LIITE VI KATSAUS YHTEISÖN OIKEUDEN SOVELTAMISEEN KANSALLISISSA TUOMIOISTUIMISSA

LIITE VI KATSAUS YHTEISÖN OIKEUDEN SOVELTAMISEEN KANSALLISISSA TUOMIOISTUIMISSA

1. EY 234 artiklan soveltaminen 1 Vuonna 2000 kansalliset tuomioistuimet pyysivät EY 234 artiklan nojalla Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta (jäljempänä 'yhteisöjen tuomioistuin') ennakkoratkaisua 224 asiassa, jotka koskivat yhteisön oikeuden tulkintaa tai yhteisön säädösten pätevyyttä. 1. ENNAKKORATKAISUKYSYMYKSET JULKAISTAAN KOKONAISUUDESSAAN EUROOPAN YHTEISÖJEN VIRALLISESSA LEHDESSÄ SITÄ MUKAA KUIN NE KIRJATAAN YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIMEN KIRJAAMOSSA. SEURAAVASTA TAULUKOSTA KÄY ILMI YHDENTOISTA VIIME VUODEN AIKANA ESITETTYJEN ENNAKKORATKAISUKYSYMYSTEN MÄÄRÄ JÄSENVALTIOITTAIN. 2 2. ENNAKKORATKAISUKYSYMYSTEN LUKUMÄÄRÄ JÄSENVALTIOITTAIN Vuosi 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 Belgia 17 17 16 22 19 14 30 19 12 13 15 Tanska 5 2 3 7 4 8 4 7 7 3 3 Saksa 34 50 62 57 44 51 66 46 49 49 47 Kreikka 2 2 1 5 10 4 2 5 3 3 Espanja 6 4 5 7 13 10 6 9 55 4 5 Ranska 21 24 15 22 36 43 24 10 16 17 12 Irlanti 4 1 1 2 3 1 3 2 2 Italia 25 18 22 24 46 58 70 50 39 43 50 Luxemburg 4 2 1 1 1 2 2 3 2 4 Alankomaat 9 17 18 43 13 19 10 24 21 23 12 Itävalta 2 6 35 16 56 31 Portugali 2 3 1 3 1 5 6 2 7 7 8 Suomi 3 6 2 4 5 Ruotsi 6 4 7 6 5 4 Yhdistynyt 12 13 15 12 24 20 21 18 24 22 26 kuningaskunt a Benelux-maat 1 Yhteensä 142 186 162 204 203 251 256 239 264 255 224 1 2 Komissio noudattaa tässä asiakirjassa yhteisöjen tuomioistuimen käytäntöä ja viittaa Euroopan yhteisön perustamissopimuksen artikloihin seuraavasti: kun EY:n perustamissopimuksen artiklaan viitaan siinä muodossa, jossa se oli voimassa ennen Amsterdamin sopimuksen voimaantuloa 1. toukokuuta 1999, artiklaa edeltää EY:n perustamissopimuksen ja kun EY:n perustamissopimuksen artiklaan viitaan siinä muodossa, jossa se on ollut voimassa Amsterdamin sopimuksen voimaantulon 1. toukokuuta 1999 jälkeen, artiklaa edeltää EY. Neljä edellistä selvitystä on julkaistu EYVL:issä, ks. EYVL C 332, 3.11.1997, s. 198; EYVL C 250, 10.8.1998, s. 195; EYVL C 354, 7.12.1998, s. 182 ja EYVL C 1923 30.1.2001, s. 192. 24

Uusien jäsenvaltioiden liityttyä Euroopan unioniin vuonna 1995 ennakkoratkaisupyyntöjen lukumäärä lisääntyi. Tämän jälkeen niiden lukumäärä on pysynyt melko tasaisena. Merkille pantavaa on, että Benelux-valtioiden tuomioistuin antoi ensimmäistä kertaa yhteisöjen tuomioistuimen ratkaistavaksi ennakkoratkaisukysymyksen tavaramerkkioikeutta koskevassa asiassa. 3 Asiassa Parfums Christian Dior antamassaan tuomiossa 4 yhteisöjen tuomioistuin toteaa nimenomaisesti, että koska Benelux-maiden tuomioistuimen tehtävänä on varmistaa kolmen Beneluxvaltion yhteisten oikeussääntöjen yhtenäinen soveltaminen ja koska menettely Beneluxmaiden tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevassa oikeudenkäynnissä, se on rinnastettava EY 234 artiklan mukaiseen kansallisen tuomioistuimen käsittelyyn. Ennakkoratkaisukysymyksiä ovat esittäneet Luxemburgia lukuun ottamatta kaikkien jäsenvaltioiden tuomioistuimet. Nämä 224 ennakkoratkaisukysymystä vastasivat 44,5 prosenttia kaikista vuonna 2000 yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäviksi saatetuista 503 asiasta. Seuraavasta taulukosta käy ilmi kunkin maan ylimpien kansallisten tuomioistuinten esittämien kysymysten määrä sekä kysymyksiä esittäneet tuomioistuimet. Kunkin jäsenvaltion ylimpien tuomioistuinten vuonna 2000 esittämien ennakkoratkaisukysymysten määrä ja niiden esittäjä Belgia Cour de cassation 1 Tanska Højesteret 1 Saksa Bundesgerichtshof Bundesverwaltungsgericht Bundesfinanzhof Bundessozialgericht 7 4 5 1 Kreikka Espanja Tribunal Supremo 1 Ranska Cour de cassation Conseil d État 3 1 Irlanti Supreme Court 1 2.1.1 Italia Corte suprema di cassazione 2 Consiglio di Stato 4 Luxemburg - Alankomaat Raad van State Hoge Raad 5 6 Itävalta Oberster Gerichtshof Bundesvergabeamt Verwaltungsgerichtshof Vergabekontrollsenat 7 1 4 2 3 Parhaillaan tuomioistuimessa vireillä oleva asia C-265/00, Campina Melkunie v. Bureau Beneluxe des Marques (EYVL C 247, 26.8.2000, s. 25). 4 Asia C-337/95, Parfums Christian Dior, tuomio 4.11.1997 (Kok. 1997, s. I-6013 ). 25

Verfassungsgerichtshof 1 Portugali Supremo Tribunal Administrativo 5 Suomi Korkein Hallinto-oikeus 2 Ruotsi Regeringsrätten 2 Yhdistynyt kuningaskunta Court of Appeal 4 (Benelux-maat) Gerechtshof / Cour de justice 1 Kansallisten tuomioistuinten ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamat merkittävät tuomiot 2.1. Johdanto Jäljempänä esitetyn analyysin perusteella voidaan todeta, että kansalliset tuomioistuimet ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ottavat yhteisön oikeuden huomioon yhä suuremmassa määrin. Toisin kuin aiempina vuosina analyysissa ei rajoituta pelkästään korkeimpien oikeuksien antamiin tuomioihin. Kansallisten tuomioistuinten velvollisuutena onkin soveltaa yhteisön oikeuden asianmukaisia säännöksiä jo ensimmäisestä oikeusasteesta lähtien. Komissio sai jälleen käyttöönsä yhteisöjen tuomioistuimen tutkimus- ja dokumentaatioyksikön ja tiedotusyksikön keräämät tilastotiedot. Komission nimenomaisena tehtävänä on antaa tämä kertomus. On syytä mainita, että yhteisöjen tuomioistuimen tutkimus- ja dokumentaatioyksikkö saa vuosittain tietoonsa noin 1200 yhteisön oikeuteen liittyvää tuomioistuinratkaisua. 2.2. Tutkimuskohteet Tutkimukset koskevat ratkaisuja, jotka tehtiin tai julkaistiin ensimmäistä kertaa vuoden 1999 aikana, ja perustuvat seuraaviin kysymyksiin: a. i. Jättikö tuomioistuin, jonka päätöksiin ei voi hakea muutosta, hakematta ennakkoratkaisua yhteisön oikeuden sellaisen säädöksen tulkintaa koskevassa asiassa, jonka tulkinta ei ole täysin selkeä? ii. Onko syytä mainita muita ennakkoratkaisuasioita koskevia päätöksiä? b. Esiintyikö tapauksia, joissa tuomioistuimet totesivat yhteisön toimielimen säädöksen pätemättömäksi asiassa Foto-Frost annetussa tuomiossa 5 lausutun säännön vastaisesti? c. Annettiinko tuomioita, jotka ansaitsevat huomiota myönteisinä tai kiistanalaisina esimerkkeinä? d. Annettiinko tuomioita, joissa sovellettiin asioissa Francovich ja Brasserie du Pêcheur/Factortame annettujen tuomioiden mukaista oikeuskäytäntöä? 5 Asia 314/85, Foto-Frost, tuomio 22.10.1987 (Kok. 1987, s. 4199). 26

