JUNNUN PITKÄ TIE KAARTUU EDELLEEN Pekka Nissilä Kimmo Tähtinen Saksofonistiemme grand old man Juhani Junnu Aaltonen (s. 1935) elää keskellä vahvaa taiteilijauraansa. Haastattelupäivää ennen hän sai päätökseen uusimman jazzkvartettilevynsä äänitykset, ja muitakin suunnitelmia riittää. 50-vuotiseen uraan mahtuu studiotyön tiukkuutta ja improvisoinnin vapautta. Muusikoksi ryhtymisesi ei ole se kaikkein tavallisin tarina; lapsena äiti ei vienyt pianotunneille, ja ylipäätään aloitit varsin myöhään. Ei vienyt äiti pianotunneille, mutta se johtui vain olosuhteista. Isäni oli urkuri, joka valmistui priimuksena Helsingin konservatoriosta en koskaan kuullut hänen soittoaan mutta vanhemmat erosivat. Sota ja sen jälkeinen aika oli omalla kohdallani aika risaista, ja katsonkin, että olen musiikin suhteen ollut lukutaidoton ; en soittanut, enkä oikeastaan kuunnellutkaan lapsena musiikkia. Lähdin sotalapseksi Ruotsiin, aika myöhään. Sodan jälkeen muutin Inkeroisiin. Kitaran sain 13-vuotiaana, eli joku musiikkiin kuitenkin veti. 50-luvun alussa menin takaisin Ruotsiin, töihin maalaistaloon lähelle Uppsalaa. Kaupungissa näin kaupan ikkunassa tenorisaksofonin ja ostin sen. Mistä idea ostoon tuli? Olin Inkeroisissa kuullut Tauno Heinosen big bandiä, ja saksofoni oli kiinnostava, jostain syystä. En osannut koota sitä, mutta mukana tuli saksalainen soitto-opas. En tiennyt edes, että suukappaleeseen laitetaan sellainen bambupäre, mitä sanottiin lehdeksi. Kai mä aika nopeasti edistyin. Mulla oli gramofoni ja muutama levy; ainakin Stan Getzin ja Lars Gullinin Ack, Värmeland du sköna ja jotain Charlie Christiania se kitara kun on ollut ensirakkaus. Kuuntelin niitä ja ihmettelin hirveästi, että miten se systeemi toimii. Ei ollut mitään käsitystä siitä mitä ne eri soittajat teki ja miten ne liittyi toisiinsa. Uppsalassa oli kuitenkin paljon konsertteja, ja sinne ajoin pyörällä 12 kilometriä kuuntelemaan. Yliopiston salissa kävi esimerkiksi Jazz at the Philharmonic -kiertue, ja myöhemmin mulle on selvinnyt, että näin siellä Billie Holidayn Red Norvon trion solistina. En mä silloin tiennyt hänestä mitään. Kun kutsunnat lähenivät, oli tultava takaisin Suomeen. Inkeroisissa oli Tampellan tehdas, ja siellä oli töissä näitä tyyppejä jotka olivat myös muusikoita: Rainer Lekander, jota pidettiin yhtenä parhaista basisteista, ja trumpetisti Heikki Rosendahl. Pääsin mukaan MH Quartet -nimiseen bändiin, missä Rosendahl soitti. Anjalan VPK:n talolla oli mun eka keikka, ja välillä ne huusi, että soita soolo, mikä oli sama kuin uimataidoton heitettäisiin veteen ja sanottaisiin että ui! En tiennyt mistään mitään, mutta menin tuhatta ja sataa; tyyliin, että kyllä joku osuu. En osannut sitä kitaran sointumaailmaa edes siirtää soittooni, eli mulla ei ollut käsitystä miten soinnut liittyy toisiinsa, en tiennyt niiden funktioita. Jouduin kehittämään ihan oman maailman siihen miten mä musiikin kuulin tai näin. Sitä on sitten sanottu mun voimavaraksi, siinä se oma tyyli kehittyi. Mulla on aina ollut tunne, että mä olen epämusikaalinen muiden soittajien keskellä; ne