3 1. Työryhmän tehtävä ja työskentely Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli teki 20.11.1996 piispainkokoukselle aloitteen piispainkokouksen aseman ja tehtävien määrittelemiseksi. Aloitteessa todettiin, että kirkon keskushallinnon uudistamisen jälkeen piispainkokouksen ja kirkkohallituksen tehtävät lankeavat osittain päällekkäin. Tästä syystä toimivaltasuhteet kaipaavat selkeyttämistä. Aloitteessa esitettiin harkittavaksi mahdollisuutta kehittää piispainkokouksesta piispojen päätös ja neuvotteluelin. Yleensä luterilaisten kirkkojen piispainkokousten jäsenet ovat kaikki piispoja. Aloitteen mukaan kirkko tarvitsee episkopaatista koostuvan elimen opillisten kysymysten selvittämistä ja päättämistä varten. Piispainkokous asetti 12.2.1997 (19 ) työryhmän, jonka tehtäväksi annettiin 1. kartoittaa piispainkokouksen asemaan, tehtäviin ja kokoonpanoon liittyvät periaatteelliset kysymykset, 2. selvittää ajankohtaiset piispainkokouksen toimintaan liittyvät ongelmat, jotka edellyttävät välittömiä toimenpiteitä ja 3. tehdä piispainkokoukselle ehdotuksensa tarvittavista jatkotoimenpiteistä. Piispainkokous nimesi työryhmän puheenjohtajaksi piispa Erik Vikströmin sekä jäseniksi piispa Eero Huovisen, asessori Jaakko Ripatin sekä kirkkoneuvos Heikki Mäke
4 läisen. Työryhmä kutsui sihteerikseen pääsihteeri Ilkka Kantolan. Hänen siirryttyään piispaksi sihteerin tehtäviä on hoitanut piispainkokouksen sihteeri Kalervo Salo. Työryhmän asettamisen yhteydessä helmikuussa 1997 piispainkokous edellytti, että työ sopeutetaan meneillä olevaan hiippakuntahallinnon kehittämishankkeeseen. Hiippakuntien työn kehittämiseksi perustettu hiippakuntahallintokomitea on päivännyt mietintönsä 20.1.1998 (Sarja A 1998:1). Siinä pyritään sekä hallinnon keventämiseen että hiippakuntien itsenäisen aseman turvaamiseen (vrt. s. 69 71). Mietintö ei kajoa syvemmin hiippakuntien yhteistyökysymyksiin ja toteaa, että piispainkokouksen asema ja tehtävät piispojen ja hiippakuntien yhdysorganisaationa vaatii erikseen selvittämistä (s. 84). Sittemmin kirkkohallituksessa on kirkolliskokouksen toimeksiannosta virkamiestyönä valmisteltu kirkolliskokoukselle esitys hiippakuntahallinnon kehittämiseksi (Kirkkohallituksen esitys nro 1/2001), josta piispainkokous on antanut kirkolliskokoukselle lausuntonsa 12.2.2002 (piispainkokouksen lausunto nro 2/2002 kirkolliskokoukselle). Hiippakuntahallinnon uudistaminen osoittautui hankalaksi toteuttaa. Päätösten aikaansaaminen kesti odotettua kauemmin. Työryhmänkin työ keskeytyi, sillä ei ollut mielekästä esittää ehdotusta jatkotoimenpiteiksi ennen kuin voitiin hahmottaa, aiheuttaako hiippakuntahallinnon uudistaminen muutostarpeita myös piispainkokouksen toimintaan.
5 Kirkolliskokous päätti syksyllä 2002 hiippakuntien hallinnon uudistamisesta. Hiippakuntakokouksen korvaa hiippakuntaneuvosto (14 maallikkoa sekä 7 pappia) ja tuomiokapitulin kokoonpano muuttuu (piispa, tuomiorovasti, kaksi pappisasessoria, lakimiesasessori, hiippakuntadekaani ja yksi maallikkojäsen). Uudistus astuu voimaan 1.1.2004, mikäli eduskunta hyväksyy kirkkolain muutoksen. Piispainkokouksen tehtäviä ja toimenkuvia pohdittaessa on siten otettava huomioon uudistuva hiippakuntahallinto. Kirkossa pohditaan edelleen virkakysymystä. Vuonna 2000 kirkolliskokouksen asettaman virkarakennekomitean ehdotusten toteuttaminen, muodossa tai toisessa, vaikuttaisi piispainkokouksen käytännön työhön ja tehtäviin. Tämä kehitys loisi myös uuden tehtäväkentän tuomiokapitulien yhteistyölle, jonka hoitaminen on yksi nykyisen piispainkokouksen keskeisistä tehtävistä. Työryhmä on selvitystyössään hyödyntänyt sekä piispainkokouksen istunnoissa että epävirallisissa neuvotteluissa käytyjä keskusteluja. Niissä ovat tulleet monipuolisesti esiin piispainkokouksen kokoonpanon ja tehtävien kannalta keskeiset kysymykset. Alkuperäisen aloitteen käsittelyn yhteydessä piispainkokous kävi aihepiiristä perusteellisen keskustelun (11. 12.2. 1997 6 ja 19 ). Tätä kokousta varten piispainkokouksen valmistusvaliokunta oli laatinut laajahkon valmistelumuistion, jota on voitu hyödyntää tässäkin mietinnössä. Keskustelua jatkettiin piispojen neuvotteluissa maaliskuussa 1997 (lyhyesti) ja maaliskuussa 1998 (perusteellisemmin), sekä sittemmin piispainkokouksen iltakoulussa Porvoon piispantalossa 13.9.
6 1999. Viimeksi mainitusta neuvottelusta työryhmä sai käyttöönsä sihteerin laatiman keskustelumuistion. Työryhmä laati kevään 2002 piispojen neuvottelua varten eri ratkaisumahdollisuuksia esittelevän version, jonka pohjalta lopullinen ratkaisuehdotus on hahmoteltu. Ratkaisua käsiteltiin myös kirkkoneuvosten ja piispojen yhteisessä neuvottelussa 10.2.2003. Työryhmä haastatteli työnsä alussa silloista arkkipiispaa John Vikströmiä (22.8.1997) sekä piispainkokouksen sihteeriä Hannu Juntusta (10.10.1997). Aloitteen tekijöihin kuuluva piispa Paavo Kortekangas antoi haastattelun sijasta kirjallisen lausuntonsa työryhmän käyttöön (15.8.1997). Tämän lisäksi työryhmän jäsen Heikki Mäkeläinen selvitti hiippakuntahallintoa eräissä kirkoissa ja antoi työryhmän käyttöön raporttinsa Englannin anglikaanisesta kirkosta. Silloinen sihteeri Ilkka Kantola selvitti kollegiaalisuuden käsitettä ja työryhmä tutustui Ruotsin ja Norjan kirkkojen piispainkokouksiin. 2. Piispainkokouksen tähänastinen kehitys 2.1 Piispainkokouksen synty ja kehitys (1898 1943) Suomen evankelis luterilaisen kirkon keskushallinnon kehittäminen alkoi vuoden 1869 jälkeen, jolloin kirkkolaki tu
7 li voimaan ja kirkolliskokous aloitti toimintansa. Kirkollinen hallinto jäi aluksi piispojen ja tuomiokapitulien sekä eräissä asioissa senaatin kirkollisasiain toimituskunnan huoleksi. Vuodesta 1892 alkaen pidettiin muutamia kertoja vuodessa piispojen kokouksia, joissa alusta alkaen oli mukana tuomiokapitulien muita pappisjäseniä ja usein myös senaatin kirkollisasiain toimituskunnan päällikkö. Vuosina 1900 1907 kokousta nimitettiin Tuomiokapitulien kokoukseksi. Tässä vaiheessa nämä kokoontumiset olivat siis epävirallisia eivätkä pohjautuneet kirkkolakiin. Aloite kirkon oman keskushallinnon luomiseksi tehtiin vuonna 1890 piispa Gustaf Johanssonin johtamassa Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksessa. Kirkolliskokoukselle tehdyssä aloitteessa kannettiin huolta kahdesta eri asiasta: kirkolliskokousten kokoontumisten välillä tapahtuvasta kirkon yhteisestä toiminnasta ja eri hiippakuntahallitusten keskinäisestä yhteydenpidosta. Kuopion kokous ehdotti viraston perustamista, joka ylimpänä elimenä valvoisi koko kirkon oloja ja hoitaisi kirkon yhteisiä asioita. Tämän lisäksi tuomiokapitulien jäsenten tulisi pitää kokouksia. Tämä varmistaisi koko kirkossa riittävän yhdenmukaisuuden tietyissä keskeisissä toiminnoissa (esimerkiksi pastoraalitutkinnon vaatimukset, vaaliehdotukset ja kirkon kirjojen pitäminen). Vuoden 1893 kirkolliskokouksen yleinen valmistusvaliokunta piti viraston perustamista liiaksi kirkon perinteestä poikkeavana. Silti se suhtautui myönteisesti eri tuomiokapitulien välisiin epävirallisiin neuvotteluihin, joita jo toteutet