2.3. Ensimmäinen kysymys 2.3.1. Ennakkoratkaisupyynnön laiminlyönti Saksan Bundesverwaltungsgericht totesi 6 saattamatta asiaa yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi, että Saksan lainsäädäntö 7, jonka mukaan kaikkien 17 25-vuotiaiden Saksan miespuolisten kansalaisten on hankittava ennalta lupa yli kolmen kuukauden ulkomailla oleskelua varten, on yhteisön oikeuden mukainen. Bundesverwaltungsgerichtin käsiteltäväksi saatettiin kanne, jossa kantajana oli Oxfordin yliopistossa tohtorintutkintoa suorittava saksalainen opiskelija, joka oli 25-vuotiaana kutsuttu siviilipalvelukseen tavanomaiseen siviilipalveluspaikkaan ja asemaan. Opiskelija oli aloittanut opiskelunsa pyytämättä siihen ennalta lupaa. Saksan lainsäädännön 8 mukaan henkilöt, jotka ovat velvollisia suorittamaan ase- tai siviilipalveluksen, voidaan kutsua palvelukseen 25 ikävuoden jälkeen, jolleivät he ole hakeneet ennalta lupaa poissaoloon. EY:n perustamissopimuksen 8 a artiklassa (josta on muutettuna tullut EY 18 artikla) taataan Euroopan unionin kansalaisten oikeus liikkua vapaasti jäsenvaltioiden alueella. Bundesverwaltungsgericht totesi kuitenkin, ettei ennalta pyydettävä lupa kuulu EY:n perustamissopimuksen 8 a artiklan soveltamisalaan, koska kyseessä oli puolustuspolitiikasta johtuva rajoitus. Bundesverwaltungsgericht täsmensi, että kutsuntaa koskevan tapauksen aikana sovellettiin Maastrichtin sopimusta ja yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja erityisesti puolustuspolitiikka eivät vielä kuuluneet kaikilta osin Euroopan yhteisöjen ylikansalliseen toimivaltaan, vaan tämän alan yhteistyö on aina ollut hallitusten välistä. Bundesverwaltungsgericht päätteli tästä, että kansalliseen turvallisuuteen ja puolustukseen sekä asevoimien toimintaan ja rakenteeseen liittyvät kysymykset kuuluvat jäsenvaltioiden toimivaltaan. Lisäksi Bundesverwaltungsgericht huomautti, että jos EY:n perustamissopimuksen 8 a artiklaa tulkittaisiin kantajan ehdottamalla tavalla, kaikki asevelvolliset kansalaiset voisivat välttyä kansalliselta asepalvelukselta seuraamuksittaa muuttamalla asuinpaikkansa toiseen jäsenvaltioon. Bundesverwaltungsgericht katsoi, että sen lähestymistapa oli yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Sirdar antaman tuomion 9 mukainen. Bundesverwaltungsgerichtin mukaan kyseinen asia koski tosiasiassa ainoastaan naisten pääsyä ammattiarmeijaan eikä sitä voida siten verrata ulkomailla oleskelua varten myönnettäviin lupiin, joilla on tarkoitus taata yleisen asevelvollisuuden suorittaminen. Vaikka oletettaisiin, että luvan hankkimista koskeva velvoite kuuluisikin EY:n perustamissopimuksen 8 a artiklan soveltamisalaan, velvoitteen asettamiseen oikeuttaisivat yleistä järjestystä, turvallisuutta ja kansanterveyttä koskevat syyt, joista säädetään EY:n perustamissopimuksen 48 artiklan 3 kohdassa ja 56 artiklan 1 kohdassa (joista on muutettuina tullut EY 39 artikla 3 kohta ja EY 46 artikla 1 kohta) ja jotka muodostavat EY:n perustamissopimuksen 8 a artiklassa tarkoitetut rajoitukset ja ehdot. Lisäksi Bundesverwaltungsgerichtin mukaan lupaa koskeva velvoite ei ole EY:n perustamissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan (josta on muutettuna tullut EY 12 artikla 1 kohta) vastainen, koska asevelvollisuus ei kuulu perustamissopimuksen soveltamisalaan ja koska asevelvollisten miesten erilainen kohtelu naisiin, ulkomaalaisiin ja palveluksesta vapautettuihin verrattuna on oikeutettua objektiivisista syistä. Bundesverwaltungsgericht totesi lopuksi, että ennakkoratkaisun 6 7 8 9 Bundesverwaltungsgericht, tuomio 10.10.1999, 6 C 30/98, Entscheidungen des Bundesverwaltungsgerichts 110, 40. Katso asevelvollisuudesta annetun lain (Wehrpflichtgesetz ) 3 n 2 momentti. Katso siviilipalveluksesta annetun lain (Zivildienstgesetz ) 24 n 1 momentin 3 kohta. Asia C-273/97, Sirdar, tuomio 26.10.1999 (Kok. 1999, s. I 7403). Lisäksi on syytä ottaa huomioon, että Bundesverwaltungsgericht antoi tuomionsa ennen yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-285/98, Kreil, 11.1.2000 antamaa tuomiota (Kok. 2000, s. I 69). 27

pyytäminen yhteisöjen tuomioistuimelta ei ollut välttämätöntä, koska yhteisön oikeuden asianmukainen soveltaminen oli esillä olevassa asiassa ilmeistä eikä siitä ollut kohtuutonta epäselvyyttä. Ranskan ensimmäisenä ja viimeisenä oikeusasteena toimivan tuomioistuimen Conseil d'etat n käsiteltäväksi saatettiin kanne, joka koski lääkelaboratorioiden toimivallan ylittämistä lääkevalmisteiden hintojen muuttamispäätösten yhteydessä. Conseil d'etat katsoi asiassa 28. heinäkuuta antamassaan tuomiossa 10, päätti olla esittämättä ennakkoratkaisukysymystä yhteisöjen tuomioistuimelle sillä perusteella, että säädös on tulkinnaltaan yksiselitteinen (théoriedel'acteclair). Riidanalaiset päätökset oli tehty kansanterveyslain (Code de la santé publique) L.162 38 :n perusteella. Kantajat viittasivat ensisijaisesti tässä artiklassa vahvistetun hinnoittelumenetelmän yhteensopimattomuuteen lääkkeiden hinnoittelua koskevan direktiivin 89/105/ETY 11 2 artiklan kanssa, kun 2 artiklaa sovelletaan yhdessä saman direktiivin 6 artiklan kanssa. Kantajat vastustivat erityisesti toimivaltaisten viranomaisten mahdollisuutta vahvistaa milloin tahansa sairausvakuutuksesta korvattavien lääkkeiden hintoja ilman asianomaisten yritysten pyyntöä. Commissaire du gouvernement korosti kuitenkin päätelmissään, että ylin tuomioistuin on ollut hieman epävarma kansanterveyslain L.162 38 :n soveltamisesta, ja ehdotti tämän vuoksi, että lainsäädännön yhteensopivuudesta esitettäisiin ennakkoratkaisukysymys yhteisöjen tuomioistuimelle. Conseil d'etat katsoi kuitenkin, että direktiivin soveltamisala on rajallinen ja että kanne, joka koskee kansanterveyslain L.162 38 :n yhteensopivuutta direktiivin 89/105/ETY 2 artiklan selkeiden tavoitteiden kanssa, voidaan siten hylätä ilman, että asiasta on tarpeen esittää ennakkoratkaisukysymystä yhteisöjen tuomioistuimelle. Tässä yhteydessä Conseil d'etat totesi, etteivät direktiivin 89/105/ETY 2 tai 6 artiklan säännökset sisällä velvoitetta, jonka mukaan päätös muuttaa yleisölle myytäväksi tarkoitetun sellaisen lääkevalmisteen hintaa, joka kuuluu sairausvakuutuksesta korvattavien lääkkeiden luetteloon, olisi perusteltava tai päätöstä olisi edellettävä kuulemismenettely. Lisäksi Ranskan tuomioistuimet, joihin on kanneltu yhteisön ja yhteisön ulkopuolisten maiden välisten kansainvälisten sopimusten välittömiin oikeusvaikutuksiin liittyvistä kysymyksistä, eivät ole kahteen otteeseen katsoneet tarpeelliseksi esittää ennakkoratkaisukysymystä asioista yhteisöjen tuomioistuimelle. Cour administrative d appel de Nancy kumosi 3.2.2000 antamallaan tuomiolla 12 Tribunal administratif de Strasbourgin antaman tuomion, jolla hylättiin puolalaisen ammattilaiskoripalloilijan pyyntö kumota Ranskan koripallojärjestön Fédération Française de Basket-Ballin päätös 13. Fédération Française de Basket-Ball oli katsonut, ettei kantaja ole Euroopan talousalueen kansalainen eikä tämä voi siten osallistua virallisiin kilpailuihin. Cour administrative d appel ei esittänyt ennakkoratkaisukysymystä yhteisöjen tuomioistuimelle, sillä perusteella että tapauksen 10 11 12 13 Conseil d'etat, 28.7.2000, Schreing-Plough, requête nro 205710. Neuvoston direktiivi 89/105/ETY, annettu 21 päivänä joulukuuta 1988, ihmisille tarkoitettujen lääkkeiden hintojen sääntelytoimenpiteiden avoimuudesta ja niiden soveltamisesta kansallisissa sairasvakuutusjärjestelmissä (EYVL L 40, 11.2.1989, s. 8). Cour administrative d appel de Nancy,1 ère chambre, 3.2.2000, Lilia Malaja, Droit administratif 2000, nro 208. Tribunal administratif de Strasbourg, 27.1.1999, Lilia Malaya, nro 98 6194 (IA/18597-A). 28

