56401 Itä-Afrikan aluemaantieteen erityiskysymyksiä, Petri Pellikka Luento 2 ITÄ-AFRIKAN VANHAT KULTTUURIT Arvi Hurskainen Arabihistorioitsija ibn-battuta kuvasi Kilwan kaupunkia, itäisen Afrikan rannikon merkittävintä kaupunkia 1331: 'Kilwa on eräs maailman kauneimpia ja parhaiten rakennettuja kaupunkeja'. Kilwa, tarkemmin sanoen Kilwa Kisiwani, oli tuskin erillinen ilmiö. Kilwasta 1500 km pohjoiseen sijaitsi Mogadishun kaupunki, jota ibn Battuta kuvasi 'hyvin laajaksi kaupungiksi'. Myös portugalilaiset merimiehet panivat merkille nämä kaupungit, ja Gaspar Correan kuvaus (1561) Vasco da Gaman toisesta matkasta alueelle 1502 on eräs tuon ajan yksityiskohtaisimmista kuvauksista: Kapteeni käski pilottia osoittamaan hänelle sataman, ja kertoi että hän tahtoi mennä Quiloaan, minkä hän tekikin; ja nähdessään sen hän meni satamaan koko laivaston kanssa, joka ankkuroitui kaupungin ympärille, joka sijaitsee saarella, jota ympäröi merivesi, mutta maan puolella on vain vähän vettä, joka nousuveden aikaan ulottuu polven korkeudelle. Kaupunki on laaja ja siinä on hyviä kivestä ja laastista tehtyjä rakennuksia terasseineen, ja rakennuksissa on paljon puurakenteita. Kaupunki ulottuu alas rannikolle, ja se on kauttaaltaan muurin ja tornien ympäröimä, ja sen sisäpuolella saattaa olla 12 000 asukasta. Maa ympärillä on kauttaaltaan hyvin rehevä monine puineen ja puutarhoineen, joissa on kaikenlaisia vihanneksia, sitruunoita... ja parhaita makeita appelsiineja mitä on koskaan nähty, sokeriruokoja, viikunoita, granaattiomenoita, ja runsaasti karjaa, erityisesti lampaita, joilla on rasvaa hännässä, mikä on melkein ruumiin kokoinen ja erittäin hyvänmakuinen. Kaupungin kadut ovat hyvin kapeat, kun talot ovat hyvin korkeita, kaksi- ja kolmikerroksisia, ja niiden katoilla voi juosta (talosta toiseen), kun talot ovat hyvin lähellä toisiaan: ja satamassa oli monia laivoja. Itä-Afrikan rannikolle oli jo ennen vuotta 1500 syntynyt joukko kaupunkeja. Kuinka on selitettävissä, että tällainen kehitys keskittyi Intian valtameren saarille ja n. 10 km leveälle ja 2400 km pitkälle rannikkokaistalle, joka ulottui Mosambikista Somaliaan? Tälle kulttuurille oli ominaista, että se oli ainakin osaksi urbaania, kauppaan orientoitunutta, ja se perustui muslimien mukanaan tuomaan luku- ja kirjoitustaitoon. Alueen kulttuurista käytetään nimeä suahili-kulttuuri siitä syystä, että alueen asukkaat ovat puhuneet jotakin suahilin n. 15 murteesta jo useiden vuosisatojen ajan. On mahdollista, kuten Chittick (1971) on todennut, että 'on tuskin epäilystä siitä, etteikö tämä kulttuuri, joka oli korkeimmillaan 14. vuosisadalla, olisi ollut materiaalisessa mielessä korkein mustan Afrikan alueella viime aikoihin saakka esiintyneistä kulttuureista'. Chittick pitää tätä aluetta kuitenkin islamin etäisulokkeena, joka on saanut inspiraationsa islamista. Viime aikoina kuitenkin mm. Allen (1980, 1974) sekä uusin arkeologinen evidenssi ovat osoittaneet kehityksellä olevan paljon enemmän alueen omia alkuperäisiä juuria kuin on osattu odottaa. Oliko Itä-Afrikan rannikko pelkästään islamilaisen maailman reuna, vai oliko se afrikkalaisen kehityksen keskus? 1
MAANTIETEELLINEN SIJAINTI JA YMPÄRISTÖTEKIJÄT Kyseinen kulttuurialue sijoittuu rannikon tuntumassa oleville saarille sekä kapealle rannikkokaistalle 2 o pohjoista leveyttä ja 16-22 o eteläistä leveyttä. Alue käsittää siis suurimman osan Afrikan itäisestä rannikosta. Kulttuuri liittyi läheisesti merenkulkuun ja kauppaan, eikä niin ollen ulottunut sisämaahan. Itäisen Afrikan rannikolla merenkulku on ollut huomattavan paljon helpompaa kuin läntisessä Afrikassa. Säännöllisesti suuntaansa vaihtavat merituulet ovat tehneet purjehtimisen helpoksi. Joulu-maaliskuussa monsuunituulten suunta on koillisesta ja huhti-marraskuussa lounaasta. Näin ollen