Lähi-itä ja Pohjois- Afrikka

Transkriptio

1 Lähi-itä ja Pohjois- Afrikka H e i d i H u u h t a n e n M a r i L u o m i Ulkopoliittinen instituutti Todennäköisin kehitys Alueellinen politiikka Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka (Marokko, Algeria, Tunisia, Libya, Egypti, Israel, palestiinalais-alueet, Libanon, Syyria, Iran, Irak, Jordania, Saudi-Arabia, Kuwait, Bahrain, Qatar, Arabi-emiraatit, Oman ja Jemen) ovat perinteisesti muodostaneet kolme turvallisuuspoliittista aluetta: Pohjois-Afrikan, Persianlahden ja varsinaisen Lähi-idän (Israel ja Mashreq, eli sitä ympäröivät arabimaat). Persianlahtea on määrännyt Iranin, Irakin ja Saudi-Arabian turvallisuustasapaino ja varsinaista Lähi-itää Israelin ja arabimaiden välinen konflikti. Näiden alueiden jakolinjat ovat hämärtymässä, ja liittolaissuhteet ovat muuttamassa muotoaan. Tulevaisuuden jaot tulevat esiin entistä selvemmin Iranin ja sen liittolaisten (shiiojen ja nk. radikaalien arabimaiden) ja nk. maltillisten arabimaiden (ja Israelin) välillä. Israelin konflikti arabimaiden kanssa menettää merkitystään, ja suurvaltojen turvallisuusintressit keskittyvät Persianlahdelle. Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä ovat keskenään hyvin erilaisia: Egyptistä länteen sijaitsevissa valtioissa vaikuttavat osin eri muutostekijät kuin maasta itään sijaitsevissa. Yleisesti ottaen Pohjois-Afrikka on, ja tulee olemaan, vakaampi alue kuin Lähi-itä. Uusi turvallisuuspoliittinen järjestys on kehittymässä Lähi-idässä. On melko todennäköistä, että alueelle ilmestyy kolme, tai jopa useampia ydinasevaltioita, jotka muodostavat useita valtapooleja. Israelin lisäksi ydinaseen hankkivat todennäköisimmin Iran ja Saudi-Arabia. Myös muut valtiot, kuten esimerkiksi Egypti, Algeria ja Marokko tulevat mahdollisesti tavoittelemaan ydinasetta. Ydinproliferaation vuoksi Lähi-idän alueen valtatasapaino muuttuu nykyisestä huomattavasti. Tämän hetken kehityksen valossa näyttää, että maltilliset (sunni)arabivaltiot, Saudi-Arabian johdolla (ja Israel) ovat lähitulevaisuudessa alueellinen vastavoima Iranin johtamalle shiiarintamalle. Arabi- tai muslimimaat eivät tule muodostamaan kansainvälistä blokkia (ks. m. alaluku Valtioiden sisäinen vakaus). Vain osa vanhoista konflikteista ja niiden jakolinjoista jää näkyviin. Israelin ja maltillisten arabimaiden turvallisuuspoliittiset intressit ovat yhä yhtenevämmät. Israelin ja arabimaiden välinen konflikti tulee olemaan suurelta osin ohi, kun Israel ja Syyria, Libanon ja palestiinalaiset saavat solmittua rauhan. On silti hyvin epätodennäköistä, että Israelin ja arabimaiden (ml. palestiinalaisalueet) suhteet lämpeni- 64 Kansainvälisen järjestelmän toimijoiden ennakointia vuoteen 2030

2 sivät. Pikemminkin odotettavissa on kylmä rauhantila, joka ei mahdollista suhteiden täyttä normalisaatiota eikä alueellista integraatiota. Suurvaltojen vaikutusvalta alueella on jo nyt huomattavan syvää ja tulee syventymään entisestään alueelle pyrkivien kansainvälisten suurvaltatoimijoiden määrän kasvaessa. Tällä hetkellä eletään aikaa, jolloin kylmän sodan jälkeinen Yhdysvaltojen hegemonia alueella on hitaasti laskussa. 42 Maan kyky kontrolloida alueellista politiikkaa laskee edelleen, mutta sen sotilaallinen voima alueella tulee säilymään pitkälti ennallaan. 