Äänisuunnittelijalla tarkoitetaan johtavaa äänittäjää, joka on sekä taiteellisesti että teknisesti vastuussa projektista. Äänisuunnittelija vastaa ideoista, tavoitteista ja suunnittelusta. Toteuttajat voivat olla muita. Äänisuunnittelija voi myös tarkoittaa ihmistä, joka tekee esimerkiksi vain tietyt ääniefektit. Hyvä äänisuunnittelu vaatii muutakin kuin "siistit" efektit. Mahtavan kuuloiset tehosteet toki kiinnittävät katsojan huomion, mutta perusäänikerronta on se, joka saa elokuvan elämään ja sen maailman tuntumaan todelliselta. Hienot tehosteet ovat vain tyhjä kuori, jos muu äänimaailma ei hengitä. Äänisuunnittelutyö alkaa esituotantovaiheessa. Joskus on mahdollista päästä vaikuttamaan käsikirjoitukseen ja kuvasuunnitteluprosessiin, mutta yleens ä työ alkaa vain käsikirjoitukseen ja, jos mahdollista, kuvakäsikirjoitukseen tutustumalla. Ohjaajan kanssa keskustelemalla käsikirjoituksen pelkistetyn muodon alta löytyviä tarinoita ja henkilöhahmojen historiaa sekä motiiveja yms. voi selventää. Esituota ntovaiheessa suunnitellaan yhdessä äänittäjän kanssa mitä ja miten kuvauksissa toimitaan. Saattaa vaikka olla, että koko elokuva jälkiäänitetään esteettisistä syistä. Tai mikäli tiedetään, että kuvataan jossakin tehtaassa, saattaa äänisuunnittelija toivoa saavansa materiaalia myös tehtaan autenttisesta äänestä. Äänisuunnitelmaan ei ole olemassa mitään valmista runkoa tai listaa, jonka ympärille sen voi tehdä. Voi tehdä mindmappeja sekä muistiinpanoja ja ympyröidä tai alleviivata kaikki sellaiset kohdat käsikirjoituksesta, joihin tarvitaan ääniä. Voi kirjoittaa ylös mielikuvia ja huomioita, tehdä listoja, taulukoita ja piirtää käppyröitä. Tai voi analysoida käsikirjoituksen ja lopulta työkopion todella tarkkaan. Tärkeää on päästä tarinaan sisälle ja saada käsitys niistä asioista, joita jälkitöissä tarvitaan. Seuraavassa muutamia esimerkkejä äänisuunnittelumuistiinpanoista. Ensimmäiseksi on käsikirjoitukseen tehtyjä merkintöjä, sitten lista äänistä, joita tullaan tarvitsemaan ja viimeiseksi käppyrä, jolla on pyritty hahmottamaan draaman kaarta ja laittamaan
tapahtumat aikajanalle.
Varsinainen äänisuunnittelutyö alkaa vasta kun kuva tulee ensimmäisen kerran näytille. Silloin on usein kyseessä jokin raakaleikkaus, ns. työkopio, joka on vähän minkälainen sattuu. Siitä kuitenkin selviää jo paljon siitä mitä asioita tarvitaan, missä kohden mitäkin tapahtuu jne. Tehtävien jakamisen työryhmän kesken, aikatauluttamiset ja sen mukaan äänityöt voi aloittaa samantien. Yleensä aloitetaan dialogileikkauksesta ja sen jälk een tehdään muut osiot; joko päällekkäin, jos on useampi äänittäjä, tai vaihe kerrallaan jos on yksin. Läpi koko prosessin ajan kannattaa olla yhteydessä ohjaajaan, joskaan hänelle ei kannata soittaa liian hajanaisia sessioita. Kaaoottinen äänimassa saatta a saada ohjaajan huomion kiinnittymään epäoleellisiin asioihin. Suunnittelijan on tärkeää selvittää ainakin seuraavat asiat: - Millainen on tarina? Entä juonet? Sivujuonet? - Millä tavoin tarina kerrotaan? Minkälainen estetiikka? Genre? - Millaisia teemoja, millaiset alitekstit? Mitä halutaan kertoa? - Missä ovat huippu- ja käännekohdat? - Mikä aika, mikä ympäristö? - Kenen näkökulmasta tarina kerrotaan (Point Of View, POV) - Millaisia ovat henkilöhahmot? Millaisia ovat hahmojen suhteet toisiinsa? - Mitä ääniä tarvitaan ja minkälaisia niiden pitää olla? - Missä järjestyksessä jälkitöitä lähdetään tekemään ja kuka tekee mitäkin? Monet ylläesitetyistä kysymyksistä saavat vastauksen ohjaajan kanssa käytyjen keskustelujen kautta. Ohjaajalla on usein vahva visio, ja häntä kannattaa kuunnella tarkasti. Omat näkemykset kannattaa silti aina esittää, sillä ohjaaja saattaa käsikirjoitus ja kuvausvaiheen jälkeen olla jo jossain määrin sokea materiaalille, eikä kenties näe
asioita riittävän objektiivisesti. Äänisuunnittelijan tuoreet silmät ja korvat saattavat avata uusia ovia elokuvan näkemisen suhteen. Kuvakokojen, sävyjen, kompositioiden vaikutus Äänityö elokuvaan tehdään kuvaan pohjautuen. Kuva useimmiten määrää mitä tapahtuu ja miten. Periaatteessa se mitä on kuvassa, se on myös ääninauhalla, mutta tätä ei voi pitää ehdottomana sääntönä. Monesti mielenkiintoisinta ja tehokkainta äänikerrontaa on äänen ja kuvan (näennäinen) epäsuhta. Lähikuvia voisi kutsua "äänikuviksi", niillä on hyvä luoda iskuja ja antaa rytmiä kerrontaan. Niissä näytetään usein jokin toiminto läheltä ja tällöin äänellä ja kaikilla sen nyansseilla pääsee herkuttelemaan. Hyvänä esimerkkinä tälläisestä on monien toimintaelokuvien kohtaus, jossa sankari varustautuu viimeistä taistoa varten ottamalla koko arsenaalinsa mukaan. Lähikuvat pyssyn latauksista, lippaiden täytöistä ja remmien kiinnityksistä seuraavat toisiaan. Usein lähikuvat ovat myös efektiivisiä ja voimakkaita kuvia ja toimivat monesti myös jonkun "näköulmakuvana" (POV, point of view), siis kuvina joihin voi helposti liittää kovinkin abstraktejakin ääniä. Jos kuva on näyttelijästä voi vastaavasti tuoda näyttelijän olemusta hengityksillä ja vaatteiden kahinoilla katsojan iholle tai viedä