Pertti Nurmi Erikoisnumero 2/2016 Pertti Nurmi TORONZO n o n n Ca FINNISH BLUES SOCIETY www.bluesnews.fi
Toisenlainen bluesmies V Mika Huupponen uoden 2011 lopulla hyvän vastaanoton saaneen pitkäsoiton perinteikkään Delmarkin kautta julkaisseen Toronzo Cannonin tie bluesin pariin on kulkenut vähemmän totuttua polkua. Vasta aikuisiällä kitaraan tarttunut mies hankkii leipänsä bussin ratissa, eikä halua romantisoida Chicago-bluesin nykytilaa. KALLE KIRSTILÄ (julkaistu BN-numerossa 1/2012) Toronzo Cannon kiiruhtaa talvisen Chicagon viimasta House of Bluesin aulaan vetäen perässään keikkasettiään, samalla teetä kädessä olevasta termarimukista hörppien. Yksi työpäivä on takana ja toinen edessä. Nyt kuitenkin näyttää, että edessä on klassinen tilanne: mies ei pääse omalle keikalleen. Järkälemäinen portsari selittää, että illan keikkapaikassa, talon pienellä puolella, Backporchissa on meneillään yksityistilaisuus ja bisnesväen lasien kilistelyn vuoksi paikka aukeaa tavanomaista myöhemmin. Artistille moisesta pikkuasiasta ei näemmä ole muistettu ilmoittaa. Pääsemme sentään sisään, siirrymme kravattiväen mölyltä suojaan ja nostamme kissan pöydälle. Synnyin Chicagon South Sidella 1967. Asuimme aivan legendaarisen Theresa s Loungen nurkilla ja vartuin siinä naapurustossa. En tiennyt tietenkään silloin, että se on jotenkin legendaarinen paikka. Minulle se oli paikka, jossa setäni hengailivat ja jonka vieressä oli jäätelöbaari, jossa kävin. Sen lähellä oli myös kirjasto, jossa kävin ja joskus illalla sieltä kuului musiikkia, mutta olin pikkupoika, joten sisään minulla ei ollut mitään asiaa. Paikka sulkeutui sitten 80-luvun alkupuolella, joten sen lähemmäs en koskaan päässyt, Cannon muistelee lapsuuttaan. Musiikki ja kitara tulivat Toronzon elämään varsinaisesti vasta 90-luvun alkupuolella. Cannonin korviin osui kitaristi, joka pisti koko homman uusiksi. Aloitin kitaransoiton 3-vuotiaana. Siihen saakka olin panostanut koripalloon, kun minun oli lopetettava se, siskoni osti minulle akustisen kitaran. Olin innostunut John Cougar (Mellencampin) raskaasta akustisesta soundista ja halusin yht äkkiä kitaristiksi. Siitä se alkoi. Jimi Hendrix muutti elämäni. Eikä kyse ollut vain kitaransoitosta, jonka fyysisyys teki vaikutuksen, mutta myös lyriikat ja koko musiikin tunteellisuus tekivät vaikutuksen. Lisäksi Hendrix tarjosi kuunneltavaa, mutta myös katseltavaa lavalla. BLUESHERÄTYS JA KUNINKAAT Alun perin Toronzo halusi soittaa reggaeta. Olosuhteet eivät kuitenkaan olleet sille otolliset. Aina kun menin jameihin, siellä soitettiin bluesia. Aloin sitten tutustua bluesiin, eihän niitä ukkoja olisi saanut soittamaan reggaeta. Olin jo 23-vuotias enkä tiennyt kitaransoitosta mitään, joten yritin imeä itseeni niin paljon oppia kuin mahdollista. Samalla kaikki se musiikki, jota olin pienenä kuullut isoisäni ja setieni levyiltä, alkoi jotenkin palautua mieleeni ikään kuin takaoven kautta. Tuntui hämmentävältä ajatella, että olin oikeastaan kasvanut kaiken sen musiikin ympäröimänä. Aikansa ensimmäisen innoittajansa John Cougar Mellencampin videoita tiirattuaan, -2- Hendrixin ohella vaikuttajina ohi muiden nousevat kolme kuningasta. Toinen suuri kitarasankarini on Albert King. Totta kai myös muut kunkut, B.B. ja Freddy. Kolmea