Aikuiskoulutus IKKUNOIDEN KORJAUS MIKSI VANHAT IKKUNAT KANNATTAA KORJATA?

Aikuiskoulutus IKKUNOIDEN KORJAUS MIKSI VANHAT IKKUNAT KANNATTAA KORJATA? Marjukka Dahl Konservointi Opinnäytetyö Marraskuu, 2004

1 EVTEK Muotoiluinstituutti Aikuiskoulutus Konservointi TIIVISTELMÄ Tekijä: Marjukka Dahl Opinnäytetyön nimi: Ikkunoiden korjaus Vuosi: 2004 Sivumäärä: 59 Tässä päättötyössä selvitettiin vanhojen puuikkunoiden säilymiseen vaikuttavia syitä. Miksi monet vanhat puuikkunat ovat säilyneet niin hyvin, vaikka ilmasto-olosuhteet ovat Suomessa vaikeat. Selvitettiin ikkunoiden teknisiä ominaisuuksia, kuten kosteuden ja auringon vaikutusta puuhun sekä lämmön ja auringon kulkua ikkunoiden läpi. Huollosta ja vääristä korjaustoimista johtuvia vaurioita on myös kartoitettu. Ikkunoihin käytettyjä materiaaleja ja laatuvaatimuksia etsittiin vanhoista kirjoitetuista lähteistä sekä myöhemmistä tutkimuksista. Uudisrakentamisen laatumääräyksiä, jotka koskevat ikkunoita, on myös kerätty tutkimukseen. Uusia ja vanhoja ikkunoiden valmistamis- ja korjausohjeita on vertailtu keskenään. Päättötyöhön on kerätty tietoa ikkunoiden vaihtamiseen tai korjaamiseen johtavista syistä. On selvitetty mikä vanhoissa ikkunoissa on arvokasta ja kuinka ne tulisi korjata, jotta niiden arvo säilyisi. Ikkunoiden korjaamisen kannattavuuteen on kiinnitetty huomiota ja verrattu sitä energian kulutuksesta johtuviin kustannuksiin. Alkuperäisten ikkunoiden kulttuurihistorialliset arvot on myös huomioitu. Puuikkunoiden rakennustekniikan historiaa selvitettiin ja eri aikakausien rakennetyyppejä ja ihanteita kerättiin. Lasin valmistustekniikkaa ikkunalasin valmistuksen osalta tutkittiin kirjallisista lähteistä. Ikkunoiden korjaushankkeen eri vaiheita selvitettiin kuntotutkimuksen, korjaussuunnitelman sekä itse korjaustyön osalta. Alkuperäiset ikkunat ovat tärkeä osa rakennuksen rakennustaiteellista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Vanhat ikkunat ovat säilyneet hyvin, siitä ovat todisteena monet yli satavuotiaat edelleen käytössä olevat ikkunat. Ikkunoiden huoltaminen on ensisijaisen tärkeää niiden säilymiselle. Oikeiden korjaustapojen ja materiaalien, sekä oikean korjausajankohdan valinta auttaa hyvään lopputulokseen pääsemiseen. Tässä päättötyössä on selvitetty miksi vanhat puuikkunat tulisi säilyttää. Avainsanat: ikkunakorjaus, vanhat ikkunat, säilyttäminen

2 EVTEK Institute of Art and Design Degree Programme: Adult education Major: Conservation ABSTRACT Author: Marjukka Dahl Bachelor s Thesis: Window reparation Year: 2004 Pages: 59 Why to repair old windows? The aim of this essay was to study why should old wooden windows be preserved and what kinds of reasons have an effect on the remaining of them. Why do many old wooden windows last well despite of the difficult climate conditions in Finland? Window materials and quality criteria have been sought from old written sources and later research. Quality orders for windows in new buildings have been checked, and new and old building methods of windows have been compared with each other. Information on the reasons for changing or repairing windows has been collected. In the study it has been investigated what is valuable in old windows and how they should be repaired to protect their value also in the future. The profitability of repairing windows has been taken into consideration and it has been compared to costs caused by energy consumption. The cultural historical values of old windows have also been observed. The history of building techniques of wooden windows has been studied and structure types and ideals of different eras have been collected. Manufacture techniques of window glass was studied from written sources. Different phases of repairing project of windows were cleared what comes to condition investigation, repairing plan and the repairing itself. The most central result of the study is that original windows are an important part of the cultural historical and architectural value of a building. Old windows have been preserved well; many windows more than hundred years old and still in use are a proof of it. Care of windows is of primary importance for their preservation. Right repairing methods and materials and the right timing gives the best result in preserving old windows. Key words: window reparation, old windows, preservation