8 tiin. Yleinen valmistusvaliokunta ehdotti aloitteen raukeamista. Kirkolliskokouksen käymässä keskustelussa professori Hermanson ehdotti, että kirkkolakivaliokunta laatisi seuraavaa kirkolliskokousta varten ehdotuksen kirkkolain muutokseksi. Hermansonin ehdotuksen mukaan piispainkokouksen tulisi vuosittain kokoontua 1. keskustelemaan hiippakuntien hoitoa koskevista kysymyksistä, 2. keskustelemaan ja päättämään kirkolliskokousten vaatimista valmistavista toimenpiteistä, 3. ryhtymään niihin toimeenpanotoimiin, joihin kirkolliskokousten päätökset antavat aihetta ja 4. käsitellä muita mahdollisia piispainkokoukselle jätettäviä asioita tuomiokapitulien asemaa millään tavoin järkyttämättä. Hermansonin ehdotus tuli hyväksytyksi äänin 42 35. Seuraava kirkolliskokous hyväksyi piispainkokouksen perustamista tarkoittavan kirkkolain muutoksen 29.9.1898 (liite 1). Pelko hierarkismin kasvusta oli lieventynyt edelliseen kokoukseen verrattuna. Päätöksen mukaisesti piispat ja kustakin tuomiokapitulista valittu asessori kokoontuvat arkkipiispan kutsusta vuosittain piispainkokoukseen. Säädökset vahvistettiin asetuksella 19.10.1908. Ensimmäinen kirkkolain uuden säännöksen mukainen virallinen piispainkokous
9 pidettiin 2.11.1908 Turun tuomiokapitulin istuntohuoneessa. Piispainkokouksen tehtävät muodostuivat kahdesta asiakokonaisuudesta. Toisaalta sen tuli valmistella kirkolliskokousta, hoitaa sen talousasioita ja toimeenpanna päätöksiä. Ensimmäisen virallisen piispainkokouksen asialistalla oli mm. ehdotus kuudennen yleisen kirkolliskokouksen työjärjestykseksi. Toisaalta piispainkokouksen tehtävänä oli neuvotella hiippakunnan hallintoa ja hoitoa koskevista asioista. Piispainkokous perustettiin sekä hiippakuntien yhteistyötä organisoivaksi että kirkolliskokouksen hallinnollisia ja kokousteknisiä kysymyksiä valmistelevaksi elimeksi. Päätös merkitsi halua suojella tuomiokapitulien ja piispan itsenäisyyttä. Toisaalta kirkolliskokous torjui kirkon yhteisiä asioita hoitavan erillisen viraston perustamisen. Piispainkokous käsitteli kysymystä omasta toimivallastaan kokouksessaan 20.1.1911 (6 ). Tässä yhteydessä todettiin, ettei piispainkokouksella ole tuomiokapitulien yläpuolella olevaa valtaa. Se ei voi tehdä tuomiokapitulia tai piispaa sitovaa päätöstä näiden toimivaltaan kuuluvissa asioissa. Silti piispainkokous voi lähettää tuomiokapituleille suosituksia ja lausua toivomuksia. Vähitellen piispainkokoukselle annetut kirkolliskokouksen valmistelu ja täytäntöönpanotehtävät lisääntyivät tuntuvasti. Samoin työtä lisäsivät erilaisten lausuntojen laadinta sekä kirkolliskokousten välillä kokoontuneet toimikunnat, komiteat ja työryhmät. Vuonna 1925 piispainkokous sai vi
10 rallisestikin tehtäväkseen huolehtia kirkon viisivuotiskertomuksen toimittamisen kirkolliskokousta varten. Keskustelu kirkon keskushallinnon organisoinnista vauhdittui 1900 luvun alussa. Tähän vaikuttivat negatiiviset kokemukset sortokauden aikana kirkon läheisestä riippuvuudesta ortodoksiseen hallitsijaan. Voimassa olevan lain vastaiset käskyt aiheuttivat ristiriitatilanteita ja useat uudistukset jäivät toteutumatta hallitsijan jätettyä ne vahvistamatta. Huolta aiheutti myös sosialistisen työväenliikkeen kritiikki kirkkoa kohtaan sekä papiston itseoikeutetun aseman lakkaaminen valtiopäiväsäätynä. Vuoden 1918 kirkolliskokous sai käsiteltäväkseen kaksi kilpailevaa aloitetta keskushallintoelimen perustamiseksi. Uno Paunun johdolla kokoontunut komitea ehdotti tuomiokapitulin yläpuolella olevan koko kirkkoa käsittävän hallintoelimen perustamista. Se perisi valtion hallinnolle, senaatille ja kirkollistoimituskunnalle, kuuluneita kirkollisia tehtäviä. Kilpailevan esityksen mukaan kirkon yhteinen hallintoelin tulisi kehittää jo olemassa olevan piispainkokouksen pohjalta laajentamalla sen jäsenistöä soveltuvilla pappis ja maallikkojäsenillä. Tätä vaihtoehtoa kannattivat mm. piispa O. I. Colliander, piispa J. R. Koskimies, professori Jaakko Gummerus ja tuomiorovasti J. A. Mannermaa. Näkemystä perusteltiin kirkon yhteisen talouden hoidon ja hengellisen työn yhtenäisyyden tarpeilla. Keskustelu kirkon keskushallinnon kehittämisestä jatkui 1920 30 luvuilla. Tuolloin suunniteltiin tuomiokapitulien yläpuolella olevaa virastoa, jolla olisi kirkollinen hallinto
11 ja tuomiovalta. Tätä ratkaisua ajoi mm. Lauri Ingman. Ratkaisua vastustettiin, koska kirkon keskusviraston epäiltiin tuovan kirkon hallintoon sen olemukselle vieraan konsistoriaalisen elementin. Toisaalta esitettiin piispainkokouksen muodostamista kirkon keskushallintoelimeksi. Tällä linjalla oli mm. Jaakko Gummerus, jonka mielestä kirkon keskusjohto olisi muodostettava piispainkokouksesta laajentamalla sen kokoonpanoa ja valtuuksia. Tällainen "lisätty kirkkohallitus" johtaisi kirkon hengellistä toimintaa, kun taas kirkkohallitus hoitaisi kirkon "ulkonaisia" asioita. Vaikka Ingmanin ajama linja sai vuoden 1923 kirkolliskokouksen lopullisessa äänestyksessä selkeän enemmistön (69 19), päätös jäi tässä vaiheessa toteutumatta. Kirkon omassa piirissä ratkaisu viraston perustamisesta merkitsi varautumista tilanteeseen, jolloin uskonnonvapauslain astuttua voimaan vuonna 1922 merkittävä osa kansasta eroaisi kirkosta. Pelätty kehitys ei toteutunut. Toisaalta valtiovalta katsoi, että sillä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia kustantaa kirkon keskushallintoa. Kirkon keskusrahaston perustaminen vuoden 1942 alusta merkitsi ensimmäistä toteutunutta askelta kirkon keskushallinnon organisoimiseksi. Tällöin nähtiin tarpeelliseksi hoitaa keskitetysti tiettyjä kokonaiskirkon taloudellisia kysymyksiä. Tähän vaikutti mm. siirtoseurakuntien taloudellisten kysymysten järjestäminen. Keskusrahasto sai tulonsa seurakunnilta ja sen varoja voitiin käyttää taloudellisesti heikossa asemassa olevien seurakuntien tukemiseen. Hallinnollisesti keskusrahasto oli piispainkokouksen alainen, mutta sen tärkeimmät päätökset jäivät opetusministeriön ja
12 valtioneuvoston vahvistettaviksi. Keskustelu kirkkohallituksen perustamisesta virisi uudelleen Uno Paunun johtaman kirkkolakikomitean vuonna 1942 julkaiseman mietinnön pohjalta. Vuoden 1943 kirkolliskokous päätti jättää kiistellyn kysymyksen kirkkohallituksesta tätä tarkoitusta varten perustetun kirkkohallitusvaliokunnan valmisteltavaksi. Sen jäsenistöön kuului sekä kirkkohallituksen perustamista ajanutta suuntausta edustavia että sitä arvostelevia. Valiokunta päätyi ehdottamaan kirkon yleisten taloudellisten asioiden hoitoa varten kirkkohallitusta, jonka vastuulla olisi jo perustettu kirkon keskusrahasto sekä tuolloin suunnitteilla ollut kirkon eläkelaitos. Valiokunta ehdotti myös kirkon hengellisen johtoelimen, arkkipiispan johdolla vähintään kerran vuodessa kokoontuvan laajennetun piispainkokouksen perustamista. Sen tehtävänä oli käsitellä laissa säädettyä ja vapaata hengellistä työtä sekä tärkeitä taloutta ja kirkon hallintoa käsitteleviä kysymyksiä. Kirkkohallituksella olisi joissain asioissa itsenäistä päätäntävaltaa, mutta se olisi myös laajennetun piispainkokouksen valmisteleva ja sille esityksiä tekevä sekä päätöksiä toimeenpaneva toimielin. Laajennettu piispainkokous myös valitsisi kirkkohallituksen jäsenet. Kirkolliskokous hyväksyi ehdotuksen äänin 87 19.
