KIRJALLINEN KYSYMYS 100/2002 vp Työmatkakulujen vähennysoikeuden muuttaminen Eduskunnan puhemiehelle Vaikka eduskunta onkin toistuvasti nostanut työmatkavähennyksen ylärajaa, silti työmatkakulujen vähennysoikeudessa on puutteita. Pääsääntöhän on, että työntekijälle ei hyväksytä verotuksessa kuin murto-osa todellisista auton käyttöön liittyvistä kustannuksista. Tämä käytäntö on johtanut väistämättä siihen, että pitkien työmatkojen alueilla asuvat työntekijät ovat epäoikeudenmukaisessa asemassa taajama-alueilla asuviin verrattuina. Nykyään työssäkäyntialueet ovat yleensä monen kunnan kokoisia laajoja alueita. Haja-asutusalueilla joukkoliikennettä on vähän tai ei ollenkaan. Oman auton käyttö on usein välttämättömyys työntekijälle. Erityisesti haja-asutusalueilla asuvat vuorotyöläiset ovat aina pakotettuja kulkemaan omalla autolla. Nykyinen käytäntö voi pian johtaa mm. siihen, että syrjäisten alueiden kunnat eivät pysty saamaan päteviä työntekijöitä esimerkiksi terveydenhuoltoon, vanhuspalveluihin ja opetustyöhön. Työmatkakulujen korvaaminen vain murto-osin lisää uhkaa kunta-alan työvoimapulasta. Työmatkavähennyksen nykyiset puutteet osittain myös ylläpitävät Itä- ja Pohjois-Suomen rakenteellista työttömyyttä. Kun matkat ovat pitkät, joukkoliikennettä ei ole ja työmatkavähennys on riittämätön, moni työtön on pakotettu jäämään työttömänä kotiin sen sijaan, että voisi ottaa työssäkäyntialueeltaan työn vastaan. Muuttoliikkeen hillitsemiseksi ja maan tasapainoisen aluekehityksen edistämiseksi hallituksen tulee ryhtyä toimiin työmatkakulujen vähennysoikeuden oikeudenmukaistamiseksi. Niissä tapauksissa, joissa ei ole mahdollista käyttää ollenkaan joukkoliikennettä, olisi työmatkakulut saatava vähentää todellisten kulujen suuruisina. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 :ään viitaten esitän kunnioittavasti valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Millä tavalla hallitus aikoo muuttaa työmatkakulujen vähennysoikeutta hajaasutusalueilla asumiseen ja samalla työntekoon kannustavaksi? Helsingissä 20 päivänä helmikuuta 2002 Anu Vehviläinen /kesk Versio 2.0
Ministerin vastaus Eduskunnan puhemiehelle Eduskunnan työjärjestyksen 27 :ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Rouva puhemies olette toimittanut valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi kansanedustaja Anu Vehviläisen /kesk kirjallisen kysymyksen KK 100/2002 vp: Millä tavalla hallitus aikoo muuttaa työmatkakulujen vähennysoikeutta hajaasutusalueilla asumiseen ja samalla työntekoon kannustavaksi? Vastauksena kysymykseen esitän kunnioittavasti seuraavaa: Asunnon ja työpaikan väliset matkakustannukset ovat vähennyskelpoisia tuloverolain 93 :n nojalla halvimman kulkuneuvon käyttökustannusten mukaan laskettuina. Näitä matkakustannuksia voidaan kuitenkin vähentää enintään 28 000 markkaa ja vain siltä osin kuin ne ylittävät verovuonna 3 000 markan omavastuuosuuden. Viimeisten kymmenen vuoden aikana enimmäismäärää on useaan otteeseen korotettu juuri sen vuoksi, että kansalaisia on haluttu kannustaa työn vastaanottamiseen myös muualta kuin kodin lähietäisyydeltä. Tällaiset matkakustannukset ovat siinä mielessä elantomenotyyppisiä, että niiden määrään voidaan vaikuttaa asuinpaikan valinnalla. Alunperin näitä kuluja ei hyväksyttykään verotuksessa vähennettäviksi. Myöhemmin niiden osittainen tulonhankkimismenon luonne tunnustettiin ja asunnon ja työpaikan väliset matkakulut säädettiin rajoitetusti vähennyskelpoisiksi. Halvinta kulkuneuvoa koskeva fiskaalisiin syihin liittyvä rajoitus on sisältynyt nykyiseen tapaan tuloverolakeihin jo 40 vuoden ajan eli siitä saakka, kun vähennystä alettiin myöntää. Vähennys lasketaan pääsääntöisesti julkisten kulkuneuvojen käyttökustannusten perusteella ja oman auton kustannukset vähennysperusteena on tästä poikkeus. Korkein hallinto-oikeus on antanut säännöksen tulkinnasta 1980-luvulta alkaen lukuisia ratkaisuja, joihin nykyinen verotuskäytäntö perustuu. Vähennyksen saa oman auton käytön mukaan silloin, kun