POHJOIS KARJALAN AMMATTIKORKEAKOULU Hoitotyön koulutusohjelma Sanna Purmonen YLEISIMMÄT JÄÄKIEKKOVAMMAT JA NIIDEN ENSIAPU Opinnäytetyö Tammikuu 2010
OPINNÄYTETYÖ Tammikuu 2010 Hoitotyön koulutusohjelma Tikkarinne 9 80200 JOENSUU p. (013) 260 6600 Tekijä Sanna Purmonen Nimeke Yleisimmät jääkiekkovammat ja niiden ensiapu Tiivistelmä Jääkiekkoa pelatessa harvoin yksikään pelaaja välttyy loukkaantumisilta. Oikealla ensiavulla voidaan nopeuttaa loukkaantuneen pelaajan toipumista ja kuntoutumista, ehkäistä lisävammojen syntymistä ja vähentää hoitokustannuksia. Tämän opinnäytetyön tehtävänä oli selvittää, millaisia ovat yleisimmät jääkiekkovammat ja mikä on yleisimpien jääkiekkovammojen oikea ensiapu. Toiminnallisen opinnäytetyön tarkoituksena oli tuottaa ensiapuohjeistus, jonka tavoitteena oli lisätä jääkiekkojoukkueiden toimihenkilöiden valmiuksia toimia oikein pelaajan loukkaantuessa. Sairaanhoitajan tehtäviin kuuluu yksilöiden ja yhteisöjen neuvontaa ja ohjaamista sekä tiedon välittämistä erilaisille kohderyhmille. Sairaanhoitajan taidot edellyttävät, että sairaanhoitaja osaa etsiä tarvittavaa tietoa, kohdistaa sen oikein kohderyhmää varten ja luoda kohderyhmälle tarvittavaa materiaalia. Ensiapuohjeistus esiteltiin koulutustapahtumassa. Saadun palautteen mukaan ensiapuohjeistus sekä koulutustapahtuma koettiin tarpeelliseksi ja käytännönharjoitusten todettiin tukevan teoriaosuutta hyvin. Ensiapuohjeistus tukee joukkueiden toimihenkilöiden toimintaa ensiaputilanteissa ja auttaa heitä toimimaan oikein. Ensiapuohjeistuksesta saa neuvoja siihen, kuinka ennaltaehkäisevillä toimilla voidaan vähentää jääkiekkovammojen syntyvyyttä. Opinnäytetyön teoreettisessa osuudessa on käsitelty jääkiekkovammojen syntyä, luokittelua ja niiden oikeaa ensiapua. Lisäksi teoriaosuudessa on määritelty ohjaamista ja opettamista osana sairaanhoitajan työnkuvaa. Kieli suomi Asiasanat jääkiekkovamma, ensiapuohjeistus, koulutustapahtuma Sivuja 49 Liitteet 6 Liitesivumäärä 6
3 THESIS December 2010 Degree Programme in Nursing Tikkarinne 9 FIN 80200 JOENSUU FINLAND Tel. +358 13 260 6600 Author Sanna Purmonen Title First aid for the most common ice hockey injuries Abstract Injuries can rarely be avoided while playing ice hockey. By providing appropriate first aid, the recovery and rehabilitation of an injured player can be speeded up. It can also prevent further injuries and reduce the costs of care. The main idea of this thesis was to find out, what type of injuries are the most common in ice hockey and what the appropriate first aid for them would be. The target of this practice based thesis was to produce a first aid manual that would improve the skills and competence of people involved in ice hockey to take action when a player is injured. A nurse is expected to advice and guide individuals and communities. Being a nurse also includes tasks such as providing information to different target groups. A nurse should be able to find the required information, direct it to target groups and create the needed material. The first aid manual was presented in an educational event. According to the received feedback, the first aid manual and the educational event were necessary. It was mentioned that the practical drills support the theoretical part. The first aid manual helps people involved in ice hockey to take the right kind of action in situations where first aid is needed. The manual also gives advice on how precautions can reduce injuries in ice hockey. The theoretical part of this thesis deals with the emergence and classification of ice hockey injuries as well as the provision of appropriate first aid. The theoretical part also Language Finnish Pages 49 Appendices 6 Pages of Appendices 6 Keywords ice hockey injury, firs aid manual, educational event
SISÄLTÖ TIIVISTELMÄ ABSTRACT 1 JOHDANTO... 5 2 JÄÄKIEKOSSA SYNTYVÄT URHEILUVAMMAT... 6 2.1 Jääkiekkovammojen esiintyvyys... 6 2.2 Jääkiekkovammojen luokittelu... 7 2.3 Yleisimmät jääkiekkovammat... 8 3 YLEISIMPIEN JÄÄKIEKKOVAMMOJEN ENSIAPU... 10 3.1 Ensiapu ja ensihoito... 10 3.2 Hätäilmoituksen tekeminen... 10 3.3 Pehmytkudosvammojen ensiapu... 11 3.4 Murtumien ensiapu... 13 3.5 Haavojen ensiapu ja paraneminen... 15 3.6 Aivotärähdyksen ensiapu ja seuranta... 17 4 JÄÄKIEKKOVAMMOJEN ENNALTAEHKÄISY... 21 4.1 Ennaltaehkäisyyn vaikuttavat tekijät... 21 4.2 Ulkoiset ja valmennukselliset tekijät... 21 4.3 Sisäiset tekijät... 22 4.4 Ensiapuun varautuminen... 23 5 OHJAAMINEN JA OPETTAMINEN SAIRAANHOITAJAN TYÖSSÄ... 24 5.1 Vuorovaikutus hoitotyössä... 24 5.2 Ohjaus ja ohjaaminen... 25 5.3 Opetus ja oppiminen... 28 5.4 Oppimateriaalin piirteet... 29 6 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS, TAVOITE JA TEHTÄVÄT... 30 7 MENETELMÄLLISET VALINNAT... 30 7.1 Toiminnallisen opinnäytetyön kuvaus... 30 7.2 Alkukartoitus ja aiheen rajaaminen... 32 7.3 Toiminnallisen osuuden toteutus... 32 8 KOULUTUSTAPAHTUMA... 34 8.1 Ensiapuohjeistuksen suunnittelu ja testaus... 34 8.2 Koulutustapahtuman suunnittelu... 36 8.3 Koulutustapahtuman toteutus... 37 9 OPINNÄYTETYÖN EETTISYYS JA LUOTETTAVUUS... 40 10 POHDINTA... 43 10.1 Ensiapuohjeistuksen ja koulutustapahtuman arviointi... 43 10.2 Jatkokehitysmahdollisuudet... 44 10.3 Opinnäytetyöprosessin arviointi ja ammatillinen kasvu... 45 LÄHTEET... 47 LIITTEET Liite 1 Palautelomake asiantuntijoille Liite 2 Yhteenveto asiantuntijoiden palautteesta Liite 3 Koulutustapahtuman kutsu Liite 4 Palautelomake koulutustapahtumaan osallistuneille Liite 5 Yhteenveto koulutustapahtuman palautteista Liite 6 Ensiapuohjeistus cd rom