kunkkua ei voi sivuuttaa, jos haluaa tulla minkään sortin bluesmieheksi kitaran kanssa, Cannon julistaa. Olen myös aina ihaillut vasenkätisiä kitaristeja, koska olen vasenkätinen itsekin. Yksi ihailemani kitaristi oli Memphisissä vaikuttanut Little Jimmy King. Hänen innoituksestaan hankin Gibson Flying V:n, jota käytän lavalla lähes aina, pidän sen soundista ja se myös tuntuu hyvältä soittaa. Cannon muistuttaa, että hänen soittoonsa ovat varmasti myös vaikuttaneet monet 80-luvun main stream -artistit. Ennen kuin aloin itse soittamaan, en kuunnellut oikeastaan lainkaan bluesia, vartuin
80-luvun popin ja rockin parissa, The Police, Blondie, Devo ja sellaisia. Bluesia olin kuullut lähinnä sukulaisteni levyiltä. ETELÄ JA POHJOINEN Toronzo Cannon kertoo keikkailevansa kahdeksan-kymmenen keikan kuukausitahdilla. Pääosin Chicagossa, mutta myös lähiosavaltioissa sekä kansallisesti festivaaleilla ja ulkomaillakin aina, kun kutsu käy. Chicagossa Cannon esiintyy, toisin kuin monet, sekä South Siden että North Siden klubeilla, joita erottaa yllättävän selkeästi sekä yleisörakenne että klubien suosima musiikkilinja. Etelässä soitan pääbändini The Cannonball Expressin sijaan sitä varten kootun bändin kanssa. Siellä halutaan kuulla enemmän r&b:tä ja soulia, minä taas olen oppinut hommani pääosin soittamalla North Siden klubeilla, joissa linja on bluesimpi ja kitaravetoisempi. Pohjoisessa on myös firman juhlia ja matkailijoita, mutta sitten näitä puristeja, jotka omasta mielestään osaavat päättää kaikkien puolesta, mikä on aitoa bluesia ja mikä ei. Monien matkailijoiden ennakko-odotus on Cannonin mukaan se, että eteläpuolen klubeilla kuulisi autenttisempaa bluesia kuin pohjoisen klubeilla, joissa on enemmän turisteja. Asia ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Monet yllättyvät, kun South Sidella ei soitetakaan traditionaalista bluesia, vaan enemmän r&b:tä, soulia, funkia ja muuta, joka saa ihmiset tanssimaan ja liikkeelle. Minä haluan hieman sekoittaa hommaa, soitan enemmän perinnekamaa pohjoisessa, mutta pistän traditionaalista bluesia sekaan myös South Siden keikoilla. Cannonin erottaa monista muista tämän hetken aktiivikeikkailijoista se, että pääbändinsä keikoilla hän keskittyy omaan orginaalimateriaaliinsa. Silti hän painottaa ymmärtävänsä olevansa loppujen lopuksi palveluammatissa. J.B. Hutto sanoi, että jos haluaa elättää itsensä muusikkona Chicagossa on osattava vähän kaikkea, bluesia, soulia, rockia ja rollia. Kun häneltä kysytään, mistä hän pitää eniten, hän vastaa olevansa blues man, mutta näitä kaikkia on osattava tarjoilla, jos haluaa pitää yleisön ja klubin omistajan iloisena. Kun aloitin, bändissäni soitti kaksi japanilaista kundia ja minulla oli valkoinen rumpali. Kukaan ei väittänyt, etteivät he osaisi soittaa bluesia, he olivat yhtä nälkäisiä ja intohimoisia nousevia muusikoita kuin minäkin, mutta kohtasimme silti paljon ennakkoluuloja. Cannon vakuuttaa saaneensa ennakkoluuloista osansa, vaikka hän on musta mies, hän ei täytä kaikkien ennakko-odotuksia. Minulle on sanottu että en ole aito bluesmies. En tiedä mikä näiden ihmisten olettamus on, ehkä minulla on liian hyvät hampaat, ehkä pukeudun heidän mielestään liian hyvin, ehkä he odottavat, että minun pitäisi näyttää