äänimaisemaan tyystin hahmon pään sisään. Normaalit puolikuvat ja kokokuvat, eli objektiiviset kuvat, ovat usein kaikista vaikeimpia luoda mielenkiintoista äänikerrontaa. Näissä "peruskuvissa" kamera vain katsoo kohdetta. Ne eivät ole tarpeeksi tiiviitä ollakseen tunnelmallisia, eivätkä tarpeeksi laajoja, jotta taustalla olevat asiat voisivat tehdä kuvista mielenkiintoisia. Jos näitä kuvia on paljon peräkkäin, on kohtaukseen vaikea rakentaa hyvää ääntä. Laajoissa kuvissa on paljon äänilähteitä ja tapahtumia, lähikuvat tuovat äänenkin lähemmäs. Kuvakokojen vaihtelu on äänisuunnitellullisestikin toivottavaa. Kuvan sävyt ja muu värimaailma kertovat siitä minkälainen on elokuvan todellisuus ja mitä hahmot tuntevat. Sinertävät ja vihertävät sävyt liitetään helposti sairaiuteen, likaisuuteen ja jonkinlaiseen futurismiin. Kirkkaat värit ja beige taas romantiikkaan ja jossain suhteessa menneeseen aikaan, varsinkin 50 -lukuun. Toisaalta haaleat ja harmaat, murretut sävyt vievät samalle aikakaudelle. Oranssi tai keltainen sävytys saattaa kertoa helteestä jne. Värit vaikuttavat näkymättämällä tavalla, salakavalasti luoden tunnelmaa samoin kuin äänet ja pelkästään värimaailmasta voi saada suunnattomasti vihjeitä äänten soinnille. Onkin ikävää, että värimääritelty kuva saadaan usein kovin myöhään äänittäjien katsottavaksi. Hahmojen vaikuts ääneen Hahmot ovat ehkä tärkein äänikerrontaan vaikuttava tekijä. Kaikki äänet kun yleensä periaatteessa "filtteröidään" hahmojen läpi. Voimakkaat, pahat hahmot, esimerkiksi gangsterit, huokuvat jo läsnäolollaan pelkoa, voimaa ja väkivaltaa. Ni iden ääniksi voisi valita raskaita, epämiellyttäviä ääniä; nahkatakin rutinaa, kolkkoa metallin kilinää ja raskaita askelia, ehkäpä rahisevaa hengitystä. Sen sijaan iloisemmat hahmot voi varustaa kevein askelin ja liikkein. Jos taas vaikkapa jokin perheenä iti on epämiellyttävä
hahmo, tämän aamutossuihin voi lisätä inhottavan koripallotossujen vinkunan tapaisen äänen, kun taas ilkeällä isäpuolella voi olla raskaat cowboybuutsit jalassaan ja raskas hengitys. Puvustus toki vaikuttaa paljon hahmojen olemukseen, siten myös ääneen. Samaa ajatusta voi seurata kautta linjan; äänitaustoja, efektejä ja tietenkin musiikkia voi ja pitääkin tehdä hahmojen mukaan. Jos esimerkiksi päähenkilö on näiden kahden, ilkeän äidin ja inhottavan isäpuolen lapsi, voisivat kaikki ne a tmosfääriraidat olla painostavia ja kaoottisia, joissa hän joutuu vanhempiensa kanssa tekemisiin. Kaikki muut kohtaukset sitten taas voisivat olla neutraalempi tai jopa positiivisesti sävyttyneitä. Jokaista hahmoa ja sen kehitystä voikin seurata hahmoille räätälöity äänimaisema. Sen ei tarvitse olla selkeästi havaittava vaan sellainen, joka vaikuttaa alitajuisesti. Aina kun joku tietty hahmo esiintyy sama, tai samantapainen, ääni voisi soida, tai äänissä voi olla joitakin samoja elementtejä kautta linjan. M usiikissa samaa asiaa ajaa usein eri hahmoille tai paikoille, jopa esineille sävelletyt teemat. Ristiriitainen äänikuva voi luoda mielenkiintoisia äänitapahtumia ja tunnelmia. Synkkään ja ahdistavaan kohtaukseen voi kokeilla laittaa jotankin hyvin positiiv ista ääntä tai päinvastoin ja tarkkailla miten kohtaus ja sen merkitys muuttuu. Monesti kontrapunktit ovat kaikkein tehokkaimpia. Kliseet ja symbolit Yön symboliksi ovat muodostuneet sirittävät kaskaat, pelottavat ja dramaattiset tapahtumat saavat usein seurakseen ukkosta, autojen renkaat vinkuvat soratiellä jne. Tälläiset typeryydet ovat oleellinen osa elokuvan äänikerrontaa ja siten luovat osaltaan elokuvamaista äänimaailmaa. Kliseet ovat elokuvan historiassa syntyneitä tapoja kertoa tiettyjä asioita ja perustyökaluja joihin on helppo turvautua. Äänikerronnassa kliseiden ja symbolien käyttöä ei pidä pelätä, vaikka kliseitä yleensä muuten pyritäänkin välttämään. Metafora äänessä tarkoittaa jonkin äänen korvaamista erikoisen hyperrealistisella tai vallan toisella. Metaforasta hyvänä esimerkkinä toimikoon Kummisedän kohtaus, jossa Michael on vessassa etsimässä asetta ampuakseen kostoksi poliisikonstaapelin ja jonkun toisen ihmisen. Kohtauksen taustalla juna jyskyttää järkyttävän lujalla. Kyseessä lienee vertauskuva siitä mitä Michaelin sisällä tapahtuu, mitään junaa ei oikeasti ole olemassakaan, tai jos onkin, sen ääni on vahvasti liioiteltu. Metaforien käyttöön otollisia kohtia ovat ne, kun joku hahmoista on voimakkaan tunnekuohun vallassa, kuuntelee tai katselee, tarkkailee ympäristöään. Nämä ovat niitä kohtia, joissa äänisuunnittelu näyttää todelliset kyntensä. Tällöin katsomme elokuvaa "hahmojen kautta", ja tunnemme ja kuulemme saman, kuin mitä kankaalle heijastettu kokee. Tämän toisen ei tietenkään tarvitse olla henkilö, vaan se voi aivan yhtä hyvin kissa, auto tai abstraktimipi asia. Subjektiiviset kuvat avaavat ovia mielenkiintoisille ja erikoisille äänille, juuri niille äänille, jotka ovat tunteensa puolesta parhaita, mutta jotka muuten elokuvakerronnassa voisivat olla liikaa huomiota herättäviä. Edellä kerrottu junaesimerkki on myös mainio esimerkki POV:sta, Point of Viewistä.