3 SISÄLLYS 1 JOHDANTO 5 2 MIKSI VANHAT IKKUNAT KANNATTAA KORJATA 6 2.1 Rakennustekniikan historia 6 2.2 Laatuvaatimukset 17 2.2.1 Yleistä 17 2.2.2 Puusepän laatu 17 2.2.3 Teollinen laatu 19 2.3 Ikkunoiden vaihtamisen kannattavuus ja kestävä kehitys 22 2.3.1 Yleistä 22 2.3.2 Ikkunoiden vaihtamisen kannattavuus 23 energian säästämisen takia 2.3.3 Kestävä kehitys 24 3 MIKSI IKKUNAT KORJATAAN TAI VAIHDETAAN 25 3.1 Ikkunat ovat vaurioituneet 25 3.2 Ikkunoita halutaan parantaa 26 3.3 Ikkunoiden ulkonäköä halutaan muuttaa 26 3.4 Ikkunoiden korjaus tehdään julkisivuremontin yhteydessä 28 4 MIKSI IKKUNOIDEN PUUOSAT VAURIOITUVAT 28 4.1 Yleistä 28 4.2 Kosteuden aiheuttamat vauriot 29 4.3 Lahon aiheuttamat vauriot 31 4.4 Auringon aiheuttamat vauriot 32 4.5 Huoltamattomuuden aiheuttamat vauriot 32 4.6 Vääristä rakenteista johtuvat vauriot 33 4.7 Vääristä materiaaleista johtuvat vauriot 34 4.8 Vääristä korjaustavoista johtuvat vauriot 35 5 IKKUNOIDEN TEKNISIÄ OMINAISUUKSIA 36 5.1 U-arvot 36 5.2 Energian kulku ikkunarakenteiden läpi 37 5.2.1 Säteily, johtuminen ja konvektio 37 5.2.2 Ilmavuodot 39 5.3 Lasien auringonsäteilyn ja valon läpäisevyys 40 5.4 Ääneneristävyys 41 5.5 Kosteuden tiivistyminen ikkunalaseihin 41 6 KUNTOTUTKIMUS JA KORJAUSSUUNNITELMA 42 6.1 Yleistä 42 6.2 Kuntotutkimus 44 6.3 Korjaussuunnitelma 45

4 7 MITEN IKKUNAT KORJATAAN 47 7.1 Yleistä 47 7.2 Puuosien korjaus 48 7.3 Helojen ja kulmarautojen korjaus 50 7.4 Ikkunoiden lasitus 51 7.5 Maalipintojen korjaus 51 7.5.1 Maalinpoisto 52 7.5.2 Maalaus 53 7.6 Ikkunan ja seinän liitoksien korjaus ja pellitys 54 7.7 Tiivistyksen korjaus 55 7.8 Lisälasitukset 57 7.9 Erilaisia korjausmenetelmiä 57 8 RAKENNUSSUOJELU JA RAKENNUSLUPAMENETTELY 58 9 LOPUKSI 59 LIITE 1 60 2 62 3 63 4 64 5 65 6 66

5 1 JOHDANTO Tämä päättötyö on tehty ajatellen rakennuskonservaattoreita sekä tutkijoita ja suunnittelijoita, jotka toimivat vanhojen rakennusten parissa. Tästä on toivottavasti myös apua isännöitsijöille ja talon omistajille, jotka suunnittelevat ikkunoiden korjausta tai vaihtoa. Tutkimuksessa selvitetään, miksi vanhat ikkunat tulisi säilyttää. Mikä niissä on hyvää ja arvokasta? Miksi ne ovat kestäneet vuosikymmeniä ja ovat edelleen korjattavissa? Tätä päättötyötä varten puuikkunoiden rakennushistoriaa on kerätty eri lähteistä sekä tutkittu eri aikakausien ikkunoiden rakennustapoja ja käytettyjä materiaaleja. Ikkunoiden vaurioitumisen syyt on kartoitettu ja korjausmenetelmiä käsitelty. Lisäksi on kiinnitetty huomiota Ikkunoiden korjauksien ja vaihtamisien kannattavuuteen sekä ikkunoiden energiatalouteen. Ikkunateollisuus on suuntautunut yhä enemmän korjausrakentamisen alueelle uudisrakentamisen vähentyessä. Uudet ikkunat ovat lämpötaloudeltaan parempia kuin vanhat ikkunat. Tähän tutkimukseen on kerätty tietoa, kuinka vanhojen ikkunoiden kunnostamisella parannetaan niiden lämpötaloutta ja toimivuutta. Ikkunoiden korjaamisen kustannukset riippuvat monista asioista, joista suurin on vaurioitumisen aste. Yleinen käsitys on, että ikkunoiden korjaaminen on kallista. Korjaustarpeesta ei kuitenkaan voi olla tietoa ennen kuntotutkimusta. Vasta sen jälkeen tiedetään vaurioiden laajuus ja tarvittavien toimenpiteiden määrä. Tässä tutkimuksessa selvitetään kuinka kuntotutkimus tulee suorittaa ja mitä korjaussuunnitelmaa laadittaessa tulee huomioida. Uusien ikkunoiden kestoikä lyheni 1970- ja 1980-luvulla, minkä seurauksena uusia tapoja kestävyyden parantamiseksi kehitettiin. Puuosia alettiin painekyllästää ja nykyään niitä pinnoitetaan alumiinilla. Vanhat ikkunat ovat kuitenkin osoittautuneet kestäviksi, niistä on saatu kokemusta pitkältä ajalta. Tässä tekstissä ilmaisulla vanhat ikkunat tarkoitetaan ensisijaisesti ikkunoita, jotka on valmistettu ennen 1960-lukua.

