UUSI AIKA MAASEUTUTUTKIMUKSEN JA -POLITIIKAN AIKAKAUSLEHTI

Maaseudun UUSI AIKA MAASEUTUTUTKIMUKSEN JA -POLITIIKAN AIKAKAUSLEHTI 3 2010 18. vuosikerta JULKAISIJA Maaseudun uusi aika -yhdistys TOIMITUSNEUVOSTO Pekka Jokinen, Itä-Suomen yliopisto Tuomas Kuhmonen, Jyväskylän yliopisto Tuija Mononen, Itä-Suomen yliopisto Olli Rosenqvist, Jyväskylän yliopisto Antti Saartenoja, Helsingin yliopisto Tiina Silvasti, Helsingin yliopisto Maarit Sireni, Itä-Suomen yliopisto Seija Tuulentie, Metsäntutkimuslaitos Hilkka Vihinen, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus Kirsi Viljanen, Maa- ja metsätalousministeriö PÄÄTOIMITTAJA Katriina Soini Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus Jyväskylän yliopisto gsm 040 725 1891 katriina.soini @ jyu.fi katriina.soini @ mtt.fi TOIMITUS JA TAITTO Eila Alho / Makaronipora gsm 050 374 1098 eila.alho@makaronipora.fi makaronipora@gmail.com KANNEN KUVA Marika Sinervo / Vastavalo.fi PAINOPAIKKA Tammerprint Oy, Tampere ISSN 1237-413X Issn-l 1237-413x

pääkirjoitus Sisältö KATRIINA SOINI PÄÄKIRJOITUS 3 Katriina Soini: Pakkopullaa vai moraalista taloutta? ARTIKKELIT 5 Juha Hiedanpää ja Jani Pellikka: Käytännöllinen kekseliäisyys: Tilanneanalyysi hirvenmetsästyksestä kansallispuistossa ja sen lähialueilla 21 Maarit Sireni: Lastenhoidon käytännöt ja arvostukset suomalaisella maaseudulla 34 Manu Rantanen ja Leo Granberg: Hoiva-alan yhteisyritys maaseudun sosiaalisena innovaationa Pakkopullaa vai moraalista taloutta? Katsaukset 50 Martti laasasenaho, Hannu Katajamäki ja ILKKA Kauranen: Elämänurasopimuksilla kohti yksilöperustaista maaseutupolitiikkaa puheenvuorot 62 Kai Tolonen: Euron tontit maapolitiikan välineenä ja osana kuntasuunnittelua 67 Päivi Pylkkänen: Suomalaista maaseutuosaamista kehitysmaihin? kohtaamiset 75 MAIJA HALONEN ja TANJA KÄHKÖNEN: Sosiaalinen innovaatio maaseudun kehittämisessä 78 Ilkka Luoto: Ilmastonmuutos ja sopeutuminen puhuttivat Karstulassa 80 Tutkijatapaamisen työryhmien koonnat 84 Katriina Soini: Sosiaalisessa mediassa lehmätkin lentäisivät 88 Anja Yli-Viikari, Katja Ilmarinen ja Irene Roos: Maatilat tuottavat Ruotsissa sosiaalipalveluja tiedoksi 92 Tulevia tapahtumia 93 MUA-Gradupalkinto 2010 94 MUAlimalta: Maaseudun uusi aika -yhdistyksen uutisia 95 Lehden sivu 96 Kirjoittajat Taas on koittanut joulumyyjäisten aika. Koulut, yhdistykset, urheiluseurat myyvät pullaa, pipareita, arpoja ja joulukoristeita rahoittaakseen toimintaansa. Myyjäiset kokoavat kulmakunnan ihmisiä joulun alla yhteen paitsi itse tapahtumiin, niitä edeltäneisiin suunnittelupalavereihin ja talkoisiin. Seuraavana vuonna talkoolaiset saavat nauttia yhteisen ponnistelun tuottamista hedelmistä. Joulumyyjäisillä, kuten muillakin talkoilla, on pitkät perinteet. Talkootyöllä on luotu paljon yhteistä hyvää; kunnostettu seurantaloja, hoidettu maisemaa ja tehty teatteria. Toiminta yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi lisää ihmisten välistä luottamusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta ja rikastuttavat kulttuuria. Tällä kaikella on taas omat kerrannaisvaikutuksensa ihmisten hyvinvointiin ja jopa aluetalouteen kertovat tutkimukset. Aina talkootyö ei innosta. Iltamyöhään leivottujen kakkujen vaihtaminen myyjäisissä naapurin kakkuihin turhauttaa ja roskien kerääminen tien penkoilta harmittaa, kun omissa nurkissakin olisi siivoamista. Itsekkään ihmisen puhetta vai onko kysymys myös jostain muusta? Talkoisiin on alkujaan liittynyt niin kutsutun moraalin talouden idea: toimintaa ovat ohjanneet muut kuin taloudelliset tavoitteet, useimmiten sosiaaliset suhteet ja vastavuoroisuus. On helppo kuvitella, että esimoderneissa yhteisöissä, joissa moraalinen talous tutkijoiden mukaan kukoisti, yhdessä tekeminen oli tarkoituksenmukaista ja merkityksellistä. Tänä päivänä näitä merkityksiä voisivat tuoda ekologiset ja pedagogiset arvot, luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin ja kasvun tukeminen. Olisi suotavaa, että nämä periaatteet nostettaisiin rahankeruun rinnalle ja pysähdyttäisiin miettimään muun muassa lasten ja nuorten harrastustoimintaan liittyvän rahankeruun tarkoitusperiä. Jos kysymys on lasten ja nuorten harrastuksista, miksi heitä ei voisi ottaa mukaan talkoisiin yrittäjyyskasvatuksen hengessä. Moni maksaisi mielellään heille lehtien haravoinnista tai ostaisi heidän keräämiään puolukoita ennemmin kuin irtokarkkeja, talouspaperia tai pesuaineita. Paitsi yrittäjyyden arvoja 2 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 3

artikkelit lapsille ja nuorille välittyisi myös ekologisia arvoja. Sen sijaan, että rahankeruun nimissä myydään uutta ja osin tarpeetontakin tavaraa, voitaisiin kannustaa tavaroitten kierrättämiseen. 4H-kerholaiset ovat jo vuosikymmeniä keränneet lannoitesäkkejä ja metalliromua. Ehkä konseptia voisi vielä kehittää siten, että kerholaiset pääsisivät tutustumaan, miten heidän keräämänsä raaka-aineet jalostuvat uuteen käyttöön. Tai voisiko ajatella, että nämä talkoot, joissa vanhemmat ahkeroivat usein keskenään tai yksin kotonaan, olisivat koko perheen yhteisiä tapahtumia? Vanhempien ja lasten yhteinen aika on monissa perheissä kortilla. Talkoiden tavoitteena olisi yhdessäolo ja yhdessä tekeminen, ei niinkään tuotteiden valmistaminen, ostaminen ja myyminen: suorittaminen, jota useimpien arjessa on riittävästi. Yhdistysten kassaa voitaisiin kartuttaa myymällä pääsylippuja näihin tilaisuuksiin suurin osa toiminnasta joka tapauksessa rahoitetaan vanhempien, sukulaisten ja tuttavien rahapusseista. Moni kokee talkoot ikäväksi velvollisuudeksi ja olonsa syylliseksi, jos ei syystä tai toisesta pysty osallistumaan tai haluaisi antaa tukensa suoraan rahalla. Olisi kuitenkin sääli, jos toiminta typistyisi tilisiirroiksi, sillä talkoot tuovat ihmiset yhteen. Jos rahan keruu ja suorittaminen eivät olisi talkoiden päällimmäinen tavoite, ehkä useampi lähtisi mukaan toimintaan. Suunnittelua ja käytännön järjestelyä riittäisi kaikkein innokkaimmille, vaikka talkoiden toimintaajatus muuttuisi. Talkootyön uusissa muodoissa voisi olla kysymys käytännöllisestä kekseliäisyydestä, josta Juha Hiedanpää ja Jani Pellikka kirjoittavat metsästystä koskevassa artikkelissaan. Hirvenmetsästykseen, kuten metsästykseen yleensä, liittyy paljon käytäntöjä ja kirjoittamattomia sääntöjä, joita voidaan uudistaa, kun siihen on tarvetta. Uudistaminen pitää vain osata toteuttaa oikealla tavalla. Sosiaalinen media voi olla tässä apuna. Harto Pönkä, sosiaalisen median tutkija ja alan yrittäjä kertoo, mihin muuhun sosiaalista mediaa voidaan maaseudulla käyttää. Talkootyön uusintamiseen voi liittyä myös piirteitä sosiaalisista innovaatioista, joista samoin on tässä numerossa puhetta. Kirjoittajien voimakkaasti esille nostamat maaseudun sosiaaliset kysymykset kertovat voimakkaasta murroksesta, mikä niiden parissa tällä hetkellä on meneillään. Olisiko siihen ratkaisuna yksilöperustainen maaseudun kehittäminen? Näiden ajatusten myötä toivotan kaikille lukijoillemme Rauhallista Joulun Aikaa! Juha Hiedanpää, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Jani Pellikka, Itä-Suomen yliopisto, historia- ja maantieteiden laitos Käytännöllinen kekseliäisyys: Tilanneanalyysi hirvenmetsästyksestä kansallispuistossa ja sen lähialueilla Tiivistelmä Kansallispuistoissa ja niiden tuntumassa tapahtuva hirvenmetsästys on viime vuosina herättänyt keskustelua, jota on vilkastuttanut vireillä oleva luonnonsuojelulain muutos, joka tiettyjen edellytysten täyttyessä sallisi hirvenmetsästyksen kansallispuistoissa. Yhtäältä keskustelussa korostuu kansallispuistojen ja suojelualueita merkitys eläinten ja ihmisten suojasaarekkeina, toisaalta esiin nousee myös hirvieläinten kannanhallinnan välttämättömyys. Näistä lähtökohdista suoritimme tilanneanalyysin hirvenmetsästyksestä Liesjärven kansallispuistossa ja sen lähialueilla. Kolmen työpajan sarjaan osallistuivat paikalliset hirvenmetsästysseurueet, Tiehallinnon edustaja ja riistaviranomaiset. Työpajojen tarkoituksena oli tunnistaa haasteet ja synnyttää ideoita siitä, miten metsästys ja kannanhallinta hoidetaan, jos luonnonsuojelulaki ei muutu tai jos se muuttuu. Seurat osoittivat käytännöllistä kekseliäisyyttä. Työpajatyöskentely osoitti, että seuroilla on kyvykkyyttä teknisiin ratkaisuihin ja yhteistyöhön, jolla hirvikanta tulee hallituksi Liesjärven alueelle myös tulevaisuudessa. Keskustelu kansallispuistoissa ja niiden tuntumassa tapahtuvasta hirvenmetsästyksestä on viime vuosina käynyt vilkkaana. Sitä ovat pitäneet yllä valmisteilla oleva luonnonsuojelulain uudistus (HE 99/2009), uusien kansallispuistojen perustaminen, laajentaminen tai niille laaditut hoidon ja käytön suunnitelmat (HKS) (Ympäristöministeriö 2006). Yksi keskustelun teemoista on ollut periaatteellinen ja puiston tarkoitukseen kohdistuva: onko kansallispuistojen tarkoitus olla kasvi- ja eläinlajien, hirvi mukaan lukien, ja elinympäristöjen turvapaikkoja metsästykseltä ja muilta ihmisvaikutuksilta (esim. SLL 23.10.2008). Toisena teemana on ollut puistossa asustavien hirvien muodostama uhka sellaiselle monimuotoisuudelle (esim. haavalle, pihlajalle ja eräille muille lehtipuille), joita puistossa tulisi erityisesti ylläpitää ja ennallistamalla tuottaa (Kouki ym. 2005; Viiri 2007; Niemelä 2010). Lisäksi on keskusteltu siitä, aiheutuuko kansallispuistoista lähiympäristölle merkittäviä sivuvaikutuksia, kuten hirvivahinkoja. Paikallisten toimijoiden näkökulmat eivät ole saaneet vahvaa asemaa kansallispuistojen luonnonkäyttöä koskevassa suunnittelussa osin siksi, että ne eivät perustu tieteellisiin luontokäsityksiin. Metsästyksen kohdalla ongelmana on ollut sen yhteensopimattomuus perinteisen suojeluajattelun 4 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 5

artikkelit tai uusien turistilähtöisten puistonkäyttötapojen kanssa. (Puhakka 2007.) Kysymys ei kuitenkaan ole vain kansallispuistoista, hirvenmetsästyksestä ja hirvikannan hallinnasta, vaan laajemmin maaseudun elinvoimaisuudesta ja luonnonvarojen hyödynnettävyydestä. Luonnonvarojen hyödyntämiseen vaikuttavien luonnonsuojelutoimien on koettu heikentävän maaseudun elinoloja ja hyvinvointia entisestään, koska ne puuttuvat paikallisten oikeuksiin ja mahdollisuuksiin kehittää luonnonvarojen hyödyntämiseen perustuvaa talouttaan (Rannikko 2010: 269 275). Samaan aikaan kun Euroopan unionin maaseutupolitiikka on aktivoinut paikallista kehittämistoimintaa, kehityspessimismi on ollut voimakasta (ks. esim. Hyyryläinen & Rannikko 2000). Pelko kylätoiminnan ja esimerkiksi metsästysseurueiden ukkoutumisesta voidaan nähdä yleisemmin maaseudun tilaa koskevana (ks. Nivalainen & Haapanen 2002). Seurueiden jäsenrakenteen ja toimintatapojen uudistuminen on osa maaseudun muutosta (esim. Shelby ym. 2008; Aarnio ym. 2010). Hirvenmetsästys kytkeytyy maaseudun elämään ja sen kehittymiseen monin tavoin. Hirvenmetsästysseurueilla on aivan erityinen merkitys osana kyläyhteisöjä. Seurueet, joihin tässä työssä luemme rekisteröityneet ja rekisteröimättömät yhdistykset, koostuvat yleensä paikallisista asukkaista ja maanomistajista. Ne kiinnittyvät toiminnallaan monisäikeisesti paikalliseen yhteisöön (Shelby ym. 2005) ja ovat olleet jo runsaat puoli vuosisataa osa elävää maaseutukulttuuria ja yksi sen keskeisimmistä ylläpitäjistä ja symboleista (ks. esim. Anttila 1968). Seurueilla on roolinsa myös yhteisöä koskevassa tiedontuotannossa ja yhteisöllisen toiminnan aktivoimisessa (Hiedanpää 2000). Liesjärven kansallispuistoa koskevassa keskustelussa on tuotu esiin yllä mainittujen näkökohtien lisäksi (esim. Maa- ja metsätalousvaliokunnan lausunto 21/2004 vp) menettelytavat ja ohjaavat säännökset, joilla puiston käyttöä ja hoitoa on toteutettu (Pigg 2005; Aaltoila 2008). Tämän hirvenmetsästystä Liesjärven kansallispuiston alueella ja lähiympäristössä käsittelevän työn tarkoituksena on tunnistaa konkreettisia, yhteistyöhön perustuvia toimintatapoja ja arvioida niiden vaikutuksia metsästyksen järjestämiseen ja hirvikannan säätelyyn. 1 Olemme toiminnallisen tapaustutkimuksen (Lehtonen 2007) keinoin tarkastelleet, miten paikalliset hirvenmetsästysseurueet kykenevät uudistamaan toimintatapojaan muuttuvissa olosuhteissa ja luomaan uusia edellytyksiä luonnonvarojen hyödyntämiselle ja kyläyhteisöjen elinvoimaisuudelle. Liesjärven kansallispuisto ja hirvenmetsästyksen järjestelyt Liesjärven kansallispuisto sijaitsee pääosiltaan Tammelan kunnassa Lounais-Hämeessä. Tämä Tammelan ylänkö on karua ja harvaan asuttua aluetta keskellä muutoin viljavia maatalousmaita. Kansallispuiston aluetta luonnehtivat mänty- ja kuusivaltaiset metsät puolukka- ja mustikkatyypin kankailla, pienet metsäiset suot sekä useat järvet ja pienvedet. Rantaviivaa on noin 50 kilometriä. Kansallispuisto on perustettu 1956. Puiston pinta-ala oli aluksi 150 hehtaaria, mutta kasvoi vuoden 1981 laajentumisen myötä ensin 630 hehtaariin ja viimeisen laajennuksen (2005) myötä 2109 hehtaariin. Puisto laajeni etenkin pohjoisen suuntaan. Tuolloin puistoon liitettiin myös kaksi luonnonarvoiltaan arvokasta suoympäristöä Tartalamminsuo ja Tervalamminsuo (Metsähallitus 2009). Puisto koostuu useista erillisistä lohkoista (ks. liite 1). Merkittyjä reittejä puistossa on noin 30 kilometriä. Ne ovat osa Hämeen ilvesreitistöä, joka on yli 200 kilometriä pitkä. Kansallispuistossa käy vuosittain noin 30 000 36 000 vierailijaa ja puiston asiakaspisteessä eli Hämeen luontokeskuksessa 16 000 19 000 kävijää (Metsähallituksen kehittämispäällikkö Lasse Lovén, sähköpostiviesti 19.4.2010). Puistossa tehdään yksityiskohtaisempi kävijäselvitys 2010. 1 Vuoden 2008 syksyllä alkoi maa- ja metsätalousministeriön rahoittama tutkimushanke Metsästysalueiden sosio-ekologinen pirstoutuminen ja sen vaikutukset hirvieläinkantojen säätelyyn, jonka tavoitteina oli määritellä mitä sosio-ekologinen pirstoutuminen on, tunnistaa millaisia vaikutuksia sillä on metsästystekniikoihin ja metsästysseurojen yhteiskuntasuhteisiin, sekä kehittää adaptiivisia kannansäätelyn periaatteita ja menetelmiä sosio-ekologisesti pirstoutuneille alueille. Tutkimuskohteiksemme valitsimme Nuuksion ja Liesjärven kansallispuistot ja niiden lähialueet. Kahta ensimmäistä tutkimuskysymystä tarkastellaan Nuuksiota käsittelevässä raportissa Hiedanpää ym. 2010. Liesjärven kansallispuistoon rajautuvilla alueilla metsästää puolenkymmentä metsästysseuraa. Näistä kaksi on vuokrannut ajo-oikeusalueita puistosta. Ajo-oikeus mahdollistaa miesajon tai koiran käytön, mutta kieltää hirven kaatamisen puiston alueelle muutoin kuin eläinsuojelullisista syistä eli haavoittunutta tai kolarissa loukkaantunutta eläintä lopetettaessa. Osa metsästysmaista (runsaat 200 hehtaaria) on ollut kansallispuistoon kuuluvia mutta metsästysoikeudeltaan kiinnitettyjä. Vuokra-ajan päättyessä elokuussa 2010 ne siirtyivät passitusoikeuden piiristä ajo-oikeusalueeksi (ks. kuva 1.). Hirvieläimet ja metsästys kytkeytyvät kahteen Liesjärven kansallispuiston yhteydessä keskusteltuun ongelmaan: Ensinnä valtatie 2:n (Porintien, jäljempänä vt2) liikenneturvallisuus Liesjärven kansallispuiston kohdalla on vaarantunut, koska havaintojen mukaan hirvikolarit ovat keskittyneet kohtaan, jossa puisto rajautuu tiehen (esim. MT 13.10.2008) (ks. kuva 1). Toiseksi, hirvieläinten kannanhallinta on hankaloitunut, koska kansallispuiston alueella ei luonnonsuojelulain mukaan saa metsästää. Puiston laajenemisen (2005) myötä puiston pohjoispuoliset seurat kaatavat hirviä entistä kauempana vt2:sta. On myös havaintoja hirvien toistuneista pakenemisesta metsästystilanteessa puiston vt2:n läheiseen osaan, mistä ajo-oikeutut seurat eivät voi tehokkaasti ajaa hirviä takaisin omiin passeihinsa puiston pohjoispuolelle. Tilanneanalyysi Käytämme lähestymistavastamme nimitystä tilanneanalyysi. Työllämme ei ole yksittäistä esikuvaa. Sen lähtökohtana on pragmatismiksi nimetty yhteiskunta- ja tieteenfilosofinen suuntaus ja erityisesti yhden sen keskeisimmän edustajan John Deweyn (1859 1952) tiedettä, oppimista ja demokratiaa koskevat ajatukset. 1990-luvun alussa Helsingin yliopiston Maankäytön ekonomian professori Kauko Hahtola (1990) kehitteli tilanneanalyysiä (situational analysis), joka perustui pragmatismiin ja klassiseen institutionaalisen taloustieteeseen sekä ruotsalaisen taloustieteilijä Peter Söderbaumin (1973) tilanneanalyysiin (positional analysis). Heidän tarkastelunsa keskittyivät luonnonvarojen ja ympäristön käytön suunnitteluun, vaikutusten arviointiin ja päätöksentekoon. Tarkoituksenamme on syventää heidän aloittamaansa työtä ja tarkastella pragmatistisesta näkökulmasta tilannekohtaisuuden ja tilanneherkkyyden suhdetta yhteisölliseen luovuuteen ympäristö- ja luonnonvara-asioiden suunnittelussa ja päätöksenteossa. Tarkastelemme, miten toimijat yhdessä keksivät ongelmallisessa tilanteessa ratkaisuja ja mitä nämä ratkaisut ovat. Suomessa kiinnostus pragmatismiin on viime aikoina ollut suurta (ks. esim. Bergman 2009; Kilpinen ym. 2009; Määttänen 2009). Tilanneanalyysin lähtökohtana on häiriö. Häiriö on jokin asia tai ilmiö, kuten Liesjärven tapauksessa kansallispuisto, jonka ilmaantuminen toimintatilaan vaikuttaa vallitsevaan sosioekologiseen ja institutionaaliseen järjestykseen: toiminta (esimerkiksi hirvenmetsästys) ei tuota tulosta totutusti tai palvele järkevästi tarkoitustaan. Mahdollisuuksien tila muuttuu. Ennen mahdolliset toimet muuttuva mahdottomiksi, toimintavapaudet vähenevät, oikeuksia karsitaan, toimijoille asettuu uusia velvollisuuksia tai voi tapahtua myös päinvastoin mahdollisuudet voivat lisääntyä. Metsästäjien häiriöksi kokema ilmiö voi olla suhteellisen pysyvä (suojelualue), toistuva (syksyn suppilovahveroaika) tai hetkellinen (retkeilijäjoukko). Joskus häiriö on tulosta suunnitelmallisesta toiminnasta (hakkuuaukko, retkeilyreitti), joskus ne syntyvät spontaanisti (tuulenkaadot) (ks. Hiedanpää ym. 2010). Deweyn (1939/1988a) mukaan yllätyksellinen, tavallisuudesta poikkeava häiriö pakottaa toimijat arvioimaan tilannetta kriittisesti. Alkaa arvottaminen, joka on sen arviointia ja punnintaa, miten omaa toimintaa tai olosuhteita pitäisi muuttaa, jotta ne jälleen tuottaisivat haluttuja vaikutuksia. Tämä ei ole perinteinen näkemys arvottamisesta. Tässä lähestymistavassa toimijoiden halut ja tavoitteet ovat kytköksissä sen arvioimiseen, riittävätkö voimat olosuhteiden ja tai kyvyt omien toimintatapojen muuttamiseen. Nämä olosuhteet ja toimintatavat voidaan ymmärtää myös vakiintuneita ja vallitsevina instituutioina, siis toimintasääntöinä, toimintarajoitteina ja voimassa olevina toimeenpanon mekanismeina (ks. North 2005; Bromley 2006). Arvottamisen tarkoituksena on vallitsevaa järjestystä ylläpitäen tai sitä muuttaen pitää yllä ja 6 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 7