43 Persianlahti on vuonna 2030 energiantuotannon kannalta maailman tärkeimpiä alueita, ja kilpailu energiaresursseista tulee lisäämään muiden suurvaltojen intressejä alueella. EU:n, Venäjän, Kiinan ja Intian kauppaintressit ja tiivistyvä energiakilpailu luovat näistä maista entistä poliittisempia toimijoita alueelle. Yhdysvaltojen asema Persianlahdella säilyy merkittävänä, vaikkakin Kiina, Venäjä ja Intia muodostavat sille vastapooleja joissakin yksittäisissä kysymyksissä. Vain EU:lla tulee olemaan hyvin vähän vaikutusvaltaa alueella. EU on alueella yhä pääasiassa taloudellinen toimija, mutta sen poliittiset intressit kasvavat erityisesti Välimeren alueen maissa. Se kuitenkin osallistuu turvallisuuspoliittiseen peliin pelkästään vakauttavan toimijan roolissa. Turkin mahdollinen EU-jäsenyys toisi myös Lähi-idän EU:n ulkonaapuriksi, mikä saattaisi lisätä myös talouskasvua ja yhteistyötä Lähi-idän Välimeren maiden kanssa. Syyrian, Libanonin, Jordanian, palestiinalaisten ja Israelin suhteet EU:hun todennäköisesti tiivistyvät. EU: n politiikalla on toistaiseksi onnistuttu kehittämään tiiviimpiä suhteita Pohjois-Afrikkaan, ja tämän kehityksen odotetaan jatkuvan. Siirtolaisuus Saharan länsipuolisesta Afrikasta ja Maghreb-maista (Marokko. Tunisia, Algeria ja Libya) Eurooppaan pitää yllä EU:n omia intressejä alueen talous- ja yhteiskuntakehityksen osalta. Vertikaalinen talouden integraatio (EU-Maghreb) tulee tiivistymään entisestään ja siirtolaisuuden ja EU:n työvoiman tarpeen vuoksi maiden väliset suhteet EU:hun tiivistyvät myös poliittisella tasolla. Horisontaalista integraatiota (Maghreb-Maghreb) tapahtuu kuitenkin hitaasti. Lähi-idän alueellinen politiikka on perinteisesti määrännyt alueen turvallisuuspoliittista kehitystä ja asettaa tulevaisuudessakin raamit suurvaltojen toiminnalle alueella. Suurvallat eivät näin ollen kykene käyttämään aluetta täysin suvereenisti omien intressiensä ajamiseen. Multipolaarisuuden kasvaminen lisää alueen valtioiden mahdollisuuksia taktikointiin liittolaisten valinnassa. Liittolaissuhteet alueen ulkopuolisiin valtioihin ovat kestoltaan lyhyempiä ja saattavat vaihtua nopeasti. Lähiidän valtioiden intresseissä on hakea ulkopuolelta sotilaallista tukea, turvatakuita ja kauppasuhteita, ja ne tulevat käyttämään multipolaarisuutta hyväkseen maksimoidakseen hallintonsa vakauden ja maansa poliittisen vallan alueella. 42 Haass, Richard N., The New Middle East. Foreign Affairs, Nov./Dec (Haettu ) 43 Ayoob, Mohammed, The Middle East in 2025: Implications for U.S. Policy. Middle East Policy, Vol. XIII, No. 2, Summer 2006 (pp ). Kansainvälisen järjestelmän toimijoiden ennakointia vuoteen

3 Uusien kansainvälisten toimijoiden selkeämpi läsnäolo ei lisää suuresti vastakkainasetteluita, koska kaikkien intressissä on alueen vakaus. Toisaalta asevarustelu ja joukkotuhoaseiden hankinta muuttuu helpommaksi uusien suurvaltojen (Kiina, Venäjä ja Intia) haastaessa Yhdysvaltojen valta-asemaa alueella. Sotilaallinen tuki alueen liittolaisille yleistyy, mutta itse suurvallat eivät todennäköisesti osallistu merkittävästi alueen konflikteihin omilla asevoimillaan, vaikka saattavatkin tukea proxyja. Sotilaalliset interventiot ovat yhä mahdollisia. Alueen monien valtapoolien, voimakkaampien kansainvälisten toimijoiden ja merkitystään kasvattavien ei-valtiollisten toimijoiden vuoksi kaiken kaikkiaan Lähi-idän turvallisuuspolitiikka monimutkaistuu entisestään. Konflikteja aiheuttavat potentiaalisesti valtapoolien tasapainon muutokset ja valtioiden sisäinen epävakaus. Valtioiden välisten sotien todennäköisyys laskee. Valtiollisten armeijoiden merkitys konflikteissa ja niiden osapuolina vähenee. Alueen valtiot hankkivat joukkotuhoaseita perinteisen asevarustelun lisäksi. Sen sijaan ei-valtiollisten toimijoiden rooli alueen valtioiden intressien edistäjinä mahdollisesti kasvaa. Näin alueen toimijoiden