samalta kuin muusikot heidän mustavalkoisissa dokumenteissaan. En minä ole koskaan poiminut puuvillaa, ainoa yhteyteni puuvillaan on t-paita, jota pidän. Myös ikäkysymys on usein esillä, minua pidetään nuorena bluesmuusikkona, mutta olen 43-vuotias. LIKAISTA PELIÄ CHICAGOSSA Leaving Mood -levyn sävellyksistä vastaa valtaosin Toronzo Cannon yhdessä bändinsä rytmikitaristi Lawrence Gladneyn kanssa. Suvereenin, mutta riittävästi omaa persoonaa omaavan kitarasoiton ja tyylikkään modernin tuotannon ohella huomio kiinnittyy levyllä lyriikkaan, joka välttää kliseet ja kuluneet hokemat. Lähes jokainen laulu levyllä on tarina, ja monessa liikutaan arjen tummemmalla laidalla uskottavasti ja jalat maassa. Bussin ratissa korvaan lienee tarttunut elämänkohtalo jos toinenkin. Alligator Recordsin Bruce Iglauer sanoi minulle aikanaan, että ihmiset haluavat tarinoita, he muistavat ne, eivätkä kitarasooloja. Ymmärrän tämän, mutta kitaristina haluan tarjota tietenkin myös sen soolon. Mutta joo, olen kuitenkin sanoituksissa halunnut kosketella todellisia asioita. Mika Huupponen ENNAKKOKUVAT MÄÄRÄÄVÄT Cannonin mukaan bluesin aitouden määrittelemiseen liittyy paljon politiikkaa ja kaupallista ajattelua, joka pohjautuu yleisön oletettujen stereotypioiden täyttämiseen. Kyse on jonkinlaisesta mieleen juurtuneesta kuvasta, joka on oikeastaan syrjintää. Kun yleisö kuulee jotain tiettyä musiikkia, se yhdistää siihen tietyn kuvan ja ideaalin. Bluesia olisi aina lavalla soittava vanha hikoileva musta mies, jolta puuttuu vähintään kolme hammasta. Jotkut klubeista eivät esimerkiksi halua, että lavalla on liikaa valkoisia muusikoita tai liian nuoria muusikoita. Promoottorien mukaan asiakkaat, joissa on paljon turisteja, eivät halua sitä, Cannon selittää. - 3 -
Mika Huupponen Yksi levyn kappaleista, Open Letter (To Whom It May Concern) on herättänyt huomiota etenkin Chicagon bluesmuusikkopiireissä, sillä sen aiheena on muusikkojen keskinäinen selkäänpuukottamis-mentaliteetti. Kilpailu on kaupungissa kovaa, näin on aina ollut, mutta Cannonin mukaan asenne on muuttunut vääräksi. Jos joku saa tietää että sinulla on tonnin keikka jonnekin, joku saattaa tulla ja viedä sen ja tehdä viidellä sadalla. Tällainen tuhoaa markkinat. Kaikki puhuvat alalla näistä asioista, mutta niille ei tehdä mitään. Cannonin mukaan nykyään ei kilpailla taidoilla, ja tämä johtuu osittain siitä että turistivetoinen yleisö ei osaa laatua vaatia. Klubit haluavat ennen kaikkea viihdykettä, joten jos ne voivat maksaa viihteestä vähemmän, he tekevät sen. Koko Chicagon blues-skenen pitäisi pitää yhtä ja osoittaa olevansa ammattitaitoinen ja tosissaan, jotta sen asema paranisi. CHICAGO EI ARVOSTA BLUESIAAN Toronzo Cannonin mukaan Chicago-bluesin tilassa hälyttävintä on itsekunnioituksen puute, joka leimaa monia toimijoita. Liian moni menee sieltä missä aita on matalin ja se ei aja yhteistä asiaa, jonka pitäisi olla bluesin säilyminen elinvoimaisena kulttuurina. Nyt monet promoottorit lähtevät Kaliforniaan tai New Yorkiin, koska siellä on terveempi klubiskene ja parempia Chicago-bluesin taitajia kuin täällä. Jotain on pielessä. Cannonin mukaan monet muusikot kääntyvät tekemään perinteisen Chicago-bluesin sijaan muuta, vaikka swing bluesilla, koska kokevat, ettei