artikkelit vahvistaa tietyn toimijajoukon tai yhteisön elinoloja. Toisin sanoen arvottamisella varmistetaan arvokkaina pidettyjen asioiden saatavilla olo. Sen myönteiset tulokset ja seuraukset ilmenevät sopeutumisena, palautumisena ja uudistumisena. Pragmatistinen arvottamisteoria tuo operatiivisen elementin viimeaikana runsaasti huomiota saaneeseen resilienssin käsitteeseen (ks. esim. Kotilainen & Eisto 2010). Arvottaminen sisältää aina tutkimuksellisen komponentin. Arvot eivät kuitenkaan ole tiedettäviä, vaan toimintaa ja käyttäytymistä ohjaavia (Putnam 2010). Tutkimuksen avulla voidaan löytää ja luoda uusia tehokkaampia ja reilumpia käyttäytymisen ja toiminnan perusteita ja malleja. Toiminnallisessa tapaustutkimuksessa tiede ja käytäntö asettuvat yhteen. Samalla myös demokratian käytännöt osallistuminen, puhe, tekeminen, vaikuttaminen ja vaikuttuminen kytkeytyvät arvotiedon, tilannekohtaisesti oikeaksi ja hyväksi koetun käyttäytymisen ja toiminnan määrittelyyn ja tuottamiseen (Anderson 2007). Tilanneanalyysissä luovuus perustuu osallistujien yhteistyöhön ja yksilöllisen ja yhteisöllisen kokemuksen, mielikuvituksen ja kekseliäisyyden tavoitteelliseen tukemiseen, jotta häiriöinen ja ongelmallinen tilanne muuttuisi ehyeksi ja alkaisi tuottaa korkealaatuisempia vaikutuksia. Dewey (1939/1988b) käyttää tällaisesta instrumentaaliseen ja moraaliseen kasvuun tähtäävästä prosessista nimitystä yhteistoiminnallinen älykkyys (cooperative intelligence) tai luova demokratia (creative democracy). Kyse on tulemisen politiikasta, halusta luoda monisyinen ja prosessin kuluessa kehittyvä foorumi tulevien häiriöiden tunnistamiseksi, ongelmien uudelleen määrittelemiseksi ja uusien ratkaisujen löytämiseksi (tulemisen politiikasta ks. Gouinlock 1999; Connolly 1999). Työpajatyöskentely vuorovaikutuksen metodina Valitsimme menetelmäksemme vuorovaikutteisen työpajatyöskentelyn, koska tarkoituksemme ei ollut asettaa hirvikannan hallinnan vaihtoehtoja suuren yleisön kannalta paremmuusjärjestykseen eikä tehdä päätössuositusta. Työpajat tarjoavat yhteistoiminnallisen tavan tunnistaa, määritellä, uudelleen määritellä, ratkaista ja arvioida luonnonvarojen hallinnan teoreettisia ja käytännöllisiä ongelmia. Työpajatyöskentely on lisännyt suosioitaan viime aikoina osana toiminnallisen tapaustutkimuksen käytäntöjä (ks. esim. Jokinen ym. 2009). Järjestimme kolme työpajaa Hämeen luontokeskuksessa Liesjärvellä: ensimmäinen järjestettiin 5.11.2009, toinen 19.11 ja kolmas 10.5.2010. Kaikki tilaisuudet alkoivat klo 18 ja kestivät kolme tuntia. Kutsuimme mukaan paikallisia, joilla on tietoa ja taitoa Liesjärven metsästysongelman tunnistamiseksi, ilmaisemiseksi ja ratkaisemiseksi. Tutkijoina pidimme yllä keskustelua ja johdattelimme sitä eteenpäin. Emme ottaneet kantaa ongelmien luonteeseen tai merkitykseen. 2 Raporttiluonnoksen kirjoitimme toisen ja kolmannen työpajan välissä. Kahteen ensimmäisen työpajaan kutsuimme 1 2 edustajaa viidestä metsästysseurasta, jotka olivat Liesjärven metsästysseura ry, Katavan erä ry, Uponorin hirvimiehet, Lintumaan metsästäjät ry ja Tammelan aluevarasto, kaksi henkilöä kansallispuistoa hallinnoivasta Metsähallituksesta, henkilön Tiehallinnosta, henkilön Forssan-Tammelan riistanhoitoyhdistyksestä sekä päällikön Etelä-Hämeen riistanhoitopiiristä. Metsähallituksen ja Tiehallinnon edustajat olivat läsnä ensimmäisessä ja Etelä-Hämeen riistapäällikkö viimeisessä työpajassa. Kolmanteen työpajaan kutsuimme Letkun Erän uutena metsästysseurana mukaan. Kutsuttujen metsästysseurojen edustajat tulivat lähes poikkeuksetta paikalle. Lintumaan metsästäjät ry:n edustusta ei ollut viimeisessä työpajassa. Osallistujien määrä vaihteli 10 14 välillä. Seuroja edustivat yleensä samat henkilöt. Ensimmäisen työpajan aloitimme käymällä läpi metsästyskauden 2009 kokemuksia. Keskustelimme arkisesti osallistujille tutuista asioista. Tarkoituksenamme oli luoda yhteinen, jaettu ja epämuo- 2 Jo syksyllä 2008 olimme tutustuneet kahteen metsästysseuraan, Katavan Erään ja Liesjärven metsästysseuraan, joilla molemmilla on Metsähallitukselta vuokrattuja ajo-oikeusalueita puistossa. Tutkijat (Markku Laulumaa ja Jani Pellikka) osallistuivat tuolloin Katavan Erän hirvijahtiin yhtenä päivänä. Molempien metsästysseurojen syksyn 2008 hirvijahdista kerättiin tietoa metsästyspäiväkirjojen ja haastattelujen avulla. Nämä aineistolähteet ja niistä tehdyt päätelmät olivat perustana työpajatyöskentelyn suunnittelulle (ks. alaviite 1). dollinen keskusteluyhteys osallistujien välille. Keskustelu käytiin yhdessä ryhmässä ja se eteni niin sujuvasti, ettei alun perin suunniteltua pienryhmäkeskustelua toteutettu lainkaan. Toinen työpaja alkoi lyhyellä työpajasarjan yleisesittelyllä uusille osallistujille sekä ensimmäisen työpajan kertauksella. Kertauksessa tuotiin esille ja keskusteltiin ensimmäisessä työpajassa nousseista metsästyksellisistä haasteista ja ideoista, jotka liittyivät nykyisten tai luonnonsuojelulain muutoksen myötä mahdollisiin tapoihin järjestää metsästystä Liesjärven alueella. Tämän jälkeen osallistujat jakautuivat kahteen ryhmään niin, että molempiin tuli edustaja kustakin metsästysseurasta. Ryhmille jaettiin kirjallinen tehtävänanto, johon oli nimetty kullekin kaksi työpajassa esiin noussutta ideaa, joita haluttiin kehittää ja konkretisoida. Ensimmäinen ryhmä tarkasteli toimintavaihtoehtoja tilanteessa, jossa luonnonsuojelulaki muuttuu ja sallii metsästyksen kansallispuistossa ja toinen ryhmä paneutui toimintavaihtoehtoihin tilanteessa, jossa nykyisen kaltaiset institutionaaliset puitteet säilyvät. Molemmat ryhmät saivat käyttöönsä alueen kartat, johon heidän toivottiin piirtävän ideoimiinsa toimintavaihtoehtoihin liittyvä kohdealue ja keskeiset toiminnalliset piirteet. Metsästysteknisten ideoiden kohdalla kartalle pyydettiin piirtämään miesajon lähtöpaikka, ajosuunta, passipaikat sekä muut jahtiin liittyvät järjestelyt. Lopuksi keskusteltiin ryhmien aikaansaannoksista (ks. liite 1). Kolmas työpaja eteni samojen vaiheiden mukaan kuin toinen työpaja. Työpajan aluksi käsiteltiin myös tämän julkaisun luonnosta, joka oli toimitettu kommentoitavaksi kutsun yhteydessä. Tämän jälkeen osallistujat jakautuivat kahteen ryhmään. Toinen ryhmä koostui puiston pohjoisja länsipuolella operoivien seurojen edustajista ja toinen ryhmä puiston itä- ja eteläpuolen seurojen edustajista. Tehtävänannon mukaan heidän tuli hahmotella kartalle puistossa tapahtuvan pyynnin käytännön järjestelyjä (esimerkiksi passiketjujen sijainti). Tämänkaltaiset tilanteet voivat tulla kyseeseen, jos hirvieläin loukkaantuu liikenteessä tai hirvijahdissa puiston ulkopuolella ja pakenee puistoon tai jos luonnonsuojelulaki muuttuu ja sallii hallituksen esityksen (HE 99/2009) mukaisesti merkittävää vahinkoa puiston ulkopuolella aiheuttavien riistaeläinten metsästyksen kansallispuistossa. Lopuksi ryhmät esittelivät ideansa ja niistä keskusteltiin. Hirvenmetsästys Liesjärven kansallispuistossa ja sen läheisyydessä Toteutunut tilanne 2008 ja 2009 metsästyksissä Seurakohtainen metsästys Liesjärven alueella Katavan Erä metsästää runsaan 2100 hehtaarin alueella, josta noin 2/3 on kansallispuistoon kuuluvaa ajo-oikeusaluetta. Metsästyksen ydinalue sijaitsee kansallispuiston pohjoispuolella. Pysäyttävän koiran avulla tapahtuvaan hirvijahtiin osallistuu tyypillisesti 6 9 metsästäjää, ja pyyntikauden saalis on ollut viime vuosina 3 4 hirveä. Valkohäntäpeuraa (valkohäntäkaurista) metsästetään pääsääntöisesti kyttäämällä ja kausikohtainen saalis on ollut 8 13 eläintä. Seuran edustajia huolestutti se, että syksyllä 2008 hirvi karkasi koira kintereillään kuusi kertaa kansallispuiston pohjoisosan laajennusosan yli ja ui Liesjärven yli puiston eteläiseen osaan karistaen koiran kannoiltaan (kuva 1 seuravalla sivulla). Syksyllä 2009 näin kävi kolme kertaa. Toinen huolenaihe oli se, että reilun 200 hehtaarin osalta metsästysoikeuden kiinnitys oli päättymässä, ja että jatkossa alueelle on vain hirven ajo-oikeus. Liesjärven metsästysseura (jäljempänä Liesjärven MS) metsästää pysäyttävän koiran avulla hirviä Liesjärven kylän tuntumassavajaan 4 000 hehtaarin alueella. Hirvijahtiin osallistuu tyypillisesti 16 19 metsästäjää ja saalis on ollut viime vuosina 6 10 eläintä, mikä on pinta-alaan suhteutettuna alueen korkeimpia lukuja. Myös peurajahti on ollut aktiivista ja saalista on saatu vuositasolla 14 25 eläintä. Seuran edustajien huolena oli hirvien poistuminen usein vt2:n läheisyyteen koira perässään. Heidän mukaansa Natura 2000 -suojelu ei asettanut yhtä tiukkoja ehtoja laajennusosan metsästykselle kuin 8 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 9

artikkelit 3 km KUVA 1. Liesjärven kansallispuiston pohjoisosan ympärillä operoivien metsästysseurojen passipaikkoja jahdeissa syksyllä 2008. Koira-symboli kuvaa paikkaa, josta eläinten etsintä aloitettiin metsästyspäiväkirjoihin kirjatuissa jahdeissa. Hakaviivoitetut urat kuvaavat koiran hirven mukana kulkemia reittejä. Vaalea alue, jonka rajalla rivissä passimies-symboleja, on Liesjärven MS:n metsästysmaata. Mustat pisteet tiellä (vt2) kuvaavat esimerkinomaisesti Tiehallinnon ilmoittamia, puiston välittömässä tuntumassa tapahtuneita hirvikolareita (kaikkiaan 64 kpl) ajanjaksolla 1.1.1990 1. 8. 2009 (viimeinen vuodelta 2008). mitä perustettu kansallispuisto ja sille laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma. Katavan Erällä ja Liesjärven MS:lla on ollut metsästyksellistä yhteistyötä, jonka tuloksena vuoden 2009 jahdissa kaadettiin yksi eläin. Tyypillisesti jahtikauden aikainen yhteistyö on aiemmin liittynyt tilanteen vaatiessa jahdissa luokkaantuneen hirven pyydystämiseen yhdessä ja melko tiiviiseen seurojen väliseen tiedonvaihtoon hirvien, hirvikoiran ja koiran ohjaajan liikkeistä (rajanylityksistä) ja pyyntilupien käytöstä. Lintumaan metsästysseura metsästää pysäyttävän koiran avulla hirviä Liesjärven MS:n itäpuolella ja kuuluu samaan yhteislupaan kuin edellä mainitut kaksi seuraa. Pinta-alaa seuralla on runsaat 1400 hehtaaria ja seuruejahtiin osallistuu tyypillisesti noin 10 henkilöä. Hirvisaalista on kauden mittaan kertynyt viime vuosina 2 4 ja peurasaalista 1 5 eläintä. Seuran edustajan mukaan alueella on usein viikonloppuisin ratsastajaryhmiä. Ampumarata on 500 metrin päässä ratsastajien reitistä. Hevoset ovat tottuneet ammuntaan, mutta eivät välttämättä satunnaisemmin kohdattaviin metsästäjiin. Seura on ollut vuosina 2008 ja 2009 samassa viiden osakkaan yhteisluvassa kuin Katavan Erä ja se ollut jo kauan samassa yhteisluvassa Liesjärven MS:n kanssa. Katavan Erä vaihtoi kahden muun seuran kanssa osakkuutensa yhteisluvasta toiseen vuoden 2007 jälkeen edellisessä syntyneiden sisäisten ongelmien vuoksi. 3 Uponorin hirvimiehet (ent. Askon seura) metsästää miesajolla hirviä noin 2200 hehtaarin alueella vt2 eteläpuolella (ns. Salkolan alueella) ja kuuluu eri yhteislupaan kuin muut työpajasarjaan osallistuneet seurat. Seuralla on noin 5300 hehtaaria maita muualla eikä sillä, suuren osan aikaa muualla metsästävänä, ole ollut suuria intressejä tai huolia koskien Liesjärven aluetta. Seuruejahtiin osallistuu tyypillisesti noin 20 henkilöä. Yhteislu- 3 Yhteisluvalla tarkoitetaan käytäntöä, jossa haetaan yhdellä hakemuksella pyyntilupia kunkin yhteislupaosakkaan metsästysalueille eli niiden muodostamalle yhteislupa-alueelle. Tarkoituksena on esimerkiksi vähentää hakijoiden ja hakemusten käsittelijöiden pyyntilupabyrokratiaa ja luoda paikallista ja jahdinaikaista joustavuutta pyyntilupien kohdentamiseen yhteislupa-alueen sisällä. Yhteislupa-alueen muodostamisella voidaan myös parantaa hirvieläinten pyyntialueita koskevia oikeudellisia edellytyksiä ja luoda käytännöllisempiä mutta oikeudellisesti hyväksyttäviä raja-alueiden käyttötapoja (vrt. Kiuru 2009). vassa on kahdeksan seuraa ja osakkailla on maata yhteensä 32 000 hehtaaria. Hirvisaalista seura on saanut puiston lähialueen metsästysmailtaan 3 8 eläintä jahtikaudessa. Letkun Erä metsästää Liesjärven kansallispuiston länsipuolella Letkun kylän tuntumassa. Hirvieläinjahtiin käytettävä alue on noin 3 800 hehtaaria. Hirvisaaliit ovat olleet 8 15 ja peurasaaliit 48 53 eläintä kaudessa. Peurojen osalta pintaalaan suhteutettu saalis vuosina 2006 2009 on ollut vuodesta toiseen korkea ilman, että kannan kestävyydestä on tingitty myös jäävä kanta on pysytellyt vuodesta toiseen korkeana. Seuran edustajien mukaan luontopolku kulkee selustassa ja seura kohtaa kulkijoita melkein joka viikonloppu. Tammelan aluevarasto metsästää hirviä miesajolla noin 1 100 hehtaarin alueella puiston lounaispuolella. Jahtiin osallistuu tyypillisesti 12 17 henkilöä. Saalista on tullut vuositasolla 2 4 hirveä ja 8 17 peuraa. Peurojen osalta pyyntiä luonnehtivat samat piirteet kuin Letkun erän peurajahtia: peurakanta on vahva ja sitä metsästetään aktiivisesti, mutta ilmeisen kestävästi. Nämä kaksi seuraa muodostavat yhdessä yhteislupa-alueen. Osallistuminen kansallispuiston hoidon ja käytön suunnitteluun Liesjärven kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma (HKS) valmistui syksyllä 2009. Laadinnasta vastasivat Metsähallituksen erikoissuunnittelijat ja heidän apunaan toimi valmisteluvaiheessa suunnitteluryhmä. Paikallisten asukkaiden näkemyksiä kartoitettiin yleisötilaisuudessa Liesjärvellä, jossa suunnitelmaa esiteltiin ja minkä jälkeen HKSluonnos lähetettiin lausuntokierrokselle (Metsähallitus 2009). Vaikka HKS:n laadintaprosessi oli vuorovaikutteinen, se epäonnistui suunnitteluryhmässä mukana olleiden metsästäjien mielestä siinä, ettei paikallisia metsästäjiä kutsuttu alun perin mukaan. Puistossa tapahtuvaa metsästystä ei oltu kytketty millään tavalla osaksi suunnittelua, vaikka jo Liesjärven yleisötilaisuudessa 2004 myös metsästysmahdollisuus puistossa oli noussut esiin (ks. myös Liesjärven kylätoimikunnan, MTK-Tammelan, ja Forssan Tammelan riistanhoitoyhdistyksen hoitosuunnitelma-lausunnot (Metsähallitus 2009)). 10 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 11