on mahdollista toimia toisiaan vastaan tilanteen eskaloitumatta valtioiden väliseksi sodaksi. Proxyjen ja guerilla- ja terroristijärjestöjen käyttö kasvaa myös valtioiden sisäisen epävakauden ja esimerkiksi sisällissodan kautta. Kun guerilla- ja separatistityyppisiä liikkeitä käytetään valtioiden turvallisuus- ja aluepoliittisten intressien ajamiseen, joukkotuhoaseet saattavat levitä valtioilta näille liikkeille, joiden yksi mahdollinen toimintamuoto on terrorismi. Terrorismia tullaan yhä käyttämään asymmetrisen sodan muotona aluepoliittiseen valtatasapainoon liittyvissä sekä kansallisissa, etnisissä ja uskonnollisissa konflikteissa. Jollei vakaata rauhaa Israelin kanssa synny, on todennäköistä että tällaisia konflikteja esiintyy jatkossakin Israelia vastaan, mm. Libanonissa ja palestiinalaisalueilla. Uusia ryhmiä saattaa syntyä ajamaan kansallisia intressejä ja sotimaan kansallisia sotia. Alueen valtiot saattavat käyttää tällaisia ryhmiä keinona asymmetrisissa konflikteissa toisiaan tai esimerkiksi suurvaltaa vastaan, (kuten Iran Yhdysvaltoja vastaan). Toisaalta ei-valtiolliset toimijat voivat ajaa myös kansan- tai uskonnollisten ryhmien (kuten kurdit tai shiiat) intressejä. Osa alueellisista, terrorismin käytön leimaamista konflikteista saattaa levitä kansainväliselle tasolle ja globalisoitua, jolloin Lähi-idän konflikteihin liittyviä terrori-iskuja saatetaan toteuttaa missä tahansa päin maailmaa ja myös muita suurvaltoja vastaan. Terrorismi on yhä jatkossakin alueellista eikä niinkään kansainvälistä. Kansainvälinen islamistinen terrorismi merkittävänä trendinä on todennäköisimmässä skenaariossa melko lyhytaikainen. Ilmiö tulee jatkumaan, mutta se ei välttämättä lisää kannatustaan. Jihadismin kasvu tai lasku riippuu paljon kansainvälisistä reaktioista terrori-iskuihin, muslimien integraatiosta länsimaissa sekä Lähi-idän valtioiden vakaudesta. Suuria, länsimaihin kohdistuvia iskuja toteutetaan, mutta suurin osa islamistisen ideologian innoittamista terroristi-iskuista tehdään jatkossakin Lähi-idän alueella. Tämä johtuu siitä, että islamistiryhmät keskittyvät entistä enemmän alueen 66 Kansainvälisen järjestelmän toimijoiden ennakointia vuoteen 2030

4 konflikteihin (Irak, mahdolliset muut sisällissodat tai romahtavat valtiot, esim. Libanon ja palestiinalaisalueet). Iskuja tehdään jatkossakin alueella myös omia hallituksia vastaan, kohdistuvatpa ne kansallisia intressejä tai länsimaisia liittolaisia vastaan. Suurvaltojen läsnäolon vuoksi iskuja tapahtuu myös näitä alueen ulkopuolisia liittolaisia ja hyvin todennäköisesti myös Eurooppaa vastaan. Merkittävää on kuitenkin että myös ei-islamistisen terrorismin käyttö kasvaa. Maiden sisäinen vakaus Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan vakaudelle tuhoisaa olisi hallituksen tai hallintoregiimin romahdus, koska se kaikkein todennäköisimmin johtaisi pitkään epävakauden tilaan maassa ja laajemmin koko alueella. Tämän hetken epävakaat hallinnot Irakissa, palestiinalaisalueilla ja Libanonissa eivät ole vakautumassa nopeasti. Alueiden muiden hallintojen odotetaan kuitenkin säilyttävän vakautensa, eli ne pysyvät pystyssä eikä suurempia väkivaltaisuuksia esiinny näiden valtioiden sisällä. Alueen hallitusten vakautta voivat heikentää esim. ulkopuolinen paine tai sotilaallinen interventio, alueellinen konflikti, talouden rakennemuutokset ja/tai sektaariset tai uskonnolliset konfliktit. Epävakautta voivat aiheuttaa myös ulkopuolinen painostus (Yhdysvallat ja EU), alueelliset konfliktit (Libanon, Israel, Irak) ja talouden resurssien (öljy) hiipuminen (Syyria), ulkopuolinen