julkisia kulkuneuvoja ei ole lainkaan käytettävissä tai henkilö on liikuntavammainen. Julkisen kulkuneuvon ei katsota olevan käytettävissä, jos odotusaika meno- ja paluumatkalla on yhteensä kaksi tuntia tai kävelymatka on yhteen suuntaan yli kolme kilometriä. Vähennykseen oman auton käytön mukaan ei oikeuta se seikka, että autoa tarvitaan työtehtävissä. Kilometriä kohden myönnettävän vähennyksen määrän mitoituksessa on lisäksi oletettu, että verovelvollisella olisi auto käytettävänään ilman työmatkojakin. Tämän vuoksi auton pääomakulut sisältyvät vähennykseen vain osittain. Vaikka viimeisten parin vuosikymmenen aikana työmatkat ovat jossain määrin pidentyneet ja auton käyttö työmatkoilla on yleistynyt, yksistään tästä syystä voimassa olevia säännöksiä ja niiden tulkinnan perusteena olevaa oikeuskäytäntöä ei ole pidettävä vanhentuneena. Verovelvollisen työmatkatapa on väistämättä riippuvainen henkilökohtaisista olosuhteista, kuten perheenjäsenten kuljetuksesta. Verotuksessa julkisten kulkuneuvojen käytettävyyttä koskevat ratkaisut on kuitenkin tehtävä kaavamaisten perusteiden mukaan. Vaikka yksittäistapauksissa lopputulos voi tuntua verovelvollisesta ankaralta, mahdollisimman yhdenmukaisten periaatteiden soveltaminen saman matkan osalta kaikkiin verovelvollisiin lienee kokonaisuutena kuitenkin oikeudenmukaisinta. Asunnon ja työpaikan välisten matkakustannusten vähentämistä koskevat periaatteet toteuttavat oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden 2
Ministerin vastaus KK 100/2002 vp Anu Vehviläinen /kesk vaatimukset tällä hetkellä varsin tyydyttävällä tavalla. Vähennysoikeuden myöntäminen oman auton käytön mukaan aina, kun autoa tarvitaan työssä tai matka sujuu autolla joutuisammin, kasvattaisi vähennysten määrää huomattavasti. Vähennys olisi käytännössä myönnettävä oman auton käytön mukaan kaikille sitä vaativille. Tämä ei ole perusteltua matkoilla, joilla julkiset kulkuneuvot ovat käytettävissä. Matkakustannusvähennyksessä on kuitenkin pidetty ongelmana, että omaksutut linjaukset halvimman kulkuneuvon osalta ovat liian monimutkaisia. Aika ajoin onkin harkittu nykyjärjestelmän kaavamaistamista enemmän työmatkan pituudesta kuin kulkuneuvosta riippuvaksi. Muutosmahdollisuuksia mietitään parhaillaankin, sillä henkilöverotuksen yksinkertaistaminen on jälleen kerran pohdinnan kohteena. Henkilöverotuksen kustannuksia on näet väistämättä pystyttävä jatkossa vähentämään, ja verotuksen toimittamiseen niukkenevia resursseja on suunnattava enemmän yritysverotuksen, verovalvonnan ja uusiin taloudellisiin ilmiöihin liittyvien verokysymysten selvittämiseen. Matkakuluvähennyksen selkeyttäminen olisi merkittävä askel yksinkertaistamisen tiellä, mutta siihen liittyy kuitenkin ongelmia muun muassa vähennyksen mitoituksen suhteen. Esimerkiksi oman auton käyttäjien vähennystä olisi verotusperiaatteita uudistettaessa mahdollisesti supistettava. Helsingissä 15 päivänä maaliskuuta 2002 Ministeri Suvi-Anne Siimes 3
Ministerns svar Till riksdagens talman I det syfte 27 riksdagens arbetsordning anger har Ni, Fru talman, till behöriga medlem av statsrådet översänt följande av riksdagsledamot Anu Vehviläinen /cent undertecknade skriftliga spörsmål SS 100/2002 rd: På vilket sätt ämnar regeringen ändra rätten att göra avdrag för resekostnader så att den uppmuntrar till boende i glesbygden och samtidigt till arbete? Som svar på detta spörsmål får jag vördsamt anföra följande: Kostnader för resor mellan bostaden och arbetsplatsen får enligt 93 inkomstskattelagen dras av beräknade enligt kostnaderna för anlitande av det billigaste fortskaffningsmedlet. Sådana kostnader kan dock dras av till ett belopp av högst 28 000 mk och endast till den del de under skatteåret överstiger självriskandelen 3 000 mk. Under det senaste decenniet har maximibeloppet höjts flera gånger för att man velat uppmuntra medborgarna att även ta emot arbete på andra orter än i närheten av hemmet. Dessa resekostnader är av samma slag som levnadskostnaderna i det avseendet att