KIRJALLINEN KYSYMYS 546/2002 vp Pappiloiden säilyminen pappien asuntoina Eduskunnan puhemiehelle Perinteinen käytäntö Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakunnissa on vuosisatojen ajan ollut pappien asuminen pappiloissa, jotka ovat olleet seurakuntien virkataloja. Myöhemmin rinnalle on tullut myös kanttoreiden ja muidenkin työntekijöiden virka- ja työsuhdeasuntoja. Näin seurakuntiin on saatu seurakunnissa asuvat viranhaltijat ja muut työntekijät maamme syrjäisimpiäkin seutuja myöten. Pappilakulttuurilla on ollut maassamme kaikin tavoin hyvin keskeinen asema ja merkitys seurakuntien ohella myös koko yhteiskunnalle. Käytäntö jatkui hyvin toimivana 1970-luvun loppupuolelle saakka, kunnes luontaisetuasuntojen verotusta nostettiin tuntuvasti, ja tämän verotuksellisen ratkaisun seurauksena syntyi paineita siirtyä pois pappiloista ja virka-asunnoista. Verotuksen korkeutta lisäsi usein se, että pappilat olivat neliömääriltään silloisen elintason mukaan arvioituina suuria ja kaavamainen verotus johti verovelvollisen viranhaltijan kohdalla kohtuuttoman suureen verotukseen. Ongelmia yritettiin ratkoa osin paikallisin ratkaisuin, mutta tämä ei ollut valitettavasti riittävää, ja näin tapahtui voimakasta siirtymistä pois luontaisetuasunnoista kokonaispalkkaukseen. Seurauksena oli hyvin usein pappiloiden jääminen aluksi tyhjilleen, osin rakennusten ja niiden ympäristön rappeutuminen sekä jopa viranhaltijoiden siirtyminen pois seurakunnan alueelta. Kokemuksesta tiedän, että asuminen pappilassa muodostui osaksi viranhaltijan seurakuntatyötä, mikä merkitsi tavoitettavuutta ja viran kokonaisvaltaista hoitoa. Seurakunnan pappila miellettiin osaksi seurakunnan olemusta ja elämää. Tyhjilleen jäänyt pappila merkitsi ja merkitsee yhä kielteistä tunnusta seurakunnalle. Asuessaan seurakuntansa alueella pappi oli osa seurakuntansa yhteisöä. Tällaisilla perinteiksi koetuilla asioilla on elämässä arvoa paljon enemmän kuin verotukselliset ratkaisut antavat ymmärtää. Pappiloiden alkaessa jäädä yhä enemmän pois pappilakäytöstään syntyi mm. opetusministeriön toimesta tarve pelastaa pappilakulttuuri. Tällöin huomio kiinnittyi ennen muuta kulttuurihistoriallisiin pappiloihin, mikä sinällään oli hyvä asia, mutta tavalliset kirkkoherran tai kappalaisen pappilat jäivät ongelmineen unohduksiin. Tällä hetkellä Suomen kirkon pappisliitosta saamani arvion mukaan on vielä noin sata pappia, jotka ovat perinteisen luontaisetupalkkauksen piirissä ja maksavat veron asumisestaan virka-asunnnossa. Nykyisellään tämä järjestelmä on nopeasti väistyvä, ellei jotain ryhdytä tekemään, koska nämä papit ovat jo pitkään virassa olleita ja jäävät lähivuosina eläkkeelle. Samoin osa papeista asuu pappiloissa ja muissa virka-asunnnoissa seurakuntiensa vuokralaisina. Näin on erityisesti vasta työhön tulleiden kohdalla. Nykyisin pappiloita on paljolti myyty pois seurakuntien omistuksesta tai ne ovat muuttuneet käyttötarkoitukseltaan mm. juhlakiinteistöiksi, taidenäyttelytiloiksi ja muihin tarkoituksiin. Vaikka nämä saattavat olla sinällään jopa onnistuneitakin ratkaisuja, nousee vastaisuudessa myös ongelmaksi saada pappi asumaan seurakunnassaan. Nuorten ja virkaan tulevien kohdalla on ennakoitavissa juuri näitä ongelmia. Perin- Versio 2.0
