Lilly Korpiola & Hanna Nikkanen ARABIKEVÄT. a v a Y n

ARABIKEVÄT

Lilly Korpiola & Hanna Nikkanen ARABIKEVÄT a v a Y n

Teksti Lilly KorpioJa, Hanna Nikkanen & Avain 2012 Kuvat Hossam el-hamalawy 2012 Typografia ja taitto Anna Kervinen www.avain.net BTJ Finland Oy, Helsinki 2012 Painopaikka Jelgava, Latvia ISBN 978-951-69 2-9 12-8

Sisällys Sisällys 5 1. Esipuhe: Missä olimme silloin 9 YKSI JALKA SUOMESSA, TOINEN LÄHI-IDÄSSÄ 9 TOIMITTAJA BUSSISSA 2. Ensivaikutelmia r 6 HUOLI VILLEISTÄ TOMAATEISTA JA KOLMANSISTA POJISTA 19 KARAAMA! 22 KARAAMAN KEVÄÄSTÄ ISLAMILAISEEN TALVEEN 25 3. Syitä ja seurauksia 3 2 I. HUONO HALLINTO JA KORRUPTIO 33 2. UUDISTUSKYVYTTÖMÄT HALLITUKSET 34 3. SITKEÄT MONARKIAT JA SORTUVAT TASAVALLAT 3 7 4 ARMEIJA KUNINKAANTEKIJÄNÄ 42 5. KAVERIKAPITALISMI JA HORJUVA TALOUS 4 5 6. TURVALLISUUSKONEISTO 7 MEDIALISAATIO JA MODERNISAATIO 50 4. Arabimaiden historiasta 54 IMPERIUMISTA KAPINAAN, KAPINASTA ETUPIIRIJAKOON 56 KAKSI NARRATIIVIA 5 7 5. Käännekohta: Ulos, Mubarak! 6o 6. Matka arabikevääseen 65 TUNISIA 65 ALGERIA 70 EGYPTI 73 JEMEN JA BAHRAIN 79 LIBYA 86 SYYRIA 90 I2 4 7

7. Media 95 AL-JAZEERA JA JOURNALISMIN UUSI EKOSYSTEEMI 96 MEDIASOTAA SATELLIITTIEN VÄLITYKSELLÄ 99 DIGITAALINEN JULKISUUS JA MUUTTUVAT PELISÄÄNNÖT 10 1 SENSUURISTA DIALOGIIN 106 MEDIAMURROKSEN ALKU 107 MEDIASPEKTAAKKELI JA LIIAN NOPEA UUTISKIERTO 109 8. Rottaongelmia 1 13 9. Vuosi internetissä 119 OLEMATON AMINA 125 KANSALAISMEDIA ON IKKUNA SUVUN ULKOPUOLELLE 128 SOSIAALINEN MEDIA JA KOLLEKTIIVISEN KATSEEN VOIMA 129 PIGGIPEDIASTA SIKATEHTAISIIN 134 MUKANA VAI MUUALLA? 139 10. Vallankumouksen naiset 142 KOULUTETUT NAISET: YKSILÖNVAPAUKSIEN PUOLESTA 146 TEHTAIDEN JA SLUMMIEN: LEIVÄN PUOLESTA 152 KAIRON KUULUISIMMAT RINTALIIVIT 156 11. Tulevaisuus 162 PIENIÄ JA SUURIA VALTAPELEJÄ 166 UUSI GEOPOLITIIKKA 170 SODAN KAIKUJA 173 12. Seuraava kevät 179 Arabikevään kuvia 18 1 Lähteet 193

Arabikevään naisille

1 Esipuhe: Missä olimme silloin YKSI JALKA SUOMESSA, TOINEN LÄHI-IDÄSSÄ Lilly Korpiola Palasin pitkän poissaolon jälkeen Suomeen muutama vuosi sitten. Yllätyksekseni juuri kukaan täällä ei tuntunut olevan kiinnostunut Lähi-idän ja arabimaailman tilanteesta. Yliopistolla harvat aiheeseen liittyvät kurssit keräsivät vain kourallisen osanottajia. Koska minulla oli edelleen toinen jalka Lähi-idässä, tiesin mitä alueella tapahtuu ja yritin kertoa luennoilla, että alue on käymässä läpi suurta geopoliittista murrosta, että seuraava merkittävä käänne arabimaissa liittyy vallansiirtoihin seuraavalle sukupolvelle. Shiiojen ja sunnien hegemoniakamppailu tuntui kiinnostavan lähinnä muutamaa toimittajaa, jotka halusivat päivittää tilannetietojaan pari kertaa vuodessa siltä varalta, että Iran nousisi otsikoihin. Arabikevät ei tullut minulle täysin yllätyksenä. Olin valmistellut jo pidemmän aikaa väitöskirjaa poliittisen viestinnän ja median välisestä suhteessa Lähi-idässä. Alueella oli ollut pieniä kansannousuja, sosiaalisessa mediassa keskusteltiin aktiivisesti ja naiset olivat nousseet vastarintaan Mahallassa. Myös sosiaa- 9

ARABI KEVÄT Iisen median merkityksen lisääntyminen poliittisessa viestinnässä ja kansalaisjournalismin voimistuva rooli olivat nähtävissä jo Iranin vuoden 2009 presidentinvaalien yhteydessä. Islamkin oli siirtynyt verkkoon jo vuosia aikaisemmin. Asuin ensimmäistä kertaa Lähi-idässä r98o-luvun puolivälissä opiskellessani Jerusalemissa. Libanonin sodan jälkimainingit pyyhkivät aluetta, joka oli monella tapaa hyvin toisenlainen kuin nykyisin. Egyptissä naiset eivät käyttäneet huntuja ja sekulaari arabinationalismi oli voimissaan. Siinailla bussimatkaa tehtiin hitaasti keikkuen pölyisellä tiellä, kanat mukana hattuhyllyillä. Tunnelmat olivat kuin Arabian Lawrence -elokuvan kullanhohtoisilla hiekkadyyneillä. Yöpymiset Punaisen meren rannalla, kirkkaan tähtitaivaan alla ovat nuoruuteni romanttisimpia seikkailumuistoja. Tuolloin alkunsa saanut viehtymys Lähi-itään on säilynyt. Aina lentokoneesta ulos astuessani tunnen olevani kotona. Mutta nyt tarkastelen aluetta kriittisellä tutkijan katsella. Orientin romantiikka on väistynyt. Olen oppinut ymmärtämään alueen geopolitiikkaa ja kansainvälisten suhteiden kehityskaaria mutta toisaalta saanut mahdollisuuden katsoa alueen poliittista kamppailua myös läheltä, ihmisten arjen tasolta. Alueen konfliktit, kansannousut ja kriisit ovat opettaneet minua kuuntelemaan tarkemmin eri osapuolten ääniä. Joskus hyvinkin ristiriitaiset tarinat täydentävät toisiaan ja ymmärrys tilanteesta löytyy juuri näiden jännitteen keskeltä. Kun kansannousut käynnistyivät Tunisiassa ja Egyptissä, olin kirjoittamassa kirjaa kriisiviestinnästä ja digitaalisen julkisuuden murroksesta Suomen talvipakkasissa. Vietän edelleen Lähiidässä muutaman kuukauden vuodesta, mutta tuon talven ohjelman täyttivät muut työt. Arabikevät siis avautui minulle aluksi media tapahtumana. Tammikuussa 201 r istuin olohuoneessani television äärelle lii- IO