13 2.2 Kirkolliskokous, piispainkokous ja kirkkohallitus (1944 ) Seuraavassa luonnehdinnassa kirkon keskushallinnon kehityksestä käytetään Eino Murtorinteen (Viisi vuosikymmentä kirkon keskushallintoa. Kirkon keskushallinnon synty ja kehitys vuoteen 1994. Kirkkohallitus 1997) jaotusta: Kaksijakoisen kirkon keskushallinnon toiminta 1944 1973, Kirkolliskokouspainotteisen keskushallinnon toiminta 1974 1993 sekä Keskitetty keskushallinto vuoden 1994 alusta. Kaksijakoisen keskushallinnon kausi (1944 1973) alkoi, kun laajennettu piispainkokous (ensimmäinen kokous 17.5.1944) ja kirkkohallitus aloittivat toimintansa vuonna 1944. Laajennetun piispainkokouksen muodostivat piispainkokouksen (piispat, kenttäpiispa ja yksi asessori kustakin hiippakunnasta) ja kirkkohallituksen jäsenet sekä kaksi kirkolliskokouksen valitsemaa maallikkoa jokaisesta hiippakunnasta. Sen jäsenillä, piispainkokouksella ja kirkkohallituksella oli aloiteoikeus. Laajennetun piispainkokouksen merkittävät saavutukset liittyivät yleiskirkollisen toiminnan ja uusien työmuotojen käynnistämiseen. Joulukuussa 1945 se perusti Suomen kirkon seurakuntaopiston säätiön (SKSK), asetti kristillisen nuorisotyön neuvottelukunnan ja komitean valmistelemaan kirkon diakoniatyön koordinointia. Vuonna 1948 aloitti työnsä kristillis pedagoginen keskus. Myöhemmin laajennetun piispainkokouksen alaisuuteen syntyi seurakuntien
14 nuorisotyön keskus, Kirkon naistyön toimikunta, Kirkon lähetysasiain neuvottelukunta, Kirkon musiikkitoimikunta ja Kirkon sairaalasielunhoidon toimikunta. SKSK:n alaisuudessa saivat alkunsa mm. Kirkon sosiaalitoimikunta, Kirkon perheasiain keskus, Kirkon tiedotuspalvelu, Diasporatoimikunta ja Kirkon teollisuustoimikunta, joka siirtyi 1960 luvulla laajennetun piispainkokouksen alaisuuteen. Samoihin aikoihin syntyivät toimikunnat jumalanpalvelusta ja korkeakoulutyötä varten. Laajennetun piispainkokouksen alaisuudessa aloitti 1954 toimintansa Kirkon ulkomaanasiain toimikunta, 1969 Kirkon tutkimuslaitos ja 1970 Kirkon koulutuskeskus. Laajennettu piispainkokous päätti vuosittain kirkon keskusrahaston talousarviosta. Laajennettu piispainkokous käytti laajaa taloudellista ja hallinnollista valtaa. Se edusti kirkkoa ulospäin ottaen kirkon nimissä kantaa ajankohtaisiin asioihin, antoi maan hallitukselle lausuntoja ja teki sille esityksiä. Kirkkohallitus oli laajennetun piispainkokouksen alainen valmisteleva ja toimeenpaneva elin, jonka tehtävänä oli hoitaa kirkon hallinnollisia ja taloudellisia asioita. Täten hengelliset asiat säilyivät laajennetun piispainkokouksen ja tuomiokapitulien tehtävinä. Kirkkohallituksen puheenjohtajana toimi arkkipiispa ja jäsenistön muodostivat kolme pysyvää kirkkoneuvosta (pappi, lakimies ja keskusrahaston johtajana toimiva) sekä kolme kerrallaan viideksi vuodeksi valittua sivutoimista kirkkoneuvosta (pappi, lakimies, maallikko). Vakinaiset kirkkoneuvokset tai sihteeri valmistelivat ja esit
15 telivät asiat. Kirkkohallitus saattoi toimivaltaansa kuuluvissa asioissa antaa lausuntoja maan hallitukselle tai muille viranomaisille ja ohjeita seurakunnille kirkkolain toimeenpanon kannalta tarpeellisissa asioissa. Piispainkokouksen rooli muuttui. Aiemmin sillä oli ollut kirkon keskushallinnolle tunnusomaisia piirteitä Uudistuksen myötä siitä kehittyi entistä enemmän neuvotteleva elin, jonka työssä korostui hiippakuntien hallintoa ja hoitoa koskevat asiat. Piispainkokouksen rooli kirkon hallinnossa muodostui kapeahkoksi. Silti sen jäsenet käyttivät merkittävää valtaa laajennetun piispainkokouksen työn kautta. Hallintomallin etuihin kuului hengellis toiminnallisen ja taloudellis hallinnollisen päätöksenteon yhdistyminen. Laajennettu piispainkokous herätti myös vastustusta sen edustuksellisuuden kapeuden tähden. Kirkolliskokous kokoontui tänä aikana ainoastaan joka viides vuosi. Tästä syystä laajennetun piispainkokouksen valta kasvoi kirkolliskokouksen kustannuksella. Tätä pidettiin ongelmana. Samoin nähtiin hankalana asiana laajennetun piispainkokouksen valta taloudellisten päätösten tekemisessä. Kirkon keskushallinnon seuraava merkittävä muutos tapahtui vuoden 1974 alusta, jolloin laajennettu piispainkokous pitkällisen ja monivaiheisen keskustelun jälkeen lakkautettiin ja sen tehtävät jaettiin erityisesti kahdesti vuodessa kokoontuvan kirkolliskokouksen ja kirkkohallituksen kesken. Tämän muutoksen seurauksena alkoi kirkolliskokouspainotteinen keskushallinnon kausi (1974 1993). Muutoksen
