Terrorismin merkitys Lähi-idässä Anssi Kullberg, marraskuussa 2009 1 Lähi-itä on nimensä mukaisesti lähellä. Myöhäisantiikista alkaneesta uskonnollisesta kahtiajaosta huolimatta Välimeren piiri muodostaa varsin yhtenäisen kulttuuripiirin ja historiallisen jatkumon, joka määrittää sekä Euroopan että Lähi-idän historiaa. Turkki on jo monessa suhteessa Eurooppaa ja arabimaailma on Euroopan nopeimmin kasvava ja tulevaisuudessa tärkein naapurusto. Jos Suomelle on tärkeää ymmärtää Venäjää, Euroopalle on vähintään yhtä tärkeää ymmärtää islamilaista maailmaa, joka avautuu heti mantereemme etelä- ja kaakkoispuolella, ja yhä enemmän myös omissa kaupungeissamme. Arabia saattaa jo lähitulevaisuudessa kuulua Euroopan laajimmalle levinneisiin kieliin. Lähi-idän maat kärsivät terrorismista. Esimerkiksi Egyptille ja Libanonille turismi on tärkeä osa taloutta. Lähi-idässä asuva saa kuitenkin jatkuvasti selitellä ihmetteleville maanmiehilleen, kuinka turvallista siellä on asua, yleensä turvallisempaa kuin samankokoisessa eurooppalaisessa kaupungissa. Koska median huomio keskittyy vain kriisipesäkkeisiin ja väkivallan purkauksiin, saamme varsin harhaanjohtavan kuvan siitä, millaiset asiat hallitsevat normaalia elämää arabimaissa. Tästä syystä on tärkeää todeta, että terrorismi ei ole kovin keskeinen asia Lähi-idän politiikan ymmärtämisessä, saati kulttuuripiirre. Vaikka on monia asioita, jotka herättävät yleistä ja kollektiivista turhautumista niin kutsutulla arabikadulla (arabimaiden yleisessä mielipiteessä), on syytä muistaa, että terrorismi on aina suunnitelmallista toimintaa, ei spontaaneja väkivallanpurkauksia. Sitä harjoittavat yleensä kurinalaiset ryhmät, joilla on konspiratiivinen maailmankuva ja jotka pyrkivät toiminnassaan soveltamaan tiedustelupalvelujen ja erikoisjoukkojen toimintatapoja. Vaikka terrorismi on taktiikkaa, se ei ole ideologisesti neutraalia välineistöä: Terrorismin käyttö on keskittynyt liikkeisiin, jotka haastavat vakiintunutta valtaa se on siis radikaalia ja vallankumouksellista, ei juuri koskaan konservatiivista. Terrorismia ovat käyttäneet kansalliset itsenäisyysliikkeet miehittäjiä ja sellaisiksi koettuja vastaan. Jos erilaiset kansalliset itsenäisyystaistelut jätetään huomiotta, terrorismin käyttö on ollut äärimmäisen keskittynyttä kahteen ideologiseen suuntaukseen: radikaaliin sosialismiin (ml. anarkismi) ja viime aikoina radikaaliin islamismiin. Poikkeuksia toki on äärioikeisto, äärihindut, äärikristityt ja äärijuutalaiset mutta arabimaissa vähän. Maailmanhistoriasta puuttuvat Adam Smithin vapaakauppaprikaatit. Kylmän sodan aikana terrorismia tuki ja harjoitti lähinnä vain toinen osapuoli. Länsileiri suosi muita taktiikkoja. Nykyisin tuntemiemme Lähi-idän terroristijärjestöjen juuret ovat kylmän sodan ajalla. Palestiinalainen terrorismi muodostui käsitteeksi 60 70-luvuilla ja kun mustan syyskuun jälkeen palestiinalaiset häädettiin Jordaniasta, heidän taistelunsa syöksi myös Libanonin sisällissotaan. Libanonin Bekaan laaksosta tuli vuosikymmeniksi maailman terroristijärjestöjen koulutus- ja verkostoitumisalue. Nykyisin Bekaan laakso on keskisiä osiaan lukuun ottamatta pääosin Hizbullahin kontrollissa, vaikka Libanonin armeija ja poliisivoimat ovatkin pyrkineet vahvistamaan omaa asemaansa. 1 Artikkeli on julkaistu Maanpuolustus-lehdessä no. 90, 4/2009, lukuun ottamatta erillistä lukua Ongelmallinen määrittely, joka ei mahtunut mukaan julkaistuun versioon.
