Lyömäsoittajana musiikkitaipaleensa aloittaneen Santtu-Matias Rouvalin kapellimestarinura lähti huimaan nousukiitoon, kun hänet kutsuttiin yllättäen johtamaan Radion sinfoniaorkesteria 2009. Tämän jälkeen kapellimestari on ollut kysytty vierailija sekä kotimaisilla että lukuisilla kansainvälisillä konserttilavoilla. Hän on johtanut mm. Lontoon Philharmonia Orchestraa, Tokion sinfoniaorkestereita, BBC Symphonya, Milwaukeen ja New Jerseyn sinfoniaorkestereita sekä Göteborgin Kaapo Kamu sinfonikkoja. Lisäksi hän on Kööpenhaminan filharmonisen orkesterin päävierailija. Tampere Filharmonian ylikapellimestarina Rouvali on ollut syksystä 2013 lähtien. Sinfoniakonserttien lisäksi Rouvali on johtanut mm. oopperaa, viimeisimpänä Verdin Kohtalon voiman Tampereella helmikuussa 2016. Tanskalaissyntyinen Andreas Brantelid aloitti sellonsoiton varhaisessa iässä isänsä opastuksella. Vain 14-vuotiaana hän soitti Tanskan kuninkaallisen orkesterin solistina Elgarin sellokonserton. Ensikonsertistaan saakka nuori lahjakkuus on kiertänyt soittamassa Pohjolan merkittävien orkestereiden kanssa. Kaudella 2014 2015 hän debytoi London Philharmonic ja MDR Leipzig -orkestereiden solistina, kuluvalla kaudella on vuorossa Frankfurtin radion sinfoniaorkesteri. Marios Taramides Brantelid on myös ahkera kamarimuusikko ja on soittanut useilla merkittävillä festivaaleilla ympäri Eurooppa. Brantelid soittaa Stradivariuksen Boni-Hegar-selloa vuodelta 1707. Sellon omistaa norjalainen taidekeräilijä Christen Sveaas. Tänä iltana kuullaan joen virtailua, virtuoosista sellotaiturointia ja Tampere Filharmonian kevään Brahms-sarjan päätös. Tšekkiläissäveltäjä Bedřich Smetanan ehkäpä soitetuin teos on Isänmaani, kuuden sinfonisen runon sarja, jolla hän valloitti 1870-luvulla kuulijoiden sydämet niin omassa maassaan kuin kansainvälisestikin. Prahalaiseen porvariperheeseen 1820-luvulla syntynyt Smetana oli Isänmaani-sarjan valmistuessa vuonna 1879 ehtinyt jo säveltää merkittävimmät oopperansa, löytää kansallismielisen, poliittisesti aktiivisen luonteensa ja virittää sävelensäkin tälle taajuudelle, mennä naimisiin, asua muutaman vuoden Ruotsissa, palata Prahaan, jäädä leskeksi ja mennä uusiin naimisiin, tehdä korvaamattoman tärkeää työtä maansa musiikkikoulutuksen ja konserttielämän kehittämiseksi, johtaa lukuisia konsertteja ja lopulta sairastua ja menettää kuulonsa. Isänmaani-sarjan ensimmäinen ja toinen osa valmistuivat vuonna 1874, kolmas ja neljäs seuraavana vuonna ja viides ja kuudes vuosina 1878 ja 1879. Kuten sarjan nimikin sanoo, teos on hyvin kansallisesti värittynyt, böömiläisiä maisemia maalaileva kokonaisuus. Tänään Tampere Filharmonia soittaa sarjan kuuluisimman osan, toisena valmistuneen Moldaun. Moldau, suomeksi Vltava, on Tšekin pisin joki, jonka virtailua Smetana kuvaa juhlallisesti. Osa alkaa kahdella pienellä lähteellä, kuumalla ja kylmällä, joista vähitellen kasvaa voimallisesti etenevä joki. Virran mukana kuljettaessa kuullaan vaskientäyteinen metsästyskohtaus, iloiset talonpoikaishäät, öisen kuutamon kajastus ja sen hohteessa ilakoivien vesinymfien tanssi. Lopulta Vltava rientää Tšekin ja Saksan läpi kulkevaan Elbe-jokeen. Moldau on makee. Jos miettii sitä Prahan loistoa, sitä keskieurooppalaista rakentamista ja sitä jokivarren maisemaa, ni se biisi on just sellanen, ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali luonnehtii. Kansallistuntoa herättelevistä böömiläismaisemista siirrytään 1950-luvun Neuvostoliittoon. Dmitri Šostakovitš sai kärsiä epävakaasta poliittisesta ilmapiiristä oikeastaan läpi koko elämänsä. Ensimmäisen murskakritiikin säveltäjä sai 1930-luvun puolivälissä, kun häntä syytettiin liian monimutkaisesta, kansalle vieraasta musiikista. Eikä kyseessä ollut pelkästään lehdistön edustajan eriävä mielipide, vaan aivan todellinen poliittinen uhka. Stalinin hirmuvallan alla kouristelevassa Neuvostoliitossa