16 seurauksena kirkolliskokouksen asema vahvistui merkittävästi, sillä keskeinen osa laajennetun piispainkokouksen tehtävistä siirtyi sille. Uudistus vahvisti edustuksellisuuteen perustuvaa päätöksentekoa kirkossa ja tähtäsi hallinnon yksinkertaistamiseen ja tehostamiseen. Synodaalinen elementti vahvistui episkopaalisen ja konsistoriaalisen kustannuksella. Muutoksen jälkeen kirkolliskokous ylimpänä elimenä valvoi ja ohjasi toimikuntien työtä. Tämän tehtävän toteuttamiseksi perustettiin uusi toimikuntavaliokunta, jonka tehtäväksi tuli kirkon toimikuntalaitosta koskeva valmistelutyö. Uudistus merkitsi kirkon keskusrahaston talousarvion päätösvallan siirtymistä kirkolliskokoukselle. Muutoksen yhteydessä pääosa laajennetun piispainkokouksen henkilövalinnoista siirtyi kirkolliskokoukselle. Kirkkohallituksen puheenjohtajana toimi arkkipiispa ja jäseniä neljä kirkkoneuvosta (uutena kirkon toimikuntien pääsihteeri) sekä kahdeksan kirkolliskokouksen valitsemaa kirkkoneuvosta luottamushenkilöinä ja kaksi piispainkokouksen jäsentä. Vaikka kirkkohallituksen toimenkuva yhä edelleen oli taloudellis hallinnollinen, se sai laajennetulta piispainkokoukselta perinnökseen useita valmistelu ja täytäntöönpanotehtäviä. Samalla kirkon toimikuntien valvominen siirtyi osittain kirkkohallituksen tehtäväksi. Silti kirkolliskokous ei antanut sille kirkon toiminnallista johtajuutta. Kirkkohallitus käsitteli asioita joko täysistunnossa tai jaostoissa, joita oli kolme: yleinen jaosto (seurakuntien talous ja omaisuus), toimikuntajaosto (kirkon toimikunnat) sekä toimi
17 tus ja eläkejaosto (kirkolliskokousten valmistelu ja toimeenpano, kirkollisen virkakunnan eläkeasiat). Tässä yhteydessä piispainkokouksen vanhat perustehtävät säilyivät ennallaan, mutta samalla se sai lisää tehtäviä neuvotella kirkon julistusta ja työtä koskevista periaatekysymyksistä. Piispainkokous sai oikeuden tehdä esityksiä ja antaa lausuntoja kirkolliskokoukselle ja kirkkohallitukselle kirkon uskoa ja oppia sekä kirkollisia kirjoja ja muissa piispainkokouksen toimialaa koskevissa kysymyksissä. Näissä asioissa piispainkokous saattoi antaa myös suosituksia tuomiokapituleille. Lisäksi piispainkokouksen toimenkuvaan kuului antaa määräyksiä tuomiokapituleissa suoritettavista ja kirkollisiin tehtäviin vaadittavista tutkinnoista sekä kelpoisuusehdoista. Kirkon koulutuskeskuksen perustamisen jälkeen piispainkokous huolehti sen kanssa yhteistyössä kirkon henkilöstökoulutukseen liittyvistä kysymyksistä. Piispainkokouksen asemaa korosti välitön yhteys kirkon toimikuntiin (keskuksiin). Piispat olivat useiden johtokuntien puheenjohtajina. Vuoden 1974 jälkeen piispainkokous saattoi toimivaltaansa kuuluvissa asioissa tehdä esityksiä ja antaa suosituksia kirkon keskuksille. Niillä puolestaan oli mahdollisuus tehdä piispainkokoukselle aloitteita. Näin tapahtuikin varsin usein. Toimikuntien pääsihteerillä oli oikeus olla piispainkokouksissa läsnä ja osallistua omaa toimialaansa koskevaan keskusteluun. Muutos merkitsi opillisten ja henkilöstön pätevyysvaatimuksiin sekä koulutukseen liittyvien kysymysten vahvis
18 tumista piispainkokouksen toiminnassa. Vastaavasti piispainkokousten jäsenten mahdollisuus vaikuttaa kirkon taloushallinnon ratkaisuihin sekä kirkolliskokouksen valmistelu ja täytäntöönpanotehtäviin heikkeni merkittävästi. Uudistus johti keskusteluun kirkon toiminnallisesta johtajuudesta sekä kirkon keskusten asemasta. Laajennetun piispainkokouksen lakkauttamisen jälkeen jouduttiin palaamaan kysymykseen, rakentuuko kirkon keskushallinto pääasiassa synodaalisen, konsistoriaalisen vai episkopaalisen elementin varaan. Kirkon toiminnallinen johto jäi tässä yhteydessä järjestämättä. Kirkon toimikunnille jäi kaksijakoinen asema. Niiden varainkäyttö, hallinto ja osaksi toimintakin kuuluivat kirkkohallituksen valvontaan, mutta toiminnan ohjeista vastasi kirkolliskokous. Silti harvan kokousrytminsä ja laajan osanottajajoukkonsa tähden kirkolliskokous ei luontevasti soveltunut toimintaa johtavaksi hallintoelimeksi. Tyytymättömyys kirkon toiminnallisen johdon hajanaisuuteen johti uuden hallintomallin kehittämiseen. Toimikunnat kuuluivat kirkolliskokouksen alaisuuteen, mutta käytännössä nojautuivat piispainkokoukseen ja taloudellis hallinnollisissa kysymyksissä kirkkohallitukseen. Toiminnallisen koordinaation puute näkyi mm. siinä, että kirkkohallitus, piispainkokous ja kirkon toimikunnat olivat jääneet toisistaan erilleen. Tästä seurasi toisinaan epäselvyyksiä kirkon kannanotoissa erilaisiin kysymyksiin. Kirkkohallitus esitti 1979 kirkolliskokoukselle mallia, joka merkitsisi laajojen valtuuksien antamista sille kirkon toiminnan hoitamiseksi.
