. Arkihuumori sai väistyä seikkailun tieltä, sarjakuvat muuttuivat vauhdikkaammiksi ja teksti siirtyi kuvien alta puhekupliin. Kauden tuotteliampia piirtäjiä oli Ami Hauhio (1912-55). Sota-aikana hänen sarjakuvansa valjastettiin propagandan käyttöön, ja Hauhio julkaisi sarjakuvia niin valppaista rajavartijoista kuin lentäjäsankareistakin. 1947 hän julkaisi hienosti piirretyn albumin Maan mies Marsissa, jonka käsikirjoituksen teki Reino Helismaa. Toinen amerikkalaisen Alex Raymondin ihailija oli myöhemmin pilapiirtäjäksi ryhtynyt Kari Suomalainen (1920-1999), joka piirsi 1942-44 lännensarjaa Henkensä kaupalla. 1949 aloittivat ensimmäiset, pääosin ulkomaisia sarjakuvia julkaisseet lehdet. Kotimainen vaihtoehto alkoi hävitä myös sanomalehtien sarjakuvasivuilta. Amerikkalainen sarjakuva oli Suomen perinteisesti saksalaissuuntautuneessa kulttuurissa uutta ja kiinnostavaa. Lehdille se oli myös kotimaista halvempaa. Veikko Savolaisen (1929-) Joonas (1950-72) yhdisti huumorin ja seikkailun realistiseen hienoon piirrosjälkeen. Se ilmestyi myös Saksassa eri lehdissä 1950-luvulla nimellä Jonas - der lüstige Maler. Savolainen teki myös muita sarjakuvia sekä Suomeen että kansainväliseen levitykseen. Tunnetuin suomalainen sarjakuva on kuitenkin Tove Janssonin (1914-2001) omiin kirjoihin perustuva sadunomainen sarja Muumi. Tove Jansson piirsi sitä 1954-60 englantilaiselle Evening News-lehdelle joka levitti sitä 40 maahan yli sataan lehteen. Toven veli Lars Jansson (1926-2000) jatkoi piirtämistä vuoteen 1975. 90-luvulla suomalaissyntyinen Dennis Livson tuotti useissa maissa nähdyn Muuumi-animaatiosarjan ja -elokuvan. Samalla aloitettiin sarjakuva uudelleen. Suomalaisten ja pohjoismaalaisten piirtäjien uudet Muumi-sarjakuvat leviävät lehtinä, albumeina että sanomalehtistrippeinä. 70-luku näki sarjakuvan nousun, pop-taide ja underground-kulttuuri herättivät uuden kiinnostuksen. Veikko Savolaisen päätoimittamassa täyssuomalaisessa Sarjis-lehdessä (1972-74) debytoi monia myöhemmin tunnettuja tekijöitä. Aiheet olivat laajentuneet politiikkaan ja arkielämään. Suomen sarjakuvaseura perustettiin 1971. 1975 alkoi uuden suomalaisen sarjakuvan lippulaiva Mämmilä, piirtäjänä Tarmo Koivisto (1948-). Mämmilä on kuvaus kylästä, vailla perinteistä sankaria. Pääosassa on koko yhteisö, sen muutokset, ihmissuhteet ja ajan tapahtumien heijastuminen siihen. Mämmilä peilaa tarkasti suomalaista yhteiskuntaa näyttäen sen nousut ja laskut. Autenttisuuden tuntua lisää Koiviston realistinen piirrostyyli. Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä pitkään ilmestyneellä Mämmilällä oli lehdessä liki miljoona lukijaa. Sarjiksessa aloitti uransa Kari Leppänen (1945-), joka siirtyi nopeasti kansainvälisten sarjakuvien ammattipiirtäjäksi piirtäen mm. Mustanaamio-lehtiä sekä omia tieteistarinoita. Myöhemmin lastenkirjojen tekijänä tunnettu Mauri Kunnas (1950-) aloitti myös sarjakuvapiirtäjänä. Hän piirsi hulvatonta dekkariparodiaa Kotlant Jaarti (1974) sekä nuortenlehdissä ilmestynyttä rock-irvailua Nyrok City (1975-85). Timo Mäkelän (1951-) monipuoliselle tuotannolle on yhteistä tavattoman taitava piirros ja elävä viiva sekä hänen uusimmissa töissään aikuisen ihmisen elämän arvoitusten miettiminen. Sanomalehtisarjakuvan tekijä Jorma Pitkäsen (1947-) Näkymätön Viänänen (1973-) on ironinen tarina kehitysalueen köyhästä joka on Helsingin herroille täysin näkymätön. Tuotteliaan, myös Saksassa julkaistun Harri Wallu Vaalion (1956-) skaala ulottuu lastensarjakuvista huumoriin. Jukka Murtosaari (1963-) on ammattipiirtäjä, joka on tehnyt mm. Disneyn lehtien kansia, Muumia ja monia omia sarjakuviaan. Uuden aallon musiikin nousun myötä 70- ja 80-lukujen taitteessa syntyi kymmeniä omakustannelehtiä. Ne antoivat tekijöille uuden, kustantajista riippumattoman julkaisumahdollisuuden. Pienlehdet ovat jääneet pysyväksi ilmiöksi, ne ovat edelleenkin merkittävä uusien kykyjen rekrytointikanava.