Subjektiivisten kuvien olemassaolo voi paljastuaa myös kamera - ja kuvankäsittelytekniikasta. Hidastukset, mustavalkoisuus ja kamer an liike ovat usein tilanteita, joissa näkökulmaa usein tuodaan esiin. Myös pimeyden, sateen tai sumun kautta asioita voi ikäänkuin filtteröidä. Näitä kohtauksia kannattaa etsiä ja tutkia, niiden kautta äänisuunnittelu saattaa löytää jonkin punaisen langan, jota seurata koko elokuvan ajan, vaikkakin ehkä hienovaraisemmin kuin mitä itse subjektiivisesssa kohtauksessa on mahdollista. Mikrofonit ja tallentimet Mikrofoni on luonnollisesti äänittäjän tärkein kapine. Mikrofonityyppejä on useita erilaisia ja ne luokitellaan riippuen erilaisista suuntakuviosta, teknisestä toiminnasta ja käyttökohteesta. Ammattilaiset kuljettavat mukanaan kokonaisia "mikrofoniperheitä", joista kaivavat esiin aina tarpeen vaatiman mikrofonin. Hyvän mikrofonin lisäksi tarvitaan myös lisälaitteita, jotka parantavat sen toimintaa sekä luonnollisesti tallentimen, johon ääni nauhoitetaan. Mikrofonien suuntakuviot Suuntakuvioita ovat pallo, hertta, hyper- ja superhertta, haulikko sekä kahdeksikko. Näiden lisäksi on vielä olemassa muutama erikoisempi suuntakuvio, kuten levymikrofonin suuntakuvio puolipallo. Pallo (omnidirectional) Pallo ottaa ääntä siis joka suunnasta yhtälailla. Sen hyviä puolia on vähäinen p -äänteiden poksuminen, mutta se on herkkä tilaäänille, esimerkiksi huonekaiulle. Jotta palloa voi käyttää tehokkaasti dialogiäänityksessä, täytyy sen kanssa päästä lähelle. Toisin kuin suuntaavissa mikrofoneissa, pallon kanssa ei tapahdu niin sanottua proximity efektiä, joka tarkoittaa bassotaajuuksien korostumista läheltä mikittäessä. Useimmissa nappimikrofoneissa on pallot kuviona. Hertat (cardioid) Hertat ovat eteenpäin suuntaavia mikrofoneja. Nimensä mikrofonit ovat saaneet sydäntä muistuttavan suuntakuvionsa mukaan. Niitä on kolmea erilaista, normaali, super ja hyper. Superhertta muistuttaa kuvioltaan korttipakan herttaa. Sen suuntakuvio on perusherttaan verrattuna tiukempi, mutta samalla se "vuotaa" hieman taaksepäin. Hyperhertta on tästä vielä tiukempi. Hertat ovat hyviä yleismikrofoneja. Suuntaavuutensa takia ne vähentävät huonekaikua ja taustamelua, mikäli niitä käyttää oikein. Haulikko (interference tube / shotgun / club-shaped) Haulikko on hyvin suuntatietoinen mikrofoni ja yleisimmin käytössä kentällä dialogiäänityksissä juuri suuntaavuutensa ansiosta, itse asiassa suunniteltu sinne. Se peittää erinomaisen hyvin taustamelua oikein käytettynä, mutta on herkkä tuulelle. Tulee myös huomata, että sivuilta tulevat äänet vaimenevat nopeasti, jolloin puomihenkilön on oltava tarkkana ettei kadota signaalia esimerkiksi näyttelijöiden liikkuessa. Pienissä tiloissa kannattaa harkita jonkin toisen mikin käyttöä, sillä näissä tiloissa haulikko (päinvastoin kuin voisi kuvitella) poimii merkittävissä määrin huonekaikua rakenteestaan johtuen. Proximityefekti on myös huomattava lähietäisyyksiltä. Haulikosta ja hertasta on olemassa välimuoto: lyhyt haulikko, joka on hyperhertta matalilla taajuuksilla ja haulikko korkeilla. Kahdeksikko (bi-directional) Kahdeksikko ottaa ääntä yhtälailla edestä ja takaa. Kentällä sitä voisi teoriassa käyttää kahden henkilön välissä, mutta yleisemmin sitä käytetään niin kutsutussa M/S (middle/side) -mikitystekniikassa, jossa se asennetaan jonkin hertan päälle ottamaan sivuilta ääntä. Näiden kahden mikin signaaleista sitten matriisilla luodaan vasen ja oikea kanava (m + L, m - R).