19 Keskustelu asiasta kesti pitkään. Periaatepäätös syntyi 1990 ja sitä tarkennettiin vielä 1991. Kirkon keskushallinnon viimeisin uudistus tuli voimaan samanaikaisesti uuden kirkkolain ja kirkkojärjestyksen kanssa eli vuoden 1994 alusta. Näin syntyi keskitetty keskushallinto. Kirkkohallituksen kokoonpanoa laajennettiin ja sen toimivalta ulotettiin toiminnalliselle alueelle. Kirkon keskukset liitettiin osaksi kirkkohallituksen virastoa. Piispainkokouksen tehtävät säilyivät suunnilleen ennallaan. Päätöksen mukaan kirkolliskokouksen tehtävänä on toimia kirkon ylimpänä päättävänä elimenä. Kirkkohallitus valmistelee sen asioita ja toimeenpanee sen päätöksiä. Kirkkohallitus koordinoi kokonaiskirkon toimintaa ja sen yhteyteen liitettiin hallinnollisesti kirkon toimikunnat. Piispainkokoukselle, piispoille ja tuomiokapituleille jäi päävastuu kirkon hengellisestä työstä. Kirkkohallituksen jäseniksi tuli arkkipiispa (pj), piispainkokouksen neljäksi vuodeksi kerrallaan valitsemat kaksi piispaa sekä kirkolliskokouksen samaksi toimikaudeksi valitsemat kaksi pappia ja yksi maallikko kustakin hiippakunnasta. Kirkkohallituksen virastokollegioon kuuluu kuusi kirkkoneuvosta. He toimivat myös kirkkohallituksen esittelijöinä. Kirkkohallituksen virastokollegio muodostui täysistunnon alaiseksi elimeksi (pj. kansliapäällikkö). Kirkkohallituksen toimenkuva laajeni erityisesti toiminnallisiin asioihin. Uusiin tehtäviin kuuluu mm. edistää ja ohja
20 ta kirkon työtä sekä kehittää kirkon yhteistä toimintaa. Kirkkohallituksen täysistunnon tehtävänä on toimikuntien ja neuvottelukuntien asettaminen, yleisohjeiden antaminen virastokollegiolle, toimikunnille ja neuvottelukunnille, varainkäytön ja hallinnon valvonta sekä kirkon erityistehtäviä varten tarkoitettujen virkojen perustaminen ja lakkauttaminen. Hallinnollinen, taloudellinen ja toiminnallinen päätöksenteko keskittyi nyt kirkkohallituksen täysistunnolle. Se hoitaa tehtäviä, joita ei erikseen ole säädetty kuuluvaksi jollekin toiselle hallintoelimelle. Aikanaan laajennetun piispainkokouksen tehtäväkentästä suuri osa siirtyi uudistuksen yhteydessä kirkkohallitukselle. Koska ilmaisu kirkon keskukset ylläpiti mielikuvaa erillisestä keskushallinnon elementistä, luovuttiin tästä johtosääntömuutoksella vuonna 2002. Osana kirkkohallituksen virastoa toimiva toiminnallinen osasto jakautuu toimialoihin. Piispainkokouksen (tai laajennetun piispankokouksen) toimenkuvassa ovat korostuneet kolme elementtiä: tuomiokapitulien välinen yhteistyö, kokonaiskirkon johtamistehtävät ja kirkon opilliset kysymykset (hengellinen johtaminen). Painopisteet näiden tehtävien hoitamisen kohdalla ovat toteutettujen uudistusten myötä muuttuneet. Piispainkokous syntyi spontaanisti epäviralliseksi piispojen ja tuomiokapitulien yhteistyöelimeksi, jonka työn keskeisen sisällön muodostivat hiippakuntien hengelliset ja toiminnalliset kysymykset. Virallistamisen myötä piispainkokous sai lisäksi kirkolliskokouksen valmistelu ja toimeenpanoteh
21 täviä. Vaikka ylin päätäntävalta kirkon asioissa kuului kirkolliskokoukselle ja valtiovallalle, oli piispainkokouksella käytännössä merkittävä asema. Episkopaalisen elementin osuus hallinnossa oli vahva. Jo 1920 luvulta alkaen kävi ilmeiseksi, että tämä järjestelmä ei ollut riittävä keskushallinnon tarpeiden kannalta, sillä piispainkokouksen resurssit eivät riittäneet käytännöllisten hallinnollisten kysymysten hoitamiseen. Laajennettu piispainkokous oli elin, jossa piispainkokouksen jäsenet käyttivät edelleen merkittävää taloudellista ja hallinnollista päätösvaltaa. Tehtyjen päätösten myötä konsistoriaalinen elementti kirkon hallinnossa vahvistui. Kirkolliskokouksen väliaikoina laajennettu piispainkokous käytti ylintä taloudellista, hallinnollista ja hengellisiin kysymyksiin ulottuvaa päätösvaltaa kirkossa. Piispainkokous keskittyi neuvottelevana elimenä opillisiin kysymyksiin ja tuomiokapitulien työn koordinointiin. Vuonna 1974 toteutettu uudistus merkitsi synodaalisen elementin vahvistumista kirkon hallinnossa. Vastaavasti piispainkokouksen jäsenten vaikutusmahdollisuudet varsinkin kirkon yleishallinnon ja talouden kysymyksiin vähenivät. Piispainkokous keskittyi tuomiokapitulien työn koordinointiin ja opillisiin kysymyksiin. Vuoden 1994 uudistus ei muodostunut piispainkokouksen toiminnan kannalta merkittäväksi. Tehtävät jäivät suunnilleen ennalleen. Piispainkokous vastasi yhä edelleen opillisista kysymyksistä ja tuomiokapitulien yhteistyön koordinoinnista.
22 3. Piispainkokous osana kirkon keskushallintoa 3.1 Kirkon hallintojärjestelmä Suomen evankelis luterilaisen kirkon hallinnossa on useita tasoja. Kirkolliskokous, kirkkohallitus ja piispainkokous käyttävät koko kirkon päätäntävaltaa. Kirkolliskokous koostuu kirkon edustajista (KL 20:1 ). Kirkolliskokous päättää asioista seurakuntia ja hiippakuntia sitovalla tavalla hyväksyessään kirkkolain, kirkkojärjestyksen tai kirkon vaalijärjestyksen muutoksen, ottaessa käyttöön uuden raamatunkäännöksen, kristinopin, virsikirjan, kirkkokäsikirjan tai messusävelmistön sekä antaessaan tarkempia määräyksiä kirkkolain ja kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta. Hiippakuntien hallinnolla ja piispalla on oma itsenäinen asemansa. Paikallistasolla seurakuntayhtymä tai seurakunta päättää keskeisistä asioista. Keskushallinto hoitaa sille erikseen kirkollisessa lainsäädännössä määrätyt tehtävät. Näitä kirkon yhteisiä asioita ei ole mahdollista tai järkevää delegoida muille hallinnon tasoille. Keskitetysti ja hajautetusti hoidettavien asioiden suhde on harkinnanvarainen kysymys. Joissain asioissa tarkoituksenmukaisuussyistä sekä keskushallinto että hiippakunnat ja paikallisseurakunnat hoitavat omalta osaltaan samaa asiaa. Kirkkolaissa todetaan: "Kirkollista hallintoa varten maa on jaettu hiippakuntiin (KL 3:1 )". Kirkossamme on silti vierastettu aja
23 tusmallia, jonka mukaan hiippakunnat olisivat kokonaiskirkon "väliporras" eli valtion lääninhallintoon verrattava keskusvallan alueorganisaatio. Tuomiokapituleja ja hiippakuntia ei ole haluttu alistaa kirkkohallitukselle, vaikka niiden toiminnan rahoitus tapahtuu kirkolliskokouksen myöntämin budjettivaltuuksin kirkkohallituksen kautta. Koska kirkossamme pidetään kiinni hiippakuntien ja paikallisseurakuntien laajasta itsenäisyydestä, kirkon keskushallinnon organisaatio, tehtävät ja toimivalta muodostuvat monimutkaisiksi. Tämä pohdinta johtaa kysymään: 1. miten kirkon keskushallinnon eri toimielinten valtasuhteet järjestetään, 2. miten kirkon keskushallinnon ja toisaalta hiippakuntien ja seurakuntien toimivalta suhteutetaan toisiinsa, 3. miten hiippakunnat ovat edustettuna keskushallinnossa sekä 4. miten episkopaalinen, synodaalinen ja konsistoriaalinen elementti toteutuvat kirkon hallintorakenteessa? Nämä kysymykset koskevat myös piispainkokouksen tehtävien, aseman ja kokoonpanon suhdetta muihin kirkollisiin hallintoelimiin. Sekä piispainkokoukselle annetuissa tehtävissä että sen kokoonpanossa on pyritty ottamaan huomioon kirkollemme ominainen hiippakuntarakenne ja sen edustus koko kirkkoa koskevassa päätöksenteossa. Sama perusajatus näkyy myös kirkolliskokouksen kokoonpanossa ja kirkkohallituksen kehittämisen eri vaiheissa.