5 1 JOHDANTO Jääkiekko on vauhdikas ja tapaturma altis kontakti ja kamppailulaji. Suomen kansaa kiehtovalla urheilulajilla on kuitenkin omat haittapuolensa. Harvoin yksikään harrastaja tai ammattipelaaja selviää ilman vammautumisia. Suurin osa jääkiekkovammoista syntyy otteluissa ja lisäksi niitä syntyy jää ja oheisharjoituksissa. Yleisimmät jääkiekossa syntyvät urheiluvammat ovat pehmytkudosvammat, murtumat, haavat ja aivotärähdys. Jääkiekkojoukkueen toimihenkilöillä on oltava riittävät valmiudet ensiavun antamiseen pelaajan loukkaantuessa. Usein toimihenkilöillä ei ole ammatillista taustaa, joten heidän ensiapuvalmiuksiensa lisääminen on tärkeää. (Airaksinen 2002, 457 459.) Suurin osa sairaanhoitajan työstä on vuorovaikutusta yksilöiden ja yhteisöjen kanssa. Sairaanhoitajan tehtävänä on osallistua yksilöiden, perheiden sekä yhteisöjen terveyttä ja hyvinvointia edistäviin ja sairauksia ennaltaehkäiseviin tehtäviin. Sairaanhoitajan työnkuvaan kuuluu yksilöiden ja yhteisöjen neuvontaa, ohjaamista ja opettamista. Sairaanhoitajan ammattitaito edellyttää, että sairaanhoitaja jakaa yksilöille ja yhteisöille heidän tarvitsemaansa tietoa tai luo heille siihen tarvittavaa materiaalia. Sairaanhoitajan eettiset ohjeet ohjaavat ja velvoittavat sairaanhoitajaa antamaan ohjausta sitä tarvitseville. Tämän toiminnallisen opinnäytetyön tarkoituksena oli tuottaa ensiapuohjeistus, minkä avulla voidaan kehittää jääkiekkojoukkueiden toimihenkilöiden ensiaputaitoja, jotta heillä on valmiudet toimia oikein pelaajan loukkaantuessa. Opinnäytetyön tehtävänä oli selvittää, millaisia ovat yleisimmät jääkiekkovammat ja mikä on yleisimpien jääkiekkovammojen oikea ensiapu. Tässä opinnäytetyössä käsitellään neljän yleisimmän jääkiekossa syntyvän urheiluvamman ensiapua. Jääkiekossa syntyvästä urheiluvammasta käytetään termiä jääkiekkovamma. Tutkittuun tietoon ja valtakunnallisiin sekä kansainvälisiin ensiapuohjeisiin perustuen laadin ensiapuohjeistuksen yleisimpien jääkiekkovammojen ensiapuun. Ensiapuohjeistuksen pohjalta järjestettiin koulutustapahtuma. Koulutustapahtuma sisälsi teoriaosuuden, käytännönharjoituksia sekä vapaan keskustelun ja palautteen. Ensiapuohjeistus jää jääkiekkoseuran käyttöön cd rom muodossa (liite 6) ja sitä voidaan hyödyntää uusien toimihenkilöiden perehdyttämisessä.
6 Idea opinnäytetyön aihevalintaan lähti omasta mielenkiinnostani ensiapua kohtaan, mutta painavin tekijä aihetta valittaessa oli oma jääkiekkoharrastukseni. Tarve ensiapuohjeistukselle oli tiedossa. Vastaavanlaisia ensiapuohjeita ja koulutuksia on tarjolla entuudestaan, mutta suurin osa niistä on suunnattu joukkueissa ammatikseen toimiville huoltajille sekä lääkäreille, ei maallikoille. Kustannukset ovat myös osasyy, miksi pienet seurat jäävät usein koulutusten ulkopuolelle. Opinnäytetyön teoriaosiossa selvitetään jääkiekkovammojen esiintyvyyttä, luokittelua ja yleisyyttä, ensiavun eri muotoja sekä ohjaamiseen ja opettamiseen liittyviä tekijöitä sairaanhoitajan työnkuvaan liittyen. 2 JÄÄKIEKOSSA SYNTYVÄT URHEILUVAMMAT 2.1 Jääkiekkovammojen esiintyvyys Suomessa liikuntatapaturmat ovat olleet 1990 luvulta asti yleisin vamman aiheuttava tapaturmaluokka. Liikuntatapaturmat ovat lisääntyneet 27 % vuodesta 1997. Vammojen lisääntyminen on suoraan verrannollinen lisääntyneeseen liikunnan ja harrastamisen määrään. (Heiskanen, Siren & Kaukomaa 2004, 2, 11.) Valtaosa liikuntatapaturmista on tapaturman aiheuttamia, ja vain pieni osa on rasitusvammoja. Kilpailutilanteissa ja erityisesti 15 34 vuoden iässä liikuntatapaturmariski on suurimmillaan. Liikuntatapaturmiin ja vammoihin liittyy ulkoisia ja sisäisiä riskitekijöitä. Ulkoisia riskitekijöitä ovat altistus, harjoittelu, ympäristö ja olosuhteet sekä varusteet. Sisäisiä riskitekijöitä ovat fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet. (Parkkari 2005a, 567 570.) Liikunta voidaan luokitella hyväksi lääkkeeksi, mutta sillä on omat haitalliset sivuvaikutuksensa urheiluvammojen syntyvyyden johdosta. (Parkkari 2005b, 1269). Suomalaisten turvallisuus 2003 tutkimuksen mukaan aikuisväestölle sattui 1 170 00 vammaan johtunutta tapaturmaa. Näistä liikuntatapaturmia oli 29 % eli 338 000. (Heiskanen ym. 2004, 11 12.) Jääkiekkovammojen osuus oli 23 700. Kansanterveyslaitoksen julkaisun mukaan eniten liikuntatapaturmia aiheuttavien urheilulajien joukossa jääkiekko oli viidennellä sijalla. Edellä ovat jalkapallo, lenkkeily, kuntokävely ja salibandy. (Tiirikainen & Lounasmaa 2007, 133.)