painostus ja mahdollinen interventio (Iran), alueelliset konfliktit (Irak, palestiinalaisalueet ja Jordania) sekä mm. sisäinen vallankumouspaine ja mahdollinen talouden resurssien väheneminen (Saudi-Arabia). Hallintojen kyky säilyttää vakautensa säilyy kuitenkin erinomaisena mm. repressiivisten toimien käytön ansiosta, ja ne kykenevät eristämään alueen konfliktien vaikutuksen rajojensa ulkopuolelle. Jonkun hallinnon ratkaiseva heikkeneminen on kuitenkin mahdollista. Kaikki alueen maat liberalisoivat talouttaan valtiojohtoisen talouden epäonnistumisen, globalisaation, väestönkasvun ja työttömyyden vuoksi. Tulevaisuudessa väestönkasvu alueella taantuu hieman, eikä tule vaarantamaan valtioiden sisäistä vakautta. Ylimääräinen työvoima purkautuu siirtolaisuutena lähialueille, erityisesti Eurooppaan. Aavikoitumisen sekä muiden ympäristöongelmien seurauksena alueen maiden tuotantorakenne saattaa kokea suuriakin muutoksia, lähinnä maataloussektorin supistuessa, mutta tämäkin paine purkautuu siirtolaisuutena. Merenpinnan nousu ja tulvat sekä muut ympäristökatastrofit saattavat hävittää kokonaisia kaupunkeja ja aiheuttaa pakolaisvirtoja esimerkiksi Egyptissä ja Jemenissä. Nopea talouden liberalisaatio voi olla epävakautta luova prosessi, etenkin mikäli uuden talousjärjestyksen jakolinjat koettelevat sektaarista tai uskonnollista tasapainoa. Tästä voi olla seurauksena etnisyyteen tai uskontoon perustuvan liikehdinnän voimistumista. Resurssiköyhien valtioiden hallitusten kyky kontrolliin tällaisessa tilanteessa saattaa olla heikentynyt, mutta todennäköistä on, että nämä onnistuvat pitämään liikehdinnän kurissa. Seurauksena voi olla väkivaltaisia vallan Kansainvälisen järjestelmän toimijoiden ennakointia vuoteen

5 palauttamisia sekä ihmisoikeusloukkauksia. Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan nykyisten öljyn ja maakaasun tuottajavaltioiden tuotannon odotetaan säilyvän entisellään tai kasvavan, mikä ylläpitää näissä valtioissa vakautta. Talouden liberalisaatio alueella ei ole johda demokratisaatioon. Lähi-idässä tulee olemaan vuonna 2030 autoritaarisia ja puoliautoritaarisia valtioita, jotka perustuvat suurin piirtein nykyisten hallintojen pohjalle. Puoliautoritaaristen hallintojen (v Egypti, Marokko ja Jordania) määrä kasvaa. Näissä valtioissa on demokraattisia instituutioita, vaaleja ja joitakin poliittisia vapauksia, mutta ne ovat luonteeltaan puhtaan autoritaarisia, koska vallan vaihtuminen on käytännössä mahdotonta. Trendinä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä on vähittäinen maltillisten islamistien 44 nousu demokraattisten vaalien kautta. Tämä trendi tulee jatkumaan: Puoliautoritaarisissa valtioissa maltillisten islamistien mahdollisuus päästä jossain määrin jakamaan valtaa hallitsevan puolueen tai kuningashuoneen kanssa kasvaa (esim. v Jordaniassa ja Marokossa). Myös Turkin kaltainen kehitys, jossa maltilliset islamistiset puolueet saisivat hallitusvallan traditionaalisilta valtionhoitajapuolueilta, on mahdollinen. Maltillisten islamististen puolueiden nousu valtaan siten, että nykyiset hallitsevat puolueet tai kuningashuoneet syrjäytettäisiin kokonaan, ei kuitenkaan ole todennäköistä muutoin kuin vallankumouksen tai sisällissodan tuloksena. Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka eivät kuitenkaan tule olemaan ratkaisevalla tavalla erilaisia vaikka maltilliset islamistiryhmät maita johtaisivatkin: näiden vallalla ei välttämättä ole niin negatiivisia kuin positiivisiakaan seurauksia valtion sisä- tai ulkopolitiikalle. Islamistisia, Talebanien Afganistanin kaltaisia valtioita ei todennäköisesti tule syntymään. Sen sijaan Turkin malli saattaa yleistyä. Myöskään mahdollinen valtion islamilaisuus ei itsessään tule muodostamaan uhkaa, vaikkakin kulttuuriperäiset kysymykset kasvattavat merkitystään kansainvälisessä politiikassa. Maltilliset islamistiryhmät tulevat jatkossakin toimimaan pääosin kansallisten intressien pohjalta, eivätkä ne tule muodostamaan alueellista poliittista blokkia. Ei ole missään määrin todennäköistä, että muslimimaat muodostaisivat merkittäviä liittosuhteita kansainvälisessä politiikassa. 45 Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan muslimimaat ovat intresseiltään liian hajanaisia muodostaakseen uskonnollista tai kulttuurillista agendaa edistävää 44 Näillä tarkoitetaan islamistisia poliittisia organisaatioita, jotka eivät ole vallankumouksellisia ja hylkäävät väkivallan käytön. Näille ryhmille ei myöskään ole tyypillistä nk. kalifaatti-ideologia. Ks. mm. Archer, Toby and Huuhtanen, Heidi (eds.), Islamist Opposition Parties and the Potential for EU Engagement, UPI-FIIA, Helsinki, Ks. Murden, Simon W., Islam, the Middle East and the National Global Hegemony, Lynne Rienner, USA, 2002, s Toisenlaisesta näkemyksestä ks: Nato, Future World Scenarios. Supporting Paper to the Long Term Requirements Study, Naton paperi maalaa yhdessä skenaarioistaan maailman, jossa liittoutuneet islamilaiset maat muodostavat kansainvälispoliittisesti merkittävän blokin, New Islamic Councilin, joka kontrolloi resursseja. Lisäksi skenaariossa euro-atlanttisia ja NIC:in suhteita leimaa erityinen vihamielisyys. 68 Kansainvälisen järjestelmän toimijoiden ennakointia vuoteen 2030

6 allianssia tai liittoa, joka nousisi vaikutusvaltaiseksi (tai vastahegemoniseksi) toimijaksi kansainvälisessä järjestelmässä. Kulttuuritasolla islamin merkitys kasvaa. Tämä kehitys saattaa tukea osaltaan maltillisten islamistien nousua valtaan. Yhteiskuntien islamisaatio ei ole uhka, mutta islamilaisen identiteetin vahvistuminen saattaa johtaa sunni- ja shiiaidentiteettien polarisoitumiseen, mikä lisää konfliktin riskiä Lähi-idän valtioiden sisällä. Valtioiden sisällä islamin kulttuurillisen ja identiteettiin liittyvän merkityksen nousu saattaa lisäksi aiheuttaa kitkaa alueen yhteiskuntien modernisoituessa ja samalla länsimaalaistuessa. Valtioiden vakauden kannalta onkin merkittävää, millä tavoin paikallinen ja globaali kulttuuri sekoittuvat toisiinsa. Ympäristökysymykset näkyvät myös poliittisina ristiriitoina. Kiihtyvän ilmastonmuutoksen ansiosta ulkopuolelta tuleva paine alueen energiantuottajamaita kohtaan kasvaa ympäristökysymysten osalta, vaikka kuluttaja/-ostajamaiden öljyriippuvuus säilyykin yhä. Ilmastonmuutos tuottaa myös maastamuuttopaineita. Veden merkitys kasvaa entisestään alueen vesivarojen vähentyessä ja aavikoitumisen edetessä, mikä johtaa aiheen politisoitumiseen. Ennakoitua parempi kehitys Multipolaarisuuden kasvu on positiivista alueen vakauden kannalta: Suurvallat estävät konfliktien laajenemisen ja pyrkivät vakauttamaan aluetta taloudellisten intressiensä ajamana. Suuria, valtioiden välisiä tai valtioon kohdistettuja sotia ei syty. Yhdysvallat saattaa estää Irania saamasta haltuunsa ydinasetta. Mikäli kuitenkin Iran saa aseen, uusia ydinasevaltioita saattaa nousta, mutta ne eivät pääasiassa aiheuta konflikteja vaan vakauttavat hieman alueellista politiikkaa. Suurvallat ja vakaat valtiot alueella vähentävät myös ei-valtiollisten aktoreiden toimintaa, eikä näistä synny merkittäviä haastajia valtioille tai suurvalloille. Kansainvälisen jihadismin trendi kuihtuu vähitellen. Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka eivät kuitenkaan ole täysin vakaita. Nyt olemassa olevat konfliktit ja terrorismi aiheuttavat yhä epävakautta mm. sisällissotien ja terrorismin muodossa. Sen lisäksi alueella vallitsee positiivisessa kehitystrendissä kylmä rauha, jossa konfliktit eivät pääse eskaloitumaan helposti. Israel ja arabimaat solmivat kylmän rauhan Israelin ja Syyrian ja Israelin ja Libanonin rauhanneuvottelujen tuloksena. Hizbollahin aluepoliittinen rooli vähenee ja liike sulautuu Libanonin armeijaan ja poliittiseen järjestelmään. Golanilla ja Israelin Libanonin vastaisella rajalla tarvitaan kuitenkin aluksi kansainvälistä monitorointia (vrt. Siinai 1979->). Israelin ja sen naapureiden suhteet eivät täysin normalisoidu ja alueen valtiot pyrkivät suojaamaan talouksiaan. Kaikki alueen hallinnot säilyttävät vakautensa. Nykyisten heikkojen tai romahtavien valtioiden hallinnot vakautuvat vähitellen palestiinalaisalueilla, Libanonissa ja Irakissa. Prosessiin saattaa tosin kuulua pitkiäkin väkivaltaisia jaksoja, nk. matalan intensiteetin sisällissotia, hallinnon vastaisia levottomuuksia ja hallintoregiimin kaa- Kansainvälisen järjestelmän toimijoiden ennakointia vuoteen

7 tumisia. Alueen autoritaarisimmat hallinnot kehittyvät puoliautoritaarisiksi, jolloin poliittinen liberalisaatio etenee hieman ja esimerkiksi ihmisoikeudet paranevat vähitellen. Toisaalta autoritaariset valtiot saattavat pysyä autoritaarisina mutta kehittää vapaata markkinataloutta Kiinan mallin mukaisesti. Alueen puoliautoritaariset valtiot ottavat pieniä askeleita kohti demokratisoitumista, eri väestöryhmien tasa-arvoinen poliittinen osallistuminen kasvaa hieman (esim. kurdit, islamistit) ja hallinnot perustuvat hieman vähemmän sektarianismille, mutta ne eivät ole demokraattisia. Hallinnot ovat kuitenkin yhä verrattain autoritaarisia, vaikka pluralismi lisääntyisikin. Turkin EU-jäsenyys toisi myös Lähi-idän EU:n ulkonaapuriksi, mikä edistäisi mahdollisesti Välimeren Lähi-idän valtioiden tiiviimpää yhteistyötä EU:n kanssa. Rauhansopimukset vauhdittaisivat prosessia. Tämä tarkoittaisi vertikaalista (EU-Mashreq) ja myös horisontaalista (Mashreq-Mashreq) integraatiota ainakin kaupassa. Ennakoitua kielteisempi kehitys Lähi-idästä tulee uuden moninapaisen, kylmän energiasodan päänäyttämö suurvaltojen konfrontaatioille (vrt. Kuuba ohjuskriisi). Ydinproliferaatio alueella karkaa käsistä ja 3-5 alueen valtiota saavat haltuunsa ydinaseen. Ydinasevaltiot muodostavat eri suurvaltojen tukemia valtapooleja, mikä lisää konfliktiherkkyyttä. Ei-valtiolliset toimijat monimutkaistavat alueellista politiikkaa. Ydinaseita joutuu myös proxyjen ja terroristien käsiin. Irakin epävakaus ajaa alueen muut valtiot sodan osapuoliksi ja/tai sota leviää muihin valtioihin, mikä kiristää alueellista politiikkaa. Valtiot ovat erittäin kykeneviä ylläpitämään vakautta, mutta esimerkiksi hyökkäys valtiota vastaan (vrt. Irak) aiheuttaisi hallinnon tai koko valtion romahduksen. Tämä saattaisi aiheuttaa matalan intensiteetin sisällissotia ja levottomuuksia esimerkiksi Syyriassa, Saudi-Arabiassa, Jordaniassa ja/tai Iranissa. Alueen muut valtiot osallistuisivat heikentyneiden tai romahtaneiden valtioiden sisäisiin levottomuuksiin. Yleisesti ottaen alueen laajuinen sunni-shiia jako voimistuu ja saattaa aiheuttaa sektaarisia konflikteja. Saudi-Arabia tukee aktiivisesti alueen sunneja ja Iran shiioja, mikä syventää kuilua eri ryhmien välillä entisestään. Heikentyneet hallinnot tai romahtaneet valtiot eivät (kykene) kontrolloi(maan) ei-valtiollisia toimijoita. Erityisesti