NÄLKÄ, TYÖTTÖMYYS JA HÄÄTÖUHKA DIAKONIA-AVUSTUKSET TUUSULAN ROVASTIKUNNAN VIIDESSÄ SEURAKUNNASSA

NÄLKÄ, TYÖTTÖMYYS JA HÄÄTÖUHKA DIAKONIA-AVUSTUKSET TUUSULAN ROVASTIKUNNAN VIIDESSÄ SEURAKUNNASSA Marja Kosonen Opinnäytetyö, syksy 2002 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Järvenpään yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveysalan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)

TIIVISTELMÄ Marja Kosonen, Nälkä, työttömyys ja häätöuhka. Diakonia-avustukset Tuusulan rovastikunnan viidessä seurakunnassa, Järvenpää syksy 2002, 55 s., 3 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Järvenpään yksikkö, Diakoninen sosiaali- ja terveysalan koulutusohjelma. Sosiaali- ja terveysalan amk-tutkinto. Sosionomi (AMK), diakoni. Avustustyö seurakunnissa on ollut osa diakoniatyötä kautta diakonian historian Suomessa. Työttömyys, nälkä ja häätöuhka ovat asioita joiden vuoksi ihmiset tulevat seurakuntien diakoniatoimistoon apua pyytämään. Tässä päättötyössä kartoitan ja kuvailen miten diakoniatyöntekijät auttavat taloudellisissa vaikeuksissa olevia. Tutkimuksessa tarkastelen avustamista diakoniatyöntekijän näkökulmasta. Tähän tutkimukseen olen valinnut Tuusulan rovastikunnan seurakunnista Hyvinkään, Järvenpään, Keravan, Sipoon ja Tuusulan. Tutkimusotteeltaan työ on laadullinen. Olen haastatellut viiden seurakunnan diakoniatyöntekijöitä. Haastattelu on teemahaastattelu diakonia-avustuksista. Haastattelemalla pyrin selvittämään millaista apua ihmiset hakivat ja millaista apua annettiin yksinelävälle henkilölle, yksinhuoltajalle lapsineen ja perheelle jossa on kaksi lasta. Haastatteluissa selvitetään vuoden 1999 taloudellisen auttamisen käytäntöjä seurakunnissa. Tutkimuksessa kartoitan ja kuvaan diakonia-avustusten erilaisia muotoja, perusteita, joilla avustuksia on annettu, ja avustuspäätösprosessin kulkua ja etenemistä tutkimuksessa mukana olevissa seurakunnissa. Luovuttamatonta työssä on diakoniatyöntekijöiden mukaan ajan antaminen vastaanotoilla ja kotikäynneillä sanalla sanoen pitkäjänteinen vierellä kulkeminen. Toinen tärkeäksi koettu asia ovat hyvät avustuskäytännöt. Ne sisältävät päivystämisen ja sen käytännöt ja sen että on olemassa sovitut avustusperiaatteet ja monipuoliset auttamiskeinot. Tutkimuksen viidessä seurakunnassa diakoniavastaanotto toimii kuin poliklinikkamainen akuuttivastaanotto ilman ajanvarausta. Kolmantena tärkeänä asiana on vankka yhteistyö kunnallisen ja kolmannen sektorin kanssa. Yhteistyö ei ole ongelmatonta sillä diakoniavastaanotoille saatetaan lähettää sosiaalitoimesta asiakkaita liiankin herkästi. Autetuksi tulemisen kokemukseen on aina liitetty kohtaaminen ja kuulluksi tuleminen. Henkisessä ja hengellisessä kohtaamisessa on tärkeää kyetä olemaan aidosti läsnä toiselle ihmiselle ja tukemaan ihmisiä heidän etsinnässään. Diakoniassa vaaditaan kykyä nähdä ja kuulla, pukea myös sanoiksi ja jäsentää hengellistä etsintää. Asiasanat: diakonia, avustus, toimeentulotuki, diakonit. Säilytyspaikka: Diakonia-ammattikorkeakoulu, Järvenpään yksikkö, kirjasto

ABSTRACT Marja Kosonen. Hunger, unemployment and threat of eviction. Assistance in diaconal work in five parishes of the Tuusula deanery. Järvenpää, Autum 2002, 54 pages, number of appendices: 3. Diaconia Polytechnic, Järvenpää Unit, Degree Programme in Diaconal Social Welfare, Health care and Education. Social assistance in parishes has been a part of diaconal work of the church throughout the history of diaconia in the Evangelical Lutheran Church in Finland. Unemployment, hunger and a threat of eviction are things for which people come for help to the parish. In my final thesis I survey and describe how the diaconal workers of the church help those in economic need. In this study I look at assistance from the view of point a diaconal worker of the church. For the survey I have chosen the parishes of Hyvinkää, Järvenpää, Sipoo and Tuusula of the Tuusula deanery. The investigation is qualitative by nature. I have interviewed the diaconal workers of the five different parishes. By these theme interviews I seek to clarify what kind of aid people came to ask for and what kind of aid was granted a person living alone, a single parent and his/her children or a family with two children. The investigation surveys and describes different forms of social assistance, the principles which the decisions of assistance are based on and the progress of the decision making process concerning aids in the parishes investigated. According to the diaconal workers, the most essential thing in this work is spending time with the clients in their homes or in the diaconal workers office, that is, a long-term walk side by side. Secondly, good assistance practices were considered very important. These consist of emergency services and practices as well as of fixed principles for assistance and versatile ways of helping. In the five parishes in the investigation the diaconia office functioned like the emergency department in a hospital without time reservations. Thirdly, an important thing is a solid co-operation with the public sector and the third sector. Co-operation is not without problems because the public sector sends clients to the parishes even too eagerly. A person feels that he has been helped when he has been encountered and listened to. In mental and spiritual encounter it is important to be able to genuinely be there for the other person and support him/her in his/her quest. The social workers of the church are demanded the ability to see and hear, to put into words and clarify spiritual quest. Key words: diaconal work of the church, assistance, living allowance, lay worker, stored at libery of Järvenpää unit.

SISÄLTÖ TIIVISTELMÄ 1. DIAKONIA JA AINEELLINEN APU...2 2. TUTKIMUSASETELMA...4 2.1 Tutkimuksen tehtävä...4 2.2 Aineiston keruu ja tutkimusmenetelmät...4 2.3 Tutkimusaineisto ja keskeisten käsitteiden määrittely...6 2.3.1 Diakonian määritelmät...6 2.3.2 Diakoniaviranhaltijan koulutus ja viran määrittely...8 2.3.3. Diakonia-avustukset, konkreettinen apu...8 2.3.4. Sosiaalityön ja toimeentulotuen määritelmät...9 2.4 Tutkimuksen toimintaympäristön kuvaus...10 3. AVUSTUSTYÖ 2000-LUVUN SUOMESSA...12 3.1 Historian näkökulma diakoniseen avustamiseen...12 3.2 Avustamisen teologia...14 3.3 Diakoninen näkökulma taloudelliseen avustamiseen...17 3.4 Avustustyön linjat, rajat ja tulevaisuus...19 3.5 Toimeentulotuki sosiaalityössä...21 3.6 Yhteistyö sosiaalitoimen ja kolmannen sektorin kanssa...22 4. DIAKONINEN AVUSTAMINEN...25 4.1 Henkinen ja hengellinen apu...25 4.2 Paikallisseurakunnan avustamisen tavat ja niistä päättäminen...26 4.3. Taloudellisen avustamisen välineet...26 4.4. Avustamisesta päättäminen...27 4.5 Hiippakunnan diakoniarahasto...28 4.6 Kirkon diakoniarahasto...29 5. AINEELLISEN AVUSTAMISEN OHJEISTUKSET...30 5.1 Periaatteet...30 5.2 Eettiset ohjeet...32 6. KARTOITUS TUUSULAN ROVASTIKUNNAN VIIDESSÄ SEURAKUN- NASSA...35 6.1 Yksin asuva avustettava...36 6.2 Perhe ja kaksi lasta...37 6.3 Yksinhuoltaja lapsineen...37 6.4 Käytettyjä avustusmuotoja...38 7. DIAKONIAN ANTAMA APU VASTAANOTOILLA...41 7.1 Suhde diakonian teologiaan...41 7.2 Suhde perusturvaan...42 7.3 Henkinen ja hengellinen tuki...45 8. TARKASTELU...46 LÄHTEET:...50

