Kulttuuriteollisuus ja vapaa tahto Käytännöllisen filosofian proseminaari I

Kulttuuriteollisuus ja vapaa tahto Käytännöllisen filosofian proseminaari I Simo Raittila 013 595 395 kevät 2011 Helsingin yliopistossa

Sisällysluettelo 1. Johdanto...3 2. Kulttuuriteollisuus: Adornon argumentit...4 2.1 Kaavaan sovittaminen...4 2.2 Kulttuurin mainoksenomaisuus...5 2.3 Vastarinnan sisällyttäminen...5 2.4 Totaalisen järjestelmän konformismi...6 2.5 Valistus massapetoksena...7 3. Sartren vapaa tahto...8 3.1 Vapauden muodot ja joitain rajoituksia...8 3.2 Huono usko...10 3.3 Vapautumisen metodi...10 4. Kulttuuriteollisuus ja vapaa tahto...12 4.1 Yksilöllisen kokemuksen ongelma...12 4.2 Vapaan valinnan ongelma...13 4.3 Myytistä vapautuminen...13 5. Lopuksi...15

1. Johdanto Tämä tutkielma on Theodor W. Adornon kulttuuriteollisuus-käsitteen ja vapaan tahdon yhteensopivuuden arviointia. Siis jättääkö Adornon kuvailema totalitaarinen kulttuuriteollisuus tilaa yksilön vapaan tahdon olemassaololle? In actuality the culture industry is important as a moment of the spirit which dominates today. Whoever ignores its influence out of skepticism for what it stuffs into people would be naive. (Adorno & Rabinbach 1975, 15.)[lihavointi SR] Kulttuuriteollisuus on mielestäni arkkityyppinen esimerkki tavasta, jolla erityisesti (postmodernissa) kulttuurin- ja taiteentutkimuksessa yhteisöllinen, kollektiivinen ja rakenteellinen usein katsotaan yksilön vapaan tahdon ylittäväksi tai varsinaisen valinnanvapauden poisrajaavaksi. Haluaisin itse tästä eetoksesta poiketen voimistaa yksilöä ja korostaa tämän toimintamahdollisuuksia. Esittelen Adornon argumentteja useista lähteistä, joista keskeisin on Valistuksen dialektiikka. Luvussa 2 pyrinkin esittelemään Adornon kulttuuriteollisuuden määritelmän ja argumentit sen olemassaolon puolesta. Seuraavassa luvussa esittelen vertailukohdan eli vapaan tahdon käsitteen. Työn mielekkyyden vuoksi rajoitan myös vapaan tahdon tarkasteluni tiettyyn sen kuvaukseen tarkemmin nimenomaan Jean-Paul Sartren näkemyksiin. Tässä tukeudun erityisesti David Detmerin Sartre-kommentaariin Freedom As A Value. Luvussa neljä suhteutan tämän vapaan tahdon kulttuuriteollisuuden toimintamalleihin ja pyrin vastaamaan esittämääni kysymykseen. Odotusteni vastaisesti paljastuu, että vaikka kulttuuriteollisuus ja vapaa tahto eivät sellaisenaan sovi yhteen filosofiaan, voidaan ongelma ratkaista. Näin, koska huomataan Adornon ja Sartren käsitysten vapaasta subjektista tulevan lähelle toisiaan ja kulttuuriteollisuus voidaan tulkita huonoksi uskoksi. Tätä kirjoittaessa ja lukiessa tulee tiedostaa, että Adorno muutti näkemystään kulttuuriteollisuudesta hieman ennen kuolemaansa. Kulttuuriteollisuus ei ollutkaan hänen mielestään kehittynyt niin pitkälle kuin hän oli aikaisemmin esittänyt. (Huyssen 1975, 10.) Olen päättänyt ohittaa tämän tiedon, koska sen sisällyttäminen johtaisi koko tutkimuskohteeni ohittamiseen. Uskon, että arkkityyppinä ja pitkälle kehiteltynä teoriana Adornon kulttuuriteollisuus on yhä validi tutkimuskohde.