24 3.2 Piispainkokouksen nykyiset tehtävät KL 21:2 :n mukaan piispainkokous 1. käsittelee kirkon uskoa, julistusta ja työtä sekä hiippakuntien hallintoa ja hoitoa koskevia asioita, 2. tekee esityksiä ja antaa lausuntoja kirkolliskokoukselle ja kirkkohallitukselle (vrt. KL 20:9 1 momentti) sekä 3. suorittaa muut sille kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä annetut tehtävät. KL 2:3 :n 2 momentin mukaan piispainkokous antaa kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta ja soveltamisesta tarkemman määräyksen, kun kirkkojärjestyksen säännös koskee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta tai opetusta tai niihin liittyviin tehtäviin pyrkivältä vaadittavaa koulutusta ja kielitaitoa. Lisäksi piispainkokous nimeää kirkkohallitukseen kaksi piispaa neljäksi vuodeksi kerrallaan (KL 22:1 1 ja 2 kohta) ja neljäksi vuodeksi kerrallaan piispan, joka osallistuu kirkon sopimusvaltuuskunnan kokouksiin (laki ev. lut. kirkon sopimusvaltuuskunnasta 970/1974). Kirkkojärjestyksessä nimetään useita asioita, joissa piispainkokouksella on oikeus antaa määräyksiä, ohjeita tai lausuntoja sekä tehdä päätöksiä (liite 2). Kirkon säädöskokoelmassa on runsaasti piispainkokouksen päätöksiä näissä asioissa. Erikseen säädettyjen tehtäviensä ohella piis
25 painkokous voi myös antaa suosituksia tuomiokapituleille. Piispainkokouksella on sitovaa päätösvaltaa vain erikseen kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä säädetyissä asioissa. 3.2.1 Kirkon usko, julistus ja työ Piispainkokouksen kirkon uskoon, julistukseen ja työhön liittyvät tehtävät ovat säilyneet melko samanlaisina koko sen olemassaolon ajan. Viime aikoina uskoa ja oppia koskevia piispainkokouksen päätöksiä esitellään liitteessä 3. Piispainkokouksen perustehtävä käsitellä uskoa ja oppia (KL 21:2 ) liittää sen läheisesti moneen yhteistyötahoon. Niistä tärkeimmät ovat piispat ja tuomiokapitulit itsenäisine valvontatehtävineen, kirkolliskokous ja erityisesti sen perustevaliokunta sekä kirkkohallitus ja erityisesti sen toiminnallinen osasto. Mahdollinen diakonian viran uudistaminen saattaa jatkossa vahvistaa piispainkokouksen tarvetta yhteistyöhön sen piiriin kuuluvista työaloista vastaavien Kirkkohallituksen yksiköiden kanssa. Kirkolliskokouksen tehtäviin kuuluu päättää kirkon tunnustuksesta, jonka mukaan kirkon julistukseen, opetukseen, sielunhoitoon ja sakramenttien jakamiseen liittyviä tehtäviä hoidetaan kirkossa. Tunnustuksen konkreettinen soveltaminen kirkon työhön sekä periaatteelliset kannanotot kirkon uskon ja opin tulkintaa edellyttävissä kysy
26 myksissä ovat tehtäviä, jotka kuuluvat kirkolliskokouksen lisäksi piispainkokoukselle ja yksittäisille piispoille. Kirkkojärjestyskomitean mietinnön (1979, s. 44, 96) mukaan piispainkokouksen tärkein tehtävä on vastata siitä, että kokonaiskirkko pysyy päätöksissään, kannanotoissaan ja toiminnassaan tunnustuskirjojen määrittelemällä opillisella pohjalla. Mietinnön mukaan piispainkokouksella (mahdollisesti piispoilla) voisi olla kirkolliskokouksessa opillisia asioita koskeva aloiteoikeus. Se puolestaan voisi vain joko hyväksyä piispainkokouksen esityksen muuttamattomana tai hylätä sen. Mikäli tällainen asia tulisi vireille edustaja aloitteena, se lähetettäisiin piispainkokoukselle, joka päättäisi joko esityksen tekemisestä tai aloitteen jättämisestä raukeamaan. Tätä mallia kirkkojärjestyskomitea ei kuitenkaan kehittänyt ehdotukseksi. Vaikka kirkolliskokous tekee lopulliset kirkon uskoa ja oppia koskevat ratkaisut, myös piispoilla on heidän virkansa perusteella velvollisuus valvoa, että Jumalan sanaa julistetaan tunnustuksen mukaisesti ja sakramentteja oikein hoidetaan. Tässä suhteessa piispa ei ole minkään kirkollisen elimen alainen. Kirkon piirissä on jäänyt selvittämättä teologisesti ja kirkko oikeudellisesti, miten ratkaistaan ongelmat, jotka syntyvät silloin, kun piispojen kaitsentavelvollisuus ja kirkolliskokouksen ratkaisut ovat keskenään ristiriidassa. Monissa kirkoissa ongelma on ratkaistu perustamalla auktoritatiivinen toimielin selvittämään syntyneitä opillisia jännitteitä. Asian valmistelu olisi syytä panna kirkkohallituksessa liikkeelle alkavan kirkkolakiuudistuksen yhteydessä.
27 Piispainkokouksella on oikeus antaa lausuntoja kirkon oppiin liittyvissä kysymyksissä (KJ 20:4,1 ). Lisäksi päätöksenteossa tarvitaan kirkolliskokouksen 3/4 määräenemmistö (KL 20:10 ). Kirkolliskokouksen työjärjestyksessä (28 ) todetaan, että piispainkokous voi ilman kirkolliskokouksen toimeksiantoakin antaa ja hankkia kirkolliskokoukselle tarpeellisiksi katsomiaan lausuntoja. Tähän asti on katsottu, että piispainkokouksen toiminta ja piispojen läsnäolo kirkolliskokouksessa riittävät takaamaan kaitsentatehtävän toteutumisen uskon ja opin kysymyksissä. Kirkolliskokouksen perustevaliokunnan käsitellessä piispainkokouksen tehtävää sivuavaa asiaa, johon ei tarvita piispainkokouksen lausuntoa, on hyvä kuulla piispainkokouksen sihteeriä. Kirkolliskokouksen käsitellessä piispainkokoukselta tulleita ehdotuksia olisi mielekästä, että piispainkokouksen sihteeri selostaisi asiaa valiokunnalle ja olisi siellä muutoinkin kuultavana. Kirkon hengellistä työtä tekevien viranhaltijoiden kelpoisuusehdoista päättäminen liittyy luontevasti piispainkokouksen tehtävään käsitellä kirkon uskoa ja oppia. Kysymyksessä on yhteisesti sovittavat kriteerit, joiden täyttyminen on kirkon viran saamisen edellytys. Piispainkokous käsittelee vokaatioon liittyviä kysymyksiä sekä koulutukseen liittyviä kriteereiä, soveltuvuutta kirkon virkaan ja eräissä tapauksissa viran täyttöön liittyviä menettelytapoja. Piispainkokous siis päättää, millä edellytyksillä voidaan olettaa yksilön kykenevän menestyksellisesti hoitamaan kirkossa hengellistä virkaa. Näitä asioita käsittele
28 vät myös piispainkokouksen asettamat pysyvät toimikunnat (Kirkon teologikoulutustoimikunta ja Kirkon kanttorikoulutustoimikunta). Valmistelutyössä hyödynnetään myös asianomaisen Kirkkohallituksen yksikön asiantuntemusta. Viime aikoina piispainkokouksen käsittelemiä vokaatioon sekä kirkon työntekijöiden koulutukseen ja soveltuvuuteen liittyneitä asioita luetellaan liitteessä 4. Piispan kaitsentatehtävästä johtuen piispainkokous on kirkossa luontevin taho käsittelemään hengellisten työntekijöiden kelpoisuusvaatimuksia. Virkaan vihittävien kirkon työntekijöiden pätevyysvaatimuksista on luontevinta päättää piispainkokouksessa. Muiden työntekijäryhmien koulutusvaatimukset on tarkoituksenmukaisinta ratkaista kirkkohallituksessa. Piispainkokous on luontevin taho päättämään myös kanttorien kelpoisuusvaatimuksista riippumatta heitä koskevasta diakonian virkaan kuulumisen ratkaisusta. Jatkossa virkaan vihkiminen saattaa liittää joukon kirkon hengellistä työtä tekeviä nykyistä tiiviimmin piispallisen kaitsentavallan piiriin. 3.2.2 Hiippakuntien hallinto ja hoito Piispainkokous syntyi aikanaan tuomiokapitulien yhteistyön kehittämisen ja yhtenäisten käytäntöjen luomisen tarpeesta. Sama yhteiselimen rooli näkyy myös nykyisin kirkkolain toimenkuvamäärittelyssä (KL 21:2 ).