2 1. DIAKONIA JA AINEELLINEN APU Aineellinen avustaminen on tullut ja jäänyt merkittäväksi osaksi diakoniatyön tämänhetkistä työnkuvaa. Tässä työssä aineellisella avustamisella tarkoitetaan materiaalista, konkreettista apua. Materiaalinen avustaminen on kuulunut oleellisena osana diakoniatyön kokonaisuuteen. Sosiaaliturvan laajeneminen ja paraneminen ja toisaalta nykyiset sosiaaliturvan leikkaukset ovat kaikki ilmiöitä, jotka ovat heijastuneet diakoniatyön avustustoimintaan. Seurakuntien avustustoiminta on laajentunut merkittävästi 90-luvun taloudellisen laman myötä. Uusia avustusmuotoja ovat ruokapankkitoiminta, vuokrarästikassat, työttömien toiminnan tukeminen, erilaiset vertaisryhmät ja velkaneuvonta. Taloudellisissa vaikeuksissa olevat ihmiset pyytävät yhä apua seurakuntien diakoniatyöntekijöiltä. Laman syvimmistä vuosista Suomessa,1992-1993, tulee kuluneeksi kymmenen vuotta. Lamavuosina myös pienituloiset menettivät tulojaan. Toimeentulo-ongelmien taustalla on monia tekijöitä. Työttömyys yhdessä velkaantumisen sekä sosiaaliturvan leikkausten kanssa johti siihen, että monet joutuivat hakemaan toimeentulotukea. Kuntien toimeentulotukikäytännöt kiristyivät myös laman aikana. (Uusitalo 2000, 236.) Tuolloin diakoniatyöntekijöiden asiakaskunta muuttui niin, että suurin osa asiakkaista oli työikäisiä ja samalla myös avun pyytäminen ja työtavat muuttuivat. Kettusen (2001, 191-202) tutkimuksessa avun tarpeen muutoksen havainnollistivat niiden asiakkaiden hätä ja avuntarve, jotka tutkimuksen aikana kääntyivät diakoniatyöntekijän puoleen. Diakoniatyöntekijöiden mukaan asiakkaiden avuntarve oli 82%:sti taloudellista. Pelkkä konkreettinen auttaminen ei kuitenkaan tutkimuksen mukaan merkinnyt asiakkaalle autetuksi tulemista. Työntekijän läsnäolo oli tärkeä silloin kun asiakkaan elämäntilanne oli vaikea. Asiakkaat kokivat tulleensa autetuksi, kun he taloudellisen avun lisäksi saivat keskustella diakoniatyöntekijän kanssa. Asiakkaiden ja diakoniatyöntekijöiden arviot autetuksi tulemisesta erosivat toisistaan. Asiakkaat kokivat, että

3 "ihmisennälkään" vastaaminen ja inhimillinen vuorovaikutus oli heille tärkeää diakoniatyöntekijän vastaanotoilla. Työntekijät olivat kriittisempiä omaa työtään kohtaan. Avustustoiminnan prosessia kokonaisuutena on tutkittu toistaiseksi melko vähän. Ruokapankkitoiminnasta on tehty erilaisia tutkimuksia ja yhteenvetoja. Avustustoiminnan vaikutusta ja merkitystä vaikeissa tilanteissa olevien kansalaisten auttamisessa on jonkin verran tutkittu. Avustustoiminnalla on diakoniassa pitkä perinne. Hannu Mustakallio kuvaa tutkimuksessaan syitä siihen miksi diakoniaharrastus voimistui merkittävästi 1890-luvulla Oulussa. Diakonissakodin perustamisvaiheet liittyvät pohjalaisen hyväntekeväisyyden pitkään perinteeseen ja vaivaishoidon järjestämiseen Oulun kaupungissa. Oulu oli taloudellis-sosiaalisessa kriisissä ja samalla diakoniaharrastus voimistui. Muuttoliike maaseudulta, vaikea työttömyys, asuntopula ja elintarvikkeiden kallistuminen olivat Oulussa 1890-luvulla leimallisia piireitä. Köyhyys oli kasvanut rajusti. Vaivaishoitoon turvautuvien määrä lisääntyi Oulussa 2, 4%:sta (1890) 7,3%:iin samalla kun myös väestö kasvoi 10 600 asukkaasta 13 500 (1894) henkeen. (Mustakallio 2001, 9, 92). Avustaminen on mielestäni hyvin haastavaa diakoniatyötä ja uskon, että tämä työ voi antaa uusia näkökulmia ja rohkaista diakoniatyöntekijät pohtimaan omia paikallisia ratkaisuja. Ohjeistukset ja linjaukset avustustoiminnan laajaan toteuttamiseen eivät aina ole olleet johdonmukaisia, mutta niitä on kaivattu työn tueksi. Ymmärtääkseen tämän päivän diakoniatyön avustustoimintaa täytyy tuntea sen historiaa. Samalla myös kotimaisen avustustyön koko toiminnan laajus ja käytännöt on tärkeä hahmottaa. Diakoniatyöntekijöiden kaipaamat ohjeistukset johdattavat tutkimuksen tuloksiin.

4 2. TUTKIMUSASETELMA 2.1 Tutkimuksen tehtävä Tässä opinnäytetyössä kartoitan ja kuvailen sitä, miten diakoniatyöntekijät auttavat taloudellisissa vaikeuksissa olevia. Tarkastelen avustamista diakoniatyöntekijän näkökulmasta. Asiakasnäkökulma on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Avun saajien näkökulmasta on tehty selvityksiä ja erilaisia tutkimuksia mm. ruokapankkitoiminnasta. Myös avun saannin vaikuttavuutta on tutkittu. Selvitän, millaista apua diakoniavastaanotoilta pyydetään, mitä diakoniatyöntekijä tekee, kun asiakas pyytää avustusta ja millaista yhteistyötä hän tekee mm. sosiaalitoimen kanssa. Vastaako annettu apu siihen mitä avustusta pyytävät ihmiset tarvitsevat ja miten se vastaa? Tutkin, onko seurakunnassa tehty avustamisen linjauksia ja miten ne vaikuttavat avustamiseen. Tarkastelen myös sitä, millaisia annetut ohjeet ja linjaukset ovat ja miten ne tukevat avustamista. 2.2 Aineiston keruu ja tutkimusmenetelmät Tutkimusotteeltaan työni on laadullinen ja lisäksi siinä on käytetty systemaattisen teologian tekstitulkintoja. Olen tutkinut kirjallisuutta ja tutkimuksia, joissa käsitellään diakonia-avustuksia. Olen haastatellut viiden seurakunnan diakoniatyöntekijää. Haastattelu oli puolistrukturoitu teemahaastattelu diakonia-avustuksista. Näin saatiin kuvaavia esimerkkejä avustustyöstä. Teemahaastattelu on sopiva haastattelutyyppi siksi, että kysymysalueet eivät ole tiukasti määriteltyjä