2. Kulttuuriteollisuus: Adornon argumentit Theodor W. Adornon kieli on mielestäni raskasta, mutta sieltä löytyy joukko hyvin selkeitä argumentteja. Adorno esittää joitain näkemyksiään myös aiempien filosofien kuten Kantin ja Platonin kautta. Katson, että Adornon tekstit ovat normatiivisia. Hän esittää, että kapitalistinen kulttuuriteollisuus alentaa kaikki ihmisten tekemät viihde-/taide-/elämänvalinnat valinnoiksi ennalta määrätyistä vaihtoehdoista. Hän näkee esittämänsä tilanteen pahana ja osana totalitaarisen kapitalismin kontrollimekanismeja. Valheilla estetään ihmisiä ajattelemasta vallankumousta, vaihtoehtoja kapitalistiselle järjestelmälle tai omaa toimintaansa. Ihmisistä tehdään massoja nurinkuriseksi väännetyssä valistuksen myytissä. Tämä on Adornolle kuitenkin tilanne, josta tulisi tavoitella poispääsyä, eikä vain alistua. Epäkohta nostetaan esiin, jotta se voitaisiin korjata. Tämä tavoite ei näy kovin selkeästi hänen kulttuuriteollisuuden käsittelyssään paitsi arvottavassa kielenkäytössä. 2.1 Kaavaan sovittaminen Keskeinen mekanismi, jolla Adorno kulttuuriteollisuuden toimintaa selittää, on kaavamaisuus. Sekä elokuvissa ja muussa massaviihteessä kuvattu maailma että järjestelmä itse ovat kaavamaisia. Adornon mukaan kulttuuriteollisuus integroi yksilöt ylhäältäpäin. Kulttuuriteollisuus ei näe yksilöitä aktiivisina toimijoina, vaan enemmänkin toimimisen kohteina. Kulttuuriteollisuus on tuonut laskennallisen voittomotiivin alastomana entistä vahvemmin kulttuurin muotoihin. Aikaisemmin se oli Adornon mukaan olemassa vain toissijaisena. (Adorno & Rabinbach 1975, 12-13.)Tämä näkyy myös suhtautumisessa kuluttajiin. Hän esittää, että yksilöt ovat vain palasia, jotka ovat korvattavissa. Massakulttuurin tuottajat ja kuluttajat ottavat paikkansa järjestelmässä, jonka tarjolla olevia paikkoja he eivät itse päätä. Järjestelmässä jonkun on pakko tuottaa tuotteet, jotka jonkun on pakko kuluttaa.(ibid, 13.) Tällainen liki absoluuttinen pakko ja valintojen vaihtoehdottomuus ei sovi yhteen täydellisen vapauden ajatuksen kanssa. Adorno ei kuitenkaan katso, että tällaista kaavamaisuutta ei voitaisi vastustaa. Tähän palaan hieman myöhemmin.