7 Jääkiekko on vauhdikas joukkuepeli, jota pelataan jääkiekkokaukalossa. Jääkiekolle ovat tyypillisiä nopeasti vaihtuvat tilanteet, jotka syntyvät kiekon saavuttamisen seurauksena. Vartalokontaktit, kuten taklaukset, nopeat jarrutukset ja liikkeellelähdöt, ovat tyypillisiä jääkiekolle. (Airaksinen 2002, 456 457.) Mölsä (2004, 48 49) on tutkinut jääkiekkovammojen yleisyyttä Suomessa ylimmillä sarjatasoilla 1970, 1980 ja 1990 luvulla. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää jääkiekkovammojen yleisyyttä, vammatyyppejä, vammojen syntymekanismeja ja vakavuutta. Tutkimuksen tulokset pohjautuivat ja perustuivat vakuutusyhtiöille raportoitujen tapausten määrästä sekä joukkueiden lääkäreiden antamista tiedoista. Tutkimuksen mukaan kaudella 1988 1989 vammatyyppien (n=214) jakauma oli seuraavanlainen: venähdys tai revähdysvammoja 40 %, kontuusiovammoja eli ruhjevammoja 39 %, haavoja 11 %, murtumia 8 % ja muita vammatyyppejä 2 %. Venähdys ja revähdysvammojen sekä kontuusiovammojen esiintyvyys kolmen eri ajanjakson 1976 1979, 1988 1989 ja 1992 1993 aikana kasvoi koko ajan. (Mölsä 2004, 48 49.) Airaksinen (2002) on myös tutkinut 1980 luvulla kuuden pelikauden aikana jääkiekkovammojen syntymistä erään yksittäisen jääkiekkojoukkueen kohdalla. Hänen tutkimusaineistonsa mukaan ruhjevammat, venähdykset, murtumat ja haavat olivat tyypillisimpiä jääkiekkovammoja. 2.2 Jääkiekkovammojen luokittelu Jääkiekkovamma määritellään urheiluvammaksi, joka on syntynyt kyseistä lajia harrastettaessa. Yleisesti urheiluvammat luokitellaan niiden alkuperän, anatomian, ajankohdan ja lajiryhmän mukaan. Alkuperän eli etiologian mukaan urheiluvammat voidaan jakaa traumoiksi eli ulkoisen energian vammoiksi tai rasitusvammoiksi eli ylikuormitusvammoiksi. Akuutti vamma syntyy äkillisesti ja rasitusvamma hitaasti tietyn ajanjakson seurauksena. Urheiluvammat jaetaan anatomian mukaan pehmytkudos, luu ja hermovammoihin. Ajankohdan mukaan urheiluvammat voidaan jakaa akuutteihin eli 0 48 tunnin kuluessa esiintyviin vammoihin, subakuutteihin eli 48 tunnin kolmen viikon sisällä esiintyviin vammoihin tai kroonisiin eli pysyviin vammoihin. Urheiluvammoja voidaan ryh
8 mitellä myös lajiryhmittäin juoksu ja hyppyvammoihin sekä heitto ja iskuvammoihin. (Koistinen 2002, 15.) Jääkiekossa ulkoisen energian aiheuttamat vammat ovat yleisimpiä, mutta myös rasitusvammoja esiintyy. Ulkoisen energian vammat syntyvät pelaajien yhteentörmäyksistä, kehoon suuntautuvista iskuista tai pelaajien kaatumisista. Pehmytkudosvammoista revähdykset, venähdykset ja nyrjähdykset ovat yleisimpiä. Erityisesti junioripelaajilla on erilaisia murtumia eli luuvammoja, koska heidän luustonsa on hauraampi kuin aikuisen. Akuutteja vammoja syntyy jääkiekossa eniten. Akuuttia vammaa seuraa usein subakuutti vamma, joka voi joskus johtaa krooniseen eli pysyvään vammaan. (Koistinen 2002, 15.) Suurin osa vammoista syntyy, kun kehon eri osat joutuvat voimakkaan rasituksen kohteeksi. Vammautumisia syntyy luistelu ja kiekontavoittelutilanteissa sekä pelaajien välisten taklausten ja törmäysten seurauksena. Tilanteissa tulee paljon vääntöjä, ruhjeita ja iskuja kehon eri puolille. Jääkiekossa syntyvät vammat vaihtelevat pienestä haavasta jopa halvautumiseen, joka voi syntyä kovan päähän tai niskan seudulle kohdistuneen iskun seurauksena. (Mölsä 2004, 49.) 2.3 Yleisimmät jääkiekkovammat Nyrjähdykset, venähdykset ja revähdykset ovat pehmytkudosvammoja. Nyrjähdys syntyy äkillisen liikkeen seurauksena, kun nivel vääntyy yli normaalin liikelaajuuden. Venähdyksessä nivelsiteeseen tai lihakseen kohdistunut venytys aiheuttaa vamman. (Sahi, Castren, Helistö & Kämäräinen 2007, 91.) Revähdyksellä eli lihasrepeämällä tarkoitetaan lihakseen syntynyttä vammaa, jossa katkeaa lihassäikeitä (Saarelma, 2008a). Lihasrevähdykset jaotellaan neljään luokkaan. Ensimmäisen asteen revähdyksessä muutama lihassäie on revennyt. Siihen liittyy kosketusarkuutta, venytyskipua ja mahdollisesti vähäistä verenvuotoa lihakseen. Toisen asteen lihasrevähdyksessä viidesosa lihassäikeistä repeää, verenvuoto on runsaampaa ja hematooma eli mustelma leviää terveen lihaksen puolelle. Kolmannen asteen lihasrevähdyksessä neljäsosa tai jopa puolet lihaksesta on revennyt. Neljännen asteen repeämästä puhutaan, kun lihas on lähes kokonaan revennyt. (Tukiainen 2004, 187 188.) Polven tai nilkan vääntyessä syntyy tyypillisiä pehmytkudosvammoja. Tilanteissa nivelsiteet, ni
9 velkierukat, jänteet tai lihakset voivat revetä joko osittain tai kokonaan. (Väisänen & Lassus 2002, 634.) Pehmytkudosvammojen yleisimmät oireet ovat turvotus, kipu, mustelma, kyseisen nivelen aristus ja mahdollinen virheasento (Sahi ym. 2007, 91 92). Murtumat luokitellaan usein ihon eheyteen perustuen umpi ja avomurtumiin. Umpimurtumassa iho on ehjä. Avomurtumassa on avoin yhteys luusta ihon ulkopuolelle. Avomurtuma on vaikeahoitoisempi, koska se infektoituu helpommin, vuotaa enemmän ja luutuu huonommin. Verisuoni ja hermovauriot ovat avomurtumissa tyypillisiä. Avo ja pirstalemurtumat ovat tyypillisiä urheiluvammoissa, koska luunmurtumat syntyvät usein ulkoisen energian vaikuttaessa kudokseen. Murtumien oireita ovat voimakas kipu tai arkuus, turvotus, tunnottomuus, verenvuoto, epänormaali liikkuvuus tai virheasento. (Väisänen & Lassus 2002, 