artikkelit Metsästäjät eivät pitäneet osallistavan suunnittelun toimintaperiaatteita sinänsä ongelmallisina. Ongelma oli pikemminkin sisällöllinen. He olisivat halunneet metsästyksen olevan yhdenvertaisena toimintona muiden kestävään käyttöön kuuluvien hoito- ja käyttötoimien rinnalla. Metsähallitus oli kuitenkin kategorisesti torjunut toivomuksen toteamalla, etteivät voimassaolevat säädökset mahdollista metsästystä eikä metsästystä koskeva suunnittelu siten ole kansallispuistossa tarkoituksenmukaista. Monen työpajaan osallistuneen metsästäjän mielestä metsästyskieltoa Liesjärven kansallispuistossa ei oltu perusteltu riittävästi: miten metsästys voisi aiheuttaa sellaista sosiaalista tai ekologista häiriötä, joka riittää perusteeksi kieltää puistossa tapahtuva metsästys. Metsästäjät korostivat sitä, miten metsästys aiheuttaa vain hyvin vähäistä sosiaalista häiriötä. Lintumaan MS:n edustaja oman arvionsa mukaan itsekin suomalaisten kansallispuistojen aktiivinen kävijä toi esille sen, miten retkeilijöiden liikkuminen kanavoituu erityisesti valmiille reitistölle ja miten juuri tästä syystä metsästys on helppoa sovittaa yhteen retkeilyn kanssa. Hänen mukaansa retkeilijöiden ja metsästäjien kohtaamisista esimerkiksi Pohjois-Suomen laavupaikoilla ei ole ollut osapuolille häiriötä. Liesjärven MS:n mukaan muiden toimijoiden tarpeet huomioidaan yhtä lailla metsästettäessä talousmetsissä puisto ei ole poikkeus: Ja aina metsästystä järjestettäessä on otettava huomioon, että voi liikkua ihmisiä missä vaan. Katavan Erä ja Liesjärven MS esittivät, että heidän etunsa mukaista olisi sallia hirvenmetsästys vuonna 2005 perustetussa puiston laajennusosassa. Sen sijaan heillä ei ole pyrkimyksenä päästä metsästämään puiston 1956 perustettuun osaan. Liesjärven MS:n ajo-oikeusalueilla käy vain kourallinen sellaisia ihmisiä, jotka voisivat metsästyksestä häiriintyä. Heidän mukaansa ihmiset voivat kokea enemmän häiriötä puiston ennallistamistoiminnasta kuin metsästyksestä. Puistossa on tehty ennallistamistoimia yli 300 hehtaarilla (Heikkilä ym. 2008). Katavan Erän edustajan mukaan nykyisen kaltaisessa koirametsästyksessä ekologisia, esimerkiksi biologista monimuotoisuutta pienentäviä, vaikutuksia koituisi hyvin vähän. Mahdottoman ja potentiaalisen rajalla Metsästys vesijätöllä Liesjärven kansallispuiston hirvikannan hallinnasta käydyssä julkisessa keskustelussa on tuotu esiin, että ajo-oikeuden käyttäminen puiston vt2:n läheisessä osassa on hankalaa, koska ajo jouduttaisiin suuntaamaan joko vt2:lle tai veteen (ks. esim. Aaltoila 2008). Molemmat vaihtoehdot tuntuvat jahdin toimivuuden ja järjestelyjen kannalta mahdottomilta. Työpajassa keskustelu veteen ajamisesta nosti esiin mahdollisuuden metsästää vesijätöllä eli veden pinnan alentumisen johdosta paljastuneella rantaalueella. Tämä edellyttäisi sitä, että osakaskunnat vuokraisivat metsästysseuroille metsästysoikeuden vesijätölle. Tätä vaihtoehtoa kartoitettiin pohtimalla, millaisia metsästysteknisiä järjestelyjä ja vaikutuksia tällä toimintatavalla olisi. Rannoille tarvittaisiin passitorneja, jotta metsästys pysyisi turvallisena. Torneista huolimatta osallistujat epäilivät ampumisen turvallisuutta, koska luodin vedestä kimpoamisen vaara on olemassa ja hirvien suosiman uintireitin pohjoispäässä on mökkejä. Lisäksi passitorneista epäiltiin olevan esteettistä haittaa. Ratkaisuna tähän esitettiin siirrettäviä passitorneja ja jahdin toteuttamista jäiden tulon jälkeen. Katavan Erän edustaja arvioi, ettei onnistunut miesajo vt2:n läheisestä puiston osasta vesijätölle onnistu heidän seuransa metsästäjämäärällä eikä hirvien veteen tuleminen koirajahdissa ole yhtä varmaa. Onnistunut hirvien ajaminen vesijätölle edellyttää ajomiehiä monesta metsästysseurasta. Katavan Erän edustaja piti toteuttamiskelpoisena ideana ottaa salmeen pyrkiviä hirviä vastaan rannalla tai vesijätöllä. Hän ei kuitenkaan ollut varaukseton ratkaisun toimivuudesta: Kyllä nämä vähän tekohengitysjuttuja on. Kyllä päättäjillä pitäisi olla jokin laskennallinen järki, jos viikonloppu mettästellään, niin jahtipäiviä on periaatteessa 21-22 päivää vuodessa. Jos siinä on 365 päivää mahdollista ihmisten liikkua, niin se mittasuhde on minun mielestäni älytön. Asetuksen muutos olisi tarpeen, että saadaan neuvoteltua jotkut ajat, joiden puitteissa voitaisiin rauhassa olla tuolla. Tuolla mitään polkuja ole. Toisaalta kun joskus on tullut noita haavakoita ja jouduttu tai sitä kautta päästy operoimaan tuolla puiston alueella niin eihän ihmiset ole edes huomanneet että on oltu. Tietysti ääniä on ollut. Tämä on ihan tekemällä tehty pattitilanne, jota pidetään paikallisesti päällä ja sehän leviää koko ajan. Keskustelu nosti esiin useita käytännöllisiä seikkoja, mikäli salmeen pyrkiviä eläimiä halutaan vastaanottaa maapassein Liesjärven MS:n ja Katavan Erän alueella tai salmen rannalla. Keskustelu vesialueiden käyttämisestä rajautui koskemaan tätä erityistä hirvien ylityskohtaa. Muilla metsästysseuroilla tällaista haastetta ei ilmeisesti ole. Esimerkiksi Liesjärven MS:n edustaja toi esiin, etteivät heidän alueensa hirvet juuri pyri veteen. Metsästys vt2:n toisella puolella Työpajassa nostettiin esiin myös toinen mahdoton vaihtoehto, jossa hirvet ajettaisiin pois puistosta vt2:n yli Uponorin hirvimiesten passeihin, jotka sijaitsevat lähimmillään noin 500 metrin päässä tien eteläpuolella. Tiehallinnon edustajan mukaan hirvien ajaminen vt2 yli on erittäin hankalaa, koska liikenneturvallisuuteen ja liikenteen ohjaamisen järjestelyyn liittyy paljon käytännöllisiä ongelmia ja erilaisia virallisia vaatimuksia, kuten turvahenkilöiden koulutus. Tielle ja tien yli ampuminen ovat metsästyslailla kiellettyjä. Metsästysseurojen edustajat olivat Tiehallinnon edustajan kanssa pitkälti samaa mieltä: tien yli ajaminen on käytännössä mahdotonta. Lintumaan edustaja epäili, että liikennöinnin rajoittaminen huonontaisi metsästyksen julkisuuskuvaa. Katavan Erän ja Liesjärven MS:n edustajat toivat esiin epäilynsä autoilijoiden varomattomuudesta hirviä ja hirvenmetsästäjiä kohtaan: olisi ehkä välttämätöntä katkaista liikenne kokonaan, eikä Suomessa yleensä toimita näin. Liikennejärjestelyjen ohella tien yli ajamisen hankaluutta lisäsi se, ettei ajo-oikeutetun seuran eli Katavan Erän edustaja tuntenut seuroja, joiden maille hirviä voisi ajaa. Työpajan osallistujat alkoivat katsoa ympärilleen ja Uponorin hirvimiesten edustaja kertoi, että kyseiset metsästysmaat ovat heidän käytössään ja että heidän puolestaan hirvien ajaminen heidän mailleen olisi mahdollista. Keskustelussa alkoi hahmottua uudenlainen yhteistyömuoto. Keskustelun myötä virisi uusi ideamahdollisuudesta sijoittaa hirvipassit vt2:n eteläpuolen sijaan pohjoispuolelle. Hirviä ajettaisiin vt2:n suuntaisesti eikä sen yli. Hirvet yritettäisiin saada liikkeelle kansallispuistosta hyödyntäen Katavan Erän ajooikeutta Uponorin hirvimiesten puolelle sijoitettaviin passeihin: hirvimiehet harjoittaisivat näin uudenlaista yhteistyötä. Vt2 olisi niin kaukana ajo- ja passiketjusta, ettei jahti olisi liikenteelle välitön riski. Jahdin onnistumisen kannalta osallistujat pitivät tärkeänä, että jahti perustuu miesajoon riittävän suurella määrällä osallistujia. Uponorin hirvimiesten edustaja ehdotti yhteisjahdin ajankohdaksi jahtikauden alkua syys-lokakuun vaihteessa, jolloin pyyntilupia on eniten käytettävissä eikä saaliseläimen valikoinnin vuoksi puistosta passeihin karkonnut hirvi jää yhtä todennäköisesti ampumatta. Tämä olisi myös sillä tavoin uusi toimintatapa, että tyypillisesti yhteisjahteja järjestetään vasta loppukaudesta, kun viimeisiä pyyntilupia yritetään saada käytetyiksi. Saman idean hyödyntämistä alettiin pohtia myös toisessa osassa puiston reunaa. Siinä Katavan Erän yhteistyökumppanina olisi Letkun Erä, joka ei kuulunut ensimmäiseen ja toiseen työpajaan kutsuttujen seurojen joukkoon. Idean myötä esitettiin toive Letkun Erän kutsumisesta työpajaan yhteistyön suunnittelemiseksi ja edistämiseksi: tämä toteutettiin kolmannessa työpajassa. Toiveen esitti henkilö, joka oli työpajasarjan alussa pitänyt kaikkia nykyisiä institutionaalisia järjestelyjä tekohengityksenä (ks. lainaus yllä). Kiinnostus uudenlaiseen yhteistyöhön paljastaa, miten uudet ideat liikauttivat selvästi eniten juuri niitä osallistujia, jotka työpajan alussa kokivat nykyiset toimintakäytännöt kutakuinkin vaihtoehdottomina. Koettu pattitilanne alkoi purkautua. 12 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 13

artikkelit Metsästys luonnonsuojelualueilla hoito- ja käyttösuunnitelman mukaan Nykyisen lainsäädännön mukaan minkäänlainen eläinten ampuminen ei ole sallittua Liesjärven kansallispuistossa. Eräillä Natura 2000 -alueilla hoidon ja käytön suunnitelmissa metsästys on mahdollistettu. Työpajakeskustelussa tuotiin esille, että esimerkiksi Kyynäränharjun osakaskunta on sopinut metsästäjien kanssa vesilintujen metsästyksestä. Vertailukohtana mainittiin Mietoisten kunnassa sijaitsevan Mietoistenlahden hoito- ja käyttösuunnittelu (Metsähallitus 2006). Siellä sallittiin perinteiset käyttötavat, mukaan lukien vesilintujen ja pienpetojen metsästys tietyin rajauksin, koska niiden ei todettu vaarantavan suojelun perustana olevia luontoarvoja. Osakaskunnan säätelemänä vesilinnustus on sallittua vain arkisin. Metsästäjät ovat pääosin paikallisia asukkaita. Tämänkaltaista joustavampaa toimintamallia pidettiin toivottavana myös Liesjärven kansallispuiston alueella. Mahdollinen Luonnonsuojelulain muutos ja pyynnin järjestelyt Luonnonsuojelulakia on suunniteltu uudistettavaksi siten, että kansallispuistossa tulisi sallittavaksi poistaa sellaisten pyyntiluvanvaraisten riistaeläinlajien yksilöitä, jotka suojelualueen ulkopuolella aiheuttavat ilmeisen uhan ihmisen turvallisuudelle tai omaisuudelle aiheutuvasta merkittävästä taloudellisesta vahingosta (HE 99/2009). Liesjärven kansallispuistossa tällaiset edellytykset voivat täyttyä hirvieläimiin liittyvien liikenneonnettomuuksien osalta. Ehdotuksen mukaan eläinten poistamisen tulisi tapahtua puiston perustamistarkoitusta vaarantamatta ja alueen hallinnasta vastaavan viranomaisen eli Metsähallituksen luvalla. Lakiehdotuksen mukaan pyynnin tulisi kohdistua yksilöihin, jotka ovat uhka puiston ulkopuolella. Työpajoissa tälle ilmaistiin kaksi tulkintaa. Mikäli normia tulkittaisiin siten, että tarvitaan näyttöä eläinten jo tekemistä vahingoista esimerkiksi mäntytaimikoissa tai välittömästä uhasta liikenteessä (vrt. suurpetojen rauhoituksesta poikkeamiseen liittyvät hallinnolliset tulkinnat), toteutuisi tarkoitettu uhka välittömästi ongelmalliseksi koetun tilanteen ilmaannuttua. Ongelmayksilöiden pyynti on kuitenkin käytännössä mahdollista vain lumen aikana, jolloin pyynti voidaan tarkimmin kohdistaa tiettyyn yksilöön. Syksyt ovat kuitenkin yleensä vähälumisia, mikä vaikeuttaa ongelmayksilöiden pyyntiä. Mikäli normia taas tulkittaisiin niin, että pyynnissä on kyse pikemminkin kannanhoidollisesta riskinhallinnasta populaatiotasolla, ei kohdennetusta vahinkoyksilön poistosta, kysymys pyynnin ajoittamisesta liittyy ensisijaisesti pyynnin järjestämiseen sen suorittajien ja muiden puiston käyttäjien kannalta tarkoituksenmukaisimmin. Vasta tämä tulkinta nostaa suunnittelukysymykseksi sen, missä ja milloin pyynti voitaisiin järjestää. Parhaaksi metsästystekniikaksi puiston pohjoisosassa tapahtuvaan jahtiin työpaja nimesi koirametsästyksen, jossa metsässä kävellään vähän ja toiminta on miesajoon nähden hiljaista ja huomaamatonta. Sitä pidettiin eniten luontoa säästävänä ja vähiten muita toimijoita häiritsevänä. Näin paras metsästystapa on sama kuin mitä sovelletaan nyt puiston ulkopuolella. Tilanteen mukaan voitaisiin kuitenkin soveltaa erityisiä järjestelyjä, kuten metsästysalueen laajentamista puiston vanhaan osaan tai metsästystä miesajona. Muita metsästystapoja ei pidetty yhtä hyvinä. Aluetta pidettiin huonosti sopivana vahtimis- eli kyttäysmetsästykseen, koska ravintohoukutteluun sopivia peltoja on vähän. Siitä huolimatta arveltiin, että hirvet tulisivat ravintohoukuttimien avullakin kaadettua. Hirvien vahtimista ei pidetty hyvänä vaihtoehtona myöskään siksi, että jahti haluttiin pitää seuruemetsästyksenä ja tarjota osallistujille tasapuolinen mahdollisuus päästä kaatamaan hirviä. Jos hirviä metsästettäisiin alueella muuten kuin seurueena, tulisi kyseeseen pikemminkin naakiminen eli metsästysmuoto, jossa eläintä jäljitetään ja lähestytään salaa (esim. hiipien tuulen alapuolelta) ampumaetäisyydelle. Seurat esittivät kuitenkin huolen seurojen elinvoimaisuuden jatkumisesta, jos hirveä metsästetään muilla tavoin kuin perinteisenä hirvenajona ajoketjun voimin tai koirametsästyksenä. Työpajassa esitettiin myös ideat puistoon vt2:n varteen viritettävästä passiketjusta ja passaamiseen varattavasta kapeasta 50 metrin vyöhykkeestä tai puistossa rajan tuntumassa ja sen suuntaisesti kulkevien teiden, joita ulkoilijat eivät juuri käytä, käyttämisestä passitukseen. Tämänkaltaisia teitä on muun muassa puiston pohjoisreunan syrjävyöhykkeellä. Työpajoissa pohdittiin myös ajankohtia, jolloin hirvenmetsästys voitaisiin mahdollisimman häiriöittä toteuttaa. Arviot sopivista ajankohdasta vaihtelivat, mutta ne olivat kaikki lokakuun 15. päivän jälkeen, jolloin ulkoilijamäärät ovat oleellisesti pienempiä kuin sitä ennen. Metsästäjät haluaisivat ajoittaa jahdin viikonlopuiksi ja mahdollisesti peräkkäisten viikonloppujen sarjoiksi. Laukauksista kuuluvaa ääntä lukuun ottamatta jahti voi seurojen edustajien mukaan olla retkeilijöille huomaamatonta. Äänihäiriötä voidaan ehkäistä käyttämällä aseissa äänenvaimenninta. Työpajan mukaan kansallispuistojen ulkopuolella toiminnot tuntuvat lomittuvan varsin luontevasti: kun toimijat tuntevat toistensa tekemiset ja hakeutuvat eri alueille, ongelmia ei synny. Kansallispuiston kohdalta erityisenä piirteenä Katavan Erän edustaja piti yleistä vain minä olen ainoastaan oikeassa -mentaliteettia. Siksi jahdin suunnittelussa ja itse metsästyksessä olisi huomioitava reitistön ja nuotiopaikkojen sijainnit ja kohdistettava metsästys näistä riittävän kauas, mikäli metsästäjät operoisivat samaan aikaan kuin lähellä muita luonnossa kulkevia. Metsästäjien esittämät passilinjat hyödyntävät tielinjoja erityisesti syrjävyöhykkeillä A (vyöhykejaot ja sijainti puistossa; ks. Metsähallitus 2009) ja karttavat virkistys- ja rajoitusvyöhykkeitä (ks. Liite 1). Ketkä sitten olisivat osallisia suunnitteluun? Työpajassa esitetyt näkemykset suunnittelun paikallisuudesta ja osallisuudesta olivat varsin tiukat. Esimerkiksi Katavan Erän edustaja korosti metsästysasiantuntijuuden merkitystä osallisuuden perustana ja oikeutuksena: Ne on ulkoilijaryhmiä, jotka siellä käy satunnaisesti, kävijöitä, jotka eivät tunne teknisiä juttuja ja eläinten liikkumislinjoja ja niin edelleen. Edustajan näkemyksen mukaan suunnittelussa ovat tarpeen myös sellaiset tahot, jotka tuntevat ihmisten liikkumista ja reitistöjä puistossa siis Metsähallituksen suunnittelijat. Pääosallisuus syntyy siten paikallisesta asiantuntijuudesta, mutta lausuntoja suunnittelun tuloksista voidaan toki ottaa muiltakin. Suunnittelevia tahoja ei saa olla liikaa, sillä kun on yksi asia ja tuhat sopijaa, niin siitä ei synny mittään. Työpajoissa korostui hirvenpyynnin puistossa muille toimijoille mahdollisesti aiheuttama häiriö, jota pyritään erilaisin toimin minimoimaan. Esiin nousi kuitenkin myös ideoita, jotka tulkitsivat metsästyksen puiston perustamistarkoitusta palvelevana mahdollisuutena. Ensimmäinen ideoiduista mahdollisuuksista liittyy seuruemuotoisen hirvenpyyntikulttuurin esittelyyn puistossa kävijöille ja oppimiskohteena tai elämyksien tarjoamisena koululaisryhmille. Toinen pyynnin mahdollisuuksia luotaava näkökulma liittyi puistossa tehtäviin, monimuotoisuutta vaaliviin ennallistamistoimiin. Työpajaosallistujat toivat esiin toimien synnyttävän sivuvaikutuksenaan runsaasti ravintovaroja hirvelle, mikä voi osaltaan houkutella hirviä puistoon. Keskustelussa nousi esiin epäily, jonka mukaan hirvien ruokailu ennallistamiskohteissa voi lähivuosina heijastua ennallistamistoimien vaikuttavuuteen (vrt. Viiri 2007). Oikeus hirvenmetsästykseen vastalahjana pienpetojen säätelystä Liesjärven hoito- ja käyttösuunnitelmassa todetaan, että kansallispuiston vierasperäisiä eläinlajeja poistetaan mahdollisuuksien mukaan (Metsähallitus 2009). Lähinnä kyseeseen tulee minkki ja supikoira. Työpajakeskustelussa tuotiin esiin Metsähallituksen kannustus pienpetopyyntiin, mikä ei kuitenkaan ole johtanut toimintaan (vrt. Maa- ja metsätalousvaliokunnan lausunto 21/2004 vp). Työpajaan osallistuneiden mukaan haluttomuus johtuu pienpetojen pyynnin vastikkeettomuudesta. Asian esille tuonut osallistuja näki pienpetopyynnin palveluksena puistonhoidolle ja luonnonsuojelulle pikemminkin kuin metsästäjille myönnettynä nautintaoikeutena. Keskusteltaessa luonnonsuojelulain muuttamisesta esitettiin idea eräänlaisesta Metsähallituksen ja paikallisten metsästysseurojen välisestä vastavuoroisuudesta, jossa pienpetopyynti ja hirvenpyynti puistossa kytkettäisiin toisiinsa. 14 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 15