5 samoin kuin kysymysten muotoilun ei tarvitse olla kiinteä. Lisäksi tarvittava koehenkilömäärä voi olla rajatumpi. ( Hirsjärvi & Hurme 1995,29,50). Haastattelut kestivät n. puolestatoista tunnista kahteen tuntiin. Joitakin haastattelin kaksi kertaa. Syynä silloin oli että varattu aika oli loppunut kesken tai joku teema oli jäänyt käsittelemättä. Haastattelut tapahtuivat työntekijöiden valitsemissa paikoissa, yleensä heidän työhuoneissaan. Haastateltavia ei ollut vaikea motivoida haastatteluun kuten joskus tutkittavien ilmiöiden kohdalla saattaa olla. ( Hirsjärvi, Hurme 1995, 46. ) Avustaminen on usein melko vaikeaa ja ehkä se, että sitä kohtaan esitettiin kiinnostusta, koettiin myönteisenä. Tekemäni haastattelut ovat näyte tutkimuskohteena olevasta maailmasta, ei pelkästään sitä koskevia mittaustuloksia kuten Alasuutari kirjoittaa (1994, 78). Haastatteluissa kuvataan vuoden 1999 taloudellisen auttamisen käytäntöjä seurakunnissa. Olen tehnyt kirjalliset muistiinpanot haastatteluista ja purkanut ne kirjoittamalla ne tietokoneelle muistiin. Haastatteluaineisto on runsas. Olen pyytänyt diakoniatyöntekijöitä kommentoimaan ja tarkastamaan kirjoittamani tekstin. Saatuani palautteet olen tehnyt muutokset. Aineisto tarkentui sen jälkeen kun haastatellut olivat ne lukeneet. Grönfors toteaa, että haastatteluja on suunniteltava hyvin tarkasti tilannekohtaisesti. Menetelmänä tulee käyttää sitä, millä tarvittava tieto saadaan parhaiten haastateltavilta. (Grönfors 1982, 110-111.) Haastatteluteemat olivat : Millaista apua tyypillinen avustuksen hakija pyytää ja saa. Millainen on edellä kuvatun avustuksen hakijan tilanne avustuksen hakuhetkellä. Tyypillisiä avustusta pyytäviä ihmisiä yksinäisten ja perheiden lisäksi ovat yksinhuoltajat lapsineen. Haastattelujen edetessä lisäsin kysymyksen joka koski yksinhuoltajaa lapsineen. Tämä kysymys nousi esille haastattelujen kuluessa. Yksinhuoltajat lapsineen olivat yhtä tyypillisiä avustusten pyytäjiä kuin yksinäiset tai perheet vaikka niin en ollut olettanut. Lisäksi teemana oli mikä on avustustoiminnassa luovuttamatonta. Kysyin myös diakonian teologiasta haastateltavan seurakunnassa.

6 Analysoin haastatteluaineistoa luokittelemalla vastauksia ja yhdistelemällä niitä päästäkseni yhteyksien löytämiseen. (Hirsjärvi& Hurme 2001, 143-145.) 2.3 Tutkimusaineisto ja keskeisten käsitteiden määrittely Tutkimuksessa kartoitan ja kuvaan diakonia-avustusten erilaisia muotoja, perusteita, joilla avustuksia on annettu, ja etenemistä tutkimuksessa mukana olevissa seurakunnissa. Kvalitatiivisessa tutkimuksessa ei pyritä tilastollisiin yleistyksiin, vaan kuvaamaan jotakin tapahtumaa, ymmärtämään tiettyä toimintaa tai antamaan teoreettisesti mielekäs tulkinta jostakin ilmiöstä (Eskola & Suoranta, 1998, 61). Haastattelemalla pyrin selvittämään, millaista apua ihmiset hakivat ja millaista apua annettiin yksin elävälle henkilölle, yksinhuoltajalle lapsineen ja perheelle, jossa on kaksi lasta. Diakoniatyöntekijät kuvasivat omalla paikkakunnallaan tyypillisimmän esimerkin avulla avustusten hakijoita. Esimerkit ovat niin yleisluonteisia, ettei niistä voi yksilöidä ketään. Aineisto on koottu haastattelemalla lähinnä vain yhtä diakoniatyöntekijää joka seurakunnasta. Koko diakoniatyöryhmän haastattelu olisi saattanut antaa vielä rikkaamman kuvan avustamisesta. Aineiston tarkkuus olisi saattanut lisääntyä, jos olisin pyytänyt tiedot kirjallisina. Tiedot tarkentuivat, kun olin antanut luettavaksi kirjoittamani ensiversion. Pidän aineistoa luotettavana ja melko kattavana koska haastateltavat ovat ne lukeneet ja tarkentaneet tekstejä. 2.3.1 Diakonian määritelmät Kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään laissa. Lisäksi kirkon hallinnosta säädetään tarkemmin kirkkojärjestyksessä, jossa annetaan määräyksiä myös kirkon toiminnasta. Kirkkojärjestyksen antaa kirkolliskokous. Eduskunnan päätöksen mukaisesti on Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle

7 hyväksytty uusin kirkkolaki vuonna 1993. Laissa määritellään mm. seurakuntien tehtävät, jäsenten oikeudet ja velvollisuudet sekä seurakunnan toiminta ja se, mihin niiden tuloja ja varoja voidaan käyttää. Kirkkojärjestyksessä (KJ 4:3) diakonia määritellään näin: Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavalla auteta. Toiminnasta määrätään tarkemmin kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston hyväksymässä diakoniatyön johtosäännössä. (Halttunen, Voipio, Pihlaja 2002, 16-22, 285) Seurakunnan diakonian mallijohtosäännössä kuvataan, mihin seurakunta ja yksittäinen jäsen pyrkii harjoittaessaan diakoniaa: 1) etsimään, tunnistamaan ja lievittämään ympärillään esiintyvää kärsimystä ja hätää, 2) edistämään ihmisarvoisen elämän, tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja vastuullisuuden toteutumista sekä ihmisten keskinäisissä ja yhteiskunnallisissa ratkaisuissa että kansojen kesken, 3) vaikuttamaan asenteisiin siten, että ihmiset sekä yksilöinä että yhteiskunnan jäseninä pyrkisivät edistämään yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta sekä varjelemaan ympäristön ja koko luomakunnan eheyttä, sekä 4) kantamaan maailmanlaajuisen Kristuksen kirkon osana vastuuta myös kaukaisista lähimmäisistä. Seurakunta toteuttaa diakonista tehtäväänsä 1) huolehtimalla, että sielunhoito, sana ja sakramentit saatetaan kaikkien ihmisten ulottuville, myös kodeissa ja laitoksissa, 2) ohjaamalla ja varustamalla seurakuntalaisia lähimmäisvastuuseen omassa elämänpiirissään, seurakunnan toiminnassa ja yhteiskunnassa, 3) antamalla talousarviomäärärahoin ja vapaaehtoisin varoin välitöntä taloudellista apua sitä kipeimmin tarvitseville sekä muuta tukea taloudellisissa vaikeuksissa oleville, 4) harjoittamalla merimieslähetystä, 5) edistämällä ekologista elämäntapaa,

8 6) liittymällä diakoniatyössä paikkakunnan lakisääteiseen ja vapaaehtoisen sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuuteen sekä rovastikunnan, hiippakunnan ja kirkon yhteiseen diakoniatyöhön, 7) ylläpitämällä kirkkojärjestyksessä säädettyä ja diakoniatyössä muutoin tarpeellista henkilöstöä, sekä 8) käyttämällä kansainvälisen diakonian kanavina Kirkon Ulkomaanapua ja kirkon lähetysjärjestöjä. (Seurakunnan diakonian mallijohtosääntö) 2.3.2 Diakoniaviranhaltijan koulutus ja viran määrittely Diakonian viranhaltijan koulutusvaatimuksena on piispainkokouksen hyväksymä tutkinto. Viranhaltijan valitsee kirkkoneuvosto tai seurakuntaneuvosto. Diakonian virka on pakollinen seurakunnassa. Seurakunnassa tulee olla, ottaen huomioon mitä 40, 50 ja 52 :ssä määrätään, vähintään yksi kanttorin ja yksi diakonian virka..(kj 6 9 ) Diakonian virkaa koskee 50, jossa todetaan, että seurakunnat voivat perustaa yhteisen diakonian viran. Viran perustaminen on mahdollista myös yhdessä seurakuntayhtymän kanssa. Tuomiokapituli voi kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston anomuksesta enintään viideksi vuodeksi kerrallaan vapauttaa seurakunnan täyttämästä diakonian virkaa. (Halttunen ym. 2002, 299, 320-321) 2.3.3. Diakonia-avustukset, konkreettinen apu Diakonian asiasanasto -kirjassa on avustukset määritelty käsittämään rahavaroin, tarvikkein yms. tapahtuva toiminta, joka on tavallisesti vastikkeetonta ja kertaluonteista. Avustusten tarkoitukseksi määritellään ihmisten auttaminen tilapäisen taloudellisen kriisin yli ja nostaminen omille jaloilleen. Kriteerinä on diakoninen tarve. Avustamisessa on kysymys usein yhteistyöstä sosiaaliviranomaisten ja muiden perustoimeentuloturvasta päättävien kanssa. Seurakunnan jäsenyys ei ole avustuksen saamisen ehto. (Diakonian asiasanasto 1998, 8-9.)