Chicago-bluesilla pääse eteenpäin. Tämä taas johtaa siihen, että bluesfani, joka tulee kaupunkiin Chicago bluesin perässä, ei löydä haluamaansa. Minua satuttaa, kun kuulen monien sanovan, ettei Chicagossa ole enää Chicago-bluesia. Kaikella bluesilla on paikkansa, mutta olisi ymmärrettävä että meillä on täällä oma arvokas juttumme ja perinteemme, jota pitää vaalia. Cannonin mukaan Chicago voisi tehdä paljon parempaa duunia markkinoidakseen itseään blueskaupunkina ja musiikkimatkakohteena. Jos meillä on Buddy Guyn kaltaisia kavereita, tämän kaupungin muusikkojen olisi kyettävä kokoamaan voimansa, valitsemaan itselleen äänitorvi ja viedä viesti kaupungin johdolle, että hei, meillä on upea musiikkihistoria ja kulttuuri, joka kiinnostaa ihmisiä ympäri maailmaa. Chicago tunnetaan bluesista, kuten New York tunnetaan jazzista ja Kalifornia elokuvateollisuudesta tai plastiikkakirurgiasta. Tämä olisi hyödynnettävä. Cannonin mukaan esimerkiksi New Orleans ja jopa Memphis tekevät parempaa duunia musiikkinsa esille tuomiseksi. Chicagosta halutaan näyttää matkailijoille uutuuttaan kiiltävä keskusta. Se on pielessä, Cannon harmittelee. -4- ITSENÄINEN JA -PÄINEN Keikkailulla eläminen on nyky-chicagossa Cannonin mukaan entisestä hankalampaa. Moni aktiivisesti esiintyvä muusikko, hän itse mukaan lukien, kerää ruokarahansa päivätyöstä. Näin on tosin aina ollut. Jotkut muusikot katsovat minua kummeksuen, kun minulla on päivätyö. Ajan CTA:n (Chicagon kaupungin liikennelaitos) bussia. Joidenkin mielestä en ole siksi aito bluesmies. Mutta hei, Muddy Waters ajoi rekkaa, Hound Dog Taylor ajoi trukkia, B.B. King traktoria, Freddy King oli päiväduunissa ja niin edelleen. Cannon piikittelee, ettei hänellä ole monen muusikon luksusta, varakkaan naisystävän tuomaa turvaa, eikä hän sellaista kaipaakaan. Haluan olla itsenäinen. Minulla on vaimo, lapsi ja asuntolaina ja vastuu niistä kannettavanani. Olen tottunut näkemään ympärilläni työteliäitä ihmisiä, isäni, isoisäni ja niin edelleen. En voisi jättäytyä muiden elätettäväksi, tienata musiikillani satasen kuussa ja pitää itseäni aitona muusikkona. Nyt minun on ajettava 10 tuntia päivässä bussia, tultava toimeen matkustajien kanssa, soiteltava jossain välissä keikat, ehdittävä keikoille, soitettava ja viihdytettävä yleisöä, mentävä takaisin töihin ja oltava jossain välissä myös perheen kanssa. Rakastan musiikkia niin paljon, että teen tämän kaiken ja se on minusta aitoa, jos joku. KOVAT AJAT Cannonin mukaan Chicagon klubimaailmassa eletään nyt kovia aikoja.
Moni on sulkenut ovensa vuoden sisällä tai pohtii sulkemista. Monet paikat jatkavat, mutta luopuvat live-musiikki-illoistaan ja keksivät muuta. Uskon silti, että elävä musiikki tulee aina takaisin, kun talous paranee. On silti totta, että musiikilla on nykypäivänä paljon enemmän kilpailijoita kuin aikanaan. Toronzon mukaan vähenevät soittomahdollisuudet eivät ole heijastuneet hänen keikkamääriinsä. En edes tavoittele seitsemän iltaa viikossa -tilannetta. Nyt minulla sattuu olemaan neljä keikkaa kolmen päivän sisällä, teen päiväkeikan O Haren lentokentällä. Tavallisesti sellainen kahdeksan keikkaa kuukaudessa on minulle mielekäs määrä. Muuten alkaa kiertää liiaksi samaa kehää. Siksi onkin mentävä muualle, tehtävä