2.2 Kulttuurin mainoksenomaisuus Adorno väittää markkinoinnin määräävän koko kysynnän ja tuotannon. Nyt ei ole olemassa kulttuuria, joka ei itsessään samalla olisi mainos (koko järjestelmälle), eikä sellaista kysyntää, joka ei syntyisi siitä, mitä on tarjolla: The culture industry turns into public relations, the manufacturing of "good will" per se, without regard for particular firms or saleable objects. Brought to bear is a general uncritical consensus, advertisements produced for the world, so that each product of the culture industry becomes its own advertisement. Adorno & Rabinbach 1975, 13.) Adornon mukaan kulttuuriteollisuus tuhoaa todellisia, mukavina pidettäviä asioita ulkoistamalla niistä niiden imagot (Ibid. 16). Se ei osaa käsitellä todellisuutta sellaisenaan, vaan representoi sen jonain muuna. Tämän takia ihmiset tuntevat kulttuuriteollisuuden käsittelemät asiat ainoastaan kaavoina eli imagoina tai representaatioina eivätkä suoraan. Ajatus siitä, että markkinointi ohjaa kysyntää on mielestäni esimerkiksi kansantaloustieteen yleisten oletusten vastainen. Joutuisimme kuitenkin perustelemaan tai olettamaan nämä oletukset, jotta tämä itsessään olisi argumentti Adornoa vastaan. Tärkeämpää on huomata tämän tarkoittavan, että kulutamme (emme omasta vapaasta tahdostamme, vaan) seurauksena mainonnasta ja tarjonnasta. Jos tämä olisi totta, menestyisi melkein mikä tahansa tuote, kunhan sillä olisi mainontaa. Se, etteivät kaikki meille tarjotut tuotteet menesty, toimiikin mielestäni vastaesimerkkinä tällaiselle ajatukselle ja osoituksena vapaasta tahdostamme. On selvää, että tämä Adornon argumentti uhkaa vapaata tahtoamme. Vaikka se on mielestäni hylättävissä jo edellisen pohjalta, se esittää yksilön valinnat kausaalisesti mainontaa seuraavina. Lisäksi se ei tue yksilön suoraa välitöntä kokemusta ensisijaisena, vaan korostaa representaation merkitystä. 2.3 Vastarinnan sisällyttäminen Lupasin palata siihen, miten Adorno katsoo kaavaa vastustettavan. Adorno rakentaa sisäisesti ristiriidatonta (mutta raskasta) argumenttia sisällyttämällä yksilöllisen toiminnan ja luovuuden osaksi kaavamaisuuden järjestelmää. Kaavassa on hänen mukaansa paikka rajoitetulle määrälle standardisoituja intellektuaaleja myös sellaisille, jotka esittävät vastalauseita porvarilliselle ideologialle. Kulttuuriteollisuuden kliseitä vastustetaan ainoastaan valinnoilla, jotka sopivat kliseiden vastustuksen kaavaan eli ovat itsekin kliseitä. Tähän kaavaan kuuluvat tietyt kirjat, tai-

deteokset yms. Kaikki nämäkin tulevat siis tarjolle massatuotettuina ja ainutlaatuinen kulttuurituotanto ei saavuta käytännössä ketään. (Adorno 1974, miete 132.) Jos vastarintaa ei yllättäen enää hyväksyttäisi, se Adornon mukaan hylättäisiin: Stalin need only clear his throat, and they throw Kafka and Van Gogh on the trash-heap. (Ibid.) Sellaiset intellektuellit, jotka hyväksyvät kulttuuriteollisuuden olemassaolon ja massatuotetun populaarikulttuurin, mutta näkevät siinä myös hyviä puolia tai eivät esitä sitä yhtä voimakkaana, Adorno tyrmää kulttuuriteollisuuden auliina palvelijoina. (Ibid.) Hän esittää, että jopa kuluttajat itse saattavat tietää tulleensa petetyiksi, mutteivat uskalla/halua luopua harhaisista uskomuksistaan. Petoksen vastustamisessa heitä auttaa luontainen, ei-tietoinen epäluottamus. (Adorno & Rabinbach 1975, 15-18.) Vaikuttaa siltä, että uskaltaminen/haluaminen on Adornon mielestä mahdollista, muttei helppoa. Tämä saattaa tulla lähellekin Sartren huonon uskon käsitettä. Tähän palaan luvussa 4, kun langat vedetään yhteen. 2.4 Totaalisen järjestelmän konformismi In contrast to the Kantian, the categorical imperative of the culture industry no longer has anything in common with freedom. It proclaims: you shall conform, without instruction as to what; conform to that which exists anyway, and to that which everyone thinks anyway as a reflex of its power and omnipresence. Adornon mukaan yhdenmukaisuus on korvannut tietoisuuden. Hän uskoo, että kulttuuriteollisuus jopa regressoi joitain aikuisia ihmisiä heikommalle psykologiselle tasolle. Hän kuitenkin myöntää, ettei tälle ole (vielä) tieteellistä tukea. (Adorno & Rabinbach 1975, 17-18.) Hän väittää, että kulttuuriteollisuuden tuotteissa esitetään yksilö yleensä juurikin yhteisöllisen yksilöä-isomman toimijan pelastamana (Ibid, 17). Tämän pitäisi antaa muka ymmärtää, että kulttuuriteollisuus on massoittumisen ja konformismin puolella, vaikka meillä on myös vastakkaisia esimerkkejä kulttuuriteollisuuden tuotteista (esimerkiksi elokuvasankareita, jotka pelastavat koko maailman). Platonin mukaan sisäsyntyisesti ja objektiivisesti epätotta ei voida pitää subjektiivisesti hyvänä ja totena ihmisille. Adorno vahvistaa tämän ja katsoo myös, ettei valhe voi ylläpitää oikeutettua hyvää järjestelmää (Ibid, 17). Hän siis kiistää, että kulttuuriteollisuuden ylläpitämä maailmanjärjestys olisi hyvä. Hänen mukaansa se edistää vain tiettyjen hämäräperäisten auktoriteettien etuja (Ibid, 17). Ajatus yksilöllisen tietoisuuden korvaavasta konformismista tuntuu kuin käyvän kas-