ESI PUHE: MISSÄ OLIMME SILLOIN mautuneena, internet ja kännykkä auki. Ystävät soittelivat, facebookkasivat ja twiittailivat. He kertoivat paikan päältä tunnelmia ja kuulumisiaan, samalla kun minä pujottelin CNN:n, Al-Jazeeran ja BBC:n välillä ja yritin luoda kokonaiskuvaa tapahtumista. Lähi-idässä kriisejä seurataan samalla tavoin. Ihmiset kokoontuvat yhteen television äärelle. Olohuoneissa juodaan kahvia, siemailiaan teetä, kännykät piippaavat, internet on auki ja ystäville soitetaan ja yritetään löytää joku joka on paikan päällä tai lähellä tapahtumapaikkaa. Naapuritkin kutsutaan mukaan ihmettelemään tapahtumien kulkua. Egyptissä mielenosoitukset jatkuivat ja tunnelma tiivistyi. Demokratia-aktivistien ja tavallisten ihmisten innostus oli käsin kosketeltavaa. Häkeltyneen onnelliset ystäväni taistelivat samaa tarinaa r 8 päivää kestäneiden mielenosoitusten jälkeen "Olen koko aikuisikäni odottanut, että tämä hetki koittaa. Nyt Mubarak on syösty vallasta. En voi uskoa sitä todeksi!" Maaliskuussa, kun tapahtumat olivat jo levinneet eri puolille arabimaailmaa, olin yliopistolla puhumassa kansannousuista professori Göte Nymanin järjestämässä 7th floor -luentosarjassa. Tapasin siellä Hannan. Hän oli ensimmäinen suomalainen toimittaja, joka ymmärsi sisältä päin verkkoaktivistien maailmaa ja Lähi-idän demokratiakamppailua. Vihdoin olin tavannut jonkun, jonka kanssa keskustella. Tutkimusmaailma kulkee hitaasti, ja jatkuvassa liikkeessä olevien ilmiöiden vangitseminen on tieteen keinoin vaikeaa. Tieteen kieli on kurinalaista, näkökulmat tarkasti rajattuja ja ilmiöiden tarkastelu vaatii viileää etäisyyttä. En halunnut tehdä arabikeväästä vain tiedettä, vaan halusin kirj oittaa kirjan, jossa ihmiset saavat puhua ja kertoa tarinansa. Olen jäänyt jonnekin Lähi-idän ja lännen väliin. Minulla on aina ikävä elämää sykkivään ja yhteisölliseen Lähi-itään. Siellä mielipiteitä ilmaistaan räväkästi, keskustelua käydään kiivaas- II

ARABIKEVÄT ti ja tunteet saavat näkyä. Toisaalta Suomessa ollessani osaan nauttia asioista, joista ystäväni Lähi-idässä vain unelmoivat: yhteiskunnan toimivuudesta, byrokratian sujuvuudesta ja hyvinvointivaltion helppoudesta. Tänä keväänä arabiankielen kursseille on yliopistolla tunkua ja luentosalit ovat täynnä, kun puhutaan Lähi-itään liittyvistä kysymyksistä. Tarvittiin globaali mediatapahtuma ja sen brändäys "arabikevääksi", ennen kuin ihmisten kiinnostus heräsi. Medialla on valta tehdä asioita näkyväksi. TOIMITTAJA BUSSISSA Hanna Nikkanen Arabikevät otti minut kiinni bussissa Ugandan ja Sudanin rajalla. Oli tammikuun neljästoista ja olin paennut Suomessa elämääni asettunutta kaamosta ja stressiä Afrikkaan, missä minun oli määrä kirjoittaa uuden valtion, Etelä-Sudanin, synnystä. Pitkän sisällissodan runtelemassa Etelä-Sudanissa oli käynnissä kansanäänestys, jonka tiedettiin jo johtavan Sudanin jakautumiseen. Bussini oli täynnä Ugandassa ja Keniassa työskenteleviä eteläsudanilaisia siirtolaisia matkalla vaaliuurnille. Oli käsittämättömän pölyistä, kuoppaista ja kuumaa. Tunisiassa oli juuri tapahtunut vallankumous, ja pian minä kuulisin siitä vierustoveriltani. Sitä ennen olin tuskin huomannut arabikevättä. Kun vihannesmyyjä Mohammed Bouazizi joulukuussa 2010 sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kaupungissa Tunisiassa, - siitä kansannousujen kevään katsottaisin myöhemmin alkaneen - olin liian kiireinen lukeakseni uutisia kunnolla. Kyynisenä muistelin niitä viime vuosien kansannousuja, jotka tukahdutettiin tai jotka onnistuessaankin synnyttivät vain vanhan korruptoituneen harvainvallan masentavia toisintoja: Ukrainaa, Moldovaa, Irania, 12

ESIPUHE: MISSÄ OLIMME SILLOIN Valko-Venäjää. Ajattelin, että lukisin Tunisiaa koskevat uutiset sitten jälkeenpäin, ehtiessäni. Välinpitämättömyyteni katkesi, kun täpötäyden Nairobi-Juha-bussin kuljettaja väänsi radiota kovemmalle ja uutinen lähti kulkemaan penkkiriviltä toiselle kohti takapenkkiä, missä istuin. Tunisian presidentti Zine el-abidine Ben Ali oli paennut Saudi Arabiaan. Uupuneiden matkustavaisten keskuudessa nousi vilkas puheensorina. Yllätyin kanssamatkustajieni reaktiosta. Tunisia on kaukana Etelä-Sudanista niin maantieteellisesti kuin kulttuurisestikin. Miksi tämä uutinen kiinnosti heitä niin? "Jos Ben Ali voi kaatua, voi al-bashirkin kaatua", selitti ikääntyvä mies, jonka nimeä en jostain syystä ole kirjoittanut muistikirjaani. Omar al-bashir on Sudanin presidentti ja yksi pääsyistä Etelä-Sudania viime vuosina koetelleisiin tragedioihin. "Jos al-bashir kaatuu, Etelä-Sudanilla on vihdoin mahdollisuus rauhaan." Matkakumppanini järkeily tuntui mielestäni yltiöpäisen toiveikkaalta, mutta keskustelu jäi mieleeni. Se vihjasi minulle, että aluetta ratkoivat ristiin rastiin erilaisten minulle enimmäkseen tuntemattomien kohtalonyhteyksien herkät langat, joista ymmärtäisin mielelläni enemmän. Olin aikaisemmin tuntenut arabimaailmaa vain sikäli, kun se liittyi Euroopassa käsittelemiini aiheisiin. Olin matkustanut Marokossa kirjoittamassa juttuja Välimeren yli suuntaavasta siirtolaisuudesta ja siihen liittyvästä - joskus hyvinkin raadollisesta -hallitusyhteistyöstä eurooppalaisten ja pohjoisafrikkalaisten maiden välillä. Olin kirjoittanut EU:n kalastuskiintiöistä, asekaupasta ja televalvontabisneksestä, jotka sitoivat hyvinvoivan Suomen talouden Välimeren etelä- ja itäpuolilla elävien ihmisten kohtaloihin. Työni uutistoimittajana oli tietysti täyttänyt pääni alueeseen liittyvällä poliittisella trivialla. Kuten niin moni suo- 1 3

ARABIKEVÄT malainen, olin lomaillut alueella. Se oli kuitenkin pintaa: en tuntenut ymmärtäväni arabimaailmaa yhtään. Nyt tuntui tärkeältä opetella ymmärtämään. Sudanista palattuani huomasin viettäväni tuntikausia Al-Jazeeran äärellä. Koukutuin nopeasti, kuten minulla on tapana. Puuhaillessani kansalaisjournalismin ja -aktivismin parissa olin tutustunut kouralliseen erilaisia arabimaailman oppositiotoimijoita, ja nyt ryhdyin selvittämään, missä he kulkivat. Pian löysin itseni Madridista tapaamasta Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maiden toimittajia seminaarissa, jonka tauoilla kokoonnuimme vakavina ryppäinä kannettavien tietokoneidemme ja älypuhelintemme ääreen seuraamaan uutisia osanottajien kotikaupungeista. Välillä uutiset olivat innostavia, välillä musertavia. Jemeniläinen kollega sai paniikkikohtauksia espanjalaisessa luksushotellissa. Bahrainilaiselle ystävälle järjestettiin piilopaikka Yhdysvalloista, ja Skype-yhteyden avulla hän opetti minulle arabian alkeita, jotta voisimme yhdessä lisätä englanninkielisiä tekstejä Maoamao Helmiaukiolla kuvattuihin protestilauluvideoihin. Keväällä kuljin egyptiläisten aktivistien seurassa ympäri eteläistä Meksikoa, kesää vietinkin jo Kairossa. Sellainenkin tämä vuosi oli: arabikevät oli ennennäkemättömän kansainvälinen tapahtuma alueella, joka oli vuosikymmenten ajan sulkenut monet kansainväliset ilmiöt ulkopuolelleen. Heinäkuussa seurasin Kairon Ta hrir-aukiolla mitä innostavimpia väittelyitä. Telttakylän kaikille avoimet debatit jatkuivat varhaisaamusta myöhään yöhön, kun vastasyntyneen demokratian rakentajat opettelivat käyttämään sananvapauttaan. Se nosti toivoo kyyneleet silmiin. Niitä seurasivat kiukun ja turhautumisen kyyneleet, kun tankit vyöryivät kaduille ja sotilaat ajoivat meidät ulkomaalaiset toimittajat pois paikoista, joihin suunniteltiin yhteenottoja. En enää uskaltanut näyttäytyä tietyissä paikoissa paikallisten ystä- 14