keikkoja vaikka Ranskassa, kuten olen tehnyt. Cannonin mukaan neljällä viikottaisella vakiokeikallakaan ei nyky-chicagossa perhettä kunnolla elätettäisi, vaikka levymyynti keikoilla suoraan yleisölle tuokin lisätienestiä. Siksi minunkin on ajettava sitä bussia ainakin toistaiseksi, Toronzo sanoo ja vilkaisee kelloa. On aika kavuta lavalle illan ensimmäistä settiä varten. Saan kamani pystyyn tarkalleen 14 minuutissa jos se on tarpeen, mies kertoo. Ja tänään se on tarpeen, sillä tunnin ilmoitettua aloitusajankohtaa myöhemmin lavalle pääsevä bändi lipuu suoraan pikaisesta soundcheckistä keikkaan. Woman I love, she just commited a crime, laulaa Cannon uuden levynsä avausbiisin She Loved Me alkusanat parikymmenpäiselle yleisölle, joka muodostuu pääosin kaupunkilomalla olevista valkoisista amerikkalaispariskunnista sekä muista muusikoista. Melko tavallinen arki-ilta Chicagon North Siden bluesklubilla. Leaving Mood (Delmark DE 817) -11 Delmarkin tuorein jatkaa Chicagon nuoremman polven blueskykyjen esittelyä. Aiempia esimerkkejä tästä olivat Quintus McCormickin ja James Kindsin levyt. Näitä kaikkia yhdistää pääasiassa artistien kyky tuottaa omaa vahvaa, uutta materiaalia niin vahvoin uusin tekstein kuin sovituksinkin. Lisäksi levyjä sitoo toisiinsa vahva bluesperinne, jossa kuuluvat myös r n b- ja soul-vaikutteet. Tällä Cannonin uudella levyllä tulevat esiin myös rock- ja funk-taustat. Toronzo Cannon on uusi, nuori nouseva kyky (syntynyt v. 1968) Chicagon kovissa klubiympyröissä. Yhden omakustanteen My Woman vuonna 2006 tehnyt Toronzo on kypsytellyt taitojaan taustamuusikkona mm. Tommy McCrackenin, Joanna Connorin ja Ronnie Baker Brooksin bändeissä. South Siden kasvatti tutustui bluesiin Theresa s-klubin kuvioissa, joissa hänen setänsä soitti rumpuja Jr Wellsin ja Buddy Guyn kanssa. Tälle Delmark-julkaisulle Toronzo on säveltänyt yksin ja yhdessä levysessioissa soittavan komppikitaristin Lawrence Gladneyn kanssa yksitoista albumin kolmestatoista kappaleesta. Aloitusnumero She Loved Me tuo mieleen Hound Dog Taylorin ja J.B. Hutton ronskin runttauksen. Seuraava Chico s Song on tribuutti soittokaverille, nuorena nukkuneelle Chico Banksille. Matthew Skollerin huuliharppu pääsee kappaleella hyvin esille. Harppu esiintyy myös raidalla Open Letter, jossa Toronzo kritisoi Chicagon klubikuvioita pätevällä lyriikalla. Kautta levyn huomio kiinnittyy hyviin sovituksiin ja erinomaisiin teksteihin soiton ohella. Toronzo on vahvaääninen vokalisti sekä monipuolinen kitaristi vaihdellen soundeja ja tyylejä eri kappaleissa. Vasenkätisesti Gibson Flying V:tä soittava Toronzo on tyylillisesti Albert Kingin, Jimmy Hendrixin ja aikalaistensa Chico Banksin sekä levyllä kahdella kappaleella vierailevan Carl Weathersbyn jalanjäljissä. Carl vierailee raidoilla Hard Luck ja Earnestine, jotka ovat kitaran juhlaa rankan soiton ansiosta. Pianisti Roosevelt Purifoy tuo oman värinsä sessioon monipuolisen soittonsa ansiosta vaihdellen pianon ja urkujen välillä esimerkkinä Nina Simonen kappale Do I Move You, jossa hän pääsee loistamaan tyylikkäällä tekniikallaan. Basisti Larry Williams on vai- - 5 -
