4.5.2015 HE 324/2014 vp. 1 Eduskunnan perustuslakivaliokunnalle Oikeustieteen tohtori Tuomas Pöystin lausunto asiantuntijakuulemiseen 16.1.2014 Asiantuntijalausunto perustuslakivaliokunnalle hallituksen esityksestä laiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä (sote-järjestämislaki) ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi Asiantuntijalausuntonani ja vastauksena sähköpostitse 14.1.2015 toimitettuun perustuslakivaliokunnan sihteerin muistiossa esitettyihin kysymyksiin esitän seuraavaa. Lausunnossani pyrin yhdistämään valtiosääntöjuristin valtiosääntöoikeudellisen analyysin Euroopan unionin vakaussopimuksen ja lainsäädännön sekä kansallisen finanssipoliittisen lain (869/2012) mukaisesta finanssipolitiikan riippumattomasta valvonnasta vastaavan viranomaisen taloudelliseen analyysiin siltä osin kuin tällainen analyysi on tarpeen perustuslakivaliokunnalle kuuluvassa hallituksen esityksen perustuslainmukaisuuden arvioinnissa. 1 Kuntakentän eriytyminen ja julkisen talouden kestävyysvaje edellyttävät perusoikeuksien turvaamiseksi toimenpiteitä Sosiaali- ja terveydenhuollon laaja ja syvällinen uudistus on välttämätön perustuslain 19 :ssä säädettyjen sosiaalisten oikeuksien ja perustuslain 6 :ssä säädetyn yhdenvertaisuusperiaatteen toteutumisen turvaamiseksi laissa säädettyjen peruspalveluiden saatavuudessa ja rahoituksen järjestämisessä. Valtiontalouden tarkastusviraston tekemien arviointien perusteella useat kunnat eivät tule selviämään niille nykyisin lain mukaan kuuluvista velvoitteistaan (valtiontalouden tarkastusviraston erilliskertomus eduskunnalle: finanssipolitiikan valvonnan ja tarkastuksen vaalikausiraportti K 20/2014 vp., s. 51-74, valtiontalouden tarkastusviraston erilliskertomus eduskunnalle: finanssipolitiikan tarkastuksen vaalikauden puoliväliraportti K 2/2013 vp., s.43-53, erit. s. 52). Käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi HE 324/2014 vp. on näin perusoikeusjärjestelmän näkökulmasta hyväksyttävät ja painavat perustelut. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on Kainuun maakuntahallintokokeilusta antamassaan lausunnossa pitänyt maakunnan vaikeaa taloudellista ja sosiaalista tilannetta yhtenä perusteena, mikä teki kunnallisen itsehallinnon kannalta lähtökohtaisesti ongelmallisena pidettävän tehtävien laajan siirron kunnilta maakuntahallinnolle hyväksyttäväksi (PeVL 65/2002 vp.). Suomen julkinen talous ja kuntatalous ovat sillä tavoin rakenteellisesti epätasapainossa ja kestämättömässä tilassa, että perustuslakivaliokunnan lausunnossa tarkoitettu vaikea taloudellinen tilanne vallitsee valtakunnallisesti ja erityisesti osassa kuntia. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus hallituksen esityksen mukaisesti merkitsee olennaista muutosta kuntien tehtäväkenttään. Valtiosääntöoikeudellisessa arvioinnissa olisi aikaisemman vakiintuneen käytännön ohella arvioitava tulevaisuuteen suuntautuvasti valtiosäännön kantavien periaatteiden kannalta yhdenvertaisuuden ja sosiaalisten perusoikeuksien toteuttamista ja kunnallisen itsehallinnon ja sen kansanvaltaisen luonteen keskeistä sisältöä. Hallituksen esitys on merkityksellinen näin myös perustuslain 14 :ssä säädettyjen osallistumisoikeuksien ja perustuslain 121 :ssä turvatun kunnan asukkaiden oikeuden itsehallintoon kannalta. Näitä on myös perusteltua arvioida kunnissa yhteiskuntakehityksen myötä tapahtuvan muutoksen valossa. PUH. 09 4321 WWW.VTV.FI