nykyinen islamistisen terrorismin trendi jatkuu. Sisällissodasta ja vallankaappausyrityksestä seuraa paluu autoritaarisuuteen. Hallinnon legitimiteetti heikentyy sellaisissa maissa, joissa valtion tulonlähteet laskevat dramaattisesti (vrt. öljy Syyriassa tai Irak sanktioiden aikaan). Tästä on seurauksena repressiivisiä toimia ja mahdollisesti jopa vainoja tai joukkomurhia. Maltillisten islamistit saattavat jossakin valtiossa päästä ylimpään hallitusvaltaan. Nämä eivät kuitenkaan tule muodostamaan kansainvälisellä tasolla merkittävää islamilaisten hallitusten blokkia tai edes tekemään vastaavaa yhteistyötä. 46 On myös 46 Tässäkään kehityssuunnassa Naton World Scenarios -paperissa (2006) ehdotettu Resurgent Middle East -skenaario ei tule toteutumaan. 70 Kansainvälisen järjestelmän toimijoiden ennakointia vuoteen 2030

8 mahdollista, että valtiotasolla ylläpidetyt maalliset identiteetit (tärkeimpänä arabiidentiteetti [esim. Syyria] mutta myös kansallisidentiteetti [esim. Irak]) eivät saa riittävää kannatusta kansan keskuudessa ja ne korvautuvat radikaalien/epädemokraattisten islamistiliikkeiden tarjoamalla identiteetillä, jotka pyrkivät kaatamaan paikallisia hallituksia. Ilmastonmuutos kiihtyy ennakoimattoman nopeasti ja saa aikaan massapakolaisuutta. Nämä suurimmaksi osaksi alueen (Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä) sisäiset väestöliikkeet järkyttävät sen valtioiden demografiatasapainoa ja aiheuttavat levottomuuksia. Vaikutukset Eurooppaan ja Suomeen Euroopan poliittiset panokset Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa kasvavat suurvaltakilpailun, energian tarpeen, työvoiman tarpeen ja alueen epävakauden vaikutusten vuoksi. EU:n rooli myös politisoituu Lähi-idässä. EU ei ole enää vain vakauttava toimija, vaan myös osin osallinen suurvaltakilpailussa ja alueen konflikteissa. EU tulee ajamaan poliittisia ja talousintressejä erityisesti Pohjois-Afrikassa ja Välimeren alueen Lähi-idässä. EU tulee tämän vuoksi osallistumaan Lähi-idän konflikteihin ja niiden vakauttamiseen entistä aktiivisemmin. Kasvavana vaarana operaatioissa on, että EU:sta tulee yksi konfliktin osapuolista perinteisen rauhanturvaamisen tai pakottamisen sijaan. EU tulee osallistumaan rauhanturva-, rauhaanpakottamis- ja kriisinhallinta- tai muihin sotilaallisiin operaatioihin: 1) turvaten mahdollisia syntyviä rauhansopimuksia ja/tai estämään konfliktien kärjistymistä (esim. Golan, Libanon, palestiinalaisalueet); 2) romahtaneiden valtioiden ja sisällissotien vuoksi (mahdollisesti Libanon, palestiinalaisalueet, Irak, muut uudet romahtaneet valtiot, ks. edellä); 3) valtioissa tapahtuvien maiden sisäisten levottomuuksien vuoksi, esim. kansanmurhatapauksissa; 4) terroristijärjestöjen tai proxyjen eliminoimiseksi ja/ tai 5) ympäristökriiseissä (esim. Egypti, Jemen). Myös Suomen täytyy valmistautua (tai valmistella kantansa) sitoutumiseen pitkäaikaisiin ja laajoihin, jopa useita vuosia kestäviin rauhaanpakottamis-, kriisintorjunta- ja kriisinhallintaoperaatioihin. Myös todennäköisyys Suomen osallisuuteen sotilaallisessa interventiossa alueella on otettava huomioon. Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka eivät aiheuta suuria sotilaallisia uhkia Euroopalle, vaikka esim. ohjuskantamien vuoksi sotilaallisen hyökkäyksen toteuttaminen Eurooppaan mahdollistuu (esim. Iran). Eurooppaan voi kohdistua myös kansainvälisen islamismiterrorismin lisäksi myös muunlaista terrorismia Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kriisien vuoksi. Siirtolaisuuden ja kasvavan muslimiväestön myötä Euroopasta tulee yhä enemmän osallinen Lähi-idän politiikassa. Eurooppa, Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka tulevat lähentymään toisiaan taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti kasvavan siirtolaisuuden myötä, vaikka suurin osa Pohjois-Afrikasta Eurooppaan pyrkivistä siirtolaisis- Kansainvälisen järjestelmän toimijoiden ennakointia vuoteen

