J.V.Snellman ja uskonto, J.V.Snellman ja Ukko-Paavo Snellman 200, Kuopio 4.1.2006 Kommentti Jaakko Elenius Hyvät kuulijat, arvoisa etevä seurue! Professori Eino Murtorinteen esitelmä osoitti vakuuttavalla tavalla, että juhlan järjestäjien valitsema seminaarin aihepiiri on hyvin perusteltu. Snellman oli kiinnostunut uskonnosta, teologiasta ja kirkosta. Hän seurasi ja arvioi uskonnollisia kansanliikkeitä, kirkon elämää, kotoista teologista keskustelua ja nousi 1840-luvun alussa kansainvälisesti arvostettuna filosofisena ja teologisena ajattelijana komealle paikalle 1800-luvun eurooppalaisessa tieteenhistoriassa. Vaikka Snellmanin tie vei kansallisen herätyksen keulapaikalle Lönnrotin ja Runebergin rinnalle, hän suhtautui näitä kahta avoimemmin ja ymmärtävämmin siihen uskonnolliseen herätykseen, joka oli temmannut mukaansa joukon heille tuttuja osakuntatovereita ja akateemista nuorisoa. Silloinkin, kun Snellman julkisuudessa pariin otteeseen kriittisesti arvioi aikakautensa pietismiä, hän oikeastaan vain toisteli Lönnrotin aikaisemmin esittämiä käsityksiä Kajaanin seudun lahkolaisista (1835) ja Runebergin Vanhan puutarhurin kirjeiden (1837-38) väitteitä. Professori Murtorinteen esitelmä tarjosi meille monipuolisen kuvauksen Snellmanin uskonnollisista käsityksistä ja hänen yhteyksistään Savon herännäisyyden mahtimiehiin Paavo Ruotsalaiseen ja Julius Immanuel Berghiin. Kuvaus ei kaipaa täydennystä, joitakin sen kohtia voi painottaa ja alleviivata. Seuraavassa pari alleviivausta. 1. Snellman oli ajattelijana ja erityisesti uskonnonfilosofina Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770-1832) oppilas, kuten tiedämme. Se antaa aiheen kysyä, olivatko Snellmanin tieteellisen toiminnan perimmäiset tavoitteet kenties samat kuin hänen kuuluisalla saksalaisella opettajallaan: puolustaa kristillistä uskoa ja pelastaa teologian uhanalainen asema tieteiden joukossa? Ymmärsivätkö aikalaiset, ymmärsivätkö Snellmanin myöhemmät tulkitsijat oikein Hegelin spekulatiivisen filosofian lähtökohtia ja tavoitteita? Vaikuttaa siltä, että yhtä lailla kristinuskon puolustajien pelot kuin sen vastustajienkin toiveet olivat aiheettomia. Molemmilla tahoilla Snellman jäi ilman ymmärtäjiä ja seuraajia. Valistuksen uskontokritiikissä teologia oli leimattu esikriittiseksi metafysiikaksi. Immanuel Kantin mukaan inhimillinen ajattelu ja tiede eivät pysty murtautumaan kokemuksen rajojen ulkopuolelle. Empiirisen havainnoinnin kohteena ovat ilmiöt, niiden takana ovat oliot sinänsä, itse todellisuus, mutta siitä emme tiedä yhtään mitään. Emme voi kurkistella verhon taakse. Ymmärryksemme rajat asettavat meille maailmamme rajat, Kant valisti. Maailma on näin kaksi: havainnoinnille avautuva ilmiöiden maailma ja niiden takaisten olioiden sinänsä maailma - tiedon maailma ja uskon maailma. Perinteinen