6 Alkuperäiset ikkunat ovat tärkeä osa rakennuksen arkkitehtuuria ja kertovat rakennusajan ihanteista sekä rakennustekniikasta. Ne ovat usein luultua parempikuntoisia. Oikein korjatut ikkunat säilyttävät rakennuskantamme monimuotoisuutta ja näin osaltaan rikastuttavat ympäristöämme. 2 MIKSI VANHAT IKKUNAT KANNATTAA KORJATA 2.1 Rakennustekniikan historia Ikkunat olivat pitkään yksi rakennuksen arvokkaimmista osista. Lasi oli kallis materiaali, ja ikkunat siten varakkuuden mitta. Vielä 1920-luvulla ikkunoissa lasi maksoi enemmän kuin puitteiden tekeminen (Kaila ym.1987: 138). Ikkunoiden puuosiin höylättiin koristeellisia profiileja, ja verholaudat ilmensivät ajan arkkitehtuuria. Aluksi lasiruudut olivat pieniä, mutta kasvoivat lasin valmistustekniikan kehittymisen myötä 1900-luvun alkuun asti. Pula-ajat ovat pienentäneet ikkunoiden kokoa ja nousukausina ikkunat puolestaan suurenivat (Kaila ym. 1987: 146, Mäkiö ym.1989: 22). Nykyisin lasia käytetään yleisesti julkisivumateriaalina. Suomessa puupuitteisten ikkunoiden valmistus aloitettiin 1700-luvun puolivälissä kotimaisen lasiteollisuuden kehittymisen myötä. Aikaisemmin lasit oli yhdistetty toisiinsa lyijypuitteilla. Ne olivat lyijystä tehtyjä H-muotoisia listoja, joihin pienet lasiruudut kiinnitettiin ja listat juotettiin yhteen. Lyijypuitteella oli puukehys, joka asennettiin kiinteästi kivi- tai tiiliseinään tehtyyn kyntteeseen. (Kaila ym. 1987:117) Lasiruutujen pienuutta kuvaa se, että 120X120 cm kooltaan olevassa kaksipuitteisessa ikkunassa saattoi olla 48 ruutua. Ruudut olivat kooltaan noin 18x12cm (Tulla 1982: 136) Puupuite oli syrjäyttänyt lyijypuitteen1700-luvun loppuun mennessä. Lasiruudut olivat edelleen pieniä ja ne liitettiin toisiinsa ohuilla jakopuitteilla. Puitteissa oli kuitenkin vain kahdeksan tai kuusi ruutua, entisen 24 ruudun sijaan. (Tulla ym. 1982: 138) Vanhimmat puupuitteet olivat rakenteiltaan ohuita, vain noin tuuman paksuisia. Lasiruutu asennettiin puitteessa olevaan uraan kiinteästi. Lasia ei siis saanut vaihdettua purkamatta puitetta. Ohuita puitteita on säilynyt näihin päiviin asti. Joskus

7 tällaisia puitteita tapaa vinttien tai ulkorakennusten ikkunoina. Ohut puite kuivaa sateen jälkeen huomattavan nopeasti, eikä puite näin pääse lahoamaan. Kuva1: Ohuet puitteet, joissa lasiruutu on asennettu uraan. (Osa kuvasta, Kaila ym.1987: 129) Ikkunalasin valmistus alkoi Suomessa Somerolla Åvikin tehtaassa 1748. Lasi oli uusi ja kallis materiaali, jota vain harvoilla oli mahdollisuus hankkia. Tämän ainoan tuolloin Suomessa toimineen tehtaan tuotannosta suurin osa vietiinkin Ruotsiin. (Kaila ym. 1987:120) 1700-luvun lopulla ikkunalasitehtaita syntyi useita ja kilpailun myötä lasin hinta laski. Lasi-ikkunoita alkoi ilmestyä rakennuksiin niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Tosin ikkunattomia savupirttejä oli syrjäkylillä 1800-luvulla vielä paljon. Lasi valmistettiin 1800-luvulla puhaltamalla. Lasinpuhaltajien ammattitaidon kasvaessa suurempien ruutujen tekeminen tuli mahdolliseksi. Lasin laatu ja läpinäkyvyys paranivat kaasu-uunien tullessa käyttöön 1800-luvun lopussa. Niillä saatiin tarpeeksi kova kuumuus kirkkaamman lasin valmistukseen. 1800-luvun lopulla Suomessa toimi yhtäaikaisesti 10-20 lasitehdasta tai käsityöpajaa. Ikkunalasit myytiin valmiiksi leikattuina ruutuina, joiden koko oli noin 50x60 cm. (Kaila ym. 1987: 119.)