tulkinta on yksiselitteinen, ja vahvisti päätöksen siltä osin kuin se koski Euroopan yhteisöjen ja niiden jäsenvaltioiden sekä Puolan tasavallan välisestä assosioinnista tehdyn Eurooppa-sopimuksen 37 artiklan välitöntä vaikutusta. Sopimuksessa todetaan Jollei kussakin jäsenvaltiossa sovellettavista edellytyksistä tai yksityiskohtaisista säännöistä muuta johdu, kansalaisuudeltaan puolalaisia työntekijöitä, jotka laillisesti työskentelevät jonkin jäsenvaltion alueella, ei saa syrjiä heidän kansalaisuutensa perusteella työehdoissa, palkkauksessa eikä irtisanomisessa verrattuna kyseisen jäsenvaltion kansalaisiin. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi, ettei kantaja voinut hyödyntää kyseistä säädöstä esillä olevassa asiassa, koska Fédération Française de Basket-Ball ei ollut vahvistanut kantajan työsopimusta, kuten edellä mainitussa sopimuksessa edellytetään. Cour administrative d appel sitä vastoin totesi, ettei tällaisen edellytyksen soveltamisen lainmukaisena tarkoituksena tai seurauksena voi olla, että työsopimusten, joihin nähden Fédération Francaise de Basket-Ball on kolmas osapuoli, tekemistä ja vaikutuksia koskeva työlainsäädäntö syrjäytyy. Lisäksi edellytys ei voi estää sitä, että sopimuksen "edunsaaja" voi olla edellä mainitun assosioinnista tehdyn sopimuksen 37 artiklassa tarkoitettu laillinen työntekijä, vaikka sopimusta ei olisikaan vielä vahvistettu. Lisäksi Cour administrative d appel katsoi, että kantajan tekemä sopimus oli työlain säännösten mukainen ja että kantajalla oli laillinen oleskelulupa, minkä vuoksi oli todettava, että kantaja työskenteli laillisesti Ranskassa, kun päätös tehtiin, eikä Fédération Française de Basket-Ball voi siksi estää kantajaa osallistumasta naisten liigan otteluihin ilman, että se rikkoo edellä mainitun sopimuksen 37 artiklan syrjintäkiellon periaatetta. Cour administrative d appel de Paris sitä vastoin totesi 1.2.2000 antamassaan tuomiossa 14, ettei neljännen Lomén yleissopimuksen 5 artiklalla ole välitöntä oikeusvaikutusta. Artiklan mukaan yleissopimuksen osapuolet ovat sitoutuneet poistamaan kaikentyyppisen syrjinnän ja erityisesti kansallisuuteen perustuvan syrjinnän. Senegalin kansalaisen leski vetosi edellä mainittuun säädökseen, sillä hänen edesmennyt puolisonsa oli saanut sotilaseläkettä, jota ei oltu suostuttu tarkistamaan sillä perusteella, että asiaan sovellettavan vuoden 1959 lain mukaan tarkistettua eläkettä voidaan myöntää ainoastaan ranskalaisten valtion virkamiesten ranskalaisille oikeudenomistajille. Cour administrative d appel de Paris katsoi, että edellä mainittu 5 artikla on laadittu niin yleisesti, ettei sitä voida soveltaa suoraan valtion vanhoihin virkamiehiin tai heidän oikeudenomistajiinsa. On syytä panna merkille, että useissa samoihin aikoihin annetuissa tuomioissa vastaavat Malin ja Senegalin kansalaisten esittämät pyynnöt on hyväksytty Euroopan ihmisoikeussopimuksen 14 artiklan nojalla. Italian Corte di cassazione päätti 23.10.1960 annetun lain nro 1369 1 :ää, jossa kielletään ehdottomasti sovittelumenettely ja sijaantulo-oikeus työsuhteessa, koskevassa riita-asiassa 1.2.2000 antamassaan tuomiossa 15 olla esittämättä ennakkoratkaisupyyntöä yhteisöjen tuomioistuimelle siitä, on kyseinen kielto EY:n perustamissopimuksen 59 artiklan (josta on muutettuna tullut EY 49 artikla), 60 artiklan (josta on tullut EY 50 14 15 Cour administrative de Paris, tuomio 1.2. 2000, Bangaly, Revue française de droit administratif, 2000, s. 693. Corte di cassazione, Sezione Lavoro, 1.2.2000, nro 1105, Il massimario del Foro italiano, 2000, col. 112-113. 29