9 ta tulee edelleen olemaan peräisin Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Siirtolaisuus Lähi-idästä ei ole Euroopan tai Suomen vakauden/turvallisuuden kannalta ongelma, mikäli työvoiman tarjonta vastaa eurooppalaista kysyntää ja mikäli EU-maat kykenevät harjoittamaan onnistunutta integraatiopolitiikkaa. Siirtolaisten integraation epäonnistuminen saattaa muodostua merkittäväksi epävakaustekijäksi Euroopalle. Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan muslimidiasporien vaikutusvalta tulee kasvamaan. Diasporat aktivoituvat myös poliittisesti, erityisesti kansalaisyhteiskunnissa, jotka muuttuvat yhä multietnisemmiksi yhtä aikaa Euroopan väestörakenteen muutoksen kanssa. Näiden ryhmien intressit tulevat vaikuttamaan eurooppalaisten valtioiden ulkopolitiikkaan suhteessa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maihin. Tämän uuden eurooppalaisen identiteetin kasvukivut saattavat lisäksi ilmetä paikallisina ristiriitoina, eurooppalaisen islamistiterrorismin kasvuna ja jopa tietyn maan tai kaupungin kansanryhmien välisinä konflikteina Euroopassa ( communal conflict, vrt. Ranska). Positiivisessa skenaariossa EU:n onnistuneen integraatiopolitiikan ansiosta muslimi-identiteetti kasvaa osaksi eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa ja poliittista järjestelmää. Muslimit muodostavat tässä skenaariossa Euroopan uskonnollisen päävähemmistön, jolla on sen kokoa vastaava asema. Mikäli Turkki liittyy EU:hun, sen jäsenyys edesauttaa islamin aseman vakiinnuttamisessa osaksi laajempaa eurooppalaista kulttuuri-identiteettiä. Negatiivisessa skenaariossa EU:n sisäinen islamin radikalisoituminen ja islamofobia ruokkivat (epäonnistuneen integraatiopolitiikan myötävaikutuksella) toisiaan, mistä seuraa kulttuuriperäisiä konflikteja. Eurooppaan kohdistettujen terroristi-iskuyritysten määrä kasvaa. Mikäli Euroopan muslimiyhteisöissä tapahtuu radikaalin islamismin eurooppalaistumista, näiden seurauksena voi syntyä Lähi-idän jihadistiliikkeiden tyyppisiä ryhmiä, joiden agenda ei ole kytketty vain Lähi-idän vaan paikallisen (tai eurooppalaisen) tason tapahtumiin. Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka tyydyttävät arviolta puolet EU:n öljyntarpeesta. 47 Myös Euroopan kaasuriippuvuus näistä alueista saattaa lisääntyä. EU ei todennäköisesti kykene kuitenkaan kilpailemaan Persianlahden energiasta muiden suurvaltojen kanssa. Pohjois-Afrikan energiasta tuleekin EU:lle tärkeää, mikä lisää EU: n poliittisia vaikutus(valta)pyrkimyksiä alueella. Öljyn hinnan ennustetaan pysyvän korkealla. 48 Yleisesti investointien tai tuotantokapasiteetin riittämättömyys, alueen maiden oma kulutus ja/tai tietoinen hintamanipulaatio saattavat vaikuttaa energiantuotannon määrään ja tätä kautta sen hintaan. Myös mahdolliset sodat ja konfliktit vaikuttavat öljyn ja kaasun hintaan, millä on vakavia vaikutuksia globaaliin talouteen ja kansantalouksiin. 47 Erityisesti Saudi-Arabiasta, Iranista ja Irakista. Ks. ISS-EU, The New Global Puzzle. What for Europe in 2025?, 2006, s (Haettu ). 48 Ks. International Energy Agency (IEA), World Energy Outlook 2005, 2005, Executive Summary, s (Haettu ) 72 Kansainvälisen järjestelmän toimijoiden ennakointia vuoteen 2030