8 Ikkunoiden koon suuretessa tulivat sisäpuitteet tarpeellisiksi lämmöneristävyyden takia. Kaksilasisia ikkunoita käytettiin jo 1700-luvun lopulla, mutta 1850-luvulla ne olivat jo tavallisia (Kaila ym. 1987:130). Sisäpuitteita ei tässä vaiheessa saranoitu, koska niitä käytettiin vain talvella. Sisäpuitteet kiilattiin hieman viistoon höylättyjen karmien väliin jakokarmien päälle. Kesäksi sisäpuitteet otettiin pois ja varastoitiin. Irralliset, vain talvikäyttöön tarkoitetut sisäikkunat olivat yleisiä vielä 1930-luvun maaseuturakentamisessa (Tulla 1982: 151). Vanhoissa tiilimuuratuissa taloissa ikkunoiden karmi asennettiin seinärakenteeseen muuraamisen yhteydessä. Karmi höylättiin 2-3 x 6-9 tuumaa vahvasta puutavarasta. Karmi eristettiin kosteasta seinästä tervariveellä tai voilokilla, ja seinää vasten oleva puun pinta tervattiin. Karmi asennettiin noin 2-3cm muurauksen sisään. Näin asennetut karmit saattoivat vääntyä rakennusaikaisen kosteuden takia. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa yleistyikin tapa, jossa aukkoihin muurattiin puutiiliä. Näihin kiinnitettiin myöhemmin karmit naulojen tai ruuvien avulla. (Neuvonen ym. 2002:82) Karmin ja seinän väliin jätettiin noin 1,5 cm rako, joka tiivistettiin. Kuva 2: Karmi on asennettu seinärakenteen sisään. (Neuvonen ym. 2002, 83) Kuva 3: Karmi on kiinnitetty seinään muurattuun puutiileen. (Neuvonen ym. 2002, 84) Puutaloissa karmit kiinnitettiin hirsirunkoon naulatuilla tai ruuvatuilla lattaraudoilla. Tämä reunoistaan yhdellä ruuvilla tai naulalla kiinnitetty rauta salli rungon laskeutua, koska rauta pääsi liikkumaan. Uudisrakentamisessa ikkunat asennetaan runkoon kiilojen ja asennusruuvien avulla ja asennusväli tilkitään uretaanivaahdolla. Ikkunat valmistettiin 1800-luvun loppuun asti käsityönä työmailla. 1900-luvun alussa ikkunoita tilattiin myös puusepänverstaista tai tehtaista, mutta jo 1920-luvun jälkeen

9 ikkunat tehtiin lähes yksinomaan konepuusepänverstaissa ja tehtaissa. (Kaila ym. 1987: 142.) 1800-luvun puuseppien ja kylänikkarien käsintehdyt ikkunat valmistettiin tiheäsyisestä hyvälaatuisesta puusta. Puun tuntemus käsityöläisten piirissä oli hyvä. Kalliiden ikkunoiden tekeminen oli aikaa vievää ja arvokasta työtä, johon ei yleensä käytetty huonoa materiaalia. Ikkunoiden puuosia alettiin valmistaa konevoimalla 1900-luvun alussa. Ensin höyrykoneet ja pian sen jälkeen sähköllä toimivat koneet yleistyivät ja käsityön määrä väheni. Myös lasin valmistus koneellistui. Lahden lasitehdas aloitti 1927 vedetyn lasin valmistuksen ja se valtasi markkinat niin, että lasin tekeminen puhaltamalla loppui jo 1934. Vieläkin toiminnassa oleva Pilkingtonin lasitehdas kehitteli lasin valutekniikkaa ja 1952 lasia alettiin valaa sulan metallin päälle. Tällä hetkellä yleisin käytössä oleva float-lasi valmistetaan samalla tekniikalla. Vedetyn lasin valmistus loppui Suomessa 1984. (Kaila ym. 1987:148) Puupuitteet olivat vielä ohuita 1800-luvun alussa, mutta paksunivat vuosisadan loppua kohden. Lasiruudut suurenivat teknisen osaamisen ja ihanteiden mukaisesti ja tämä vaikutti myös osaltaan puitteiden kokoon. Puitteita jakavat jakopuitteet olivat vielä kuitenkin hyvin ohuita. Lasiruutujen kiinnittäminen puitteiden kyntteisiin kitin avulla yleistyi 1800-luvun puolivälissä (Kaila ym. 1987: 127). Kitti suojasi puitteen alareunan kastumiselta ja lasi oli helpommin asennettavissa ja vaihdettavissa. Kuva 4: Sisään-ulos ja sisään-sisään aukeavien ikkunoiden poikkileikkaukset. RT 861.4 a ja RT 861.23.

10 T-mallinen kolmiruutuinen ikkuna oli yleisin malli kaupunkien kivitaloissa 1800-luvun lopulla (Neuvonen ym. 2002: 82). Siro rakenne ja suurempi valoaukko saatiin jättämällä vielä alapuitteiden välissä ollut jakokarmi pois. Silloin alaosan ikkunat olivat kohtaavia ja ne oli huullettu toisiinsa limittyviksi. Sisä- ja ulkopuolella oli lista peittämässä rakoa. Ikkunat olivat usein väritykseltään tummia. Samaan aikaan kaupunkien korkeisiin kerrostaloihin alettiin tehdä sisään aukeavia ikkunoita ja myös sisäpuitteita alettiin saranoida. Ikkunoiden siirtely ja varastointi oli hankalaa kaupungeissa. Sisään aukeavat ikkunat olivat myös turvallisemmat ja helpommat pestä. Pientaloissa sisään-ulos aukeavat ikkunat olivat yleisiä 1960-luvulle asti yksinkertaisemman rakenteensa ja tiiviytensä takia. Sisäänaukeavat ikkunat olivat yleisin ikkunatyyppi 1960-luvulla (Hemmilä ym. 2002: 11). Maaseudulla kuusiruutuinen ikkuna säilytti asemansa, vaikka myös T-ikkunoita käytettiin. Rakennuksissa saattoi olla T-ikkunat katujulkisivun puolella ja kuusiruutuiset pihan puolella. Kuva 5: Tyypillinen T-ikkuna Helsingin keskustassa