artikla) ja 62 artiklan (kumottu Amsterdamin sopimuksella) vastainen. Kantajat olivat virallisesti työsopimuksen mukaan työsuhteessa laukunkantopalveluita tarjoavaan osuuskuntaan, mutta työskentelivät todellisuudessa toiselle työnantajalle, Ente Ferrovie dello Statolle (kansallinen rautatieyhtiö). He vetosivat työtuomioistuimeen, jotta Ente Ferrovien kanssa solmittu työsuhde vahvistettaisiin olemaan voimassa toistaiseksi ja alkamaan siitä päivästä, jona se oli tosiasiallisesti alkanut. Lisäksi kantajat vaativat Ente Ferrovietä korvaamaan fiktiivisen ja todellisen työpaikan palkan välisen erotuksen. Ensimmäisen asteen tuomioistuimen ja muutoksenhakutuomioistuimen tuomio oli Ente Ferrovielle vastainen, mutta se haki tuomioon muutosta Corte di cassazionelta vedoten muun muassa kansallisen lainsäädännön ja EY:n perustamissopimuksen yhteensopimattomuuteen. Corte di cassazione muistutti ensinnäkin edellytyksistä, jotka on täytettävä, jotta asiasta voidaan esittää ennakkoratkaisukysymys yhteisöjen tuomioistuimelle. Edellytysten mukaisesti kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävänä olevan asian yhteydessä on oltava vakavia epäilyksiä yhteisön säännösten tulkinnasta, soveltamisalasta tai tarkoituksesta. Lisäksi Corte di cassazione muistutti, että riidan-alaisen pääasian ratkaisu riippuu vastauksesta, jonka yhteisöjen tuomioistuin antaa kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen. Tämän perusteella Corte di cassazione päätti olla esittämättä asiasta ennakkoratkaisukysymystä yhteisöjen tuomioistuimelle, koska edellytykset eivät sen mielestä täyttyneet. Corte di cassazione katsoi, että puuttuessaan työvoiman fiktiiviseen sijoittamiseen Italian lainsäätäjä kläyttää harkintavaltaansa, jota on rajoitettu siten, että laittomuuksia koskevia tapauksia saktioidaan laajemman, alistetussa asemassa olevien työntekijöiden taloudellisen ja oikeudellisen suojelun tavoitteen mukaisesti. Lisäksi Corte di cassazione katsoi, että edellä mainitun lain nro 1369 1 :n kielto ei vaikuta yhteisön oikeuden suojaamiin oikeustilanteisiin eikä se siten ole kyseisten yhteisön säännösten vastainen. Lisäksi Italian Corte di cassazione antoi ennakkoratkaisukysymystä esittämättä kulutusluottosopimuksia koskevassa riita-asiassa tuomion 16 15.1.1992 annetun Italian asetuksen nro 50 tiettyjen säännösten soveltamisalasta. Kyseisellä asetuksella saatetaan muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta annettu direktiivi 85/577/ETY 17 osaksi Italian lainsäädäntöä. Riidanalaisessa pääasiassa vastakkain olivat rahoitusyhtiö ja asiakas, joka oli tehnyt kulutusluottosopimuksen saadakseen riittävän summan rahaa, jotta hänen tyttärensä voisi suorittaa kosmetologin tutkinnon. Riidanalainen sopimus allekirjoitettiin koulutusta tarjoavan oppilaitoksen tiloissa. Kantaja vastusti rahoitusyhtiön maksukehotusta, joka koski suoraan oppilaitokselle maksettujen summien takaisinmaksua, ja vetosi tuomioistuimen, jossa kanne on nostettu, alueellisen toimivallan puuttumiseen 15.1.1992 annetun asetuksen nro 50 12 :n nojalla. Asetuksen 12 :n mukaan alueellisesti toimivaltainen tuomioistuin on kuluttajan koti- tai asuinpaikan tuomioistuin. Rahoitusyhtiö kanteli Corte di cassazioneen, koska sen mielestä kyseessä olevaa lainsäädäntöä ei voitu soveltaa esillä olevassa asiassa, sillä sopimus oli tehty muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa, nimittäin rahoitusyhtiön nimissä ja rahoitusyhtiön hyväksi toimivan koulutuslaitoksen tiloissa. Rahoitusyhtiö vetosi toisaalta edellä mainitun asetuksen nro 50 1 :n a momenttiin, jonka soveltamisalaan kuuluvat 16 17 Corte di cassazione, Sezione III civile, 4.1.2000, nro 372, Il massimario del Foro italiano,2000, col. 32. Neuvoston direktiivi 85/577/ETY, annettu 20 päivänä joulukuuta (EYVL L 372, 31.12.1985, s. 31). 30

sopimukset, jotka on allekirjoitettu muun muassa tiloissa, joissa kuluttaja toimii, myös väliaikaisesti, koulutuksen, työn tai hoidon vuoksi. Sopimuspuoli, joka oli allekirjoittanut riidanalaisen sopimuksen tyttärensä etujen hyväksi eikä oman opiskelunsa rahoittamiseksi, ei kantajan mukaan voinut hyödyntää kyseisessä asetuksessa tarkoitettua suojaa. Vaikka esille tuodut kysymykset koskivat uusia näkökohtia, kuten käsitteiden muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa ja kuluttaja soveltamisalaa esillä olevan asian erityispiirteet huomioon ottaen ja vaikka kyseisen asetuksen 1 :n a momentissa tarkoitettu mahdollisuus ei sisälly direktiivin 85/577/ETY 1 artiklaan, Corte di cassazione ei harkinnut mahdollisuutta saattaa ennakkoratkaisukysymys yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Corte di cassazione on sen sijaan katsonut, että näihin kysymyksiin voidaan vastata riittävän selkeästi asetuksesta johdettujen normien perusteella. Corte di cassazionen mukaan asetusta nro 50 ei voitu soveltaa esillä olevassa asiassa, koska edellä mainittua 12 :ää sovelletaan vain, kun riita-asia koskee kuluttajan oikeutta purkaa sopimus. Esillä olevassa asiassa kyseessä oli kuitenkin sopimuksen täyttämättä jättämisestä johtuvaa irtisanomista koskeva vaatimus. Toisaalta asetusta ei voitu soveltaa, koska sen 1 :n a momentissa viitataan yksinomaan kuluttajan henkilöön eikä tämän perheenjäseniin, minkä vuoksi kyseisessä säädöksessä tarkoitetut opiskelusyyt eivät sovellu missään muodossa esillä olevaan tapaukseen. On syytä panna merkille, että Giudice di Pace di Viadana on esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle kaksi ennakkoratkaisupyyntöä 18 vastaavanlaisista kysymyksistä. Alankomaiden Hoge Raad antoi ennakkoratkaisupyyntöä esittämättä arvonlisäveron (ALV) kantoa koskevassa asiassa 25.7.2000 tuomion 19, jossa se totesi, että verovelvollisena oli pidettävä kuudennen arvonlisädirektiivin 77/388/ETY 20 4 artiklan mukaisesti taloudellisen toiminnan harjoittajia, kuten kommandiittiyhtiöitä, jotka vuokraavat lääkintälaitteita äänettömälle yhtiömiehelleen esillä olevassa asiassa sairaalalle siitä huolimatta, että laitteiden osto on rahoitettu kokonaisuudessaan sairaalan keräämillä varoilla, että sairaala on valinnut laitetyylin ja osoittanut paikan, jonne laitteet sijoitetaan, ja että sairaala huolehtii laitteiden käytön kattavasta vakuutuksesta ja vastaa laitteen käytöstä. Hoge Raad arvioi, ettei ollut kohtuullista epäilyä siitä, etteikö yhtiö harjoita direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaista taloudellista toimintaa, eli liiketoimintaa, joka käsittää omaisuuden hyödyntämistä jatkuvaluontoisessa tulonsaantitarkoituksessa. Hoge Raad päätteli näin ollen, ettei yhtiö ole verrattavissa sairaalaan ja yhtiöllä on oikeus saada takaisin laitteiden oston yhteydessä maksettu arvonlisävero. Ruotsissa Regeringsrätten katsoi 10.4.2000 antamassaan tuomiossa 21, ettei ennakkoratkaisupyyntöä tarvinnut esittää EY 234 artiklan 3 kohdan (EY:n perustamissopimuksen entisen 177 artiklan 3 kohdan) nojalla yhteisöjen tuomioistuimelle ennen kyseessä olevan kanteen hylkäämistä. Kanne koski mainostulojen verottamista koskevan Ruotsin lainsäädännön 22, yhteensopivuutta kuudennen 18 19 20 21 22 Vireillä olevat asiat C-541/99, Cape v. Idealservice, ja C-542/99, Idealservice v. Omai (EYVL C 47, 19.2.1999, s. 26). Hoge Raad, tuomio 25.7.2000, Beslissingen in belastingzaken, 2000, 307. Kuudes neuvoston direktiivi 77/388/ETY, annettu 17 päivänä toukokuuta 1977, jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta yhteinen arvonlisäverojärjestelmä: yhdenmukainen määräytymisperuste (EYVL L 145, 13.6.1977, s. 1). Regeringsrätten, 10.4.2000, RÅ 1999-630. Lag (1972:266) om skatt på annonser och reklam (laki ilmoituksista ja mainonnasta). 31