Lähi-idässä kylmä sota ei oikeastaan ole edelleenkään ohi, vaan se on vasta vähittäin muuttanut muotoaan. Itä-Euroopassa vuosina 1989 1991 koettu kylmän sodan autoritääristen regiimien romahdus ei ulottunut Lähi-itään ennen kuin vasta kolmannen aallon aikana, jolloin Libanonin seetrivallankumous keväällä 2005 liittyi jatkoksi Georgian ja Ukrainan vallankumouksille. Koska läntistä hegemoniaa vastaan suuntautunut kylmä sota jatkuu toisessa muodossa, monet sen taktiikoista ovat jatkuneet myös terrorismi. Se suuntautuu Lähi-idässä ensisijaisesti länsimielisiä arabihallituksia vastaan, unohtamatta suoraan Israelia ja Yhdysvaltain joukkoja vastaan tehtyjä iskuja. Viime vuosina terroristisia taktiikkoja on käytetty erityisesti Libanonin demokraattisesti valittujen hallitusten toimintakyvyn halvauttamiseen ja Irakin hallituksen horjuttamiseen. Lukuisia yksittäisiä salahankkeita on paljastunut Egyptin, Saudi-Arabian, Jordanian ja Marokon hallituksia vastaan. Myös palestiinalaispuolueiden valtataisteluun on kuulunut terrorismi. Kylmän sodan aikana muodostuneen arabinationalistisen ja sosialistisen terrorismin rinnalle alkoi 1980- luvulta lähtien nousta islamistinen ääriliikehdintä, jonka juuria voi toki etsiä kaukaa keskiajaltakin, mutta poliittisessa mielessä näkökulma kannattaa ulottaa ennen kaikkea Muslimiveljeskunnan syntyyn. Muslimiveljeskunnan tärkein ideologi Sayyid Qutb loi pääosan siitä synteesistä, jolle moderni islamistinen ääriliikehdintä on rakentunut, yhdistäen vasemmistolaisen vallankumouksellisuuden politisoituihin islamin doktriineihin. Qutbiin verrattuna myöhemmät jihadismin teoreetikot Ayman az-zawahiriä myöten ovat sittenkin lähinnä operationalisoineet Qutbin ideologiaa. Toisin kuin usein harhaanjohtavasti väitetään, al-qa ida ei syntynyt Yhdysvaltain tuesta afgaanien vastarinnalle neuvostomiehitystä vastaan, vaan se on Qutbin opetuksia seuranneiden pääosin Pohjois- Afrikasta ja Lähi-idästä kotoisin olleiden henkilöiden luomus. Järjestöä kylläkin rakennettiin Afganistanin rintamalla Pakistanin Peshawarissa ja myöhemmin Sudanissa, jonne järjestö muutti melkein heti neuvostojoukkojen vetäydyttyä Afganistanista, mutta on erittäin tärkeää ymmärtää jyrkkä ero afgaanien kansallisen vastarintataistelun ja al-qa idan internationalistisen ideologian välillä. Alkuperäinen al-qa ida ja sen lukuisat löyhästi verkostoituneet seurannaisjärjestöt käyttävät konfliktialueita hyväkseen, mutta niiden varsinainen mielenkiinto on maailmanpolitiikassa. Tällä hetkellä voidaan sanoa, että jihadismi on terrorismia harjoittavien ääriliikkeiden suosituin ideologinen viitekehys. Muslimiveljeskunnan aikaisesta poliittisesta islamismista on muutamassa vuosikymmenessä siirrytty islamilaisen vallankumousopin kautta huippumoderniin verkostomaiseen ja piensolujen kautta toimivaan jihadiin, jonka toiminta-alue ei ole sidottu maantieteeseen eikä mihinkään tiettyyn kulttuuripiiriin, ellei sitten kuvitteellista ja hyvin yleistä islaminuskoista ummaa sellaiseksi katsota. On tärkeää muistaa, että vaikka jihadistit väittäisivät olevansa umman asialla, he eivät sitä tietenkään ole. Jihadistien käsitys ummasta vertautuu vallankumouksellisen etujoukon, kommunistien, käsitykseen kansainvälisestä proletariaatista, jonka asiaa erilaiset ääriryhmät katsoivat olevansa oikeutettuja ajamaan keinoja kaihtamatta. Jihadistit kuvittelevat itsensä samalla tavoin tietyn miljardipäisen ihmisjoukon esitaistelijoiksi islaminvastaista maailmansalaliittoa vastaan. Toimijakenttä Todettuamme jo, että terrorismi ei ole Lähi-idän politiikassa kovin keskeisessä osassa, on syytä vielä asettaa eri toimijat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Terrorismia harjoittavia toimijoita on Lähi-idässä erilaisia ja riippuu oikeastaan täysin näkökulmasta, mitä niistä pidämme uhkaavimpana.