11 Suomessa, missä ikkunat tuli tiivistää talven ajaksi, huoneiden tuuletus hoidettiin usein niinsanotun fortuskan avulla. Se on puite puitteessa, joka voidaan aukaista tuuletusta varten, vaikka ikkuna on muuten tiivistetty umpinaiseksi. 1800-luvun lopulla kehitettiin tuuletukseen ns. terveysikkuna. Siinä ikkunan yläpuitteet avautuvat mekanismin avulla yhtä aikaa. 1922 julkaistussa Käytännöllisessä rakennusoppaassa kerrotaan terveysikkunasta seuraavaa: Nykyisin käytetään n.s. terveysikkunoita, jotka asetetaan yläkehykseen, niin että osa siitä erityisen rautalaitteen ja nyörin avulla avautuu ulos ja sisälle, eli molemmat kehykset sisälle ylhäältä alaspäin. Tällöin ei synny vetoa, ikkunan auki ollessa. (Suomela 1922: 67.) Toinen versio terveysikkunasta on sellainen, jossa sisäyläikkuna avautuu yläreunastaan sisään ja yläulkoikkuna alareunastaan ulospäin. Terveysikkuna oli melko yleinen 1920-luvulla (Kaila ym. 1987: 132). Kuva 6: 1800-luvun lopun rakennus, jossa fortuska on asennettu alaikkunan yläosaan.

12 Kuva 7: Fortuska, yksityiskohta edellisestä kuvasta 5. Kytkettyjä puitteita ilmestyi myös markkinoille 1920-luvulla (Kaila ym. 1987:139). Niissä sisä- ja ulkopuite on kiinnitetty toisiinsa ruuvein tai kiinnipitohelojen avulla ja puitteet aukeavat yhdessä. Kytketyt puitteet ovat olleet suosittuja Ruotsissa, mutta Suomessa kaksilasiset erillispuitteet säilyttivät valta-asemansa pitkään. Kytkettyjen kaksilasisten ikkunoiden lämmön- ja ääneneristävyys on heikompi, kuin erillisten kaksilasisten ikkunoiden, koska puitteiden ilmaväli on pienempi. Kuva 8: Kytketty ikkuna, ruotsalainen standardiehdotus. (Lapinleimu 1946: 134)

13 Kytkettyjä ikkunoita olivat myös 1930-luvulla käyttöön tulleet kiertoikkuunat. Niissä ikkuna avautuu keskiakselilla olevan tappisaranan avulla kiertyen vaaka tai pystysuunnassa. Vaakasuorassa kiertyviä ikkunoita on Helsingissä nähtävissä Kruunuhaassa asuinrakennuksissa ja pystysuunnassa kiertyviä ikkunoita on jäljellä Helsingin Vaakuna-hotellin sisäpihan puolella. Kuva 9: Kuva kiertoikkunasta.(wegelius 1953, 771) Ikkunat ja niiden verholaudat olivat koristeellisia 1930-luvulle saakka. Ikkunoiden puitteiden profiilit, heloitukset ja verholautojen muodot seurasivat tyylisuuntien muutoksia. 1930-luvun asiallinen funktionalismi yksinkertaisti asunrakennusten ikkunoiden muotoja. Ikkunat muuttuivat vaakasuuntaisiksi. Tähän aikaan valmistettiin ensimmäiset nauhaikkunat. Lasinvalmistustekniikan kehittymisen myötä olivat suuret ja taivutetut lasit mahdollisia ja niitä käytettiin erikoiskohteissa ilmentämään ajanmukaista arkkitehtuuria.

14 Kuva 10: Lasipalatsin toisen kerroksen taivutettu ikkuna. Toisen maailmansodan jälkeen oli pulaa rakennusmateriaaleista, samaan aikaan rakentaminen kiihtyi siirtoväen asuttamisen, ja sodasta palaavien sekä maaltamuuton seurauksena. Asuntojen tarve oli suuri ja ikkunoita tarvittiin paljon ja nopeasti. Ikkunateollisuutta pyrittiin kehittämään standardisointien avulla. Standardeja oli kehitetty aiemminkin, mutta silloin ne eivät vielä saavuttaneet suosiota suunnittelijoiden keskuudessa. Sarjavalmistuksella saatiin ikkunoiden hinta edullisemmaksi. Ikkunoiden koko pieneni ja puitteiden profiilit yksinkertaistuivat. Ikkunakitin vaikean saatavuuden takia puiset lasilistat yleistyivät (Tulla 1982: 168). Ikkunakitin vaikeasta saatavuudesta kertoo se, etteivät yksityiset rakentajat saaneet lupaa vernissan ostoon kitin valmistusta varten säännöstelyn aikana (Mäkiö ym. 1989: 21). Ulkopuitteen alareunan tippanokka jäi pois ja veden joutuminen alakarmin päälle estettiin karmin alareunan kyntteen viisteellä.