Kaikista suuntaavista mikrofoneista on huomattava se, että jokainen niistä suuntaa enemmän korkeilla taajuuksilla ja vähemmän matalilla. Tämä johtuu aivan äänen fyysisestä luonteesta ja kannattaa ottaa huomioon mikkiä suunnattaessa. Mikrofonin suuntakuvio on lähes poikkeuksetta merkitty mikrofonin kapselin viereen, josta sen voi milloin tahansa tarkistaa. Monissa mikrofoneissa suuntakuviota voidaan myös vaihtaa esimerkiksi pallosta herttaan tai hertasta tiukempaan herttaan. Ei ole mahdotonta käydä koko suuntakuvioiden kirjoa läpi yhdellä mikrofonilla (haulikkoa lukuunottamatta, koska sen sen rakenne on monimutkainen). Mikrofonityypit Kaikki mikrofonit muuttavat ääniaaltoja sähköiseen muotoon. Tätä muutosta varten on olemassa erilaisia tekniikoita, joiden mukaan mikrofonit myös lajitellaan. Tässä keskityn kolmeen yleisimpään lajiin, jotka ovat dynaaminen, kondensaattori ja elektreetti - ja samalla yksinkertaistan asioita hieman. Dynaaminen (dynamic) Dynaamiset mikrofonit käyttävät magneettia tuottaakseen "äänestä sähköä", eivätkä tarvitse ulkoista virtalähdettä jännitettä varten. Ne kestävät kovakouraista käsittelyä, kovaa melua sekä kosteutta paremmin kuin kondensaattorimikrofonit, mutta ovat myös hyvin epäherkkiä. Niiden kanssa siis pitää päästä hyvin lähelle, niin lähelle, että niiden käyttö elokuvaäänityksessä on harvinaista. Lähinnä taskunpohjalla saattaa moinen olla varmuuden vuoksi. Yleisin suuntakuvio taitaa olla hertta. Kondensaattori (conderser) Kondensaattorimikrofoni saa virtansa ulkoisesta virtalähteestä, jota kutsutaan phatomvirraksi (lähes aina 48 volttia). Sen ne saavat useimmiten tallentimelta johon ovat liitettyinä. Konkkamikit ovat herkkiä, eivätkä siedä kovin lujia ääniä särkemättä. Ne ovat myös herkkiä muun muassa kosteudelle, joka paljastuu paukkumisena ja suhinana. Siitä huolimatta ne ovat suosituin ja paras mikrofonityyppi kenttääänityksissä äänenlaatunsa puolesta. Kondensaattorimikrofoni voi olla mitä suuntakuviota tahansa. Elektreetti (electret) Elektreettimikit ovat paristokäyttöisiä konkkamikkejä ja niissä on suunnilleen samat hyvät ja huonot puolet mikäli elektreettimikrofoni on kunnolla tehty. Useimmitenhan elektreettimikit ovat halpoja mikkejä, joiden olemassaolo paljastuu kasettimankan mic -koloon katsomalla. Ne voivat kuitenkin olla aivan yhtä päteviä laitteita kuin kondensaattorimikitkin, eivätkä tarvitse phatom-syöttöä, jonka järjestäminen alkeellisilla tallentimilla voi osoittautua hankalaksi. Mikrofoneissa miltei poikkeuksetta lukee mitä tyyppiä ne ovat ja minkälaista virtaa tarvitsevat. P48- tunnus tarkoittaa yksinkertaisesti 48 voltin jännitetta jolla mikki toimii. Mikrofonin kalvon koko Kaikissa mikrofoneissa on erilainen ja erikokoinen kalvo, joka toimii äänten kerääjänä. Se heiluu ääniaaltojen mukana ja luo jännitteen, joka johdetaan eteenpäin vahvistettavaksi. Koska ääniaallot ovat eri kokoisia, aivan matalat pitkiä ja korkeat lyhyitä, eivät kaikki mikrofonit sovellu kaikkeen äänitykseen aivan yhtä hyvin. Pienikalvoiset mikrofonit (kalvon läpimitta 1,25 cm tai pienempi) kestävät suurempia äänenpaineita ja ovat herkempiä korkeille äänille. Suurikalvoiset mikrofonit (noin 2,5 cm) ovat hyviä matalien ja keskitaajuuksien äänittämiseen ja poimivat yleensä hiljaiset signaalit paremmin. Haulikot ovat pienikalvoisia mikrofoneja; todennäköisesti johtuen haulikkoputken muodosta. Hyperhertat voivat olla jo isokalvoisia. Käyttötarkoituksesta riippuen valitaan kalvon koko. Ihmisäänelle parhaalta kuulostaa isokalvoinen ja sellaista kannattaa käyttää kun mahdollista, mutta isot ovat kenttäkäytössä hankalampia koska ovat pienikalvoisia herkempiä. Vinkki: Mikä mikki? Haulikko on siis ammattikäytössä yleisin mikrofonityyppi kenttä-äänityksessä. Se on myös kallis koska on niin monimutkainen ja ammattivehje. Jos kuitenkin ollaan hankkimassa vain yhtä mikrofonia ryhmälle ja sillä pitäisi tehdä kaikki; äänittää kentällä, foleytä ja mahdollisesti vaikka vielä musiikkia, voi haulikko tai hyperhertta osoittautua liian rajoittuneeksi. Siksi ehkä kannattaa hankkia kompromissinä esimerkiksi
superhertta ja ottaa huomioon sen rajoitukset elokuvan kuvia suunnitellessa. Aihe on kuitenkin sellainen, jonka pähkäilemisen jätän jokaisen ryhmän ja yksilön oman harkinnan varaan. Toivottavasti tässä vaiheessa lukijalle on kuitenkin jo selvää, että dynaamista ei kannata hankkia. Ratkaisu on siis joko kondensaattorimikrofoni tai elektreetti. Mikäli äänityslaitteessa, oli se sitten kamera tai joku muu, ei ole phantomvirransyöttöä, ei kondensaattoria kannata hankkia, sillä siihen ei saa silloin virtaa ilman lisäpalikkaa (mikseriä tai DI/phantomboksia). Elektreetti sen sijaan antaa virtaa patteristaan, kunnes patteri hyytyy ja saattaa olla halvempi kuin konkka. Muista vaihtaa patterit, ettei kohise! Mikäli phantomsyöttö järjestyy, kannattaa kondesaattorimikrofonin hankintaa harkita hyvin vakavasti. Mikrofonitarvikkeet Mikrofoni ei yksinään riitä mihinkään, vaan sen käsittelyyn täytyy olla oikeat välineet. Yleisimmät tarvikkeet ovat puomi, pistooli, hämähäkit ja tuulisuojat. Näiden lisäksi saatetaan käyttää ainakin mikkijalustaa, stereosiltaa, sadesuojaa tai mitä kukin kokee tarpeelliseksi. Käsittelen tässä nyt kuitenkin vain yleisimmät varusteet. Puomi (fishpole) Puomi on tärkeä. Ilman puomia ei voida puhua kunnollisesta kenttä-äänityksestä. Puomin tärkein avu on se, että sillä pääsee lähelle näyttelijää joko ylä- tai alakautta vaikka edessä olisi suurikin määrä kamera-assaria, ohjaajaa ja reflehenkilötä sekä valokalustoa. Hyvä puomi on kevyt, sen käsittely on hiljaista ja sen pituutta on mahdollista säätää. Hämähäkki (shockmount / vibration