Ensinnäkin, valtiot harjoittavat terrorismia. Se on tehokas ase provokaatioissa ja salahankkeissa naapurimaita ja poliittisia vastustajia vastaan, ja yleensä vastuullisuus on kiistettävissä. On syytä kiinnittää huomiota erityisesti siihen, että monet yksittäisiskut samoin kuin kohdistetut terroristiset salamurhat Lähiidässä tapahtuvat ilman, että mikään taho, varsinkaan tunnettu terroristijärjestö, ottaisi niistä julkisesti vastuun. Vanha kunnon cui bono kuka hyötyy on aina hyvä kysymys, vaikkei asioita voitaisikaan todistaa oikeussalissa, etenkin jos rikostutkinta ja tiedustelu ovat politisoituneita. Toiseksi, tietyt terroristijärjestöt ovat paljon enemmän kuin terroristijärjestöjä. Terrorismi on osa niiden arsenaalia, muttei useinkaan edes keskeisin osa. Alueen ja todennäköisesti koko maailman voimakkain ja parhaiten organisoitu ääriryhmä Hizbullah on tästä hyvä esimerkki. Se osallistuu Libanonin hallituksiin, vaikka harjoittaakin oppositiopolitiikkaa. Sillä on oma modernisti varustettu armeija, erittäin tehokas tiedustelupalvelu, sofistikoitu tekninen osaaminen esimerkiksi elektronisessa tiedustelussa, ammattimainen media- ja propagandakoneisto ja lisäksi Hizbullah tekee hallitsemillaan shiialaisilla alueilla lähestulkoon kaikkea sitä, mitä valtio yleensä tekee, sosiaali- ja terveyspalveluista koululaitokseen ja moskeijoihin. Sillä on myös erittäin laaja kansainvälinen verkosto, joka ulottuu Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa toimivista liikemiehistä Etelä-Amerikan huumekauppaan, Länsi-Afrikan timantteihin ja yhteistyöhön mitä erilaisimpien kansainvälisten ääriliikkeiden ja salakuljetusverkostojen kanssa. Hizbullah on sotilaallisesti suorituskykyisempi kuin Libanonin virallinen armeija, minkä lisäksi se kykenee Libanonin turvallisuusorganisaatioiden hyväksikäyttöön agenttiverkostonsa ja pelottelemalla tapahtuvan suostuttelun avulla. Joka ei tee yhteistyötä vastarinnan kanssa, voidaan koska vain murhata. Myös hänen lähiomaisilleen voi tapahtua kauheita asioita. Samalla on kuitenkin tärkeä muistaa, että Hizbullahilla ei ole Libanonissa valtamonopolia, vaan muut puolueet pystyvät patoamaan sen vaikutusvaltaa maan herkässä sisäisessä kauhun tasapainossa. Ei siis voida väittää, että Hizbullah hallitsee Libanonia. Pikemminkin osuva kuvaus on, että se on valtio valtiossa. Sama pätee myös Hamasiin, joka toteutti Gazan kaistaleella vallankaappauksen vuonna 2007. Hizbullahin tavoin Hamas on aseellinen taistelujärjestö, jonka arsenaaliin myös terroristiset taktiikat kuuluvat, mutta myös poliittinen puolue ja enenevässä määrin valtiollisia toimintoja Gazassa pyörittävä byrokratia. Hamas ei ole yhtä suorituskykyinen kuin Hizbullah eikä yhtä penetroimaton mutta se on silti pystynyt kasvattamaan vaikutusvaltaansa palestiinalaisten keskuudessa etenkin Fatahin kustannuksella. Gazan lisäksi Hamas hallitsee palestiinalaiskenttää Syyriassa, joka tukee järjestöä ja isännöi Hamasin johtoa Damaskoksessa. Libanonin leireillä Hamas on vielä heikko. Siellä Fatah on nykyisin läheisessä yhteistyössä hallituksen kanssa ja siten Hizbullahin vastustaja. Hizbullah ja Hamas ovat läheisiä ja keskenään koordinoivia liittolaisia ja niillä on samat kansainväliset tukijat ennen kaikkea Iran ja Syyria. Hizbullah on kuitenkin shiialainen ja Hamas sunnalainen. Molemmat ovat islamistisia ryhmiä, mutta Iranin, Syyrian, Hizbullahin ja Hamasin liitto ei ole uskonnollinen vaan poliittinen. Se pohjaa yhteisiin ulkopoliittisiin tavoitteisiin, ennen kaikkea Yhdysvaltain ja Israelin mutta myös länsimielisten arabihallitusten vastustamiseen. Hizbullah ja Hamas ovat niin merkittäviä toimijoita, että esimerkiksi Syyria ei voi sivuuttaa niitä ulkopolitiikassaan. Hizbullahin ja Hamasin lisäksi Lähi-idässä toimii suuri joukko aseellisia äärijärjestöjä. Joillain niistä, kuten PFLP-GC:llä, on huomattaviakin määriä infrastruktuuria ja esimerkiksi hallinnassaan leirejä. Useimmat niin kutsutut uudet ryhmät ovat kuitenkin salafilaisia jihadistiryhmiä, joiden riippuvuutta valtiollisista toimijoista ei voida osoittaa yhtä selvästi kuin PFLP-GC:n tai Jihad al-islamin kohdalla. Jihadistiset ryhmittymät ovat tyypillisesti kymmenistä tai korkeintaan sadoista militanteista koostuvia ääriryhmiä, jotka