tietää, ja ne kuulee soinnut ja kaikki niiden äiti on vienyt ne pianotunnille. Olet aina puhunut vaistonvaraisesta soittamisestasi. Ei mulla ole ollut muuta mahdollisuutta. Olen kokenut musiikin väreinä ja jännitteinä, ja sen olen halunnut säilyttää senkin jälkeen, kun tietoa on tullut. Mutta ei oikeastaan voi alempaa lähteä tähän hommaan, kuin mä olen lähtenyt. Mun kohdalla on toteutuneet suunnilleen kaikki epätodennäköisyydet vaikka olen tehnyt vuosia raskasta ruumiillista työtä, kuulon kanssa on ollut lapsesta saakka ongelmaa eikä varsinaista pohjaa musiikkiin ole ollut, niin kuitenkin on muusikko tullut. Mihin tahtiin keikkailu jatkui? Keikkoja oli lähitienoon tanssipaikoissa silloin tällöin, ja ihan tupakkarahalla. Sitten tuli se armeija, eikä silloin ollut mahdollisuutta soittokuntaan, joten soitto loppui siihen. Se oli tuhoisaa, myinkin sitten tenorin ja levyt. Armeijan jälkeen menin Ruotsiin takaisin, kolmivuorotyöhön sulfatehtaalle pakkaajaksi. Tällaista mun elämä on nuorempana ollut. Menin töihin 14-vuotiaana, eli puolen vuoden päästä tulee 61 vuotta työelämässä täyteen. Mutta mulla on intohimo opiskeluun, se on ollut jatkuvaa. Mä olen yhtäältä mieleltäni insinööri, rakastan tutkia kaikkia teknisiä juttuja, ja toisaalta olen abstrakti, mikä on musiikista väkisin tullut. Olen löytänyt tammikuulta 1960 Ajan Sävel -lehdestä jutun Rosendahlin sekstetistä, kuva ja kaikki, jossa olet mukana. Kun tulin takaisin, niin Rosendahlin bändi oli jo aika etabloitunut, ja mua pyydettiin siihen soittamaan baritonisaksofonia. Täytyi mennä ensin kesäksi töihin, että sain rahat ostaa se torvi. Viikonloppukeikkailua sekin oli, että sikäli ei ammattimaista, mutta aika tasokasta kyllä, west coast -meininkiä. Milloin huilu tuli mukaan? Tapasin Esa Pethmanin Kouvolassa, Tarkelan musiikkikaupassa, ja hän selitti vähän huilusta. Kävin -61 kevään Kotkassa huilutunneilla, treenailin taas paljon ja opin nopeasti. Rosendahlin bändi oli periaatteessa ajan mukaisesti jazzbändi, mutta sitten siihen tuli laulaja Irmeli Mäkelä muistaakseni ja kuva alkoi muuttua. Myöhemmin Pethman mainitsi, että Sibikseen voi pyrkiä myös syksyllä. Olin periaatteessa työtön sekatyömies ja ajattelin että pitäisikö kokeilla. Ihme kyllä läpäisin kokeet; näytteenä soitin Mozartin G-duurikonserttoa vähän matkaa. Vuoden verran kävin siellä, Juho Alvas oli opettajana. Aloin tajuta, että tietty musikaalisuuden lahja mulla on. Sibiksen vuodesta lasken paljon alkaneeksi. Pääsin nopeasti bändeihin. Ensin oli Jorma Lyytisen yhtye, sitten hyvin merkittävä Pentti Tiensuu - Annikki Tähti -kokoonpano, jossa oli mukana Eino Virtanen. Otto Donneriin törmäsin jo Sibelius-Akatemiassa, mutta sitten parin vuoden kuluttua, eli siinä -64 alkoi tapahtua jazzinkin suhteen. Samoihin aikoihin alat ilmestyä studiokokoonpanoihin, kun selaa Gramex-listoja. Varhaisin, mikä minulle on tullut esiin, on Tapio Rautavaaran levytys Neljän tuulen tiellä nimenomaan vuodelta -64. Ensimmäinen äänilevykeikkani oli Marjatta Leppäsen Neito lähteellä, ja se oli vuon- 4 Muusikko 12/2010