kulkeminen meritietä pitkin Arabian niemimaalta, Persian lahdelta ja jopa Intian niemimaalta on ollut mahdollista. Myös merivirrat helpottavat navigointia molempiin suuntiin. Intian valtameren päävirrat kulkevat itä-länsi-suunnassa ja vaihtavat suuntaa puolivuosittain. Nämä tekijät ovat olennaisesti helpottaneet merenkulkua tehden sen mahdolliseksi myös alkeellisilla aluksilla. Kontakteja merentakaisiin maihin on ollut runsaasti jo ainakin tuhannen vuoden ajan, ja todennäköisesti jo Rooman valtakunnan ajalla. Rannikon luonnonolot vaihtelevat jonkin verran alueelta toiselle. Somalian rannikko Mogadishusta pohjoiseen on avointa vailla sopivia satamia, ja manner on hyvin kuiva. Kenian rajalle päin satamapaikkoja on kuitenkin useampia, mutta rannikko on yleensä avoin ja vaarallinen. Kenian puolella on satamiksi soveltuvia poukamia enemmän, ja varsinkin Lamun saariryhmä (Lamu, Pate ja Manda) tarjoaa suojaisia satamia. Näistä korallisaarista lähtien etelään päin rannikon edustalla on lähes kauttaaltaan koralliriutta, joka tarjoaa suojaa itse rannikolle. Riutassa olevista aukoista saattoi purjehtia rannikolle nousuveden aikana, ja laskuveden aikana kuivalle maalle jääneen aluksen lastin voi purkaa. Pemba, Sansibar ja Mafia ovat korallisaarista suurimmat. Niiden eteläpuolella lähellä mannerta on Kilwan saari, Songo Mnara, Kerimban saariryhmä ja Mosambikin saari. Zambezijoen eteläpuolella vesi on jo liian kylmää korallin muodostumiselle. Sademäärä useilla rannikon alueilla on n. 1000 mm/v, ja se on mahdollistanut maanviljelyksen siihen sopivilla alueilla. Maasto rannikolta sisämaahan päin sitä vastoin on paikoin mangroven, paikoin tiheän pensasmaisen kasvillisuuden, peitossa, mikä vaikeuttaa kulkemista. Tällainen rannikkovyöhyke on 100-200 km leveä. Lisäksi alueella yleinen tsetse vaikeuttaa sekä asutusta että kulkemista. Mereen laskevista harvoista joista vain Zambezi on purjehduskelpoinen. Yhteyksiä sisämaahan merkittävässä määrin on ollut vain Sofalan ja Zimbabwen tasangon välillä. Itä-Afrikan rannikolla oli joukko resursseja, joilla on ollut tärkeä osuus alueen kehityksessä. Tämän vuosituhannen puolivälissä alueella kasvatettiin mm. hirssiä, riisiä, durraa, kookospähkinää, banaanilajeja, sitrushedelmiä, granaattiomenoita, viikunoita, sokeriruokoa ja erilaisia vihanneksia. Näistä alkuperäisiä afrikkalaisia kasveja olivat durra, hirssi ja joukko vihanneksia. Lisäksi ravinnoksi käytettiin lampaita, vuohia, lehmiä, kanoja, kaloja ym. merieläimiä sekä mehiläisiä. 2
Kasveja viljeltiin myös myytäviksi Arabian niemimaalle ja eteläiseen Aasiaan. Esim. Adeniin tuotiin riisiä Kilwasta ja Madagaskarista jo ennen portugalilaisten tuloa. Norsunluu mainitaan kauppatavarana jo 1. vuosisadalla, samoin sarvikuonon sarvi, merikilpikonnan kuori ja helmisimpukat (Periplus of the Erythraean Sea). Myöhemmin, varsinkin tällä vuosituhannella, tärkeinä resursseina olivat kulta ja kupari, joita saatiin sisämaasta. Afrikan sarvesta saatiin suitsukkeita ja mirhaa. Puulajeista vietiin mm. mangrovea, ebenpuuta ja muita lajeja. Orjia vietiin pohjoisosista rannikkoa jossakin määrin, mutta laajamittainen orjakauppa alkoi luultavasti vasta 1600-luvun lopulla. 1800-luvulla oli vientitavaroiden joukossa edellisten lisäksi mm. kopaali (puupihka, jota käytettiin vernissan valmistukseen), vuodat, vaha, virtahevon hampaat, kookospähkinät, kasveista saatavat väriaineet, pavut ja karja (Spear 1978). Osaa resursseista käytettiin myös paikalliseen kulutukseen. Näitä olivat rauta, kupari, norsunluu sekä puu talojen ja laivojen rakentamiseen. Toiset resurssit taas soveltuivat vain paikalliseen käyttöön sekä kaupattavaksi sisämaahan päin. Koralliriutat olivat tärkeä lähde rakennusmateriaalin hankintaan. Korallista voi lohkoa rakennuskiviksi soveltuvia kappaleita, ja sitä