joutuvat elämään joko kokonaan salaista elämää tai jonkin isomman ryhmän siipien suojissa. Monet tällaiset ryhmät saavat elää Hizbullahin, Hamasin ja PFLP:n siipien suojissa, kunhan eivät uhkaa isompaa järjestöä. Pienjärjestöjen iskuista ja provokaatioista, esimerkiksi Israeliin ammutuista kranaateista, on isommille järjestöille usein se etu, että ne voivat kiistää oman vastuunsa. Salafilaiset ryhmät eivät ole toimintakyvyltään sitä luokkaa, että ne pystyisivät nykytilanteessa vallankaappaukseen tai hallitusten sotilaalliseen haastamiseen, mutta pohjoislibanonilaisen Nahr al-baridin leirin konflikti Fatah al-islamia vastaan osoitti kouriintuntuvasti, kuinka vaikeaa ja kallista pienenkin ääriryhmän sotilaallinen kukistaminen on, jos se on päässyt johonkin pesiytymään ja sillä on mittava aseistus. Tästä johtuen useimmat arabimaat pyrkivät toisaalta varhaisessa vaiheessa soluttamaan ja kontrolloimaan kehkeytyviä ääriliikkeitä ja joutuvat toisaalta jossain määrin katsomaan niiden olemassa oloa läpi sormiensa ja toivomaan, että niiden toiminta keskittyisi jotakuta muuta vastaan, esimerkiksi Irakia. Libanonissa yksi iso islamistipuolue, Hizbullah, dominoi shiialaista radikaalin politiikan kenttää, varmistaen että mikäli jokin sirpaleryhmä lähtisi sitä itseään radikaalimmalle tielle sen reviirillä, tällainen ryhmä eliminoitaisiin nopeasti. Onkin tärkeää ymmärtää, että Libanonissa pienten ja sirpaloituneiden sunnalaisten ääriryhmien kirjo on seurausta nimenomaan siitä, että sunnalaisella puolella vallitseva puolue, Tayyar al- Mustaqbal, on sekä länsimielinen että sekulaari. Libanonin Muslimiveljeskunta, Jama at al-islamiyya, on jakautunut kahtia maltillisempaan Faisal Mawlawin siipeen, joka on liitossa Mustaqbalin kanssa, ja radikaalimpaan syyrialaismieliseen siipeen, jota johtaa Qutbin entinen oppilas Fathi Yakan. Samalla tavoin sunnalaiset islamistit ovat enenevässä määrin jakautuneet muissakin arabimaissa poliittisesti enemmän kuin uskonnollisesti. Syyrian autoritäärinen hallitus on tiukasti pienen sekulaarin alawiittilahkon käsissä ja pelkää kuollakseen maan suuren sunnalaisen enemmistön valtaannousua. Syyrian oman Muslimiveljeskunnan jäsenyydestä saa Syyriassa kuolemantuomion ja järjestö pitää nykyisin päämajaansa Lontoossa, maltillistuttuaan huomattavasti Haman päivistä. Samaan aikaan Syyria tukee poliittisista syistä Muslimiveljeskuntien radikaalimpia siipiä Libanonissa, Jordaniassa ja Egyptissä. Kaikissa kolmessa maassa Muslimiveljeskunta on pääosin asemoitunut oppositioon, mutta jakautunut demokratian puitteissa toimivaan maltilliseen siipeen ja militanttiin radikaalisiipeen. Lisäksi kaikissa mainituissa maissa salafilaiset jihadistit ovat muodostuneet erilliseksi sunnalaisten sirpaleryhmien joukoksi, joka vastustaa kaikkia hallituksia ja kaikkia vakiintuneita puolueita. Lähi-idän köyhimmässä valtiossa Jemenissä ääriliikkeiden salahankkeet ovat useaan otteeseen ajaneet maan vakavaan epävakauteen. Al-Qa idan ensimmäinen nousukausi Jemenissä ajoittui vuosien 2000 2003 välille. USS Colea vastaan tehdyn iskun jälkeen al-qa ida tuhottiin Jemenin ja Yhdysvaltain yhteistoimilla lähes kokonaan pidättämällä ja surmaamalla sen jäseniä. Jemenin al-qa ida heikkeni vastatoimien paineessa. Monet sen jäsenistä siirtyivät Irakiin ja osa jäi Jemeniin istumaan tuomioitaan; monet aktiivisolut hajaantuivat ilman kokeneempia ja keskeisiä jäseniä. Toinen vaihe käynnistyi suuren vankilapaon myötä helmikuussa 2006 ja siitä lähtien Arabian niemimaan al-qa ida on ollut yksi alueen vaarallisimmista jihadistiryhmistä ja toteuttanut useita iskuja sekä Jemenin intressejä että länsimaita ja turisteja vastaan. Nykyisellään se on ehkäpä puoliautonomisten solujen rakennelma, jonka operatiiviset solut ovat kevyitä yksikköjä ja niiden operaatiojohtajat pitävät matalaa profiilia keskusjohdon hoitaessa propagandan. Jihadistit ovat hyödyntäneet paikallista konfliktia, saidilaiskapinaa, ja Jemenistä on tullut Saudi-Arabiaa vastaan suunnattujen salahankkeiden tukialue. Kun Pohjois- ja Itä-Afrikassa on muodostunut suuria islamistisia slummeja, joissa islamistiryhmät ovat ottaneet hallintaansa kodinturvatoiminnan ja suojelurahan keräämisen, Lähi-idässä kehitys ei ole edennyt