ESIPUHE: MISSÄ OLIMME SILLOIN vieni kanssa, sillä poliisi kovisteli aktivisteja joiden nähtiin liikkuvan ulkomaalaisten seurassa. Toimittajien liikkumavapauden vähetessä uutisvirta Egyptistä ulkomaailmaan tyrehtyi hiljalleen. Koti-Suomessa toimitusten esimiehet kohauttelivat olkapäitään: Egyptin vallankumous oli menneen talven lumia, tuoreemmat uutisaiheet olivat ajaneet sen ohi. Niin suuria kansainvälisiä toiveita herättänyt vallankumous oli luhistumispisteessä, tuttavani Amr oli putkassa ja minä itkin ystäväni Katin olohuoneessa kauniissa Zamalekissa pettymystäni sekä ihmisenä että toimittajana. Arabikevät muutti minua. Suhtaudun nyt kansainväliseen valtapolitiikkaan entistä kyynisemmin ja perinteiseen uutisjournalismiin entistä kriittisemmin. Samaan aikaan huomaan uskovani kansalaisliikkeiden mahdollisuuteen muuttaa maailmaa toiveikkaammin kuin koskaan ennen - kaikesta huolimatta. En olisi koskaan uskaltanut lähteä kirjoittamaan kirjaa näin monimutkaisesta ja vieraasta alueesta, eilen olisi saanut kirjoituskumppanikseni Lillyä. Sattuma heitti hänet eteeni juuri sillä hetkellä, kun Sudanista palattuani päätin oppia ymmärtämään arabimaailmaa. Paremmin ei olisi voinut sattua. 1 5

2 Ensivaikutelmia TAMMI- JA HELMIKUUSSA 2011 Kairon Tahrir-aukiolla kaikui yksi ainoa vaatimus. "Ulos, ulos, Hosni Mubarak!" Niin kauan, kun mielenosoittajilla oli yhteinen vihollinen ja yhteinen tavoite, Egypti vaikutti yhtenäiseltä. Vuosi 2011 oli vastayhteisöllisyyden vuosi. Vuoden haetuin termi Googlen englanninkielisessä hakutuloksissa oli "occupy" yhdistettynä johonkin paikkaan. Näimme eri puolilla maailmaa poikkeuksellisen laajoja kansalaisliikkeitä, jotka ammensivat käyttövoimansa jonkin asian, ilmiön tai ihmisryhmän vastustamisesta. Näin syntyvät joukkoidentiteetit olivat usein väliaikaisia. Ne saivat myös ennennäkemättömän mediahuomion. Time-lehti nosti vuoden 2011 päähenkilöksi tuntemattoman hahmon nimeltä "the protester". Arabikevään tapahtumiin on paikallisia selityksiä, mutta occupy-ilmiö antaa viitteitä jostain ehkä laajemmasta ilmiöstä. Ihmisten turhautuminen ja kansalaisaktivismi ovat saamassa uusia muotoja. Me tapasimme toisemme vuoden 2011 alussa Helsingin yli- 16

ENSIVAIKUTELMIA opiston päärakennuksen kuppilassa. Olimme molemmat turhautuneita suomalaiseen poliittiseen ilmapiiriin, joka tuntui vuosi vuodelta kääntyvän enemmän sisäänpäin. Politiikka etääntyi kansalaisista ja sai aikaan täysin ennustettavissa olleita vastareaktioita, joista kuitenkin yllätyttiin. Yleistä ilmapiiriä ja taloustilanteen kiristymistä mukaillen suomalaiset tiedotusvälineet supistivat ulkomaantoimituksiaan ja kutsuivat ulkomaankirjeenvaihtajia kotiin. Kansainväliset tapahtumat tuntuivat olevan vuosi vuodelta kauempana, ja kotimaistenkin kriisiemme, kuten koulusurmien tai korruptioskandaalien, käsitteleminen näytti olevan vaikeaa niin toimittajille kuin poliitikoille. Vuoden 2011 mullistukset arabimaissa heijastelivat osittain samoja ilmiöitä, joita olimme Suomessa pohtineet: poliittista eliittiä vastustavien kansanliikkeiden nousua, perinteisen median kompurointia ja internetissä syntyvää uudenlaista yhteiskunnallista organisoitumista. Olisiko mahdollista, että tavallinen kansa, aseistettuina vain videokameroilla, älypuhelimilla ja kenties muutamalla katukivellä, onnistuisi käynnistämään Tunisiasta naapurimaihin leviävän demokratisoitumisen dominoefektin? Joko pian saisimme tutustua demokraattiseen arabimaailmaan, jossa nuoret ja naiset saisivat äänensä kuuluviin ja luonnonvarat toisivat vaurautta koko kansalle? Kun päätimme kirjoittaa yhdessä kirjan Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kansannousuista, tajusimme nopeasti, että joutuisimme tekemään rajauksia, muuten kokonaisuus rönsyilisi liian suureksi yhteen kirjaan. Sovimme, että palaisimme aina kahteen kiintopisteeseen, jotka tunsimme hyvin: mediaan ja Egyptiin. Sitten lähdimme matkaan. Matkustimme itsenäisesti, erillämme, molemmat itsellemme kiinnostavia tarinoita jäljittäen. Lilly keskittyi ilmiön ymmärtämiseen mediatutkimuksen ja politiikan näkökulmasta. Hanna teki uutistoimittajan töitä Kairossa, kirjoitti juttuja Egyptin uuden siviilihallituksen rakentamises- 1 7

ARABIKEVÄT ta ja vallankumouksen toisen aallon käynnistymisestä. Matkoillamme tapasimme vanhoja ystäviä ja kuuntelimme heidän ajatuksiaan ilmiöstä, joka lännessä oli nimetty arabikevääksi. Tämä on kirja, joka on syntynyt tutkimustyöstä ja lukuisista keskusteluista, joita olemme käyneet ystävien, tuttavien ja ventovieraiden olohuoneissa ja kahviloissa eri puolilla Lähi-itää. Näiden keskusteluiden myötä me muutuimme. Aloittaessamme kirjan suunnittelun olimme puhuneet tuntikausia demokratiasta, Twitteristä ja Al-jazeerasta - hallittavan kokoisista aiheista. Kun tapasimme reissujemme jälkeen, me molemmat puhuimme tomaattien hinnoista, nuorisotyöttömyydestä, islamistipuolueiden noususta, kaasuputkista, diktaattorien vaimoista ja miljoonasta muusta asiasta. Tarinasta löytyi aina uusia säikeitä, mutta meidän oli valittava omamme. Päätimme siis kirjoittaa kirjan, joka katsoo asioita kahdesta näkökulmasta: ruohonjuuritasolta, ihmisten arjesta käsin, mutta samalla pyrkien hahmottamaan laajempia näköaloja kansainvälisten suhteiden monimutkaisiin verkostoihin ja globaalin mediamaiseman murrokseen. Jälkikäteen ajatellen kävi kai niin, että arabikevään alkaessa koko läntinen yleisö, ja me siinä mukana, lumouduimme kiehtovasta tarinasta, joka lupasi demokratian voittokulkua. Ihastus yhteen narratiiviin jätti hetkeksi varjoonsa kaiken muun, mitä alueella tapahtui: vuosikymmenten aikana rakennetut poliittiset pelit, energiavaroihin liittyvän kilpailun, köyhyyden ja ruokakriisin. Helposti innostuva ja nopeasti uuvahtava länsi rakensi arabikeväästä likinäköisen tulkinnan, joka oli miellyttävä ja helppo sulattaa. Se ei tehnyt oikeutta tapahtumien kompleksisuudelle. Syntyi historiaton, epäpoliittinen ja jopa egosentrinen tarina, jossa oli paljon kaunista idealismia mutta aivan liian vähän kärsivällisyyttä ja syvyyttä. Sen tarjoama kuvaus arabikevään syistä ja seurauksista ei tule selittämään tarinan seuraavia käänteitä. Vuoden 2011 tapahtumat ovat nimittäin olleet arabimais- 18