9 2.3.4. Sosiaalityön ja toimeentulotuen määritelmät Sosiaalihuoltoa- ja toimeentulotukea koskevat lait määrittelevät sosiaalityön ja toimeentulotuen seuraavasti: Sosiaalityöllä tarkoitetaan sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön suorittamaa ohjausta, neuvontaa, sosiaalisten ongelmien selvittämistä sekä muita tukitoimia, jotka ylläpitävät ja edistävät yksilöiden ja perheen turvallisuutta ja suoriutumista sekä yhteisöjen toimivuutta. (Sosiaali- ja terveydenhuoltolainsäädäntö 2001,90). Toimeentulotuki on sosiaalihuoltoon kuuluva viimesijainen taloudellinen tuki, jonka tarkoituksena on turvata henkilön ja perheen toimeentulo ja edistää itsenäistä selviytymistä. Toimeentulotuen avulla turvataan henkilön ja perheen ihmisarvoisen elämän kannalta vähintään välttämätön toimeentulo. Ehkäisevän toimeentulotuen tarkoituksena on edistää henkilön ja perheen sosiaalista turvallisuutta ja omatoimista suoriutumista sekä ehkäistä syrjäytymistä ja pitkäaikaista riippuvuutta toimeentulotuesta. Aikaisemmin ehkäisevä toimeentulotuki määriteltiin tarkoitukseksi edistää henkilön ja perheen sosiaalista turvallisuutta ja toimintakykyä.(sosiaali- ja terveydenhuoltolainsäädäntö 2001,96.) Sosiaalityön määritelmää on ehdotettu ajanmukaistettavaksi. Sosiaalityötä on ehdotettu irrotettavksi sosiaalihuoltolaissa tarkoitetuista sosiaalipalveluista ja sen määräämistä omaksi kokonaisuudeksi. Uudeksi määritelmäksi ehdotetaan: Sosiaalityöllä tarkoitetaan suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseksi ja poistamiseksi, työskentelyä sosiaalisissa ongelmatilanteissa olevien henkilöiden ja perheiden auttamiseksi ja itsenäisen suoriutumisen edistämiseksi. Lisäksi sosiaalityö ylläpitää ja vahvistaa hyvinvointia tukevia ja edistäviä olosuhteita ja yhteisöjen toimivuutta.

10 Edellä kuvattuja tehtäviä hoitavalla henkilöllä tulee olla yhteiskuntatieteellistä tutkintoa annetun asetuksen ( 245/1994) 4a :n mukainen ylempi korkeakoulututkinto. ( Sosiaalialan ammatinharjoittamistyöryhmän muistio 2001, 71,83, liite 1.) 2.4 Tutkimuksen toimintaympäristön kuvaus Tähän tutkimukseen olen valinnut Tuusulan rovastikunnan seurakunnista Hyvinkään, Järvenpään, Keravan, Sipoon ja Tuusulan. Hyvinkäällä on paljon pitkäaikaistyöttömyyttä ja oma Diakoniarahasto takuu- ja rästivuokrien maksamista varten. Järvenpään seurakunnassa, jossa työskentelen, avustusperiaatteet on kirjattu. Keravalla on rajattu selkeästi avustuperiaatteita ja siellä on myös vapaaehtoinen takuu- ja rästivuokrarahasto. Sipoon suomalainen seurakunta on pieni seurakunta, jossa toimitaan hyvin joustavasti. Tuusulan seurakunta ei muista tutkimusseurakunnista poiketen avusta kunnan vuokra-asunnoissa asuvia koska kunta hoitaa kaikki rästit omatoimisesti. Taulukko 1. Väestö- ja avustusmäärät kunnissa Srk koko pitkäaikais- toimeen- ennalta väestö työttömiä tulotuki ehkäisevä Hyvinkää 42325 851 62,06 /as 0 Järvenpää 35459 350 115,38 /as 0 Kerava 30137 220 108,82 /as 0 Sipoo 14510 169 46,59 /as 0 Tuusula 31168 275 63,74 /as 0 Lähde: Stakes 20.2.2002 Kuntatilasto. Tutkimuksen kunnissa ja kaupungeissa ei ennaltaehkäisevää toimeentulotukea käytetty lainkaan vuonna 1999. Toimeentulotukea maksettiin eniten Järvenpäässä jossa oli toiseksi eniten pitkäaikaistyöttömiä. Sipoossa oli erityisen vähän pitkäaikaistyöttömiä ja toimeentulotukea maksettiin myös vähiten.

11 Avustuspäätösten tekeminen on seurakuntakohtaisten sopimusten mukaista. Päätöksen voi tehdä diakoniatyöntekijä yksin heti vastaanoton aikana tiettyyn sovittuun summaan saakka. Sitä suuremmista avustuksista päättämään kootaan työryhmä. Näin pääsääntöisesti toimitaan Hyvinkäällä ja Sipoossa. Seurakuntakohtaisesti markkamäärät vaihtelevat. Lisäksi työryhmässä voi olla diakoniajohtokunnan jäseniä ja diakoniateologi. Yhteistyötä tehdään usein sosiaalitoimen ja muiden tarvittavien tahojen kanssa, kun on kyse suuremmista avutussummista kuten vuokrarästeistä. Tuusulassa riemuvuoden määrärahaa jaettaessa työryhmässä on myös kunnan velkaneuvoja mukana. Tuusulassa työntekijät päättävät avustuksista itsenäisesti tiettyyn summaan saakka, minkä jälkeen kootaan työryhmä päättämään isommista avustuksista. Työntekijät Järvenpäässä tekevät päätökset samana päivänä tai ennen seuraavaa päivystyspäivää diakoniatytöntekijöiden työryhmässä. Vähintään kahden työntekijän on oltava läsnä. Työryhmän päätöstä käytetään avustusasioissa myös Keravalla. Päätettävän asian esittelee asiakashaastattelun tehnyt diakoniatyöntekijä. Päätös tehdään yhdessä diakoniasihteerin tai toisen diakoniatyöntekijän kanssa. Taulukko 2. Diakonia-avustukset suhteessa seurakunnan väkilukuun Seurakunta väkiluku 31.12.1999 Diakonia-avustukset / / seurakunlainen Hyvinkää 34 920 17 733 0,50 Järvenpää 28 408 26 528 1,00 Kerava 23 566 21 253 0,84 Sipoo 14 510 4 973 0,34 Tuusula 25 556 16 785 0,67 Lähteet: Diakonia-avustukset suhteessa seurakunnan väkilukuun. Tuusulan rovastikunnan toiminta- ja taloustietoja 2002. Diakonia-avustuksia käytettiin eniten Järvenpäässä ja Keravalla suhteessa seurakunnan jäsenmäärään.