vokkaista keskustelua eksistentialismin kanssa. Totaalinen järjestelmä on kaikkialla, eikä sitä voida väistää. 2.5 Valistus massapetoksena Koko Frankfurtin koulukunnan pääteoksen Valistuksen dialektiikan pääväite on valistuksen kehittymisestä oman tavoitteensa myyttien hylkäämisen negaatioksi eli ihmisten uskomaksi myytiksi (Adorno & Horkheimer 1947). Adornon kuvailema kulttuuriteollisuus, joka myös on osa valistuksen massapetosta, voidaan myös nähdä myyttinä. Myyttiin sisältyy ajatus siitä, että se on jotain muuta kuin totuus. Se voi laajentaa ja rakentaa totuuden päälle, olla vajavainen totuus ja/tai olla valhe. Myyttiin sisältyvä valheen ajatus (kts. 2.4) sisältää Adornolla normatiivisen tavoitteen päästä irti tästä myytistä. Valistuksen dialektiikan johdannossa Adorno ja Horkheimer kirjoittavatkin seuraavasti: The accompanying critique of enlightenment is intended to prepare the way for a positive notion of enlightenment which will release it from entangelment in blind domination. (Adorno & Horkheimer 1947, xvi, via Sherman 2007.)

3. Sartren vapaa tahto Sartre on fenomenologi, joka lähtee liikkeelle peruskokemuksista ja intentionaalisuuden luonteesta, ja etenee rakentamaan vahvimman ja laajimman tuntemani teorisoinnin vapaasta tahdosta. Sartren absoluuttinen valinnanvapaus on radikaali näkemys, jonka mukaan jokainen ihminen on vapaa tahtomaan mitä tahansa. David Detmer esittää, että usein kritiikeissä onkin katsottu virheellisesti, että Sartre katsoisi kaikkien valintojen olevan realisoitavissa. Vaikka Sartre esittää radikaalin vapaata ontologista vapautta, tunnistaa hän vapaudelle myös monia esteitä erityisesti käytännölliselle vapaudelle. 3.1 Vapauden muodot ja joitain rajoituksia Sartre ei kiistä determinismin mahdollisuutta. Tietoisuuden toiminnot voivat joskus tulevaisuudessa paljastua deterministisiksi, mutta Sartre tekee oikeastaan tietoisen valinnan jättää tämän tulevaisuuteen ja tieteen ratkottavaksi. Nykytilanteesssa on lähdettävä siitä, joka meille on tarjolla eli vapauden kokemuksestamme. (Craib 1976, 17-18, via Detmer 1986.) Yritän avata Sartren ajatuksia vapaudesta seuraavassa kuvassa, jonka ei toki ole tyhjentävä: Detmer erottaa monta erilaista tapaa, joilla Sartre puhuu vapaudesta. Sartren radikaalimpi vapauden muoto on ontologinen vapaus, joka mahdollistaa (lähes) rajattoman tulkinnan vapauden. Esimerkiksi sokeutuminen on ontologiselle vapaudelle pikemminkin vapaan tulkinnan mahdollistaja kuin este, sillä siihen voidaan vapaalla valinnalla suhtautua lukemattomilla eri tavoilla (Detmer 1986, 42).