ENSIVAIKUTELMIA sa seisminen järistys, jossa geopolitiikan mannerlaatat ovat siirtyneet paikoiltaan. Mannerlaattojen välinen jännitys ei ole vieläkään purkautunut kokonaan ja jälkijäristyksiä on varmasti edessäpäin. Mahdollisesti vielä dramaattisempaa on edessä lähivuosina, jos Iranin tilanteeseen ei löydetä rauhanomaista ratkaisua. Tärkein monista lännessä liian vähälle huomiolle jääneistä asioista oli hyvin yksinkertainen. Huolimatta alueen valtavista luonnonrikkauksista ja inhimillisistä voimavaroista arabimaat ovat jääneet monilla yhteiskunnan osa-alueilla kehityksestä jälkeen. Jopa puolet väestöstä elää köyhyydessä, vain alle kahdella dollarilla päivässä. Alueen tavallisten ihmisten arjen täyttää taistelu jokapäiväisestä leivästä. HUOLI VILLEISTÄ TOMAATEISTA JA KOLMANSISTA POJI STA Jokapäiväinen leipä ei ole vain symbolinen ilmaisu esimerkiksi Egyptissä, jossa 40 miljoonaa ihmistä elää köyhyysrajan alapuolella. Miten käy, jos nämä ihmiset järjestäytyvät toden teolla? Miten heidän elämänsä kehittyy maassa, josta ulkomaiset sijoittajat ja turistit ovat paenneet? Mistä tulee vilja, jos sen tuontia ei voida taata ja valtio ei kykene enää subventoimaan kansalaisten peruselintarvikkeita? Egyptissä ihmiset jonottavat valtion subventoimaa leipää. Monet elävät suurkaupunkien laidoilla todellisissa slummeissa. Sosiaaliturvan puute tekee elämästä epävarmaa ja kärjistää kriisien vaikutusta kaikkein köyhimpien ihmisten elämässä. Valtio on kyvytön tarjoamaan riittävän toimeentulon edellytyksiä tavallisille ihmisille. Samalla aidatuilla, vartioiduilla ja eristetyillä luksusasuinalueilla elää ihmisiä aivan toisenlaisessa todellisuudessa. 1 9

ARABIKEVÄT Keväällä 2011 Kairossa puhuttiin villeistä tomaateista. To maatit kuuluvat Välimeren alueen peruselintarvikkeisiin, eikä kunnollista kotiruokaa synny ilman niitä. Juuri arabikevään kynnyksellä tomaattien hinnat sahasivat niin ylös, että kilo maksoi korkeimmillaan työläisen kuukauden palkan verran. Arabimaiden kansalaiset vaativat rakenteellisia muutoksia, jotka vaikuttavat selvästi myös arkeen. Muutospaineeseen vastaaminen ei ole helppoa tilanteessa, jossa öljyvarat ovat ehtymässä ja maailmantalous sukeltaa jälleen uuteen kriisiin. Työttömyys ja hintojen nousu painavat tavallisten ihmisten arkea. Paitsi tomaateista, kodeissa ja kaduilla kannettiin huolta siitä, mistä perheiden kolmannet ja neljännet pojat löytäisivät paikkansa. Villinä rehottavan nuorisotyöttömyyden vuoksi monessa pöydässä oli aivan liian monta elätettävää. Väestön mediaani-ikä Suomi 4 2,3 Bahrain 3 0,4 Tunisia 29,7 Libanon 29,4 Israel 29,3 Koko maailma 28,4 Algeria 27,1 Marokko 26,5 Kuwait 26,4 Libya 24,2 Egypti 24,o Oman 23,9 Jordania 21,8 Saudi-Arabia 21,6 Syyria 21,5 Irak 20,6 Sudan 1 9,3 Palestiina Gaza 1 7, 5 Länsiranta 20,9 Jemen 16,4 Ajattele väestöpyramidia. Sen pohjakerros edustaa vauvoja, huipulla ovat kaikista vanhimmat kansalaiset. Väliin mahdumme me kaikki. Suomen pyramidi ei erityisesti muistuta kolmiota: siinä on se!- 20

ENSIVAIKUTELMIA keä möykky suurten ikäluokkien kohdalla, ja se kapenee selvästi vasta verrattain lähellä huippuaan. Me elämme vanhoiksi ja teemme vähän lapsia. Oikein köyhän maan, esimerkiksi Afganistanin, pyramidi näyttää säännöllisemmältä. Se on kolmio, jonka kyljet ovat notkahtaneet sisäänpäin. Afganistanissa synnytetään paljon lapsia, mutta kuolo myös korjaa paljon kansalaisia, kaikenikäisiä. Mediaanisuomalainen - se kansalainen, jonka ylä- ja alapuolella pyramidissa on yhtä paljon ihmisiä - onkin 4 2-vuotias, tukevasti varhaiskeski-iässä. Koko maailmassa vastaava mediaani-ikä on 28. Afganistanin luku on alhainen, vain 18 vuotta. Mutta mitä on tapahtunut Libyan pyramidille? Se lähtee nousemaan juurestaan aivan tavanomaisesti, mutta paisuu teini-ikäisten ikäluokissa niin, että kuvio muistuttaa lähinnä ortodoksikirkon sipulikattoa. Egyptin pyramidi: sama juttu. Näissä maissa on hankittu ahkerasti lapsia 1 9 80- ja 1 990-luvuilla. Siitä syntyy niin kutsuttu nuorisopullistuma. Nuorisopullistuma on yksi väestötieteen viime vuosikymmenten hittiteorioista. Yhteiskunta, jossa on suhteettoman paljon nuoria miehiä, on teorian mukaan alttiimpi sodille, terrorismille ja mellakoille. Gunnar Heinsohn kuvaa tilannetta "kolmansien ja neljänsien poikien" ongelmaksi: suurperheiden nuorempien poikien on vaikea löytää paikkaansa sukupolvien ketjusta, saati elantoa kovasti kilpailluilla työmarkkinoilla. Turhautuminen mahdottomaan kilpailuasetelmaan saa heidät hakemaan ikiomaa toimintaympäristöä uskonnosta, jengeistä tai poliittisista ääriliikkeistä. Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä nuorisopullistuma on ilmiselvä. Va in Saharan eteläpuolisessa Afrikassa pullistuma on vielä suurempi. Nuorisopullistuma ei yksin selitä yhteiskunnan epävakautta. Ihmiskunnan historiassa väestöpyramidit ovat tyypillisesti näyttäneet samalta kuin esimerkiksi Jemenissä nykyään: korkea kuolleisuus on pitänyt huolta siitä, että suurin osa kansasta on ollut alle kolmikymppistä. Se ei ole automaattisesti johtanut väkivaltaan. Suomen väestöpyramidissa näkyi selvä nuorisopullistuma viimeksi 1 9 60-luvun lopulla, kun suuret ikäluokat aikuistuivat. Se mullisti maamme poliittista elämää, mutta ei johtanut väkivaltaan. 21

ARABIKEVÄT Mutta kun nuorisopullistuma yhdistyy korruptioon, työttömyyteen ja jähmettyneisiin, epäedustaviin valtarakenteisiin, yhteiskunta istuu ruutitynnyrin päällä. Egyptin ja Libyan kaltaiset maat ovat täynnä "kolmansia ja neljänsiä poikia", joilla on vaikeuksia aikuistua ympäristönsä silmissä. Aikuisen miehen rooli ja sen kautta ansaittava täysivaltainen yhteisön jäsenyys vaatisi työpaikan, asunnon ja puolison hankkimista. Niiden sijaan tarjolla on satunnaisia hanttihommia ja elämää äidin helmoissa. Samaan aikaan hyvät työpaikat menevät niille ikätovereille, joiden perheillä on sopivia kontakteja tai varaa maksaa lahjuksia. KARAAMA! Viranomaisten mielivaltainen toiminta on aivan oma lukunsa arabikevään tarinassa. Virkamiesten vaatimat lahjukset ja poliisiväkivalta olivat vuosikymmenten ajan synkentäneet ihmisten arkitodellisuutta. Jostain syystä kamelin selkä katkesi nyt. "Kun lähdet hoitamaan käytännön asioita ja törmäät korruptioon, tiedät, että tulet aina häviämään. Koet olevasi heikko ja menetät itsekunnioituksesi", kuvaa egyptiläinen liikemies Ahmed Elba elämää ilman karaamaa, kunniaa. "Tiedät, että et koskaan tule saamaan oikeutta." Omanarvontuntoa ja kunniaa merkitsevä sana "karaama" on keskeinen käsite arabikulttuurissa. Käsitys kunniasta, yhteisön tuomasta suojasta, arvokkuudesta ja yhteisöllisen vuorovaikutuksen kirj oittamattomista säännöistä, jotka säätelevät sosiaalisia suhteita, on vastakohta länsimaiselle käsitykselle siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. Sen vastakohta on kunniattomuus, "ihaana". Koska kunnia on niin tärkeää, arabikulttuurissa on voitu pitää kansa hiljaa nöyryyttämällä. Poliisiväkivalta on pitänyt kan- 22