15 Kuva 11: 50-luvun ikkuna, jossa alakarmi on viistetty Lasin valmistustekniikka oli jo pitkälle kehittynyttä 1950-luvulla ja oli mahdollista valmistaa hyvin suuria lasiruutuja. Näköalaikkunat yleistyivät rakennusten julkisivuissa. Tuuletusikkunalla varustettu vaakaikkuna oli yleinen. Ikkunat tehtiin puuvalmiiksi tehtaissa, mutta osien sovitus, lasitus ja maalaus tehtiin yleensä työmaalla. Ikkunat maalattiin vielä tuolloin hitaasti kuivuvalla öljymaalilla. Lasilistat olivat yleisiä ja ne ovat tärkeä osa ajan rakennustekniikkaa. Tällöin lasituslistojen alle laitettiin aluskitti, joka suojasi puitteen alareunaa liialliselta kastumiselta (Kaila ym. 1987: 141). 1950-luvun ikkunat ovatkin vielä hyväkuntoisina jäljellä monissa rakennuksissa.

16 Kuva 12 ja 13: Koskelan sairaalan alueelle 1950-luvulla rakennettujen talojen ikkunat. Yläkuvassa alkuperäinen ja alakuvassa uusittu ikkuna. Tässä kohteessa ikkunan vaihto on onnistunut melko hyvin, mutta yksityiskohdiltaan ikkunat eroavat toisistaan. Selvä käänne ikkunoiden laadussa on havaittavissa 1960- ja 1970-luvuilla, kun öljymaalilla peittomaalatuista ikkunoista luovuttiin. Puuosien raaka-aineeseen ei enää kiinnitetty tarpeeksi huomiota ja pintakäsittelyaineena käytettiin tummia lahonsuojaaineita. Tummat ikkunat kuumenivat voimakkaasti auringonpaisteessa ja haristuivat nopeasti. 1970-luvun koneellisen sarjatuotannon alettua ikkunat lasitettiin ja pintakäsiteltiin tehtaissa (Hemmilä ym. 2002: 10). Hitaasti kuivuva öljymaali ei enää soveltunut tähän tuotantotapaan. Lasituslistojen alla käytetystä aluskitistä luovuttiin myös tällöin (Kaila ym. 1987: 141). Ikkunat eivät enää kestäneet entiseen tapaan ja puuosien ulkopintoja oli uusintakäsiteltävä muutaman vuoden välein. Painekyllästettyä puuta alettiin käyttää ikkunoiden valmistukseen 1980-luvulla, koska edellisten vuosien ikkunat olivat vaurioituneet niin nopeasti. Myös peittomaalaus koettiin taas paremmaksi vaihtoehdoksi. Ikkunoita maalattiin katalyytti- ja uretaanimaaleilla (Hemmilä 2002: 10). Nämä maalit ovat kestäviä, mutta vaurioiduttuaan ne päästävät kosteuden puuhun, eikä kosteus pääse haihtumaan tiiviin maalikalvon alta, jolloin puu lahoaa.

17 Tietotekniikan ansiosta 1980-luvun puolivälissä ikkunoiden mittoja pystyttiin helposti muuttamaan ja siirryttiin taas tilauspohjaiseen ikkunatuotantoon ja standardiikkunoiden varastoon valmistamisesta luovuttiin(hemmilä ym. 2002: 10). Samaan aikaan kolmilasiset ikkunat yleistyivät. Alumiinin käyttö ikkunoissa yleistyi 1990-luvulla. Karmin ulko-osia ja ulkopuitteita alettiin valmistaa alumiinista. Erilaiset eristyslasielementit tulivat käyttöön. Nykyisin puualumiini-ikkuna on yleisin ikkuna uudisrakentamisessa. Keski-Euroopassa yleiset muovista tehdyt karmit ja puitteet ei ole koskaan saanut laajempaa jalansijaa Suomen markkinoilla. 2.2 LAATUVAATIMUKSET 2.2.1 Yleistä Perinteisesti puutavara valittiin ikkunoihin jo puiden kaatovaiheessa (Kaila 1997: 393). Puun tiheäsyisyyteen ja lahonkestävyyteen kiinnitettiin ensisijaista huomiota. Nykyaikaiset ikkunoiden laatuvaatimukset, jotka on esitetty RT-kortistossa, koskevat pääasiassa puuraaka-aineen ulkonäköä, eivät kestävyyttä. 2.2.2 Puusepänlaatu Perinteisesti puutavara on jo kaatovaiheessa valittu erilaisiin tarkoituksiin. Tiedettiin ja tunnettiin missä kasvupaikoissa ja olosuhteissa puihin tuli mitäkin haluttuja ominaisuuksia. Männyn sydänpuu, joka tunnetaan hyvästä lahonkestävyydestä, alkaa kehittyä runkoon vasta puun ollessa noin 40 vuotias. Vanhoja mäntyjä, joihin oli kehittynyt sydänpuuta, oli metsissä tarjolla valittaviksi lahonalttiisiin kohteisiin. Lyly aiheuttaa puuhun jännityksiä, joita voitiin käyttää hyväksi perinteisessä rakentamisessa. Tiedettiin missä puu kasvaa hitaasti ja näin saatiin vahvaa tiheäsyistä puutavaraa kestävyyttä vaativiin kohteisiin. Puun valinta oli taito, joka kulki hirsirakentajien, puuseppien ja metsurien ammatissa käytännön osaamisena.