teologia, joka oli väittänyt pääsevänsä varmaan tietoon kohteestaan, yliaistillisesta olioiden sinänsä maailmasta, menetti näin paikkansa tieteiden joukossa. Tähän Hegel iski. Hän halusi edetä yli sen rajan, jolle valistus ja Kant olivat pysähtyneet. Hän yritti kumota edeltäjiensä kahden maailman opin, dualismin. Hän halusi pelastaa kristinuskolle ja teologialle, mitä pelastettavissa oli. Hänen ajattelustaan muodostui oppineiden uskonto. Enzyklopädie-teoksensa (1830) alussa Hegel julisti, että maailma ei ole kaksi vaan yksi. Filosofialla ja teologialla on yksi ja sama kohde, joka on totuus, ja että Jumala ja vain Jumala on tuo totuus. Hegel toimi toisin kuin teologinen traditio ja toisin kuin tähän traditioon kohdistunut valistuksen kritiikki oli tehnyt: hän keskittyi pohtimaan Jumalan ja ihmisen ykseyttä, jonka esittämisessä kristinusko oli hänen mielestään ylivoimainen uskontojen historiassa. Hän ei asettanut Jumalaa ja ihmistä, ääretöntä ja äärellistä, toisistaan erilleen tai toisistaan vieraantuneiksi ja sitten yrittänyt tuoda näitä kahta jonkinlaiseen keskinäiseen yhteyteen. Hegelin mielestä maailman ykseyden perimmäinen kulmakivi on kristinuskon opettama Jumala, jonka synonyymeina hän käyttää Henkeä, Absoluuttia, Järkeä, Ääretöntä, Todellisuutta ja Totuutta. Henki ei ole jossakin havaittavan maailman tuolla puolen uskon alueella ja ihmisten tavoittamattomissa, vaan koko ajan mitä syvimmin läsnä maailmassa. Maailma ja historia noudattelee kulussaan Hengen jumalallista suunnitelmaa. Historiasta muodostuu kehityskertomus: Hengen luodessa ja ilmaistessa itseään historian prosessi etenee kohti yhä suurempaa vapautta, joka on historian päämäärä. Erityisesti käsitelogiikassa näyttäytyi Hegelin pyrkimys vapautua valistuksen ja Kantin kahden maailman dualismista. Absoluuttia, Jumalaa, voidaan lähestyä ja tutkia suoraan sen oman sisäisen rakenteen kautta. Ei ole niin, että toisaalla on näkyvä ilmiöiden maailma ja toisaalla itse todellisuus, oliot sinänsä, joka vaikka onkin olemassa, on meille tuntematon, emmekä voi siitä tietää mitään. Uskonnossa ja teologiassa samoin kuin taiteessa Absoluutti verhoutuu kuviin ja symboleihin, filosofiassa Absoluutti ilmaisee itsensä käsitteellisesti, suoraan ja välittömästi. Mutta kuten sanottu molempien kohde on yksi ja sama. Äärimmillään ei asiaa ja käsitettä, todellisuutta ja tietoisuutta, voi erottaa toisistaan. Tätä tarkoitti Hegelin kuuluisa lause: mikä on järjellistä on todellista ja mikä on todellista on järjellistä, jota hän jatkoi, että meidän on edellytettävä, että tiedämme, emme ainoastaan että Jumala on todellinen, vaan että Hän on ylin todellisuus, että Hän yksin on tosioleva. Tietoisuuden ja todellisuuden, käsitteen ja asian, kiinnittymistä toisiinsa ja sulautumista yhteen ei ole helppoa ymmärtää. Yhtään helpommaksi asia ei tule, jos koetamme valaista sitä esimerkillä: käsite Kuopion kaupunki ja itse Kuopion kaupunki ovat kaksi eri asiaa, jälkimmäisessä voi asua, edellisessä ei. On jokseenkin ylivoimaista pysyä perässä, kun sanotaan, että käsite ja sen tarkoittama asia lähentyvät toisiaan niin, ettei niitä voi enää erottaa.
