Heikki Nurmela KAATUNEIDEN MUISTOPÄIVÄ 19.5.2013 Arvoisat juhlavieraat, hyvät naiset ja herrat! Tänään toukokuisena sunnuntaina olemme jälleen kerran kokoontuneet viettämään kaatuneiden muistopäivää. Yhä harvemmiksi ovat käyneet sota-ajan vastuunkantajien rivit. Itsenäisyyden säilymiseen ratkaisevasti vaikuttaneiden tapahtumien muiston vaaliminen on nyt yhä suuremmassa määrin meidän sota-aikana ja sen jälkeen syntyneiden ikäluokkien harteilla. Myös me sotaorvot olemme ohittaneet aktiivisen työelämän. Meillä veteraanien ja kaatuneiden jälkeläisillä on vielä viimeisten silminnäkijäin asema puhuttaessa sodan syistä, tapahtumista ja sodan jälkeisistä ns. vaaran vuosista. Meidän jälkeemme syntyneille sukupolville sotiemme tapahtumat ovat historiaa, josta monille tiedot ovat hyvin summittaisia. Viime vuosina veteraanien työn arvostus on noussut sille kuuluvalle paikalle. Hyvin usein kuitenkin veteraanipolven työtä arvioitaessa arvostus rajoittuu siihen, että kiitämme heidän uhrautuvaa taisteluaan itsenäisyyden säilyttämisestä. Harvemmin huomaamme kiittää heitä myös siitä työstä, jonka he tekivät sodan jälkeisinä vaikeina vuosina. Heidän kontollaan oli maan jälleenrakentaminen, samalla kun heidän työpanoksellaan pääasiassa maksettiin vuoteen 1952 saakka sotakorvauksia. Sodan kokeneitten työ oli pohja myös sille, että meille nuoremmille ikäluokille avautui mahdollisuus kouluttautua eri ammatteihin. Koulutustarve moninkertaistui suurten ikäluokkien myötä 1950-60-luvuilla, jolloin siihen saakka hyvin toiminut kansakoulu ei enää riittänyt vaan tarvittiin laajapohjaista yleissivistystä. Ei myöskään riittänyt se, että vain osa ikäluokkaa kävi oppikoulua. 1970-luvulla oli luotava uusi koulumuoto, koko ikäluokan kattava peruskoulu, jota aikanaan kyllä vastustettiinkin, mutta joka näin jälkikäteen ajatellen on osoittautunut laajakatseiseksi ratkaisuksi. Se mahdollisti yhä laajemman yleissivistyksen ja tietopohjan, johon on rakentunut meidän kansainvälisestikin kiitetty ja arvostettu nykyaikainen urbaani jälkiteollinen tietoyhteiskuntamme. Meidän koululaitoksemme on maailman huippuluokkaa. Olemme johtava teollisuusmaa monilla mittareilla mitattuna. Rakennemuutos on ollut raju. Arvoisat juhlavieraat! Samalla kun arvostamme sitä raskasta ja usein pyyteetöntä työtä, jota veteraanipolvi on tehnyt, on meidän toki muistettava sodan raskas kääntöpuoli. Viime aikojen tutkimusten mukaan kokonaistappiot olivat talvi- ja jatkosodan aikana yli 93000 kuollutta. Lukuun eivät sisälly mm. ilmapommituksissa eikä partisaanien hyökkäyksissä kuolleet. Vertailtaessa kaatuneiden jakautumaa, yllättävää kyllä, kaatuneita jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana 1941 heinä - elokuussa oli yhtä 2
runsaasti kuin venäläisten suurhyökkäyksen aikana kesä - heinäkuussa 1944. Toisaalta talvisodan loppuvaiheen aikana 1940 tammikuusta sodan loppuun saakka kaatuneita oli enemmän kuin yhtenäkään jatkosodan kuukautena. Sotien loppuhetket olivat tietysti erittäin raastavat. Esimerkiksi v.1944 kesä -heinäkuun venäläisten suurhyökkäyksen aikana kentälle jääneitä oli tuhansia, mikä luonnollisesti omaisille on ollut erityisen raskasta. Tänään lähes 50 kentälle jäänyttä saa viimeisen leposijan. Heistä vain kahdeksan on tunnistettu. Heinäkuun