mount) Hämähäkki on hyvin tarpeellinen väline. Sen funktio on vähentää puomin käsittelystä aiheutuvaa runkoääntä eristämällä mikrofoni narujen väliin "kelluvaan" tilaan. Ilman hämähäkkiä äänittäminen on melko tuskaa jos siitä syystä, että pelkästään mikrofonin vieminen oikeaan paikkaan aiheuttaa kammottavaa melua, vaikka itse äänitystilanne olisikin kohtuullisen hiljainen melko paikallaan pysyvän mikin ja siten runkoäänten osalta. Puomittaminen vaikeutuu huomattavasti ilman hämähäkkiä. Onneksi hämähäkki tulee useissa mikrofoneissa ja pistol gripeissä mukana. Runkoääniongelmaa ei juurikaan esiinny dynaamisten mikrofonien kanssa toimittaessa. Pistooli (pistol grip) Pistooli on pieni apuväline, jolla mikrofonin saa käteen kuin pyssyn. Se on ikäänkuin hämähäkki, jossa on kahva. Kun tilat joissa kuvataan ovat pieniä tai liikettä on paljon ja puomi on sellaiseen toimintaan suuntaamiseen liian kömpelö, saattaa olla hyvä idea ottaa mikki käteen ja mennä lähelle näyttelijöitä, esimerkiksi kuvareunan alapuolelle kyykyssä. Tuulisuoja (windshield) Lähes jokaisessa mikrofonissa tulee mukana pieni palanen vaahtomuovia. Sen tarkoitus on toimia popfiltterinä, siis vähentää p-äänten paukkumista ja hengitysääniä. Se toimii myös lievänä ilmavirtasuojana, joka on tarpeen esimerkiksi kun mikrofonia liikuttaa. Vankemmat tuulisuojat ovat zeppeliini, joka on silkkinen kangas vedettynä muovisen kehikon ympärille, sekä koira, joka vedetään zeppeliinin päälle suojaamaan rankemmalta tuulelta. Näiden lisäksi on juuri tullut markkinoille uudentyyppinen keinokuituinen tuulisuoja. Suojaus tuulelta on lähes välttämätön onnistuneessa ulkoilmaäänityksissä. Vinkki: Pelit ja rensselit Kannattaako sitä mikrofonia (tai mikrofonitarviketta) aina ostaa? Jos käyttö on vähäistä, paikkakuntasi media-alan oppilaitos, av-tuotantoyhtiö tai joku toinen findieryhmä varmasti lainaa tai vuokraa omaansa muutamaksi päiväksi. Nyrkkisääntönä vuokrahinta päiväksi on muistaakseni noin kymmenesosa laitteen
ostohinnasta ja halpenee useamman päivän vuokrauksena. Harrastelijapohjalta kun tekee, kannattaa myös kysellä försköttiä tai ihan rehdisti sponsorointia. Omin voimin tehty on aina halpaa, joten miksipä ei siirtyisi itse sorvin ääreen. Perusasiat ovat yksinkertaisia ja se mahdollistaa jokaisen kotitarvekeksijän propellihatun pyörimisen. Puomi: Pitkä tanko, jonka päähän voi liittää mikrofonin. Pituuden säätö no kuka sitä näissä ympyröissä ihan todella tarvitsee? Kiertotien kun voi aina keksiä. Kinkkisin vaihe on liittää mikrofonin hämähäkki tai itse mikki tankoon. Tähän kukin saa itse raksata tankonsa mukaisen ratkaisun. Jeesusteippikin kelvannee, jos vain muuten mikin tukeminen "puomiin" on kunnossa! Pistoolin saa sitten lyhyemmällä vispiläkepillä. Tuulisuoja: Näppituntumalta hyvä ajatus voisi olla rakentaa kohtuullisen paksusta rautalangasta kehikko, jonka ympärille virittää esimerkiksi karkeahkoa lakanakangasta hyvin tiukalle. Tämän ympärille sitten laittaa villasukan tai kaksi. Huom! En ole testannut toimiiko, mutta ajatuksena ehkä? Yläpäätä kannatanee tosin lisätä jälkikäteen, vaikka useinpa nuo kaikista korkeimmat tulee jälkitöissä eliminoitua kokonaan... Hämähäkki: Hyviä ideoita otetaan vastaan. Ehkä voisi ajatella täyttävänsä vessapaperirullan vaahtomuovilla, mikki sisään rullan päästä vaahtomuovin sekaan (mikrofonin kapseli tietenkin ulkopuolella!). Sitten naruja rullan läpi (narut eivät saa koskea mikkiin) ja narut kiinni isompaan kehikkoon niin ettei wc-rulla koske siihen kehikkoon mitenkään. Isompi kehikko voisi olla esimerkiksi edellä mainittu tuulisuoja ja sitten tämä kehikko kiinni puomiin. En muuten ole testannut toimiiko tämäkään, saattaa räjähtää! Liittimet ja piuhat Erilaisia liittimiä, joilla mikkisignaalin saa tallentimelle, on muutamia erilaisia. Samoin on erilaisia liitäntöjä tallentimelta ulospäin. XLR Yleisin käytössä oleva mikkiliitäntämalli on XLR, joka on ammattistandardi, balansoitu mono-signaalia kuljettava mikrofonikaapeli. Se on lukitusmekanisminsa ja häiriönpoistonsa ansiosta paras tapa liittää mikrofoni tallentimeen. XLR pystyy siirtämään phantomvirtaa kondensaattorimikrofonille. 6,35 mm Plugi Plugi on melko harvinainen mikrofoniliitäntänä. Siinä on hyvä häiriösuojaus mikäli se on stereoplugi, mutta mikkisignaalia se välittää monona. Monoplugit (eri asia kuin stereoplugi) eivät ole tässä suhteessa yhtä käyttökelpoisia. Plugissa ei ole minkäänlaista lukitusmekanismia, joka tekee siitä vaikeakäyttöisen kentällä. Yleensä tälläinen plugi tai adapteri löytyy kuulokkeista ja sähkökitaroista. 3,5 mm Stereoplugi eli miniplugi Tämä on se perusplugi, joka on varmasti kaikille tuttu perusliitäntä ja jollainen löytyy joka toisesta kamerasta ja äänikortista. 3,5m stereoplugi on myös hyvin yleinen kuulokeliitin kotihifissä. Niissä se on usein 6mm plugiadapterin alla, jolloin plugityyppi on vaihdettavissa pienellä ruuvauksella. Miniplugi pystyy välittämään joidenkin elektreettimikrofonien tarvitseman jännitteen. Liitäntä on huono ja herkkä hajoamisille eikä ole luotettava kentällä. RCA RCA on stereoista tuttu punavalkoinen tai punamusta johdinpari. Lukitusmekanismi on heikko ja piuha yleensä paukkulankaa, mutta sitä löytyy joka kodista. Mikrofonia en ole koskaan nähnyt liitettävän RCA:lla, sillä käsittääkseni RCA toimii linjatasoisena, kun taas muut liitinmallit myös mikkitasoisena. Useimmiten tallentimen analoginen ulostulo tapahtuu RCA:n kautta. DIN Din-liitin on vanhentunut liitintyyppi, mutta joissakin vanhemmissa mikrofoneissa tai tallentimissa sellainen saattaa vielä olla. DIN-liittimiä on useita erilaisia. Suosittelen DIN-liittimen kolvaamista paremmalla hetimiten!