Shame sekä tutun teeman omaava Big Ray Bop, jolla harpisti Omar Coleman pääsee soittamaan jopa pidempiä lurituksia, samoin kuin pianisti Roosevelt Purifoy. Levyä on kuultu aktiivisesti Jenkkien kansallisten radiokanavien Top 50 Blues -listoilla ja myös alan lehdet ovat noteeranneet niin julkaisun kuin nuoremman polven Toronzo Cannoninkin. John The Conque Root on saavuttanut myös myynnillistä menestystä, ollen yksi Delmarkin eniten myydyistä levyistä omassa sarjassaan eikä syyttä, vaikka omasta mielestäni Chicago-bluesin ylläpitäminen ehkä onkin tässä tapauksessa jossain määrin kaukaa haettua. Jari Kolari (BN 6/2015) The Chicago Way (Alligator ALCD 4969) -16 John The Conquer Root (Delmark DE 831) -13 Toronzo Cannon on aito Chicagon poika, varttunut South Sidessa aivan kuuluisan Theresa s Loungen naapurissa, missä hänen enonsa soitti rumpuja Buddy Guyn ja Junior Wellsin kanssa. Niitä soittoja Toronzo sai kuunnella aluksi vain ovenraosta, kunnes ikä riitti sisänpääsyyn. Kitaristiksi haaveilevan nuorukaisen ensimmäiset suosikit olivatkin juuri Buddy Guy sekä kolmen kopla Albert, B.B. sekä Freddie. Myös Hendrix ja Stevie Ray ovat vaikuttaneet tulevan sankarimme soittoon. Tämä miehen kolmas levy jatkaa aikaisempien linjoilla eli tarjoaa vauhdikasta kitarointia, jossa ovat tyylillisesti eniten kuuluvilla Guy sekä Albert King tosin Toronzon omalla, raivokkaalla tavalla esitettynä. Mies osoittautuu myös mainioksi kynämieheksi, sillä levyn kaikki kappaleet on merkitty Toronzon nimiin. Cannon itse sanoo olevansa läpeensä bluesmies ja tahtovansa ylläpitää perinteistä Chicago-bluesia. Kyllä levyn voi silti laskea edustavan myös hieman uudempaa blues(rokk)ia, vaikkei omaan makuuni näin raskas ja raivokas kitarointi täysin olekaan. Levyn osin tasapaksun kitarajyrinän ja menon yli erottuvat edukseen muutamat kappaleet. Niistä eräs on slow blues -osastoon kuuluva You Made Me This Way juuri rauhallisuutensa ansiosta. Kolmella raidalla mukana oleva harppu pehmentää hiukan kitaravoittoista soundia, esimerkkeinä boogiemainen Hyvällä lykyllä tätä lukiessanne Helsingissä parhaillaan debyyttikonserttiaan suorittava (tai huonolla, miten vain, koska teidänhän pitäisi siinä tapauksessa olla juuri kyseisellä keikalla eikä kotona lehteä pläräämässä!) Toronzo Cannon on noussut kohinalla ylöspäin Chicagon klubiscenen nokkimisjärjestyksessä. Chicagon tie ei ole helppo reitti talsia vaan armoa antamaton taistelutanner, josta elävinä ja ylpeinä voittajina selviävät vain kentän sisukkaimmat sissit. Toisinaan Cannonia on saatettu vähätellä kotikaupunkinsa blues-turismin tuotteeksi tuulisen kylän kaupallista puolta valkoisille maailmanmatkaajille salonkinkelpoisemmilla kulmilla demonstroivaksi maskotiksi, mutta vielä mitä! Alta viisikymppinen artisti (s. 1968) on verta ja lihaa South Siden kasvatteja ja tekee musiikkiaan yhtä täydellä sydämellä kuin ne samoilla apajilla vaanivat, palveluvuosissa vartuneemmatkin mustat chicagolaismusikantit. Tässä mielessä on kieltämättä hämmästyttävää, että vasta yli parikymppisenä kitaraan tarttuneen ja 2000-luvun alusta lähtien Cannonball Express -bändiään liidanneen Cannonin varsinainen ammattilaisura ole kestänyt vielä täyttä vuosikymmentäkään. Tullessaan esitellyksi suomalaisille BNhaastattelunsa merkeissä keväällä 2012 mies oli julkaissut ensimmäisen virallisen soolopitkäsoittonsa Leaving Mood (Delmark, 2011), jota