29 Käytännön syistä kirkkohallitus muodostaa joissain asioissa (kuten talous) tuomiokapituleja yhdistävän tekijän. Tästä huolimatta hiippakuntahallintoa uudistettaessa pyrkimyksenä on ollut taata tuomiokapitulien selkeä itsenäinen asema. Tämä kehitys korostaa sopivien yhteistyömuotojen tarpeellisuutta. Kirkkolaki ja kirkkojärjestys (KL 18:1 ; 19:1 ; KJ 18:1 ; 19:1 ) antavat piispoille ja tuomiokapituleille keskeisen johtamis ja valvontatehtävän, joka koskee seurakunnissa ja hiippakunnissa toteutettavaa kirkollista työtä. Piispojen ja tuomiokapitulien yhteistyöelimenä piispainkokouksenkin tehtäviin kuuluu käsitellä hiippakunnissa ja seurakunnissa toteutettavaa kirkon toimintaa (KL 21:2 ). Valvontatehtävää hoidetaan mm. piispaintarkastusten avulla. Niiden ohjeistus kuuluu piispainkokouksen tehtäviin (KJ 18:6 ). Piispainkokous hoitaa tuomiokapitulien yhteistyötä antamalla suosituksia tai tekemällä kirkolliskokoukselle esityksiä käytäntöjen muuttamiseksi. Piispainkokous kirkkolain tai kirkkojärjestyksen nojalla myös päättää joistain tuomiokapituleja koskevista asioista. Tuomiokapitulien työhön vaikuttaneita piispainkokouksen käsittelemiä asioita luetellaan liitteessä 5. Nykyisin tuomiokapitulien välistä yhteydenpitoa hoidetaan piispainkokouksen lisäksi myös monien erilaisten epävirallisten kokousten avulla.
30 Piispat kokoontuvat neuvotteluihinsa piispainkokousten ja kirkolliskokousten yhteydessä, erikseen järjestettävään viikon mittaiseen työkokoukseen sekä muutoin tarpeen vaatiessa. Neuvottelut koskettavat useita käytännön kysymyksiä (yhteisen työn jakaminen, osallistuminen kansainvälisiin tehtäviin, informaation jakaminen). Keskustelujen yhteydessä etsitään yhteistä linjaa. Piispat informoivat toisiaan kapituliensa työskentelystä sekä vaihtavat ajatuksia ajankohtaisista asioista. Toisinaan neuvotteluihin osallistuu vierailijoita (esimerkiksi Kirkkohallituksen johtavia viranhaltijoita). Neuvottelusta ei tehdä muistiota, mutta kokous saa käyttöönsä valmistelumateriaalia. Tuomiorovastit ovat kokoontuneet parin vuosikymmenen ajan eri hiippakuntakaupungeissa syyskuun ensimmäisenä viikonvaihteena. Kokoukset kestävät viikonlopun (la su). Asialistalla on hiippakuntaan ja tuomiokirkkoihin sekä tuomiorovastien viranhoitoon liittyviä asioita. Kokouksissa keskustellaan myös yleisesti ajankohtaisista kirkkoa koskettavista aiheista. Kokouksista ei pidetä muistiota. Pappisasessorit tapaavat toisensa vuosittain noin vuorokauden kestävässä kokouksessa. Myös piispainkokoukseen koolle tulevat asessorit keskustelevat ajankohtaisista asioista. Näissä tapaamisissa vaihdetaan ajatuksia asessorin työn kannalta keskeisistä kysymyksistä (esim. kapitulin valmistelutehtävät, piispantarkastukset). Nämä kokoontumiset ovat osoittaneet tarpeellisuutensa myös siksi, että juuri tä
31 hän virkaan valitut voivat kuulla pitempään tätä työtä tehneiden kokemuksista. Kokouksista ei pidetä muistiota. Lakimiesasessorit pitävät toisinaan kokouksen yhdessä pääsihteereiden kanssa, toisinaan erikseen. Kokoukset käsittelevät kirkkojuridiikan ja henkilöstöhallinnon kysymyksiä. Lakimiesasessorien kokouksissa käsitellään erityisesti tuomiokapitulien toiminnan kannalta keskeisiä juridisia kysymyksiä. Notaareilla ei ole ollut omia kokouksiaan, mutta toisinaan he kokoontuvat yhdessä lakimiesasessorien kanssa. Kokouksista pidetään muistiota. Pääsihteerit kokoontuvat pääsääntöisesti kahdesti vuodessa. Käsiteltävät asiat liittyvät koulutukseen, ordinaatiokoulutukseen, seurakuntien työyhteisökysymyksiin, henkilöstöhallintoon ja tuomiokapitulien yhteistyökumppanien kohtaamiseen (Kirkkohallituksen johtavat virkamiehet, kirkollinen kustannustoiminta jne.). Asialista on monipuolinen ja runsas, jonka seurauksena kokouksesta tulee tiivis. Koulutuskeskuksen johtaja toimii kokouksen puheenjohtajana. Kokouksesta pidetään muistiota. Kasvatuksen hiippakuntasihteerit ovat kokoontuneet keskenään virkojen perustamisesta asti. Vähitellen seurakuntayhtymien nuorisotyön johtajat ja Kirkkohallituksen nuorisotyön ja kasvatuksen yksiköiden työntekijät alkoivat osallistua näihin kokouksiin. Tällä instituutiolla on keskeinen asema päätettäessä merkittävistä alaa koskevis
32 ta tulevaisuuden hankkeista kirkossa. Toisinaan hiippakuntasihteerit kokevat, etteivät he ehdi käsitellä näissä kokouksissa riittävästi oman työalansa asioita. Tästä syystä he pitävät joskus oman kokouksensa. Säännöllisesti joulun alla Suomen ev. lut. Seurakuntien Lapsityön Keskus sekä Kirkkohallituksen kasvatuksen ja nuorisotyön yksikkö järjestää lapsi ja perhetyön hiippakuntasihteereiden kokoontumisen. Kokouksista pidetään toisinaan muistiota. Diakonian hiippakuntasihteerit kokoontuvat omaan neuvotteluunsa kahdesti vuodessa. Toiseen näistä osallistuvat pelkästään hiippakuntasihteerit, toinen järjestetään yhdessä yhteistyötahojen kanssa (Kirkkohallituksen diakonian ja yhteiskuntatyön yksikkö, Kirkon ulkomaanapu, Kirkkopalvelut). Kokouksissa sovitaan diakoniaan liittyvistä hankkeista ja keskustellaan alaa koskevista ajankohtaisista aiheista. Viime vuosina esityslistan teemat ovat käsitelleet mm. diakoniatyöntekijöiden työssään kokemaa väkivallan uhkaa, koulutuskysymyksiä, syrjäytymisen ongelmia ja yhteiskunnan rakennemuutoksen haastetta kirkon diakoniatyölle. Kokouksissa etsitään kirkon diakoniastrategiaa. Niissä on suunniteltu myös koulutusta, joka suunnataan hiippakuntien ja kirkon keskushallinnon diakoniatyötä sekä yhteiskunnallista työtä tekeville. Kokouksista ei pidetä muistiota. Tuomiokapitulien toimistosihteereillä on omat vuosittaiset neuvottelunsa. Niissä käsitellään työhön liittyviä
33 ajankohtaisia asioita. Sihteerien tapaamisella on myös koulutuksellinen funktio. Kartoitus osoittaa, että eri tuomiokapitulien työntekijät ovat järjestäneet työnsä kannalta tarpeelliseksi katsomiaan kokoontumisia. Ne ovat osoittautuneet kapituleissa tehtävän työn organisoimisen ja kehittämisen kannalta keskeisiksi. Ilman niitä ei tulla toimeen. Kokousten avulla eri työntekijäryhmät vahvistavat omaa ammatillista identiteettiään ja ammattitaitoaan. Kokouksissa sovitaan kapitulien yhteisistä käytännöistä, jaetaan informaatiota sekä valmistellaan yhteistyöhankkeita. Erityisesti kasvatuksen ja diakonian kokoukset muodostavat merkittävän näiden työalojen valtakunnallisten projektien ja teemojen kehittämisfoorumin kirkossamme. Tuomiokapitulien yhteistyön koordinoinnin kannalta kaikki edellä mainitut kokoukset ovat tärkeitä. Pääsihteereiden kokouksella on ehkä eniten yhteistä piispainkokouksen tehtävien kanssa. Molemmat käsittelevät koulutuskysymyksiä. Piispainkokous tekee päätöksiä mm. kelpoisuusvaatimuksista sekä pastoraalitutkinnosta ja seurakuntatyön johtamisen tutkinnosta. Pääsihteereiden yhtenä tehtävänä on soveltaa näitä päätöksiä käytäntöön. Dekaanikokous huolehtii mm. pastoraalitutkinnon ja seurakuntatyön johtamisen tutkinnon vaatimusten riittävästä yhtenäisyydestä koko kirkossa, vaikka päätösvalta näissä kysymyksissä on kunkin hiippakunnan tuomiokapitulilla.