teinen pappilakäytäntö oli hyvin joustava ja toimiva nuorten viranhaltijoiden kohdalla ja viranhaltijoiden vaihtuessa. Koska pappilat ovat kiinteä osa Suomen seurakunnallista elämää, olisi aiheellista pelastaa pappien asuinkäytöllä ne pappilat, jotka vielä ovat asuinkäytössä. Tällöin voisivat tulla kyseeseen mm. verotuksen helpottaminen tai muut erikseen suunniteltavat toimet. Pappilat ja pappilakulttuuri säilyvät parhaiten, kun pappiloissa asuvat edelleenkin papit. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 :ään viitaten esitämme kunnioittavasti valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Mihin toimenpiteisiin aiotaan ryhtyä, että vielä pappien virka-asuntoina olevat pappilat ja muut vastaavat virkaasunnot saadaan säilymään pappien asuinkäytössä perinteisen ja toimivan pappilakäytännön ja -kulttuurin säilyttämiseksi ja voidaanko tällaisten virka-asuntojen luontaisetuverotusta edellä mainituista syistä alentaa? Helsingissä 4 päivänä kesäkuuta 2002 Lauri Oinonen /kesk Seppo Lahtela /kesk Ismo Seivästö /kd Esa Lahtela /sd Pekka Vilkuna /kesk 2
Ministerin vastaus KK 546/2002 vp Lauri Oinonen /kesk ym. Eduskunnan puhemiehelle Eduskunnan työjärjestyksen 27 :ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Rouva puhemies, olette toimittanut valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi kansanedustaja Lauri Oinosen /kesk ym. näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 546/2002 vp: Mihin toimenpiteisiin aiotaan ryhtyä, että vielä pappien virka-asuntoina olevat pappilat ja muut vastaavat virkaasunnot saadaan säilymään pappien asuntokäytössä perinteisen ja toimivan pappilakäytännön ja -kulttuurin säilyttämiseksi ja voidaanko tällaisten virka-asuntojen luontaisetuverotusta edellä mainituista syistä alentaa? Vastauksena kysymykseen esitän kunnioittavasti seuraavaa: Vanhat pappilat ovat paikkakuntiensa merkkirakennuksia. Ne on lähes poikkeuksetta luokiteltu paikallisesti, usein myös valtakunnallisesti arvokkaiksi suojelukohteiksi ja suurin osa niistä on suojeltu asema- ja rakennuskaavoilla tai rakennussuojelulailla. Pappiloita ei siten enää juurikaan pureta. Pappiloiden käyttö ja ylläpito on ensisijaisesti omistajan, siis seurakunnan, asia. Pappiloista suurin osa on siirtynyt virka-asunnoista muuhun, varsin usein kuitenkin seurakunnalliseen, käyttöön. Aikaisemmin pappiloita myytiin enemmän myös ulkopuolisille ja muutettiin muuhun kuin seurakunnan käyttöön. Pappiloiden siirtyminen muuhun kuin virkatalokäyttöön nopeutui 1950 1970-luvuilla. Opetusministeriö asetti vuonna 1981 työryhmän selvittämään erityisesti kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden pappiloiden säilyttämismahdollisuuksia niiden alkuperäisessä, sitä vastaavassa tai muussa kulttuurihistoriallisen arvon takaavassa käytössä. Työryhmän mietinnössä (Pappilatyöryhmän mietintö, opetusministeriö v.1982) kysymystä tarkasteltiin laajasti pappiloiden ja pappilakulttuurin säilyttämisen näkökulmasta. Työryhmä esitti virkatalossa asuvien pappien luontoisetuverotusta tarkistettavaksi siten, että verotettavan asunnon pinta-alasta vähennettäisiin edustus-, virka- ja majoituskäyttöön tarkoitetut tilat. Normaaliin perhekäyttöön tarvittavan asuntopinta-alan käypänä arvona olisi tullut pitää 70 % verohallituksen kulloinkin päättämästä asuntoedun verotusarvosta, koska suurissa pappiloissa nämä asuntotilat ylittivät pappien palkkatasoon verrattavan normaaliasunnon koon. Perusteluissa