17 Keijo Ahlqvist-Ari Kutila: Kunnalliskertomus Kemistä 1997 Sarjakuvaa käytetään myös opetuksessa ja tiedotuksessa. Kemiläiset Ari Kutila (1961-) ja Keijo Ahlqvist (1955-) ovat erikoistuneet hyötysarjakuviin. Kemin kaupunki julkaisi virallisen kunnalliskertomuksensa 1985 Ahlqvistin piirtämänä albumina, Kutila on tehnyt mm. sarjakuvakeittokirjan. Kuvataiteilija Riitta Uusitalo (1960-) tekee sarjakuvia jotka rikkovat vanhat perinteet, samoin kuin runoilija Tiina Pystynen (1955-) omissaan eri lähtökohdista. Roomassa asuva persoonallinen Kati Kovács (1963-) nousi esiin naissarjakuvaa julkaisseen Naarassarjat-lehden (1992-93) sivuilta. Lehden perusti sittemmin Ranskassa sarjakuvaa opiskellut Johanna Roju Rojola (1970-), jonka työt pohtivat useimmiten naisena olemisen kysymyksiä. Viime vuosien ilmiöitä on suomalaisen strippisarjakuvan uusi nousu ja niistä koottujen kirjojen huikea myynti. Ranskalaissyntyisen Stéphane Rossen piirtämä ja Teppo Sillantauksen sekä Mikael Gyllingin käsikirjoittama Naisen kanssa on menestynyt joka kodin parisuhdeopas ja Ilkka Heilän B.Virtanen taas inhorealistinen kuvaus konttorityön arjesta. Suurin viime vuosien innostus on syntynyt Jussi Juba Tuomolan (1965-) strippisarjasta Viivi ja Wagner, joka on noussut kirjallisuuden myyntilistojen kärjen tuntumaan. Sen elokuussa 2001 ilmestyneen neljännen koostealbumin myötä niiden yhteispainos nousi yli sadantuhannen. Suomalainen nykysarjakuva on monimuotoista. Sarjakuvalla ei ole yhtä olemusta tai yleisöä vaan useita. Se kattaa kaikki lajit lastenjulkaisuista seikkailuun ja kuvataiteesta arkidraamaan. 90-luvun ilmiö on piirtäjien kiinnostus kuvataiteeseen tai tausta kuvataiteissa sekä kansainvälisten vaikutteiden runsaus. Perinteisesti itseoppineiden sarjakuvantekijöiden lisäksi alan tekijöissä on yhä enemmän graafisen suunnittelun tai taidekoulutuksen saaneita. Katja Tukiainen (1969-) yhdistää töissään monet nykytaiteen elementit, Bo Haglund (1963-) hyödyntää lavastajan kokemustaan ja Matti Hagelberg (1964-) on luonut hyvin omintakeisen graafisen tyylin ja tekniikan mielikuvituksellisiin tarinoihinsa. 1996 ilmestyi sarjakuvan satavuotisjuhlan kunniaksi kahdeksan postimerkin suomalaisia sarjakuvia esittelevä vihko. Sen suunnitteli monitaitoinen myös Kanadassa ja Ruotsissa albumeitaan julkaissut sarjakuvapiirtäjä Pentti Otsamo (1967-). Sarjakuvalle on tyypillistä koko ajan uusiutuva tekijöiden joukko. Se merkitsee myös tyylillistä sekä temaattista vaihtuvuutta ja lajin notkeutta sekä elinvoimaa.