630.) Haavat syntyvät ihon tai limakalvovaurion seurauksena, ja niihin voi liittyä syvempiä ihonalaisia kudosten vammoja. Haavat luokitellaan naarmu, pinta, viilto, ruhje, pisto ja ampumahaavoiksi. Lisäksi puremien seurauksena voi syntyä haavoja. (Sahi ym. 2007, 71 72.) Ruhjevamma eli kontuusio syntyy ulkoisen iskun tai törmäyksen seurauksena aiheuttaen eriasteista kudosten vaurioitumista. Ruhjevammassa ihonalaiset kudokset painuvat kasaan, ja soluja rikkoontuu. Iskukohdan verisuonet vaurioituvat ja aiheuttavat verenvuotoa kudoksiin. Verenvuodon seurauksena syntyy mustelma, ja kudoksen sisäisen verenvuoto aiheuttaa pahkan. (Saarelma 2008b.) Ulkoisen iskun tai törmäyksen seurauksena voi syntyä myös ruhjehaava, jolloin iho menee rikki, ja vamma alue voi olla rikkinäinen. Ruhjehaavan verenvuoto voi olla niukkaa tai runsasta. Ruhjehaavan yhteydessä on huomioitava mahdollinen kudoksen sisäinen verenvuoto. (Sahi ym. 2007, 72.) Jääkiekossa syntyvät haavat ovat usein pinta, viilto tai ruhjehaavoja. Lääkärille on muistettava näyttää vähäisemmätkin, esimerkiksi luistimen aiheuttamat, viiltohaavat mahdollisten jänne ja hermovammojen varalta. (Väisänen & Lassus 2002, 635.) Aivotärähdys eli kommootio on lievä aivovamma, josta ei jää pysyviä vammoja. Lyhytkestoinen tajunnantason häiriö tai lähimuistin heikkeneminen voivat johtua erilaisista päähän kohdistuneista iskuista. Tajunnantason häiriö vaihtelee äkilli
10 sestä huimauksesta lyhytaikaiseen tajuttomuuteen, joka kestää lievässä aivovammassa enintään puoli tuntia. Pidempi tajuttomuus johtaa usein aivoruhjevammaan. (Saastamoinen & Puurunen 2007, 317.) Aivotärähdystä seuraa usein kova päänsärky, pahoinvointia ja oksentelua, jotka voivat kestää useita vuorokausia. Muita oireita ovat sekavuus, hikoilu, huimaus ja levottomuus. (Sahi ym. 2007, 88.) 3 YLEISIMPIEN JÄÄKIEKKOVAMMOJEN ENSIAPU 3.1 Ensiapu ja ensihoito Äkillisissä tapaturmissa tarvitaan välittömästi ensiapua. Tapahtumapaikalla annettavaa apua kutsutaan ensiavuksi. Ensiaputilanteisiin joutuu yleensä aina maallikko, ja ensiapua annetaan tavallisesti ilman erityisvälineitä. Mahdollisiin ensiaputilanteisiin ennalta varautuneen on tapaturman sattuessa helpompi toimia. (Sahi ym. 2007, 14.) Ensihoidon toteuttavat henkilöt, jotka ovat suorittaneet vaadittavan koulutuksen. Ensihoito tarkoittaa ammattiavun kuljettamista tapahtumapaikalle, avun antamista paikan päällä ja kuljetuksen aikana jatkohoitopaikkaan. Ensihoidon antaminen lakkaa, kun potilas luovutetaan lopulliseen hoitopaikkaan terveyskeskukseen tai sairaalaan. (Kinnunen 2002, 9.) 3.2 Hätäilmoituksen tekeminen Pelaajan loukkaantuessa auttajan tehtävä on tehdä nopeasti tilannearvio tapahtuneesta. Auttajan on arvioitava, riittävätkö omat taidot selviämään tilanteesta vai tarvitaanko ammattiapua. (Sahi ym. 2007, 22.) Välittömästi vamman synnyttyä auttaja tekee nopean tutkimuksen vamman laadusta. Auttajan tulee puhutella loukkaantunutta pelaajaa, kysyä mahdolliset kipualueet, selvittää vammamekanismi ja arvioida vamman vaikeusaste. (Koistinen 2002, 119.) Hätäilmoituksen tekee henkilö, joka on ollut paikan päällä loukkaantumisen sattuessa. Ensiavun antaja tai tilannearvion tekijä osaa parhaiten kuvata, mitä on tapahtunut. Hätäkeskuksessa ammattihenkilö tekee päätöksen tarvitseeko am
11 mattiapua lähettää tapahtumapaikalle vai riittäkö puhelimitse annettu ohjeistus. Ammattihenkilö neuvoo ja opastaa hätäilmoituksen tekijää toimimaan tilanteessa oikein, siihen saakka, kun ammattiapu saapuu paikan päälle, jos se on tarpeellista. (Sahi ym. 2007, 23.) Hätäilmoituksen tekeminen: Soita hätänumeroon 112. Kerro, mitä on tapahtunut. Anna tarkka osoite ja kunta. Vastaa kysymyksiin, kuuntele ohjeita ja älä sulje puhelinta ennen kuin olet saanut luvan. Huolehdi kulkureitti selväksi. Huolehdi tarvittaessa opastuksesta. Pidä puhelin vapaana, koska sinulle voidaan soittaa, lisätietojen saamiseksi. Soita uudelleen hätänumeroon 112, mikäli loukkaantuneen vointi muuttuu äkillisesti. (Suomen Punainen Risti 2009, Sahi ym. 2007, 23.) 3.3 Pehmytkudosvammojen ensiapu Pehmytkudosvammoiksi luokitellaan nyrjähdykset, venähdykset ja revähdykset. Pehmytkudosvammoja syntyy yleisesti raajojen vääntyessä virheasentoon. Nivelside, jänne tai lihasvauriot voivat olla osittaisia tai ne voivat vaurioitua kokonaan, kun nivel menee sijoiltaan. Ensimmäiseksi on aina tärkeä selvittää tapahtumatiedot, vammamekanismi ja energia sekä mahdolliset aiemmat pehmytkudosvammat. (Väisänen & Lassus 2002, 634.) Pehmytkudosvammojen ensiavun ja hoidon tavoitteena on kivun lievittäminen, turvotuksen laskeminen ja liikeratojen palautuminen normaaliksi (Koivula, Marttila & Tanninen 2007, 338). Ensiapuna kaikille pehmytkudosvammoille on KKK eli toimintajärjestyksessä kompressi, kylmä ja kohoasento. Kompressio eli puristus tai paine jatkuu useita tunteja. Paine pyritään saamaan aikaan ensisijaisesti saatavilla olevilla välineillä, kuten painamalla käsin tai käyttämällä painesidettä. Paine vähentää kudosten verenkiertoa ja estää samalla syntyvää turvotusta. (Koistinen 2002, 120.) Kylmä, kuten kylmäpussi tai lumi, vähentää verenvuotoa. Kylmää ei saa laittaa