ENSIVAIKUTELMIA saa alistettuna mm. kidutuksen ja raiskausten avulla. Kukaan ei halua kertoa joutuneensa raiskatuksi - silloin menettäisi kunnian yhteisönsä ja perheensä silmissä. Ihminen, jonka on pakko toistuvasti alistua epäoikeudenmukaisuuteen, ei lopulta kunnioita edes itseään. Karaama toistuu keskusteluissa siitä, miksi kansa kävi yhtä aikaa kapinaan niin monessa arabimaassa. Jos kunniantunto oli saanutkin ihmiset pitkään vaikenemaan kohtaamistaan nöyryytyksistä, se myös lopulta heitti bensaa tyytymättömyyden liekkeihin. Yhteiskunnalliset olosuhteet olivat jo kauan evänneet kansalta oikeuden elää kunniakasta elämää. Se kasvatti padottua katkeruutta, jota ei sopinut näyttää ulospäin - kunnes lopulta yhteisön mitta täyttyi. Arabikeväässä oli epäilemättä kysymys yhdenlaisesta kriittisen massan saavuttamisesta. Joulukuun 17. päivänä 2010 tunisialainen torikauppias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen kotikaupungissaan Sidi Bouzidissa protestina kokemaansa poliisien ja hallinnon mielivaltaa vastaan. "Poikani sytytti itsensä tuleen karaaman tähden", Mohamedin äiti Menobia kertoi. "Karaama on tärkeämpää kuin leipä", jatkoi Mohamedin sisko Basma. "Karaama" ja "ihaana" ovat hankalasti kieleltä toiselle kääntyviä termejä, ja tulkintamme niistä kääntyvät herkästi liian jäykiksi. Läntiset tarkkailijat tapaavat selittää "kunnian kulttuurilla" ja sen vastin parilla, "häpeäkulttuurilla", yhtä ja toista. Erityisen usein termejä käytetään kuvaamaan arabinaisten kehnoa asemaa ja siihen liittyviä moraalikäsityksiä. Tahririn aukiolla ihmiset huusivat vapautta, "hurriya". Vapauteen liittyy myös karaama, omanarvontunto ja itsekunnioitus. Se ei ole vapautta säännöistä tai laittomuutta, vaan pikemminkin oikeutta elää täysivaltaisen, vastuuta kantavan aikuisen elämää. 23

ARABIKEVÄT "Arabikevät" on läntinen termi, jota käytetään arabimaissa ani harvoin. Siellä yleisempi termi on karaama-vallankumous. Bouazizin kuolemasta tuli vedenjakaja. Ihmiset totesivat saaneensa tarpeekseen pelossa ja itsekunnioituksen puutteessa elämisestä. Kunnian puute, joka oli pakottanut kansan vaikenemaan kokemistaan nöyryytyksistä, muuttui kunnian palauttamisen janoksi. Miksi kansan mitta sitten täyttyi juuri nyt? Tarvittiin oikea hetki, momentum, historiallinen taitekohta, jossa monet asiat kohtasivat. Egyptissä ja Libyassa oli käynnissä selkeä vaihe, jossa vallansiirtoa johtajan perilliselle oli jo odotettu. Joissakin maissa muiden antama esimerkki innosti ja rohkaisi lähtemään kaduille. Median ja globaalin verkostoyhteiskunnan merkitys oli sekin kiistämätön. Muutamissa maissa myös ulkovallat asettuivat tukemaan kansannousuja. Arabimaiden yhteiskunnissa syvärakenteet muuttuvat hyvin hitaasti, vaikka pintataso näyttää modernisoituvan. Samalla kun teknologian kehitys vie yhteiskuntaa eteenpäin, voi se joiltain osiltaan taantua. Hyvä esimerkki tästä on naisten asema, jota arabikevään tapahtumat näyttäisivät kohentaneen vain aavistuksen jos lainkaan. Toisaalta lehdistön- ja sananvapaus on selvästi lisääntymässä suurimmassa osassa aluetta, ja poliittisia prosesseja siivittää Egyptin ja Tunisian kaltaisissa suurimmat mullistukset kokeneissa maissa ennen näkemätön julkinen kuohunta. Paljon porua, vähän villoja, voisi joku sanoa: vilkkaasta keskustelusta on vielä pitkä matka varsinaiseen demokraattiseen päätöksentekoon ja uudistusten toteuttamiseen. Vielä ei kuitenkaan kannata hätiköidä. Vuosi tarjoaa aivan liian lyhyen perspektiivin arvioida minkään merkittävän historiallisen tapahtuman lopullisia seurauksia. Korkeintaan se antaa mahdollisuuden pysähtyä hetkeksi ja katsoa, mihin olemme tulleet. Juuri nyt, keväänä arabikevään jälkeen, huomiota ansaitsee ainakin islam. 24

ENSIVAIKUTELMIA KARAAMAN KEVÄÄSTÄ ISLAMILAISEEN TALVEEN Arabikevät toi Egyptiin ja Tunisiaan vaalit. Vaalit toivat islamilaisen talven. Islamistien vaalivoitot ovat ensimmäinen välitön seuraus arabikevään tapahtumista, joskin monelle myös odottamaton. Vallankumous tuntuu syövän lapsensa myös arabimaissa. Kovan työn tehneet sekulaarit demokratia-aktivistit jäivät vaaleissa häviölle Muslimiveljeskunnan ja salafistien voittaessaan vaalit selvästi. "Kun ihmisten luottamus instituutioihin, poliisiin, valtioon ja oikeuslaitokseen on hävinnyt, silloin kansa etsii turvaa uskonnosta", toteaa turkkilaistaustainen tutkija ja demokratia-aktivisti ltir Akdogan. Uskonnon ja politiikan suhde ei ole arabimaissa ennenkään ollut täysin mutkaton, vaikka nimellisesti niitä on pyritty pitämään erossa toisistaan jo pitkään sekulaarin poliittisen arabinationalistisen aatteen voimin. Arabinationalismi perustuu ajatukseen kaikkien arabien yhteisestä perinnöstä, johon on katsottu kuuluvan muun muassa yhteinen historia, kulttuuri, kirjallisuus ja kieli, mutta uskontoa ei ole hyväksytty poliittisen identiteetin pääelementiksi. Nyt nämä painotukset ovat muuttumassa, ja keskeisenä osana uutta poliittista kudelmaa on perinteinen uskonto. Se, että tämä on monimutkaista, ei ole uusi asia. Edward Said esitti jo vuonna 1978 julkaistussa klassikkoteoksessaan Orientalismi, että länsi käyttänyt itäistä maailmaa "toiseuden" tuottamiseen ja näin rakentanut omaa identiteettiään. Orientti on lännen tavoin idea, jolla on oma historiansa, sanastonsa ja kuvastonsa. Teoksen vuonna 2003 julkaistun laitoksen esipuheessa Said sanoo, että lännellä on edelleen perustavanlaatuisia vaikeuksia ymmärtää Lähi-idän tilannetta, islamia ja arabeja. Tunisia on ensimmäinen arabikevään kumouksellisista maista, jossa käytiin demokraattiset vaalit. Lokakuun 2011 vaaleissa isla-