Ontologinen vapaus on Sartren mukaan tekninen ja filosofinen käsite, jossa onnistuminen ei ole merkittävää. Käytännöllinen vapaus puolestaan viittaa vapauteen, kuten se yleensä ja empiirisesti ymmärretään. On myös huomattava, että jos (rajatonta) ontologista vapautta ei olisi, ei käytännöllisen vapauden rajoituksista voitaisi puhua. (Ibid, 61-63.) Sartren käsitystä voidaan kritisoida siitä, etteivät kaikki toiminnan vaihtoehdot ole meille mahdollisia (en voi esimerkiksi hypätä talojen yli kuten Teräsmies). Detmer nimittää tätä kaikkivoipaisuus-argumentiksi. Hänen mukaansa Sartren filosofia ei kaadu siihen, koska Sartre tiedostaa rajoja vapaudelle. Detmerin erittelemiä rajoituksia ovat faktisuus (facticity), vastoinkäymiskerroin (coefficient of adversarity), tilanne (situation) ja ihmisen osa (human condition) (Ibid, 40). Faktisuudella viitataan henkilöäni koskeviin faktoihin, jotka ovat jokaisen tietoisuuden aktini taustalla ja muuttumattomia. Tällaisia ovat esimerkiksi ihoni väri, syntymäaikani ja sen perheen sosiaalinen status, johon synnyin, nykyinen kehoni ja kaikki aikaisemmat tekoni. (Ibid, 40.) Ihmisen osa taas voidaan ymmärtää siksi faktisuudeksi, joka on yhteistä jokaiselle jokaisen ihmisen kohtaamalle tilanteelle esim. kuolevaisuutemme (Ibid, 49). Vapaus on riippuvainen rajoituksista ja toisinpäin, koska vapaus on valintaa vaihtoehtojen väliltä, jollaista ei voi tapahtua ilman kontekstia, jossa tämä valinta tehdään (Ibid, 42). Kuten faktisuus, vastoinkäymiskerroinkin näkyy valintatilanteessa. Sen ero on kuitenkin siinä, että sen tarjoama este on relatiivista suhteessa valitsemaamme projektiin ja muihin tilanteen tekijöihin (Ibid, 44). Esimerkiksi vajassa lojuvat tikkaat voivat olla pieni este etsiessäni vajasta jotain muuta, mutta merkittävä hyöty, kun etsin niitä itseään käyttääkseni niitä kiipeämiseen. Tilanne, jossa valinta tehdään, on puolestaan enemmän kuin ne faktat, jotka kullakin ajanhetkellä vallitsevat. Se on täällä-olon hetki, jossa tietoisuuteni kohtaa sen ulkopuolisen hetki, jossa käytän rajoitettua vapauttani. (Ibid, 46.) 3.2 Huono usko Huonolla uskolla (bad faith) Sartre tarkoittaa ihmisen mahdollista taipumusta kieltää oma vapautensa ja nähdä itsensä kuin esineenä. Ahdistus on toinen läheinen termi, jolla Sartre kuvaa sitä tunnetta, jota ihminen pakenee huonoon uskoon. Ahdistus on seurausta siitä, kun ihminen tajuaa oman vapautensa ja vastuunsa. Usein käytetty esimerkki koskee ihmisen tietoisuutta siitä, että voisi vapaaehtoisesti heittäytyä kielekkeeltä. (Detmer