lopulla 1941 hyökkäysvaiheen aikana isäni kaatui tykistökeskityksessä Ruskealan kunnassa Valkealammella. Itse olin parin kuukauden ikäinen. Hän oli mukana Kauhajoen patteristossa. Aseveljet olivat oman pitäjän miehiä. Tietoni olivat pitkään sangen ylimalkaiset. Yhtä lailla muistikuvani ovat pienen pojan muistikuvia sodan loppuvaiheista, hämäriä ja satunnaisia. Pimennysverhot ikkunoissa, muista säästää sähköä -tarrat katkaisimien vieressä, neljän sotilaspukuisen enoni käynnit lomilla, lottapuvut hengareissa, venäläinen sotavanki Sergei ja sotasaalishevoset peltotöissä. Siinä pääpiirteittäin kaikki sota-ajan muistikuvat ja nekin aivan sota-ajan loppupuolelta. Rauhan palattua muistan tiukan säännöstelyn, ns. vaaran vuosien kommunistien vappumarssit ja erityisesti miesten sotajutut. Loputon määrä erilaisia tapahtumia rintamalla. Välillä jutut olivat hauskoja sattumia, mutta seuraavassa hetkessä taas vakavia ja kohtalokkaita tapahtumia. Elämä oli ollut hiuskarvan varassa. Neljä enoani selvisi sodasta, samoin setäni Ihantalan tulihelvetistä - isäni ei. Sukulaismiesten kerronta jatkui vuosikausia, oikeastaan se jatkui heidän elämänsä loppuun asti. Näin jälkeenpäin ajatellen kysymys oli keskinäisestä terapiasta. Siihen aikaan ei ollut mitään nykymuodin mukaisia kriisikeskuksia, joissa veteraanit olisivat voineet purkaa sodan koettelemuksia. He olivat toinen toistensa terapeutteja. Puhumalla sotatapahtumista ne voitiin työntää vähitellen pois päivittäisestä ajattelusta. Yhtälailla muistan hämärästi naisten huolen kotitalouden hoidosta, karjasta ja peltotöistä sekä vanhusten huollosta - puhumattakaan siitä huolesta, joka kohdistui rintamalla oleviin miehiin. Kirjeenvaihto sisarusten kesken oli kiinteä. Huoli puolin jos toisin oli jatkuva. Vihollisen hyökkäyksen torjuminen oli yhteinen ponnistus, jossa kotirintaman naiset olivat vastuunalaisessa tehtävässä. Heidän ponnistuksensa oli mittaamattoman arvokas. Muotisana kriisityö ei koskaan ehtinyt kohdistua myöskään heihin. Myös meidän kaatuneiden omaisten selviytyminen sota-ajasta ja -tapahtumista on ollut pitkä prosessi. Kokemaamme emme unohda koskaan. Vasta aivan viime vuosina erityisesti Ruotsiin ja Tanskaan lähetetyt sotalapset ovat kertoneet kokemuksistaan. Heidän kokemuksensa ovat varsin kirjavat ja yllättävän usein myös traumaattiset. Viime aikoina myös sotaorpojen järjestäytyminen on toteutunut. Oma näkemykseni on, että sotaleskien ja -orpojen kriisityö on paljolti jäänyt tekemättä. Kymmenientuhansien leskien ja orpojen henkinen selviytyminen on ollut lähisukulaisten varassa. Viime aikojen keskustelut ovat paljastaneet erikoisia ja yllättäviä piirteitä. Erityisesti jotkut kaupunkiseutujen sotaorvot ovat kertoneet kokeneensa oman orpoutensa häpeällisenä ja vaiettavana asiana, aivan kuin orpous olisi ollut heidän syytään tai jonkinlainen vamma. Itse en vastaavaa ole koskaan kokenut. Oman työurani jo läpikäyneenä olen pohtinut omia elämäni eväitä. 3 Tunnen syvää kiitollisuutta ilman katkeruutta kaikkea tapahtunutta kohtaan. Olen toki