ARABIKEVÄT mistinen Ennahda-puolue otti selkeän vaalivoiton. Se sai vaaleissa 41 prosenttia äänistä ja 90 paikkaa perustuslakia säätävään kokoukseen, jossa toimii yhteensä 217 edustajaa. Toiseksi eniten ääniä saanut vasemmistolainen CPR-puolue sai 30 paikkaa ja kolmanneksi tullut Ettakatol 21 paikkaa. Vaalitulos aiheutti mellakointia eri puolilla Tunisiaa. Sidi Bouzidin kaupungissa parituhatta vaalitulokseen tyytymätöntä nuorta marssi Ennahda-puolueen toimistolle, ja he sytyttivät muun muassa pormestarin kanslian tuleen. Va alit saivat poikkeuksellisen kansainvälisen huomion. Tunisiassa oli 6oo kansainvälistä vaalitarkkailijaa ja noin tuhat toimittajaa sekä lukematon määrä bloggaajia eri maista. Islamilaiset puolueet nousivat myös Egyptin vaalien ylivoimaisiksi voittajiksi. Muslimiveljeskunnan Vapaus- ja oikeuspuolue sai vaalien kolmen kierroksen jälkeen noin 45 prosenttia parlamenttipaikoista. Muslimiveljeskuntaa jyrkempi salafistinen Nour-puolue otti yllättäen 22 prosenttia paikoista. Liberaali rintama sai 16 prosenttia, ja syrjäytettyä Hosni Mubarakia lähellä olevat ryhmät korjasivat vain viisi prosenttia paikoista. Presidentti Hosni Mubarakin aikana Muslimiveljeskunta ja konservatiivisemmat salafistit eivät saaneet osallistua politiikkaan. Muslimiveljeskunnan jäsenet pääsivät kuitenkin parlamenttiin itsenäisinä ehdokkaina tai muiden ryhmien listojen kautta; salafistit toimivat ainoastaan maan alla. Sekä Muslimiveljeskunta että salafistit olivat kuitenkin vallankumouksen jälkeen ketteriä ja organisoituivat nopeasti puolueiksi. Kaupunkien koulutetut liberaalit, joilla oli ollut keskeinen rooli kumouksessa ja jotka usein kutsuvat itseään "tahririlaisiksi", eivät olleet yhtä valmiita luomaan uusia puoluerakenteita kaadettujen tilalle. Mubarak oli pönkittänyt omaa valtaansa vetoamalla islamistiterrorismin uhkaan. Väitteillä maassa lymyävistä al-qaida-soluista oli ollut helppo perustella poliisin laajoja valtuuksia ja

ENSIVAIKUTELMIA poikkeustilalain jatkamista. Strategiaan kuului jopa lavastettuja terrori-iskuja, joista syytettiin islamistiryhmiä. Pelote toimi jonkin aikaa, mutta kun Mubarakin valta romahti, monien egyptiläisten sympatia siirtyi kertaheitolla islamistien puolelle. Vastaava terrorismilla pelottelun strategia on ollut käytössä tavalla tai toisella lähes kaikissa alueen maissa. Arabimaissa monet pelkäävät Muslimiveljeskunnan uskonnollisuutta, koska sen yhtenä tavoitteena on muodostaa EU:ta muistuttava islamilainen kalifaatti, joka ulottuu Espanjasta Indonesiaan ja jossa lainkäyttö perustuisi sariaan. Kalifaatti on saanut vahvaa kannatusta, koska sen yhteiskunnallisena päämääränä on arabimaiden vitsauksena olleen köyhyyden ja korruption poiskitkeminen. Liike vastustaa sen kaltaista terrorismia, jollaista vaikkapa al-qaida harjoittaa, mutta hyväksyy väkivallan, jos se on suunnattu esimerkiksi miehittäjiä vastaan. Salafistien Nour-puolue (valo) perustettiin vasta kansannousun jälkeen, mutta vaalien alla se oli ehtinyt avata jo satoja toimistoja eri puolille Egyptiä Qatarin ja Saudi-Arabian antaman rahoituksen turvin. Nourin tavoitteena on Saudi-Arabian mallin mukaisesti asettaa islamilainen saria-laki Egyptin lainsäädännön pohjaksi. Maan lehdistössä uskonoppineet keskustelevatkin jo kiivaasti siitä, riittääkö naisille hijab-huntu, vai olisiko koko pään peittävä niqab parempi. Joitakin vuosikymmeniä sitten maaliistuneet egyptiläisnaiset kulkivat yleensä paljain päin. "Samana päivänä kun kansannousut käynnistyivät, salafistisaarnaajat nousivat maan alta esiin", kairolainen Randa El Ashri ihmetteli keväällä 2011. "Se oli hämmentävää, koska emme tienneet maassa olevan niin paljon salafisteja. Heitä oli vainottu ankarasti koko Mubarakin hallituskauden ajan." Hyvin toimeentuleva, liberaali ja demokratiaan uskova Randa myöntää järkyttyneensä huomatessaan salafistien määrän. 27

ARABIKEVÄT Hän ei ole huolessaan ainoa. "Myös kahdeksan miljoonan koptivähemmistö ja liberaali älymystö ovat odottavalla kannalla". Islaminuskoa kohtaan tunnettu luottamus on nyt siirtynyt islamilaisiin puolueisiin. Se on haaste uudistuvissa poliittisissa järjestelmissä toimiville puolueille: miten ne käyttävät niille osoitettua luottamusta ja onko niillä halua aitoon demokratiakehitykseen? Kaikkein kriittisimmän äänet pelkäävät Iranin vallankumouksen toistuvan. Se alkoi sekulaarina, mutta päätyi pappisvaltaan. Arabimaissa ei ole sosiaaliturvajärjestelmiä. Perhe ja suku ovat sosiaalinen verkko, joka tukee arjessa ja auttaa hädän hetkellä. Kun suvun resurssit eivät enää riitä, ovat islamistiset järjestöt ottaneet merkittävän roolin sosiaalisten palveluiden tuottajina. Muslimiveljeskunta on tehnyt perustamisestaan 1920-luvulla asti merkittävää sosiaalityötä köyhimpien keskuudessa eri puolella Lähi-itää. Se on perustanut sairaaloita ja kouluja sekä ruokkinut köyhiä. Järjestöt saavat rahoitusta muun muassa alueen öljyrikkaista maista. Joillain järjestöillä on siten omat sidosryhmänsä ja intressinsä, jotka ruokkivat niiden motivaatiota. Ihmisten auttamisen rinnalla tehdään myös dawah-työtä, joka on islamiin kutsumista, lähetystyötä. Paitsi sosiaaliturvaa, islam tarjoaa uskottavan kollektiivisen maailmanselityksen ja tukee olemassa olevia yhteisöllisiä rakenteita. Sekulaari demokratia kannustaa enemmän yksilöllisyyteen. Yksilölliset valinnat ovat haastavia vahvasti yhteisöllisissä kulttuureissa, joissa perhe- ja sukusiteet ohjaavat arvoja ja valintoja. "Olin juuri äänestämässä ensimmäistä kertaa elämässäni vapaissa vaaleissa", Randa kertoo innoissaan joulukuussa 2011. "Se oli todella voimakas kokemus. Joissain vaalipiireissä ihmiset jonottivat kokonaisen päivän päästäkseen äänestämään." Kaksi viikkoa vaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen Randan ääni ei ole enää innokas. Kuten moni muu egyptiläinen, hän

ENSIVAIKUTELMIA toivoo parasta ja pelkää samalla pahinta. Randa on pettynyt siihen, että kansannousun käynnistäneet liberaalit demokraatit saivat vain kymmenen prosenttia äänistä. "Jos väistämätön todella tapahtuu ja Egypti ajautuu islamistien valtaan, en voi kuvitella asuvani täällä. Monet pelkäävät, että tästä tulee seuraava Saudi-Arabia tai Iran. En oikeastaan usko, että asiat menevät niin pitkälle, mutta ei sitä ikinä tiedä." Egyptissä on paljon lukutaidottomia. Parlamenttivaalien äänestyssysteemissä otettiin käyttöön ehdokkaille arvotut kuvalliset tunnukset, joiden avulla myös lukutaidottomat saattoivat tunnistaa ehdokkaansa. Kitara, pyramidi, kaktus, tehosekoitin, pölynimuri ja sateenvarjo - siinä tunnuksia, joita ehdokkaat saivat vaalitunnuksiksi nimen ja numeron rinnalle. Kairossa työskentelevä taloudenhoitaja Bahiti lähti äänestämään ja halusi tukea puoluetta, joka sallii naisten työssäkäynnin kodin ulkopuolella. Hänellä on suuri perhe elätettävänä. Köyhyys tekee elämästä turvatonta ja perheessä on paljon lapsia. Hän kysyi neuvoa lukutaitoiselta ystävältä: mitä puoluetta pitäisi äänestää? "Liberaalipuolueen tunnus on silmä", ystävä vastasi. "Jos haluat varmasti vaikuttaa naisten työssäkäyntioikeuteen, äänestä vain sitä puoluetta jolla on silmän kuva, älä muita." Se riitti, ja Bahiti pääsi täyttämään kansalaisvelvollisuutensa. Autokraattien vallan alla varttuneet ihmiset eivät välttämättä tunne ehdokkaiden poliittisia kantoja sen tarkemmin kuin Bahitikaan. Suurin osa äänestää ystävien neuvojen mukaan tai suvun ohjeiden perusteella. Joskus äänestyspäätökseen vaikuttaa sekin, kuka ehdokkaista tarjoaa vaikka äänestysjonossa kilon lihaa tai setelin palkaksi oikeasta äänestä. Arabimaissa äänten ostamisella on pitkät perinteet. Eräs syy islamismin vahvaan nousuun on lupaus paremmasta tulevaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Useissa arabimaissa 29