Joka tapauksessa Hegel uskoi, että tietoisuus, syvimmässä perusrakenteessaan, pystyy paljastamaan todellisuuden yleisimmät piirteet. Enemmänkin: ajattelun avulla maailmasta ja Jumalasta voidaan rakentaa rautaisen logiikan hallitsema käsitteellinen kopio, joka yksi yhteen kuvaa Jumalan todellisuutta salatuimpaan saakka. Hegel piti itseään luterilaisena kristittynä. Vaikka aikalaiskritiikki häntä kohtaan oli massiivista, ja vaikka hän joutui jo eläessään katselemaan perintönsä hajautumista riiteleviksi koulukunniksi, hän uskoi vakaasti pystyneensä rationaalisesti ilmaisemaan kristinuskon syvimmän olemuksen ja turvanneensa teologialle kunniapaikan akateemisten tieteiden joukossa. 2. Kaikki edellä sanottu sopii kuta kuinkin Snellmaniinkin, Hegelin etevimpään pohjoismaiseen tuntijaan ja oppilaaseen. Snellmanin filosofinen väitöskirja (1835) oli Hegelin järjestelmän puolustus, hänen varhaiset tutkielmansa 1830-luvun lopulla (Logiikka, Psykologia, Oikeusoppi) edustivat selvästi Hegelin spekulatiivista filosofiaa samoin kuin Persoonallisuuden idea (1841), ensimmäinen kahdesta pääteoksesta. Oppi valtiosta-teoksessaan (1842) hän omankin tunnustuksensa mukaan hakeutuu ranskalaisen valistusfilosofian käytännönläheisempään suuntaan ja siirtää painotusta valtiosta kansalaisyhteiskuntaan, vaikka riippuvuus Hegelistä on edelleen ilmeinen. Jo Persoonallisuuden ideassa Snellman syytti aikakautensa uskonnollisia intoilijoita - kirkonmiehiä siinä kuin pietistejäkin siitä että nämä pelaavat väärää peliä ihmisen epätäydellisyydellä korostaessaan Jumalan ja ihmisen välistä jyrkkää eroa. Väärän pelin seurauksena todellisuus oli revennyt kahtia, ja kuilun ylittämistä pidettiin Jumalan alentamisena ja ihmisen ylentämisenä. Snellmanille ajattelussa olennaista on jumalallisen ja inhimillisen erottamattomuus, ykseys. Yksi ja sama Henki persoonallisuutena, itsestään tietoisena ja puhtaana ajatuksena sitoi yhteen jumalallisen ja inhimillisen. Ero oli suhteellinen, kuilu ylitettävissä: Jumalassa Henki oli toteuttanut itsensä täydellisesti, ihmisessä toteutuminen oli alullaan ja laajeni historian prosessin edetessä. Ajattelun avulla ja järkeä käyttäen ihmiselle on mahdollista päästä kristinuskon ytimeen, kun uskonnon myytit ja tunteeseen vetoavat mielikuvat puretaan järjen käsitteiksi. Uskonnonfilosofiassaan Snellman pysyi uskollisena nuoruutensa näylle, vaikka hän poliittisessa filosofiassaan myöhemmin etääntyikin Hegelin perinnöstä. Luennossaan Hengen olemuksesta 1843 hän vakuutti spekulatiivisen filosofian kykenevän ilmaisemaan ikuisen läsnäolon äärellisessä ja saattavan ajattelevan tietämisen ja uskonnollisen tunteensovintoon keskenään. Virkaanastumisesitelmässään keväällä 1856 hän vaati, että tieteen tulee tunnustaa kaikessa tapahtumisessa järjellinen suunnitelma. Maailmalla on pohjapiirustus, sen etsiminen ja jäljittäminen on tieteen tehtävä. Ensimmäisessä luennossaan syksyllä 1856 hän opetti, että tieteen huipentuma on tieto Jumalasta. Olisi väärin piirtää uskonnon yliaistillisen maailman ympärille rajaa, jota tiedostava järki ei saa ylittää.