artikkelit Instituutiot ja metsästysseurojen kekseliäisyys Instituutiot syntyvät ja muuttuvat yhteistoiminnalla Työpajat avasivat uusia näkökulmia hirvikannan hallintaan kansallispuiston läheisyydessä. Kansallispuiston ja sen laajenemisen luomat fyysiset rajat ja metsästykselliset rajoitteet alkoivat näyttäytyä pikemminkin haasteina, joiden lunastaminen edellyttäisi uudenlaisia toimintatapoja. Artikkelin alussa esitimme, että yleensä instituutiot ymmärretään toimintaa rajoittavina ja ohjaavina yhteiskunnallisina järjestelyinä ja laitoksina. Niiden uskotaan olevan paikallisen toiminnan ulottumattomissa. Työpajojen kuluessa osallistujien suhtautuminen niihin alkoi muuttua. Työpajat itsessään tulivat toimintamahdollisuudeksi: kansallispuistojen ja metsästyksen suhteen normiperusta oli otettu tarkasteluun valtakunnallisella tasolla. Mukana olleet metsästysseurat tarttuivat tähän ja alkoivat käyttää työpajoja yhteistoiminnan ja vaikuttamisen keinona. Samalla myös yhteiskunnalliset järjestelyt esimerkiksi luonnonsuojelulainsäädäntö alettiin ymmärtää paikallisen toimintatilan rakenteina ja rakentajina, joihin on mahdollista vaikuttaa. Uskomme, että havaintomme ei ole vain metsästysseuroja koskeva, vaan pätee myös yleisemmin elinolojen parantamiseen tähtäävässä kollektiivisessa toiminnassa. Työpajoissa metsästysseurat määrittelivät ja avasivat mahdollisuuksien tilaa. Ikävistä olosuhteista alkoi ilmaantua potentiaalia, jonka ymmärrettiin vapautuvan vain, jos seuroilla itsellään on halua, kykyä ja mahdollisuus ylittää niin fyysisiä kuin institutionaalisia rajoja ennen kokeilemattomalla tavalla. Liesjärven kansallispuiston metsästyskiellon vaikutukset voidaan ainakin periaatteessa, mutta pitkälti myös käytännössä, ylittää, jos lähiympäristön yksityismaiden institutionaaliset rajat ja metsästykselliset esteet ylitetään esimerkiksi kehittämällä seurojen välistä yhteistyötä ja tehostamalla itse metsästystä. Jo se, miten seurat tarttuivat haasteiden käsittelyyn työpajoissa ja pyrkivät etsimään työpajoista apua tilanteeseensa, kuvastaa omalta osaltaan seurojen kykyä etsiä uudenlaisia ratkaisuja. Viimeisessä työpajassa osallistujat ilmaisivat kantansa, jonka mukaan he voisivat suositella tällaista työpajoihin perustuvaa työtapaa muidenkin riistahoidollisten ja -taloudellisten ongelmien työstämiseksi. He näkivät työpajatyöskentelyn uudenlaisena avauksena ja monin tavoin hyödyttävänä, koska se aktivoi yhteistyön rakentamiseen ja antaa näkyvyyttä asialle. Heidän mukaansa työpajoissa nousi joka kerta esiin jotain uutta. Seurojen välille sukeutui keskustelua ja jossain tapauksissa rajanaapuriseurat tapasivat ensi kertaa. Yhteystietojen vaihtamisella voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Metsähallituksen ja riistanhoitopiirien edustajat tukivat työpajatyöskentelyä, mutta olosuhteiden määrittelyn ja muuttamisen haasteeseen he eivät kuitenkaan, kenties viranomaisroolistaan johtuen, aivan yhtä innokkaasti tarttuneet. Uudet mahdollisuudet Työpajoissa syntyneet ideat avaavat uuden tavan hyödyntää ajo-oikeutta Liesjärven tapaisessa pienehkössä ja moniosaisessa kansallispuistossa, mutta tarjoavat myös uusia toimintamalleja tilanteisiin, jossa hirviä on lupa kaataa puistossa. Ensimmäisessä ajo-oikeutta hyödyntävässä ideassa hirviä ajetaan miesajolla tai koiran ja koiran ohjaajan karkottamina puiston reunaosissa. Toisessa ideassa hirviä metsästetään puiston yli: ajo-oikeudella varmistetaan, että hirvi jatkaa kulkuaan puiston läpi puiston ulkopuolelle. Hirvien houkuttelua ruokinnalla puiston ulkopuolelle metsästettäväksi seurojen edustajat eivät pitäneet yhtä toimivana ja mieluisana vaihtoehtona (liite 1). Käytännöllisenä edellytyksenä molemmissa ideoissa on yhteistyö vähintään kahden metsästysseuran kesken. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että yksittäiset ajo-oikeutetut metsästysseurat ovat pintaalaltaan niin pieniä, että ne ympäröivät puistoa vain osin: ajosuunta puistosta ulospäin päätyy eri suunnissa eri seurojen metsästysalueille. Toiseksi yhteistyön tarve syntyy siitä, että ajo-oikeudet puistossa ovat vuokrattu suurelta osin yhdelle metsästysseuralle. Ajon järjestäminen puistosta ulospäin edellyttää yhteistyötä ajo-oikeuden haltijan ja puiston ulkopuolella ajon vastaanottavan metsästysseuran välille. Ajo-oikeuden riittävyyden kannalta kiinnostavampi kysymys on se, miten Metsähallitus sopii paikallisten seurojen kanssa ajo-oikeuden jakamisesta. Olisiko tarpeen pohtia vuokrattavan ajo-oikeuden käyttökelpoisuutta ja joko 1) pyrkiä jakamaan ajo-oikeutta entistä useammalle puistoon rajautuvalle metsästysseuralle, 2) sallia ajo-oikeus ympäröiville seuroille kollektiivisesti (ja tarkoituksenmukaisesti hinnoiteltuna) tai nykyisen kaltaisella tavalla eli 3) vuokraamalla markkinahintaisella hehtaaritaksalla (tai vastavuoroisilla velvollisuuksilla, kuten pienpetopyynnillä) hirvenajo-oikeudet seuralle, joka on valmis hyväksymään hinnan tai järjestelyn. Olennaista on, ettei kumpikaan toiminnallisista vaihtoehdoista nykyisten institutionaalisten järjestelyjen säilyminen tai muuttuminen ollut niin sanotusti elämän ja kuoleman kysymys, vaan metsästysseurat suhtautuvat molempiin vaihtoehtoihin joustavasti. Tulevaisuuteen metsästysseurat suhtautuivat pragmaattisesti, omiin käytäntöihinsä ja kykyihinsä vallitsevissa olosuhteissa luottaen. Vaikka seurat eivät kykenisikään muuttamaan olosuhteita, ne onnistuvat kyllä säätämään metsästystapaansa yhteistyöllä ja uusin tekniikoin. Laajennettu yhteisö ja viestinnän uudet ulottuvuudet Riippumatta siitä, muuttuuko luonnonsuojelulaki, Liesjärven alueen hirvenmetsästyksen metsästyskulttuuri uudistuu. Työpajoissa oltiin yhtä mieltä siitä, että muiden luonnossa kulkijoiden ja luonnosta nauttijoiden kanssa olisi tavalla tai toisella sovittava ajan ja paikan rytmeistä, joiden mukaan Liesjärven ympäristön luonnossa toimitaan. Kukaan yksittäinen toimija ei ole oikeutettu sanomaan, miten kohtaamisten tulee tapahtua. Metsässä kohtaavat moninaiset virallisten ja epävirallisten oikeuksien, velvollisuuksien, vapauksien ja erivapauksien vyyhdit. Asioista on sovittava, koska annettua järjestystä ei ole. Tämän tulevien häiriöiden ja mahdollisten ongelmien ennakointiin liittyvän tosiasian tunnistaminen ja tunnustaminen oli kenties yksi työpajojen tärkeimmistä aikaansaannoksista. Yksi kehittämistarve kytkeytyy puiston tuntumassa tai puistossa tapahtuvasta pyynnistä puistossa kävijöille suunnattuun tiedottamiseen. Työpajoissa pohjustettiin idea mahdollisuudesta merkitä metsästykseen liittyvät ajankohdat ja paikat Liesjärven kansallispuiston toimintoja kuvaavissa internetin karttapalveluissa (esim. Liesjärven oma nettisivusto). Koiran kanssa metsästettäessä ennakoiva viestintä on tietenkin hankalaa, koska ei tarkkaan tiedetä, missä jahdin aikana loppujen lopuksi operoidaan kenties jo nyt olemassa olevista kännyköiden sijaintitietoon pohjaavista tiedonvaihto- ja paikkatietosovelluksista on tulevaisuudessa apua. Myös perinteisiä tiedotusmuotoja voidaan kehittää. Tätä nykyä alueella on kolme infotaulua, joilla voidaan ilmoittaa käynnissä olevasta jahdista. Samoin on mahdollista käyttää metsästys käynnissä -kylttejä, joita metsästysseurat ovat aika ajoin takavuosina käyttäneet, teiden päissä. Infotaulujen tieto vanhenee nopeasti ja tavoittaa ulkoilijan vasta sitten, kun hän on jo tullut alueelle. Silloin tieto metsästyksestä voi aiheuttaa hämmennystä, epätietoisuutta, epävarmuutta ja ärtymystäkin. Metsästäjät saavat esimerkiksi herkästi vihaisia katseita ulkoilijoilta, jos ulkoilijat syystä tai toisesta tulkitsevat metsästäjien olevan liian lähellä luonnonsuojelualuetta tai suojelualueella. Maastossa tapahtuvaa tiedottamista pidettiin näistä syistä melko ongelmallisena ja ennen kaikkea työläänä toteuttaa. Metsästäjien mukaan hirvenmetsästykseen liittyvistä ajan ja paikan yksityiskohdista voidaan neuvotella, mikäli päästään neuvottelupöytään asti. Mikäli luonnonsuojelulaki muuttuu, Liesjärven tiedotusasiat eivät ole vain paikallinen kysymys, vaan osa laajempaa tiedotusta ja neuvottelua. Työpajojen osallistujat olivat optimistisia metsästyksen käytännön järjestelyistä sopimisen suhteen molemmissa tapauksissa. Neuvottelupöydän ei tarvitse olla konkreettinen pöytä, vaan esimerkiksi Liesjärven ympäristön käytön rytmittämisestä voidaan keskustella ja tiedottaa siitä lähes reaaliaikaisesti perinteisten Internet-sivujen ohella myös sosiaalisen median (Facebook ym.) keinoin. Sosiaalinen media tarjoaa samalla aivan uudenlaisia mahdollisuuksia metsästäjien ja virkistäytyjien kohtaamisten ennakointiin ja tilannetajun kehittämiseen. Kansallispuistoon tai sen liepeille lähtiessään voisi tarkastaa millaisia toimintoja siellä on juuri silloin käynnissä. 16 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 17

artikkelit Lopuksi Työpajojen kuluessa tilanne alkoi näyttää valoisammalta. Se, mikä alussa oli mahdotonta, muuttui nopeasti potentiaaliseksi. Seurat olivat aktiivisia tarttumaan tilanteeseen ja luomaan etenkin erityistilanteiden varalle uusia toimintamalleja. Kansallispuiston läheisyys muuntui rajoitteesta voitettavaksi haasteeksi: kansallispuiston metsästyskielto ei tee hirvikannan säätelyä paikallisesti mahdottomaksi. Metsästysseurat oivalsivat, miten potentiaali oli itse asiassa jo olemassa: sen keksimisille ja hyödyntämiselle oli vain luotava otolliset olosuhteet. Ratkaisuideoita voidaan keksiä ja niiden toimivuutta haluttaessa testata käytännössä. Tilanneanalyysi loi uskoa siihen, että yhteistoiminnallista prosessia kannattaa edelleen jatkaa ja harkita samantapaista prosessia muuallakin, jotta uusien metsästyskäytäntöjen periaatteita voitaisiin kehittää ja kokeilla. Myös osallistuneet metsästysseurat ilmaisivat halukkuutta tähän. Yhteistoiminnan paikallinen ja yhteiskunnallinen merkityksellisyys, oikea-aikaisuus ja tilanneherkkyys ovat tämän kaltaisen yhteistyön avainsanoja. Osallistujien ammattitaitoa arvostava, yhteistyöhön innostava ja toiminnan uskottavuutta huokuva ilmapiiri sekä yksinkertaiset mutta palkitsevat työtavat ovat niin ikään yhteistyön toimivuuden edellytyksiä. Kyse ei kuitenkaan ole vain hirvenmetsästyksestä kansallispuistossa tai sen liepeillä. Tilanneanalyysimme osoitti metsästysseurojen olevan kykeneviä ja halukkaita uudistamaan ajattelu- ja toimintatapojaan. Hirvenmetsästyksen tavat eivät ole tabuja. Tapojen muuttamisen edellytyksenä on kuitenkin vuoropuhelu niiden toimijoiden tässä tapauksessa erityisesti Metsähallituksen kanssa, joilla on valta neuvotella ja mahdollisesti muuttaa niitä virallisia pelisääntöjä, joiden mukaan esimerkiksi Liesjärven kansallispuiston lähialueella toimitaan. Teoreettisesti ajateltuna tilanneanalyysi on keino valottaa ja mahdollisesti myös muuttaa institutionaalisia olosuhteita. Toiminnallisesta näkökulmasta olemme osoittaneet, miten tilanneanalyysi voidaan käytännössä järjestää hahmottelemalla yhdessä liesjärveläisten metsästysseurojen kanssa toimintatapaa yhteisöllisen kekseliäisyyden aktivoimiseksi ja voimaannuttamiseksi uusien, vielä olemassa olemattomien mahdollisuuksien luomiseksi. Kiitokset Haluamme osoittaa kiitoksemme kaikille työpajoihin osallistuneille, Uudenmaan riistanhoitopiirin henkilökunnalle, Milla Niemelle sekä Pirstale-hankkeen tutkijoille Markku Laulumaalle ja Jere Niemiselle. Kiitämme myös kahta nimetöntä arvioijaa ja Maaseudun uusi aika -lehden päätoimittajaa arvokkaista kommenteista. Suomen Akatemian HirSu-hanketta ja maa- ja metsätalousministeriötä kiitämme työn rahoittamisesta. LÄHTEET Aaltoila, Juha 2008. Hirvijahdin kielto lisää kolareita kakkostiellä. MT 20.10. 2010. s. 17. Aarnio, Jukka, Leena Petäjistö & Ashley Shelby 2010. Uusien metsästäjien metsästysmahdollisuudet alueittain: erityistapauksena hirvenmetsästys. Suomen Riista 56: 95 110. Anderson, Elisabeth 2007. Epistemology of Democracy. Episteme: a Journal of Social Epistemology 3(1-2): 8 22. Anttila, Veikko 1968. Hirvenmetsästysseurueet Suomessa syksyllä 1966. Scripta Ethnologica 24, 32 s. Bergman, Mats 2009. Peirce s Philosophy of Communication. Continuum, London. Bromley, Daniel W. 2006. Sufficient Reason: Volitional Pragmatism and the Meaning of Economic Institutions. Princeton University Press, Princeton. Connolly, William E. 1999. Suffering, justice, and the politics of becoming. Teoksessa: Campbell, David & Michael J. Shapiro (toim.). Moral Spaces: Rethinking Ethics and World Politics. Minnesota University Press, Minneapolis. 125 153. Dewey, John 1939/1988a. Theory of Valuation. The Later Works, 1925-1953, Vol 13. Southern Illinois University Press, Carbondale and Edwardsville. 189 251. Dewey, John 1939/1988b. Freedom and Culture. The Later Works, 1925 1953, Vol 13. Southern Illinois University Press, Carbondale and Edwardsville. 63 188. Gouinlock, James 1999. Dewey: creative intelligence and emergent reality. Teoksessa: Rosenthal, Sandra B, Carl R. Hausman & Douglas R. Anderson (toim.). Classical American Pragmatism: Its Contemporary Vitality. University of Illinois Press, Urbana and Chicago. 224 236. Hahtola, Kauko 1990. Pragmatic-hermeneutical human action model for environmental planning. Hallinnon tutkimus 4: 272 288. HE 99/2009. Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi luonnonsuojelulain muuttamisesta. Saatavissa: http://217.71.145.20/tripviewer/show.asp?tunniste=he+99/2009&base=erhe&palvel in=www.eduskunta.fi&f=word. [Viitattu 20.4. 2010]. Heikkilä, Pekka, Marja Hokkanen, Janne Kotiaho & Jussi Päivinen 2008. Lahopuun määrän kehitys ennallistamisen jälkeen Koloveden ja Liesjärven kansallispuistoissa vuosina 2006 2156. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 174. Hiedanpää, Juha 2000. Natura naturans: Metsäluonnon monimuotoinen arvottaminen Pohjois-Satakunnassa. Teoksessa: Haapala, Arto & Markku Oksanen (toim.). Luonnon arvot ja arvottaminen. Gaudeamus, Helsinki. 154 178. Hiedanpää, Juha, Jani Pellikka, Markku Laulumaa & Jere Nieminen 2010. Hirvieläinten metsästys sosio-ekologisesti pirstoutuneilla metsästysmailla: Tapaustutkimus Nuuksion kansallispuiston ympäristöstä. Riistan- ja kalantutkimus tutkimuksia 2/2010. Hyyryläinen, Torsti & Pertti Rannikko (toim.). 2000. Eurooppalaistuva maaseutupolitiikka. Vastapaino, Tampere. Jokinen, Ari, Yrjö Haila & Nina Nygrén 2009. Liito-oravan suojelu poliittisena prosessina ja yhteistoimintahankkeena Tampereen kaupunkiseudulla. Ympäristöpolitiikan ja -oikeuden vuosikirja 2009. Joensuun yliopisto, Joensuu. 7 68. Kilpinen, Erkki, Osmo Kivinen & Sami Pihlström (toim.) 2009. Pragmatismi filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä. Gaudeamus, Helsinki. Kiuru, Jarmo 2009. Hirvenmetsästysoikeus. Oikeusasematieto, Helsinki. Kouki, Jari, Kathryn Arnold & Petri Martikainen 2004. Long-term persistence of aspen a key host for many threatened species is endangered in old-growth conservation areas in Finland. Journal for Nature Conservation 12: 41 52. Kotilainen, Juha & Ilkka Eisto 2010. Luonnonvarayhdyskunnat ja muuttuva ympäristö resilienssitutkimuksen näkökulmia Itä- Suomeen. Itä-Suomen yliopisto, Joensuu. Lehtonen, Pauliina 2007. Tapaus- ja toimintatutkimuksen yhdistäminen. Teoksessa: Laine, Markus, Jarkko Bamberg & Pekka Jokinen (toim.). Tapaustutkimuksen taito. Gaudeamus, Helsinki. 245 253. Metsähallitus 2006: Mietoistenlahden hoito- ja käyttösuunnitelma. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja C 5. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallitus 2009. Liesjärven kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisu. Sarja C 52. Metsähallitus, Vantaa. Määttänen, Pentti 2009. Toiminta ja kokemus: pragmatistista terveen järjen filosofiaa. Gaudeamus, Helsinki. Niemelä, Pekka 2010. Hirvi moniulotteinen riistaeläin. Kooste riistapäivien esitelmätiivistelmistä. Saatavissa: http://www. rktl.fi/www/uploads/pdf/ripa_2010_tiivisteet.pdf. [Viitattu 20.4.2010]. Nivalainen, Satu & Mika Haapanen 2002. Ikääntyvä ja keskittyvä Suomi. Kaupunkien, maaseudun ja vuorovaikutusalueiden väestökehitys 1975 2030. Aluekeskus- ja kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän julkaisu 1/02. North, Douglass C. 2005. Understanding the Process of Economic Change. Princeton University Press, Princeton. Pellikka, Jani, Juha Hiedanpää, Sauli Härkönen & Janne Jaakkola 2009. Metsästys palveluksena: Hirvenmetsästysseurueet hirvivahinkojen vähentäjinä. Suomen Riista 55: 71 82. Pigg, Jari 2005. Metsästys kiellettiin kansallispuistojen laajennusalueilla. Metsästäjä 54(1): 24 25. Puhakka, Riikka 2007. Kansallispuistot murroksessa. Tutkimus luonnonsuojelun ja matkailun tavoitteiden kohtaamisesta. Yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja 81. Joensuun yliopistopaino, Joensuu. Putnam, Ruth Anna 2010. Dewey s epistemology. Teoksessa: Cochran, Molly (toim.). Cambridge Companion to Dewey. Cambridge University Press, Cambridge.34 54. Rannikko, Pertti 2010. Luonnonkäytön muutos paikallisena legitimiteettihaasteena. Teoksessa: Rannikko, Tapio & Tapio Määttä (toim.). Luonnonvarojen hallinnan legitimiteetti. Vastapaino, Tampere. 257 294. Shelby, Ashley, Leena Petäjistö, Terhi Koskela & Jukka Aarnio 2005. Ikääntyminen hirvenmetsästysseurojen tulevaisuuden ongelmana. Suomen Riista 51: 69 82. Shelby, Ashley, Leena Petäjistö & Terhi Koskela 2008. Hirvenmetsästäjien asenteet metsästysseurojen uudistumista kohtaan. Suomen Riista 54: 41 57. Söderbaum, Peter 1973. Positionsanalys vid Beslutsfattande och Planering: Economisk Analys på Tvärvetenskaplig Grund. Scandinavian University Books, Uppsala. Söderbaum, Peter 1987. Environmental management: non-traditional approach. Journal of Economic Issues 21(3): 139 165. Viiri, Heli 2007. Syökö hirvi metsänuudistamisen monimuotoisuuden? Metsätieteen aikakauskirja 14(2): 133 136. Ympäristöministeriö 2006. Metsästys eteläisen Suomen kansallispuistoissa Ympäristöministeriön asettaman työryhmän raportti. Ympäristöministeriön raportteja 10/2006. Edita, Helsinki. 18 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 19

artikkelit LIITE 1. Nykysäädösten mahdollistamat 1 Idea hirvien metsästyksestä vesijätöllä, joka ei kuulu puistoon. Kaksi käyttötapaa: 1) Kun hirvi lähtee alueen pohjoisosasta salmeen, on passimies odottamassa salmen lähettyvillä. 2) Jos hirviä pyritään ajamaan valtatie kahden (vt2) varresta pohjoiseen eli veteen, on passimies odottamassa. 2 Idea hirvien ajamisesta puistosta vt2:n yli tien eteläpuolella metsästävän seuran passeihin. Edellyttää liikenteenohjauksen ja siihen liittyvän koulutuksen käymisen, samoin yhteistyötä ajo-oikeutetun seuran ja toisessa yhteisluvassa olevan seuran kanssa. 3 Idea hirvien ajamisesta vt2:n suuntaisesti. Ajo joko luoteesta tai luoteeseen. Metsästäjien mielestä ei edellytä liikenteenohjausta, vaan että tavanomaiset informointitavat riittävät. Edellytys: seurayhteistyö. 4 Idea hirvien ajamisesta ajo-oikeusalueelta länteen naapuriseuran passeihin. Edellyttää asian sopimista ja/tai järjestelyn oikeudellisista näkökohdista huolehtimista. 5 Idea jahdin järjestämisestä puiston yli yhteistyönä. Näin on jo toimittu viime vuosina: koirajahdissa naapuriseuran suuntaan puiston yli karkonnut eläin kaadetaan naapuriseuran passeihin. 6 Idea ravintohoukuttimella kyttäyksestä. Ajatuksen mukaan hirvi houkutellaan puistosta passin lähelle riistapellon tai nuolukiven avulla. 7 Jahdista enemmän infoa Metsähallituksen nettisivulle ja infopisteille. Nyt monille ulkoilijoille tulee uutena tieto, että haavakoita ja kolarihirviä voidaan lopettaa puiston alueella. Samoin itse ajooikeudesta tulisi metsästäjien mukaan tiedottaa ulkoilijoille avoimesti. JOs säädökset sallisivat 8 Nykyiset ajo-oikeutetut seurat haluaisivat metsästää puiston pohjoisosassa (ks. kuva alla). Heidän mielestään järjestelyistä sopiminen olisi lähinnä heidän ja Metsähallituksen välinen asia. Hirvien pyynti voitaisiin ajoittaa lokakuun loppupuolesta alkaen, metsästystapoina seurojen nyt hyödyntämät tavat. Pyynnistä ilmoitettaisiin netissä ja opastauluilla. Metsästäjien ideoita toiminnan kehittämisestä Liesjärven kansallispuiston ympärillä. Osa ideoista on toteutettavissa jo nykysäädösten puitteissa, osa (esim. hirven kaataminen puistossa) edellyttää lainsäädännön muuttamista. Alemman kartan ampuja-symboli tarkoittaa passilinjaa, ei yksittäistä passipaikkaa. artikkelit Maarit Sireni Itä-Suomen yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos Lastenhoidon käytännöt ja arvostukset suomalaisella maaseudulla TIIVISTELMÄ Artikkelissa tarkastellaan alle kouluikäisten lasten päivähoitoa ja siihen liittyviä arvostuksia suomalaisella maaseudulla. Tavoitteena on selvittää, vaikuttaako maaseutumaisuus lasten hoitomuotoa koskeviin valintoihin ja äitiyttä koskeviin odotuksiin. Aineistona käytetään 6-vuotiaiden lasten vanhemmille suunnattua kyselyä kolmessa maaseutumaisessa kunnassa. Tulkinnassa hyödynnetään maaseutumaantieteen alaan kuuluvia analyysejä lastenhoitopalvelujen tarjonnan ja kysynnän alueellisesta erilaistumisesta. Suomalaisella maaseudulla ei ole yhtä hallitsevaa lastenhoitomallia, vaan lapsen päivähoitohistoria koostuu tavallisesti sekä kotihoidosta että julkisesta päivähoidosta. Epävirallisten verkostojen ja suvun merkitys päivähoidossa on marginaalinen. Maaseudulla lastenhoito on ydinperheen asia ja äidin rooli lastenhoitajana on keskeinen. Äitien tulkinnat omasta roolistaan lastenhoitajana sisältävät samoja aineksia kuin yleensä suomalaisten naisten näkemykset: lasten kotihoidosta puhutaan valintana ja vanhemmuudesta jaettuna toimintakenttänä. Yhteiskuntatieteellistä lastenhoitoa koskevaa tutkimusta tehdään erityisesti vertailevan sosiaalipolitiikan tai vertailevan hyvinvointivaltiotutkimuksen aloilla (ks. esim. Eräranta & Känsälä 2007). Lastenhoidon järjestäminen liittyy olennaisena osana työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen problematiikkaan, joka on keskeinen yhteiskuntapolitiikan teema Suomessa ja muissa länsimaissa. Työn ja perheen yhteensovittamista, ja samalla lastenhoidon järjestämistä, on tarkasteltu useista näkökulmista. Osassa tutkimuksista päähuomio kohdistuu makrotason kysymyksiin: rakenteisiin ja instituutioihin. Niitä koskevien vertailujen tuloksena on syntynyt lukuisia hoivan organisointitapoja kuvaavia malleja ja maakohtaisia luokitteluja, joita edustaa esimerkiksi Mahonin (2002a) lastenhoitomallien jaottelu. Toiseksi työn ja perheen yhteensovittamista on lähestytty yksilön näkökulmasta, ihmisen arjen ja omien kokemusten pohjalta. Suomalaisista tutkijoista esimerkiksi Repo (2005) on tarkastellut eri ryhmiä edustavien äitien kokemuksia ja tulkintoja työelämän vaatimuksista ja lastenhoidosta. Hän on myös analysoinut pienten lasten vanhempien tulkintoja lasten kotihoidosta (Repo 2007). Nämä yksilöiden kokemuksista lähtevät tutkimukset vastaavat osaltaan siihen kritiikkiin, joka kohdistui varhaisiin, rakennekeskeisiin työtä ja perhettä koskeviin hyvinvointivaltiotutkimuksiin. 20 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 21