1986, 23-24.) Pohjimmiltaan huono usko on itselleen valehtelua. Tässä huomaamme yhteneväisyyden ja eron valistuksen myyttisyyteen. Valistuksen myytti tulee mielestäni nähdä huonona uskona, joka on seurausta paitsi ihmisen valehtelusta itselleen, myös järjestelmän valheesta. 3.3 Vapautumisen metodi Miten yksilö voi laajentaa vapauttaan? Sartre esittää useita erilaisia toiminta- ja suhtautumistapoja vapauden rajoihin. Nämä lienevät tarkasteluni kannalta keskeisintä antia. according to Sartre, it is precisely because the slave, the unemployed worker, and the prisoner are free in the first sense, that it is possible to (1) describe them as being unfree in the second sense, (2) condemn those who render them unfree in this sense, (3) encourage themto become free in this sense, and (4) help them do so (Detmer 1986, 63). Koska tietoisuuteni ei ole tilanne, vaan aina sen ulkopuolella, kykenee se vapautumaan siitä. Tietoisuus voi aina suhtautua tilanteeseen erilaisin tavoin. Voin aina valita omat tavoitteeni, esteeni ja apuni. Tilanne on meille sitä, mitä siitä teemme. Koska voimme nihiloida näin mitkä tahansa tekijät irrelevanteiksi, voimme vapautua mistä vain tilanteesta. Voin yrittää vastustaa mitä tahansa ulkoista voimaa, joka yrittää vaikuttaa minuun. (Ibid, 63-64.) Vaikka tilanne rajoittaisi toimintamahdollisuuteni vain radikaaleihin vaihtoehtoihin, voin aina valita niiden joukosta vapaasti. Siis vaikka tämä tietäisi varmaa epäonnistumista. (esim. Ibid, 47-48.) Detmerin mukaan Sartre tuo myöhemmissä teoksissaan esille enemmän myös huonon uskon ulkoisia implikaatioita. Näissä Sartre ei usko, että pelastautuminen huonosta uskosta saavutetaan itsenäisesti yksilöinä, mihin hän luotti aikaisemmin, vaan esittää, että poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia rakenteita tulisi muuttaa edistämään vapautensa tunnistavien ihmisten hyvää elämää. (Ibid, 129.)

4. Kulttuuriteollisuus ja vapaa tahto Tässä luvussa keskeisin lähteeni on David Shermanin Sartre and Adorno: The Dialectics of Subjectivity. Adornon ja Sartren pintapuolisesti yhteensopimattomat näkemykset ovatkin saman ilmiön erityistapauksia ja erot erilaisesta tarkastelutasosta johtuvia. Sherman esittää, että Adorno ja Sartre jakavat käsityksen välittävästä subjektista (mediating subject) ja normatiivisen tavoitteen vapauttaa yksilöt. (Sherman 2007; 7, 9 ja 271-272) Välittävällä subjektilla Sherman tarkoittaa aktiivista subjektia ensimmäisen ja kolmannen persoonan näkökulmien välisessä dialektisessa vuorovaikutuksessa. Tällaisella subjektilla on pakko olla jonkin verran vapautta, mutta tämä ei ole kuitenkaan täysin irti yhteisöllisistä vaikutuksista itseensä ja päätöksiinsä. (Ibid, 6.) Adornon eksplisiittinen tavoite Negative Dialectics -teoksessa on käyttää subjektin voimaa määrätyn subjektiivisuuden (constituent subjectivity) harhaluulon voittamiseen (Ibid, 175). Vaikka Adorno kritisoi eräässä vaiheessa välittävää subjektiivisuutta yrityksestä ottaa etäisyyttä maailmasta, hän määrittelee kritisoitavan eri tavalla, kuin millaisen käsityksen Sherman Adornolta itseltään löytää, ja niin, ettei se sisälly Sartren käsitykseen, jossa ihminen on heitetty maailmaan (Ibid, 177). 4.1 Yksilöllisen kokemuksen ongelma Adornon argumentit kohtaavat vapaassa tahdossa yksilöllisyyden ongelman. Esitin hänen katsovan, että kulttuuriteollisuus aina sovittaa kaavaan ja representoi imagona. Fenomenologit (mukaanlukien Sartre) sen sijaan juurikin korostivat suoran kokemuksen väistämättömyyttä ja keskeisyyttä. Suoran kokemuksen olemassaolo on jo itsessään vastaan Adornon näkemystä representaatiosta kulttuuriteollisuuden välittäjänä. Mielestäni kokemuksemme on representaation varassa vain silloin, jos meillä ei ole henkilökohtaista kokemusta esitetystä asiasta. Vaikka meillä ei kaikesta tällaista ole, on meillä tällainen useammista asioista kuin ei. Mielestäni fiktiivisenkin/valheellisenkin (re)presentaatio liittyy aina aikaisempiin kokemuksiimme. Näin esimerkiksi kokemuksemme koirasta edeltää ymmärrystä jostain representoidusta, jolla on osa tai kokonaisuus koiran imagosta. Koska olemme jokainen eri ajassa ja paikassa, emme voi jakaa läpikotaisin yhteistä representoitua todellisuutta. Sellaiset representoidut kokemukset, joita kulttuuriteollisuus meille syöttää saattavat olla ristiriidassa henkilökohtaisen kokemuksemme kanssa, jolloin fenomenologin luulisi uskovan suoran kokemuksen säilyttävän asemansa. Tämä