18 Keitä nykytekijät ovat? Suomalaisen sarjakuvan ensyklopedia esitteli 1996 pari sataa suomalaista sarjakuvantekijää ja sen ilmestymisen jälkeen määrä on kasvanut suuresti. Nykyään aktiivisia ammattimaisen tai lähes ammattimaisen tason ja tuotannon saavuttaneita sarjakuvantekijöitä lienee toista sataa. Taiteen keskustoimikunta teki kyselytutkimuksen Sarjakuvantekijät ry:n silloin 63 jäsenelle keväällä 1996. Se selvittää melko hyvin joitain yleisiä piirteitä alan tekijöiden profiilista, sillä vastausprosentti oli peräti 79. Sarjakuvantekijät olivat hyvin miehistä joukkoa, heitä oli vastanneista 82 prosenttia. Jäsenistä lähes puolet oli alle 35-vuotiaita, naiset olivat yleensä miehiä nuorempia eli ala naisistuu hyvää vauhtia. Yli 55-vuotiaita jäseniä Sarjakuvantekijöissä oli vain kaksi prosenttia. 52 prosenttia asui pääkaupunkiseudulla. Vastaajia pyydettiin myös ilmoittamaan ammattinimikkeensä, ja vastaukset olivat kirjavia. Sarjakuvan ilmoitti ammatikseen vajaa kolmannes, viidesosa kuvituksen. Joka viides ilmoitti muun kuin graafisen suunnittelun ammatin, heistä puolet jonkin muun taideammatin ja puolet jonkin muun ammatin kuten toimittaja. Tämä selittyy sillä että Sarjakuvantekijät ry:ssä ovat mukana myös sarjakuvan käsikirjoittajat sekä muutama kääntäjä ja tekstaaja. Ryhmän nuoruudesta johtuen opiskelijoita oli useita, samoin useassa ammatissa toimivia. Ammatillista koulutusta koskevaan kysymykseen vastasi vain hieman yli puolet. Sarjakuvapiirtäjän ammatille on yhä tyypillistä itseopiskelu, sillä varsinaista koulutusta ei käytännössä ole saatavilla. Koulutuksensa ilmoittaneista 57 prosenttia kertoi opiskelleensa Taideteollisessa korkeakoulussa ja 17 prosenttia Lahden muotoiluinstituutissa. Taideteollisen alan tutkinnon suorrittaneista graafisen suunnittelun tutkinnon ilmoitti suorittaneensa 53 prosenttia, muun taideteollisen alan tutkinnon (myös TaiK:n valokuvaajan ja kuvaamataiteen opettajan tutkinnot) 42 prosenttia sarjakuvantekijöistä, lopuilla opinnot olivat yhä kesken. Ulkomaisia alan tutkintoja ei kyselyssä löytynyt, mutta muutama suomalainen on opiskellut sarjakuvaa ulkomailla, mm. Angoulemen sarjakuvakoulussa Ranskassa. Nuorimpien alalle tulevien keskuudessa on yhä useampia muun taidekoulutuksen kuin graafisen suunnittelun hankkineita, sillä sarjakuvan raja kuvataiteisiin on madaltunut selvästi 90-luvun lopulla. Sarjakuva on edelleen merkittävä harrastus. Kemin sarjakuvakeskus on vuodesta 1981 järjestänyt valtakunnallisen sarjakuvakilpailun, joka on viime vuosina laajentunut pohjoismaiseksi. Siihen osallistuu vuosittain useita satoja piirtäjiä, tänä vuonna 351, joista 196 Suomesta. Vaikka osallistujat ovat vuosien mittaan vaihtuneet on kilpailun suosio aina ollut laaja. Sarjakuvan läänintaitelija Katja Tukiaisen järjestämään Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan alle 20-vuotiaiden lasten ja nuorten sarjakuvakilpaan osallistui vuonna 2000 911 ja vuonna 2001 2 235 henkilöä töineen. Alan järjestöt Vuonna 1995 perustetussa Sarjakuvantekijät ry:ssä on 75 jäsentä. Koska sarjakuvassa on aina sekä käsikirjoitus että graafinen asu, on jäseninä sekä käsikirjoittajia että piirtäjiä. Jäsenyysehdot vastaavat kirjailijajärjestöjen kriteereitä edellyttäen tosiasiallista alalla toimimista. Yhdistykseen voivat liittyä sarjakuvaa ammattinaan tai elinkeinonaan harjoittavat tekijät. Tätä tulkitaan siten, että piirtäjän tai käsikirjoittajan tulee olla julkaissut vähintään yhden albumin eli kirjan verran sarjakuvaa joko erillisenä julkaisuna tai vastaava määrä lehdissä. Jäseninä on myös joitakin sarjakuvakääntäjiä, joilta edellytetään kahden albumin tuotantoa, sekä tekstaajia, joilta vaaditaan kolmen albumin työuraa.