12 3. AVUSTUSTYÖ 2000-LUVUN SUOMESSA 3.1 Historian näkökulma diakoniseen avustamiseen Vuoden 1869 kirkkolain ( 144) mukaan kirkkoherran tuli edelleen pitää erityistä huolta seurakunnan vaivaisista, ilmoittaa heidän avuntarpeestaan ja kristillisesti heidän asiansa valvoa. Vaivais- eli köyhäinhoidon järjestäminen oli 1879 siirtynyt seurakunnilta kuntien tehtäväksi. Kirkkoherra säilytti kuitenkin jäsenyytensä 1879 annetun vaivaishoitoasetuksen mukaisessa elimessä vaivaishoitohallituksessa, vaikka se nyt olikin kunnallinen elin. Porvoon piispa Frans Ludvig Schauman painotti että köyhäinhoidon itsenäistyminen ei saisi merkitä kirkollisen laupeudentyön lakkaamista. Ensimmäinen sisar lähetettiin seurakuntaan Raumalle vuonna 1879. Seurakuntia kehotettiin kiinnittämään huomiota vapaaehtoiseen hyväntekeväisyyteen. (Mustakallio 2001, 31, 547.) Vähäosaisten auttamisen perinne ei katkennut, vaikka virallinen vastuu siirtyi julkiselle vallale. Kristillinen vastuu lähimmäisistä säilyi. Diakonissat olivat vuosisadan ainoat koulutetut huolenpidon ammattilaiset. Satka tuo esille Kansanahoon (1967) viitaten, että diakonit olivat seurakunnan valitsemia vaivaishoitajia, joten diakoniatoimi taas on sama kuin "seurakunnallinen vaivaishoito". ( Satka 1994,269-271.) Aiemmin kirkolliskokous oli saanut aikaan ainoastaan maininnan, että kirkkoherran piti edistää laupeudentyötä seurakunnassaan. Vuonna 1943 kirkolliskokous oli päättänyt, että jokaisen seurakunnan tuli harjoittaa kristillistä "laupeudentointa" ja ottaa palvelukseensa siihen tarvittavia henkilöitä. Diakonian virasta tuli lakisääteinen vuonna 1944.

13 Sotien jälkeen diakoniatyö keskittyi auttamaan kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia. Kansanapukeräykset jatkuivat vuoteen 1949. Kirkko oli ollut mukana Suomen Huollon organisaatiossa. Kirkon omaa keräystä ei haluttu järjestää, koska keräysten päällekkäisyys ei olisi ollut sopivaa. Kaksi peräkkäistä katovuotta Pohjois- ja Itä-Suomessa, työttömyys, lasten sairaudet ja aliravitsemus olivat syyskesällä 1949 Toivo Laitisen ja Lauri Tuomen tekemän kiertomatkan havaintoja. Yhteisvastuukeräys alkoi vuonna 1950. Järjestelmän tehtävänä oli mahdollistaa hätäavun jakaminen pahimmin koetelluille seuduille ja ihmisille. Seurakunnat saivat resursseja diakoniatyöhön ja avustusten jakamiseen. Keräys oli vuosina 1950-1962 pelkästään kotimainen keräys, jolla varoja koottiin vain Suomessa käytettäväksi. Keräyksen tuotosta tuli 50% paikalliseurakunnan diakonian käyttöön. Tuotto ohjattiin seurakunnan vähävaraisille ja vaikeuksissa oleville. Keräys myös opetti seurakuntia löytämään ja ottamaan huomioon hädässä olevien tarpeita. ( Malkavaara 2000, 129-147.) Kansainvälisen diakonian ottaminen keräyksen ohjelmaan vaikutti myös kotimaisen keräystuoton jakoon. Kun vuonna 1963 mukaan tuli ulkomainen kohde, paikallisseurakunnat saivat omaan käyttöön vain 25%. Tällöinkin osattiin ottaa oman maan erityistarpeet huomioon. Oulun hiippakunnan seurakunnat saivat tuotonjaossa poikkeuksen vuoden 1962 katovuoden johdosta. Silloin huono sato koetteli erityisesti pohjoisinta Suomea. Oulun hiippakunnan seurakunnille jäi tuolloin 50% tuotosta. ( Malkavaara 2000, 129-147.) Vuoden 1997 Yhteisvastuukeräyksen kotimaisena keräyskohteena oli valtakunnallisen ruokapankkiverkoston rakentaminen seurakuntiin. Ruokapankkeja on ollut kaikkiaan 65 noin 170 seurakunnassa. (Kirkon aineellinen avustaminen kotimaassa 2000, 6.) Kirkon ruokapankkitoiminnan jatkuminen tuli voimakkaasti esille tiedotusvälineissä tammikuussa 2002, kun Suomen hallitus ehdotti EU:n ruoka-avun lopettamista vuonna 2003. Ministeri Osmo Soininvaara esitti näkemyksenään,

14 että kuntien edellytykset hoitaa kunnan alueella asuvat köyhät on parantunut, kun kuntia on velvoitettu jakamaan lisää ehkäisevää ja harkinnanvaraista toimeentulotukea. (Vuoristo 2002. Hallituksessa on haluja lopettaa EU:n ruokaavun jakelu Suomessa.) Diakonia-lehdessä kysyttiin: "Tarvitaanko yhä ruokapankkia?" Mielipidettä tiedusteltiin mm. Kuntaliiton sosiaali- ja terveystyön päällikö Jorma Backilta ja Kuopion seurakuntien diakoniajohtaja Seppo Marjaselta. Kirkon tehtävä ei ole jakaa leipää, toteaa myös Jorma Back. Julkinen valta ei toteuta perustuslain henkeä, jos muiden kuin kuntien tehtäväksi jää jokapäiväisen leivän jakaminen. Jorma Back korostaa sitä, että seurakunnan diakonian tehtävä on kertoa perusturvassa ilmenevistä puutteista. Saman asian puolesta puhuu myös Seppo Marjanen. Hän perustelee asiaa sillä, että ruokapankkitoimintaa perustettaessa ajateltiin seurakunnan ruoka-avun olevan kriisiapua. Tämän jälkeen odotettiin valtion ja kuntien pystyvän hoitamaan niille kuuluvat velvoitteet. Asenteiden muokkaus, yhteydenpito kansanedustajiin sekä kaupungin valtuutettuihin ja virkamiehiin on hädän esilletuomista ja äänen antamista äänettömille. (Laakso 2002a, 16-19.) 3.2 Avustamisen teologia Diakoniatyöntekijää juoksutetaan helposti haasteesta toiseen kenenkään tietämättä mistä syystä ja mihin. Kaikkiin haasteisiin vastaavasta diakoniasta tulee helposti monitouhuista, ja työntekijät väsyvät, kun yritetään tehdä koko ajan jotain uutta. Tämän ajan haasteita on paljon enemmän kuin mihin touhukkainkaan diakoniatyöntekijä ehtii vastata. Siksi diakonian teologian periaatteet on yhä uudestaan asetettava lähtökohdaksi. (Sihvonen 1988, 177-178.) Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan lahja ja sellaisenaan arvokas. Emme saa tuottaa lähimmäisellemme vahinkoa emmekä kärsimystä. Erityisesti tukea on annettava kaikkein heikoimmille. Lähimmäisen rakastaminen koskee sekä yksilöä

15 että yhteisöä. Jumalan luoma hyvyys on tarkoitettu kaikille. Rakkaus velvoittaa meitä huolehtimaan kaikkien toimeentulosta. Yhteinen vastuumme ulottuu koko ihmiskuntaan. Jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus ja tehtävä. Se toteutuu sillä paikalla ja niissä olosuhteissa, joissa kulloinkin elämme. Asettumalla lähimmäisen osaan löydämme jatkuvasti uusia mahdollisuuksia tehdä hyvää. Meidän on kohdeltava muita ihmisiä niin kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan. Kun Jumala antaa meille synnit anteeksi, hän synnyttää meissä uuden elämän. Hän vahvistaa uskoamme ja lisää rakkauttamme lähimmäisiin. (Katekismus 2000, 18, 22, 28, 54) Meille on annettu tehtävä huolehtia siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan lahjoista ja armosta. Osallisuuteen ja yhteyteen rohkaiseminen ja kutsuminen on välittäjän tehtävä. Seurakunnan tulee olla paikka jonne saa tulla myös epäonnistumisen jälkeen, ja voi tuntea olevansa ihminen joka saa sosiaalista ja myös tarvittaessa taloudellista apua. Käsky rakastaa lähimmäistään on annettu jo Vanhassa testamentissa. Kristinuskon myötä lähimmäisyyden käsite laajeni niin, ettei se tunne kansallisia eikä maantieteellisia rajoja. Vihollisetkin ovat lähimmäisiä, joita tulee rakastaa. (Sollamo 1991, 26.) Edellä kuvattu lähimmäisen käsitteen laajeneminen on hyvin ajankohtaista seurakunnissa jossa monikulttuurisuus ja kansainvälisen diakonian - ja lähetyksen yhteistyö etsii muotojaan. Jännite lähellä olevien auttamisen ja kaukaisen lähimmäisen hyväksi toimimiseen on olemassa. Mitään perusteluja kilpailuasetelmalle ei ole. Usko on luottamusta Jumalaan, joka tahtoo ja tekee ihmiselle hyvää silloinkin, kun ihminen ei näe tai koe tuota hyvyyttä. Usko vapauttaa ihmisen oman hyvän tavoittelusta. Ihmisen itsekkyyttä vastaan Jumala käyttää sekä maallisen hallintapiirin keinoja että hengellisiä välineitä. Ihminen joka on saanut osakseen Jumalan hyvyyttä, tahtoo jakaa ja lahjoittaa sitä eteenpäin. Liikettä ei pidä pysäyttää, vaan jatkaa eteenpäin. (Raunio 2000, 85, 86). Jakaminen, oman ajan antaminen, omien lahjojen antaminen käyttöön innostavat ihmisiä seurakunnissa diakoniatyöhön. Ihmiset jotka ovat kokeneet saaneensa apua usein haluavat antaa apua ja rohkaista muita avun lähteille.