puolestaan oli edeltänyt pienipainoksinen omakustanne-cd My Woman vuonna 2007. Kakkos-Delmarkin John The Conqueror Root (2013) jälkeen laulava bussikuski päästettiin vapaalle jalalle, joka johdatti hänet viimein Alligator-yhtiön helmoihin. -6- The Chicago Way osoittaa, ettei Bruce Iglauer ole suotta satsannut tuoreeseen suojattiinsa: debyyttieksemplaari on vahva kuin... noh tietenkin, alligaattori. Cannonilla on Gibsonin Flying V -kitaroineen eittämättä kosolti annettavaa myös Chicagon ulkopuoliselle yleisölle. Hän tiedostaa perinteensä eikä siten häpeile vaikutteidensa ja musiikillisten arvojensa esiintuontia soitossaan. Idolikirjo Otis Rushista Albert Kingiin, Buddy Guyhyn ja edelleen Jimi Hendrixiin värittää maltillisesti Toronzon omasta lauluvihkosta poimittuja, 2000-luvun bluesrock-trendeihin kompaktisti sovitettuja kappaleita. Lyyrikkona miehestä löytyy arjen niin haasteita kuin hyvän ja pahan välistä, joskus hiuksen hienoakin rajaa sekä henkilötasolla että laajemmassa kontekstissa pohdiskelevan tosikkopersoonan ohella myös runsas tujaus ilkikurista hassuttelijaa. Veijarimaisempaa olemustaan hän välittää mm. sarkastiseen tyyliin kerrotuilla funkblueseilla Bad Contract ja Midlife Crisis sekä tyypilliseen Chicagon rehvasteluhenkeen riepotetulla Mrs. From Mississippillä. Soitannollisesti Cannonin sekä häntä komppaavan peruskokoonpanon (basisti Larry Williams ja rumpali Melvin Carlisle, lisäksi sessioissa on käytetty mm. rytmikitaristi Pete Galanisia sekä Hammond B3 -soittaja Brother John Kattkenia) otteet ovat ihailtavan dynaamisia, leimaavimpina esimerkkeinään heti kirpeä avausraita The Pain Around Me sekä levyn otsikon sanoituksiinsa kätkevä omintakeinen parisuhdetilitys Walk It Off. Jykevää Chicagosoundimaailman ja etenkin Buddy Guyn tavaramerkkimäisten intensiivisten kitarasoolojen variointia 11 kappaleen setissä piisaa, mm. raastava slovariblues When Will You Tell Him About Me? on peittelemätön toisinto siitä, mitä ollaan kitarabluesin saralla totuttu kuulemaan jo äärettömiä kertoja ennenkin mikä ei silti himmennä yhtään Cannonin teoksen arvoa verrokkeihinsa nähden. Odottamattomimman irtioton levyn perus-ilmapiiristä tekee vänkä ison puhallinrykmentin pohjustama molliswingi Fine Seasoned Woman. Ehkei mitään uutta länsirintamalta, mutta kurantin kitarabluesin puolustuslinjat sentään tuntuisivat olevan Chicagossakin yhä rynnäkön kestävissä kantimissa. Pete Hoppula (BN 2/2016) Pertti Nurmi kuttanut mm. Big James & Chicago Playboys -bändissä. Hänen soittonsa luo vankan pohjan ja svengaa loistavasti. Rummuissa on vanha Suomen-kävijä (Albert Collins, Jr Wells ja Buddy Guy), käytetty sessiorumpali Marty Binder. Eipä tällä joukolla kai huonoa levyä saisikaan aikaan. CTA:n bussinkuljettajana leipätyötään hoitava Toronzo näkee ammatissaan kaikenlaista ja osaa ottaa näkemästään hyviä, tuoreita ideoita teksteihinsä. Tällaisesta nykybluesista puhui Alligatorin Bruce Iglauer edellisissä lehdissä julkaistuissa haastatteluissa. Bruce on kirjoittanut levyn takakansitekstin. Toronzo on selvästi nousemassa julkaisunsa ansiosta uudelle tasolle Chicagon klubiympyröistä. Suosittelen tätä myös ns. cross over -potentiaalia omaavaa levyä laajakatseisille nykybluesin kuuntelijoille. Kari Kempas (BN 1/2012)