käytettiin yleisesti myös rakennuskalkin valmistukseen. Rannikolla kasvatettiin myös puuvillaa, josta valmistettiin kankaita. Tuotettiin jopa silkkiä. Rannikon monista palmulajeista saatiin mm. pähkinöitä, viiniä, köyttä, mattoja ja tiivistysmateriaalia laivoihin. Tämän vuosituhannen alkupuolella kukoistaneista monista keskuksista monet olivat autioina portugalilaisten tultua alueelle. Mitkä tekijät saivat tämän aikaan? Luultavasti tärkein rajoittava tekijä oli makean veden saanti (Horton 1983). Esim. Lamun saariryhmässä makeaa vettä on kaivoissa, jotka ovat aivan meriveden tuntumassa. Makea vesi kelluu suolaisen veden pinnalla. Liiallinen veden käyttö tai veden sekoittaminen tekee kaivot käyttökelvottomiksi. Kun pintavettä on hyvin niukalti, makean veden saannissa voitaisiin turvautua sadeveden kokoamiseen sadevesialtaisiin. Toinen tekijä oli viljelymaan heikko laatu. Monilla alueilla maa köyhtyi viljelykelvottomaksi muutaman viljelykerran jälkeen. On myös mahdollista, että kontaktit ulkomaailman kanssa levittivät alueelle tauteja, kuten isorokkoa, koleraa ja ruttoa. Rannikolla sijaitsevat keskukset olivat alttiina hyökkäyksille sekä sisämaasta että mereltä käsin. Esim. 1400-1500-luvuilla gallat ja zimbat hyökkäsivät rannikolle sisämaasta ja portugalilaiset mereltä. TIETOLÄHTEET Itä-Afrikan rannikkoalueen kulttuureista on historiallisia dokumentteja suhteellisen runsaasti. Periplus of the Erythraean Sea on näistä vanhin, todellisuudessa ehkä 3. vuosisadalta (Mathew 1981), vaikka yleisesti sen on ajateltu olevan 100-luvulta. Toinen varhainen dokumentti 3
on Klaudius Ptolemaioksen Geographia, jonka alkuperäinen versio on n. vuodelta 150, mutta sen editoitu versio n. vuodelta 400 (Freeman-Grenville 1975). Sen jälkeen vasta 800-luvulta on useita arabialaisia ja joitakin kiinalaisia lähteitä, jotka kertovat Itä-Afrikasta. Arabialaisista kirjoittajista merkittävimpiä ovat al-masudi (900-l.), al-idrisi (1100-l.) ja ibn Battuta (1300-l). Vain viimemainittu sisältää silminnäkijäkertomuksen Itä- Afrikan rannikosta ja sen kaupungeista, mutta tuskin lainkaan etnohistoriallista tietoa. Runsasta ja yksityiskohtaista tietoa sen sijaan on tekijännimiä vailla olevissa dokumenteissa Journal of the first voyage of Vasco da Gama, 1497-1499 ja The voyage of Pedro Alvares Cabral to Brazil and India. Muita hyödyllisiä portugalilaisia lähteitä ovat Gaspar Correan Lendas da India ja Joao de Barros'in Da Asia ja joukko muita. Kaikki edellä mainitut dokumentit ovat kuitenkin ulkopuolisten kirjoittamia. He vierailivat Itä-Afrikassa eivätkä aina ymmärtäneet näkemäänsä ja tulkitsivat sitä väärin. Näitä ulkopuolisten antamia tietoja täydentävät paikalliset dokumentit, historialliset kronikat, joista tärkein on 'Kilwan kronikka'. Tämä on olemassa 1500-luvulta portugalilaisena versiona ja arabialaisena versiona, joka kopioitiin Sansibarilla 1962. Nämä 1500-luvun alusta olevat dokumentit kuvaavat Kilwaa ja sen alkuhistoriaa. Muitakin kirjoitettuja dokumentteja on, mutta ne ovat enimmäkseen 1800-ja 1900-luvuilta. Näistä tunnetuin lienee 'Paten historia', joka on kirjoitettu 1910, mutta se kattaa ajanjakson aina vuodesta 1204 lähtien (Freeman-Grenville 1975). Näihin paikallisiin historiallisiin lähteisiin sisältyy runsaasti myyttistä ainesta, mikä vaikeuttaa niiden käyttöä historiallisina lähteinä. Esim. Kilwan kronikassa esiintyvää kertomusta Persian lahdelta muuttaneista 'shirazeista' on yritetty selittää monesta näkökulmasta. Mannermaalta saaduista perinnetiedoista on kuitenkin voitu päätellä, että paikallisen väestön osuus kehityksessä on ollut huomattavasti suurempi kuin mitä kronikat antavat ymmärtää. Arkeologinen tutkimus alueella alkoi vasta 2. maailmansodan jälkeen. Viime aikoihin saakka tutkimus on keskittynyt vain kiviraunioiden tutkimiseen, jolloin muu