16 Isä meidän -rukous opettaa myös diakonian näkökulmasta. Ihmisten palveleminen on Jumalan nimen pyhittämistä. Jumalan tahto on, että me rakastamme niin kuin Hän on meitä rakastanut. Diakonian on uskallettava nähdä, että jokapäiväinen leipä on jaettu maailmassa epäoikeudenmukaisesti. Kirkon ja sen diakonian on nähtävä toimintansa nurjat puolet. Ihmisistä on tehty rakkauden kohteita sen sijaan, että heitä olisi rohkaistu itse aktiivisiksi toimijoiksi. Diakonian on toimittava siellä, missä ihmiset joutuvat kiusauksiin ja kiusatuiksi. Diakonia vapauttaa ihmiset pääsemään pahasta. (Viirre 1988, 25-27.) Diakonian nurjien puolien näkeminen on vaikeaa mutta ne näkemällä ja niihin puuttumalla löydetään varmasti uutta ja arvokasta. Seurakunnan diakonian teologiaa ja toiminnan tavoitteita tulee tarkastella rohkeasti myös tästä näkökulmasta. Onko sosiaalityö saman kysymyksen edessä kuin diakoniatyö. Miten ihmisten omatoimisuutta kannustetaan? "Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettuja, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa." (Raamattu: Jes 1:17) Meitä suorastaan kehotetaan opettelemaan tekemään hyvää Oikeudenmukaisuutta on huolen kantaminen niistä, jotka eivät yksin selviä. Hyvän tekeminen on sidoksissa autettavan tarpeeseen. Tarvitseeko hän läsnäoloa, ohjausta, taloudellista apua. Kaikkia avun antamisen keinoja on syytä opetella. "Köyhyyttä vastaan taisteltiin ennen muuta pyrkimällä turvaamaan kaikille oikeus elämän perustarpeisiin, toimeentuloon, terveydenhoitoon ja koulutukseen. Tästä syystä luterilaisella reformaatiolla näyttää olevan suuri merkitys yhteiskunnan vastuulle kuuluvien sosiaalisten oikeuksien synnyssä." (Raunio 1999, 94.) "Ihmisen oman hyvän ja yhteisön kaikkien jäsenten hyvän toteutumista ei voi erottaa toisistaan, vaan ihmiset ovat aina vastuussa toistensa elämästä ja hyvinvoinnista. " (Hallamaa 1999, 146). Diakonian rajoittuminen vain lievittämään olemassa olevaa hätää ei vastaa uusitestamentillista diakoniakäsitteen sisältöä. Uuden testamentin monitahoinen diakoniakäsite sisältää Paul Althausin mukaan myös tehtävän, että diakonian

17 on ehkäistävä hätää jo ennakolta. Tästä seuraa se, että diakonian tulee kohdata avuntarpeen yhteisölliset, erilaisiin sosiaalisiin järjestelmiin ja ihmisten yhteiselämän vääristymiin liittyvät muodot..(järveläinen 1988, 14-15.) Althausin diakoniakäsite sisältää tehtävän jota edelleen tulisi painottaa monitouhuisen puurtamisen lisäksi. Miten seurakunnan diakonian tavoitteissa ja toiminnassa näkyy ennaltaehkäisevä diakonia? Ihmisen kokonaisvaltaiseen auttamiseen kuuluu myös materiaalinen ja taloudellinen auttaminen. Pienellä määrällä rahaa voidaan ennaltaehkäistä suuria vaikeuksia. Nykyinen käsitys köyhien ensisijaisuudesta tuo esiin köyhien ihmisarvon sekä heidän kunnioittamisensa ja sen, että on monia keinoja auttaa köyhiä. Voidaan tukea ja auttaa ihmisiä auttamaan itseään ja omaa tilannettaan. Kirkon tehtävänä on nähty täydentää yhteiskunnan sosiaalisen vastuun kantamista ja ihmisarvon esillä pitämistä. 3.3 Diakoninen näkökulma taloudelliseen avustamiseen Taloudellisen avustamisen perusta määritellään kirkkolaissa, jossa kuvataan kirkon ja seurakunnan tehtävät. Kirkon tehtäväksi kirkkolaki (KL 1:2) määrittelee: Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. (Halttunen ym. 2002, 19). Seurakunnan tehtäväksi kirkkolaki ( KL 4:1) määrittelee: Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä (Halttunen ym.2002, 35). Työn tavoitteet kuvataan diakonian viranhaltijan johtosäännössä: Viranhaltijan tehtävänä on hoitotyössä, sosiaalityössä ja sielunhoidossa käytettävin keinoin kaikenlaisen kärsimyksen lieventäminen ja poistaminen sekä ihmisten kokonaisvaltainen

18 auttaminen ja hoitaminen. Tavoitteena on, että ihmiset löytäisivät turvallisen suhteen Jumalaan, saavuttaisivat tasapainon itsensä ja ympäristönsä kanssa sekä selviytyisivät elämänuskoa horjuttavista ja rajoittavista tekijöistä. ( Järvenpään seurakunnan diakonian viranhaltijan johtosääntö 11.12.1996.) Konkreettinen avustaminen on kokonaisvaltaista ihmisen auttamista, ei pelkästään materiaalisen avun jakamista. Sillä tulee olla kristillinen arvopohja. Apua saaneet ovat kertoneet, että myös hengellinen ja henkinen tuki on ollut heille merkittävää. Avustamisessa on mukana diakonian kasvatustehtävä - tuki ja neuvonta. Kristilliset arvot välittyvät työn kautta. Diakoniatyö on luonteeltaan etsivää ja täydentävää. Aineellisen avustamisen perusteet on kiteytetty kolmeen kohtaan. 1. Tulee suosia niitä työmuotoja, joiden avulla edistetään seurakuntalaisten vastuunkantamista oman seurakunnan lähimmäisistä. 2. Seurakunnan tulee avustaa aineellisesti omista talousarviovaroista hätää kärsiviä. 3. Tulee toimia yhteistyössä niiden paikkakunnan lakisääteisten ja vapaaehtoisten tahojen kanssa, joilla on merkitystä asiakkaan kokonaisvaltaisessa kohtaamisessa. (Kirkon aineellinen avustaminen kotimaassa 2000, 5, 7.) Diakonian ydin on sitä, että vastataan teollistuneen yhteiskunnan ihmisten perushätään, sosiaaliseen eristäytymiseen ja yksinäisyyteen. Oikea diakoniaseurakunta on mahdollista siellä, missä seurakunnan elämään jokainen tuo oman osallisuutensa ja lahjansa. Diakonia perustuu aina vastavuoroisuuteen. Diakonia ei saa holhota, vaan sen pitää tukea ihmisiä omien voimavarojensa löytämiseen. (Henttonen 1997,106-115.) Yksilökeskeinen diakonia ei saa hetkeksikään ummistaa silmiään kärsimyksen sosiaalisilta syiltä. Yhteiskunnallinen diakonia ei myöskään saa eksyä uskomaan utopiaan kaiken kärsimyksen poistamisesta. On myös kärsimystä, jonka kanssa on pakko oppia elämään. (Henttonen 1997, 95.) Iivari ja Karjalainen ovat tutkimuksessaan asettaneet painopisteen diakoniatyöntekijöiden tekemään sosiaalityöhön. Diakoniatyössä tapahtunut muutos