Digitaaliset liitännät Ammattitason digitaalinen väylä on nimeltään AES/EBU. Se toimii XLR-johdoilla ja on käytännössä sama kuin kotielektroniikan S/PDIF, joka toimii RCA-piuhalla. Näiden lisäksi on optinen väylä, joka on ADAT (Alesiksen kasiraitureita varten kehitetty formaatti) tai Toslink, joka välittää S/PDIF signaalia. Digitaalista väylää kannattaa aina käyttää jos siihen vain on mahdollisuus. Analogiset siirtoväylät lisäävät kohinaa signaaliin, digitaaliset eivät. Vinkki: Liitinten kolvaus Koska kaikissa johdoissa kulkee samat asiat - kylmä, kuuma ja maa - voi johtojen päiden liittimiä korvata helposti toisilla kolvaamalla. Täytyy vain tietää mikä signaali kulkee mitäkin kuparilankaa pitkin (tai kulta tai mitä ikinä) ja kolvata ne vastaavasti uudistettavan liitintyypin vastaaviin kohtiin. Itse olen esimerkiksi korvannut erään vintagemikrofonin DINliittimen uudenkarhealla XLR-liittimellä sekä useammin kuin kerran vetänyt DATin AES/EBU lähdöstä XLR-RCA -piuhalla äänikortin S/PDIF tuloon. Ei siis ole mitään järkeä, jos mikrofonista tulee XLR ja kameraan menee miniplugi, ostaa väliin kalliilla kaupasta pientä adapteria, vaan kannattaa käydä autotallissa kolvaamassa johdonpäät yhteen. Aikaa menee kymmenisen minuuttia ja mikäli vain kuparilangat osuvat oikein, ongelmia ei tule. Netti tarjonnee lukuisten liitintyyppien kaavakuvat. Mikkietuvahvistin ja phantomsyöttö Mikrofonit lähettävät kaikki mikrofonitasoista signaalia, joka vaatii vähintään 60 db:n vahvistuksen, jotta signaali on käyttökelpoista. Tätä vahvistusta varten on olemassa mikrofonietuvahvistin. Ilman tätä vahvistusta mikrofoni on aivan turha. Se on olemassa jokaisessa laitteessa, jossa on vain miniplugisisäänmeno (ks. alla), jonka ohessa lukee "mic". Se on myös automaattisesti jokaisessa XLR:llä varustetussa tallentimessa. Valinnan mikkitasoisen ja linjatasoisen signaalin välillä joutuu tekemään joko ohjelmallisesti tai vipua vääntämällä, jos siihen on ylipäätään tarvetta. Mikkietuvahvistimen voi hankkia myös erikseen. Sellaisia ovat esimerkiksi mikserit tai DI-boksit. Ulkoisen mikkietuvahvistimen jäljiltä signaali on usein linjatasoista ja voidaan liittää normaaliin RCAsisäänmenoon. Ongelmana saattaa olla virransyöttö, elleivät mikserit tai DI-laatikot toimi pattereilla tai akuilla. Verkkovirtaa voi olla hankala metsään saada. Mikkietuvahvistin ei ole ihan mikään pikkuasia, vaan sen laadulla on huomattavia vaikutuksia ääneen. Aivan samoin kuin hyvillä kaiuttimilla on vaikutusta äänentoistoon. Siksipä halpojen tallentimien mikkietuset eivät välttämättä tarjoa kovinkaan laadukasta äänitysympäristöä; ne saattavat esimerkiksi kohista huomattavasti ja värittää ääntä epäsuotuisasti. Phantomsyöttö on kondensaattorimikrofonien (jollaisia muun muassa haulikot ovat) tarvitsema virta, 48V (tai 24 tai 12, riippuen mikistä). Se välitetään mikkietuvahvistimelta mikrofoniin. On huomattava, että mikäli tallentimessa ei ole XLR sisäänmenoja, se ei voi myöskään lähettää phantomsignaalia. Tämä tekee kondesaattorimikrofoneista hyödyttömiä, ellei väliin hankita jotakin lisäpalikkaa joka kykenee phantomvirran tuottamaan. Yleensä ei kannata ajaa phantomia mikrofoniin, joka sitä ei halua. Harvemmin tälläisestä mokasta kuitenkaan on mitään haittaa, sillä mikrofonit rakennetaan kestämään tälläisiä, epäilemättä yleisiä kommelluksia. Vinkki: Virrat ja vahvistukset Kerrataanpa vielä, koska tästä asiasta on joskus joutunut vääntämään. Teen pienen oletuksen, että yleisin findien käytössä oleva tallennin taitaa olla kamera, joka on varustettu mikrofoniliitännällä, joka on miniplugimuodossa. Tähän liitäntään saa kiinni elektreettimikin ja dynaamisen mikrofonin vaikka niissä olisi XLR ulostulo kunhan sopiva adapteri väliin löytyy, muttei kondensaattorimikrofonia ilman phantomvirtaa tuottavaa lisälaitetta. Sen sijaan jos kamerassa on XLR-mikrofonisisäänmeno, siinä todennäköisesti on phantomsyöttö jo valmiina ja siten siihen saa muiden mikkien ohella kondensaattorimikrofonin kiinni samantien. Kameroiden sisäänmenot vaihtelevat hurjasti ja kannattaa aina tarkistaa mitä kamera tarjoaa ennen kentälle lähtöä.