arvonlisäverodirektiivin 23 33 artiklan, jossa kielletään jäsenvaltioita ottamasta käyttöön luonteeltaan liikevaihtoveron kaltaisia veroja ja maksuja, kanssa ja EY 3 artiklan 1 kohdan g alakohdan sekä EY 10 artiklan (entisen 5 artiklan) kanssa. Esillä oleva asia koski yhtiötä, joka julkaisee ja jakelee mainosilmoituksilla rahoitettua ilmaista tietotekniikkalehteä. Ruotsin lainsäädännön mukaan julkaisija on velvollinen maksamaan veroa mainostilan myynnistä saamistaan tuloista. Lain mukaan verovelvollisuus koskee ainoastaan Ruotsissa julkaistaviksi tarkoitettuja mainoksia. Regeringsrätten viittasi vuonna 1999 antamaansa tuomioon 24, jossa tätä ongelmaa oli käsitelty perinpohjaisesti, ja totesi, ettei kaikki liikevaihtoon kohdistuva verotus ole välttämättä kiellettyä edellä mainitun direktiivin 33 artiklan mukaisesti. Vuonna 1999 antamassaan tuomiossa Regeringsrätten viittasi yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Denkavit antamaan tuomioon 25, jossa yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että kuudennen direktiivin 33 artiklan tarkoituksena on välttää se, että jäsenvaltioissa otetaan käyttöön veroja ja maksuja, jotka vaarantaisivat yhteisen arvonlisäverojärjestelmän toiminnan rasittamalla arvonlisäveron tavoin tavaroiden ja palvelujen liikkuvuutta ja jotka ovat keskeisiltä ominaispiirteiltään arvonlisäveron kaltaisia, vaikka eivät olekaan kaikilta osin samanlaisia. Regeringersrätten totesi vuonna 1999 antamassaan tuomiossa tämän osalta, että Ruotsin lainsäädännössä tarkoitettu mainontaan kohdistettava vero ei ole yleisluonteinen, eikä ole suhteellinen mainosilmoitusten määrän kanssa, eikä sitä peritä tuotannon tai jakelun jokaisessa vaiheessa eikä siihen lasketa arvonlisäveroa. Regeringersrätten päätteli näin ollen, ettei kyseessä ollut arvonlisävero direktiivin 33 artiklassa tarkoitetussa merkityksessä. Regeringsrätten katsoi, ettei esillä olevassa asiassa ollut syytä poiketa sen aiemmin vahvistamasta oikeuskäytännöstä eikä asiasta ollut tarpeen esittää ennakkoratkaisupyyntöä. EY 3 artiklan 1 kohdan g alakohdan ja EY 10 artiklan osalta kantaja totesi, että lehdet oli vapautettu verotuksesta, koska ne oli suunnattu pääasiassa ulkomaisille markkinoille, ja tämän vuoksi niillä oli parempi kilpailuasema kuin pelkästään Ruotsin markkinoille tarkoitetuilla lehdillä. Kantajan mukaan Ruotsi ei ollut oikeutettu soveltamaan edellä kuvatun kaltaista verotusta EY 10 artiklan mukaisen jäsenvaltioiden lojaalisuusvelvollisuuden vuoksi. Regeringsrätten katsoi, ettei esitettyjen väitteiden perusteella voitu päätellä, että lainsäädäntö olisi asianmukaisten yhteisön säännösten vastainen. Lisäksi Regeringsrätten hylkäsi ilman selkeitä perusteita pyynnön ennakkoratkaisukysymyksen esittämisestä. On syytä panna merkille, että Regeringsrätten hylkäsi samana päivänä samoin edellytyksin toisen kanteen 26, joka koski vastaavia olosuhteita ja väitteitä. 2.3.2. EY 234 artiklan kannalta kiinnostavat tuomiot Saksan Bundesverfassungsgericht kumosi 27 Bundesverwaltungsgerichtin antaman tuomion, koska Bundesverwaltungsgericht oli rikkonut perustuslaillista periaatetta, jonka mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi toimivaltaisessa tuomioistuimessa (vahvistettu perustuslain, Grundgesetzin, 101 :n 1 momentin toisessa lauseessa), sillä 23 24 25 26 27 Katso alaviite 20. Regeringsrätten, 26. 2.2000, RÅ 1999-8. Asia C-200/90, tuomio 31.3.1992, Kok. 1992, s. I 2217. Regeringsrätten, 10.4.2000, RÅ 1999 631. Bundesverfassungsgericht, päätös 9.1.2001, 1 BvR 1036/99, <http://www.bverfg.de> 32

perusteella, ettei se ole esittänyt asiasta ennakkoratkaisukysymystä yhteisöjen tuomioistuimelle. Bundesverfassungsgerichtin käsiteltäväksi oli saatettu perustuslakia koskeva kanne, jossa kantajana oli eräs hyväksyttynä lääkärinä toimiva nainen, joka halusi työskennellä sosiaaliturvan taksoja noudattavana lääkärinä Hampurissa. Hampurin kaupungin lääkärilautakunta kuitenkin kieltäytyi myöntämästä hänelle ammattinimikettä yleislääkäri sillä perusteella, ettei hän ollut työskennellyt kokoaikaisesti kuuden kuukauden ajan sosiaaliturvan taksoja noudattavan lääkärin vastaanotolla. Hampurin osavaltiossa (Saksan osavaltiot, Länder, ovat toimivaltaisia Saksan perustuslain suhteen asian laadun perusteella, ratione materiae) direktiivi 86/457/ETY 28 (yleislääkärin erikoistumiskoulutuksesta) ja direktiivi 93/16/ETY 29 (lääkäreiden tutkintotodistusten vastavuoroisesta tunnustamisesta) on pantu täytäntöön siten, että Hampurin kaupungin lääkärilautakunta on edellyttänyt vuodesta 1990, että ammattinimikkeen saamiseksi lääkärin on harjoitettava ammattiaan kokopäiväisesti kuuden kuukauden ajan vahvistetuilla klinikoilla. Tämän lisäksi on työskenneltävä kuusi kuukautta sosiaaliturvan taksoja noudattavan yleislääkärin lääkärin vastaanotolla tai siihen verrattavissa olevalla vastaanotolla. Kantaja täytti ensimmäisen edellytyksen, sillä hän oli työskennellyt vuoden ajan sosiaaliturvataksoja noudattavan yleislääkärin vastaanotolla, mutta osaaikaisesti. Ensimmäisessä oikeusasteessa ja muutoksenhakutuomioistuimessa nostetut kanteet hylättiin. Bundesverwaltungsgericht on puolestaan hylännyt 30 tuomion purkua koskevan valituksen. Bundesverwaltungsgericht perusteli päätöksensä yhteisön oikeuden säädöksellä, jossa edellytetään kokoaikaista kuuden kuukauden harjoittelua yleislääkärin vastaanotolla. Kantaja ei täyttänyt tätä vaatimusta. Yhteisöjen tuomioistuin ei ole ratkaissut, ovatko tällaiset vaatimukset sukupuolen perusteella tapahtuvan välillisen syrjinnän kiellon vastaisia. Vaikka esillä olevassa asiassa sovellettaisiin direktiivissä 76/207/ETY 31 (miesten ja naisten tasa-arvoisesta kohtelusta työssä) vahvistettua välillisen syrjinnän kieltoa, yhteisöjen tuomioistuimelle ei Bundesverwaltungsgerichtin mukaan ollut tarpeen esittää ennakkoratkaisukysymystä. Yhteisön oikeudessa, direktiiveissä 86/457/ETY ja 93/16/ETY, säädetään selkeästi ja kiistattomasti, että yleislääkärin koulutukseen on kuuluttava kokoaikaisesti suoritettuja työjaksoja. Bundesverwaltungsgerichtin mukaan nämä direktiivit syrjäyttävät direktiivin 76/207/ETY niiden yleisten oikeusperusteiden mukaisesti, joiden mukaan erityissäännös syrjäyttää yleissäännöksen ja aikaisemmin syntynyt oikeus myöhemmin syntyneen. Nämä säädökset eivät muutoin riko oikeusvaltion tai yksilöiden perusoikeuksien periaatteita. 28 29 30 Neuvoston direktiivi 86/457/ETY, annettu 15 päivänä 1986, yleislääkärin erikoistumiskoulutuksesta (EYVL L 267, 19.9.1986, s. 26). Neuvoston direktiivi 93/16/ETY, annettu 5 päivänä huhtikuuta 1993, lääkäreiden vapaan liikkuvuuden sekä heidän tutkintotodistustensa, todistustensa ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisen tunnustamisen helpottamisesta (EYVL L 165, 7.7.1993, s. 1). Bundesverwaltungsgericht, tuomio 18.2.1999, 3 C 10/98, Entscheidungen des Bundesverwaltungsgerichts 108, 289. 31 Neuvoston direktiivi 76/207/ETY, annettu 9 päivänä helmikuuta 1976, miesten ja naisten tasaarvoisen kohtelun periaatteen toteuttamisesta mahdollisuuksissa työhön, ammatilliseen koulutukseen ja uralla etenemiseen sekä työoloissa (EYVL L 39, 14.2.1976, s. 40). 33