artikkelit Niitä arvosteltiin toimijuuden kadottamisesta ja siitä, ettei muutoksen mahdollisuuteen, ihmisryhmien välisiin ja maiden sisäisiin eroihin kiinnitetty huomiota (Eräranta & Känsälä 2007). Kulttuurimaantiede ja maaseutututkimus ovat marginaalisia aloja lastenhoidon tutkimuksessa. Niiden piirissä on kuitenkin esitetty joitakin kiinnostavia avauksia, joilla on annettavaa myös edellä luonnehditulle lastenhoitoa koskevalle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Maaseutumaantieteilijät ovat tarkastelleet lasten päivähoitoa kahdella tavalla. Ensinnäkin tutkimuskohteena ovat olleet alueiden väliset erot päivähoitopalvelujen saatavuudessa. Tällöin tavoitteena on kuvata empiiristen aineistojen avulla, millaisia palveluja maaseudulla on, mitä ongelmia niiden saavutettavuudessa esiintyy ja millaisia vaikutuksia palvelujen puuttumisella on maaseudun naisten mahdollisuuksiin osallistua työmarkkinoille (Little 1994; Halliday 1997). Toiseksi analyysin kohteena ovat olleet äitiyteen ja lastenhoitoon liitetyt merkitykset maaseudulla (esim. Little & Austin 1996; Hughes 1997; Halliday & Little 2001). Näissä tutkimuksissa naisten keskeistä roolia lastenhoidossa selitetään ja tulkitaan maaseutumaista elämäntapaa koskevista käsityksistä ja maaseudun naiseutta koskevista kulttuurisista odotuksista käsin. Tulkintakehikko sisältää aineksia kulttuurisesta maantieteestä ja sukupuolentutkimuksesta. Sekä maaseutua että sukupuolta tarkastellaan sosio-kulttuurisesti rakentuneina, aikaan ja paikkaan sidoksissa olevina ilmiöinä (Halliday & Little 2001). Maaseutututkimuksen yleinen anti on siinä, että paikka nostetaan keskeiseksi työn ja perheen yhteensovittamiseen sekä lastenhoitokäytäntöjen muodostumiseen vaikuttavaksi tekijäksi. Vaikka hoivaregiimit eli hoivan järjestämisen mallit, ymmärretään yleensä kansallisiksi rakenteellisiksi ja kulttuurisiksi ilmiöiksi, käytännöt voivat poiketa eri paikoissa ja erilaisissa sosio-kulttuurisissa ympäristöissä (ks. myös Pfau-Effinger 2005). Tässä artikkelissa sovelletaan molempia edellä mainittuja lasten päivähoidon alueellista ulottuvuutta korostavia tutkimusotteita. Tarkastelun kohteena ovat sekä lastenhoidon arkiset käytännöt että lastenhoitoon liittyvät merkitykset suomalaisella maaseudulla. Artikkeli perustuu empiiriseen aineistoon, joka on kerätty pienten lasten vanhemmille osoitetulla kyselyllä kolmessa maaseutumaisessa kunnassa. Tavoitteena on ensinnä aineiston pohjalta kuvata, millä tavalla maaseudulla asuvat perheet järjestävät alle kouluikäisten lastensa päivähoidon ja millaisia palveluja he käyttävät: hoidetaanko lapset kotona vai kodin ulkopuolella? Toisena tavoitteena on tunnistaa ja eritellä maaseudulla asuvien pienten lasten vanhempien lastenhoitoon liittämiä arvostuksia. Tarkastelun kohteina ovat vanhempien käsitykset siitä, millainen lasten päivähoitomuoto on paras tai ihanteellinen ja mistä syystä. Artikkelissa analysoidaan erityisesti kotihoidon ja kodin ulkopuolisen hoidon merkityksiä ja pyritään samalla tunnistamaan maaseudun naisiin kohdistuvia kulttuurisia odotuksia äiteinä ja hoivan tarjoajina. Tämän jälkeen tarkastellaan suomalaista päivähoitojärjestelmää, jolla on omat erityispiirteensä verrattuna muihin Pohjoismaihin ja kuvataan, miten päivähoito on järjestetty maaseudulla. Siitä tiedetään itse asiassa varsin vähän, sillä päivähoitoa ja lastenhoitoa ei ole ollut Suomessa tapana tarkastella alueellisesta tai maaseutunäkökulmasta. Kyselyaineistosta tehdyt havainnot esitetään kolmen otsikon alla. Lopuksi kootaan johtopäätökset. Päivähoidon järjestämisen puitteet Eri maissa vallitsevia vanhusten ja lasten hoivan organisoinnin tapoja on kuvattu erottamalla erilaisia hoivaregiimejä (esim. Esping-Andersen 1990; Anttonen & Sipilä 1996; Daly 2001; Bettio & Plantenga 2004). Kansainvälisissä vertailuissa pohjoismainen tapa järjestää hoiva erotetaan yleensä omanlaisekseen regiimiksi, jota myös suomalaisen järjestelmän katsotaan edustavan. Pohjoismaiselle hoivaregiimille on ominaista, että julkinen valta vastaa paljolti hoivapalvelujen rahoittamisesta ja tuottamisesta (Anttonen & Sipilä 1996; Daly 2001). Valtio ohjaa hoivapolitiikkaa lainsäädännöllä ja kunnilla on keskeinen rooli palvelujen tuottamisessa. Palvelujen tarjonta lapsille ja vanhuksille on laajaa ja kattavaa. Periaatteena on, että palvelut on tarkoitettu kaikille kansalaisille tasapuolisesti esimerkiksi asuinpaikasta riippumatta (Anttonen & Sipilä 1996). Suomalaisella lasten päivähoitojärjestelmällä on sekä yhtäläisyyksiä että eroja verrattuna muiden Pohjoismaiden järjestelmiin. Sitä alettiin rakentaa muiden Pohjoismaiden tapaan sen jälkeen, kun naiset olivat jo pääosin siirtyneet ansiotyöhön (Leira ym. 2005). Merkittävä käännekohta oli vuonna 1973 voimaan tullut laki lasten päivähoidosta, joka velvoitti kunnat perustamaan julkisia päivähoitopaikkoja. Se tapahtui paljolti valtion rahallisella tuella. Päivähoitopaikkojen määrä kasvoi voimakkaasti hyvinvointivaltion kasvun kautena 1970- ja 1980-luvuilla (Välimäki & Rauhala 2000). Vuodesta 1990 lähtien valtio on taannut kaikille alle kolmevuotiaille lapsille hoitopaikan. Vuodesta 1996 lähtien tämä subjektiivinen oikeus on koskenut kaikkia alle kouluikäisiä lapsia tasaveroisesti riippumatta vanhempien työssäkäynnistä ja hoidon tarpeesta tai esimerkiksi perheen asuinpaikasta. Päivähoito ei ole perheille täysin ilmaista, mutta julkinen sektori kustantaa sen pääosin (Välimäki & Rauhala 2000). Vaikka Suomella on paljon yhteistä muiden Pohjoismaiden hoivapalveluiden järjestämisessä, on esitetty, että lasten hoivajärjestelyjen osalta suomalainen järjestelmä olisi erkaantumassa omalle uralleen (Anttonen & Sointu 2006). Merkittävä ero Norjaan, Ruotsiin ja Tanskaan verrattuna on se, että Suomessa tuetaan alle kolmevuotiaiden lasten kokopäiväistä kotihoitoa. Se tapahtuu maksamalla ns. kotihoidon tukea perheille, jotka eivät käytä julkisia päivähoitopalveluja (Salmi & Lammi-Taskula 1999). Tämä rinnakkainen järjestelmä luotiin vuonna 1985. Lakia kotihoidon tuesta ajoivat erityisesti maaseutua edustaneet kansanedustajat, joiden mukaan päivähoitolaki ei antanut mitään niille (maaseudun) naisille, jotka hoitivat lapsensa kotona. Rinnakkaista järjestelmää eli kotihoidon tukea pidetään eräänä selityksenä sille, miksi merkittävä osa suomalaisista vanhemmista ei hyödynnä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tilastojen mukaan etenkin alle kolmevuotiaat lapset hoidetaan Suomessa yleensä kotona. Kotiin lapsia hoitamaan jäävät tavallisesti äidit (Salmi & Lammi-Taskula 1999). Kun verrataan päivähoidossa olevien lasten määrää, erot muihin Pohjoismaihin verrattuna ovat selvät. Suomessa 21 prosenttia alle 3-vuotiaista lapsista ja 70 prosenttia yli 3-vuotiaista lapsista oli formaalissa päivähoidossa 2000-luvun alussa. Vastaavat osuudet Ruotsissa olivat 41 ja 91 prosenttia ja Tanskassa 56 ja 93 prosenttia. (Anttonen & Sointu 2006: 54.) Tämä tarkoittaa itse asiassa sitä, että mikäli maiden välisessä vertailussa kiinnitetään huomiota pelkästään päivähoidossa olevien lasten määrään, Suomi ei erityisen hyvin edusta pohjoismaista lastenhoitoregiimiä (Anttonen & Sointu 2006: 72). Suomalaisessa mallissa on sen sijaan esitetty olevan piirteitä myös uusfamilistisesta lastenhoitomallista, joka on tyypillinen Manner-Euroopan konservatiivisissa hyvinvointivaltioissa. Se rakentuu paljolti perinteisen sukupuolijaon varaan: lasten kotihoitoa tuetaan ja kotiin jäävät yleensä (etenkin työväenluokkaiset) naiset (Mahon 2002a ja 2002b). Suomessa on keskusteltu siitä, tarkoittaako kokopäiväisen kotihoidon tukeminen samalla mieselättäjä kotiäiti-mallin tukemista ja johtaako se perinteisen pohjoismaisen palkansaajaäitiyden murenemiseen (vrt. Leira 1998: 363). Toisen näkemyksen mukaan kysymys ei ole irrottautumisesta pohjoismaisesta mallista vaan siitä, että käytännössä mallit ovat joustavia ja moniaineksisia (ks. Pfau-Effinger 2005). Empiiriset havainnot suomalaisen kotihoidon tuen merkityksestä ovat ristiriitaiset. Yhtäältä tutkimusten mukaan kotiäitiys on Suomessa tavallisesti tilapäistä ja lyhytaikaista ja lisäksi ansiotyö on edelleen kulttuurisesti hyväksyttyä myös pienten lasten äideille. (Salmi & Lammi-Taskula 1999; Salmi 2000). Tästä perspektiivistä on pikemminkin niin, että työelämän ulkopuolelle jääminen lastenhoidon takia on suomalaisessa kulttuurissa toisin tekemistä, joka vaatii tekijältään puolustautumista (Repo 2007: 242). Toisaalta on myös havaittu, että katkonainen ja lyhyempi työura tarkoittaa heikompaa asemaa työmarkkinoilla, alhaisempaa tulotasoa ja huonompaa eläkettä työuran päätteeksi. Pitkät ajanjaksot kotona lasten kanssa heikentävät naisten työllistymismahdollisuuksia hoitovapaiden jälkeen (Repo 2009). Tässä mielessä suomalainen uusfamilistisia piirteitä sisältävä lasten kotihoitoa tukeva perhepolitiikka on ristiriidassa Euroopan unionin naisten työssäkäyntiasteen kohottamista koskevien tavoitteiden kanssa (Anttonen & Sointu 2006: 12). 22 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 23

artikkelit Päivähoidon lyhyt ja ohut historia maaseudulla Kun päivähoitolaki tuli voimaan 1970-luvulla, päivähoidon saatavuudessa oli merkittäviä alueellisia eroja. Valtaosasta maalaiskunnista julkiset päivähoitopaikat puuttuivat kokonaan (Välimäki & Rauhala 2000: 396). Myös yksityinen päivähoito oli organisoitumatonta; se perustui lähinnä yksityisten henkilöiden tarjoamaan hoitoapuun. Esimerkiksi 1960-luvulla käytettiin käsitettä avainkaulalapsi kuvaamaan työssäkäyvien vanhempien lapsia, jotka viettivät aikaansa esimerkiksi naapurissa tai sukulaisten luona kotiovensa avain kaulassa roikkuen (Välimäki & Rauhala 2000: 394). Käytännössä osa näistä lapsista jäi ilman asianmukaista hoitoa. Maaseutukunnissa päättäjien asenteet julkista päivähoitoa kohtaan muuttuivat myönteisiksi vasta lain velvoittamina ja valtion rahallisen tuen kannustamina (Kröger 1995). Maaseudulla lasten päivähoito on toisin sanoen uusi, ja siten kulttuurisesti ohut ilmiö. Käytännössä päivähoidosta on kokemusta vasta yhdellä lasten vanhempien sukupolvella (Välimäki 1999: 219; Välimäki & Rauhala 2000: 400). Viime vuosikymmeninä sen jälkeen kun julkinen päivähoito laajeni koko maan kattavaksi päivähoitoa ei ole juurikaan tarkasteltu Suomessa maaseutukysymyksenä tai maaseudun ongelmana. Kysymykset päivähoitopalveluiden tarjonnasta ja saatavuudesta maaseudulla, eivät ole olleet Suomessa relevantteja siinä määrin kuin joissakin muissa maissa, joissa niihin on kiinnitetty huomiota myös maaseutututkimuksessa. Esimerkiksi anglosaksisissa maissa maaseutumaiseen elämäntapaan sisältyy samalla kulttuurisia odotuksia, joiden mukaan maaseudulla naiset keskittyvät äitiyteen ja hoitavat lapsensa kotona (esim. Halliday 1997; Halliday & Little 2001). Naiset tiedostavat nämä odotukset ja toimivat paljolti niiden mukaisesti (Little & Austin 1996; Little 1997; Hughes 1997). Voidaankin sanoa, että näissä maissa maaseudun naiseus on perinteistä: pääosa hoivatyöstä on tehty kotona ilman palkkaa ja siitä ovat vastanneet naiset. Miehet ovat voineet siirtyä työelämään jättämällä hoivan naisten vastuulle, jolloin naisten ansiotyö on ollut mahdollista vain, mikäli joku toinen on vastannut hoivasta. Tästä syystä toimivat hoivajärjestelyt, erityisesti toimivat lastenhoitopalvelut, ovat tärkeä osa työn ja perheen yhteensovittamista (Kröger & Sipilä 2005). Suomalaisessa maaseutututkimuksessa maaseudun ja kaupungin mahdollisesti erilaisiin äitiyttä koskeviin kulttuurisiin odotuksiin ei ole kiinnitetty huomiota vastaavassa määrin. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että suomalaiset maanviljelijänaiset hyödyntävät harvoin lasten subjektiivista oikeutta päivähoitoon, vaan he hoitavat lapset kotona ja saavat kotihoidon tukea (Sireni 2008: 45). Kuitenkin kuvatessaan näkemyksiään heihin naisina ja äiteinä kohdistuvista odotuksista, maatilojen emännät korostavat sitä, että heidän odotetaan ensisijaisesti tekevän työtä maatilalla ja yrityksessä (Sireni 2008). Toisin sanoen naisten tulkinnan mukaan heiltä ei odoteta keskittymistä äidin rooliin ja hoivatyöhön. Nämä näkemykset viittaavat siihen, että pohjoismainen palkkatyöäitiys on Suomessa yleinen kulttuurinen malli niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Muita ammattiryhmiä kuin viljelijöitä edustavien maaseudulla asuvien ihmisten päivähoitoa koskevista valinnoista ja arvostuksista tiedetään vähän. Takala ja Heikkilä (2000) toteavat, että maaseudulla käytetään jonkin verran vähemmän päivähoitopalveluja kuin kaupungeissa. Heidän tulkintansa mukaan tämä johtuu siitä, että maaseudulla naisten työssäkäyntiaste ja koulutustaso ovat alhaisemmat kuin kaupungeissa. Myös muissa tutkimuksissa on todettu, että kotihoidon tukea hyödyntävät useammin pienituloiset kuin suurituloiset äidit, ja perhevapaita käyttävät etenkin ne naiset, joilla ei ole voimassa olevaa työsuhdetta. (Salmi & Lammi- Taskula 1999; Salmi 2000; Jokinen 2010: 53). Siten suomalaisessa tutkimusperinteessä eroja päivähoitopalvelujen käytössä tulkitaan yleensä pikemminkin erilaisten naisryhmien kuin alueiden välisistä eroista johtuviksi. Päivähoitopalveluiden tasa-arvoisuus tulevaisuudessa? Lamavuosia 1990-luvun alussa pidetään sosiaalipoliittisen toimintaympäristön käännekohtana Suomessa. Hyvinvointivaltion muuntuminen kilpailuvaltioksi, kuten tätä syvälle yhteiskunnan rakenteisiin ulottuvaa muutosta on nimitetty, on tarkoittanut 2000-luvulla sekä alueiden että ihmisten välisen eriarvoisuuden syvenemistä (Karvonen & Rintala 2004; Remahl 2008; Karvonen & Kauppinen 2009). Hyvinvointi jakautuu maantieteellisesti aiempaa epätasaisemmin siten, että voittajia ovat suuret kaupungit ja niitä ympäröivät kunnat. Häviäjiä ovat etenkin Pohjois- ja Itä-Suomen maaseutukunnat (Karvonen & Kauppinen 2009). Kuntalaisten näkökulmasta tämä tarkoittaa konkreettisesti hyvinvointipalvelujen kuten esimerkiksi koulutus- ja terveyspalvelujen vetäytymistä pois maaseudulta. Maaseutututkijat ovat tarkastelleet useassa viimeaikaisessa tutkimushankkeessa palveluiden supistumista ja uudelleenorganisoitumista (esim. Haverinen & Ilmarinen 2008). Lamavuodet merkitsivät käännettä myös päivähoidon kehittämisessä: 1990-luvun alussa hoitopaikkoja karsittiin, päiväkoteja lakkautettiin, henkilöstöä supistettiin ja päivähoitoa keskitettiin perhepäivähoidon sijaan päiväkoteihin (Välimäki & Rauhala 2000: 399). Lisäksi päivähoitopalvelujen organisoinnissa tapahtui merkittäviä muutoksia. Vuoden 1993 valtionosuusuudistus tarkoitti sitä, että muiden sosiaalipalveluiden tavoin päivähoitopalvelujen yksityiskohtainen ohjaus- ja resurssivastuu siirtyi kunnille. Nykyisin kunnat voivat päättää itsenäisesti, millä tavalla päivähoito järjestetään, minkä on toivottu tuovan lisää joustavuutta kuntien palveluihin (Ikola-Norrbacka 2004). Parhaillaan on käynnissä laaja kansallinen sosiaalialan kehittämisohjelma KASTE, jossa on yhtenä tavoitteena kehittää lasten, nuorten ja perheiden palveluihin uudenlaisia toiminnallisia kokonaisuuksia ja toimintakäytäntöjä. Vuodesta 2004 lähtien kunnat ovat päättäneet myös siitä, kuuluuko päivähoito sosiaalitoimen, opetustoimen vai muun hallinnonalan yhteyteen. Vuoden 2010 alussa puolet kunnista oli sijoittanut päivähoidon opetustoimen ja puolet sosiaalitoimen yhteyteen (Petäjäniemi & Pokki 2010: 19). Käynnissä oleva keskustelu subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ei sinänsä ole uutta, sillä se on ollut jatkuvasti poliittisen kiistelyn kohteena (Salmi 2007; Välimäki & Rauhala 2000: 400). Tällä kertaa keskustelua on herättänyt äskettäin julkaistu peruspalveluministeri Paula Risikon ja opetusministeri Henna Virkkusen tilaama selvitys päivähoidon ja varhaiskasvatuksen asemasta valtionhallinnossa (Petäjäniemi & Pokki 2010). Selvityksessä esitetään, että päivähoito tulee siirtää Sosiaali- ja terveysministeriöstä Opetusministeriöön, minkä jälkeen päivähoitopalvelut eivät olisi enää sosiaalihuoltolaissa tarkoitettuja sosiaalipalveluita vaan varhaiskasvatuspalveluita (emt.: 2). Selvityksessä todetaan, että subjektiivinen oikeus päivähoitoon tarkoittaa nykymuodossaan vanhempien oikeutta ja sen tarkoituksena on ennen kaikkea tukea vanhempien työssäkäyntiä (emt.: 35). Sen sijaan keskustelun alla olevien uudistusten, joihin lukeutuu myös päivähoitolain uudistaminen, lähtökohtana ovat lasten oikeudet varhaiskasvatukseen (emt.: 35). Tämä päivähoidon kasvatuksellis-opetuksellisen ulottuvuuden korostaminen on herättänyt epäilyn siitä, että hallinnonalan muuttaminen tarkoittaa tosiasiassa nykymuotoisten oikeuksien kaventamista (Välimäki 2010). Sen suuntaisia ajatuksia on esittänyt muun muassa Kuntaliiton toimitusjohtaja Kari-Pekka Mäki-Lohiluoma, joka ajaa määrätietoisesti kunnille suurempaa harkintavaltaa sen suhteen, keillä on oikeus julkiseen lasten päivähoitoon. Tuoreessa kannanotossaan Mäki-Lohiluoma vaatii päivähoito-oikeuden karsimista, sillä subjektiivinen päivähoito-oikeus vie rahaa muulta kuntasektorilta kuten vanhustenhuollosta (Helsingin Sanomat 2010). Kommentti kuvaa sitä, etteivät päivähoitopalvelut ole kuntien näkökulmasta erityisasemassa muihin palveluihin nähden. Kysely maaseudulla asuville vanhemmille Artikkelin aineistona on syksyllä 2009 tehty kysely, joka osoitettiin esiopetukseen osallistuvien lasten vanhemmille kolmessa maaseutumaisessa kunnassa, Nastolassa, Kiteellä (joka on hallinnollisesti kaupunki) ja Leppävirralla. Nämä kunnat valittiin tutkimuskohteiksi Karvosen ja Kauppisen (2009) tekemän Suomen kuntien asukkaiden hyvinvointi-indikaattorien mukaisen tyypittelyn perusteella. Valituista kunnista Nastola edustaa kaupungin läheistä maaseutua, missä elintaso on hyvä ja sosiaalisia ongelmia on vähän. Kitee ja Leppävirta edustavat 24 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 25