Padit ja leikkurit Useissa mikrofoneissa ja tallenninlaitteissa on vipu padille, ala- ja yläpäänleikkurille. Pad tarkoittaa äänenvaimennusta, usein se on 10 db tai 20 db. Vaimennusta kannattaa käyttää meluisissa ympäristöissä tai näyttelijöiden huutaessa, jottei mikrofoni "mene tukkoon". Samaa käyttöä varten on myös alapään leikkuri, joka on monesti säädettävissä, esimerkiksi PoisPäältä / 75 Hz / 150 Hz. Luvut tarkoittavat sitä miten alhaisilta taajuuksilta mikrofoni leikkaa äänet pois. Käytännössä tästä on hyötyä esimerkiksi tuulisilla alueilla ja teiden varsilla, joilla matalat äänet vievät suhteettoman paljon dynamiikasta. Myös puomin käsittelystä mahdollisesti aiheutuvia runkoääniä voi leikkureilla rajoittaa jonkin verran. Alta 75 Hz voi leikata dialogia äänittäessä hyvin huolettomasti, lähes standardinomaisesti, sillä ihmisäänet ovat pääsääntöisesti kaikki tätä korkeammilla taajuuksilla. Vain kunnon viskibassot kannattaa ottaa (ainakin varmuuden vuoksi) ilman leikkureita. Yläpäänleikkurille en ole keksinyt vielä mitään käyttöä; ehkä joskus tulee sellainenkin ympäristö vastaan jossa siitä on jotain hyötyä? Pääsääntöisesti leikkureita kannattaisi käyttää jo mikittäessä eikä vasta jälkituotannossa, sillä bassoleikkurit säästävät tilaa (headroomia) korkeammille ja halutummille äänille (tässä tapauksessa ihmispuheelle) ja fiksusti käytettyinä säästävät myös hieman aikaa dialogin jälkityöstössä. Digitaaliset ja analogiset tallentimet sekä kenttämikserit Erilaisia tallentimia on melkoinen joukko ja niissä kaikissa on erilaisia asioita, jotka pitää ottaa huomioon. Kannettavat, kameran ulkopuoliset tallentimet ovat äänittäjän vinkkelistä kätevimpiä, sillä ne saa syliin ja äänitystasojen säätö käy lennosta. Kameran oman ääniraidan käyttö taas toisaalta on fiksua monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että ääni ja kuva kulkevat jo alusta asti yhdessä. Kaikista todennäköisimmin käytössä on jokin digitaalinen tallennusformaatti. Todennäköisesti tämä on digitaalisen kameran oma ääniraita. Muita käyttökelpoisia digitaalisia tallentimia ovat erilaiset kannettavat kovalevytallentimet, jotka nykyisin jo taitavat toimia CF-korteilla, DAT-nauhurit, Minidisclaitteet ja kannettavat tietokoneet ulkoisine firewire- tai usb-kytkettyine äänikortteineen. Framerate Kuvaa tallennetaan muutamilla eri nopeuksilla. Filmi on usein 24 kuvaa sekunnissa (fps), Euroopassa kuvastandardi on 25 fps ja sitä kutsutaan PALiksi tai SECAMiksi, Yhdysvalloissa on käytössä 29.97 fps NTSC. Kun äänitetään, pitää äänityslaitteesta valita oikea framerate. Se on yhtä nopea kuin kuvakin on. Mikäli framerate on nopeampi tai hitaampi, joudutaan jälkitöissä tekemään "time correction" äänimateriaalille, siis venyttää tai lyhentää sitä osumaan kimppaan kuvan kanssa. Näytteenottotaajuus ja bittisyvyys Digitaalisuudessa on pari tärkeää määrettä, joiden ymmärtäminen on avartavaa. Ensimmäinen niistä on näytteenottotaajuus (samplerate). Sillä tarkoitetaan sitä määrää ääninäytteitä, jotka analogisesta signaalista, siis tässä tapauksessa mikistä tulevasta jännitteestä, muutetaan digitaaliseksi sekunnissa. CD-levyn näytteenottotaajuus on 44100 palasta sekunnissa, eli 22050 palasta per kanava (stereossa, eli Red Book CD -standardissa, on kaksi kanavaa). Yleisin ja suositeltava näytteenottotaajuus äänittäessä on 48000 palasta sekunnissa. Jossain vaiheessa siirryttäneen ammattimaailmassa 96000 palaseen. Mitä suurempi näytteenottotaajuus on, sitä luonnollisemmalta, siis paremmalta, analoginen signaali toistuu digitaalisena. Alle 44100 menevien näytteenottotaajuuksien käyttöön pitää olla todella hyvä syy, huono ei kelpaa! Toinen määre on bittisyvyys (bit depth). Se on melko monimutkainen käsite, mutta käytännössä tarkoittaa dynaamista alaa eli sitä, miten paljon eroa on pohjakohinalla ja särörajalla (0 dbfs). CD-levyn bittisyvyys on 16 ja dynaaminen ala 96db, kun taas 20 bitillä dynaaminen ala on jo 120 db. Se on huomattava äänenvoimakkuuden lisäys, kun ottaa huomioon, että desibeliasteikko on logaritminen. Suuremmalla bittisydyydellä on siis mahdollista äänittää kovempia ääniä ilman, että tarvitsee pelätä säröytymistä. Suositeltavaa on kuitenkin käyttää bittisyvyytenä 16 db:tä ja vain erikoistapauksissa suurempaa syvyyttä. Molemmat, sekä näytteenottotaajuus ja bittisyvyys, kun vievät kaksinkertaistuessaan tietenkin tuplasti lisää tilaa kovalevyltä. Huomatkaa, että 24 bittiä on vain teoreettinen malli, bittisyvyys ei reaalimaailmassa taida 21 bittiä enempää koskaan olla. AD/DA -muuntimet ovat niitä laitteita, joissa analoginen signaali muutetaan digitaaliseksi ja takaisin analogiseksi kuuntelua varten. Niiden laaduissa on huomattavia laitekohtaisia eroja. Parhaimmat