Bundesverfassungsgericht hyväksyi perustuslakia koskevan kanteen, joka oli nostettu kyseisen tuomion kumoamiseksi, ja viittasi vakiintuneeseen oikeuskäytäntöönsä 32,jonka mukaan yhteisöjen tuomioistuin on perustuslain 101 :n 1 momentin toisessa lauseessa tarkoitettu laillinen tuomioistuin ja jonka mukaan oikeutta asian käsittelyyn toimivaltaisessa tuomioistuimessa rikotaan, jos kansallinen tuomioistuin ei täytä velvollisuuttaan esittää ennakkoratkaisukysymys yhteisöjen tuomioistuimelle. Bundesverfassungsgerichtin mukaan ennakkoratkaisukysymyksen esittämistä koskevaa velvollisuutta rikotaan näin ollen silloin, kun ylimmän oikeusasteen tuomioistuin laiminlyö asianmukaisen velvollisuutensa. Tämä pätee myös silloin, kun yhteisöjen tuomioistuin ei ole vielä vahvistanut oikeuskäytäntöä yhteisön oikeuteen liittyvästä kysymyksestä, joka todennäköisesti ratkaisee asian, tai kun nykyisessä oikeuskäytännössä ei ole vastattu täydellisesti tähän kysymykseen. Perustuslain 101 :n 1 momentin toista lausetta rikotaan, kun toimivaltainen ylimmän oikeusasteen tuomioistuin ylittää sille tällaisissa asioissa uskotun harkintavaltansa tavalla, jota ei voida hyväksyä. Näin voi olla erityisesti, kun vastakkaiset näkemykset syrjäyttävät selkeästi kyseisen tuomioistuimen puolustaman näkemyksen yhteisön oikeuteen liittyvästä kysymyksestä, josta riita-asian aineellinen ratkaisu riippuu. Lisäksi Bundesverfassungsgericht ei voi harjoittaa valvontaa näiden perusteiden nojalla, ellei se tiedä riittävän varmasti syitä, joiden vuoksi ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on tosiasiassa päättänyt olla esittämättä ennakkoratkaisukysymystä yhteisöjen tuomioistuimelle. Näiden perusteiden nojalla Bundesverfassungsgericht totesi, että esillä olevassa asiassa ylimpänä oikeusasteena ollut Bundesverwaltungsgericht laiminlöi velvollisuutensa esittää ennakkoratkaisukysymys yhteisöjen tuomioistuimelle tavalla, jota ei voida hyväksyä. Bundesverfassungsgericht katsoi, että Bundesverwaltungsgerichtin vastasi esittämäänsä kysymykseen yhteisön direktiivien ristiriidasta tavalla, jota ei voida hyväksyä Euroopan oikeusalueella. Bundesverfassungsgericht ratkaisi direktiivin 76/207/ETY sekä direktiivien 86/457/ETY ja 93/16/ETY välisen ristiriidan ottamatta huomioon yhteisöjen tuomioistuimessa tai yhteisön oikeudessa vahvistettua oikeuskäytäntöä ja perusti ratkaisunsa ainoastaan kansalliseen oikeuteen. Bundesverwaltungsgericht ei viitannut yhteenkään yhteisöjen tuomioistuimen antamaan tuomioon, jossa olisi käsitelty näiden direktiivien ristiriitaa, vaikka tällaista oikeuskäytäntöä olisi ollut. Bundesverwaltungsgericht ei ole ilmoittanut, minkä yhteisön oikeuden tekstin perusteella se katsoo voivansa ratkaista säädösten ristiriidan itse Saksan lainsäädännöstä johdettujen periaatteiden (normien ensisijaisuutta ja erityisyyttä koskevien periaatteen) nojalla. Se ei ole myöskään kertonut syitä, joiden perusteella Bundesverfassungsgericht voisi harjoittaa perustuslain 101 :n 1 momentin toisen lauseen mukaista valvontaa. Bundesverfassungsgerichtin mukaan tuomioistuin, joka ei tunne riittävästi yhteisön oikeutta, ei yleensä tunne edellytyksiä, joiden täyttyessä ennakkoratkaisukysymys on esitettävä. Bundesverfassungsgericht katsoi, että Bundesverwaltungsgericht on rikkonut lisäksi ennakkoratkaisukysymyksen esittämistä koskevaa velvollisuuttaan ja perustuslain 101 :n 1 momentin toista lausetta, kun se ei ottanut huomioon, että sukupuolten tasaarvoisen kohtelun periaate kuuluu yhteisöjen tuomioistuimen tunnustamiin yhteisön oikeuden kirjoittamattomiin perusperiaatteisiin. Bundesverfassungsgericht täsmensi, että 32 Bundesverfassungsgericht, päätös 5.8.1998, 1 BvR 264/98, Der Betrieb 1998, 1919 ; Zeitschrift für Wirtschaftsrecht 1998, 1728; Arbeit und Recht 1998, 465; Versicherungsrecht 1998, 1399; Europäische Zeitschrift für Wirtschaftsrecht 1998, 728; Neue Zeitschrift für Arbeitsrecht 1998, 1245. Tähän viitattiin kuudennessatoista vuosikertomuksessa yhteisön oikeuden soveltamisen valvonnasta. 34

miesten ja naisten tasa-arvoisen kohtelun periaate ja siitä johdettava sukupuoleen perustuvan kaiken välittömän ja välillisen syrjinnän kielto kuuluvat yhteisön yleisiin perusperiaatteisiin, jotka ovat yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä kehittyneet yhteisön toimielinten toimien pätevyyttä koskeviksi pakollisiksi arviointiperusteiksi. Kantajan perusoikeuksien suojelu olisi tehotonta, jos Bundesverfassungsgericht ei voisi toimivaltansa rajoitteiden vuoksi tarkastella perusoikeuksiin liittyviä aineellisia kysymyksiä tai jos yhteisöjen tuomioistuin ei voisi valvoa yhteisön johdettua oikeutta yhteisössä taattujen perusoikeuksien osalta siksi, ettei sille ole esitetty ennakkoratkaisukysymystä. Saksan Bundesgerichtshof on antanut lausuntonsa siitä, onko asia, jossa epäillään kansallisten säännösten yhteensopivuutta perustuslain ja yhteisön oikeuden kanssa, saatettava ensin Bundesverfassungsgerichtin käsiteltäväksi vai suoraan yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Esillä olevassa asiassa Bundesgerichtshofiin oli kanneltu Bundeskartellamtin päätöksestä, jossa kiellettiin Berliinin osavaltiota edellyttämästä, että julkisten rakennusurakoiden yhteydessä on maksettava osavaltiossa sovellettavassa työehtosopimuksessa vahvistettua vähimmäispalkkaa. Kyse oli siitä, olivatko Berliinin osavaltion säännökset perustuslain osavaltioiden toimivaltaa ja liittoutumisen perusvapautta (Koalitionsfreiheit) koskevien perustuslain säännösten vastaista. Liittoutumisen perusvapautta koskevissa säännöksissä taataan työmarkkinaosapuolten vapaus vahvistaa työehdot. Lisäksi Bundesgerichtshof epäili osavaltion säännösten yhteensopivuutta palvelujen tarjoamisen vapautta koskevan EY:n perustamissopimuksen 59 artiklan (josta on muutettuna tullut EY 49 artikla) kanssa. Tarkastellessaan säännösten yhteensopivuutta yhteisön oikeuden kanssa Bundesgerichtshof totesi, ettei se pysty ratkaisemaan asiaa itse, vaan asiasta on esitettävä ennakkoratkaisukysymys yhteisöjen tuomioistuimelle. Lisäksi se katsoi, että asia olisi lähettävä ensiksi Bundesverfassungsgerichtille 33, jotta tämä arvioisi säännösten yhteensopivuuden perustuslain kanssa. Ranskan Conseil d'etat lta pyydettiin lausuntoa 31.7.1987 annetun lain nro 87 1127 12 :n nojalla EY 141 artiklan (entinen EY:n perustamissopimuksen 119 artikla) ja miesten ja naisten tasa-arvoista kohtelua sosiaaliturvakysymyksissä koskevan direktiivin 79/7/ETY 34 tulkinnasta. Conseil d'etat totesi 4.2.2000 antamassaan tuomiossa 35,etteisen toimivaltaan kuulunut vastata esitettyyn kysymykseen. Ranskan siviili- ja sotaeläkelain mukaan ainoastaan naiset voivat hyötyä välittömästi oikeudesta eläkkeeseen, kun heidän puolisonsa on vammautunut tai sairastunut parantumattomasti siten, ettei tämä pysty työskentelemään enää missään ammatissa. Kantaja riitautti päätöksen, jonka mukaisesti hänelle ei myönnetty tällaisen järjestelmän etuja, ja esitti kysymyksen Ranskan lainsäädännön ja yhteisön oikeuden yhteensopivuudesta. Asiassa toimivaltainen Tribunal administratif päätti lain sille myöntämän toimivallan mukaisesti saattaa kysymyksen Conseil d'etat n käsiteltäväksi. 33 34 35 Bundesgerichtshof, päätös, 18.1.2000, KVR 23/98, Zeitschrift für Wirtschaftsrecht 2000, 426; Der Betrieb 2000, 465; Wettbewerb in Recht und Praxis 2000, 397; Neue Zeitschrift für Arbeitsrecht 2000, 327; Wertpapier-Mitteilungen 2000, 842; Juristen-Zeitung 2000, 514; Deutsche Verwaltungsblätter 2000, 1056; Zeitschrift für deutsches und internationales Baurecht 2000, 316, ja Zeitschrift für das gesamte öffentliche und private Baurecht 2000, 1736. Neuvoston direktiivi 79/7/ETY, annettu 19 päivänä joulukuuta 1978, miesten ja naisten tasaarvoisen kohtelun periaatteen asteittaisesta toteuttamisesta sosiaaliturvaa koskevissa kysymyksissä (EYVL L, 10.1.1979, s. 24). Conseil d'etat, lausunto 4.2.2000, Mouflin, Revue française de droit administratif 2000, s. 468. 35