Anjalan VPK:n talolla oli mun eka keikka, ja välillä ne huusi, että soita soolo, mikä oli sama kuin uimataidoton heitettäisiin veteen ja sanottaisiin että ui! Kimmo Tähtinen Muusikko 12/2010 5
Kimmo Tähtinen Jouduin kehittämään ihan oman maailman siihen miten mä musiikin kuulin tai näin. na -64. Tiensuu soitti jo studiossa, ja hänen kauttaan tuli kontakteja, Virtasen kautta samoin. Melkein heti tulivat myös George de Godzinskyn viihdeorkesterijutut, mikä olikin kauhistuksen paikka: miten mä tänne jouduin?. Ilman mitään musiikillista sivistystä sen ikäisenä siinä mukana jotenkin piti vaan selviytyä. En ole koskaan voinut unelmoida mistään unelmabändeissä mukana olemisesta, että voisi niin kuin valita jotenkin, vaan se on ollut henkiinjäämiskamppailua. Soitostani kuulee sen; olen sanonut, että se on ollut veitsi kurkulla soittamista. Jos ei olisi ikään kuin henkensä kaupalla klaarannut, se olisi jäänyt siihen, ja ala olisi vaihtunut. Yhtäkkiä mä soitin kaikkien kanssa, mikä oli aivan ällistyttävää. Siirtyminen studiomuusikoksi kävi aika äkkiä, ja päätinkin että sisätöihin ja viikonloput harjoitteluun. Miten tenori tuli sitten takaisin? Soitit aika paljon alttoa ensin, studiossakin. Eric Dolphy tuntuu olleen merkittävä vaikute, jopa enemmän kuin Charlie Parker, vai kuinka? Dolphy oli hyvin tärkeä silloin kun soitin alttoa, Parkeriin en pystynyt harmoniapuolelta. John Coltrane oli kuitenkin käänteentekevä, ja hänhän soitti yhdessä Dolphyn kanssa Kulttuuritalon konsertissa. Muistan sen mielettömän intensiteetin ja sen, että tajusin jossain vaiheessa puristavani tuolin käsinojia rystyset valkoisina. Tenori tuli freen myötä, se sopi siihen paremmin. Coltranella oli message, se viesti jostakin. Mä soitan freetä melodisesti, en koskaan improvisoi ilman jotain tonaliteettia ja rakennetta jos ei ole mitään, niin mitä tarinaa mä sitten kerron? Toinen, jolla oli myös message, mutta se tuli ulos eri lailla, oli Lester Young, mystikko. Äärimmäisen nerokas soittaja, jonka sävyt ei tavallaan olleet tästä maailmasta. Hän on mielestäni edelleen aliarvostettu tämän vireen tajuamisessa; sellainen jännä henkisyyden taso. Hauras, tavallaan rikottu ihminen, mistä tulee se taso joka pitää kaivaa esiin. Se ei liity enää musiikkiin, vaan on viesti: En viihdytä, vaan kerron jotain muuta elämästä. Kolme kovaa On kolme henkilöä, jotka liittyvät uraasi keskeisesti. Otetaan heistä ensimmäisenä Otto Donner. Otto on hyvin ällistyttävä tyyppi. Ensinnäkin loistava säveltäjä, ja mies joka oikein haisee jazzilta positiivisessa mielessä; ei voi kevyempää sanaa käyttää. Se ei ole vain tuoksu, vaan se on niin läpitunkevaa, mikä hänen musiikistaan tulee. Bebopin moderni tajuaminen on yksi piirre, ja toinen on seikkailumieli, sellainen kumma vapaus, että anna jätkä palaa! Hän on vaikuttanut uraani monelta kulmalta. Säveltäjänä melodikko, mikä on mulle aina numero yksi, ja toinen on soinnutus, mikä luo värit. Hyvä melodia sytyttää minut, se on kuin tarina tai runo. Oton musiikki on hyvin haastavaa. Voi olla vain joku kaava tai raami, ja itse pitää täyttää se. Entä Heikki Sarmanto? Heikki soitti ja