alueen tutkimus on jäänyt lähes huomiotta. Tutkimusote johtui oletuksesta, että kaupunkien rakentajina ovat olleet ulkopuolelta tulleet muslimit, jotka tosin nopeasti sulautuivat paikalliseen väestöön, mutta paikallisen väestön kulttuurivaikutukset eivät juurikaan tulleet näkyviin. Kaupungit olivat tämän näkemyksen mukaan vain muslimikulttuurin etäisulokkeita, jolloin mielenkiinto suuntautui niiden osuuteen kansainvälisessä kauppajärjestelmässä. Sen sijaan ei juurikaan tutkittu niiden suhdetta paikallisen väestön edustamaan kulttuuriin. Näin ollen tutkimuksen kohteina ovat olleet näkyvät kohteet, kuten moskeijoiden kivirauniot, haudat ja talot. Sen sijaan savesta, puusta ja ruohosta rakennettujen asumusten tutkimus on jäänyt sivuun. Tähän vaikutti myös monimutkaisten arkkitehtonisten piirteiden ja kaiverrusten runsas esiintyminen muslimirakennuksissa, sekä niistä löytyneiden rahojen, lasitettujen astioiden, posliinin, lasitavaroiden ja helmien runsaus. Nämä ovat antaneet virikkeitä taiteen tutkimukseen ja auttaneet suuresti kronologioiden laatimisessa. Korostus muuttui kuitenkin 1970-luvulla, kun todettiin kulttuurin olevan pikemminkin jatkuvan paikallisen kehitysprosessin tulos kuin ulkoa tuotettujen vaikutteiden synnyttämää. Kaikkiaan rannikkoalueelta, joka ulottuu Warsheikh'ista Somaliasta Tansanian ja Mosambikin rajalle, on löydetty 173 asuma-aluetta, joissa on kiviraunioita (Allen 1980). Lisäksi Mo- 4
sambikissa, Komoron saarilla ja Madagaskarin pohjoisosassa on tähän kulttuuripiiriin kuuluvia raunioita. Kenian rannikkoa on tutkittu tästä alueesta eniten. Gedi Kenian rannikolla oli ensimmäisiä kaivausalueita (Kirkman 1954). Kaupunki on ollut aiemmin n. 18 hehtaarin laajuinen, mutta myöhemmin on rakennettu suppeampi 7 hehtaarin laajuinen muurin ympäröimä alue (Kirkman 1964). Alueelta löytyi palatsin rauniot sekä sen läheisyydessä muiden talojen raunioita sekä useita moskeijoita ja hautoja. Päämoskeijasta ja palatsista on olemassa yksityiskohtaiset julkaisut, mutta muulta alueelta on tulosten julkaiseminen ollut vähäistä. Ei ole myöskään tiedossa onko kartassa esitetty kaikki löydetyt rauniot. Jos näin on, väliin jää runsaasti tyhjää tilaa, joka voisi hyvinkin olla sellaista aluetta jolla sijaitsi savesta ja puusta tehtyjä paikallisen väestön taloja. Kaupunkia ympäröivä muuri antaisi aiheen olettaa, että se sulki sisäänsä lähellä toisiaan olevien talojen ryhmän. Alueelta on löytynyt keramiikkaa, joissa olleista kaiverruksista on voitu päätellä Gedin olleen olemassa ainakin 1200-luvulla. Se lienee hylätty 1500-luvun alussa ja jälleen asutettu lyhyeksi ajaksi 1500-luvun lopulla, jolloin myös rakennettiin sisempi muuri. Useimmat rakennukset olivat 1400-luvulta, siis ajalta ennen kosketuksia portugalilaisiin. Talot oli rakennettu korallista saadusta kivestä, ja huoneet olivat pitkiä, keskimäärin 2.4 m leveitä. Tyypilliseen taloon kuului kaksi vierekkäin olevaa pitkää huonetta, joista etummainen avautui suljetulle pihalle ja takimmaisesta oli pääsy pariin kolmeen pienempään huoneeseen. Gedin talot on rakennettu samaa traditiota noudattaen kuin Lamussa 1700-luvulla rakennetut talot, joista osa on vieläkin käytössä. On hyvin mahdollista, että nämä korallikivestä rakentaneet edustivat aristokraattia, jotka varasivat itselleen yksinoikeuden rakentaa korallista. Nämä talot muodostivat usein taloryhmiä, joissa seinät olivat lähes toisissaan kiinni. Näiden ryhmien on tulkittu olleen saman suvun jäsenten asuntoja. Taloissa oli kalkitut seinät, sisävessat, pesupaikat, lattian alla kulkevat viemärit ja sadevesiviemärit. Kirkman suoritti kaivauksia myös muilla Kenian ja Tansanian rannikkoalueilla. Eräs tärkeimmistä on Ungwana, joka sijaitsee Tanajoen suiston lähellä Keniassa. Se käsittää n. 18 hehtaarin alueen ja se oli asuttuna 