yhtä pahaksi. Poikkeuksena tästä ovat kuitenkin palestiinalaisleirit, jotka erityisesti Libanonissa mutta myös Jordaniassa ovat usein hallituksen kontrollin ulkopuolella. Terrorismin asiantuntijat ovat olleet näistä leireistä huolissaan vuosikausia, mutta Nahr al-baridin esimerkki ei houkuttele hallituksia sotilaallisiin ratkaisuyrityksiin ennen kuin se on välttämätöntä. Kumpi on vaarallisempi: erinomaisesti organisoitu valtiomainen toimija, jolla on sotilaallinen kapasiteetti valtioiden uhmaamiseen, oma tiedusteluverkosto ja alueellinen poliittinen painoarvo, vai joukko hajanaisia soluja, joita kukaan ei oikein kontrolloi? Uhat ovat erityyppisiä. On selvää, että Hizbullah ja Hamas muodostavat suoremman turvallisuuspoliittisen uhan alueen valtioille, mutta niiden kanssa voidaan neuvotella ja niillä on menetettävää, mikä rajoittaa niiden toimintamahdollisuuksia samaan tapaan kuin hallitukset joutuvat miettimään toimiaan. Pienet jihadistiset solut ovat suuressa pelissä vähämerkityksisiä, mutta meidän eurooppalaisesta näkökulmastamme ne ovat juuri niitä hallitsemattomia kaaosvoimia, jotka saattavat vaikka keksiä räjäyttää jotain Helsingissä. Torjunta Suomelle terrorismi on marginaalinen ongelma ainakin toistaiseksi. Kolme tärkeintä turvallisuushaastettamme tiedetään. Kansainvälisen luonteensa vuoksi terrorismi avaa kuitenkin yhteistyön ovia, liittoutumattomallekin. Lisäksi terrorismin häilyvät raja-aidat erilaisiin konfliktialueilla tapahtuvan aseellisen toiminnan muotoihin antavat aihetta ainakin rauhanturvaajillemme tuntea ilmiötä. Ääriliikkeiden ja niihin nojaavien salahankkeiden torjunnassa viranomaisyhteistyö omassa maassa ja ulkomailla on tärkeää. Tarvitaan avauksia myös Euroopan ulkopuolelle. Se auttaa myös paremmin ymmärtämään, mistä puhutaan, ja kasvattaa omaa kapasiteettiamme ja osaamistamme. Sotilaallisilla ratkaisuilla voidaan syöstä pahoja regiimejä vallasta, esimerkkeinä Taliban ja Irak. Terrorismin torjunnassa sotilaalliset ratkaisut ovat kuitenkin korkeintaan välillisiä. Afganistanissa ja Irakissa on nähty, että kun varsinainen sota on hävitty, alkavat terroristiset taktiikat. Israelin epäonnistuminen Hizbullahin kukistamisessa kesällä 2006 toimi myös esimerkkinä sotilaallisten ratkaisujen rajoista. Ei ole epäilystäkään, etteikö Israel voisi halutessaan vallata Gazan, mutta kuinka kalliiksi se tulisi, puhumattakaan tulevien vuosien yrityksistä hallita aluetta? Poliisityö ja tiedustelu ovat terrorismin torjunnassa avainasemassa, mutta erityisen huomion ansaitsee radikalisoitumisen ehkäisy. Tässä tärkeintä on nuorison tavoittaminen. Arabikadun sosiaalisia trendejä on luodattava samoin kuin siirtolaisyhteisöjenkin. Tässä onnistutaan vain ruohonjuuritasolle ulottuvalla tutkimustyöllä, jossa yhdistyvät tiedustelutoimintaa muistuttavat ja uudet sosiologiset tutkimusmenetelmät. Tänä päivänä yksityiset tutkimuslaitokset tuottavatkin korvaamattoman arvokasta raakamateriaalia ja kokoavaa analyysiä, jonka pohjalta niin policy-työtä, kehitysyhteistyötä kuin viranomaisyhteistyötäkin voidaan suunnitella. Kokonaan oman kenttänsä muodostaa uskonnollinen ulottuvuus, jossa keskustelua on niin ikään pystyttävä luotaamaan. Jihadismia vastustavat uskonoppineet käyvät islamin sisällä jatkuvaa fatwojen kamppailua jihadistisia harhaoppeja vastaan. Meillä länsimaissa on usein vaikeaa ymmärtää, mikä on valtavirtaa ja mikä taas marginaalisia lieveilmiöitä, ja juuri tähän suhteellisuudentajun saavuttamiseen tarvitaan mittavaa kenttätyötä, ei reaktiivisia ja usein hätiköityjä johtopäätöksiä.