2 Suomessa kunnilla on pohjoismaisessa vertailussa hyvin laaja tehtäväkenttä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden järjestämisessä ja tuottamisessa (VTV K 2/2013 vp. ja VTV K 20/2014 vp.). Valtiontalouden tarkastusviraston arvion mukaan kuntatalouden kehitys on kansantalouden tilinpidon termein huolestuttava. Kuntatalous on rakenteellisesti epätasapainossa. Kuntien taloudellinen asema ja kehitys tulee olemaan väestökehityksen ja taloudellisen kantokyvyn kannalta hyvin erilaista (VTV K 20/2014 vp.). Tähän on myös eduskunnan perustuslakivaliokunta kiinnittänyt huomiota (PeVL 16/2014 vp.). Tilannetta voidaan havainnollistaa kuvioilla, jotka kertovat väestörakenteen kehityksestä. Väestörakenne on toki vain yksi huomioon otettava seikka. Väestörakenteella ja sairastavuudella on vaikutus sosiaali- ja terveydenhuollon menopaineeseen ja sitä kautta julkistalouden ja sen yksiköiden rahoitukselliseen kestävyyteen. Väestörakenne ja sairastavuus eivät kuitenkaan taloustieteellisen tutkimuksen perusteella ole kuitenkaan ole ainoat kustannuksia määrittävät seikat. 2011 2030 Yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä yli 30% 25-30% 20-25% 15-20% alle 15 % Yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä yli 40% 35-40% 25-35% 20-25% alle 20 % Lähde: Tilastokeskus, kuvio VTV/finanssipolitiikan valvonta, Pääkkönen Vastaavalla tavalla sairastavuudessa on huomattavia eroja tarkasteltaessa ikävakioitua sairastavuutta. Ikävakioidun sairastavuuden perusteella eri kuntien tilanne ja kustannuspaine on varsin erilainen. Tämä seikka tulee ottaa huomioon myös tehtäessä mahdollisesti vertailuja myös kuntien kustannustason osalta. Kunnat ovat myös velkaantuneisuutensa osalta erilaisessa asemassa.
3 Ikävakioitu sairastavuus, indeksi Aineistolähde THL. Kuva VTV/finanssipolitiikan valvonta, Pääkkönen Sairastavuus 122 tai enemmän 102-122 92-102 alle 92
4 Kunnan kertynyt ylijäämä- tai alijäämä. 2013. Aineistolähde: VM/Kuntakorttiaineisto. Kuva: VTV/finanssipolitiikan tarkastus, Pääkkönen Kertynyt yli-/alijäämä asukasta kohden 1500 tai enemmän 500-1499 0-499 -500--1 alle -500 Kuvioiden rinnakkainen tarkastelu kertoo, että Suomessa on joukko kuntia, joiden väestökehitys on epäedullinen. Osassa näitä kuntia myös sairastavuus on korkeaa eli nämä kunnat joutuvat kohtaamaan hyvinkin korkean sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden kysynnän. Kertyneiden ylijäämien ja alijäämien kuntakohtainen tarkastelu suhteessa väestörakenteen kehitykseen ja ikävakioituun sairastavuuteen kertoo, että useissa heikon väestökehityksen ja korkean sairastavuuden kunnissa jo nyt taloudellinen kantokyky on heikko. Taloudellinen kantokyky voi olla heikko ja heikkenee myös seutukunnittain ja maakunnittain. Tarkastelun valtiosääntöoikeudellinen johtopäätös on, ettei nykyinen yksistään kuntiin pohjautuva järjestelmä kykene jatkossa turvaamaan sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluiden yhdenvertaisuusperiaatteen kriteerit täyttävää järjestämistä. Ongelmaa ei ole ratkaistavissa pelkästään lähikuntien yhteistyöllä. Hallituksen esityksessä perustettavat pakolliset tuotantovastuussa olevat kuntayhtymä (tai vastuukunta) eivät välttämättä kaikki muodosta riittävän kantokykyisiä yksiköitä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden riittävän yhtenäiseen järjestämiseen. Perustuslaissa säädetyn yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta ei voi perustuslain 19 :n 1 momentissa ja 3 momentissa säädettyjen oikeuksien toteuttamisen kannalta olla hyväksyttävä erilaisen kohtelun peruste se, että lakisääteisten tehtävien hoitamisen hallinnollinen rakenne ei vastaa yhteiskuntaoloja ja että lainsäätäjä ei ole ryhtynyt tarvittaviin toimenpiteisiin tehtävänjaon ja hallinnollisen jaotuksen uudelleenjärjestämiseksi.