1200-1600-luvuilla. Kirkman tutki erityisesti moskeijoita ja hautoja, ja suurin osa alueesta näyttää olevan tyhjää. Sielläkin on todennäköisesti ollut runsaasti savesta ja puusta rakennettuja taloja, joita ei ole paljoakaan tutkittu. Eräs tärkeitä havaintoja kaivausten tuloksia tarkasteltaessa on, että savesta, puusta ja ruohosta rakennetut asumukset ovat jääneet lähes kokonaan tutkijoiden huomion ulkopuolelle, samalla kun huomio on yksipuolisesti suunnattu korallikivestä tehtyihin rakennuksiin. Paikallisella väestöllä on ollut huomattavasti suurempi merkitys alueen kehitykseen kuin mitä on haluttu tunnustaa. Songo Mnaran kaupunki samannimisellä saarella Tansanian rannikon edustalla on esimerkki alueesta, jossa säännöllisenmuotoiset kivitalot edustavat vain pientä osaa koko rakennuskannasta. Siellä on kivestä rakennettu palatsi ja joukko moskeijoja laajalla alueella. Niiden välissä on täytynyt olla taaja asutus, josta ei kuitenkaan ole kivirakennuksia jäljellä. Myös Kilwan kaupungin n. neliökilometrin laajuisesta alueesta vain pienessä osassa on kiviraunioita. Muulla alueella on täytynyt olla savesta ja puusta tehtyjä rakennuksia. Todennäköisesti varhaisempi rakennuskanta oli kokonaan tästä materiaalista. 5
Kivitalojen suhde kevyesti rakennettuihin taloihin vaihteli suuresti eri alueilla. Esim. Shangassa, joka hylättiin 1400-luvulla, rakennettu alue käsitti n. 5 ha Paten saaren rannalla, ja se oli rakennettu lähes kokonaan kivestä. Tästä materiaalista oli mm. kaupungin muuri, 3 moskeijaa, 300 hautaa kaupungin ulkopuolella, muita hautoja kaupungissa ja 139 taloa oli rakennettu kivestä. Myös Takwan kaupunki Mandan saarella on vastaavanlainen lähes kokonaan kivestä rakennettu kaupunki. Sen alue oli yli 4 ha, ja se sisälsi moskeijan, kaivon, ja 137 muuta rakennelmaa, joista useimmat olivat oletettavasti taloja. Lisäksi lienee ollut jonkin verran savitaloja. Sen sijaan Dondossa, Kenian rannikolla Pate-saarta vastapäätä olevassa kaupungissa, kiviset jäänteet käsittävät vain kaksi moskeijaa, kaksi kaivoa, kaksi hautaryhmää, sekä rakennus ja kaivo, joiden arvellaan olevan portugalilaista alkuperää. Horton on arvellut, että vailla muuria olevassa n. 2 hehtaarin kaupungissa asui savitaloissa väestö, joka oli kyllin varakas rakentamaan arvokkaita hautoja ja kaksi moskeijaa. Asutus ajoittuu 1300-1500-luvuille. Myös Mgini on vastaavanlainen tapaus. Siellä on asutuksen jätteitä 1400-1500-luvuilta n. 8 hehtaarin alueella, mutta ei yhtään kivirakennusta. Imezissä on pitkulainen aitaus, jossa on vain yksi portti. Sisällä on vain moskeija sekä kaivo. Ruukun jäänteistä, joista osa oli muualta tuotuja, on voitu kuitenkin päätellä siellä olleen asutusta 1400-1500-luvuilla. Kenian ja Tansanian rajalla on samanlaisia aitauksia, jotka lienevät segeju-nimisen heimon rakentamia 1800-luvulla. Juuri segejut pysäyttivät zimba-heimon hyökkäyksen Malindia vastaan 1590. Edustavatko Itä-Afrikan rannikon kiviset rakennukset pelkästään ulkopuolista vaikutusta, vai onko paikallisella kehityksellä myös osuutta? Garlake yritti etsiä vastausta kysymykseen rakennustyylien alkuperästä ja totesi niillä olevan paralleeleja lounaisosassa Aasiaa. Hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että 1700-luvulle tultaessa rannikon arkkitehtoninen tyyli edusti suureksi osaksi rannikon omaintakeista tyyliä (Garlake 1966). Vanhempi rakennustyyli sitä vastoin osoitti selvemmin vieraita vaikutteita, esim. Kilwan kaupungin ulkopuolella oleva kauppakeskus Husuni Kubwa. Siinä on vastaanottopiha, sivuilta avoin paviljonki, kylpyallas, kupolimainen holvattu katto ja arabiankieliset kaiverrukset. Myös Husuni Ndogo on rakennettu samalla tyylillä. Kuitenkaan sen suorakaiteenmuotoisesta muodosta ei voida varmuudella päätellä oliko se moskeija, markkinapaikka vai joku muu rakennus. Tällaiset