Moni on kyllästynyt kuulemaan islamintutkijoiden vakuutteluja siitä, että islam on rauhan uskonto, kun samaan aikaan saman uskonnon nimissä tehdään väkivaltaa. On kuitenkin syytä muistaa, että elämme jatkuvasti harhan vallassa liioitellessamme poliittisen väkivallan uskonnollista ulottuvuutta. Uskonto on siellä, ei sitä tarvitse kiistää, mutta asiat on osattava asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Kristinuskon tunteminen on kyllä hyödyllistä Euroopan historian tutkimisessa, mutta harva Euroopan historian tutkija tulkitsee edes Euroopan uskonsotia yhtä uskonnollisin linssein kuin tarkastelemme nykyisen islamilaisen maailman yhteiskuntia jotka monessa suhteessa ovat paljon maallistuneempia kuin Eurooppa oli uskonsotien aikaan. Muslimien suuri enemmistö ei ole meille minkäänlainen uhka. Uskonnollisten konservatiivien ja fundamentalistien näkökohdat voivat ärsyttää sekulaareja tai jopa ateistisia länsimaalaisia, mutta väkivalta harvoin lähtee konservatiivisistakaan piireistä. Radikaaleimmat islamistit tulevat yleensä maallisista taustoista. He ovat uudelleensyntyneitä herännäismuslimeja, jotka tuomitsevat uskontonsa valtavirran jatkuvan maallistumisen, ja joissain tapauksissa he ovat vieläpä hiljattaisia käännynnäisiä, jotka löytävät islaminuskon poliittisen radikalisminsa kautta eikä päinvastoin. Kaikki ääri-islamistit eivät ole väkivaltaisia, mutta on ymmärrettävä, että väkivaltaista terrorismia käyttävät jihadistit tulevat jotakuinkin yhtenäisen ideologisen viiteryhmän riveistä. Kuten ääriryhmät aina, myös jihadistit lahkoutuvat nopeasti ja syyttävät toisiaan harhaoppisiksi, mutta erot koskevat useammin yksityiskohtia, auktoriteetteja ja taktiikkoja kuin ideologista maailmankuvaa. Yhdistävän tavoitteen vuoksi siirtyminen väkivallattoman Hizb ut-tahririn riveistä vaikka al-qa idan jäseneksi on varsin vaivatonta. Siksi ääri-islamistisen jihadin torjumiseksi ääriajattelu pitäisi kohdata paikallistasolla ja käydä keskustelua siellä jo ennen keinojen radikalisoitumista, eikä etsiä keinotekoista, kaikkien muslimien puolesta puhuvaa poliittista ääntä korkean tason politiikassa. Islamin arvostetuimmat oppineet al-azharissa ja muualla voivat sanoa mitä vain, mutta ääriliikkeet eivät kuuntele vakiintunutta oppineistoa vaan hakevat mieleisensä radikaalit auktoriteetit. Abstrakteilla ylätason dialogeilla on vain vähän vaikutusta todellisuuteen kentällä, mutta tietyillä konflikteilla olisi toki paljonkin merkitystä, jos niihin löydettäisiin oikeudenmukaisia ratkaisuja. Palestiina on sui generis tässä joukossa, mutta huomiota tulisi kiinnittää myös arabimaiden sisäisiin poliittisiin konflikteihin, usein autoritääristen hallitusten ja niitä vastustavien islamististen yhteiskuntavoimien välillä. Irakissa ja Jemenissä poliittinen väkivalta uhkaa suoranaisesti valtion vakautta. Suomen kannalta Lähi-idän suunnalta tulevat uhat eivät ole kovin merkityksellisiä, mutta Tanskaa ja Norjaa kohdannut pilakuvakiista osoitti, kuinka yllätyksellinen pikkuasiakin voidaan mobilisoida nopeasti kansainväliseksi kampanjaksi valikoitua kohdetta vastaan. Jos tuo kohde jonain päivänä on Suomi, merkit on kyettävä näkemään ajoissa. Pilakuvakiista ei tullut yllätyksenä, vaan lähetystöjen polttamiseen huipentunutta poliittista kampanjaa valmisteltiin ja nostatettiin eri tahoilla kuukausia ennen huippunäytöstä. Kannattaa muistaa, että ääriliikehdinnässä väkivalta kohdistuu usein sijaiskärsijään, joka voi olla se pehmeä kohde silloin kun kovaa kohdetta vastaan on vaikea iskeä. Ongelmallinen määrittely Terrorismin määrittelystä ei ole saavutettu yleistä yhteisymmärrystä. Osittain kyse on akateemisistakin näkökulmaeroista, erityisesti rajankäynnistä terrorismin suhteissa radikaaleihin ideologioihin (esim.