18 Perinteisessä puunrakentamisessa kaatoajalla on ollut suuri merkitys. Puut kaadettiin talvella, ei kuitenkaan liian kovalla pakkasella. Talvella kaadettuja puita eivät sienet ja tuhohyönteiset pysty vaurioittamaan, koska ne tarvitsevat toimiakseen tietyn lämpötilan. Keväällä rungot olivat jo kuivahtaneet, eivätkä niin herkkiä tuholaisille. Osasyy talvikaadoille oli myös se, että talvella oli aikaa metsätöihin. Kaatoajoista on vanhoissa kirjoissa hyvin tarkkoja ohjeita. Puut on kaadettava jouluja tammikuussa, jolloin puussa löytyy vähimmin nesteitä; silloin on myös metsissä paras keli ja työvoima halvinta (Asp 1903: 27.) A. W. Niemisen vuonna 1919 julkaistussa kirjassa Maatalousrakennukset hyväksi kaatoajaksi on katsottu marraskuun ensimmäisen päivän ja maaliskuun ensimmäisen päivän välinen aika (Nieminen 1919: 20). Suomessa ei kaatoajankohdan tärkeyttä ole tutkittu tieteellisesti, mutta usein perinnetieto osoittautuu todeksi tutkimusten jälkeen. Ruotsissa asiaa on tutkittu, eikä yhteyttä lahoamisen ja kaatoajankohdan välillä löytynyt (Komulainen 1988: 42). Asian tutkimista tulisi jatkaa, sillä puu säilyi ennen paremmin ja kaatoajalla on kuitenkin saattanut olla vaikutuksensa. Rakennuspuu kuivattiin huolella. Hyvän ikkunoihin sopivan puun kuivattamiseen kului aikaa jopa kolme vuotta. Kun puut ovat karsitut, niin kuoritaan tahi kolotaan lehtipuut heti; havupuut voidaan jättää viimeksi kuorimatta, kun ne vaan sillä aikaa eivät makaa välittömästi maan päällä. Puusepän tarpeeksi on sellainen aluksi kuorimatta hitaasti kuivunut puu parempaa, sillä siinä ei ole niin pahoja halkioimia kuin kuorittuina tai piiluttuna kuivaneessa. Kuoritut puut pannaan katoksen alle vähintään kahdeksi vuodeksi kuivumaan. Sitte vasta ne sahataan lankuiksi ja laudoiksi, jotka vielä saavat lämpöisessä huonekuivussa olla useampia kuukausia. Parhaat puusepän ainespuut saadaan tällaisella monivuotisella hoidolla (Asp 1903: 28.) RT-kortin, joka on tehty 1943, raaka-aine ohjeet olivat jo melko väljät. Aines mäntyä tai kuusta, karmeihin vientikuivaa (vesipitoisuus 15-24 % laskettuna kuivaainepainosta), puitteisiin puusepän ulkokuivaa (vesipitoisuus 10-14 %). Karmit on syytä tehdä sydänlapesoiroista, ydinpuoli taustaan päin. Karmien liitokset tehdään kolmi- ja puitteiden kaksitappisiksi.