5 Julkisessa taloudessa vallitsee rahoituksellinen kestävyysvaje. Tämän ongelman olemassaolo on yksittäisten kestävyysvajeen suuruusluokkaa koskevien arviointien eroista huolimatta laajalti taloudellisten arvioitsijoiden tunnustama. Kuntatalous on jo nyt rakenteellisesti epätasapainossa, mihin osaltaan vaikuttavat valtiontalouden säästötoimina toteutetut merkittävät valtionosuuksien leikkaukset. Kuntatalous kantaa noin puolet julkisen talouden kestävyysvajeesta ja väestön ikääntymisestä johtuvat menopaineet kohdistuvat ensisijaisesti kuntatalouteen. Taloustieteellisen tutkimuksen perusteella terveyspalveluiden tuottavuuden parantamisella sekä vanhusten pitkäaikaishoidon tarpeen viiventämisellä mahdollisimman myöhäiseen ikään sekä terveyden ja toimintakyvyn parantamisella on merkittäviä vaikutuksia kestävyysvajeeseen. Näihin seikkoihin olisi uudistuksella tarkoituksenmukaista myös voida vaikuttaa. Hallituksen esityksen tavoitteet ovat näin oikeansuuntaiset. Taloudellisuuden ja tuottavuuden esteitä olisi laajalla kehittämisellä ja palveluverkoston ja palveluiden sisällöllisellä kehittämisellä sekä tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisen kehittämisellä raivattava. Hallituksen esityksen mukaan tehokkuutta haetaan hyvin laajalla ja kunnianhimoisella palveluiden integraatiolla, joka poistaa osaoptimointia ja parantaa asiakaslähtöisyyttä ja siten vaikuttavuutta. THL:n laatimien vaikutusarviointien ja muun tutkimustiedon perusteella hallituksen esityksessä valittu, 5 sosiaali- ja terveysalueen malli antaa muita malleja paremmat mahdollisuudet laajamittaiseen ja kunnianhimoiseen palveluintegraatioon ja palveluiden saatavuuden ja rahoituksen turvaavaan väestöpohjaan. Uudistukset voivat osaltaan parantaa myös palveluiden saatavuutta ja laatua. Tästä huolimatta hallituksen esityksen perustelut voivat antaa osaksi liian kauniin kuvan uudistuksen sisällöstä. Kyseessä on myös rakenteellisesta säästöohjelmasta, jolla palvelutaso ja toimintamuodot sopeutetaan pysyväisluonteisesti alhaisemmaksi käyviin julkisen talouden tuloihin ja rahoituskykyyn. 2 Ehdotetun järjestelmän tarkoituksenmukaisuuden valtiosääntöoikeudellinen arviointi Sote järjestämislaki luo vain yleiset hallinnolliset ja organisatoriset puitteet sosiaali- ja terveydenhuollon uudistukselle. Hallituksen esityksessä asetettujen tavoitteiden saavuttaminen edellyttää hyvin pitkäjänteistä kehittämistyötä ja myös muita lainsäädännöllisiä uudistuksia. Erityisen keskeisessä asemassa on sosiaali- ja terveydenhuollon nykyisin monista eri lähteistä koostuvan rahoituksen kokoaminen selkeämmäksi, ymmärrettävämmäksi ja läpinäkyvämmäksi kokonaisuudeksi. Nyt käsittelyssä oleva hallituksen esitys luo vain lähtökohtia ja puitteita sekä monilta olennaisilta osiltaan asiallisesti ottaen delegoi sisällöllisten ratkaisujen tekemisen tulevien sosiaali- ja terveydenhuollon alueiden johdolle. Tämä seikka vaikuttaa myös osallistumisoikeuksien ja kansanvallan periaatteiden toteutumisen valtiosääntöiseen arviointiin. Hyvin olennaisia elementtejä tulevasta sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen ja rahoituksen kokonaisuudesta puuttuu edelleen tai on vasta parlamentaarisessa työryhmätyössä perusvalmistelussa. Kustannuskehityksen hallinnan sekä sosiaali- ja terveydenhuollon alueiden toiminnan kannalta tärkeä asia on muun muassa sosiaali- ja terveydenhuoltoa koskevat rahoituskehykset. Rahoituskehysjärjestelmää on valmistelussa välttämätöntä tarkastella myös perusoikeuksien toteuttamisen edellytysten kanssa siten, etteivät kehitteillä olevat rahoituskehykset joudu ristiriitaan perusoikeuksien toteuttamisvelvoitteiden ja voimassa olevan lainsäädännön kanssa. Hallituksen esityksen tavoitteena olevan osaoptimoinnin purkaminen vaatii monikanavaisen rahoituksen uudistamista. Uudistuksen tarkoituksenmukaisuuden arviointi on näin tässä vaiheessa poikkeuksellisen hankalaa. Hallituksen esityksen perusteluissa selostetaan uudistuksen tavoitteita ja eritellään eräitä merkittäviä