pyysi mukaan televisiokeikalle. Ratakadulla tehtiin viimeisiä Jaakko Jahnukaisen jazzohjelmia Tesvisiolle, jotain -64 se oli. Pekkiksen [Pekka Sarmanto] tunsin, olimme soittaneet Anneli Sarin tangokeikoilla, ja varmaan sitä kautta se tuli. Olen ollut melkein kaikissa Heikin projekteissa mukana ihan sieltä alusta saakka, ja me on tehty paljon 45 vuotta on tiivistä yhteistyötä takana. Heikkihän on kuin kävelevä runo, koulussa hänestä itse asiassa odotettiin kirjailijaa. Harva tietää hänestä sen kaiken potentiaalin laajuuden: se on ihan sama mihin vaihdetaan, niin sieltä tulee. Heikin melodinen puoli istuu minulle; jazzmusiikista usein puuttuu tunneäly, joka tulee laulumusiikin kautta. Transkriptiot kehittää muuta, mutta saundi kehittyy laulun kautta. Jos se ei soi sisällä, ei se tule uloskaan. Kolmas keskeinen yhteistyökumppanisi oli Edward Vesala. Eetun tapasin eka kerran aikanaan jo Rosendahlin keikalla Mäntyharjulla, siellä oli kerran joku rillipää pojankloppi hipelöimässä bändin rumpuja. Siitä meni vuosia, ja tiesin kyllä, että hän soittaa bändissä: ei se osaa oikeastaan soittaa rumpuja mutta soittaa tangobändissä. Kerran sitten törmättiin kadulla, ja ihan vaan moikattiin, mutta sitten Eetu soitti, jotain 64 65 se oli, ja siitä se lähti. 20 vuotta päivittäistä yhteistyötä, vähintään puhelimessa puhumista. Eetulla oli vähän sama kuin minullakin, että tietyt perustiedot puuttui. Me treenattiin hirveän paljon vain kaksistaan; ei kukaan basisti kelvannut, eikä me oikein löydettykään sopivaa. Jos oli keikka, niin otettiin se joka oli vapaa, piirrettiin A4:lle jotain ja sitten mentiin. Meillä oli sellainen kahden miehen klinikka, jossa kehitettiin soittamista. Ei oikeastaan voi alempaa lähteä tähän hommaan, kuin mä olen lähtenyt. 6 Muusikko 12/2010
Treenattiin eri moodeja, eli miten soitetaan esimerkiksi balladia ilman että soitetaan jotain balladimelodiaa. Tai sitten äärimmäisen nopeaa ja samalla äärimmäisen kevyttä koko ajan. Soittoa tunteiden välineenä. Jos sitä ei ole, niin ei ole mitään. Pyrkimyksenä saada bändille luonnollinen olotila, johon sitten voi laittaa teeman. Intensiteetin ylläpitoa, kykyä säilyttää jännite pitkällä matkalla; jos kaikki eivät saa sitä sisälleen, niin ei toimi. En usko, että tällaista opetetaan missään. Miten luonnehdit Vesalan merkitystä yleisemmin? Hän oli merkittävä myös siksi, että kaatoi jonkun muurin tuonne maailmaan, mitä suomalaisen jazzin tunnettuuteen tulee. Heikki teki sitä omalla tavallaan kyllä, ja nyt minäkin omalla, hyvin pienellä tavallani; huomaan siellä, että levyni on aika tarkkaan tutkittu. Sitten alkoi käydä niin, että Eetun säveltäjyys alkoi tulla voimakkaammin esiin, ja kun siinä aletaan enemmän sitoa kokonaisuutta, niin se toimii mulle huonosti. Ja ikävä kyllä hän alkoi myös katkeroitua siinä määrin, että minun oli otettava etäisyyttä. Ennen kuin mennään UMO-vuosiisi, niin otetaan tähän väliin 70-luvun taitteen seikkailuasi rockin parissa, eli Tasavallan Presidentti. Olen myöhemmin kuullut, että Pressaan menin Mosse Groundstroemin ehdottamana, varmaan joissain Love-sessioissa