realisoituu esimerkiksi silloin, kun kritisoimme jonkin elokuvan tapahtumia epätotuudenmukaisiksi/epäuskottaviksi. Yksilöllisen kokemuksen ongelman syntyminen Adornon ajatuksista voidaan myös kyseenalaistaa. Vaikka Adornon teorisoinnin tarkastelutaso on yleensä ja kulttuuriteollisuuden suhteen kolmannen persoonan (yhteisöllinen) eikä subjektiin keskittyvä, hän ei kiellä subjektia vaan päinvastoin kritisoi subjektin unohtamista/hävittämistä useiden muiden filosofien ajatuksissa esimerkiksi Walter Benjaminilla ja Heideggerilla. Vastaavasti hän hylkää muut näkökohdat kuin välittävän subjektin. (Sherman 2007, 8-9.) Sartrella yksilön suhde kollektiiviin on osa faktuaalisuutta. Se näkyy tekniikoissa, joita omaksumme toisilta. Ne eivät kuitenkaan määrittele meitä absoluuttisesti (overdetermine), vaan ovat vain vapaan toimintamme välineitä. (Flynn 1984, 29, via Sherman 2007, 72.) Kollektiiviset rakenteet ja siis myös kulttuuriteollisuuden kaavat pitäisi siis nähdä ainoastaan vastoinkäymiskerrointa sisältävinä objekteina, joiden este vapaudelle vaihtelee. Tämä koskee myös vapaan valinnan ongelmaa. 4.2 Vapaan valinnan ongelma Kulttuuriteollisuuden synnyttämä valintojen niukkuus on vastaavaa kuin kohdassa 3.1 esittelemäni vapaan tahdon kohtaamat ongelmat. Sartre ratkaisi tämän tietoisuuden kyvyllä nihiloida pois esteitä tai valita toisenlaisia projekteja. Vastaava ratkaisu toimisi myös kulttuuriteollisuuden kaavamaisuutta vastaan. Tällöin huomaamme sartrelaisen vapaan tahdon ja adornolaisen kulttuuriteollisuuden olevan yllättäen sovitettavissa yhteen. Tällaisen kyvyn olettaminen Adornon ja Sartren ajatuksia yhteensovitettaessa on mielestäni oikeutettua, koska Sherman löytää vastaavan vapautumisen projektin Adornolta (esim. Sherman 2007, 247). Molemmat myös jakavat ajatuksen vapauden ja ei-vapauden keskenään riippuvaisesta suhteesta (Ibid, 249). 4.3 Myytistä vapautuminen On mielestäni mielekkäintä käyttää vapaata tulkinnanvapauttamme ja tarkastella Adornon kulttuuriteollisuutta sellaisena myyttinä, jonka totena pitäminen on merkki huonosta uskosta. Kulttuuriteollisuuden ymmärtäminen näin sovittaa yhteen vapaan tahdon ja kulttuuriteollisuuden asettamat rajoitteet.

Tällöin on väistämätöntä, että vapaa tahto voi voittaa tämän valheellisen myytin. Ei ole mitään erityistä syytä katsoa, että kulttuuriteollisuuden esteet vapaudelle eroaisivat muunlaisista esteistä, joita vapaat tietoisuudet kohtaavat jokaisessa hetkessä joskus voitokkaasti. Mielenkiintoisemmaksi kysymykseksi jää, onko vapaus jo voittanut tai onko se koskaan edes ollut tässä taistelussa häviöllä. Sartre katsoo, että totaalisuus, vaikka radikaalisti erillinen osiensa summasta, on olemassa kokonaisuudessaan muodossa tai toisessa jokaisessa näistä osista (Sartre 1960, 45, via Sherman 2007, 245). Tämä nostaa mielestäni jälleen esille molemmilta löytyvän (deterministisen) maailmassa/historiassa olemisen ja (indeterministisen) vapaan tahdon suhten, joka on ristiriitainen ja elävä.