6 säästöpotentiaaleja. Säästöpotentiaaleja mainituissa seikoissa varmasti onkin. Niiden realisointi ja vaikutusten kokonaistason mittaluokan arviointiin liittyy lukuisia epävarmuuksia. Eduskunnan lainsäädäntövallan käytän kannalta on pulmallista, että ehdotuksen ja sen vaikutuksen kokonaisuutta ei voida helposti hahmottaa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen uudistamiseen vaikuttavien monien osien vielä puuttuessa. Hallituksen esityksessä ehdotettava järjestelmä on edelleen monitahoinen ja vaikeaselkoinen. Sosiaalija terveydenhuollon palveluiden tuottaminen eriytettäisiin hallituksen esityksen mukaan systemaattisesti järjestämisvastuusta. Tuottamisesta vastaisivat edelleen lakisääteiset kuntayhtymät. Hallituksen esityksen yleisperusteluiden vaikutusarvioinnissa tuodaan esille sosiaali- ja terveydenhuollon alueiden potentiaalisesti merkittävä rooli palveluiden järjestäjänä ja strategisena uudistajana. Toisaalta hallituksen esityksen säätämisjärjestysperusteluissa korostetaan nimenomaan tuotantovastuussa olevien kuntayhtymien roolia palveluiden tuottamisen käytännön toteuttamisessa. Tältä osin vaikutusarviointi vaikuttaa ristiriitaiselta. Säätämisjärjestysperusteluissa todetaan lisäksi suoraan, että hallituksen esityksessä ehdotettu malli ei ole selkein ja kaikkein tarkoituksenmukaisin. Se synnyttää yhden hallinnon tason lisää. Säätämisjärjestysperusteluissa todetaan, että hallituksen esityksen tavoitteiden sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden laajasta integraatiosta saavuttamiseksi myös yksitasoinen kuntayhtymämalli ja sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävien siirtäminen kokonaan pois kuntien vastuulta perustuslain 121 pykälän 4 momentissa tarkoitetulle kuntaa suuremmalle itsehallintoalueelle olisivat mahdollisia. Rahoitusperiaatteeseen ja verotukseen liittyvät ongelmat olisivat hallituksen esityksen mukaan helpoimmin ratkaistavissa kuntaa laajemmalla itsehallintoalueella, kunhan tällä alueella olisi verotusoikeus. Yksitasoinen kuntayhtymämallin osalta tavoitteiden saavuttaminen edellyttäisi, ettei kuntayhtymiä olisi ehdotettuja tuotantovastuullisia kuntayhtymiä enempää. Säätämisjärjestysperusteluissa todetaan, että yksitasoinen kuntayhtymämalli sekä uusi alueellinen itsehallintomalli olisivat kansanvaltaisuuden kannalta selkeämpiä ratkaisuja. Tähän arvioon on helppo yhtyä. (Ks. HE 324/2014 vp. s. 141). Hallituksen esityksen perusteluissa todetaan toisaalta myös, että tuottamisvastuussa olevat kuntayhtymät voivat taloudelliselta kantokyvyltään muodostua varsin erilaisiksi (HE 324/2014 vp., s. 143), minkä vuoksi sosiaali- ja terveysalueen vahva ohjaustehtävä järjestämisessä ja rahoituksen jakamisessa nähdään perustelluksi. Hallituksen esityksen perusteella ehdotuksen tarkoituksenmukaisuus ja tarkoituksenmukaisuuden valtiosääntöoikeudellisesta hyväksyttävyys jäävät näin merkittäviltä osin epäselväksi. Uudistuksen tavoitteiden saavuttaminen edellyttää riittävää valtakunnallista ohjausta ja sosiaali- ja terveysalueiden linjaavaa toimintaa