Vaikka Snellmanille oli tärkeää osoittaa, että hänen teologiansa ei ole ristiriidassa aidon uskonnollisuuden eikä kristinuskon keskeisen sisällön kanssa, hänen ajatuksensa kuulostivat oudoilta kirkon ja teologian ylimpien vartijoiden korvissa. Ymmärtäjiä ei ilmaantunut, koulukuntaa ei syntynyt. Hän jäi yksinäiseksi tähdenlennoksi opettajansa Hegelin tavoin. Historian voittajaksi palasi Immanuel Kant, protestanttisen maailman ykkösfilofi. Tieto ja usko aidattiin siististi omiksi maailmoikseen. Vain ilmiöistä voidaan saada tieteellisesti pätevää tietoa. Onko ilmiöiden takana mitään, onko maailmalla alkunsa ajassa ja onko Jumalaa, ovat kysymyksiä, joista tiede ei voi sanoa juuta eikä jaata. Tässä ollaan. Snellmanin kirkkokritiikin punaisena lankana oli kansan vieraantuminen kristillisestä teologiasta, kirkon opista ja tunnustuksesta. Kenties tämä vieraantuminenkin oli syynä siihen, että muutoin edistykseen uskova optimistinen hegeliaani ennusti maalle synkkää tulevaisuutta: 200 vuoden kuluttua Suomessa ei löydy yhtäkään luterilaista saati suomalaista. Sotaa käytiin hänen mukaansa kirkollista auktoriteettiuskoa vastaan kahdella rintamalla: sivistyneistö janosi uskon perustaksi tieteellistä tietoa ja herätysliikkeet puolustivat omin päin, ilman kirkon pappeja, harrasta henkilökohtaista uskoa. Jos sivistyneistö ja rahvas saisivat tahoillaan elää ja kehittyä vapaasti, ilman kirkollista holhousta ja paimennusta, ne voisivat lähentyä toisiaan. Yhdessä asiassa Snellman ja Paavo Ruotsalainen ystävineen olivat ikään kuin samalla puolella. Molemmat pitivät kristinuskon tiedollista sisältöä tarpeellisena kristinuskoa voidaan opettaa ja se voidaan oppia. Uskon tiedollinen sisältö sellaisena kuin se oli kirjattu Raamatussa tai kirkon myöhemmissä dogmeissa, opeissa ja tunnustuksissa ei kummankaan mielestä kuitenkaan vielä yksin riittänyt. Snellmanille opit ja traditiot olivat ajastaan jääneitä, ihmisten sepittämiä hökkeleitä, joiden liejuun oikeaoppiset teologit olivat uponneet jos eivät leukaa niin ainakin nilkkojaan myöten. Ukko-Paavolle puolestaan kristillisen uskon tiedolliseen sisältöön nojautuminen oli sanan päälle krossaamista, pelkkää aivouskoa, josta piti päästä syvemmälle. Miten kristillisestä tiedosta ja aivouskosta päästään syvempään varmuuteen ja merkitykseen kristinuskon totuuksista - siinä Snellmanin ja Ruotsalaisen tiet kuitenkin erkanivat ratkaisevalla tavalla toisistaan. Snellman uskoi ihmisen pystyvän ajattelulla tavoittamaan traditioiden, mielikuvien ja symbolien verhoaman jumalallisen todellisuuden. Ruotsalainen mukaan ihmisen järki ja ajattelu ei tähän kykene. Raamatun ja kristillisen opin salaisuus ja ydin paljastuu vain niille, joiden silmät Pyhä Henki on avannut näkemään heidän oman viheliäisyytensä. Muutoin - Snellmanin perheessä käytetty virsi Peura janoissansa, rientää kiiruissansa, jota hän leskeksi jäätyään opetteli soittamaan, lienee ollut kuopiolaisilta opittu Anders Odheliuksen Siionin virsi. Herrnhutilaisten pietistien Siionin virsiä otettiin kirkon virsikirjaan vasta 1900-luvulla.