12 suoraan kosketukseen ihon kanssa, vaan välissä on hyvä olla sidos tai kangas. Raaja tulee asettaa kohoasentoon, jotta sisäinen verenvuoto tyrehtyisi. (Sahi ym. 2007, 91.) Kohoasennon tulisi olla vähintään 45 astetta. Vammautunutta raajaa pidetään kohoasennossa useiden minuuttien ajan, tarvittaessa useita vuorokausia. (Koistinen 2002, 120 122.) Kolmen K:n hoidossa kylmää annetaan jaksoissa, yhtäjaksoisesti korkeintaan puoli tuntia. Kylmäkäsittely voidaan toistaa 1 2 tunnin välein. Kompressiosidosta on hyvä pitää paikallaan koko ajan. Lievissä pehmytkudosvammoissa kolmen K:n hoitoa jatketaan 6 12 tuntia. (Vuorensola 2007, 325.) Loukkaantunut on aina toimitettava jatkohoitoon, jos turvotus ja kipu ei hellitä 1 2 vuorokauden kuluessa tai nivelen toiminta ei ole normaalia eikä jalalla esimerkiksi voi varata ollenkaan. (Sahi ym. 2007, 91.) Nyrjähdyksen ensioireita ovat virheasentoon vääntyneen nivelen aristus, turvotus, kipu ja mustelma vammautuneen nivelen ympäristössä. Vammautuneen alueen tarkkailussa on huomioitava kipu, turvotus sekä ihon väri, eheys, lämpö ja tunto. (Koivula ym. 2007, 338.) Nivelen mennessä kokonaan sijoiltaan kipu on voimakasta, ympäristö turpoaa nopeasti, nivel on selkeästi virheellisessä asennossa eikä raajaa voi käyttää normaalisti. Sijoiltaan mennyttä niveltä ei saa yrittää vetää paikoilleen, vaan loukkaantunut on toimitettava hoitoon tai soitettava paikan päälle ammattiapua. (Sahi ym. 2007, 92 93.) Sijoiltaan mennyt nivel on pyrittävä tukemaan mahdollisimman liikkumattomaksi, siihen asentoon missä se on. Tukemiseen käytetään saatavissa olevia välineitä. Yläraajan tukemisessa voidaan käyttää kolmioliinaa ja alaraajan tukemisessa keppiä tai mailaa. Tukemisessa on kuitenkin huomioitava auttajan taidot ja ammattiavun paikalle saapumisen kesto. (Sahi ym. 2007, 84 86, 93.) Venähdyksen tapahtuessa nivelsiteet venyvät tai osittain repeävät. Venähdykset ovat tapahtumatilanteen mukaisesti erilaisia. Ne voivat vaihdella tilanteen mukaan lievästä vakavaan. Tarkat tapahtumatiedot ovat tärkeitä hoitolinjaa päätettäessä. Venähdyksen tapahtuessa tulee tarkkailla turvotusta, virheasentoa, ihon väriä, varaamiskykyä ja kipua. Pingotus iholla voi johtua luunsirusta, ja sinipunainen väri voi olla merkki verenvuodosta. Paikallinen arkuus ja varaamattomuus voivat viitata murtumaan. Turvotuksen ollessa vähäistä on usein kyse lievästä vammasta. Kolmen K:n hoito on ensisijainen ensiapukeino myös venähdyksen hoidossa. Venähdyksen jatkohoito on mahdollinen reponointi eli vir
13 heasennon korjaaminen, tukisidokset ja nivelen kuntouttaminen. Venähdyksen yhteydessä kolmen K:n hoitoa voidaan jatkaa 1 2 vuorokautta. (Vuorensola 2007, 323 325.) Lihasrepeämiä syntyy ulkoisen väkivallan ja virheellisen lihasliikkeen seurauksena. Raajojen pitkien luiden murtumiin voi myös liittyä osittaisia lihasrepeämiä. (Vuorensola 2007, 325.) Lihasrepeämän hoito määräytyy lihasrepeämän vaikeusasteen mukaan. Nopea ensiapu suojelee lihasta lisävammoilta ja nopeuttaa paranemista. (Peltokallio 2003, 237.) Lihasrepeämän yleisiä oireita ovat kipu, äkillinen paikallinen arkuus lihaksessa ja mustelma, joka usein siirtyy vammakohdan alapuolelle. Lihakseen voi myös ilmestyä kuoppa tai muhkura, jonka repeytynyt lihas on aikaansaanut. (Sahi ym. 2007, 93.) Verenpurkaumat eli mustelmat vaihtelevat lievän ja vakavan vamman välillä. Ensimmäisen ja toisen asteen lihasrepeämissä verenpurkauma kehittyy ihon alle, laajalle alueelle, usein vamman alapuolelle. Lihasten sisäinen verenpurkaus tuntuu aristavana kiinteänä alueena. Tämä on yleistä kolmannen ja neljännen asteen lihasrepeämille. Vamman syntyessä voi lihaksesta kuulua napsahdus. (Vuorensola 2007, 325.) Kuoppa tai muhkura lihaksessa on merkki vähintään toisen asteen lihasrepeämästä. Kivun kovuus ja lihasvoiman menetys kertovat vakavasta vammasta. Hyvän ja oikean ensiavun antaminen vähentää turvotusta ja verenvuotoa, mutta vaikeuttaa kuitenkin vamman vakavuuden arviointia. Lihasrepeämän vakavuusaste varmennetaan ultraäänitutkimuksella jatkohoitopaikassa. (Tukiainen 2004, 187 188.) Lihasrepeämän oikea ensiapu on KKK, jonka jälkeen loukkaantunut on toimitettava aina jatkohoitoon. (Sahi ym. 2007, 93.) 3.4 Murtumien ensiapu Luunmurtumia syntyy ulkoisen energian aiheuttamien iskujen seurauksena. Luunmurtumien yhteydessä erilaiset pehmytkudosvammat ovat yleisiä. (Väisänen & Lassus 2002, 630.) Luunmurtumien oireita ovat paikallinen kipu, turvotus, näkyvä virheasento tai epänormaali liikkuvuus. Haava voi kertoa avomurtumasta. Avomurtuman yhteydessä verenvuotoshokin oireiden mahdollisuus on olemassa. Aina epäiltäessä vakavaa murtumaa on soitettava 112:een ja noudatet