kivirakennukset ovat kuitenkin poikkeus. Rakennuksia oli hyvin monentasoisia, suurin osa niistä varsin vaatimattomia asumuksia. Thomas Wilson on jakanut rannikolla olevat vanhat asuinsijat viiteen ryhmään, riippuen niiden koosta (2.5 hehtaarista 15 hehtaariin). Pienemmillä alueilla oli suhteellisesti ottaen vähemmän kivitaloja kuin suuremmilla alueilla, joillakin tuskin lainkaan. Kivirakennukset kuuluvat olennaisena osana rannikon rakennuskulttuuriin. Ne eivät siis ole vain muualta tulleiden kauppiaiden asumuksia. Kaikkiaan n. 30 % alueen kaupungeista sijaitsi paikoissa, joissa ei ollut joko lainkaan satamaa tai se oli hyvin vaatimaton. Kuusi näistä oli sitä paitsi sisämaassa. Tämäkin osoittaa, että asumukset eivät voineet olla pelkästään merenkulkijoiden omaan käyttöönsä rakentamia. On todennäköistä, että varhaisempina aikoina suahili-yhteisö oli paljon vähemmän merellisesti orientoitunut kuin se on nykyisin. 6
Vanhimmat identifioidut asuma-alueet ovat ensimmäisen vuosituhannen lopulta. Tosin Periplus of the Erythraean Sea mainitsee sataman nimeltä Rhapta, muuta sitä ei ole vielä pystytty paikallistamaan. Myös varhaiselta ajalta olevien rahojen todistusarvo on vähäinen, sillä ei ole voitu osoittaa niiden todellista löytöpaikkaa (Freeman-Grenville 1960). Kilwasta saatu evidenssi on ehkä luotettavinta. Asutus siellä alkoi n. 800, mutta aluksi asumukset olivat savesta tehtyjä, joskin jonkin veran käytettiin korallia ja savilaastia. Ruukun sirpaleet osoittavat yhteyksiä olleen ulkomaailmaan jo tuolta ajalta. Ajanjaksolla 1000-1200 rakennettiin kalkkilaastin avulla korallikivisiä taloja, ja samaan aikaan ilmestyivät ensimmäiset rahat. Mutta vasta 1200-1500 kivirakennuksia rakennettiin suuremmassa määrin. Chittick (1974) olettaa, että varhaisimmat asutukset olivat islamia edeltävältä ajalta oleva kalastajakylä. Tämä kylä kasvoi vähitellen kansainvälistä kauppaa harjoittavaksi kaupungiksi. Varhaista asutusta oli myös Mandan saarella Lamun saariryhmässä. Tällä oli kaupunkimaista asutusta jo 800-luvulla. Myös ulkomaankaupasta on merkkejä jo aivan varhaiselta ajalta. Rakennukset olivat kuitenkin pääasiassa savesta ja puusta ja jossakin määrin kivestä. Laastina käytettiin kalkkia ja punaista savea. Myös poltettuja tiiliä käytettiin ja muuraamisessa käytettiin savilaastia. On mahdollista, että nämä tiilet kuljetettiin Persian lahdelta laivan painolastina. Chittick päätteli, että Mandan kaupungin perustivat Persian lahdelta tulleet uudisasukkaat, joista ainakin osa oli muslimeja. Toisin kuin Kilwassa, täällä ulkopuolisten osuus rakentamisen alkuvaiheissa oli merkittävä. Shangasta Paten saarelta saatu evidenssi osoittaa niinikään rakentamisen kehittyneen savitaloista 1000-luvulla kalkkilaastilla muurattuihin kivitaloihin 1200-luvulla. Kivestä rakentaminen oli voimakkainta 1300-luvulla (Horton 1980). Tämäkin viittaa rannikkokulttuurin kehittymiseen paikallisiin perinteisiin nojautuen. Samanlainen näyttää olleen kehitys myös monissa muissa nyt esiin tulevissa löydöissä. Mombasassa on ollut asutusta n. vuonna 1000, Patessa vuonna 900. Chibuenessa Mosambikin etelärannikolla oli asutusta 700-luvun lopulla tai 800-luvun alussa. Sieltä on löytynyt lasitettuja saviastioita, samanlaisia kuin Kilwasta ja Mandasta niiden varhaiselta kaudelta. Tutkimus on tuonut esille niin paljon todisteita rannikon varhaisesta asutuksesta, että on hyvin epätodennäköistä, että sen kehitys voitaisiin selittää muualta sinne muuttaneiden avulla. Varhaisimman kauden ruukunjätteistä vain pieni murto-osa on peräisin muualta tuoduista ruukuista, esim. Kilwassa vain 0.2 %. Suurin osa on peräisin paikallisista ruukuista. Myös on merkittävää, että nämä paikalliset ruukut eri alueilla ovat olleet hyvin samanlaisia, mikä viittaa paikallisen kauppaverkoston olemassaoloon. Rannikon