hän kuuli minua. Vuoden mä olin mukana, en suoraan sanoen jaksanut pitempään. Perävaunu auton perässä mentiin, oli joskus kahtakin keikkaa illassa. Hienoa oli kyllä, kun bändi syntyi 2000-luvulla uudestaan. Jukka Tolonenhan oli mieletön lahjakkuus, arvostin hänen sävellyksiään heti jo silloin. Tolosella oli huikea, kirkkaan selkeä tekniikka, mutta hän pystyi myös revittelemään kunnolla; kilpasoitantahan siinä oli kuitenkin koko ajan menossa! Ison orkesterin aika Entä sitten UMO? Soitit jo säännöllisesti Radion tanssiorkesterissa, ja sitten Heikki Sarmannon toimesta koottiin The Finnish Jazz Workshop Lontoon keikkaa varten syksyllä -75. Se oli teistä niin kivaa, että levykin tehtiin vielä saman vuonna ja päätettiin oikein perustaa uusi orkesteri. Heikki sai aikaan paljon. Lontoossa käytiin joo, ja Esko Linnavalli astui sen jälkeen kuvioihin aika pian. Muistan olleeni perustamiskokouksessa, ja muita oli ainakin Esko Rosnell, Pekka Pöyry, Linnavalli, Markku Johansson ja ehkä Ahvenlahden Ollikin. Mä en taida siinä ekalla levyllä ollakaan, jostain syystä en siihen päässyt. Se oli aluksi vähän pienempi bändi, ei ollut ihan täydet sektiot. Eiköhän eka fonisektio ollut siis Pöyry, Lahden Pena, Eero Koivistoinen, Unto Haapa-aho ja mä. Jotenkin mä muistan sen vakituisen ajan paremmin, se oli ennen sitä kuitenkin freelancerilla keikka keikkojen joukossa. En ole koskaan voinut unelmoida mistään unelmabändeissä mukana olemisesta, että voisi niin kuin valita jotenkin, vaan se on ollut henkiinjäämiskamppailua. Vakiintuminen alkoi jostain YLE-diilistä, meidät kiinnitettiin puoleksi vuodeksi. Treenasimme Finlandia-talolla, ja muistan sen siitäkin, kun Pöyryn kuolema liittyy tähän; meillä oli ensimmäiset treenit ja yksi mies puuttui häntä alettiin siitä etsimään. Se eka sukupolvi ei vielä mun aikana oikeastaan muuttunut, me oltiin sellaista omatekoista porukkaa silloin. Minkälainen oli Uuden Musiikin Orkesterin ilmapiiri alkuvuosina? Kyllä se sellaisena ihanteena alkoi, joka sitten vähän muuttui aika paljonkin aikanaan, mutta sen lauluja laulat jonka leipää syöt. Jotkut jo halusi jossain vaiheessa Todella Uuden Musiikin Orkesterin. Mä aloin niinä vuosina ymmärtää, ettei vain se mitä minä teen ole hyvää. Se ei ollut aluksi mikään rasvattu koneisto, mitä se sittemmin on ollut sellaisia ähkyilijöitä oli täynnä koko bändi. Pellollinen oikein saarijärvenpaavoja, mutta toisaalta sitten joukko persoonia. Säveltäminen on mennyt paljon siihen, että sektio on nykyään yksikkö. Käytän termiä ensirakkaus; sitten kun se katoaa, jatkossa on vain kaikki kohdallaan. Haluaisin, että se mikä sai innostumaan jotenkin säilyisi. Ja miten sellaisen saa säilytettyä, ei ole bändistä kiinni, vaan siitä ketkä sitä johtaa. Omien levytysten ensimmäiset 70-luvun puolivälistä, molemmat Love Records -tuotantoa: freejazz-trion/kvartetin Etiquette, sekä studio-orkesterin kera tallennettu Strings, Otto Donnerin sävellyksiä. Kimmo Tähtinen Muusikko 12/2010 7