Conseil d'etat totesi, että siltä pyydettyyn tulkintaan liittyy samankaltainen ongelma kuin asiaan Griesmar 36, joka on ollut sen käsiteltävänä ja jossa oli kyse lapsille maksettavista vastaavista hyvityksistä, joiden edunsaajia voivat olla myös naiset. Conseil d'etat palautti mieliin, että se oli esittänyt kyseisestä asiasta ennakkoratkaisukysymyksen yhteisöjen tuomioistuimelle selvittääkseen, onko EY:n perustamissopimuksen 119 artiklassa (josta on tullut EY 141 artikla) tarkoitettu käsite palkka tulkittava siten, että se kattaa myös sellaiset eläkkeet, jotka myönnetään Ranskan siviili- ja sotilaseläkelain mukaisesti, vai olisiko tällaiset eläkkeet tulkittava direktiivin 79/7/ETY mukaisiksi sosiaaliturvaetuuksiksi. Conseil d'etat katsoi, että myös Tribunal administratifin on arvioitava nämä seikat huomioon ottaen, katsooko se tuomion antamisen kannalta tarpeelliseksi pyytää yhteisöjen tuomioistuimelta ennakkoratkaisua siitä, estävätkö asianmukaiset yhteisön oikeuden säännökset siviili- ja sotilaseläkelaissa tarkoitetun erilaisen kohtelun. Tribunal administratif esitti ennakkoratkaisukysymyksen yhteisöjen tuomioistuimelle 37. Italian Corte di cassazione antoi ratkaisunsa siitä, onko asian käsittelyä lykättävä, kunnes yhteisöjen tuomioistuin vastaa esillä olevaan asiaan vaikuttaviin kysymyksiin. Tribunale di Bologna keskeytti asian käsittelyn siviiliprosellilain (Codice di procedura civile) 295 :n nojalla, koska esillä olevan riita-asian ratkaisu riippui yhteisön oikeuden sellaisten säännösten tulkinnasta, joista oli jo esitetty ennakkoratkaisukysymys yhteisöjen tuomioistuimelle. Tribunale di Bologna ei näin ollen katsonut tarpeelliseksi esittää asiasta uutta ennakkoratkaisukysymystä yhteisöjen tuomioistuimelle. Corte di cassazione kumosi lykkäysmääräyksen 14.9.1999 antamallaan tuomiolla 38. Näin tehdessään Corte di cassazione tulkitsi EY 234 artiklaa siten, että muun kuin ylimmän kansallisen tuomioistuimen, jonka on arvioitava, liittyykö riita-asian ratkaisuun yhteisön oikeuden tulkintaa koskeva kysymys, on joko esitettävä ennakkoratkaisupyyntö yhteisöjen tuomioistuimelle ja lykättävä tuomionsa antamista tai ratkaistava kysymys itse. Kyseinen tuomioistuin ei kuitenkaan voi vain lykätä asian käsittelyä odottaessaan yhteisöjen tuomioistuimelta vastausta jonkin muun tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen, koska tällaisen menettelyn mukaisesti kanteen käsittelyä voitaisiin lykätä tarkoituksenmukaisuussyistä, mikä on siviiliprosessilain 295 :n vastaista ja mikä estäisi asianosaisten osallistumisen yhteisöjen tuomioistuimessa vireillä olevaan menettelyyn. Yhdistyneen kuningaskunnan House of Lords teki asiassa R. vastaan Secretary of State for Health ym, ex parte Imperial Tobacco Ltd ym. määräenemmistöpäätöksen 39,jonka mukaisesti kysymystä siitä, sovelletaanko kansallista vai yhteisön oikeutta, ei voida ratkaista esittämättä ennakkoratkaisupyyntöä yhteisöjen tuomioistuimelle silloin, kun kansallista tuomioistuinta pyydetään ratkaisemaan vaatimus, joka koskee jäsenvaltion hallitukselle osoitettavaa kieltoa hyväksyä säännöksiä direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä direktiivin täytäntöönpanon siirtymäajan aikana. Useat tupakkayhtiöt ovat vedonneet High Courtiin sellaisen määräyksen antamiseksi, jolla kielletään hallitusta hyväksymästä tupakkatuotteiden mainonnasta ja niiden hyväksi 36 37 38 39 Vireillä oleva asia C-366/99 (EYVL C 366, 18.12.1999, s.16). Vireillä oleva asia C-206/00 (EYVL C 211, 22.7.2000, s.12). Corte di cassazione, Sezione II civile, 14.9.1999, nro 9813, Caribo contre Ministero delle Finanze. House of Lords, 7.12.2000, R v. Secretary of State for Health and others, ex parte Imperial Tobacco Ltd and others, Daily Law Notes. 36