kulttuurin piirteet viittaavat vahvasti siihen, että sen alkuperä juontaa paikallisiin asukkaisiin, jotka olivat pääasiallisesti bantuja. TALOUS Jo 1000-luvun lopulla alueella vallitsi sekatalous, joka perustui kalastukseen, maanviljelykseen ja karjanhoitoon. Vuohi, lammas, lehmä ja kotikissa olivat tunnettuja, sekä myös kameli pohjoisosassa aluetta. Kalojen, kilpikonnien ja merilehmien jäänteitä on myös löydetty kaivauksista. Kasviravinteiden käytön todentaminen sen sijaan on vaikeampaa. Kilwasta on löydetty todisteita durran käytöstä; muuta emme juuri tiedä varmuudella. On kuitenkin todennäköistä, että Kaakkois-Aasiasta peräisin olevilla kasveilla oli merkitystä ruokataloudessa. Mahdollisesti 7
aasialainen riisi, kookospähkinä, banaani, sokeriruoko sekä jotkut muut kasvit ovat tulleet sinne sen jälkeen kun indonesialaiset olivat asuttaneet Madagaskarin n. 2000 v. sitten. Shepherd (1982) on esittänyt, että rannikkovyöhykkeen eteläisellä osalla, varsinkin Komorosaarilla, on ollut suuri merkitys alueen kulttuurin kehityksessä. Jos näin on, silloin Kaakkois- Aasiasta peräisin olleilla viljelykasveilla on saattanut olla keskeinen merkitys alueen asutuksen kehitykselle. Joka tapauksessa Itä-Afrikan rannikon talous pystyi tuottamaan ylijäämää, niin että monimuotoinen sosiaalinen elämä tuli mahdolliseksi. Rannikon eri alueiden ja sisämaan ekologinen monimuotoisuus synnyttivät vaihtokauppaa. Esim. kaupungeista löydetyt kamelin luut lienevät osoitus vaihtokaupasta sisämaan pastoralistien kanssa. TEKNOLOGIA Arkeologiset löydöt osoittavat, että teknologian taso on ollut varsin korkea verrattuna muihin Afrikan alueisiin. Tämän teknologian alkuperän määrittäminen sen sijaan on ollut vaikeampaa. Paikallisesti valmistettiin rautaa ainakin Kilwan ja Mandan varhaisimmilla kausilla. Vähän myöhemmin näillä samoilla alueilla valmistettiin kupariperustaisia metalliseoksia; näin voidaan päätellä löydettyjen sulatusastioiden nojalla. Kuparia käytettiin pääasiassa rahojen valmistukseen, jota harjoitettiin Kilwassa, Sansibarilla ja Mogadishussa. Rahoja on löydetty rannikkokaupungeista, monista muista muslimikaupungeista, jopa Kiinasta ja Australiasta. Tärkein teknologian saavutus liittyy kuitenkin rakentamiseen, joka perustui korallin monipuoliseen hyväksikäyttöön. Korallia saatiin sekä rannikolta että koralliriutoilta ja saarilta. Siitä louhittiin rakennuskiviä ja valmistettiin kivimurskaa. Polttamalla siitä saatiin rakennuskalkkia, jota käytettiin hiekkaan sekoitettuna muuraamiseen ja seinien pinnan viimeistelyyn. Mangrovea käytettiin rakennuspuuna lähinnä kattorakenteissa, pylväinä ja sisäkaton kannattamiseen. Yleisiä olivat sisäviemärit ja -vessat sekä pesutilat. Veneenrakennus oli tunnettua jo ajanlaskun alussa (Periplus...), ja myös portugalilaiset panivat tämän taidon merkille. Esimerkiksi dau la mtepe, jossa oli kaislapurjeet, ja jotka oli valmistettu kutomatekniikalla, valmistettiin rannikolla. Tällaiset laivat soveltuvat varsin hyvin korallirantojen vaativiin oloihin. Puuvillalangan kehrääminen ja kankaan kudonta oli tunnettua jo varhaisella ajalla. Suolaa valmistettiin merivedestä haihduttamalla. KAUPPA Yleisen käsityksen mukaan Itä-Afrikan rannikon kaupungit ovat kehittyneet kaupan vaatimuksista. Ne olivat siis kolonialismin synnyttämiä kauppakeskuksia, joiden alkuperä on kaukana niiden sijaintipaikalta. Niillä oli varsin vähän vaikutusta Afrikan sisäosiin, ja vähitellen ne itsekin afrikkalaistuivat, kun niiden asukkaat avioituivat afrikkalaisten kanssa. Merentakaisen kaupan merkitys on kieltämättä huomattava. Kilwasta on löytynyt 800-luvulta peräisin olevia lasiastioita, jotka lienevät peräisin Persian lahdelta. Lisäksi 1200-luvulta lähtien on tavattu kiinalaista posliinia, ja 1300-luvulta lähtien kiinalainen posliini ylitti määrässä muslimimaista tuodun posliinin määrän. Rannikkoalueelta on löydetty myös muita tuontitavaroita kuin keramiikkaa. Kilwasta on löydetty lasiastioita ja lasihelmiä sekä puolijalokivisiä koristeita. Länsi-Intiasta on lisäksi tuotu mm. helmiä. 8