artikkelit kuntia, joihin on kasautunut alhaisen elintason lisäksi sosiaalisia ongelmia (Karvonen & Kauppinen 2009). Tässä artikkelissa kuntia ei vertailla ensisijaisesti toisiinsa, vaan ne edustavat yhdessä moninaista ja heterogeenistä suomalaista maaseutua, jota verrataan koko maata koskeviin tilastotietoihin. Tutkimuskohteena olevat kolme kuntaa edustavat myös päivähoidon heterogeenistä kenttää, sillä päivähoito on toteutettu niissä eri tavoilla. Nastolassa käytetään enimmäkseen perhepäivähoitajia, jotka hoitavat lapsia kotonaan hajautetusti eri puolilla kuntaa. Sen sijaan erityisesti Kiteellä päivähoito on paljolti keskitetty päiväkoteihin. Tämä keskittymiskehitys on kiihtynyt viime vuosina. Leppävirralla on käytössä molemmat edellä mainitut hoitomuodot. Kyselylomake lähetettiin lasten vanhemmille esiopetusryhmien kautta, jolloin se tavoitti valtaosan 6-vuotiaiden ikäluokasta, sillä käytännössä lähes kaikki lapset osallistuvat nykyisin ilmaiseen esiopetukseen. Esiopetusta antavien yksiköiden yhteystiedot saatiin haastattelemalla kuntien päivähoidosta vastaavia viranhaltijoita. Esiluokan opettajat jakoivat lomakkeet lasten vanhemmille, jotka palauttivat ne suljetussa kuoressa opettajalle tai postitse. Lomake lähetettiin yhteensä 349 vanhemmalle ja niistä palautui 201 eli 58 prosenttia. Kuntien välillä ei ollut merkittäviä eroja vastausprosentissa. Lomakkeet palautuivat parhaiten sellaisista yksiköistä, joiden opettajat kokosivat vastauskuoret ja palauttivat ne. Lomake sisälsi sekä valmiita vastausvaihtoehtoja että avoimia kysymyksiä. Kysymyksillä kartoitettiin taustatietoja, perheiden käyttämiä eri hoitomuotoja lapsen syntymästä alkaen, vanhempien käsityksiä ihanteellisesta päivähoitomuodosta lapsen eri ikävaiheissa sekä vanhempien välistä työnjakoa lastenhoidossa. Lomake sisälsi myös muita kysymyksiä, joita ei tarkastella tässä artikkelissa. Tämän artikkelin pääasiallisena aineistona käytetään vanhempien vastauksia valmiisiin vastausvaihtoehtoihin. Vapaamuotoisia vastauksia käytetään havainnollistamaan vanhempien näkemyksiä ja perusteluja. Ketkä tarvitsevat päivähoitopalveluja? Kyselylomake osoitettiin vanhemmille. Enemmistö vastanneista, 193 vastannutta, oli lasten äitejä. Näiden lisäksi kyselyyn vastasi kaksi äitipuolta/sijaisäitiä ja isää. Näistä syistä johtuen artikkelissa tarkastellaan päivähoitoa pääasiassa äitien antaman informaation ja heidän tulkintojensa perusteella. Vastaajia koskevat taustatiedot (ks. kuva 1) osoittavat ensinnäkin, että äitien rooli lasten hoitajina on keskeinen. Lähes viidennes äideistä oli kotiäitejä, mutta yksikään isä ei ollut kotona lasten kanssa. Lisäksi kuviosta 1 käy ilmi, että maanviljelijöiden osuus pienten lasten vanhemmista on suhteellisen pieni; äideistä 5 prosenttia ja isistä 8 prosenttia on ammatiltaan maanviljelijöitä. Enemmistö maaseudulla päivähoitopalveluja käyttävistä äideistä ja isistä on palkkatyössä, kuten yleensä Suomessa. Tässä merkityksessä päivähoitopalveluja tarvitsevien ryhmä ei ole maaseudulla kovin erilainen kuin kaupungeissa. Sirenin (2008) mukaan maaseudulla päivähoidon tarve on erilainen kuin kaupungeissa koska maanviljelijät tarvitsisivat erilaisia päivähoitopalveluja kuin palkkatyöläiset. Maanviljelijäperheet joiden työaika on epäsäännöllinen ja työn ja vapaaajan rajat ovat epäselvät ovat kritisoineet julkisia lastenhoitopalveluja siitä, että palvelut on suunniteltu palkkatyössä käyvien vanhempien ehdoilla (Sireni 2008: 45). Tästä syystä viljelijäperheet hyödyntävät mieluummin rinnakkaista järjestelmää eli kotihoidontukea sekä lisäksi ns. avoimia varhaiskasvatuspalveluja, joihin luetaan esimerkiksi seurakuntien ylläpitämät kerhot (esim. Alila & Portell 2008). Viime vuosina työelämä on muuttunut siten, että monissa ammateissa, muun muassa tietotyössä, työajat ovat useimmiten epätyypillisiä (Julkunen ym. 2004). Siksi on varsin tavallista, että pienten lasten vanhemmat tuovat töitä kotiin ja työskentelevät iltaisin ja viikonloppuisin (Repo 2005). Tämän vuoksi lastenhoidon yhteensovittaminen epätyypillisiin työaikoihin koskee monia ammattiryhmiä sekä maaseudulla että kaupungeissa. Toinen keskeinen taustatieto on se, että suhteellisen pieni osa vastanneista, vain noin joka viides, on kotoisin nykyisestä asuinkunnastaan ja 16 prosenttia on muuttanut toisesta maaseutukunnasta. Enemmistö eli 62 prosenttia kyselyyn vastanneista on muuttanut nykyiseen asuinkuntaansa kaupungista. Tämä merkitsee sitä, että suurin osa kyselyyn vastanneista naisista on maallemuuttajia. Kohde- 70 60 50 40 30 20 10 0 Vanhempien elinkeinot palkkatyö maatilayrittäjyys muu yrittäjyys kotiäiti/isä työtön KUVA 1. Kyselyyn vastanneiden lasten vanhempien elinkeinot prosentteina. (Kitee, Nastola ja Leppävirta) kuntien väliset erot eivät ole tilastollisesti merkitseviä, mutta kaupungista muuttaneiden osuus on erityisen suuri (73 prosenttia) Lahden naapurikunnassa Nastolassa. Vastaajat eivät siten edusta tyypillisesti aina maaseudulla asunutta väestönosaa. Tämä kertoo siitä, että maaseutu ei ole erilainen ympäristö kaupunkeihin nähden siinä mielessä, että väestö on sielläkin liikkuvaa ja ihmisten taustat ovat erilaisia. Sama havainto on tehty aiemmin esimerkiksi suomalaisista maatilan emännistä, joista merkittävä osa on muuttanut maatilalle kaupungista (Sireni 2008: 49). Päivähoidon mallit maaseudulla Kyselyaineiston perusteella voidaan todeta, että suomalaisella maaseudulla ei ole yhtä vallitsevaa lastenhoitomallia. Perheet eivät valitse kategorisesti joko kotihoitoa tai kodin ulkopuolista päivähoitoa, vaan yhdistelevät erilaisia hoitomuotoja lapsen ikävaiheiden ja elämäntilanteiden vaihtuessa. Siten maaseudun naisten työssäkäyntimalli ei edusta pelkästään pohjoismaista palkansaajaäitiyden mallia tai pelkästään keskieurooppalaista kotiäitimallia, vaan siihen sisältyy erisuuntaisia piirteitä. Äidit ovat tyypillisesti yhdessä elämänvaiheessa kotiäitejä ja toisessa palkansaajaäitejä. Kuten taulukosta 1 käy ilmi, maaseudulla asuvien lasten päivähoitohistoriaan sisältyy useita erilaisia hoitomuotoja. Alle kolmevuotiaat lapset ovat useimmiten kotihoidossa ja tyypillisesti äiti hoitaa lasta kotona. Tältä osin lastenhoidon käytännöt ovat maaseudulla hyvin samantapaiset kuin Suomessa yleensä: pääosa pienimmistä lapsista hoidetaan kotona ja kotiin jää yleensä äiti (vrt. Anttonen & Sointu 2006). Isien rooli on vähäinen verrattuna äitien tekemään hoivatyöhön ja julkiseen päivähoitoon. Myöskään isovanhemmat tai muut sukulaiset eivät osallistu lasten päivähoitoon maaseudulla, vaan heidän apunsa on tyypillisesti tilapäistä lastenhoitoapua esimerkiksi viikonloppuisin. Neljäsosa vastaajista kertoo, että heillä ei ole maaseudulla epävirallisia verkostoja, sukulaisia tai ystäviä, joilta voisi saada edes tilapäistä hoitoapua silloin, kun itsellä on harrastuksia tai menoja päivähoidon aukioloaikojen ulkopuolella. Näissä tapauksissa lastenhoito on pelkästään julkisen sektorin ja ydinperheen asia. isät äidit 26 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 27

artikkelit TAULUKKO 1. Vuonna 2009 esiopetukseen osallistuneiden lasten hoitohistoria ensimmäisestä ikävuodesta alkaen jaoteltuna erilaisiin hoitomuotoihin % (Kitee, Nastola ja Leppävirta) (n=201) TAULUKKO 2. Vastaajien käsitykset parhaasta hoitomuodosta eri-ikäisille lapsille % (Kitee, Nastola ja Leppävirta) (n=210) Lapsen hoitaja Lapsen ikä vuosina 1 2 2 3 3 4 4 5 5 6 Äiti 54,7 43,3 30,8 24,9 23,9 Isä 1,0 0,5 0 0,5 0,5 Äiti ja isä 9,0 6,0 3,5 3,0 3,0 Muu sukulainen 1,0 1,0 3,5 1,5 1,5 Osapäivähoito 4,5 1,5 3,5 3,0 3,5 Perhepäivähoito 21,9 35,3 41,8 33,8 19,4 Ryhmäperhepäivähoito 2,0 2,5 2,5 5,5 2,5 Päiväkoti 3,0 7,0 11,9 25,4 37,8 Ihanteellinen päivähoitomuoto Alle kolmevuotiaille Yli kolmevuotiaille Kotona 68,7 14,4 Koti tai kodinomainen hoito 17,9 6,0 Perhepäivähoito 11,4 26,3 Päiväkoti tai vastaava ryhmä 1,5 48,8 Muu 0,5 4,5 Yhteensä 100 % 100 % Muu 2,5 2,0 2,5 2,5 2,5 Puuttuva tieto 0,5 1,0 0 0 5,5 Yhteensä 100 % 100 % 100 % 100 % 100 % Mitä nuorempi lapsi on, sitä yleisempää on se, että lasta hoidetaan kotona (taulukko 1). Mitä vanhempi lapsi on, sitä suuremmassa lapsiryhmässä hän tavallisesti on. Kolmevuotiaiden lasten tavallisin hoitomuoto on kodinomainen perhepäivähoito, kun taas esiopetukseen osallistuvien 6-vuotiaiden lasten tavallisin hoitomuoto on päiväkoti. Perheet käyttävät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta julkisia päivähoitopalveluja. Yksityisen päivähoidon rooli on maaseudulla marginaalinen kuten Suomessa yleensä. Kaikista suomalaisista lapsista vain muutama prosentti on yksityisessä päivähoidossa (Takala & Heikkilä 2000). Maaseudulla myös osa isommista lapsista hoidetaan kotona, joten maaseudun käytännöt eivät ole tässäkään merkityksessä kovin erilaisia verrattuna koko maan tilanteeseen (esim. Petäjäniemi & Pokki 2010: 11). Noin neljäsosa 6-vuotiaista ei ole osapäiväisen esiopetuksen lisäksi päivähoidossa, vaan he ovat osan päivästä kotona (taulukko 1). Kotihoitoa suosivat etenkin ne naiset, jotka ovat kotona muutenkin: viljelijänaiset, työttömät ja pienempiä sisaruksia kotona hoitavat äidit. Siten nuorempien sisarusten syntymä vaikuttaa isompien lasten hoitotavan valintaan. Äidin toimialan (vrt. kuva 1) ja esiopetukseen osallistuvan lapsen hoitomuodon välinen yhteys on tilastollisesti merkitsevä. Tämä on kiinnostava havainto: Vaikka tutkimukset kerta toisensa jälkeen osoittavat, että kunnallisia päivähoitopalveluja käyttävien työttömien ja muiden kotona olevien vanhempien joukko on marginaalinen, kysymys perusteettoman palvelujen käytön ongelmasta viritetään kerta toisensa jälkeen uudelleen (Väinälä 2004; Salmi 2007). Onko koti paras hoitopaikka? Todellinen hoitotapa (vrt. taulukko 1) vastaa melko hyvin äitien käsityksiä siitä, millainen on lapsen kannalta paras tai ihanteellinen hoitomuoto eri ikävaiheissa (taulukko 2). Selvä enemmistö vastaajista on sitä mieltä, että alle kolmevuotiaan lapsen paras hoitopaikka on oma koti, joskin osa pitää myös muuta kodinomaista hoitoa tai perhepäivähoitoa pienille lapsille sopivana. Näkemykset yli kolmevuotiaiden lasten kannalta parhaasta hoitomuodosta eroavat selvästi pienten lasten hoitoa koskevista käsityksistä (taulukko 2). Enemmistö vastaajista on sitä mieltä, että kodin ulkopuolinen päivähoito sopii isoille lapsille paremmin kuin kotihoito. Vapaamuotoisissa perusteluissa, jotka koskevat parasta tai toivottua lasten hoitomuotoa, vedotaan tyypillisesti lapsen tarpeisiin eri ikävaiheissa. Vastaajat eivät puolusta kategorisesti vain yhtä ihanteellista hoitomuotoa, kuten esimerkiksi pelkästään kotihoitoa, vaan he vertailevat eri hoitomuotojen hyviä ja huonoja puolia lapsen eri kehitysvaiheissa. Tavallisesti vastaajat ovat sitä mieltä, että pienille lapsille sopii kotihoito siitä syystä, että pienet lapset tarvitsevat rauhallisen kasvuympäristön. Sen sijaan isommille lapsille sopii päivähoito kodin ulkopuolella, koska isot lapset tarvitsevat ystäviä, virikkeitä ja ohjattua tekemistä. Isompien lasten hoitoa koskevissa vastauksissa korostuvat siten päivähoidon kasvatuksellis-opetukselliset näkökohdat: äidit haluavat varmistaa, että heidän lapsensa saavat riittävät valmiudet esikouluun ja myöhemmin koulunkäyntiin. Suurin osa vapaamuotoisista vastauksista noudattaa tätä seuraavien aineistosta poimittujen esimerkkien havainnollistamaa argumentointitapaa: Mielestäni alle kolmevuotiaan on parempi olla kotona. Se tuo turvallisuudentunnetta ja lapsella on pienempi riski sairastua. Yli kolmevuotiaan on ehkä jo aika oppia sosiaalisuutta ja erilaisia leikkejä. (Mies, 2 lasta) Alle kolmevuotiaan paikka on kotona äidin ja isän kanssa. Yli kolmevuotiaan paikka on päiväkodissa, jos ryhmä ei ole valtavan suuri. Siellä hän oppii sosiaalisuutta, jakamista ja ryhmässä toimimista. (Nainen, 4 lasta) Pienenä lapsen paras paikka on kotona, jos perheen taloudellinen tilanne ja vanhempien henkiset resurssit sen sallii. Yli kolmevuotiaana lapsi kaipaa jo kavereita ja hänen on hyvä tottua olemaan ryhmässä ennen esikoulua. (Nainen, 2 lasta) Osassa vastauksissa kuitenkin irrottaudutaan pienten lasten kotihoitoa tukevasta linjasta ja kan- 28 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 29

artikkelit natetaan kodin ulkopuolista päivähoitoa lapsen kaikissa ikävaiheissa. Näissä vastauksissa vedotaan tavallisesti lasten välisiin eroihin, äidin jaksamiseen ja tyytyväisyyteen tai päivähoitohenkilökunnan (pääsääntöisesti) hyväksi koettuun ammattitaitoon: Riippuu paljon lapsesta. Oma lapseni on aina ollut hyvin sosiaalinen ja kaivannut paljon leikkikavereita, joten hänelle sopi hyvin, kun vietiin hoitoon noin 1-vuotiaana.(Nainen, 1 lapsi) Kaikissa ikävaiheissa paras hoitomuoto on perhepäivähoito, koska pienet ryhmät, kavereita, sosiaalista kanssakäymistä ja rutiineja arkeen. (Nainen, 3 lasta) Itse olen kokenut olevani tyytyväisempi elämään, kun olen lasten jälkeen nopeasti palannut työelämään. Lapset ovat saaneet olla samalla hoitajalla, joka on todella ammattitaitoinen. Perhepäivähoitajissa vaan on seassa myös toisenlaisia. (Nainen, 3 lasta) Vapaamuotoisissa perusteluissa esitetyt argumentit ovat samansuuntaisia niiden näkemysten kanssa, joita suomalaisessa keskustelussa lastenhoidon järjestämisestä tuodaan yleensä esille. Suomessa on yhden ainoan sijaan kaksi keskenään kamppailevaa diskurssia: Toinen keskittyy tukemaan kunnallista päivähoitoa ja toinen pyrkii lisäämään kotona tapahtuvan hoidon tukea ja arvostusta (Repo 2005: 417). Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteena olevat maaseudulla asuvien pienten lasten vanhempien tulkinnat hyvästä tai parhaasta lastenhoidosta sisältävät aineksia näistä molemmista diskursseista. Vastaajat näkevät kotihoidossa ja päivähoidossa sekä hyviä että huonoja puolia. He kuvaavat omien kokemustensa perustalta, millaisia valintoja he ovat tehneet. Myös tämä erilaisten vaihtoehtojen punnitseminen ja valinnanmahdollisuuksien korostaminen on osa suomalaista lasten hoitokeskustelua. Suomessa on vakiintunut vanhempien valinnan mahdollisuutta korostava retoriikka, jonka mukaan perheellä tulee olla oikeus valita joko kotihoito tai kunnallinen päivähoito parhaaksi katsomallaan tavalla. (Repo 2005: 417). Tätä valinnan mahdollisuutta korostavat esimerkiksi viljelijänaiset, joilla on tapana puhua viljelijäperheissä tavallisesta lasten kotihoidosta heidän omana valintanaan (Sireni 2008). Jaettu vanhemmuus Sekä maaseudulla että Suomessa yleensä lasten kotihoito on naisten työtä, josta he itse puhuvat valintana, kuten edellä esitettiin. Tämän tutkimuksen eräs keskeinen kysymys on, missä määrin lasten hoito ja sen organisoiminen mielletään pelkästään naisten toimintakentäksi. Aineiston tuottamat havainnot ovat kiinnostavalla tavalla ristiriitaisia. Yhtäältä lasten hoito ja sen organisoiminen näyttää kuuluvan paljolti naisille. Tätä osoittaa muun muassa se, että lähes kaikki tähän kyselyyn vastanneet ovat naisia. Toisaalta maaseudulla asuvien pienten lasten äitien näkemykset äidin ja isän tehtävistä sisältävät aineksia jaetun vanhemmuuden diskurssista, joka on Suomessa tavallinen tapa puhua äidin ja isän rooleista lastenhoidossa (Vuori 2001; Repo 2005). Tämä tarkoittaa sitä, että lastenhoidosta puhutaan vanhempien yhteisenä toimintakenttänä. Pienten lasten vanhemmilta kysyttiin, kuka heidän perheessään kantaa pääasiallisen vastuun lapsista. Vastaajista melkein puolet, 48 prosenttia, on sitä mieltä, että hänen perheessään pääasiallisen vastuun lasten hoidosta kantaa äiti. Kuntien välillä ei ole tilastollisesti merkitsevää eroa, vaan äidit paikasta riippumatta kantavat pääasiallisen vastuun lapsista. Äidit joko hoitavat lapsia kotona tai kokevat muuten olevansa päävastuussa lastenhoidon organisoimisesta. Avovastauksissa naiset perustelevat tätä perinteistä työnjakoa tavallisesti sillä, että he ovat yksinhuoltajia tai nimenomaisesti hoitovapaalla voidakseen keskittyä lapsiin, miehen työ vie paljon aikaa, miehen työajat ovat epätavalliset tai mies matkustaa paljon. Naiset toisin sanoen perustelevat omaa vastuullista rooliaan yhtäältä omilla valinnoillaan ja toisaalta käytännön pakoilla eli sillä, ettei miehen työ jousta eikä yhteinen vastuu lastenhoidosta ole siten mahdollinen: Isän työt ovat reissuhommia, hän on kotona vain viikonloppuisin. Välillä hän on poissa kotoa kolmekin viikkoa peräkkäin. (Nainen, 2 lasta) Isällä on hyvin pitkät ja epäsäännölliset työpäivät, joten äidillä on pääasiallinen hoitovastuu. Mieheni kyllä hoitaa lapsia silloin kun pystyy ja kun minulla itselläni on menoja. (Nainen, 3 lasta) Lähes yhtä suuri osa vastanneista, 46 prosenttia, ilmoittaa, että heidän perheessään äiti ja isä ovat yhtä paljon vastuussa lastenhoidosta ja sen organisoimisesta. Tämä havainto osoittaa, että lastenhoito ei ole maaseudulla pelkästään naisten vastuulla, vaan melkein puolessa tapauksista isät osallistuvat kotioloissa lastenhoitoon yhtä paljon kuin äidit. Isät ovat vain harvoin yksin vastuussa lapsista. Seuraavat aineistosta poimitut esimerkit havainnollistavat vastaajien käyttämiä tyypillisiä perusteluja: Työvuorojen puitteissa kumpikin hoitaa lapsia. Olemme molemmat yhtä kykeneviä ruuan laittoon ja muuhun tarvittavaan. (Nainen, 3 lasta) Lastenhoito on meidän perheessä yhteinen asia. (Nainen, 2 lasta) Äiti vastaa lapsista maanantaista perjantaihin isän ollessa töissä, ja isä lauantaista sunnuntaihin, kun äiti on töissä. Tarvittaessa sukulaiset auttavat. (Nainen, 2 lasta) Molemmat ovat yhtälailla vastuussa. Harrastuksia ja muita menoja on kolmen lapsen perheessä niin paljon, että molempien on pakko osallistua. Lisäksi äidin työaika on vaihteleva. (Nainen, 3 lasta) Vanhempien jaettua vastuuta korostavista vapaamuotoisista vastauksista käy ilmi, että vastaajat eivät miellä lastenhoitoa pelkästään naisille kuuluvaksi vastuuksi ja tehtäväkentäksi. Tavallisesti vastaajat vetoavat siihen, että molemmilla vanhemmilla on oma työnsä ja sen mukanaan tuomat rajoitteet ja velvoitteet. Jotkut painottavat sitä, että molemmat ovat yhtä hyviä hoitajia ja ruuanlaittajia. Molemmilla vanhemmilla on myös omia harrastuksia ja menoja. Tästä syystä lastenhoito kuuluu luonnollisesti molemmille vanhemmille. Johtopäätökset Havainnot kolmesta erilaisesta maaseutumaisesta kunnasta osoittavat, että suomalaisella maaseudulla ei ole yhtä hallitsevaa lastenhoitomallia tai vain yhtä selkeärajaista naisten työssäkäyntimallia. Lapsia ei hoideta tyypillisesti pelkästään joko kotona tai kodin ulkopuolella, vaan maaseudun lapsiperheet yhdistelevät joustavasti erilaisia hoitomuotoja lapsen eri ikävaiheissa. Pienet lapset hoidetaan usein kotona, mutta yli kolmevuotiaat useimmiten kodin ulkopuolella. Isompia lapsia hoidetaan kotona tyypillisesti silloin, kun toinen vanhemmista on muutenkin kotona. Kotiäitiys on siten maaseudulla tilapäistä ja väliaikaista samaan tapaan kuin Suomessa yleensä (Salmi 2000). Äidit arvostavat pienten lasten kotihoitoa, mutta pitävät kodin ulkopuolista päivähoitopaikkaa kotia parempana vaihtoehtona yli kolmevuotiaille lapsille. Maaseutumaisuus ei toisin sanoen Suomen tapauksessa tarkoita tavallista perinteisempiä lastenhoidon käytäntöjä ja arvostuksia, vaan käytännöt noudattavat maan tapaa (vrt. Little & Austin 1996). Palkkatyössä käyvät vanhemmat käyttävät samanlaisia kokopäiväisiä päivähoitopalveluja kuin suomalaiset palkkatyössä käyvät vanhemmat yleensä. Lastenhoito on ydinperheen ja julkisen sektorin vastuulla. Esimerkiksi isovanhempien ja muiden sukulaisten apu päivähoidossa on marginaalinen. Tämä havainto on tärkeä pitää mielessä, kun pohditaan päivähoitopalvelujen kehittämistä maaseutukunnissa: osapäiväiset varhaiskasvatuspalvelut eivät ole riittäviä päivähoitopalveluja maaseudun lapsiperheille (vrt. Helsingin Sanomat 2010). Toinen viesti palveluiden kehittäjille on se, että päivähoitopalveluja ei maaseudulla käytetä turhaan, vaan kotona olevat vanhemmat hoitavat yleensä lapsensa kotona. Tutkimusaineisto kuvaa vuonna 2003 syntyneiden lasten päivähoitohistoriaa heidän ensimmäisestä ikävuodestaan lähtien. Analyysi osoitti, että äitien näkemykset ihanteellisesta hoitomuodosta eri ikävaiheissa ovat linjassa toteutuneiden käytäntöjen kanssa ja että äitien toiveet ja maaseutumaisissa kunnissa tarjolla olleiden päivähoitopalveluiden raamittama arkitodellisuus ovat kohdanneet hyvin toisensa. Tässä tutkimuksessa tarkastelluissa maaseutumaisissa kunnissa äideillä on kiistattomasti keskeinen rooli lasten hoidon organisoimisessa. Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään maaseutumaiseen elämäntapaan tai maaseudun äitiyteen liittyvä piirre, vaan suomalaiset naiset yleensä ovat päävastuussa kotitöistä ja lasten kotihoidosta (Anttonen & Sointu 2006; Miettinen 2008). Suomessa naisten työssäkäynti ja osallistuminen taloudelliseen päätöksentekoon eivät ole johtaneet siihen, että kotityöt 30 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 31