islamismi ja sen erikoismuotona jihadismi), aseelliseen oppositiotoimintaan ja muihin poliittisen väkivallan muotoihin kuten sissisodankäyntiin, perinteiseen sodankäyntiin, tyrannimurhiin, muihin poliittisiin murhiin, kouluammuskelujen tapaisiin yksilöiden tekemiin joukkomurhiin ja materiaaliseen sabotaasiin (verkkoterrorismi, ekoterrorismi). Pahimmillaan kaikki hallituksen tai valtion vastustaminen samaistetaan terrorismiin. Ei ole mielekästä, että mikä tahansa voidaan määritellä terrorismiksi, mutta toisaalta määritelmää ei ole mielekästä rajata niin kapeaksikaan, että se sulkisi ulos liikaa niistä asioista, joita ymmärrämme kuuluviksi käsitteen ytimeen. Ennen kaikkea ongelmallisia ovat terrorismista puhuttaessa kuitenkin poliittiset mielipide-erot. Kuluneen kliseen mukaan toisen terroristi on toisen vapaustaistelija. Koska terrorismi ymmärretään aina tuomittavaksi, poliittiset toimijat haluavat määritellä terroristeiksi vastustajiaan ja vastaavasti varmistaa, että ryhmät, joiden toimintaa he poliittisista syistä pitävät tarkoituksenmukaisena, pysyvät terroristilistausten ulkopuolella. Terroristien kanssa ei haluta neuvotella kun taas tärkeiden toimijoiden kanssa pitää neuvotella, joten liian tärkeiden vastarinta- ja oppositioryhmien terroristilistausta varotaan. Miten esimerkiksi suhteita Libanonin tai Palestiinan hallituksiin voidaan hoitaa jos hallituksessa istuu terroristilistattu puolue? Lähi-idän kontekstissä aiemmin PLO, nyttemmin Hizbullah ja Hamas ovat esimerkkejä liikkeistä, jotka kiistattomasta terroristitoiminnastaan huolimatta ovat muuttuneet valtioiksi valtioissa. Ne ovat käyttäneet terroristisia taktiikkoja, mutta ovat kuitenkin paljon muutakin: poliittisia puolueita, joilla on valtiomaiset rakenteet armeijasta ja tiedustelupalveluista koululaitokseen, propagandakoneistoon ja sosiaalipalveluihin. Moni muu islamistinen liike on vasta matkalla kohti sellaista institutionalisoitumisen tasoa, jossa lopulta rakennetaan oma varjovaltio. Lähi-idän politiikka on muutenkin osoittautunut erityisen haasteelliseksi. Euroopassa on esimerkiksi ajateltu, että väkivaltaisiinkaan vasemmistolaisiin ääriryhmiin kuuluminen ei ole terrorismia vaan turvapaikkaperuste, koska sosialistisen vallankumouksen tekeminen muslimienemmistöisissä maissa ymmärretään joissain piireissä ihmisoikeudeksi. Vastaavasti terroristilistoille on voinut päästä ilman todennettua väkivaltaista toimintaa tai edes olemassaoloa, jos profiili on islamilainen tai ryhmän vastustamalla valtiolla on suuri painoarvo. Monien mielipide on edelleen, että Israelin vastustamisen nimissä tehty terrorismi ei ole terrorismia vaan vastarintaa, vaikka se kohdistuisi siviileihin tai jopa oman kansakunnan liian länsimielisiksi ymmärrettyihin mielipidevaikuttajiin. Esimerkiksi Hizbullah on soveltanut vastarinnan käsitettä hyvin laveasti. Tästä onkin enää lyhyt matka jihadistien piirissä vellovaan keskusteluun siitä, ketkä kaikki ovat legitiimejä kohteita. Äärimmillään ollaan takfirilaisessa näkökulmassa, jonka mukaan valtaosa maailman nimellisistä muslimeista, mukaan lukien kaikki islaminuskoisten maiden hallitukset, ovat legitiimejä kohteita, länsimaista ja Israelista puhumattakaan. Terroristit näkevät itsensä mieluummin vastarintataistelijoina tai sotilaina oikean asian tai uskon puolesta kuin terroristeina. Tämän vuoksi varsinkin uskonnollisille ääriryhmille on tärkeää etsiä teoilleen uskonnollista oikeutusta, jollaiseksi käy riittävän kunnioitetulta uskonoppineelta saatu mielipide, fatwa. Terrorismia lähestytään siis niin toimintatapojen, toimijoiden kuin poliittisten tarkoituksenmukaisuuksienkin näkökulmasta. Olen itse sitä mieltä, että ainoastaan toimintatapojen mukainen määrittely voi saavuttaa edes jonkinlaisen objektiivisuuden asteen. Meidän pitää siis kysyä mitä tekee eikä kuka tekee. Terrorismi hahmottuu tällöin poliittisen väkivallan erityismuodoksi, jossa väkivallan kohde on välillinen yritettäessä kohdistaa vaikutus muualle. Yleistäen: siviilit joutuvat