miettinyt, minkälaiseksi elämä olisi muodostunut, jos isäni ei olisi kaatunut. Tällaiset ajatukset ovat jääneet taka-alalle, koska molempien vanhempieni puolelta suvut antoivat minulle turvallisen ja kannustavan kasvuympäristön ja mahdollisuuden opiskella. Vasta yli kuuden vuosikymmenen jälkeen ovat monien sotaorpojen muistot pulpahtaneet pintaan. Halu tehdä tiliä oman menneisyyden kanssa on johtanut muistelmien kirjoittamiseen, lehdistössä julkaistuihin haastatteluihin ja televisiossa käytyihin keskusteluihin. Tilaa sotaorpojen vuosikymmenten takaisille usein traumaattisten kokemusten käsittelylle ovat antaneet monet tekijät. Kun erityisesti veteraanien ja myös kotirintamanaisten arvostus on noussut uudelle tasolle viimeisten kahden vuosikymmenen aikana, on tämä antanut tilaa pohtia myös sodan sosiaali-psykologisia seurauksia laajemmin. Tässä tilanteessa sota-orpojen ja sotalasten kohtalo on noussut selvästi esille. Omalta osaltani isäkuva jäi pitkäksi aikaa varsin myyttiseksi. Olin perheen ainoa lapsi ja isän kaatuessa vain parin kuukauden ikäinen. Tiedän hänen olleen tarkan työn tekijä, suojeluskuntalainen, kansanopistosta evankelisia vaikutteita saanut ja maamieskoulun käynyt maanviljelijä, joka harrasti kuorolaulua. Talvisodassa hän oli jo mukana ja välirauhan jälkeen monien muiden kauhajokisten tavoin jo edellä mainitussa Kauhajoen patteristossa. Hänen osaltaan kaikki päättyi 29.heinäkuuta 1941. Hän oli yksi niistä 5304, jotka heinäkuussa kaatuivat. Miten kaikki tapahtui, oli minulle hämärän peitossa varsin pitkään. En osannut kysellä. Tapahtumapaikkakin oli minulle viime vuosiin asti siellä jossakin - Kiteen - Ruskealan suunnalla. Nyt tilanne on toinen. V.1997 ryhmä oman ammattini harjoittajia lähti retkelle Laatokan Karjalaan tutustumaan talvi- ja jatkosodan taistelupaikkoihin. Matka suuntautui Värtsilän kautta Valamoon, Sortavalaan ja Äänislinnaan. Tällä matkalla oli yhtenä oppaana mukana myös suomalaisten taisteluihin perehtynyt eläkkeellä oleva eversti. Hänellä oli tarkat kartat myös rajantakaisesta Karjalasta. Olimme rajan ylitettyämme sattumoisin Kauhajoen patteriston jalanjäljillä. Kun aikataulumme oli suhteellisen väljä, se mahdollisti muutaman kilometrin poikkeaman reitiltämme. Ajoimme melko kapeaa kylätietä. Liikennettä ei ollut lainkaan. Kartalta oli helppo seurata lähes asumatonta rajaseutua. Muutaman kilometrin ajettuamme tulimme vähän korkeammalle kauniille harjanteelle, missä pysähdyimme. Vaikka aikaa oli kulunut yli 50 vuotta, taisteluhaudat ja tykistön tuliasemat olivat selvästi nähtävissä. Jalkojemme juuressa välkehti pieni järvi kesäkuun auringossa. Olimme Valkealammen rannalla, paikalla, jonka tuntumassa isäni oli kaatunut. Vasta tämän hetken myötä minun jatkosotani konkretisoitui isäni kaatumapaikalla. Samalla se herätti raskaita kysymyksiä. Mitä venäläiset tekevät tällä alueella? Miksi he eivät antaneet meidän rakentaa rauhassa tätä maata? Miksi heidän oli aiheutettava niin paljon tuskaa ja kärsimystä meidän kansallemme? Näille kysymyksille on yksi vuosisatainen vastaus: Aina on olemassa häikäilemättömiä diktaattoreita, ellei demokraattinen kontrolli pelaa. Sillä ei ole väliä, onko sen nimi Stalin, Hitler tai mikä muu tahansa. Ihmisoikeuksia poljetaan ja rajoja siirrellään kansojen itsemääräämisoikeudesta piittaamatta. Vain riittävä kansanvalta takaa kansojen 4