lehdistön edustajat eivät käyttäneet omaa ääntään, kuten eivät lopulta säveltäjätkään: Šostakovitšinkin oli pakko vastata kritiikkiin, jotta ylipäätään saattoi jatkaa työskentelyä sävelten parissa. Hän kirjoitti viidennen sinfonian, joka tulkittiin nöyrtymiseksi ja saavutti huippusuosion. Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 tilanne vapautui jossain määrin. Šostakovitš pidättäytyi kuitenkin oppimassaan toisinaan ironiseen huntuun verhotussa, suhteellisen kansantajuisessa ja muodollisessa sävelkielessään vielä pitkään. Vuonna 1959 hän viimeisteli ensimmäisen sellokonserttonsa. Teoksen kantaesitti huippuvirtuoosi Mstislav Rostropovitš, jolle Šostakovitš kirjoitti myös toisen sellokonserttonsa. Rostropovitš oli säveltäjäystäväänsä reilut kaksikymmentä vuotta nuorempi lahjakkuus, joka teki uraa myös kapellimestarina, mutta menestyi ennen kaikkea sellistinä. Ahkerasti ympäri maailmaa kiertävä suosikkisolisti lausui rohkeasti oman mielipiteensä ja joutuikin 1970-luvulla pakenemaan Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Šostakovitš ja Rostropovitš tekivät sellokonserttojen suhteen tiivistä yhteistyötä jo sävellysvaiheessa. Yhteistyö ja kantaesitykset vaikuttivat muun muassa siihen, millaisin esitysmerkinnöin teokset päätyivät lopulta kustantajalle. Ensimmäinen sellokonsertto sai ensimmäisen esityksensä lokakuussa 1959. Teknisesti äärimmäisen haastava teos liikutti konserttiyleisöä, ja lukuisat huippusellistit ympäri maailman ovat ottaneet virtuoosisen, puhuttelevan konserton osaksi ohjelmistoaan. Šostakovitšin sello- ja viulukonsertot on mun ihan ehdottomia lemppareita, ne on ihan tosi hienoja. Ja Brantelid taas on mun hyvä tuttu, ollaan ennenkin soitettu tätä samaa konserttoa yhdessä, sillon Amerikassa, nyt täällä, Rouvali kertoo. Illan päätteeksi soi Johannes Brahmsin toinen sinfonia. Brahmsista tuli jo uransa alkuvaiheessa merkittävä osa saksalais-itävaltalaista kulttuurielämää. Häntä kaavailtiin Beethovenin seuraajaksi etenkin sinfonikkona, mikä ei pelkästään imarrellut Brahmsia, vaan ennen kaikkea pelotti. Beethovenin saappaat olivat suuret, etenkin, kun tämän merkittävimmäksi perinnökseen jättämää yhdeksättä sinfoniaa pidettiin länsimaisen musiikinhistorian ehkäpä suurimpana saavutuksena jo Brahmsin nuoruudessa. Niinpä Brahmsilla kestikin vuosikausia saada ensimmäinen sinfoniansa valmiiksi. Tuskastuttavan tuumailun ja pitkällisen punnitsemisen päätteeksi Brahmsin ensimmäinen kantaesitettiin marraskuussa 1876, ja loistelias sinfonikonura sai varsinaisen lähtölaukauksensa. Toisen sinfonian sävellysprosessi oli jo paljon notkeampi. Teos sai kantaesityksensä Hans Richterin johdolla vain vuoden päästä ensimmäisen jälkeen joulukuussa 1877. Brahms vietti toista sinfoniaa säveltäessään onnellisia kesäpäiviä upeissa alppimaisemissa. Hän asusteli Itävallan Kärntenissä, joka on edelleen hyvin rakastettu lomakohde. Brahmsinkin mieli ilmeisesti lepäsi, sillä hän pystyi täysin keskittymään sinfoniaansa, joka valmistui aivan toisenlaisella aikataululla kuin ensimmäinen: toisen sinfonian säveltämiseen meni vähemmän kuukausia kuin ensimmäisen säveltämiseen vuosia. Toisen sinfonian maalaismaisemia maalaileva, keveän onnellinen tunnelma tulee tutuksi jo ensimmäisessä osassa, joka muistuttelee useaan otteeseen Brahmsin tunnetuimmasta melodiasta, 1860-luvulla säveltämästään kehtolaulusta, joka Suomessa tunnetaan alkusanoilla Levon hetki nyt lyö. Pelkästään kehtolaulun innokas lainailu ja konserttisalin valtaava valoisuus kertovat, että Brahms halusi luoda jotakin aivan muuta kuin kohtalokkaana käynnistyvässä esikoissinfoniassaan. Uhkaavampiakin kuulokuvia toisessa sinfoniassa on, mutta ei samalla tapaa kuin ensimmäisessä. Kakkonen ei oo yhtä nerokas ku ykkönen. Jos jotakin nyt voi ylipäätään kutsua perusmusiikiksi, ni tää ykkönen on perusmusiikkia, Santtu-Matias Rouvali pohtii. Kumpikin taktiikka toimi: niin tuskaisen hitaasti paperille piirtynyt ensimmäinen kuin alppimaisemien autuudessa säveliksi siirtynyt toinenkin sinfonia saivat ylistävän vastaanoton. Myös kolmas ja neljäs löysivät tiensä konserttisaleihin menestyksekkäästi. Tampere Filharmonia on soittanut kevään aikana kaikki nämä neljä sinfoniaa. Rouvali summaa sarjaa: Päätettiin tehdä tällanen Brahms-sarja, koska tällasta musiikkia kuuluu soittaa. Tää on just sitä sellasta perusohjelmistoa, jota pitää vaalia. Se on meidän tehtävä. Teksti: Maija Leino