14 tava sieltä saatuja ohjeita sekä odotettava ammattiavun saapumista paikan päälle. (Sahi ym. 2007, 83.) Ensimmäiseksi on aina selvitettävä vammamekanismi ja energia. Vammaalueen liikuttamista tulee välttää. Näkyvä verenvuoto tulee tyrehdyttää, mutta kiinnityssidettä ei saa kiertää kokonaan raajan ympäri. Ammattiavun odottaminen paikan päälle on järkevää, jos kyseessä on lastoitusta vaativa murtuma. (Sahi ym. 2007, 83 84.) Raajalastan tehtävänä on tukea vammautunutta raajaa. Niitä on kahdenlaisia: tukilastoja ja vetolastoja. Vetolastan käyttö edellyttää aina asianmukaista koulutusta. Tyhjiölasta on yleisimmin käytetty tukilasta raajojen murtumissa. Se tukee hyvin, mutta ei aiheuta murtuma alueelle turhaa painetta, koska se voidaan muotoilla raajan mukaiseksi. Yleisesti ottaen raajalastoja ei useinkaan ole saatavilla välittömän ensiavun aikana, ja niiden käyttö edellyttää asianmukaista koulutusta. (Luukkonen 2002, 640.) Tuettaessa vamma aluetta se tulisi tukea mahdollisimman liikkumattomaksi, jos ammattiavun saaminen paikan päälle viivästyy. Auttajan taidot vaikuttavat siihen, mitä kannattaa tehdä. Murtuman tukemiseen voi käyttää tilapäisiä välineitä kuten jääkiekkomailaa ja tukisidoksia. Huomioitava on lisäksi se, että tuki yltää murtuman molemmin puolin nivelen yli. Yläraajan murtumissa tukena voi käyttää kolmio tai kaulaliinaa ja tervettä kättä. Käsi nostetaan koholle liinan avulla tai tuetaan joko liinalla tai terveellä kädellä vartaloon kiinni. Alaraajan murtumaa tuettaessa on huomioitava, missä kohdassa murtuma on. Jos murtuma on jalkaterän tai nilkan alueella, tuen on yllettävä polveen asti. Sääriluun tai polvenseudun murtumissa tuki pitää olla lonkkaan asti. Murtuneen jalan voi myös tukea sitomalla se kiinni terveeseen jalkaan. Kylkiluun murtumatilanteissa on ensimmäiseksi huolehdittava, että loukkaantunut pystyy hengittämään. Tärkeintä on auttaa loukkaantunut sellaiseen asentoon, jossa hänen on helppo hengittää. Kylkiluun murtuman yhteydessä rintakehää voi tukea käsin tai tukisiteellä. (Sahi ym. 2007, 83 88.)
15 3.5 Haavojen ensiapu ja paraneminen Tyypilliset akuutin haavan oireet ovat kipu ja verenvuoto. Verisuoni, hermo tai jännevamma voi aiheuttaa vauriokohtaan jonkinasteisen toimintahäiriön. Haavan ensiavussa on tärkeää hillitä mahdollista verenvuotoa sekä estää lian pääseminen haavaan. (Laato 2004, 45.) Verenvuodon tyrehdyttämiseksi käytetään saatavilla olevia materiaaleja. Tyrehdyttäminen voidaan tehdä painamalla vuotokohtaa sormella, kädellä tai saatavilla olevalla kankaalla. Haava alueen koskettelua paljain käsin tulee välttää, ellei se ole välttämätöntä. Haava alue tulee suojata joko haavasidoksella tai vastaavalla käytettävissä olevalla materiaalilla. Mahdollisuuksien mukaan haava tulee peittää steriilillä sidoksella. Verenvuotokohdan ollessa raajassa kyseinen raaja tuetaan kohoasentoon, jolloin vuoto vähenee verisuoniston paineen laskemisen johdosta. Kohoasennolla on myös kipua ja turvotusta vähentävä vaikutus. (Efam 2006, 32 33; Sahi ym. 2007, 73.) Vierasesineet voidaan yrittää poistaa haavasta. Vierasesineen poistossa on huomioitava, että poistaminen voi aiheuttaa suuremman verenvuodon, sillä pois vetäminen voi vaurioittaa lisää kudoksia. (Väisänen & Lassus 2002, 623, 635.) Pienet pinnalliset haavat voidaan hoitaa paikan päällä, muut haavat vaativat muutaman tunnin kuluessa lääkärin hoitoa. Pienen haavan hoidossa on tärkeää puhdistus ja suojaus. Haavan voi puhdistaa vedellä ja saippualla tai haavanpuhdistusaineella. Verenvuoto tyrehdytetään painamalla haava aluetta tai puristamalla haavan reunoja kiinni toisiinsa. Viiltohaavan sulkemiseen voidaan käyttää perhoslaastaria, haavateippiä tai tavallista laastaria. Haava suojataan tarvittaessa sidetaitoksilla tai siteellä. Haava ja sidokset tulee pitää kuivina. Jos haavassa näkyy muutaman päivän kuluttua tulehduksen merkkejä, tulee hakeutua hoitoon. Tulehtuneen haavan merkkejä ovat punoitus, kuumotus, kipu ja turvotus. Haavan saaneelta tulee tarkistaa, onko hänellä jäykkäkouristusrokotus voimassa. (Efam 2006, 32 35; Sahi ym. 2007, 74 75.) Mahdollisten jänne ja hermovammojen toteamisen ja hoitamisen vuoksi pientenkin viiltohaavojen näyttäminen lääkärille on aiheellista (Väisänen & Lassus 2002, 635). Runsaasti vuotavan haavan ensiavussa on erittäin tärkeää verenvuodon tyrehdyttäminen tai sen mahdollinen vähentyminen. Verenvuodon tyrehdyttämiseen
16 käytetään peruskeinojen lisäksi joko paine tai kiristyssidettä. Painesidoksen käyttö on yleistä, mutta kiristyssidettä käytetään vain erityistapauksissa. Kiristyssiteen käyttötarkoituksia ovat leikkaantunut raaja tai laaja, monesta kohtaa vuotava murskavamma. Murskavamma voi syntyä jääkiekossa yhteentörmäyksen seurauksena, jolloin pelaaja kaatuu laidan vieressä ja toinen pelaaja liukuu luistimet edellä päin laidan vieressä makaavaa pelaajaa. Luistimen osuminen suojattomaan kohtaan voi aiheuttaa ison ruhjevamma. Runsaan verenvuodon yhteydessä on tärkeää asettaa loukkaantunut makuulle ja nostaa vuotava raaja koholle. Runsaasti vuotavat haavat, syvät viiltohaavat ja ruhjehaavat vaativat aina lääkärinhoitoa. (Efam 2006, 32 33; Sahi ym. 2007, 75 77.) Painesidettä käytetään, kun runsaasti vuotavan haavan verenvuotoa ei saada peruskeinoin tyrehtymään. Painesidokseen sitomiseen voidaan käyttää valmiita painesidospakkauksia, sideharsorullia tai muita saatavilla olevia materiaaleja, kuten käsipyyhepaperia, kaulaliinaa tai muuta kangasta. Haavalle asetettavan painon sekä sidoksen tulee olla joustava ja verta imevä. Painesidos sidotaan potilaan ollessa makuulla vuotava raaja koholla. Haava aluetta painetaan koko ajan. Haavalle asetetaan suojasidos, jonka päälle paino asetetaan. Paino kiinnitetään sideharsolla, joustinsiteellä, kolmioliinalla tai huivilla. Paineside ei saa kiristää. Painesidoksen ollessa yläraajan alueella käsi tuetaan painesidoksen sitomisen jälkeen koholle kolmioliinan avulla. Runsaan vuodon tyrehdyttämisessä voi yrittää estää valtimoveren virtausta painamalla kädellä suuria suonia vuotavan raajan tyvikohdasta. Yläraajan vuodossa tyvikohta