Kauppiaita houkuttelivat Itä-Afrikan rannikolle mm. norsunluu, sarvikuonon sarvet, kilpikonnan kuoret, kulta, kupari, suitsukkeet, mirha, mangrove, eebenpuu, sandaalipuu ja orjat. Nämä olivat peräisin pääasiassa sisämaasta, mutta siitä huolimatta kaupan vaihtotavaraa ei ole juuri tavattu sisämaasta, lukuun ottamatta pieniä määrää kiinalaista posliinia, jota vietiin Zimbabween 1300-luvulla ja joillekin muille sen lähialueille. Selityksenä vaihtotavaran puuttumiselle sisämaasta on esitetty, että kauppa ei ollut suoraa vaihtokauppaa, vaan että rannikon kaupungit muodostivat tavaroiden vaihtokeskuksen, jossa varsinainen kauppa käytiin. Chittick on esittänyt alueella käydyn kauppaa neljänlaisista kaupan kohteista: (1) vientiin tarkoitetut afrikkalaiset tuotteet, (2) tavarat joita tuotiin kaupan käymiseksi sisämaan kanssa, (3) tavarat jotka tuotiin käytettäviksi rannikon kaupungeissa, (4) tavarat jotka tuotettiin noissa kaupungeissa kauppatavaroiksi sisämaan kaupassa. Ulkomailta tuotettiin kahdenlaisia tavaroita: kankaita sisämaan kaupankäyntiin ja luksustavaroita rannikon kaupunkeihin prestiisitarkoituksiin. Sisämaan kaupassa tärkeä vaihtoväline oli puuvillakangas. Sitä tuotettiin ulkomailta, mutta myös valmistettiin suuressa määrin rannikolla. Myös merisimpukan kuorista valmistettiin helmiä ja kerättiin kaurikotiloita. Molempia käytettiin sisämaankaupassa. KULTTUURIN RAPPEUTUMINEN Miksi Itä-Afrikan muslimikulttuuri oli elinvoimainen ennen vuotta 1500 ja miksi se alkoi sitten rappeutua? Onko tähän olemassa jokin yksittäinen syy vai onko useiden tekijöiden yhteisvaikutuksella osuutensa? Asian selvittämiseksi on esitetty useita teorioita: 1. Paikallisten olojen muuttuminen, kuten puiden kaataminen, maaperän köyhtyminen, ylilaidunnus, ilmaston muutokset, makean veden loppuminen. Tutkimustulokset osoittavat näiden tekijöiden olevan varsin merkittäviä, ja niillä lienee osuutensa paikallisten kaupunkien elinvoiman kuihtumiseen. Elinolot esimerkiksi Kilwan saarella ovat nykyisin varsin karut, ja on vaikea ymmärtää, kuinka ensimmäiset tutkimusmatkailijat saattoivat kuvata Kilwaa niin ylistävin sanoin. Ankean merimatkan jälkeen se saattoi kuitenkin vaikuttaa lähes paratiisilta. Joka tapauksessa se oli hyvin vilkas kauppakeskus, ja nykyisin saaren muinaiset rakennukset ovat raunioina. 2. Häiriöt kaupankäynnille pohjoisessa. On mahdollista, että Afrikasta tuotettavien kauppatavaroiden tarve pohjoisessa on vähentynyt ja tämä selittäisi osaltaan kulttuurin rappeutumista. Tästä ei kuitenkaan ole selviä todisteita. Kauppatavaroilla voi olettaa olleen jatkuvaa kysyntää. 3. Zimbabwen kultakaivosten ehtyminen. Yksittäisistä tekijöistä merkittävin lienee Zimbabwessa sijaitsevien kultakaivosten ehtyminen samoihin aikoihin kuin Itä-Afrikan muslimikulttuuri alkoi taantua. Kullan ehtyminen vähensi kuljetustarvetta, ja samalla kullan tuotantoketjussa toimiva väestö köyhtyi ja tuli kykenemättömäksi ostamaan tai vaihtamaan tuontitavaroita samassa määrin kuin aiemmin. Kullan tuotannon ehtymiseen ja koko Zimbabwen kullantuotantoalueen autioitumiseen vaikutti lisäksi ylikansoituksesta johtuva ympäristön köyhtyminen kullantuotantoalueella. Kun kaupan kallisarvoisin väline, kulta, alkoi ehtyä, sen vaikutus tuntui myös muilla kaupan alueilla. Kaikki vanhat kauppakeskukset eivät toki kuolleet. Orjien rahtaus jatkui, jopa kiihtyvässä tahdissa, ja sellaiset paikat kuin Sansibar, Bagamoyo, Mombasa, ja Mikindani kehittyivät merkittäviksi orjakaupan keskuksiksi. Valtaosa vanhoista kaupungeista kuitenkin autioitui pysyvästi. 9