vedottiin pappilakulttuurin historiallisiin ominaispiirteisiin ja pappiloiden merkittävyyteen kulttuurihistoriallisesti arvokkaina rakennuksina. Evankelis-luterilaisen kirkon pappien palkkausmuoto on evankelis-luterilaisen kirkon palkkauslain (1035/1983) kumoamisen jälkeen 1.8.1990 lukien ollut kokonaispalkkaus, johon ei sisälly mitään luontoisetuja. Poikkeuksen muodostavat ne palkkauslain lakkaamisen ajankohtana luontoisetupalkkauksessa olleet papit, jotka ilmoittivat säilyttävänsä luontoisetupalkkauksensa ja jotka eivät myöhemminkään ole siitä luopuneet ja ovat edelleen samassa virassa. Luontoisetupalkkauksessa on tällä hetkellä runsaat 70 evankelis-luterilaisen kirkon pappia. Seurakuntien pappien kokonaismäärä on runsaat 1 800. Kirkkolain 6 luvun 7 :n mukaan, jos viran asianmukainen hoitaminen sitä vaatii, viranhaltija on velvollinen asumaan hänelle varatussa virka-asunnossa tai muuten riittävän lähellä toimin- 3
Ministerin vastaus ta-aluettaan. Kirkon palkkauslain kumoamisen yhteydessä loppui papiston velvollisuus asua virka-asunnossa. Asumisvelvollisuus voitiin kuitenkin kirkon palkkauslain kumoamisen yhteydessä pysyttää seurakunnan kirkkoherran tai kappeliseurakunnan kappalaisen osalta. Kirkkolain 26 luvun 4 :n mukaan velvollisuus asua virkaasunnossa on näin ollen edelleen voimassa, jollei velvollisuutta lopeteta tuomiokapitulille alistettavalla kirkkovaltuuston päätöksellä. Tuomiokapituli voi myös hakemuksesta myöntää viranhaltijalle hänen virkasuhteensa ajaksi siitä vapautuksen. Kokonaispalkkauksessa olevalle papille seurakunta voi luovuttaa hallussaan olevan asunnon eli käytännössä pappilakiinteistön vastiketta vastaan. Perittävästä vastikkeesta ei ole erillisiä määräyksiä tai ohjeita. Periaatteena on kuitenkin kohtuullinen käypä vuokra. Vastike ei kuitenkaan saa olla verotusarvoa alhaisempi, koska luontoisetua ei saa syntyä. Tällöin asunnolle Verohallituksen päätöksen mukaisesti vahvistettavalla verotusarvolla on käytännöllistä merkitystä, koska seurakunnan on perittävä vähintään sen mukaista vuokraa. Verotuksessa pappiloiden ongelmat nousivat esille erityisesti 1980-luvulla, jolloin asuntoedun verotus pyrittiin saattamaan ajan tasalle eli vastaamaan käypiä vuokria. Tavoitteena oli tasapuolinen verotus: luontoisetuja ei pitäisi verottaa lievemmin, mutta ei luonnollisesti ankaramminkaan kuin rahapalkkaa. Suurten vanhojen pappiloiden haltijoille käytäntö osoittautui usein liian kalliiksi. Asiaa pohdittiin mm. papiston asuntoetutyöryhmässä (1986:VM 6). Työryhmä selvitteli verotuksen ohella pappiloiden käyttöä ja papiston palkkausta. Muistiossa, jonka laatimisessa myös kirkko oli edustettuna, päädyttiin siihen, että verokeinoin pappiloiden poistumista asumiskäytöstä voidaan vain osittain helpottaa. Jo tuolloin nuoret papit halusivat monasti mieluummin vaihtaa ison vanhan asunnon rahapalkaksi ja mahdollisesti säästää itse omaa omistusasuntoa varten. Pappilassa asumista ei enää koettu niin tärkeäksi ja papin arvon edellyttämäksi, että siitä olisi haluttu maksaa. Työryhmä ehdotti kuitenkin suurten asuntojen luontoisetuarvon puolittamista yli 150 neliömetrin osalta ja tämä on toteutunutkin vuodelta 1989 toimitettavasta verotuksesta lukien. Tämän pidemmälle on verotuksellisin keinoin vaikea mennä, sillä tässäkin yhteydessä on otettava huomioon tasapuolisen verokohtelun vaatimus. Keinoja virkatalokäytön jatkumiseksi olisi kuitenkin edelleen selvitettävä satojen vuosien perinteen omaavan pappilakulttuurin säilyttämiseksi. Helsingissä 19 päivänä kesäkuuta 2002 Kulttuuriministeri Kaarina Dromberg 4