kärsimään, kun todellinen kohde on valtio, hallitus tai yhteiskunta. Uskonnollinen terrorismi on käytännössä aina poliittista terrorismia, joten poliittisuus kuuluu terrorismin tunnusmerkkeihin. Muina tunnusmerkkeinä ovat tuhovoimaisten aseiden käyttö sekä toiminnan järjestäytyneisyys tai toistuvuus. Terrorismi on siis taktiikkaa. Sen yleisimpiä käyttötarkoituksia ovat provokaatio, huomion saaminen omalle taistelulle, vihollisen nöyryyttäminen tai haastaminen, vihollisen kontrollin tai alueen hallinnan kyseenalaistaminen, pelottelu tai painostus sekä erityistapauksissa kohdistetut salamurhat, jolloin siirrytään oikeastaan jo poliittisten murhien kategoriaan. Kuitenkin erityisesti toistuvien murhasarjojen kohdalla voidaan puhua terrorismista, sillä tiettyjen henkilöiden eliminoimisen lisäksi taustalla on ilmeinen välillinen pyrkimys horjuttaa valtiota tai muuttaa sen politiikkaa. Tästä syystä esimerkiksi Libanonin poliittisten murhien sarja, joka kohdistui Syyrian ja Hizbullahin vastustajiin, täyttää terrorismin tunnusmerkit muutenkin kuin autopommien käytön osalta. Terroristisia taktiikkoja käytetään, koska ne toimivat. Vaikka sotahistoriassa terrorin käyttö siviiliväestöä vastaan on ikivanha ilmiö, olisi perinteisen sodankäynnin lakien mukaan ollut mieletöntä vastustaa Yhdysvaltoja murhaamalla muslimisiviilejä Irakissa ja Afganistanissa. Nykyajan olosuhteet, joissa median vaikutuksesta symbolinen vaikutus korostuu rintamatodellisuuden kustannuksella, ovat tehneet terroristisista taktiikoista kannattavia etenkin avoimien yhteiskuntien ja demokratioiden vastustamisessa. Lisäksi terrorismi on varsin helppoa ja halpaa yksinkertaisimmillaan riittää räjähtein varustautunut yksilö. Media ja poliittiset ryhmittymät huolehtivat muusta, antaen iskulle merkityksen, jota sillä muuten ei olisi ollut. Terrorismin avulla voidaan varsin helposti luoda yleinen mielikuva turvattomuudesta ja siitä, että joku hallitus tai sotavoima ei kontrolloi aluettaan. On mahdotonta estää terrorismia kokonaan aiheuttamatta kohtuutonta haittaa ihmisten normaalille elämälle, ja juuri siksi terrorismi toimii. Terrorismi on epäsymmetristä taistelua parhaimmillaan, sillä vain yksi osapuoli joutuu kantamaan vastuuta yleisestä turvallisuudesta. Niinpä terrorismiin siirrytäänkin usein silloin, kun territoriaalinen kontrolli on menetetty, mikä näkyy hyvin Afganistanissa ja Irakissa. Terrorismi on myös provokaattorin ase: yhdenkään kansakunnan etu ei ole leimautua terroristeiksi, mutta terrorismia toteuttava ääriryhmä ei edusta kansakuntaansa eikä ole sille vastuussa. Tšetšeniassa ja Kashmirissa nähdään helposti, kuinka marginaalisten ryhmien teot ovat olleet niiden omissa intresseissä konfliktialueiden sisäisessä valtataistelussa, mutta eivät millään muotoa kansallista asiaa edustaneiden hauraiden separatististen hallitusten tai koalitioiden etujen mukaista. Näillä konfliktialueilla samoin kuin Palestiinassakin kollektiiviset rangaistukset kokonaisia kansoja vastaan ovat edesauttaneet ääriryhmiä kasvattamaan vaikutusvaltaansa hyväksyttävämpiä taktiikkoja käyttävien voimien kustannuksella. Kirjoittaja on ulkoasiainsihteeri, joka on työskennellyt mm. Damaskoksessa, Beirutissa, Addis Abebassa ja Islamabadissa. Hän on myös työskennellyt tutkijana Turun yliopiston Konfliktien ja terrorismin tutkimusryhmässä sekä Ulkomaalaisviraston maatietopalvelussa. Hän on kirjoittanut tämän artikkelin yksityishenkilönä. Artikkeli ei välttämättä edusta nykyisen tai entisten työnantajien näkemyksiä.