on kainalokuoppa ja vuodon ollessa alaraajassa tyvikohta nivustaive. (Sahi ym. 2007, 75) Kiristyssiteen käyttö jääkiekkovammojen hoidossa on harvinaista. Eteen voi tulla kuitenkin äärimmäisiä tilanteita, joissa sitä voi joutua käyttämään. Verenvuodon tyrehdyttäminen kiristyssiteellä tapahtuu loukkaantuneen ollessa makuulla. Kiristyssidettä varten tarvitaan vähintään 10 senttimetrin levyinen tarpeeksi pitkä kangas, kuten kaulahuivi, pitkähihainen pelipaita tai ohut takki sekä puu tai muovikapula. Vammakohdan tyvipuolelle asetetaan sidosmateriaali ja siihen tehdään yksinkertainen solmu. Kapula sidotaan solmun päälle kiinni kaksinkertaisella solmulla. Kapulaa kierretään ympäri niin pitkään, että side kiristyy. Otetta ei hellitetä ennen kuin ammattiapu on saapunut paikan päälle. Loukkaantuneen vointia on seurattava koko ajan. Tarvittaessa yhteys uudelleen hätäkes
17 kukseen, jos loukkaantunut esimerkiksi menettää tajuntansa. Hätäkeskuksen ohjeiden mukaan toimitaan ammattiavun saapumiseen saakka. (Sahi ym. 2007, 77.) Haavan paranemiseen vaikuttavia tekijöitä ovat haavatyyppi, haavan koko, sijainti, puhtaus, verenvuodon määrä ja hoidon aloittamisen mennyt aika (Sahi ym. 2007, 72). Haavan paraneminen tapahtuu asteittain kolmessa eri vaiheessa. Vaiheet ovat inflammaatiovaihe eli tulehdusvaihe, proliferaatiovaihe eli uudelleenmuodostumisvaihe ja maturaatiovaihe eli kypsymisvaihe. (Laato 2004, 44 45.) 3.6 Aivotärähdyksen ensiapu ja seuranta Kontaktilajeissa aivovamman riski on suuri. Kypärän käyttö jääkiekossa vähentää huomattavasti aivovammojen vaaraa. (Väisänen, Parkkari, Kuurne & Kannus 2005, 667.) Aivovamma aiheutuu ulkoisen energian vaikutuksesta tai pään lyömisestä johonkin. Vammamekanismit aivoissa ovat monenlaisia. Vauriot vaihtelevat lievistä ohimenevistä toimintahäiriöistä kuolemaan johtaviin verenvuotoihin. (Tenovuo 2008, 1155.) American Acadedemy of Neurology (1997, 582 583) luokittelee aivovammat kolmeen luokkaan: I, II ja III. I luokka tarkoittaa lievää aivovammaan, jossa ei ole tajuttomuutta ja oireet kestävät alle 15 minuuttia. Tämä on kaikkein yleisin tyyppi ja vaikein huomata. II luokka tarkoittaa kohtalaista aivovammaa, jossa ei ole tajuttomuutta, mutta oireet kestävät yli 15 minuuttia. Oireiden kestäessä pidempään kuin tunnin tarvitaan lääketieteellistä tutkimusta. III luokka kertoo vaikeasta aivovammasta, johon liittyy tajuttomuus. Suurin osa jääkiekossa tapahtuvista lievistä aivovammoista on aivotärähdyksiä. Lievistä aivovammoista ei jää pysyviä neurologia oireita. Jääkiekkokaukalossa aivotärähdys voi syntyä suoran päähän kohdistuneen iskun seurauksena, taklauksen seurauksena, jolloin pelaaja lyö päänsä kaukalon laitaan tai kaatumisen seurauksena, jolloin pelaaja lyö päänsä jäähän. (Väisänen ym. 2005, 667.) Aivotärähdykselle tyypillisiä oireita ovat päänsärky, huimaus, pahoinvointi, hetkellinen muistikatko, näköhäiriöt ja mahdollisesti lyhytaikainen tajuttomuus. Ohi
18 meneviä oireita seuraavan 24 tunnin aikana voivat olla korvien soiminen, oksentelu, kaksoiskuvat, univaikeudet, orientaatio ongelmat, epävarmuus, hermostuneisuus, koordinaatiovaikeudet ja keskittymis ja tarkkaavaisuushäiriöt. Oireet vaihtelevat yksilöllisesti. (Väisänen ym. 2005, 667 668.) Lievän aivovamman eli aivotärähdyksen ensiavussa ovat seuranta ja tarkkailu ensiarvoisen tärkeitä. Tajunnantason arvioiminen ja peruselintoiminnoista eli hengityksestä ja verenkierrosta huolehtiminen ovat auttajan ensimmäisiä tehtäviä. (Väisänen ym. 2005, 669.) Seurannassa kiinnitetään huomiota tajuttomuuden asteeseen ja oireiden kestoon. Tajuttomuutta ei voida hoitaa muualla kuin sairaalassa. Pitkäkestoinen tajuttomuus johtaa aina hätäilmoituksen tekemiseen ja ammattiavun kutsumiseen paikan päälle. Lyhytaikainen tajuttomuus edellyttää myös terveyskeskus tai sairaalakäyntiä. (Väisänen & Lassus 2002, 623.) Potilaan ollessa tajuton on ensimmäisenä turvattava hengitys kohottamalla leukaa, jotta ilmatiet ovat avoinna. Jos loukkaantunut on välttämättä siirrettävä, tuetaan siirron aikana selkä ja kaularankaa. Ammattiavun odottaminen paikan päälle on suotavaa. Loukkaantuneen ollessa tajuissaan puhutellaan loukkaantunutta, kysytään kivun paikkaa, tuetaan kaularankaa ja pyydetään liikuttamaan raajoja. Loukkaantuneen kyetessä liikuttamaan raajojaan hänet voidaan siirtää pukuhuoneeseen ja tarkkailla vointia siellä. (Väisänen ym. 2005, 669.) Hätäkeskukseen soittamalla ja hätäilmoituksen tekemällä saa aina tilannekohtaisen ohjeistuksen, kuinka toimia. Hätäkeskuksessa arvioidaan, tarvitseeko ammattiapua lähettää paikalle, vai riittääkö ammattihenkilön puhelimitse antama ohjeistus. (Sahi ym. 2007 22 23.) Aivotärähdyksen saanutta tulee seurata koko ajan vähintään 2 6 tunnin ajan. Loukkaantunutta ei saa jättää yksin, eikä hänelle tulisi antaa suun kautta nesteitä eikä ruokaa. Mikäli tajuttomuutta ei ole ollut ja oireet ovat kestäneet alle 15 minuuttia, eikä 2 6 tunnin kuluessa muita oireita ole ilmennyt, mitään jatkotoimenpiteitä ei tarvita. Oireiden kestäessä yli 15 minuuttia, vaikka tajuttomuutta ei olisikaan, on oireiden lisääntyessä tai voimistuessa 2 6 tunnin aikana hakeuduttava heti terveyskeskukseen tai sairaalaan. Tajuttomuus johtaa suoraan jatkotutkimuksiin joko terveyskeskuksessa tai sairaalassa. (Väisänen ym. 2005, 669.)