ARABIKEVÄT maaseudun köyhä ja kouluttamaton väestönosa on jäänyt vielä huonompaan asemaan kuin kaupungeissa asuvat. Islamistisen puolueen poliittinen narratiivi perustuu lupaukseen "me emme etsi omaa etuamme, me työskentelemme yhteisen hyvän eteen". Autokraatteihin ja korruptioon tuskastuneille kansalaisille tämä on suuri lupaus. "Ei ole yllättävää, että Muslimiveljeskunta ja Islamistit menestyivät näin hyvin Tunisian, Marokon, Egyptin ja Libyan vaaleissa", toteaa professori Fawaz Gerges London School of Economicsista. "Se on seurausta siitä, että islamistit ovat tehneet suuria investointeja politiikkaan, sosiaalihuoltoon ja yhteiskuntaan viimeisten 40 vuoden ajan." Nyt on monellakin tavalla takaisinmaksun aika. Kansannousujen myötä monien arabimaiden kansalaiset saivat mahdollisuuden palkita ja rangaista poliitikkojaan sekä ottaa samalla kantaa yhteiskunnan kehitykseen. Toisissa maissa tuosta mahdollisuudesta vielä kamppaillaan. Vuoden 201 I aikana metaforat, joilla muutoksista puhumme, vaihdettiin dominonappuloista mannerlaatoiksi. Jos matkamme arabikevääseen opettivat meille jotain, niin ainakin sen, että kansanjoukkojen liikevoima töytäisi Pohjois-Afrikassa ja Lähiidässä liikkeelle niin suuria muutoksia, että pöly ei tule laskeutumaan vuosun. 3 0

ENSIVAIKUTELMIA Kuka on kukin SALAFISMI on konservatiivinen suoni-islamilainen liike, joka tulkitsee Koraania kirjaimellisesti ja pitää esikuvinaan kolmea ensimmäistä muslimisuku polvea. Sen nimi tuleekin sanasta "salaf", esi-isät. Egyptissä salafistien Nour-puolue menestyi vallankumouksen jälkeisissä parlamenttivaaleissa. Menestystä pidettiin kansan protestina politiikan elitismille ja korruptiolle: salafistien koettiin tulevan köyhän kansan parista. WAHHABISMI on ääri-konservatiivinen suoniliike ja Saudi-Arabian virallinen uskonsuuntaus, joka on valmis hyväksymään voimakkaat ja tiukat keinot yhteiskunnan muuttamiseksi opin mukaiseksi. Wahhabismia voidaan pitää myös salafismin tiettynä suuntauksena. Termillä viitataan joskus myös Saudi-Arabian tapaan tukea konservatiivisia liikkeitä muissa maissa. MUSLIMIVELJESKUNTA on laaja, kansainvälinen, 70 maassa toimiva liike, joka pyrkii Koraanin ja sunnan, profeetan elämäntavasta polveutuvan perinteen, nostamiseen yhteiskunnallisen elämän peruskiveksi. Joissakin maissa veljeskunta on järjestäytynyt poliittiseksi puolueeksi: Gazassa ja Länsirannalla toimii Hamas, Egyptissä taas Vapaus- ja oikeuspuolue. Muslimiveljeskunta korostaa järjestelmän muuttamista sisältäpäin, hitaasti, ilman uskonsotaa. 3 1

3 Syitä ja seurauksia KUN ARABIKEVÄÄN KANSANNOUSUT alkoivat, alueen ulkopuolella asiaan reagoitiin pääsääntöisesti kahdella tavalla. Yleisempi reaktio oli yllätys: vallankumoukset tulivat täysin odottamatta. Jopa moni aluetta hyvin tunteva tarkkailija oli aivan hiljattain lausunut ääneen, että merkittäviä kansanliikkeitä ei alueella tule syntymään. Paikalliset mielenosoitukset, lakot ja levottomuudet eivät tulleet näkyviksi sensuurin vuoksi. Se, mikä ei näy mediassa ei ole olennaista. Toinen reaktio oli päinvastainen. Miksi kansannousut käynnistyivät vasta nyt? Syitä laajalle tyytymättömyydelle oli niin monia, että kansan olisi voinut kuvitella lähteneen kaduille jo vuosia aikaisemmin. Tässä luvussa käymme läpi seitsemän keskeistä, alueen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen liittyvää syytä, jotka johtivat arabikevään kansannousuihin. Tässä vaiheessa, ensimmäisen kansannousuvuoden jälkeen, tapahtumien tulkinta on luonnollisesti vielä kesken: vastausta siihen, tullaanko pitkäaikaiset epäoikeudenmukaisuudet korjaamaan ja syntyykö aito demokratia, joudutaan odottamaan vielä kauan. 32

SYITÄ JA SEURAUKSIA I. HUONO HALLINTO JA KORRUPTIO Jos haluat rahaa, tarvitset työpaikan. Jos haluat työpaikan, tarvitset vaikutusvaltaisen Suosittelijan järjestelmän sisältä. Jos haluat vaikutusvaltaisen suojelijan, joudut maksamaan hänelle sievoisen summan rahaa. Arabikevään syntysijoilla Tunisiassa arjen korruptio oli yksi tärkeimmistä syistä ihmisten tyytymättömyydelle. Kun pulitat voitelurahaa ihmiselle, joka voi kenties avata tien työpaikkaan, tiedät, että myös suojelijasi joutuu maksamaan asemastaan jollekin vielä vaikutusvaltaisemmalle henkilölle, ja niin edelleen. Lopulta sadattuhannet rahavirrat yhtyvät ja valuvat jonkun 1ompakkoon aivan pyramidin huipulla - luultavasti presidentin langon. Työnhaku massatyöttömyyden keskellä oli yksi niistä tilanteista, joissa tavallisen tunisialaisen kokemus kansantalouden alamäestä kohtasi kokemuksen vallanpitäjien läpikotaisesta korruptiosta sekä tunteen perinpohjaisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Arabimaiden ongelmana on ollut itse valtio. Valtion tärkein tehtävä olisi taata kansan turvallisuus ja tasa-arvoisuus lain edessä. Arabimaiden valtioiden hallinnollinen, oikeudellinen ja taloudellinen järjestelmä ei ole kyennyt alkuunkaan takaamaan kansalaisille tasavertaisia mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen elämään ja turvata toimeentulonsa. Kaikissa arabikevään kansannousujen maissa on ollut alistava, korruptoitu ja suljettu hallinto, joka ei ole herättänyt kansalaisissa luottamusta. Valtion virkamiehet ovat olleet alipalkattuja. Asioiden sujuva hoitaminen byrokratian rattaissa on vaatinut voitelurahaa tai lisäpalkkiota virkamiehille. Lukuisten paperien leimaaminen, virastoissa jonottaminen, uudelleen leimaaminen ja uudelleen janottaminen ovat arjessa rasittavia asioita. Suomessa, jossa kaikki sujuu henkilötunnuksen antamalla, on vai- 33