Neljännen soololevyn Prana takakantta: oma trio helsinkiläisen jazzravintola Groovyn lavalla 1981, basistina Reggie Workman, rumpalina Edward Vesala. Tuosta päästäänkin Esko Linnavalliin, joka oli UMOn kehityksen keskeisin hahmo. Hänenkään merkittävyyttään ei aikanaan ymmärretty, ei bändissäkään. Hänellä oli suuri näky asiasta ja hän pystyi menemään kenen tahansa puheille hoitamaan sitä. Monitahoinen ja ristiriitainen, mutta loputtoman musikaalinen henkilö. Hyvin merkittävä minulle henkilökohtaisesti siksikin, että hän soitti nimelläni kulkeneessa kvartetissa. Itse olin siinä edessä kuin hoomoilanen, ja tehtäväni oli vain soittaa, joten annoin mennä, ja muut seurasivat niin hyvin kuin osasivat. Eskolla oli huikea harmonian taju ei niin lyhyttä väliä ettei siihen joku sointu vielä löytynyt (naurua)! Se tuli jo kikaksi, mutta se oli käsittämättömän luontaista hänelle. Oli ihan sama ketä hän säesti ja mistä sävellajista, aivan kaikki tuli koko ajan. Mitä tulee mieleesi kohokohtina UMOn ajoilta? Vieraat ovat pääsääntöisesti olleet kapellimestareita, mutta silloin tällöin myös solisteja. Bob Brookmeyer tulee ensiksi mieleen. Varmaan siksi, että meillä jotenkin synkkasi; hän arvosti soittoani, ja mä kuitenkin olin arka tuollaisissa. Solisteista elämys oli Zoot Sims, joka oli jo lähes haamu eikä montaa kuukautta siitä enää elänytkään. Hän soitti ihan hiljaa, jollain 30-luvun fonilla, ja suukappaleella johon kukaan muu ei olisi koskenutkaan, ja voi että se svengasi! Mä kun olen aina paahtanut kuin pieni kylä, on isot aukot ja kovat päreet, ja sitten: näköjään voi soittaa kuolemansairaana, ja tulee ihan sama, se voima ja kaikki. Jotain silloin kilahti, ja mulla alkoi monen vuoden prosessi, jossa löysin saksofonin tavallaan uudestaan. Ja huilun kautta, se on toiminut guidena huilu on minulle niin helppo. Otan sen vain ja annan mennä enkä mieti. En ole ikinä treenannut huilulla jazzia, vaikka jonkinlainen jazzhuilisti olen olevinani aina vaan klassista. Aikoinaan huilu oli huilu ja foni oli foni, nyt ne on sama. Omat kuviot Omalla nimelläsi levytit ensi kerran vuonna 1974. Yhtiö oli Love Records, eli siihenkin liittyy Otto Donner. Miten Etiquette realisoitui? Se oli Eetun potkimaa. Olin tehnyt triokeikkoja Pekkiksen ja Reiska Laineen kanssa. Kannen valokuvat kyllä kertovat, minkälainen porukka siellä oli! Tässä oli jo koko huiluperhe käytössä, ne tuli studiomuusikon työn hyvästä puolesta, bassohuilukin mulla oli jo hyvin varhain. Heikki niitä toi Jenkeistä mukanaan. Strings Oton kanssa tehtiin pari vuotta myöhemmin. Idean siitä heitin hänelle joskus Finnvoxin käytävällä: Hei kuule, tehdään sun biiseistä levy Sävelradiota varten. Hän alkoi nopeasti toteuttaa sitä, ja idea kyllä matkalla muuttui; esimerkiksi Saxballad ei mitään sävelradiota ole. Sen kohdalla toteutui konkreettisesti se, että eka otto on se paras. Mä en tässä vaiheessa paljon vielä soinnuistakaan tiennyt, ja onhan se vähän kömpelöä soittoa näennäisesti, mutta ekan oton fiilis koko ajan en muista mitään harjoituksiakaan. Olen joskus jopa kadehtinut sitä, että olisipa noin tietämätön, kun nyt tietää jo liikaa ja siitä alkaa tulla ongelmia. 