artikkelit jaettaisiin tasan miesten ja naisten kesken, vaan sukupuolten välinen työnjako on säilynyt selvänä (Miettinen 2008). Lastenhoidosta kuitenkin puhutaan Suomessa yleisesti molempien vanhempien asiana (Vuori 2001) samaan tapaan kuin tämän tutkimuksen kohteena olevat maaseudulla asuvat naiset puhuvat. Tämä tutkimus tukee siten käsitystä, etteivät maaseudulla vallitsevat näkemykset äidin roolista lastenhoidossa poikkea Suomessa yleensä vallitsevista odotuksista. Maaseudulla asuvien naisten lastenhoitoa koskevat käsitykset heijastelevat Suomessa tavallisia, vanhempien valinnanvapautta ja molempien vanhempien yhtäläistä vastuuta korostavia, diskursseja. Kiitokset Artikkeli on osa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimusprojektia Causes and Social Consequences of Regional Differentiation in Rural Finland (nr. 122027). Kiitos projektissa työskennelleelle harjoittelija Hanna Partiselle, Nastolan, Kiteen ja Leppävirran päivähoidon johtajille sekä kaikille esiopetuksesta vastanneille opettajille, jotka ystävällisesti avustivat aineiston hankinnassa. LÄHTEET Alila, Kirsi & Tuija Portell 2008. Leikkitoiminnasta avoimeen varhaiskasvatukseen Avointen varhaiskasvatuspalvelujen nykytila ja kehittämistarpeet 2007. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2008: 14. Anttonen, Anneli & Jorma Sipilä 1996. European social care services: is it possible to identify models? Journal of European Social Policy 6(2): 87 100. Anttonen, Anneli & Liina Sointu 2006. Hoivapolitiikka muutoksessa. Julkinen vastuu pienten lasten ja ikääntyneiden hoivasta 12:ssa Euroopan maassa. STAKES, Helsinki. Bettio, Francesca & Janneke Plantenga 2004. Comparing care regimes in Europe. Feminist Economics 10(1): 85 113. Daly, Mary 2001. Care policies in Western Europe. Teoksessa: Daly, Mary (toim.). Care work. The quest for security. International Labour Office, Genova. Eräranta, Kirsi & Marja Känsälä 2007. Työ, perhe ja yhteensovittaminen. Katsaus tutkimuksiin ja käsitteisiin. Janus 15(3): 184 199. Esping-Andersen, Gøsta 1990. The three worlds of welfare capitalism. Polity Press, Cambridge. Halliday, Joyce 1997. Children s services and care: a rural view. Geoforum 28(1): 103 119. Halliday, Joyce & Jo Little 2001. Amongst women: Exploring the reality of rural childcare. Sociologia Ruralis 41(4): 423 439. Haverinen, Riitta & Katja Ilmarinen (toim.) 2008. Hyvinvoinnin arki maaseudulla. Tekeviä käsiä ja tietoteknologiaa. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 3, Helsinki. Helsingin Sanomat 2010. Kuntaliitto karsisi päivähoito-oikeutta. 26.2.2010. Saatavissa: http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/ Kuntaliitto+karsisi+päivähoito-oikeutta1135253252707. [Viitattu7.4.2010]. Hughes, Annie 1997. 1Rurality and cultures of womanhood. Domestic identities and moral order in village life. Teoksessa: Cloke, Paul & Jo Little (toim.). Contested Countryside Cultures. Otherness, Marginalisation and Rurality. Routledge, London. 123 137. Ikola-Norrbacka, Rinna 2004. Päivähoito kuntien kilpailuvaltti? KuntaSuomi 2004 tutkimuksia nro 46, Acta nro 165. Suomen Kuntaliitto. Saatavissa: http://hosted.kuntaliitto.fi/intra/julkaisut/pdf/p071012103516f.pdf. [Viitattu 7.4.2010]. Jokinen, Eeva 2010. Kodin, työn ja talouden uusi järjestys. Janus 18(1): 48 60. Julkunen, Raija, Jouko Nätti & Timo Anttila 2004. Aikanyrjähdys. Keskiluokka työn puristuksessa. Vastapaino, Tampere. Karvonen, Sakari & Timo Kauppinen 2009. Kuinka Suomi jakautuu 2000-luvulla? Hyvinvoinnin muuttuvat alueelliset erot. Yhteiskuntapolitiikka 74(4): 467 486. Karvonen, Sakari & Taina Rintala 2004. Alueellisten hyvinvointierojen kasvu jatkuu. Yhteiskuntapolitiikka 69(2): 159 170. Kröger, Teppo 1995. Maalaiskunnan murros ja kamppailu päivähoidosta. Maaseudun uusi aika 3(2): 26 37. Kröger, Teppo & Jorma Sipilä (toim.) 2005. Overstretched: European families up against the demands of work and care. Blackwell, Malden. Leira, Arlaug 1998. Caring as a social right: cash for childcare and daddy leave. Social Politics 5(3): 362 378. Leira, Arnlaug, Constanza Tobio & Rossana Trifiletti 2005. Kinship and informal support. Care resources for the first generation of working mothers in Norway, Italy and Spain. Teoksessa: Gernhard, Ute, Trudie Knijn & Anja Weckwert (toim.). Working mothers in Europe. A comparison of policies and practices. Edward Elgar, Cheltenham. 74 96. Little, Jo 1994. Gender relations and the rural labour process. Teoksessa: Whatmore, Sarah, Terry Marsden & Philip Lowe (toim.). Gender and rurality. David Fulton Publishers, London. 11 30. Little, Jo 1997. Employment marginality and women s self-identity. Teoksessa: Cloke, Paul & Jo Little (toim.). Contested Countryside Cultures. Otherness, Marginalisation and Rurality. Routledge, London. 138 157. Little, Jo & Patricia Austin 1996. Women and the rural idyll. Journal of Rural Studies 12: 101 111. Mahon, Rianne 2002a. Child care policy: Toward what kind of social Europe? Social Politics 9(3): 343 379. Mahon, Rianne 2002b. Introduction. Gender and welfare state restructuring: Through the lens of child care. Teoksessa: Michel, Sonya & Rianne Mahon (toim.). Child care policy at the crossroads. Gender and welfare state restructuring. Routledge, New York. 1 27. Miettinen, Anneli 2008. Kotityöt, sukupuoli ja tasa-arvo. Palkattoman työn jakamiseen liittyvät käytännöt ja asenteet Suomessa. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja E32/2008. Väestöliitto, Helsinki. Petäjäniemi, Tuulikki & Simo Pokki 2010. Selvitys päivähoidon ja varhaiskasvatuksen asemasta valtionhallinnossa. Sosiaali- ja terveysministeriö ja Opetusministeriö. Saatavissa: http.// www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderd=39502&n ame=dlfe-11013.pdf. [Viitattu 31.8.2010]. Pfau-Effinger, Birgit 2005. Welfare state policies and the development of care arrangements. European societies 7(2): 321 347. Remahl, Tea 2008. Aluepolitiikan yhteiskunnalliset merkitykset ja muutos. Hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioon. Nordia Geographical Publications Vol 37:5. Publications of the Geographical Society of Northern Finland and the Department of Geography, University of Oulu, Oulu. Repo, Katja 2009. Lapsiperheiden arki. Näkökulmina raha, työ ja lastenhoito. Acta Universitatis Tamperensis; 1479, Tampere University Press, Tampere 2009. Repo, Katja 2007. Pienten lasten kotihoito lastenhoidon vaihtoehtona. Janus 15(3): 229 244. Repo, Katja 2005. Muuttuvan työelämän äidit ja lastenhoidon merkitykset. Janus 13(4): 403 421. Salmi, Minna 2007. Pienten lasten vanhemmat haluavat säilyttää subjektiivisen päivähoito-oikeuden. Yhteiskuntapolitiikka 72(2): 202 204. Salmi, Minna 2000. Kotihoidon tuki ja naisten asema: tutkimushaasteita ja tulkintaongelmia. Yhteiskuntapolitiikka 65(1): 46 56. Salmi, Minna & Johanna Lammi-Taskula 1999. Parental leave in Finland. Teoksessa: Moss, Peter & Fred Deven (toim.). Parental leave: Progress or pitfall? Research and policy issues in Europe. NIDI CBGS Publications, Brussels. 86 122. Sireni, Maarit 2008. Agrarian Femininity in a State of Flux: Multiple Roles of Finnish Farm Women. Teoksessa: Asztalos Morell, Ildiko & Bettina Bock (toim.). Gender Regimes, Citizen Participation and Rural Restructuring. Elsevier, Research in Rural Sociology and Development, Volume 13, Oxford. 33 56. Takala, Pentti & Matti Heikkilä 2000. Pienten lasten hoito. Teoksessa: Uusitalo, Hannu, Antti Parpo & Anni Hakkarainen (toim.). Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelukatsaus 2000. Raportteja 250. Stakes, Helsinki. Vuori, Jaana 2001. Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelma asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere University Press, Tampere. Väinälä, Anna 2004. Selvitys kotona olevien vanhempien lasten päivähoitotilanteesta, syyskuu 2004. Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 2004: 12. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki. Välimäki, Anna-Leena 1999. Lasten hoitopuu. Lasten päivähoitojärjestelmä Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Suomen Kuntaliitto, Helsinki. Välimäki, Anna-Leena 2010. Viedäänkö lapsilta päivähoitopaikat hallinnon muuttamisen nimissä? Helsingin Sanomat 5.3.2010, Mielipide. Välimäki, Anna-Leena & Pirkko-Liisa Rauhala 2000. Lasten päivähoidon taipuminen yhteiskunnallisiin murroksiin Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka 65(5): 387 405. 32 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 33

artikkelit Manu Rantanen, Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti Leo Granberg, Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti Hoiva-alan yhteisyritys maaseudun sosiaalisena innovaationa Tiivistelmä Palvelurakenteen muutokseen varautumisen yhteydessä on korostettu yhteiskunnan, erityisesti sosiaali- ja terveysalan tarvitsevan innovaatioita. Artikkeli pyrkii vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Mitkä itäsuomalaisen maaseudun innovaatioympäristön kriittiset tekijät mahdollistavat tai estävät innovaatioiden syntymistä ja kehittymistä hoivayrityksissä? Minkälaisia sosiaalisen innovaation piirteitä on löydettävissä tutkitusta hoivayritysverkostosta ja miten se ratkaisee pienten hoivayritysten, maaseudun ja palvelurakenteen ongelmia? Tutkimusta varten haastateltiin elinkeinoelämän sekä sosiaali- ja terveysalan asiantuntijoita ja hoivayrittäjiä vuonna 2007 ja 2010. Hoiva-alan yhteisyrityksen perustamiseen johtivat yrittäjien haasteet, jotka liittyivät mm. niiden uskottavuuteen toimia neuvottelukumppaneina kuntien kanssa. Tutkittu yritysverkosto täyttää sosiaalisen innovaation tunnusmerkit. Verkoston avulla yrittäjien toimintaa organisoidaan yhteisen päämäärän hyväksi, verkoston kautta naisvaltaisten pienyritysten edustajat tulevat vakavasti otettaviksi neuvottelukumppaneiksi kunnan viranhaltijoiden pöytiin ja samalla verkosto ratkaisee osaltaan sekä yrittäjien että palvelujärjestelmän haasteita maaseutuolosuhteissa. Palvelurakenteen muutokseen varautumisen yhteydessä on korostettu sosiaali- ja terveysalan tarvitsevan innovaatioita, jotta selvittäisiin esim. heikkenevän huoltosuhteen haasteesta (mm. Saari 2008: 13). Ensimmäisenä tämä haaste on konkretisoitumassa Itä- ja Pohjois-Suomessa. Hyvinvointipalvelujen tuottamisen haasteet näyttäytyvät erilaisina näkökulmasta riippuen. Yrityksille on olennaista taloudellinen menestyminen, asiakkaille taas palvelujen laatu ja saatavuus. Maaseudun kehityksestä huolta kantavat näkevät tärkeänä palvelutason säilymisen maaseutualueilla. Yhteiskunnan tason haasteiksi on mainittu elinkeinoelämän kilpailukyvyn edistäminen ja yhteiskunnallisen eriarvoistumisen hillitseminen (Sitra 2005: 17; Hämäläinen 2008: 101). Palvelut voidaan jakaa markkinaehtoisiin palveluihin ja peruspalveluihin. Markkinaehtoiset palvelut perustuvat vapaaseen kilpailuun. Niitä myydään suoraan yksityisille asiakkaille, joiden vakituisella asuinkunnalla ei ole merkitystä (esim. vapaa-ajan asukkaat). Peruspalvelut on Suomessa säädetty kuntien järjestämisvastuulle. Lain mukaan kunnat tuottavat palveluja yksin, yhteistyössä toistensa kanssa tai ostavat niitä yksityiseltä ja kolmannelta sektorilta. Varsinkin 1990-luvun puolenvälin jälkeen julkisen sektorin palveluja on alettu ostaa yhä enemmän yksityiseltä sektorilta. Vaikka tilanne vaihtelee kunnittain (Taipale & Hämäläinen 2007: 58), se on tarjonnut mahdolli- suuksia hoivayrittäjyyden kehittymiselle. Hoivayrittäjyys on yhä melko uutta Suomessa. Se on sosiaali- ja terveysalalle sijoittuvaa yritystoimintaa, joka käsittää eri ikä- ja väestöryhmien hoivan, huolenpidon ja hoidon (Rissanen & Sinkkonen 2004: 7). Maaseudun hoivatutkimuksissa on käsitelty muun muassa kuntien, järjestöjen ja yrittäjien suhteita sekä suhtautumista hoivayrittäjyyteen erilaisissa kunnissa (Andersson 2002: 67). On myös mietitty sitä, kuinka hoivayrittäjyys voisi tukea sekä työllistymistä että hoivapalvelujen tarjontaa maaseudulla (Rissanen & Sinkkonen 2005: 62). Suurin osa maaseudun työpaikoista on palvelualalla (Maa- ja metsätalousministeriö 2007: 46). Alan työpaikat säilyvät alueella todennäköisemmin kuin teollisuustyöpaikat, joita on siirtynyt halvempien työvoimakustannusten maihin. Ongelmana on, miten tuottaa tehokkaasti ja edullisesti monipuolisia palveluja harvaanasutuilla alueilla (vrt. Rissanen & Sinkkonen 2005: 63). Peruspalvelut pyrittiin 1960 luvulta lähtien takaamaan kaikille niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Rakennettiin hyvinvointivaltiota, jota voidaan pitää sosiaalisena innovaationa (Kosonen 1987). Kunnallinen itsehallinto on vahva ja siihen sisältyy myös verotusoikeus, minkä vuoksi kuntatalouden tilalla on olennainen vaikutus peruspalveluiden järjestämismahdollisuuksiin. Järjestelmä mahdollistaa paikallisten olosuhteiden huomioimisen, mutta se on toisaalta haaste tasa-arvoisille palveluille varsinkin pitkien etäisyyksien maaseudulla, sillä palvelujen tuottaminen on yleisesti ottaen kalliimpaa harvaanasutuilla seuduilla. Itä-Suomessa ikääntyvän väestön osuus kasvaa eurooppalaisittain huippuvauhtia ja poismuuton myötä harvaanasutuilla seuduilla etäisyydet kasvavat entisestään. Väestön ikääntyminen lisää vanhusten palvelutarvetta. Nämä ongelmat ovat konkretisoituneet monilla alueilla heikoksi kuntataloudeksi (Kainulainen & Rintala 2003: 31; Viljamaa ym. 2008: 12 16; Suutari ym. 2009: 26). Vuonna 2007 käynnistetyn kunta- ja palvelurakenneuudistuksen tarkoituksena on muun muassa edistää uusia palvelujen tuotantotapoja ja organisointia (Kuntaliitto 2006). Uudistus on johtanut kuntien yhdistämisiin, minkä seurauksena palveluja hankitaan yhä suuremmille alueille kerrallaan. Sekä julkisia että yksityisiä palveluja on siirtynyt keskuksiin. Peruspalveluiden saaminen mahdollisimman läheltä asuinpaikkaa on kuitenkin erityisen tärkeää vanhuksille ja sairaille. Tarvitaan siis innovaatioita kestävän sosio-ekonomisen mallin rakentamiseksi Suomen tulevaisuudelle tilanteessa, jossa keskustelua hallitsee kaksi näkökulmaa, kilpailun lisääminen ja hyvinvointivaltiomallin puolustaminen (Hämäläinen & Heiskala 2007: 93). Artikkelissa tarkastellaan hoiva-alan yritysverkoston muodostamista ratkaisuna, joka osaltaan vastaa näihin haasteisiin. Artikkeli sai alkunsa vuonna 2006 käynnistetystä Euroopan Unionin VI:nen puiteohjelman rahoittamasta maaseudun innovaatioita tutkivasta IN-SIGHT (Strengthening innovation processes for growth and development) -projektista, jossa yhdeksi tutkimusalueeksi valittiin maaseudun uudet palvelut (Rantanen ym. 2008). Suomen tutkimusryhmä nosti projektissa tutkimuskohteeksi hyvinvointipalvelut, koska niitä ei oltu juurikaan käsitelty eurooppalaisessa maaseutututkimuksessa, vaikka palvelun tarve on kasvanut. Tässä artikkelissa syvennämme edellä mainittua tapaustutkimusta ja pyrimme tarkentamaan käsitystämme innovaatioista sosiaali- ja terveyspalvelujen alalla. Konkreettisesti pyrimme vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Mitkä itäsuomalaisen maaseudun innovaatioympäristön kriittiset tekijät mahdollistavat tai estävät innovaatioiden syntymistä ja kehittymistä hoivayrityksissä? Minkälaisia sosiaalisen innovaation piirteitä on löydettävissä tutkitusta hoivayritysverkostosta? Miten tutkimuskohteena oleva hoivayritysverkosto ratkaisee pienten hoivayritysten, maaseudun ja palvelurakenteen ongelmia? Sosiaaliset innovaatiot tutkimuskohteena Uudet ratkaisut ja ideat ovat karkeasti luokiteltuna ongelmia tai mahdollisuuksia. Kun toimintaympäristössä tulee eteen ongelma, on se pyrittävä ratkaisemaan ja kun näköpiirissä on uusi mahdollisuus, voidaan sitä kohti kurotella. Sekin riittää, että en- 34 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 35