19 1990-luvulla on lisännyt avuntarvitsijoiden määrää ja kertoo siitä, ettei perusturva toimi eikä ole riittävä. Tutkimuksen pääpaino on diakoniatyön avustusasiakkaiden ja heidän toimeentulonsa ongelmissa. Diakonian avustusasiakkaat eivät oleellisesti poikkea toimeentulotuen asiakastyypeistä. Avun tarve ei ollut poistunut, vaikka diakonian asiakkaat olivat saaneet toimeentulotukea. Lähes puolet asiakkaista oli ylivelkaantuneita. (Iivari&Karjalainen 1999, 5,6.) Diakoniatyön toteuttamaa taloudellista avustustoimintaa on tarkasteltu myös varsin kriittisesti. Kirkon nelivuotiskertomuksessa todetaan, että ei ole perusteltua hoitaa yhteiskunnan rakenteellista ongelmaa. Kirkon asema ja rooli osana yhteiskunnan hyvinvointipalveluja tulisi selkiyttää. (Salonen, Kääriäinen ja Niemelä 2000, 127.) 3.4 Avustustyön linjat, rajat ja tulevaisuus Kirkkohallistus uudisti tilastointia ja alkoi kerätä tarkempia tietoja diakoniatyön avustustoiminnasta vuoden 1999 alusta. Diakoniatyön työnäky on auttaa niitä, joiden hätä on suurin ja joita ei muuten auteta. Laman aikana tämä sai aikaan monia käytännön ratkaisuja seurakunnissa, sellaisia kuten ruokapankkitoiminta, talous- ja velkaneuvonta, kriisikassat ja avustustoiminnan laajeneminen. Ennen lamaa taloudellista auttamista on tarvittu melko vähän. Se, että avustusten antaminen on tullut yhä tärkeämmäksi vastaanotoilla ei ole ollut kiistaton asia diakoniatyöntekijöiden mielestä. Diakoniatyöntekijät ovat esittäneet myös voimakasta kritiikkiä sitä kohtaan, että he arvioivat joutuvansa toimimaan sosiaalityön jatkeena. Samoin kritiikkiä on kohdistettu avustustoiminnan toimintatapaan. Turhautumista diakoniatyöntekijät ovat kokeneet tilanteissa, joissa asiakas haluaa vain avustuksen, mutta ei ole kiinnostunut vaikuttamaan mitenkään oman elämäntilanteensa muuttamiseen. (Kettunen 2001, 209)

20 Ensimmäinen Kirkon kotimaisen avustustyön linjat ja rajat -seminaari pidettiin Tampereella maaliskuun 13. päivänä 2002. Päivän aikana esiteltiin avustamisen teologiaa sekä laajasti käytäntöjä. Samalla käsiteltiin taloudellisen ahdingon ja terveyden suhdetta. Kirkon kotimaisen avustustyön neuvottelukunnan näkemyksiä esitteli Heikki Mäkeläinen. Työnjako avustustoiminnassa seurakuntien avustamisen jälkeen on se, että alle 1000 euron avustukset ohjataan hiippakuntaan ja yli 1000 euron avustusanomukset voidaan lähettää Diakoniarahastoon. Riittävää määrää yhteisiä pelisääntöjä kaivataan avustustoimintaan sen kaikille eri tasoille. Diakoniset periaatteet avustustoiminnassa herättivät paljon keskustelua. Keskustelussa tuotiin esille näkökanta, että jos diakoniset periaatteet määritellään, silloin niistä tulee normi. Mikäli esimerkiksi työttömyys, yksinhuoltajuus tai maksuvaikeudet asetettaisiin diakonisiksi perusteiksi avustaa silloin niistä tulisi normi jonka täyttämällä saisi avustusta. Yksilön ja perheen kokonaistilanne jää huomiotta eikä anna yksilöllistä harkinnanvaraa. Sen missä hätä on suurin ja mihin muu apu ei yllä sekä inhimillisien syiden tulee ratkaista avustaminen, ei normin. Kurjistumisen kasvua kuultiin eri puolilta Suomea tulleiden diakoniatyöntekijöiden puheenvuoroissa. Diakoniatyöntekijät pitivät seminaaria hyvänä ja siihen oltiin yleisesti tyytyväisiä. Seminaarissa otettiin keskusteluun diakoniatyön maksamat vuokrarästit. Suunnitteilla on kirje päättäjille vuokrarästiongelmasta. Asuntotoimella pitäisi olla oma budjetti, jotta se voisi antaa anteeksi rästejä inhimillisistä syistä (Kirkon Diakoniarahaston kirje 10.6.2002). Valtion ja kuntien pitää ensisijaisesti vastata kansalaisten hyvinvoinnin edellytyksistä ja sosiaaliturvasta, mutta kirkon on tuettava sitä yhteyttä luovalla persoonallisella huolenpidolla. Seurakunnan on muokattava työtään sen mukaan, mikä omassa tilanteessa näyttää tärkeältä ja ajankohtaiselta. Tavoitteiden toteuttamista tukee tilanteesta nouseva toimintatapa. Hädän syihin paneutuminen on diakonian keskeinen tehtävä tällä hetkellä. (Osallisuuden ja jakamisen yhteisö 1995, 30, 41.) Sosiaalinen vastuu kuuluu koko

21 yhteiskunnalle. "Ottamalla itse hädän haasteen vastaan me esitämme haasteen eteenpäin" (Diakonia muutosvoimana 1997, 17). 3.5 Toimeentulotuki sosiaalityössä Oikeus saada toimeentulotukea on jokaisella, joka on tuen tarpeessa eikä voi saada toimeentuloaan ansiotyöllään, yrittäjätoiminnallaan, toimeentuloa turvaavien muiden etuuksien avulla, muista tuloistaan tai varoistaan, häneen nähden elatusvelvollisen henkilön huolenpidolla tai muulla tavalla. Jokaisella on velvollisuus kykynsä mukaan pitää huolta itsestään ja omasta elatuksestaan sekä siinä laajuudessa kuin avioliittolaissa (234/1929), lapsen elatuksesta annetussa laissa (704/1975)) ja muussa laissa säädetään, puolisonsa sekä alaikäisten lastensa ja ottolasten elatuksesta. Kunta voi myöntää päättämiensä perusteiden mukaan ehkäisevää toimeentulotukea 1 :n 2 momentissa mainittujen tavoitteiden saavuttamiseksi. (2 luku Toimeentulotuen rakenne ja suuruus 13.) Tämä laki on muutettu kuulumaan seuraavasti: Kunta myöntää päättämiensä perusteiden mukaan ehkäisevää toimeentulotukea 1 :n 2 momentissa mainittujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Ehkäisevää toimeentulotukea voidaan myöntää muun muassa tuen saajan aktivointia tukeviin toimenpiteisiin, asumisen turvaamiseksi, ylivelkaantumisesta tai taloudellisen tilanteen äkillisestä heikentymisestä aiheutuvien vaikeuksien lieventämiseksi sekä muihin tuen saajan omatoimista suoriutumista edistäviin tarkoituksiin. Toimeentulotuen myöntää hakemuksesta sen kunnan toimielin, jonka alueella henkilö tai perhe vakinaisesti oleskelee Jos tuen tarve on kiireellinen, toimeentulotuen myöntää sen kunnan toimielin, jossa perhe tai henkilö oleskelee hakemusta tehtäessä. Tähän kohtaan on lisätty uusi 4. momentti seuraavasti: Toimeentulotukiasiat on käsiteltävä kunnassa viivytyksettä. (Sosiaali- ja terveydenhuoltolainsäädäntö 2001, 96,97,98.)