30 vuotta myöhemmin teit Donnerin kanssa uudelleen vierailun eli albumin Strings Revisited. Miten siihen päädyttiin? Petri Haussila soitti ja pyysi firmansa kymmenvuotisjuhlaan soittamaan. Hän ehdotti, että kutsuttaisiin USA:sta joku mukaan vaikka. Hän taisi myös ehdottaa Ottoa. Se sitten paisui niin, että tehtiin trion ja jousiryhmän kanssa konsertti Helsingissä, ja tuntui siltä, että kokonaisuus pitää myös levyttää. Vaikka tämä ei ole sarjanumeroltaan ensimmäinen, niin tästä TUM-levyfirma lähti. Näitä kahta levyä on vaikea verrata toisiinsa, tämä ei ole rekonstruktio tai nostalgiaa, vaikka onhan niissä paljon samaa. En ollut aikoihin tehnyt tällaista, joten se oli kova haaste ja tyypillistä Ottoa taas, eli jotain blokkeja vaan ja joku käyttöohje. Mutta haaste, joka on johtanut johonkin muuhun. Yksi merkkipaalu urallasi on vuonna -84 Helsingin kaupunginorkesterin kanssa levytetty Jukka Linkolan Crossings, konsertto tenorisaksofonille ja orkesterille. Miten mies sinun ympyrästäsi hyppää tuollaisen ison orkesterin eteen sieltä kun pölähtää hieman eri tavalla kuin jazzrumpalin miekkailusta? Mihin tuollaisessa nojaa? Kapuun ja partituurin tutkimiseen. Haaste se on kelle vaan, nimenomaan kun ei ole kysymyksessä vuosia sitten opeteltu konsertto. Siinä on helposti aika heikoilla, ei mulla stemmakaan muistaakseni ollut edes kahta viikkoa. Kahdessa päivässä se tehtiin, eikä kokonaisuutta montaa kertaa läpi menty. Me taidettiin esittää se kahdesti myös konsertissa, ja olisi kyllä kivaa saada soittaa sitä enemmänkin. Osaisin sen nyt niin paljon paremmin, ja nykypäivän orkesteritkin pystyisivät lähestymään sitä ihan eri tasolla. TUM-startin myötä lähti myös uuden triosi toiminta käyntiin 2000-luvulla, mukanasi hieman nuoremman polven soittajat. Analla [Antti Hytti] oli yhtye Suhkan Uhka, ja hän oli jo useamman kerran kysellyt minua mukaan. Jossain vaiheessa sitten lähdin, ja siinä olivat mukana Uffe Krokfors [basso] ja Tom Nekljudow [rummut]. Tunsin heidät jotenkin, mutta ei oikeastaan oltu soitettu kimpassa. Siitä se lähti hyvin luontevasti, olihan mulla vuosia ollut trio pysytyssä ensin Pekkiksen ja Reiskan kanssa, johon myöhemmin vaihtui Häkä [Heikki Virtanen] bassoon. Sittemmin on Reiska tullut takaisin, ja Iro Haarla lisäksi pianoon. Voima ei soitossa ole fyysisessä enää, pitääkin tulla muita arvoja. Aloitin 65-vuotiaana pianoharjoittelun, ja tulos on ollut aika arvaamaton. Pelkällä huilulla ja fonilla menisi kyllä nopeammin, kirkkaammin, korkeammalta ja kovempaa, mutta ei mitään sisältöä. Jännä kehitys toki motorisesti, mutta muutenkin on avautunut uutta, ihan toinen maailma musiikin kauneuteen. Aivan eri aivolohkot tekee duunia, ja kun soitan myös aika paljon rumpuja, niin siinä tulee neliraajatekniikkaa. Soitan paljon paremmin huilua näistä syistä. Tapahtuu musiikillisen kentän haltuun ottamista kokonaisuutena, mikä auttaa, kun johtaa bändiä. Kuuntelee kokonaiskuvaa ja mihin se voisi mennä, vaikka soittaa koko ajan. Ei ole niin, että on minä, ja muut komppaa; ei ole varaa pitää säestäjää. Tuhansia raitoja Muistatko Gramexin mukaan tulon? Muistan kun alettiin täyttää niitä vihreitä listoja studiossa. Ja kun saatiin tunnusnumerot, niin mulle tuli kolmonen. Senhetkinen kaarti laitettiin aakkosiin, ja Aallon Jussi oli kakkonen. En muista ekaa tilitystä, mutta vuosien varrella sillä alkoi olla huomattavaa merkitystä. Moniraitatekniikka muutti kaiken, ja sopimuksen uusiminen vaati lakonkin vuonna -73. 8 Muusikko 12/2010