19 Aivotärähdyksen saaneen hoito jatkuu kotona, riippumatta siitä onko loukkaantunut käynyt terveyskeskuksessa tai sairaalassa tutkimuksissa. Kotona on oltava koko ajan henkilö seuraavien 24 tunnin ajan. Kotona jatketaan loukkaantuneen voinnin seurantaa, vaikka oireita ei enää olisikaan. Hoitotoimenpiteet kotona ovat lepo, vähintään seuraavaan aamuun saakka, sekä voinnin tarkkailu. Päänsäryn lievittämiseen voidaan käyttää parasetamolia. Aivotärähdyksen saaneen kanssa tulee keskustella vähintään joka neljäs tunti. Loukkaantunut herätetään yöllä kahden tunnin välein, jolloin seurataan, herääkö hän normaalisti, onko hän kunnolla hereillä ja vastaako asiallisesti kysymyksiin. Herätettäessä on kuitenkin huomioitava loukkaantuneen niin sanottu normaali vireystaso yöaikaan. Vireystasoa tulee verrata siihen, mitä se olisi normaalisti, jos herätetään kesken unen. Voimakkaan päänsäryn, huimauksen, levottomuuden, pahoinvoinnin, sekavuuden tai orientaatiovaikeuksien ilmaantuessa on otettava yhteys sairaalaan. (Saastamoinen & Puurunen 2007, 318.) Loukkaantuneen ollessa oireeton kouluun tai työhän voi palata 1 3 vuorokauden kuluttua (Saastamoinen & Puurunen 2007, 318). Urheilusuoritukset ovat aivotärähdyksen jälkeen rajoitettuja. Kun oireet kestävät alle 15 minuuttia, tajuttomuutta ei ole ja oireita ei ilmene seuraavien 2 6 tunnin aikana, ei urheilurajoituksia tarvita. Oireiden kestäessä yli 15 minuuttia, vaikkei tajuttomuutta olisikaan, tilanne aiheuttaa vähintään viikon kestävän tauon kontaktiurheiluun, esimerkiksi maila ja pallopeleihin. Tajuttomuus aiheuttaa aina vähintään kahden viikon tauon kontaktiurheiluun. Palaaminen urheilusuorituksiin tapahtuu asteittain, riippuen aivovamman vaikeusasteesta ja lääkärin suosituksista. (Väisänen ym. 2005, 669 670.) Taulukossa 1 kuvataan harjoittelun aloittaminen aivotärähdyksen jälkeen.
20 Taulukko 1. Harjoittelun aloittaminen aivotärähdyksen jälkeen (Mukaillen Väisänen ym. 2005, 669.) Jääkiekon pelaaja sai aivotärähdyksen, joka aiheutti viikon tauon urheilussa. Palaaminen normaaliin harjoitteluun tapahtuu portaittain. Yksi porras kestää 24 tuntia. Seuraavalle askelmalle siirrytään, kun pelaaja on täysin oireeton edellisellä askelmalla. 1. Viikon tauko kaikessa liikunnassa 2. Kävely tai hölkkä 3. Luisteluharjoitus kaukalossa 4. Jääkiekkoharjoitus ilman kontaktia, esimerkiksi kiertoharjoitus 5. Normaali harjoitus lääkärin tarkastuksen jälkeen 6. Ottelu Aivotärähdyksen saaneen pelaajan palaaminen normaaliin harjoitteluun tapahtuu edellä mainittujen portaiden mukaisesti. Aivotärähdys aiheutti hänelle yhden viikon mittaisen tauon harjoitteluun. Tauon jälkeen hän aloittaa harjoittelun kevyellä kävely tai hölkkäharjoituksella, jonka jälkeen tulee levätä seuraavat 24 tuntia. Jos 24 tunnin aikana ei esiinny oireita, hän voi siirtyä luisteluharjoituksiin. Luisteluharjoituksen jälkeen seurataan taas 24 tuntia oireiden ilmaantumista. Jos oireita ei ole, voidaan jatkaa 24 tunnin jälkeen jääkiekkoharjoitukseen, jossa ei ole kontaktia mukana. Mikäli edelleenkään ei 24 tunnin kuluessa ilmaannu oireita, voidaan siirtyä lääkärin tarkastuksen tai luvan jälkeen normaaliin harjoitteluun. Normaalien harjoitusten jälkeen tulee edelleen 24 tunnin ajan seurata oireiden ilmaantumista. Mikäli oireita ei esiinny, pelaaja pääsee pelaamaan otteluun. Teoriassa viikon tauon jälkeen siirtyminen ottelun pelaamiseen kestää vielä viisi vuorokautta. Mikäli jollakin portaalla ilmaantuu oireita, on aina palattava edelliselle askelmalle. (Väisänen ym. 2005, 669.)