5. Lopuksi Ilman mitään välittävää teoriaa vapaa tahto ja kulttuuriteollisuus ovat auttamatta ristiriidassa. Jos tahtoisimme molempien olevan totta, joutuisimme pulaan. Päätyisimme hylkäämään jommankumman. Henkilökohtaisesti hylkäisin mieluummin ajatuksen totalitaarisesta kulttuuriteollisuudesta kuin mahdollisuustani vapaaseen valintaan. Tältä valinnalta kuitenkin vältytään, kun laajennetaan valintamme vaihtoehtoja ja ymmärretään kulttuuriteollisuuden olevan huonoa uskoa myytti, joka tulisi kukistaa. Kirjoittamani perusteella vaikuttaisi, että kulttuuriteollisuus voidaan ohittaa, jos oletetaan vapaa tahto, eikä vaivuta täydelliseen huonoon uskoon. Surullisinta onkin, ettei kumpikaan Sartre (Detmer 1986 s. 102-104) eikä Adorno ole tehnyt varsinaista kokonaistyötä tästä vapautumisen projektista. Vaikka molemmilta voidaan löytää kanta siihen, kumpikaan ei ole onnistunut sen kysymyksen ratkaisussa. Tosin on hyvin realistista katsoa, ettei tällaista ratkaisua välttämättä ole olemassa, mistä johtunee Sartren yleinen skeptisyyskin: It amounts to the same thing whether one gets drunk alone or is a leader of nations (Sartre 1943, 627, via Detmer, 103) Kumpikin tuntuu pitävän jonkinasteista vapautumista mahdollisena ja tavoiteltavana. Shermanin teos on hyvä lähtökohta tämän selvittämiseen. Kiinnostavimpia ovat ne Adornon työn osat, jotka tuovat esiin tämän käsityksen välittävästä subjektista, ja ne Sartren myöhemmät kirjoitukset, jotka korostavat vapauden yhteiskunnallisia rajoituksia. On kuitenkin muistettava, että: Freedom turns concrete in the changing forms of repression, as resistance to repression. There has been as much free will as there were men with the will to be free. (Adorno 1966 s.265 via Sherman 2007 s. 250) Vapauden projekti on ensisijaisesti käytännöllinen eikä teoreettinen.

6. Lähdeluettelo Artikkelit: - Theodor W. Adorno and Anson G. Rabinbach: Culture Industry Reconsidered, 1975. Sarjassa New German Critique 6: s.12-19. http://www.jstor.org/stable/487650 (3.4.2011) - Andreas Huyssen: Introduction to Adorno, 1975. Sarjassa New German Critique 6: s.3-11. http://www.jstor.org/stable/487649 (3.4.2011) Kirjat: - David Detmer: Freedom As A Value: A Critique of the ethical theory of Jean-Paul Sartre, 1986. - David Sherman: Sartre and Adorno: The Dialectics of Subjectivity, 2007. - Theodor W. Adorno: Minima Moralia: Reflections From Damaged Life, 1951. Engl. kääntänyt Dennis Redmond 2005). http://www.marxists.org/reference/archive/adorno/1951/mm/index.htm (3.4.2011) - Theodor W. Adorno & Max Horkheimer: Valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita, 1947. Suom. kääntänyt Veikko Pietilä 2008. Välilliset lähteet: - Jean-Paul Sartre: Critique of Dialectical Reason: Theory of Practical Ensembles, 1960. Engl. kääntänyt Alan Sheridan-Smith 1991. (via Sherman) - Jean-Paul Sartre: Being and Nothingness, 1943. Engl. kääntänyt Hazel E. Barns 1956. (via Detmer) - Theodor W. Adorno: Negative Dialectics, 1966. Engl. Kääntänyt E.B. Ashton 1992. (via Sherman) - Ian Craib: Existentialism and Sociology: A Study of Jean-Paul Sartre, 1976. (via Detmer) - Thomas Flynn: Sartre and Marxist Existentialism, 1984. (via Sherman)