Kimmo Tähtinen En työskentele paineen alla, sellaisesta olen vapautunut. Olihan se aika korni tilanne, kun parhaat sai huonointa liksaa. Muistan joskus tehneeni seitsemän raitaa tunnissa. Työskentelytapa muuttui, ja sopimus oli tärkeä juttu. Mä olen tainnut kaikki vaiheet käydä läpi. Vuonna 2007 julkaistussa listauksessa sadasta eniten tallentaneesta muusikosta olet sijalla 13 raitamäärällä 3 227, ja tässä puhutaan faktisesta eri äänitteiden määrästä. Saksofonisteista olet kärjessä, eli paljon olet studiossa ehtinyt tehdä, kun radio- ja tv-keikat ovat tietenkin vielä tästä erikseen. Olet nähnyt kehityksen 100 %:n otoista yksin soitettuihin moniraitoihin ja konemaailmaan. Koitko selkeää yhtäkkistä pudotusta studioduunissa, vai menikö se tasaisemmin ja siirtyi jossain määrin tv:n puolelle? Aikoinaan, kun oli joskus joku isompi kokoonpano, me saatettiin siinä katsella toisiamme ja todeta että tässähän me kaikki taas ollaan. Eli se studiomuusikkoryhmä oli melko pieni pitkän aikaa. Mutta kaikki muuttuu; kehittyneen tekniikan avulla voitiin korjata ja paikata. Kyllä mulla oli vielä pitkin 80 90-lukua paljon tuota duunia. Teeveelle tein kyllä paljon, kapellimestareina olivat Olli Ahvenlahti jonka kanssa soitin muutenkin ja Markku Johansson ja Antti Hyvärinen. Studiomuusikkous sellaisenaan on jo ylipäätään kadonnut, mutta en ole nälkää nähnyt. Hommia on tullut kyllä, niin kuin tuo raitamäärä jo osaltaan kertoo. Ei sellainen kaikkien kohdalle osu, ja siihen jazz päälle. Sait -87 valtion 15-vuotisen apurahan, historiallisesti ensimmäisenä niin sanotun kevyen musiikin soittajana. Paronin kanssa, joka sai myös 15-vuotisen, puhuitte Muusikkolehdessä keväällä -88, että apuraha ei tuo vapautta vaan vastuuta. Saada se soittajana oli aika ällistyttävää; Paronillahan painoi säveltäjyys myös vahvasti. Kyllä se vastuuta antaa, ja näen että jollain lailla sitä on lunastanut. Levyissä on tullut ulos se, että on ollut hyvä tilanne; sellainen ilmapiiri, että voi tapahtua. Sellainen toimii, jos on valmiudet. Jos minulta kysytään, niin Junnu on soittanut junnua ties mistä saakka. Väitän tunnistavani soittosi ekasta fraasista, joskus ekasta äänestä jo, vaikka saundisi on vuosien varrella hieman muuttunutkin. Se on kuin allekirjoitus. Olen yrittänyt tehdä työni niin hyvin kuin mahdollista, jälkeä tulee jos on tullakseen. En työskentele paineen alla, sellaisesta olen vapautunut. Inkerois-poika voi sanoa, että mie oon rehelline ittellein. Olen onnellinen siitä, että olen saanut elää tällaisen elämän, ja kun tästä haastattelusta nyt lähden, niin tuntuu kyllä, että se ainakin vähän aikaa vielä jatkuisi. Pitkä versio haastattelusta löytyy osoitteesta www.muusikkojenliitto.fi/extrat/junnu.pdf Muusikko 12/2010 9