välisen keskinäisen yhteistyön ja on samalla pienten valtioiden ja tavallisten ihmisten turvana. Kun tarkastellaan koko itsenäisyyden ajan tapahtumaketjua, nousee esille väistämättä tiettyjä asioita. Ensinnäkin ilman uhrautuvaa maanpuolustustahtoa meidän kohtalomme olisi ollut vielä synkempi. Meitä olisi odottanut myös kommunistinen diktatuuri väestönsiirtoineen ja vieraine talousjärjestelmineen. Rauhan tultuakaan ei uhka Suomen miehittämisestä väistynyt. Esimerkkejä monien Itä-Euroopan kansojen kohtalosta on riittämiin. Ymmärrettiin, että jo arvovaltasyistä Neuvostoliitto saattaisi yrittää vielä Suomen miehitystä. Ilmeistä on, että syksyllä 1944 käynnistynyt asekätkentä vähensi venäläisten myöhempää intoa puuttua Suomen sisäisiin asioihin. Vaikka sodassa emme ylivoiman edessä voineet paremmin menestyä, ei se merkinnyt maanpuolustustahdon loppumista. Asekätkentä ei pelkästään estänyt venäläisten miehitysaikeita, vaan myös pienensi kotimaisten ääriainesten vallankaappausmahdollisuuksia. Nyt kun elämme 2000-luvulla, rauha meidän lähialueillamme näyttää vankalta. Se ei kuitenkaan saisi tuudittaa päättäjiä liian hyväuskoiseen luottamukseen, siitä että kaikki jatkuu aina näin. Demokratiakehitys Venäjällä ei ole edennyt kaikilta osin mallikkaasti. Omituisia ovat mm. Venäjän presidentin tulkinnat talvisodan syistä. Aika ajoin on heitetty keskusteluun ajatus palkka-armeijaan siirtymisestä. Perusteluna on käytetty nykyaseistuksen teknistymistä ja koulutuksellista vaativuutta. Tähän en kyllä jaksa uskoa. Pieni Suomen kaltainen maa ei voi huolehtia turvallisuudesta ilman taitavasti hoidettua ulkopolitiikkaa ja sen taustalla olevaa uskottavaa yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaa maanpuolustusta. Riittävätkö siihen itsenäiset puolustusvoimat ja liittoutumattomuus, on kysymys, jota päättäjien on vakavasti pohdittava ja jota ei pidä loputtomasti siirtää. Yksin aluettaan puolustamaan jäävän pienen maan on vaikea säilyttää alueellinen koskemattomuutensa. Edellä todetun maanpuolustustahdon lisäksi meidän tulee voimakkaasti vaalia kansallista identiteettiämme. Sen olemme velkaa erityisesti kaatuneille sankarivainajille. Vain tuntemalla omat juuremme ja kulttuurimme voimme toimia yhä kansainvälistyvässä maailmassa uskottavasti. Se ei tarkoita kiihkosuomalaisuutta, vaan omanarvontuntoa ja uskoa omiin kykyihimme. Vain siten menestymme Euroopan unionin kaltaisissa järjestöissä ja globalisoituvassa maailmassa. Länsi-Euroopan taloudellinen integraatio on avannut erityisesti suomalaisnuorisolle ovet kansainvälistymiseen, toivon mukaan kansalliselta pohjalta eurooppalaisuuteen, johon kuuluu demokratian, vapauden, veljeyden ja tasa-arvon vaaliminen ja usko yhteistyön voimaan. Hyvä juhlaväki! Sodissa kaatuneiden muiston kunnioittaminen edellyttää meiltä itsenäisyyden vaalimista, perinteisten arvojen siirtämistä ja omien juurien kunnioittamista. Meidän on rakennettava tätä yhteiskuntaa tasa-arvon ja toisten ihmisten kunnioittamisen hengessä, toimimalla kansainvälisen rauhan ja yhteistyön hyväksi, kunnioittamalla 5
demokratiaa ja kansojen itsemääräämisoikeutta. Vaikka hinta, jonka olemme kansana ja yksilöinä joutuneet maksamaan itsenäisyyden säilymisestä, on kova, ei se kuitenkaan ole kohtuuton, kun se suhteutetaan siihen mitä on saavutettu: Meillä on itsenäinen ja hyvinvoiva Suomi. Kaatuneiden muisto edellyttää meitä toimimaan isänmaamme hyväksi.