det går att påverka deras storlek genom valet av boningsort. Ursprungligen godkändes heller inga avdrag för dessa kostnader i beskattningen. Senare erkändes resekostnadernas partiella karaktär av utgift för inkomstens förvärvande, och kostnaderna för resor mellan bostaden och arbetsplatsen blev enligt bestämmelserna begränsat avdragsgilla. Den begränsning som av fiskala skäl föreskriver att det billigaste fortskaffningsmedlet skall anlitas har ingått i inkomstskattelagarna i 40 år, dvs. ända sedan avdraget började beviljas. Avdraget räknas i regel ut enligt kostnaderna för anlitande av allmänna kommunikationsmedel. Att kostnaderna för egen bil används som grund för avdraget är ett undantag. Högsta förvaltningsdomstolen har sedan 1980-talet meddelat ett stort antal avgöranden om tolkningen av bestämmelsen, och nuvarande beskattningspraxis bygger på dem. Avdrag beviljas enligt användningen av egen bil om inga allmänna kommunikationsmedel över huvud taget är tillgängliga eller om en person är rörelsehindrad. Ett allmänt kommunikationsmedel anses inte vara tillgängligt, om den sammanlagda väntetiden på resan till och från arbetet är två timmar eller om gångavståndet i en riktning är över tre kilometer. Det faktum att bilen behövs i arbetet berättigar inte till avdrag för användningen av egen bil. Vid dimensioneringen av det avdrag som beviljas per kilometer har man dessutom antagit att den skattskyldige har en bil till sitt förfogande även utan arbetsresor. Av denna orsak ingår kapitalkostnaderna för bilen endast delvis i avdraget. Även om arbetsresorna i någon mån har blivit längre och användningen av bil för arbetsresor har blivit vanligare under de två senaste decennierna, ger inte enbart detta faktum orsak att betrakta gällande bestämmelser och på dem grundad rättspraxis som föråldrade. Sättet på vilket de skattskyldiga tar sig till arbetet beror ofrånkomligen på personliga omständigheter, t.ex. transporten av familjemedlemmar. Inom beskattningen måste beslut i fråga om möjligheten att anlita allmänna kommunikationsmedel likväl fattas på schablonmässiga grunder. Även om resultatet ibland kan verka hårt för den skattskyldige, är det på det hela taget antagligen ändå mest rättvist att så enhetliga principer som möjligt tillämpas på alla skattskyldiga i fråga om samma resa. 4
Ministerns svar KK 100/2002 vp Anu Vehviläinen /kesk Genom principerna för avdrag för kostnaderna för resor mellan bostaden och arbetsplatsen uppfylls kraven på rättvisa och jämlikhet för närvarande på ett helt tillfredsställande sätt. Om avdrag skulle beviljas för användningen av egen bil alltid när bilen behövs i arbetet eller när resan sker snabbare med bil, skulle antalet avdrag öka märkbart. Man skulle i praktiken vara tvungen att bevilja alla som begär det avdrag enligt användningen av egen bil. Detta är inte motiverat i sådana fall då offentliga kommunikationsmedel står till buds. I fråga om avdraget för resekostnader har det dock ansetts vara ett problem att den linje man gått in för då det gäller det billigaste fortskaffningsmedlet är alltför invecklad. Då och då har man därför övervägt att schematisera det nuvarande systemet så att det skulle vara mera avhängigt av arbetsresans längd än av fortskaffningsmedel. Också för tillfället begrundas ändringsmöjligheterna, ty en förenkling av personbeskattningen övervägs än en gång. Kostnaderna för personbeskattningen bör nämligen oundvikligen kunna minskas i framtiden och de allt knappare resurserna för verkställande av beskattningen bör i högre grad användas till att utreda skattefrågor som berör företagsbeskattning, skattekontroll och nya ekonomiska fenomen. Att skapa klarhet i avdragen för resekostnaderna innebär ett betydande steg mot förenkling men till detta ansluter sig dock problem som gäller bl.a. dimensioneringen av avdraget. När beskattningsprinciperna revideras bör eventuellt t.ex. avdraget för dem som använder egen bil i så fall minskas. Helsingfors den 15 mars 2002 Minister Suvi-Anne Siimes 5