muuntimet paljastavat äänestä sellaisia ominaisuuksia, joita siellä ei tiennyt olevankaan, huonot taas saattavat vääristää ääntä toiseen suuntaan. Tilanne on siis hieman sama kuin mikkietusten kanssa, jossa halvatkin toimivat, mutta oikeasti laadukas ääni syntyy vasta kunnon vehkeillä. Pakattu materiaali Jotkin kovalevytallentimet ja kaikki minidiskit pakkaavat materiaalin. Usein pakkausformaatti on mp3 ja minidiskin pakkausalgoritmi kulkee nimellä ATRAC. Pakkauksesta on tietenkin etua kovalevyn säästön takia, mutta säästö voi kostautua karvaasti levitysvaiheessa. Suurin osa elokuvista leviää digitaalisena netissä tai DVD:llä. Nämä molemmat ovat pääosin pakattua kuvaa ja ääntä. Kaksinkertainen pakkaus, ensin tallentimessa tapahtunut ja sitten ääniraidan masterointivaiheessa tapahtuva, ei tee hyvää äänenlaadulle. Kaksinkertaisesta degeneraatiosta johtuva pakkaussärö saattaa olla todella häiritsevä. Tämän takia, varmuuden vuoksi, en itse suosi Minidisciä enkä muitakaan pakkaavia laitteita missään tapauksessa äänittäessäni. DAT:t Dat, eli digital audio tape on erittäin hyvä äänitysformaatti. Useimmissa kannettavissa dat-laitteissa on sisäänmenot XLR:llä, ainakin kaksi kanavaa sen nauhansyöttömekanismi on luotettava. Dateissa on näytteenottotaajuus usein valittavissa 44.1 ja 48 khz:n välillä ja samoin voi valita fps -nopeuden. Limitterit löytyvät myös yleensä. Datit ovat edelleen, nonlineaaristen kovalevytallentimien tultua markkinoille, kovasti käytössä. Niiden ainoa ongelma oikeastaan liittyy mahdollisesti huonoista nauhoista johtuviin ongelmiin sekä siihen, että nauhat pitää purkaa äänittämällä ne uudelleen tietokoneelle joka on tuskaisen hidasta meille firewire -nopeuksiin tottuneille. Kovalevytallentimet Kovalevytallentimia on monenlaisia. Niihin voi laskea äänittävät MP3-soittimet, mutta yleensä niillä käsitetään CF-korteille tai oikeille kovalevyille tallentavia hieman parempia laitteita. Näitä vehkeitä on joka lähtöön ja niiden ominaisuuksissa on suuria eroja. Usein tiedostonsiirto tapahtuu USB tai Firewire - väylää pitkin ja on mukavaa että väylää pitkin siirretään suoraan tiedostoja, jolloinka ei tarvitse käydä läpi nauhoittelurumbaa. Hyvältä kovalevytallentimelta vaaditaan kenttäkestävyyttä, nondestruktiivista tallentamista, siis sellaista jossa jo äänitettyä materiaalia ei voi jyrätä ellei niin erikseen käske, phantomsyöttöä ja riittäviä näytteenottotaajuus ja bittisyvyys -vaihtoehtoja. Minidiscit Minidiscit ovat halpoja ja varmasti riittäviä harrastustoimintaan sekä TV-työhön. Elokuvakäytössä niiden äänenlaatu saattaa olla riittämätön. Edellä jo puhuinkin pakkaavista soittimista ja niiden ongelmista. Minidisceissä taitaa olla aina mikrofonisisäänmeno 3.5 mm pikkuplugilla ja kaikissa taitaa olla analogisen lisäksi optinen ulostulo. Normaalista minidiscistä on kehittyneempi Hi-MD -versio, joka pystyy äänittämään gigaisille levyilleen cd-tasoista pakkaamatonta ääntä ja niissä on USB-portit. Huomatkaa kaikki minidiscien käyttäjät, että ainakin osa laitteista ovat destruktiivisiä tallentajia, siis saattavat äänittää jo olemassaolevan materiaalin päälle. Tarkistakaa siis asetukset aloittaessanne ja testatkaa miten laitteenne toimii ettei pääse ärräpäät lentelemään kuvausten jälkeen! Analogivehkeet Analogitallentimien hyviä puolia on enää nykyisin vaikea keksiä kenttä-äänityksessä digitaalivehkeiden kehittyttyä hurjiksi pedoiksi. Vanhat C-kasetti- ja kelanauhurit toki toimivat vielä. Ongelmia niissä tosin on rutkasti. Taajuusvaste on heikko ja saattaa loppua jo 12 khz:n kohdalla (ihmisen kuuloalue on noin 20 Hz - 20 khz), kohinaa on paljon eikä nauhan syöttö ole aina kovin tasaista, mistä johtuen ääni saattaa huojua. Mikäli vanha nauhuri nurkissa pyörii, mikään ei tietenkään estä käyttämästä sitä. Hyvää jälkeä silläkin saa, mikäli nauhan syöttö on ok, äänipäät kunnossa ja kohinanpoistoa saatavilla jälkitöissä. Kenttämikserit Kenttämikseri on hyvä olla mukana, jos materiaali ajetaan johonkin muualle kuin äänittäjän käsissä olevaan tallentimeen. Kenttämikseristä puomittaja pystyy säätämään tasoja lennosta ja se helpottaa piuhojen vetoa. Mikseri toimittaa myös phantomvirran, toimii mikkiesivahvistimena sekä kuulokevahvistimena. Se on kallis kapine, muttei välttämätön. Jos sellaisen kuitenkin käsiinsä saa, sitä kannattaa ehdottomasti käyttää. Se helpottaa hommia huomattavasti ja vapauttaa äänittäjän miettimästä, mitä kameran tasot näyttävät, kun ne voi tarkistaa mikseristä samantien.