19 Tove Jansson: Muumipeikko Yhdistys on tekijöiden etujärjestö, jonka keskeinen tavoite on sarjakuvantekijöiden tiedon tason nosto omaan työn olosuhteista, sen juridisesta ja taloudellisesta puolesta. Yhdistys jakaa tietoa verotuksesta, palkkioiden perinnästä, tekijöiden sosiaaliturvasta, eläkkeistä ja kaikista muista käytännön kysymyksistä sekä järjestää näihin teemoihin liityvää koulutusta. Se on julkaissut myös ammatin käytännön huolissa opastavan Sarjakuvantekijän selviytymismioppaan sekä järjestänyt näyttelyitä. Suomen sarjakuvaseura perustettiin 1971 alan kulttuuri- ja etujärjestöksi. Sen kanssa on toiminut vuosien mittaan yhteistyössä myös toistakymmentä paikallista sarjakuvaseuraa eri puolilla maata. Nyt seurassa on noin 800 jäsentä, niin sarjakuvan tekijöitä, harrastajia kuin lukijoitakin. Seuran toiminnan keskeisiä osia ovat 1979 Piirtäjäpäivinä aloittanut ja 1983 sarjakuvafestivaaliksi muutettu vuosittainen Helsingin sarjakuvafestivaali sekä aikakauslehtilehti Sarjainfo. Sarjakuvaseura osallistuu laajasti sarjakuvaan liittyvään toimintaan niin koulutuksen, näyttelyiden kuin muunkin toiminnan kautta. Sen verkkosivut www.kupla.net ovat sarjakuvan keskeinen sivusto Suomessa, ne sisältävät mm. sarjakuvakoulun, suomalaisten sarjakuvajulkaisujen bibliografian 1905-76, viikon verkkosarjan ja luettelon suomalaisista sarjakuvatutkimuksista. Seuran julkisuudessa näkyvintä toimintaa on vuodesta 1972 jaettu suomalaisen sarjakuvan kunniapalkinto Puupäähattu. Maailman sarjakuvat ry on 1997 perustettu pieni, mutta aktiivinen yhdistys, jonka tarkoitus on edistää eri kulttuurien sarjakuvien tunnetuksi tekemistä Suomessa, lisätä sarjakuvapiirtäjien kansainvälisiä kontakteja ja edistää sarjakuvan hyötykäyttöä viestintämuotona kansainvälisyyskasvatuksessa, kehityshankkeissa ja kulttuurien välisessä kommunikoinnissa. Sen tärkeintä toimintaa ovat olleet suomalaisin opettajin Aasiassa ja Afrikassa paikallisten kansalaisjärjestöjen kanssa järjestetyt työpajat sarjakuvan hyöty- ja kampanjakäytön edistämiseksi.

20 3. Sarjakuvan julkaiseminen ja levitys Suomessa Sarjakuvalla on kolme perinteistä levitysväylää: kirjat eli albumit, sarjakuvalehdet ja sanomalehtien päivittäiset sarjakuvat eli stripit. Tuorein perusteellinen tutkimus sarjakuvan julkaisemisesta Suomessa on 1991 ilmestynyt taiteen keskustoimikunnan tutkija Merja Heikkisen kirja Sillä välin toisaalla - sarjakuvan kulttuuripolittinen asema ja sarjakuvien tuotanto. Vuonna 1989 Suomessa ostettiin tai tilattiin arviolta 25 miljoonaa kappaletta sarjakuvalehtiä. Albumeina sarjakuvia myytiin 1989 kaikkiaan 3,1 miljoonaa kappaletta. Sitä voi verrata Suomen kustannusyhdistyksen jäsenten vuoden 1988 kaunokirjallisuuden myyntiin 4,7 miljoonaa tai lasten- ja nuortenkirjallisuuden 3,1 miljoonan kappaleen myyntiin. Sanomalehtisarjakuva Sarjakuvan alku liittyy sanomalehtiin, ensimmäiset nykyaikaiset sarjakuvat ilmestyivät niissä kepeinä hupipaloina. Lajin synty vertautuukin aikalaiseensa elokuvaan, joka on myös kulkenut pitkän tien slapstickistä nykyiseen monimuotoisuuteensa. Sanomalehtisarjakuva on hyvin yhdysvaltalainen laji, ja sen maailmanmarkkinoita hallitsevat yhä sikäläiset sarjat ja levitysyhtiöt eli syndikaatit. Myös Suomen lehdissä Yhdysvalloista tulevan aineiston määrä on suuri. Vahvana kakkosmaana tulee Suomi ja sitten Tanska ja Ruotsi. Syndikaatti on välitystoimisto, joka hoitaa hyväksymiensä sarjakuvien levityksen tekijän puolesta tilittäen saamistaan maksuista sovitun prosenttikorvauksen tekijälle. Yleensä se on 50 tai 60 prosenttia. Sarjan ostohinta riippuu lehden levikistä, lehden haluaman yksinoikeusalueen suuruudesta sekä tekijän maineesta. Pieni lehti voi saada halvimpia ulkomaisia strippejä julkaistavakseen 5-10 markalla kappaleelta, yleensä hinta alkaa 30-40 markasta. Suuren lehden yksinoikeudella tai laajan maantieteellisen alueen yksinoikeudella ostama sarja on kallein. Tekijän suoraan lehteen ilman syndikaatin välitystä myymä sarja hinnoitellaan aina erikseen, ja se voi vaihdella hyvin paljon.