34 Piispainkokouksen tehtävä eri tuomiokapitulien yhteistyömuotojen kehittäjänä ja ylimpänä koordinoijana muodostaa tulevaisuudessakin haasteen. Jatkossa onkin pohdittava, millainen piispainkokous ja millainen yhteistyön organisointi voi parhaiten vastata tähän haasteeseen. Viime vuosina kehitys on johtanut siihen, että piispainkokouksen merkitys tuomiokapitulien yhteystyöelimenä on vähentynyt. Tulevaisuudessakin piispainkokouksen keskeinen rooli kirkon hallinnossa liittyy kirkon uskoa ja oppia sekä hiippakuntien hallintoa ja toimintaa koskeviin asioihin. 3.3 Kirkkohallituksen ja piispainkokouksen työnjako KL 22:2 :n mukaan kirkkohallituksen tehtävänä on hoitaa kirkon yhteistä hallintoa, taloutta ja toimintaa (KL 22:2 1 momentti 1 kohta), edistää kirkon toimintaa ja valvoa sen etua (10 kohta) sekä hoitaa ne tehtävät, jotka eivät kuulu muulle kirkon viranomaiselle (11 kohta). Kirkkohallituksen tulee siis huolehtia mm. kirkon ja seurakuntien työn yleisestä edistämisestä, kirkon yhteisestä toiminnasta ja kirkon suhteista yhteiskuntaan. Kirkkohallituksen tehtävänä yleishallintoelimenä on hallinnollisten ja taloudellisten tehtävien lisäksi niiden tehtävien hoitaminen, jotka eivät kuulu piispainkokouksen tai jonkin muun elimen toimialaan.
35 Kirkolliskokouksen vuonna 1993 vahvistama kirkkohallituksen ohjesäännön mukaan kirkkohallituksen tehtävänä on edistää kirkon ja seurakuntien työtä(1 1 kohta). Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston tehtävänä on kehittää ja tukea seurakuntien työtä sekä hoitaa kirkon toimintaan liittyviä yhteyksiä muuhun yhteiskuntaan. Sen ensimmäisenä tehtäväalueena mainitaan yleinen seurakuntatyö (12 1 momentti, 2 momentti 1 kohta). Kirkkohallituksen yksiköt muodostavat kirkon valtakunnallisen asiantuntijaorganisaation, jota seurakunnat voivat hyödyntää. Hiippakuntien toiminnallinen osasto liittyy piispan kaitsentatehtävään ja tätä roolia hoitaessaan se auttaa seurakuntia hoitamaan perustehtäväänsä. Kirkkohallituksen toimenkuvaan kuuluu hoitaa kirkon keskusrahaston varoilla toteutettavaa yhteistä toimintaa. Tätä kirkkohallitus hoitaa lähinnä yhteistyössä hiippakuntien, järjestöjen ja oppilaitosten kanssa (Kirkkohallituksen ohjesääntö, 13 ). Piispainkokouksella on rooli tässä yhteistyössä. Käytännön työn haasteena on organisoida mahdollisimman joustava valmistelutyö ja informaation kulku piispainkokouksen, kirkkohallituksen ja Kirkkohallituksen yksiköiden välille. Tässä tehtävässä piispainkokouksen sihteeristöllä on merkittävä rooli. Piispainkokouksen, tuomiokapitulien ja kirkkohallituksen välisiä toimivaltaongelmia saattavat aiheuttaa kysymykset, joissa käsiteltävien asioiden sisältö tai hallintoelinten toimivalta ainakin osittain menee päällekkäin. Ongelmia voivat aiheuttaa eräät nykyiseen järjestelmään sisältyvät rakenteelliset kysymykset. Vuoden 1994 uudistuksen jäl
36 keen on myös syntynyt epävarmuutta siitä, mikä on piispainkokouksen ja kirkkohallituksen suhde käsiteltäessä seurakuntien hengellistä toimintaa. Joidenkin asioiden kohdalla voidaan pohtia, mille toimielimelle tietyn lausunnon antaminen luontevimmin kuuluu. Kirkkohallituksen tehtävänä on antaa valtioneuvoston kirkolta pyytämät lausunnot, jollei lausunnon antaminen ole kirkolliskokouksen tehtävä (KL 22:2 1 momentti 3 kohta). Piispainkokous vastaavasti antaa lausuntoja kirkolliskokoukselle ja kirkkohallitukselle (KL 21:2 1 momentti 2 kohta). Keskeisissä uskon ja opin kysymyksissä piispainkokoukselle on varattava mahdollisuus antaa lausuntonsa (KJ 20:4 1 momentti). Nopean kokousrytminsä vuoksi kirkkohallitus on toisinaan antanut joitain valtiovallan pyytämiä lausuntoja, joiden sisältönsä tai luonteensa tähden olisi voinut katsoa kuuluvan piispainkokoukselle. Useissa tapauksissa lausuntopyyntö oli osoitettu kirkkohallitukselle ja se tuli antaa varsin nopeasti. Käytännössä nykyistä useamminkin kokoontuvalla piispainkokouksella olisi vaikeuksia antaa lausuntoja esimerkiksi kuukauden määräajan kuluessa. Voidaan kysyä, onko olemassa joitain kirkkohallituksen tai sen yksiköiden antamia lausuntoja, joiden kirkon uskoon ja oppiin, kirkon virkaan tai koulutukseen kuuluvina kysymyksinä voi katsoa ainakin osittain kuuluvan luontevimmin piispainkokouksen toimenkuvaan. Toisaalta voidaan myös pohtia, käsitteleekö piispainkokous joitain sel
37 laisia asioita, joista kirkkohallitus voisi luontevimmin päättää. Esimerkkejä näistä luetellaan liitteessä 6. Piispainkokouksen toimenkuvan kannalta on tarpeen ylläpitää yhteyksiä varsinkin kirkon koulutuskeskukseen (KK) ja kirkon tutkimuskeskukseen (KTK). Nykyjärjestelmässä jää avoimeksi, kuka koordinoi ja kantaa vastuuta kirkon työntekijöiden koulutuksen kokonaisuudesta. Piispainkokous päättää ns. hengellisen työn tekijöiltä vaadittavista tutkinnoista tai opinnoista ja tässä ominaisuudessa hyväksyy omalta osaltaan mm. koulutussuunnitelmia. Muutoin ammatillisen peruskoulutuksen kehittäminen ja koordinointi kuuluvat kirkkohallituksen ja sen asiantuntijayksiköiden tehtäviin. Tämä koskee esimerkiksi osallistumista koulutussuunnitelmien laadintaan, neuvotteluja valtion viranomaisten kanssa sekä yhteydenpitoa oppilaitoksiin. Periaatteessa tässä asiassa voidaan edetä kahdella eri tavalla: koulutusasiat siirretään pois piispainkokoukselta, jolloin voimavaroja vapautuisi muihin tehtäviin tai nykyinen työjako säilytetään samalla kun yhteistyömahdollisuuksia entisestään vahvistetaan. Yleistä henkilöstökoulutusta on jo nyt yhä enemmän viety hiippakuntiin kirkon koulutuskeskuksen keskittyessä entistä enemmän pitkiin erityiskoulutuskursseihin. Jatkossakin sekä piispainkokous että epävirallinen dekaanikokous muodostavat luontevat tahot käsittelemään koulutuskysymyksiä. Ne kuuluvat osaksi piispan hiippakuntaansa suuntaamaa hengellistä kaitsentaa. Näistä syistä lienee luonnollisinta säilyttää nykyinen työjako ennallaan.