ARABIKEVÄT keaa kuvitella, millaista on elää byrokratian rattaissa ja kokea voimattomuutta siitä, että pientenkin asioiden hoitaminen vaatii aikaa, edestakaisin juoksemista ja viranomaisten kyykyttämisen sietoa tai sitten yksinkertaisesti tukun rahaa, hyvät suhteet sekä suosittelijan. Arabikevät on tehnyt korruption entistä näkyvämmäksi. Tunisia putosi korruptiota tutkivan Transparency International -järjestön tilastoissa sijalta 59 sijalle 7 3. Egypti oli sijalla 1 12. Jemen ja Libya jakoivat vuonna 2010 sijan q6, mutta putosivat sijoille 164 ja 168. Suomi on maailman vähiten korruptoituneita maita, ja täällä erityisesti arabimaille tyypillinen arkea jäytävä, nöyryyttävä korruptio on käytännössä vieras ilmiö. Siksi sen vaikutusta kansan mielialaan voi olla täältä käsin vaikea ymmärtää. 2. UUDISTUSKYVYTTÖMÄT HALLITUKSET Toinen keskeinen syy arabikevään tapahtumiin on ollut hallitusten uudistuskyvyttömyys sekä tasavalloissa että monarkioissa. Ne ovat nojanneet perinteiseen tapaan hallita kansaa. Mubarak ei kyennyt avaamaan poliittista systeemiä oman sisäpiirinsä ulkopuolelle, eivätkä siihen kyenneet monet muutkaan pitkään hallinneet arabijohtajat. "Puhun tänään teille, kansakunnan lapset..." tai "puhun teille kuin isä lapsilleen" -näin aloitti 30 vuotta Egyptiä hallinnut Mubarak televisiopuheensa vielä silloinkin, kun vallankumous alkoi näyttää väistämättömältä. Niin Syyrian Bashar al-assad ja Libyan Muammar Gaddafi kuin Egyptin Hosni Mubarak pitivät sitkeästi kiinni oikeudestaan sanella kainostelematta, mikä oli kansalle parasta. Tuhansia vuosia jatkunut patriarkaalinen kulttuuri on tehnyt hallitsijoista kansan isiä. He tietävät itseoikeutetusti, mikä on suure!- 3 4

SYITÄ JA SEURAUKSIA Ie perheelle parhaaksi ja miten maata pitää johtaa. Lisäksi heillä on ollut vahva sotilaskoulutus ja sankarillisen kansanarmeijan tuki sanojensa vakuutena. Egyptin lisäksi Algeriassa, Tunisiassa, Jemenissä ja Libyassa autoritääriset johtajat kontrolloivat sosiaalista, poliittista ja taloudellista järjestelmää vuosikausia. Näissä autokraattisissa, sisäpiirin eliitin hallitsemissa maissa miljoonat nuoret - lähes 70 prosenttia arabimaiden kansalaisista on alle 30-vuotiaita -ovat jääneet sosiaalisen järjestelmän ulkopuolelle. Autokraattisia poliittisia järjestelmiä on ollut muuallakin, esimerkiksi Singaporessa, mutta ne ovat kyenneet jakamaan vaurautta myös nuorille kansalaisille ja takaamaan heille koulutuksen ja sen myötä mahdollisuuden päästä eteenpäin elämässä. Samalla kun kansan sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet ovat kurj istuneet, on eliitti saanut nauttia rikkaudesta ja etuoikeuksista. Arabimaissa on elänyt tuhannen ja yhden yön tarinoita muistuttava satumaisen vauras, paljon matkusteleva ja seurapiirielämään panostava hallitsijoiden sukulaisten muodostama joutilas luokka, joka saa tulonsa suoraan valtiolle kuuluvista luonnonvaroista tai etuoikeuksien kautta saaduilla liiketoimilla. Arkinen todellisuus on karumpi. Alueella elävistä ihmisistä 40-49 prosenttia eli r 50 miljoonaa elää köyhyysrajan alapuolella, käytännössä vailla mahdollisuutta koulutukseen tai parempaan elämään. Itsekin eräänlaisessa kuplassa eläneet hallitsijat eivät ole ymmärtäneet, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen ulkopuolelle jääneet laajat kansanjoukot ovat potentiaalisesti vaikuttava demografinen voima. Joidenkin arvioiden mukaan seuraavan ro vuoden aikana alueella voi olla jopa roo miljoonaa nuorta vailla töitä. Alueen työmarkkinoille tulee arviolta vuosittain ainakin kolme miljoona työtöntä nuorta lisää. Hetki, jolloin marginalisoidut nuoret muuttuvat hankalasti hallittavaksi poliitti- 35

ARABIKEVÄT seksi voimaksi, on väistämätön. Heillä on kanavat auki muualle maailmaan ja he eivät välttämättä alistu siihen todellisuuteen, jota heille tarjotaan. Kruununperimysjärjestyksessä ohitettu Jordanian prinssi El Hassan bin Talal on puhunut asiasta avoimesti. Hän on painottanut jo vuosia pluralistisen Lähi-idän tärkeyttä, sitä, että "ihmisillä on oikeus elää, toimia ja tehdä työtä vapaudessa ja omanarvontunnon säilyttäen". Oxfordissa koulutuksen saanut Rooman klubin entinen johtaja edustaa arabimaiden intellektuelleja, jotka ovat nähneet jo pitkään alueella kehittyvät uhkakuvat. Hän kritisoi alueen politiikkaa kahdenväliseksi toiminnaksi, jossa ei ole sijaa yhteisille visioille eikä avoimelle keskustelulle. Va ikka arabimonarkiat ovat hyvin konservatiivisia, ne haluavat kasvattaa kilpailukykyään ja modernisoitua. Saudi-Arabia on panostanut strategisesti inhimilliseen pääomaan. Maa investoi vuonna 201 r kuusi miljardia dollaria 250 ooo opiskelijan ja heidän perheenjäsentensä ulkomaisiin stipendeihin ja korkeakouluopintoihin. Myös Muammar Gaddafin poika Saif al Islam opiskeli maineikkaassa London School of Economicsissa. Hänen väitöskirjansa aihe oli "Kansalaisyhteiskunnan rooli demokratisoinnissa". Libyan kansannousun alettua paljastui, että väitöskirj a oli maksettu tilaustyö ja että Saif al-islamin järjestö oli tehnyt yliopistolle suuria rahalahjoituksia. Eurooppalaisissa ja yhdysvaltalaisissa huippukorkeakouluissa on öljymonarkioiden kansalaisia opiskelemassa ja viemässä tieteellistä osaamista sekä länsimaista retoriikkaa takaisin omiin maihinsa. Modernisaatio kohdistuu inhimilliseen pääoman ja osaamisen kasvattamiseen sekä teknologian levittämiseen, mutta ei yhteiskuntajärjestykseen. Modernisaatio ei tarkoita arabimaissa välttämättä demokraattista kehitystä. Saudi-Arabiassa prinssi Nayef bin Abdulaziz, jota pidetään uudistuksia vastustavana ja turvallisuuteen pa-

SYITÄ JA SEURAUKSIA nostavana, valittiin kuninkaan seuraajaksi ja uudistusintoisempi prinssi Talal jätettiin sivuun. Lähi-idässä on hallitsemisen perinne, joka on mahdollistanut länsimaisesta näkökulmasta katsottuna epädemokraattisten ja autoritääristen hallitsijoiden vallan. Arabimaailmassa perhe, klaani ja heimo ovat olleet keskeisiä kulttuuria ja kollektiivista identiteettiä määritteleviä tekijöitä. Hallitsijoilta on odotettu vahvaa johtajuutta ja perhejärjestyksen säilyttämistä, minkä vuoksi satojen ja joskus tuhansien vuosien perinteen murtaminen ja uudistaminen tuntuu mahdottomalta. 3 SITKEÄT MONARKIAT JA SORTUVAT TASAVALLAT Arabivaltioista kahdeksan on hallitusmuodoltaan monarkioita. Bahrain, Jordania, Saudi-Arabia ja Marokko ovat vastustaneet sitkeästi kansannousuja. Arabimaiden kansannousuissa ei yhdenkään kuninkaan, emiirin eikä sulttaanin asema ole vielä ollut uhattuna. Sen sijaan sekulaarit autokraatit Egyptissä, Jemenissä, Libyassa ja Tunisiassa ovat havainneet valtaistuintensa heiluvan. Syyriassa tilanne on pitkittynyt jo vuoden verran. Mikä tekee juuri monarkioista kestäviä? "Vastustajia ei pidä pitää teltan ulkopuolella, ne pitää tuoda sisälle telttaan. Tämä on monarkistisen hallitsemisen kauneus. Me löydämme aina tavat, joilla sovitella erimielisyydet", sanoo Bahraioin kuningas Hamad ibn Isa Al Khalifa. Bahrain on perustuslaillinen monarkia. Kuningas Khalifa on ollut maan ylin hallitsija vuodesta 2002. Kuninkaan sunnimuslimeihin kuuluvan suvun jäsenet pitävät hallussaan merkittäviä poliittisia ja sotilaallisia virkoja, ja maassa on ollut pitkään jännitteitä vähemmistönä olevien sunnien ja shiiaopposition välillä. Kevään 2011 levottomuudet kukistettiin poikkeuksellisen kovin ottein, mutta oppositio ei missään vaiheessa vaatinut monarkian 37