tapahtuvasta sponsoroinnista annetun direktiivin 98/43/EY 40 täytäntöön panevia säännöksiä, kunnes yhteisöjen tuomioistuin on antanut ratkaisunsa kyseisen yhteisön säädöksen pätevyydestä. High Court hyväksyi pyynnön ja katsoi, että vaatimukseen sovelletaan kansallisen oikeuden periaatteita, koska direktiivin täytäntöönpanon määräaika on vasta 30.7.2001. Court of Appeal muutti High Courtin päätöstä määräenemmistöllä ja katsoi, että asiaan sovelletaan yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Zuckerfabrik antamassa tuomiossa 41 vahvistamia yhteisön oikeuden periaatteita. Court of Appeal totesi myös, etteivät tupakkayhtiöt olleet näyttäneet toteen, että kieltomääräyksen antamatta jättäminen aiheuttaisi niille korjaamatonta haittaa. Tällä välin Saksan hallitus oli nostanut direktiiviä 98/43/EY koskevan kumoamiskanteen. Kumoamiskanteen yhteydessä julkisasiamies Fennelly ehdotti 15.6.2000 antamassaan ratkaisuehdotuksessa, että yhteisöjen tuomioistuin kumoaisi direktiivin, koska yhteisö ei ole toimivaltainen antamaan direktiiviä tälle osoitetun oikeusperustan nojalla. Kun julkisasiamies oli antanut ratkaisuehdotuksensa, Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus päätti olla panematta direktiiviä täytäntöön Yhdistyneessä kuningaskunnassa ennen kuin yhteisöjen tuomioistuin antaa asiassa tuomion. (Yhteisöjen tuomioistuin totesi direktiivin pätemättömäksi 5.10.2000 antamassaan tuomiossa 42.) House of Lordsia pyydettiin ratkaisemaan, onko kansallisen tuomioistuimen välitoimia myöntäessään sovellettava kansallisen vai yhteisön oikeuden perusteita. Määräenemmistöllä hyväksytyssä lausunnossa Lord Slynn of Hadley totesi, että sellainen kanta on perusteltavissa, jonka mukaan kaikki välitoimia koskevat vaatimukset muodostavat yhteisön oikeutta koskevan kysymyksen, jos direktiivi on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä ennen täytäntöönpanon määräajan umpeutumista, ja että näin olisi myös sellaisia välitoimia koskevien vaatimusten osalta, joilla pyritään estämään direktiivin täytäntöönpano. Lord Slynn of Hadley lisäsi, ettei analyysi sulje kuitenkaan pois mahdollisuutta, että kansallinen tuomioistuin hyväksyy kansallista hallitusta vastaan suunnatut välitoimet siinä tapauksessa, että yhteisön oikeudessa vahvistetut perusteet täyttyvät, vaikka edellä mainitussa asiassa Foto-Frost vahvistetun oikeuskäytännön mukaan ainoastaan yhteisöjen tuomioistuin on toimivaltainen toteamaan direktiivin pätemättömäksi. Lisäksi Lord Slynn of Hadley totesi, että vaikka edellä mainitussa Zuckerfabrik-tuomiossa ja kansallisessa oikeudessa vahvistetut perusteet näyttävät olevan suurelta osin päällekkäisiä, niissä voi kuitenkin olla eroja, jotka liittyvät erityisesti siihen, missä määrin taloudelliset haitat otetaan huomioon. Mikäli House of Lords olisi joutunut vastaamaan kysymykseen, sovelletaanko esillä olevassa asiassa yhteisön oikeutta ja mikä on sen soveltamisala, sen olisi ollut tarpeen ja välttämätöntä esittää ennakkoratkaisukysymys yhteisöjen tuomioistuimelle voidakseen antaa tuomion esillä olevassa asiassa. Lord Slynn of Hadley lisäsi, että harmia, joka aiheutuu siitä, ettei kysymystä ole ratkaistu, lieventää jonkin verran se, että tämäntyyppisen hakemuksen yhteydessä on otettava huomioon asian kaikki näkökohdat. Yhdistyneen kuningaskunnan Court of Appealin käsiteltäväksi saatettiin kanne ennakkoratkaisukysymyksen esittämistä koskevan päätöksen vuoksi. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimena High Courtin käsiteltäväksi saatettiin riita-asia, joka koski 40 41 42 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 98/43/EY, annettu 6 päivänä heinäkuuta 1998, tupakkatuotteiden mainontaa ja niiden hyväksi tapahtuvaa sponsorointia koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä (EYVL L 213, 30.7.1998, s. 9). Asiat C-143/88 ja C-92/98, tuomio 21.2.1991 (Kok. 1999, s. I-415). Asia C-376/98, Saksa ym. v. parlamentti ja neuvosto, tuomio 5.10.2000, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa. 37

lääkevalmisteiden rinnakkaistuontia. High Court katsoi tarpeelliseksi esittää asiaa koskevia ennakkoratkaisukysymyksiä yhteisöjen tuomioistuimelle 43.LisäksiHighCourt hylkäsi eräiden asianosaisten esittämän pyynnön 44, joka koski lupaa valittaa ennakkoratkaisukysymyksen esittämisestä tehdystä päätöksestä. Asianosaiset hakivat tämän jälkeen Court of Appealilta muutoksenhakulupaa. Court of Appeal myönsi, että kantajien esittämät perusteet, jotka koskivat oikeuden tulkintaa esillä olevassa asiassa, olivat todennäköisesti paikkansapitäviä, mutta hylkäsi pyynnön 45. Tässä yhteydessä se täsmensi, että High Court oli perustellusti arvioinut, etteivät esillä olevassa asiassa esitetyt kysymykset olleet selviä ja että joko High Courtin tai jonkin toisen tuomioistuimen oli tarpeen esittää asiasta ennakkoratkaisukysymys yhteisöjen tuomioistuimelle. Lisäksi Court of Appeal katsoi, että vaikka muutoksenhakulupa myönnettäisiin, olisi hyvin epätodennäköistä, että esitettyihin kysymyksiin voitaisiin vastata niin selkeästi, ettei ennakkoratkaisukysymystä olisi tarpeen esittää. Lopuksi Court of Appeal totesi, että päätöstä ennakkoratkaisukysymyksen esittämisestä ei tule tehdä ennen kuin kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevassa menettelyssä ollaan päästy siihen vaiheeseen, että tuomioistuin voi täsmentää esitettäviin kysymyksiin liittyvät tosiseikat ja oikeussäännöt. Court of Appealin mukaan tämä vaihe oli saavutettu High Courtin antaman tuomion jälkeen. High Court saattoi näin ollen tosiseikat esitettyään käyttää harkintavaltaansa ja päättää, oliko asiasta syytä esittää ennakkoratkaisukysymys yhteisöjen tuomioistuimelle vai oliko asia jätettävä muutoksenhakutuomioistuimen käsiteltäväksi. Court of Appeal ilmoitti, ettei se voinut puuttua High Courtin harkintavallan käyttöön, ellei tuomioistuin ole jättänyt huomioimatta jotain seikkaa, joka sen olisi pitänyt ottaa huomioon, tai jos se vastaavasti on ottanut huomioon epäolennaisia seikkoja taikka sen päätös on ollut selvästi virheellinen. Esillä olevassa asiassa yksikään näistä ehdoista ei täyttynyt. Court of Appeal hylkäsi siten muutoksenhakulupaa koskevan hakemuksen, ja asia on edelleen vireillä yhteisöjen tuomioistuimessa 46. Saksan esimerkin kaltainen mahdollisuus hakea kahta ennakkoratkaisua on myös Benelux-valtioissa. Nämä kolme jäsenvaltiota ovat tehneet sopimuksen, jossa tietyistä aihepiireistä säädetään yhteisillä yhdenmukaisilla laeilla, jotka vastaavat kansallisia lakeja. Tällaisia lakeja ovat muun muassa tavaramerkkioikeutta koskeva yhdenmukainen Benelux-laki 47 ja malleja koskeva yhdenmukainen Benelux-laki 48, joiden nojalla myönnetään tavaramerkkejä ja malleja koskevat oikeudet yhdenmukaisen suojan varmistamiseksi kaikissa kolmessa maassa. Yhdenmukaisuuden takaamiseksi Beneluxmaiden tuomioistuimen perussäännön 49 6 :ssä säädetään Benelux-maiden 43 44 45 46 47 48 49 High Court of Justice (England and Wales), Chancery Division, Patents Court, 28.2.2000, Glaxo Group Ltd and others contre Dowelhurst Ltd and Swingward Ltd, Common Market Law Reports 2000, Vol. 2, s. 571 652. High Court of Justice (England and Wales), Chancery Division, Patents Court, 7.3.2000, Glaxo Group Ltd and others contre Dowelhurst Ltd and Swingward Ltd, Common Market Law Reports 2000, Vol. 2, s. 660 664. High Court of Justice (England and Wales), Chancery Division, Patents Court, 29.3.2000, Glaxo Group Ltd and others contre Dowelhurst Ltd and Swingward Ltd, Common Market Law Reports 2000, Vol. 2, s. 664 671. Vireillä oleva asia C-143/00 (EYVL C 233, 12.8.2000, s.12). Traktatenblad 1983, nro 187; Mémorial belge, 14.10.1969, muutettu 2.12.1992 hyväksytyllä pöytäkirjalla, Traktatenblad 1993, nro 12. Traktatenblad 1966, nro 292. Traité relatif à l institution et au statut d une Cour de justice Benelux (sopimus Benelux- 38