Ministerns svar KK 546/2002 vp Lauri Oinonen /kesk ym. Till riksdagens talman I det syfte 27 riksdagens arbetsordning anger har Ni, Fru talman, till behöriga medlem av statsrådet översänt följande av riksdagsledamot Lauri Oinonen /cent m.fl. undertecknade skriftliga spörsmål SS 546/2002 rd: Vilka åtgärder ämnar man vidta för att de prästgårdar och andra motsvarande tjänstebostäder som fortfarande används som tjänstebostäder för präster skall bibehållas som prästbostäder så att den traditionella och välfungerande prästgårdstraditionen och prästgårdskulturen skall bevaras och kan naturaförmånsbeskattningen av dylika tjänstebostäder sänkas av ovan nämnda skäl? Som svar på detta spörsmål får jag vördsamt anföra följande: Gamla prästgårdar hör till de framstående byggnaderna på en ort. Prästgårdar har praktiskt taget alltid lokalt, i många fall även på riksomfattande nivå, klassificerats som värdefulla byggnadsminnen och största delen av prästgårdarna har skyddats med hjälp av detaljplaner eller byggnadsskyddslagen. Nu för tiden rivs prästgårdar följaktligen nästan aldrig. Användningen och underhållet av en prästgård är i första hand ägarens, dvs. församlingens uppgift. Största delen av prästgårdarna används inte längre som tjänstebostäder men de används dock fortfarande rätt så ofta inom församlingen. Tidigare såldes prästgårdar ofta även till utomstående och prästgårdar började användas för annan verksamhet än församlingens verksamhet. Användningen av prästgårdar för annat än tjänstebostäder tilltog på 1950 1970-talen. Undervisningsministeriet tillsatte år 1981 en arbetsgrupp som hade i uppdrag att utreda möjligheterna att bevara den ursprungliga, en motsvarande eller någon annan användning som garanterar det kulturhistoriska värdet av i synnerhet sådana prästgårdar som är kulturhistoriskt värdefulla. I arbetsgruppens betänkande (Pappilatyöryhmän mietintö, undervisningsministeriet år 1982) togs frågan beträffande bevarandet av prästgårdar och prästgårdskulturen upp ingående. Arbetsgruppen föreslog att naturaförmånsbeskattningen för präster som bor i tjänstebostäder skall korrigeras så att sådana rum som är avsedda för representations-, tjänste- och inkvarteringsbruk dras av från den beskattade bostadsytan. Det gängse värdet på en bostadsyta som behövs för normalt familjebruk skulle vara 70 % av beskattningsvärdet på bostadsförmånen enligt gällande bestämmelser av skattestyrelsen, eftersom dessa bostadsutrymmen i stora prästgårdar överskred storleken på sådana normala bostäder som kan jämföras med nivån på prästernas lön. I motiveringarna hänvisade man till de historiska särdragen hos prästgårdskulturen och till att prästgårdar är betydelsefulla som kulturhistoriskt värdefulla byggnader. Sedan den 1 augusti 1990 då lönelagen för den evangelisk-lutherska kyrkan (1035/1983) upphävdes har avlöningen av präster i den evangelisk-lutherska kyrkan utgjorts av totalavlöning som det inte ingår några naturaförmåner i. Undantag utgörs av präster som vid tidpunkten för lönelagens avskaffande var naturaförmånsavlönade och som uppgav att de behåller naturaförmånsavlöningen och som inte heller senare har avstått från den och som fortfarande har samma 5