19 Valmiiden ikkunoiden puuosien turpoaminen kosteuden vaikutuksesta ehkäistiin öljyämällä ikkunat heti valmistamisen jälkeen. Heti valmistuttua on ovet ja ikkunat sekä karmitkin siveltävä vernissalla, johon voi sekoittaa esim. keltamultaa. (Suomela 1922: 67). Ikkunoiden väritutkimuksia tehtäessä tämä on hyvä tietää, sillä usein alimmaisena löytyy keltainen väri. Ikkunat eivät kuitenkaan välttämättä ole olleet keltaisia ensimmäisessä asussaan, vaan aivan toisen värisiä. Keltainen kerros on ollut vain ikkunoiden suojana valmistamisen ja asentamisen välissä. Nämä tiedot ja taidot ovat osaksi unohtuneet tai ne eivät sovellu nykyaikaiseen puuteollisuuteen, jossa käsitellään nopeasti suuria puumääriä. Tosin nykyisten puuikkunoiden huonoon lahonkestävyyteen on alettu kiinnittää huomiota. Asiaa on tutkittu esimerkiksi Viljo Komulaisen Tekesin tutkimuksessa (1988): Kehittyvä puutuoteteollisuus, Ikkunateollisuuden kehitysprojekti. Siinä on kiinnitetty huomiota vuosiluston tiheyteen ja sydänpuuhun, samoin kuin kaatoajankohtaan sekä kuivatukseen. Raaka-aineen valinta ikkunoiden eri osiin on myös huomattu tärkeäksi. Ikkunoiden ulkopuolisten osien tulee olla säänkestoltaan parasta laatua. 2.2.3 Teollinen laatu Ikkunoissa käytetty puutavara valitaan nykyisin sahatavarasta. Sahatavara on yleisnimitys vähintään neljältä sivulta sahatulle puutavaralle. Sahatavara jaotellaan neljään pääluokkaan A; B; C ja D, joista A on korkein luokka. A-luokka jaetaan vielä luokkiin A1-A4. Laatumääritykset perustuvat pääasiassa puun oksaisuuteen, mutta huomioon otetaan myös halkeamat, vajaasärmäisyys, pihkakolot, kaarnarosot ja korot, vinosyisyys, latvamurtuma, lyly, pehmeä laho ja muotoviat. (RT 21-10750) Ikkunoissa käytettävän puutavaran laatuvaatimukset kerrotaan RT 41-10431 kortissa, standardi on SFS 4433. Nämä laatuvaatimukset sisältävät puuvalmiiden tai kuultokäsiteltyjen ikkunoiden ulkonäkövaatimukset. Ikkunat jaetaan kahteen laatuluokkaan. E on erikoisluokka, johon kuuluvat ulkonäöltään erittäin suuret vaatimukset täyttävät ikkunat. V on normaali ikkunoiden luokka. Oksia sallitaan laatuluokasta riippuen enemmän tai vähemmän, mutta kaikissa ikkunoiden osissa laatuluokasta riippumatta niitä sallitaan. Puuosien jatkaminen sormiliitoksilla on

20 sallittua useimmissa ikkunoiden osissa. Hiushalkeamia sallitaan muualla paitsi sisäpuitteiden sisäpinnoissa. Sydänjuovia sallitaan karmeissa ja normaaliluokan ulkopuitteessa, paitsi ulkopinnoissa. Sinistymää ei sallita. Höyläysjäljen sallittu aallonsyvyys on 0.02-0,04 mm. Kuva 14: Puuvalmiina tai kuultokäsiteltävien ikkunoiden ulkonäkövaatimukset. (RT 41-10431) Laatumääräysten mukaan puuosissa ei saa olla lahovaurioita, kuorta, lylyä, koroa, pihkakoloja eikä vajaasärmäisyyttä. Männyn sydänpuuta saa esiintyä, vaikka se on väriltään tummempaa, kuin muu puuaines. Puutavarassa saa olla kiinteitä oksia. Muuten oksat on paikattava tai kiinnitettävä liimalla tai kitillä siten, ettei korjaaminen heikennä puun lujuutta tai muita ominaisuuksia. Nämä vaatimukset eivät koske lahovauriota ja kuorta lukuun ottamatta metalli- tai muoviprofiililla päällystettyjä

21 ikkunan pintoja tai listoituksen alle jääviä karmin pintoja. Vajaasärmän syvyys saa olla enintään 1/3 karmin paksuudesta. Puutavaran jatkaminen sallitaan paitsi erikoislaatuluokan E ikkunanpuitteissa ja laatuluokka V puitteiden sisäpinnoissa. Puutavara tulee paikata samasta puusta tehdyllä paikalla, joka on kiinnitetty lujasti liimaamalla. Ikkunoiden puuosia voidaan myös kitata säänkestävillä kiteillä. Puun nimelliskosteusprosentti tulee olla 12 % ikkunoiden valmistusvaiheessa. Ikkunoihin käytettävä puuaines kuivataan 10 % kosteuteen. Mitta- ja muototarkkuudet ovat oikein tässä kosteudessa. Puun vuosilustoon ei sahatavaran laatuluokituksessa kiinnitetä huomiota. Puu on sitä kestävämpää mitä tiheäsyisempää se on (Kaila 1997: 249). Ikkunoissa ja eteenkin niiden ulkopuolissa, jotka juuri joutuvat säiden rasituksille alttiiksi, tulisi käyttää tiheäsyistä puutavaraa. Puutavaran tilaaja voi vaatia tuotekohtaisesti yksilöityä puutavaraa halutessaan. Sydänpuu on kuollutta solukkoa, jonka rengashuokoset ovat sulkeutuneet. Siinä on uuteaineita, jotka ovat myrkyllisiä hyönteisille ja mikrobeille. Sydänpuu myös imee vettä huonommin ja hitaammin kuin pintapuu. (Komulainen 1988: 40.) Vuonna 1988 Tekesin tekemässä tutkimuksessa, jossa pyrittiin kehittämään ikkunateollisuutta, todetaan, että ikkunoihin käytettävä puumateriaali tulee valita tarkoin ja männyn sydänpuuta tulisi käyttää ikkunoiden ulko-osissa (Komulainen 1988: 38, 34, 31). Tämä aikoinaan tiedetty totuus on jälleen tiedostettu. Hyviä ikkunoita ei voida rakentaa huonoista materiaaleista. Samassa tutkimuksessa todetaan, että Ikkunatehtaalle sopivan raaka-aineen valinnan tulisi alkaa jo metsässä (Komulainen 1988: 41).