artikkelit nakoidaan toimintaympäristön pian muuttuvan. Siitä voi alkaa ongelmanratkaisuprosessi, joka johtaa ideasta innovaatioon. Tämä prosessi on dynaaminen ja tiedon merkitys on siinä suuri, sillä prosessiin osallisten toimintaympäristökin muuttuu sen aikana. Siksi uusien ratkaisujen kehittämistyössä tiedon saatavuudella ja yksilöiden ja organisaatioiden kyvyllä oppia on tärkeä merkitys. Oppiminen tapahtuu sosiaalisissa rakenteissa (Brunori ym. 2008: 8). Innovaatiotutkimuksen historiassa alkoi 1940-luvulla maaseutusosiologinen vaihe, jonka aikana tutkittiin maatalouden modernisaation synnyttämiä innovaatioita ja niiden leviämistä, diffuusiota. (Buttel ym. 1990; Bauer & Gaskell 2008; 336 337). Diffuusiotutkimus perustui ajatukseen innovaatiosta, joka leviää lähteestään yhä useammalle ihmiselle ensin kiihtyvällä ja sitten hidastuvalla vauhdilla. Tämä kvantitatiivisesti painottunut ja lineaariseen ajatteluun pohjannut tarkastelu omaksuttiin yleisesti innovaatiotutkimukseen. Vaihtoehtoisia tapoja on kuitenkin kehitelty jo pitkään. Martin Bauer ja George Gaskell (emt.) korostavat, että keskeisenä ongelmana on ymmärtää tiedon ja kommunikaation monimutkainen luonne. Innovaation idea perustuu usein tieteelliseen tietoon, jonka käyttöönotto syrjäyttää ja korvaa aiemman, toisenlaiseen tietoon perustuvan menetelmän. Reaalimaailmassa innovaation eteneminen törmää yhteiskunnassa arkiajatteluun ja idean käyttöönotto edellyttää erilaisia kommunikaatiovaiheita yksilöiden kesken, yhteiskunnan organisaatioissa ja verkostoissa. Niissä etsitään uuteen ympäristöön sopivaa ja toimivaa ratkaisua ja tehdään välttämättömiä kompromisseja. Näin innovatiivinen idea muuntuu matkalla yhteiskunnalliseen käyttöön ja edelleen käytössä saatujen kokemusten myötä. Bauerin ja Gaskellin mukaan diffuusio (tai idean hylkääminen) on vain erikoistapaus innovaation etenemisestä. Vain harvoin ideat omaksutaan ja otetaan käyttöön muuntumattomina. Frank Geels (2004; tässä Brunori 2008: 14) on kehitellyt teoriaa innovaatioiden kehittymisestä. Hänen mukaansa innovaatiot syntyvät verkostoissa kehitetyistä ideoista ja toisiinsa vaikuttavista osainnovaatioista. Innovaatiot tapahtuvat sosio-teknisissä systeemeissä, joiden osatekijöitä ovat materiaaliset resurssit, toimijat, säännöt ja instituutiot. Jotkut ideat johtavat kokeiluihin, uutuuksiin (novelties), jotka ovat paikallislähtöisiä murroksia rutiineissa. Tällaiset mikrotason aloitteet ja ideat saattavat muuntua nicheiksi, jotka voivat edelleen synnyttää laajempia muutoksia. Silloin haastetaan jo vallitsevia sääntöjä ja toimintatapoja. Näin esimerkiksi uudella tavalla hoidetuilla hyvinvointipalveluilla voi olla oma markkinarakonsa tietyllä syrjäisellä maaseutualueella, koska siellä julkisen sektorin palvelut ovat vaikeasti järjestettävissä ja koska yksityiset yritykset eivät ole halukkaita lähtemään sinne logististen ongelmien aiheuttaman heikon kannattavuuden takia. Suomessa esimerkiksi kyläyhdistykset ovat alkaneet monilla paikkakunnilla järjestää palvelutarjontaa lasten- ja vanhustenhoidossa (Pihlaja 2010). Jos tällaista mallia käytettäisiin muualla, se voisi edellyttää uutta tulkintaa kilpailulainsäädännöstä, mikä vaikuttaisi jo vallitsevaan talouspoliittiseen regiimiin. Niche -tyyppinen toiminta voi siis vähitellen vahvistua ja yleistyä niin, että se edellyttää muutosta vallitsevassa regiimissä eli systeemissä, joka koordinoi verkostoja, toimijoita ja sääntöjä (Geels 2004: 913). Innovaatioiden sosiaalisuus on noussut keskusteluun viime vuosina. Kaikilla innovaatioilla on sosiaalinen ulottuvuus; Timo Hämäläisen ja Risto Heiskalan (2007: 54) mukaan innovaatio on uusi idea tai malli, joka muuttaa sosiaalisia käytäntöjä ja parantaa sosiaalista/taloudellista toimintakykyä. Innovaatioprosessien on nähty olevan luonteeltaan sosiaalisia, koska ideat ja tieto kulkevat sosiaalisissa verkostoissa ja toimijoiden on tärkeää olla kytkeytyneinä näiden kannalta olennaisiin luottamus- ja kommunikaatioverkostoihin (Ruuskanen 2004: 33). Innovaatiolla voi myös olla lähtökohtaisesti sosiaalisia tavoitteita. Silloin puhutaan sosiaalisesta innovaatiosta, joka eroaa esimerkiksi teknis-taloudellisista innovaatioista. Michael Mumfordin (2002: 253) mukaan sosiaalinen innovaatio on uusi idea, jonka avulla ihmisten välistä toimintaa organisoidaan niin, että kyetään toteuttamaan yhteisiä päämääriä. Nämä päämäärät voivat olla teknistaloudellisia tai sosiaalisia. Frank Moulaert ym. (2005: 1976) tarkentavat tätä määritelmää osoittamalla sosiaalisen innovaation ytimen olevan kolmiulotteinen: 1. Sisältö/tuote -ulottuvuus: sellaisten inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen, joita ei ennen innovaatiota kyetä tyydyttämään markkinoiden eikä valtion toimesta. 2. Prosessiulottuvuus: sosiaalisten suhteiden muuttaminen niin, että yhteiskunnan eri ryhmien ja erityisesti huono-osaisten ryhmien osallistuminen yhteiskunnallisten päätösten tekoon vahvistuu. 3. Voimaannuttamisen ulottuvuus: sosiaalis-poliittisten voimavarojen lisääminen ja resurssien saatavuuden helpottaminen. Sosiaaliset innovaatiot on nähty toisinaan välineinä teknisten innovaatioiden leviämisen tai käytettävyyden edistämisessä (teknistaloudellinen seuraus) ja toisinaan myötävaikuttamassa markkinatalouden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen (sosiaalinen seuraus). Esimerkkinä teknistaloudellisista seurauksista ovat teknisten välineiden, kuten vanhusten turvapuhelimien, käyttöönottoa helpottavat ratkaisut terveydenhuollossa (Husso & Seppälä 2008: 53). Sosiaalisia seurauksia taas ovat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasapainoisen alueellisen kehityksen saavuttaminen (Ruuskanen 2004: 37). Hannu Hämäläisen (Taipale & Hämäläinen 2007: 16) mukaan sosiaali- ja terveysalan innovaatio on yksilön, ryhmän, yhteisön ja/tai verkoston luovan toiminnan tuloksena syntynyt uusi idea, joka johtaa lisäarvoa tuottavaan tulokseen yksilön tai yhteisön hyvinvoinnissa, terveydessä tai palvelujärjestelmässä. Ne koskevat muun muassa palvelujen tuottamisen tapoja (monipalvelupisteet, kiertävät palvelut), toiminnan tehostamista (julkisten palvelujen ulkoistaminen, palvelusetelit), organisoimisen muotoja (yrittäjäverkostot), uuden teknologian sovelluksia, palvelujen suuntaamista uusille asiakasryhmille (maaseudulla vapaa-ajan asukkaat) ja vapaaehtoispalvelujen organisointia (kimppakyydit). (Rantanen ym. 2008.) Innovaatioihin liittyvää maaseutututkimusta on tehty 1990-luvun lopulta liittyen maaseutualueiden innovatiivisuuteen, verkostojen merkitykseen sekä maaseutuyritysten innovaatioprosesseihin. Yritysten yhteistyösuhteilla on erityisesti maaseutuolosuhteissa suuri merkitys innovaatiotoiminnassa. (Alarinta 1998; Storhammar & Virkkala 2003; Virkkala 2004.) Yritysverkostoista ei ole olemassa yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Käsitteellä tarkoitetaan eriasteista yritysten yhteistyötä, jota on tutkittu mm. talousteoreettisista ja sosiaalipsykologisista lähtökohdista. Yritysverkostoja voidaan pitää sosiaalisina innovaatioina, joissa oleellisena sisältönä ovat yritysten sisäiset ja yritysten väliset yhteistoiminnan käytännöt ja organisatoriset järjestelyt (Arhio 2007: 27, 31). Yritysten yhteistyön liiketoiminnan ja verkostojohtamisen mallit vaihtelevat. Jukka Vesalainen on kuvannut yhteistyön malleja yhteistyön tiiviyden mukaan. Löyhimpänä muotona on kehittämisrengas, joka kuvaa säännöllistä ja tavoitteellista yrittäjien keskinäistä oppimista. Yhteistyörenkaan avulla pyritään suurempaan kriittiseen massaan. Projektiryhmän tarkoituksena on liiketoiminnan kehittäminen toisiaan täydentäviä resursseja yhdistämällä. Yhteisyrityksen perustamisen tavoitteena on uuden liiketoiminnan kehittäminen sekä kilpailuaseman ja uskottavuuden parantaminen. Tiivein muoto on yhteisyksikkö, jolloin osakkaiden oma imago häviää uuden yrityksen sisään. (Vesalainen 1996.) Alueiden innovatiivisuutta on kuvattu innovaatioympäristön käsitteellä, joka kiinnittää huomiota prosesseihin, toimijoihin ja alueiden toimintakulttuureihin. Koska sosiaalisilla suhteilla, kommunikaatiolla ja vuorovaikutuksella on innovaatioympäristössä olennainen merkitys, ne soveltuvat kuvaamaan sosiaalisten innovaatioiden taustalla olevia tekijöitä tietyllä alueella. (Sotarauta & Linnanmaa 1999: 104; Sitra 2005: 15; Kolehmainen 2008: 5; Ranta 2009: 20; Suutari ym. 2009: 38, Viljamaa ym. 2009: 22.) Osaamisen merkitys on olennaista paikallisen toimintaympäristön innovatiivisuudelle. Kunnilla on eri toimijoiden osaamiskeskittymien kehittämisessä tärkeä rooli (Anttiroiko ym. 2010). Sosiaalisia innovaatioita on tutkittu maaseutututkimuksessa vain vähän. Suomessa käsitettä on lähinnä käytetty kuvaamaan maaseudun uusia toimintamalleja, esimerkiksi monitieteisten maaseutuopintojen ohjelmaa kokonaisuudessaan (Hyyryläinen 2008), Green Care -toimintaa (Yli-Viikari ym. 2010) ja Leader-järjestelmää. 36 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 37

artikkelit Aineisto ja metodi Tutkimusaineisto kerättiin teemahaastatteluilla vuosina 2007 ja 2010. Haastateltavat valittiin lumipallomenetelmällä. Hoiva-alan sijainti julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välimaastossa pyrittiin huomioimaan siten, että haastateltiin eri sektoreiden asiantuntijoita. Haastattelut jakautuivat kahteen osioon. Ensimmäisen osion tarkoituksena oli muodostaa kuva hoivayritysten innovaatioympäristöstä Itä-Suomen maaseutualueilla. Aineisto kerättiin 11 teemahaastattelun ja yhden fokusryhmähaastattelun avulla (liite 1.). Haastatellut olivat elinkeinojen ja innovaatioympäristön kehittämisen asiantuntijoita. Toisessa osiossa perehdyttiin hoiva-alan yhteisyrityksen kehittymiseen ja syntyyn. Tapaustutkimuksen aihe, hoiva-alan yritysverkosto, valittiin ensimmäisen osion haastatteluissa esiin nousseiden innovaatioiden joukosta. Sen koettiin kuvaavan hyvin haasteiden monitasoisuutta sosiaali- ja terveysalalla ja toisaalta niitä mahdollisuuksia, joita maaseudun uudet palvelut voivat yrityksille tarjota. Verkosto koostuu kahdeksasta hoiva-alan yrityksestä, joiden henkilökunnan määrä vaihtelee yhdestä kahteenkymmeneen. Yhteisyrityksen omistajayritykset ovat itsenäisiä alan palveluntuottajia, jotka tuottavat hoiva- ja asumispalveluja. vanhuksille, kehitysvammaisille, mielenterveysongelmaisille ja nuorille. Palveluja myydään lähinnä kunnille, mutta joissain yrityksissä on myös markkinoille suoraan myytäviä palveluja (kotipalvelu). Omistajayritykset sijaitsivat alun perin Itä-Suomessa sekä kaupungeissa että harvaan asutulla maaseudulla, mutta viime vuosina toiminta on levinnyt myös Keski-Suomeen. Toisessa osiossa haastateltiin neljää sosiaali- ja terveysalan asiantuntijaa, jotka olivat osallistuneet yritysverkoston kehittämiseen sekä neljää verkoston yrittäjää (liite 1.). Haastattelujenavulla selvitettiin, mitkä tekijät vaikuttivat yritysverkoston syntymiseen ja kehittymiseen yhteisyritykseksi sekä prosessin onnistumiseen. Haastattelut äänitettiin ja vastaukset kirjoitettiin (osittain sanasta sanaan, mutta pääasiassa asiasisällön mukaan) ja ryhmiteltiin asiakokonaisuuksiksi. Fokusryhmähaastattelussa hyödynnettiin tehtyjä haastatteluja muodostamalla niissä esiin tulleista mielipiteistä provosoivia väitteitä keskustelun virikkeeksi. Tapaustutkimuksen kohteena oleva yritys on hoivayrittäjyyden kehittäjien kannalta hyvänä pidetty esimerkki ja monille haastatelluista meriitti. Tämä pyrittiin ottamaan aineiston tulkinnassa huomioon. Hoivayrittäjien yhteisyritys Lähtökohta ja yhteistyön kehittyminen Hoivayritysten innovaatiotoiminta on haastateltujen mukaan 1 painottunut laadun varmistamiseen ja joskus myös tuoteinnovaatioihin. Koska kunnilla on keskeinen asema palvelujen ostajana, kehittämistoimenpiteillä on pyritty lisäämään yritysten uskottavuutta ja kilpailukykyä julkisissa kilpailutuksissa. Yhä suuremmaksi haasteeksi on noussut kilpailu isompien toimijoiden kanssa. Hoivayritysten kannalta kuntien ostopalvelusopimukset tehdään usein liian lyhytkestoisiksi suhteessa investointien suuruuteen, sillä toiminnan aloittaminen voi vaatia esimerkiksi hoivakodin rakennuttamista. Lisäksi sopimuksia saatetaan muuttaa nopeasti kuntien lähtökohdista käsin. Jotkut yrittäjät kokevat, että he toimivat avoimesti kuntaan päin, mutta tieto ei liiku kunnasta yrittäjälle. Tilanne on johtanut pienissä yrityksissä epävarmuuteen. Tämä taas voi vaikuttaa toiminnan laatuun ja estää sen pitkäjänteisen kehittämisen. Asiakkaiden kannalta jatkuvat palveluntuottajien muutokset eivät ole hyväksi. Istumme samassa kirkkoveneessä ja soudamme eri suuntaan. Asiakkaan pitäisi olla peräsimessä. (Verkostoyrityksen jäsen.) Kunnat eivät aina uskalla sitoutua yrityksiin pitkäksi aikaa, koska niiden oma taloudellinen tilanne on huono. Joskus kunnat ostavat yrityksiltä palveluita vain niissä tilanteissa, kun eivät itse pysty tuottamaan niitä. Motiivina voi olla kunnan omien työpaikkojen varjelu. Kilpailulainsäädännön osaamisessa on ollut puutteita sekä kunnissa 1 Jos ei toisin mainita, perustuvat seuraavan tekstin päätelmät haastateltavien lausumiin. että yrityksissä. Jos yrityksen talous ei ole kunnossa, kilpailuttaminen voi johtaa myös väärin laskettuihin hintoihin. Pienet yritykset kokevat olevansa kuntien armoilla. Neuvotteluissa naisvaltaisen hoiva-alan pieni yritys on lähtökohtaisesti eri asemassa kuin isot yritykset, jotka toimivat usein markkinalähtöisemmin. Kilpailutustilanteessa kuntien on vaikeaa ottaa kantaa paikallisuuden tuoman kokemuksen ja luotettavuuden puolesta ja hinnan merkitys korostuu. Hintakilpailu on hoivapalveluiden kohdalla täysin riittämätön kriteeri valittaessa palvelun tarjoajaa. Tämä pätee kaupungeissa, mutta sitäkin suuremmassa määrin maaseudulla, jossa lisäongelmia tuovat pitkät matkat. Näissä olosuhteissa joukko Itä-Suomessa toimivia hoivayrittäjiä perusti vuonna 2007 osakeyhtiömallisen yhteisyrityksen. Hoivayrittäjien alueellinen yhteisyritys on tiettävästi ensimmäinen laatuaan Suomessa. Muilla toimialoilla vastaavat yritysverkostot ovat yleisiä. Yhteisyrityksen perustamiseen johtivat seuraavat yrittäjien haasteet: Kuinka olla uskottava neuvottelukumppani kuntien kanssa? Kuinka estää markkinoiden menettäminen isoille kansallisille tai kansainvälisille yrityksille? Kuinka helpotettaisiin oheispalvelujen hankkimista yrityksille, esimerkiksi koulutusta? Taustalla oli yrittäjien aiempi yhteistyö. Alueella toimivat noin 20 hoivayrittäjää perustivat vuonna 2002 ensimmäisten joukossa Suomessa alueellisen Suomen terveys- ja sosiaalialan yrittäjien yhdistyksen (Teso ry.), joka kuuluu Suomen Yrittäjiin toimialajärjestönä. Se kokoaa yhteen alan yrittäjiä sekä pyrkii vaikuttamaan muun muassa yritysten toimintaan liittyvään lainsäädäntöön. Alueellinen yhdistys syntyi yritysten omista tarpeista, kauppaja teollisuusministeriön (KTM) valtakunnallisen projektin yhteydessä. Yhdistyksessä toteutettiin yrittäjien keskinäistä mentorointia, työnohjausta, koulutusta, kehittämishankkeita ja se loi yrittäjille keskustelufoorumin, jossa oli luonnollista etsiä ratkaisuja yritysten yhteisiin ongelmiin (vrt. edellisessä luvussa kuvattu kehittämisrengas). Tarve verkostoyrityksen perustamiseen todettiin näissä keskusteluissa. Ideana oli perustaa yritysten yhteinen yritys, joka tuottaisi niille tukipalveluja, jolloin aikaa vapautuisi asiakastyön kehittämiseen. Muina hyötyinä katsottiin olevan toiminnan näkyvyyden lisääntyminen ja neuvotteluvoiman saaminen kuntiin nähden. Kuntien on helpompaa neuvotella yhden suuren yrityksen kanssa, jolla on mahdollisuus toimittaa monia erilaisia palveluita, kuin erikseen monen pienen yrityksen kanssa. Yhteisyritys helpottaa myös yritysten välistä työnjakoa ja tarjoaa apua keskinäisen kumppanuuden kautta. Tärkeänä tavoitteena oli yritysten kasvu. Myöhemmin on painottunut myös yhteisyrityksen oman, yrittäjien erilaista osaamista yhdistävän palvelutuotannon käynnistäminen. Paikalliset yrittäjät kokivat olleensa synnyttämässä vastavoimaa ulkopuolelta tulevalle kilpailulle. Samalla nähtiin paikallisuus voimavarana. Mää luulen, että tää on niinku vastaisku, että kyllä täällä maakunnassakin osataan näitä asioita Miksei myö voia tehä sitä ite. Tänne tulee monikansallisia ketjuja tekemään sitä ehkä se on sellaista kasvotonta Ehkä se yrittäjä on sitten lähempänä.. et sillä on tavallaan sielu siellä paikalla. (Verkostoyrityksen jäsen.) Iso asiahan siellä oli tietysti tää koko palvelurakennemuutos, siirrytään isompiin yksikköihin jos puhutaan niinku hankintayksiköistä. Kilpailutetaan ja siinä on pienet toimijat aika heikoilla, ei pysty, sanotaan nyt ees siihen voluumiin vastaamaan, mitä kilpailutettaessa odotetaan. Ja toisaalta ei pysty haastamaan isoja valtakunnallisia toimijoita enää, jäädään jalkoihin. (Verkostoyrityksen jäsen.) Yrityksen syntyminen vaati henkilön, joka toimi aloitteentekijänä. Alueella pioneerityötä tehneen yrityksen toimitusjohtaja teki vuonna 2006 ehdotuksen yhteisyrityksestä yhdistyksen hallituksen kokouksessa. Merkittävimpiä toimijoita hänen lisäkseen olivat muutamat muut verkostoa synnyttämässä olleet yrittäjät, jotka jakoivat idean ja aktivoivat muita. Yritysverkoston kaikki jäsenet olivat hyvin sitoutuneita verkostoon. Verkostoa muodostettaessa oli ajatuksena, että se kattaa eri toimialat. Yritykset löytyivät Teso ry:n joukosta. Käytännössä toimittiin niin, että kon- 38 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 MAASEUDUN UUSI AIKA 3 2010 39