Ministerns svar tjänst. För närvarande är drygt 70 präster inom den evangelisk-lutherska kyrkan naturaförmånsavlönade. Det totala antalet församlingspräster är drygt 1 800. Enligt 6 kap. 7 kyrkolagen är en tjänsteinnehavare skyldig att bo i en för honom reserverad tjänstebostad eller annars tillräckligt nära sitt tjänstgöringsområde, om en ändamålsenlig skötsel av tjänsten kräver detta. I samband med upphävandet av lönelagen för kyrkan upphörde prästerskapets skyldighet att bo i tjänstebostad. I samband med upphävandet av lönelagen för kyrkan kunde boendeskyldigheten emellertid bibehållas för kyrkoherdar i församlingar eller kaplaner i kapellförsamlingar. Enligt 26 kap. 4 kyrkolagen gäller således skyldigheten att bo i tjänstebostad fortfarande, om inte skyldigheten upphävs genom beslut av kyrkofullmäktige som skall underställas domkapitlet. Domkapitlet kan även på ansökan bevilja tjänsteinnehavaren befrielse från denna skyldighet för den tid som tjänsteförhållandet varar. Församlingen kan överlåta en bostad som den äger till en totalavlönad präst dvs. i praktiken överlåta prästgårdsfastigheten mot vederlag. Det finns inte särskilda bestämmelser eller anvisningar angående det vederlag som skall uppbäras. Principen är dock en rimlig gängse hyra. Vederlaget får emellertid inte vara lägre än beskattningsvärdet eftersom det inte får uppstå någon naturaförmån. Det beskattningsvärde som då fastställs för bostaden enligt skattestyrelsen beslut har en praktisk betydelse eftersom församlingen skall bära upp en hyra som åtminstone uppgår till beskattningsvärdet. Inom beskattningen framträdde prästgårdarnas problem i synnerhet på 1980-talet då man strävade efter att uppdatera beskattningen av bostadsförmånen så att den skulle motsvara gängse hyror. Målet var en rättvis beskattning: naturaförmånerna borde inte beskattas lindrigare, men naturligtvis inte heller tyngre än penninglön. Praxisen visade sig ofta vara för dyr för innehavare av stora, gamla prästgårdar. Frågan dryftades bl.a. i en arbetsgrupp gällande prästernas bostadsförmån (1986:FM 6). Förutom beskattningen utredde arbetsgruppen användningen av prästgårdarna samt avlöningen av prästerskapet. I promemorian, som även representanter för kyrkan var med om att avfatta, kom man fram till att man med hjälp av beskattningen endast delvis kan påverka att bruket av prästgårdar som bostäder upphör. Redan på den tiden ville unga präster ofta hellre byta ut en stor gammal bostad mot penninglön och eventuellt själv spara till en ägarbostad. Det ansågs inte längre vara lika viktigt att bo på en prästgård och det betraktades inte heller som en förutsättning för prästens värdighet att man ville betala för det. Arbetsgruppen föreslog dock att naturaförmånsvärdet på stora bostäder skulle halveras för ytor som överstiger 150 kvadratmeter och detta har förverkligats från och med beskattningen för 1989. Längre än så är det svårt att gå med hjälp av beskattningsmässiga metoder eftersom man även i detta sammanhang måste beakta kravet på en rättvis behandling i beskattningen. För att bevara prästgårdskulturen som bygger på en flerhundraårig tradition borde man emellertid ytterligare utreda hur man kunde upprätthålla bruket av tjänstebostäder. Helsingfors den 19 juni 2002 Kulturminister Kaarina Dromberg 6