22 "Sosiaalitoimen normi ei ole riittävä. Harkinnanvaraiset tuet ovat pieniä. Kohtelu on ankaraa. Lainoja ja velkoja ei oteta huomioon toimeentulonormia laskettaessa", kertoo Keravan seurakunnan diakoniatyöntekijä. Samansisältöisesti todetaan myös toimeentuloturvan riittämättömyydestä Nälkäryhmän kannanotossa (Köyhyysongelman ratkaisua hakemassa. 1998, 23). Ennaltaehkäisevää sosiaalityötä tehdään yhä. Harkintaa taloudellissa päätöksissä käytetään edelleenkin. Mutta se, ettei taloudellista tukea myönnetä yli perusturvan, ei merkitse sitä että asiakkaan tilannetta olisi harkittu. Rahan myöntäminen ei merkitse harkittua päätöstä ja evääminen harkitsematonta. (Vaaramo 2001, 100.) Arnkill määrittelee sosiaalityöntekijän motiiviristiriidan aiheuttajaksi säännösten ahtaat rajat ja sen, että toimistotyötä on enemmän kuin kenttätyötä. Työntekijä kokee ristiriitaa myös siksi, että "jokainen avun hakija voi olla avun väärinkäyttäjä ja jokainen työntekijä potentiaalinen virheentekijä". Sosiaalityön arkeen sisältyy vallankäyttö ja kontrolli sekä asiakasta että työntekijää kohtaan. Tilannetta hankaloittaa asiakkaan pyrkimys maksimoida saamansa tuki, itse valitun ja valikoidun "totuuden " avulla. Usein byrokratian keinoksi jää vain raha. Asiakassuhteiden luonteeksi jää tällaisissa tilanteissa avuntarpeen määrittely ja avun takaaminen seuraavaan asiakaskäyntiin saakka. (Henttonen 1997, 266.) Diakoniatyöhön saattaa sisältyä hyvin sosiaalityöntekijöiden tilannetta vastaava ristiriita. 3.6 Yhteistyö sosiaalitoimen ja kolmannen sektorin kanssa Yhteistyön vahvuudet ja mahdollisuudet sosiaalitoimen ja kolmannen sektorin kanssa kannattaa hyödyntää, ei vain siirtää tehtäviä toiselle. Näin molemmat yhteistyökumppanit saavat lisäarvoa. Molemmat osapuolet hyötyvät ja myös taloudellisia säästöjä voi syntyä. Merkittävää on sekin, että asiakkaat kokevat palvelun parantuneen. Yhteistyö vaatii ennakkoluulottomuutta ja luovuutta. (Kunnat ja seurakunnat yhdessä 1998, 54.)

23 Yhteistoiminta on huomioitu laajasti myös lainsäädännöllisesti. "Edellä 6 :n 1 momentissa tarkoitetun toimielimen on tarpeen mukaan oltava yhteistoiminnassa kunnan muiden viranomaisten, naapurikuntien toimielinten sekä kunnassa toimivien sellaisten yhteisöjen kanssa, joiden toiminta liittyy kunnan sosiaalihuollon tehtäviin. Toimielimen on myös pyrittävä edistämään kunnan alueella sosiaalihuollon alalla toimivien yhteisöjen keskinäistä yhteistoimintaa sekä siinä tarkoituksessa tehtävä tarpeellisia esityksiä ja aloitteita. (Sosiaali- ja terveydenhuoltolainsäädäntö 2001, 94.) " Sosiaali- ja terveysministeriön ylijohtaja Kari Välimäki arvioi, että köyhyys ja syrjäytyminen eivät ole enää lisääntyneet, mutta sen sijaan ne ovat edelleen syventyneet. Yksi merkki köyhyyden syvenemisestä on ns. ylisukupolvisuus. Toisen ja myös kolmannen polven asiakkaita kohdataan yhä useammin sosiaali- ja diakoniatyössä. Uhkaksi hän näkee sen, että jaetaan vain rahaa. Tämä on hänen mielestään suuri ongelma sekä diakoniatyössä että sosiaalipolitiikassa. Paras avustamismalli on sellainen, jossa luodaan edellytykset myös selviytyä omatoimisesti jatkossakin. (Laakso 2002b, 14-15.) Diakonian hiippakuntasihteerit ovat ottaneet asiaan kantaa kirjelmässään : "Diakoniatyön rooli toimittaessa yhteistyössä sosiaalitoimen kanssa", joka lähetettiin seurakunnille 14.1.2000. Kirkon diakoniatyön rahaston ja hiippakuntien diakoniarahastojen hakemuksissa on tullut yhä useammin vastaan se, että kirkon ja sosiaalitoimen tekemän avustamisen raja on epäselvä. Monet kunnat lähettävät toimeentulotukiasiakkaitaan seurakunnan diakoniatyön vastaanotoille taloudellisen avustuksen saamiseksi. Monissa kunnissa on tehty päätös vuoden 1999 aikana, että harkinnanvaraista toimeentulotukea ei makseta. Sosiaalityöntekijät ovat tässä tilanteessa puun ja kuoren välissä. Nämä asiakkaat ohjautuvat usein diakoniatyön piiriin. Yhteistyö ja sopu sosiaalitoimen kanssa on diakoniatyössä ensiarvoisen tärkeää. Diakoniatyö ei kuitenkaan ole sosiaalitoimen alainen! Kirkolla on perustehtävänsä, jonka yhtenä osana on vastaaminen myös taloudelliseen hätään. Diakonian tulee määrätietoisesti tiedottaa syrjäytymisestä ja paikkakunnalla olevasta hädästä ja sen syistä myös päättäjille ja olla äänettömien äänenä. Kriittinen kysymys liittyy

24 siihen, mitä kirkko itse arvioi ja pitää omina tehtävinään ja mihin sen voimavarat riittävät. ( Salonen ym. 2000, 296-297.) Diakoniatyöntekijän on hyvä tietää viisi perusasiaa voidakseen olla asiakkaan tukena toimeentulotukiasioissa: 1. Toimeentulotukipäätökset - myös kielteiset päätökset - tulee pyytää kirjallisina. Vain kirjalliseen päätökseen voidaan hakea muutosta. 2. Kirjallisesta päätöksestä selviää valitusmenettely: valitusoikeus 14 päivän kuluessa sosiaalilautakunnalle ja sosiaalilautakunnan päätökset 30 päivän kuluessa hallinto-oikeuteen. 3. Jos on epävarma päätöksen lainmukaisuudesta, voi ilman aikarajaa tehdä kantelun lääninhallitukseen. Tällöin riittää vapaamuotoinen kirje tapahtuneesta. Tämä menettely ei muuta päätöstä, mutta johtaa tutkintaan. 4. Koska diakoniatyöntekijä ei ole sosiaalilainsäädännön asiantuntija, kannattaa ottaa yhteyttä kunnan lakimieheen tai lääninhallitukseen ja kysyä neuvoa ja tietoa. 5. Jokaisen diakoniatoimiston käsikirjastoon tulisi kuulua "Toimeentuloturva 200 ", joka ilmestyy vuosittain touko-kesäkuussa. ( Diakoniatyön rooli toimittaessa yhteistyössä sosiaalitoimen kanssa 2000.) Yllättävältä kuitenkin tuntuu käytännön ero siinä, että kunnat toimivat eri tavoin esimerkiksi rästivuokra-asioissa. Yhtenäisiä linjoja ja rajoja kaivattaisiin mielestäni myös sosiaalitoimen harkinnanvaraiseen avustamiseen. Kansalaisten yhdenvertainen kohtelu asuinkunnasta riippumatta olisi tavoiteltava asia. Yhteistyötä tehdään laajasti paikallisten toimijoiden kanssa. Perinteet ja tarpeet muovaavat yhteistyötä ja tapoja miten yhteistyötä tehdään.