Hallituksen esityksen tavoitteiden saavuttaminen näyttäisi edellyttävän ainakin seuraavia asioita: valtakunnallinen ohjaus vahvistuu ja valtakunnallisella tasolla voidaan jatkossakin saavuttaa volyymietuja ja erityisen vaativien toimenpiteiden ja osaamisen osalta erikoistumisen etuja. Hankintatoimen osalta esitykseen liittyy selvästi riskejä myös siitä, että esimerkiksi osa hankinnoista hajautuu sote-alueille sen sijaan, että aktiivisesti kehitettäisiin valtakunnallista yhteishankintaa ja valtakunnallisia ratkaisuja esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmissä ja niiden kehittämisesssä sosiaali- ja terveydenhuollon infrastruktuuria (sairaalaverkko ja -tyypit, muu palveluverkosto, ICT) voidaan kehittää nykyistä tehokkaammaksi, mikä edellyttää sosiaali- ja terveydenhoito-
7 alueen laajuisella tasolla riittäviä ohjausvaltuuksia ja mahdollisuuksia hyödyntää volyymietuja ja erikoistumisen etuja palveluissa voidaan niiden kustannusvaikuttavuutta parantaa integroimalla sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut asiakkaana olevan potilaan ja/tai palvelun tarvitsijan näkökulmasta toimivaksi ja tehokkaaksi kokonaisuudeksi (täydellinen palveluintegraatio horisontaalisesti eri palveluiden kesken ja vertikaalisesti eli perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä ja tämän edellyttämä täydellinen asiakastietointegraatio). Tältä osin avainasemassa ovat hallituksen esityksen mukaisessa järjestelmässä tuotantovastuussa olevat kuntayhtymät hallinnolliset rakenteet ja rahoitusjärjestelmä eivät enää nykyiseen tapaan kannusta osittaisoptimointiin. Tämä edellyttää erityisesti tuotantovastuussa sitä, että tuottaja ja rahoittaja ovat sama, tai jos lainsäädännössä mahdollistetaan hyvin laaja potilaan/käyttäjän valinnanvapaus, rahoittaja on sama. Monikanavaisen rahoitusjärjestelmän yksinkertaistaminen olisi tavoitteiden saavuttamisen kannalta tärkeä. Rahoitusjärjestelmän kokonaisuudistus ei ole kuitenkaan käsillä tässä hallituksen esityksessä vaan merkittävät osat ovat vasta valmistelussa sosiaali- ja terveysministeriössä. rahoitusjärjestelmä sekä hallintomalli antavat riittävät kannustimet taloudellisuuteen ja tuottavuuteen. Palveluntuottajien kilpailu ja yksityisen palvelun aidosti julkista palvelua täydentävä rooli on tässä myös yksi tärkeä kannustin, jota ei ole hallituksen esityksessä tarkasteltu eikä järjestetty. Tältä osin hallituksen esitystä voidaan arvostella myös oikeudellisesta näkökulmasta, sillä sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttäjä näyttäytyy uudistuksessa passiivisena palveluiden saajana ja kulueränä. Perustuslain perusoikeussäännöksien taustalla on ajatus itsemääräämisoikeudesta. Moderniin itsemääräämisoikeuteen kuuluu Euroopan unionin potilasdirektiivissä hahmoteltujen periaatteiden mukaisesti myös itsemääräämisoikeus palvelun tuottajan suhteen. Hallituksen esityksessä hyvää on kuitenkin järjestämislakiesityksen 30 laajemmista kansalaisten ja käyttäjien osallistumisoikeuksista ja muodoista. Sosiaali- ja terveysalueiden ehdotettu rahoitusjärjestelmä perustuu peruspalveluiden valtionosuuksista annetussa laissa tarkoitettuihin laskennallisiin kustannuksiin. Kustannusperusteinen järjestelmä ei sisällä kovin voimakkaita kannustimia tuottavuuden ja taloudellisuuden kohentamiseen. Tämä heikentää hallituksen esityksessä ehdotettavan mallin tarkoituksenmukaisuutta. Alhaisen kustannustason perusteella ei voida tehdä suoraviivaisia johtopäätöksiä paremmasta tehokkuudesta Hallituksen esitystä on sen valmisteluvaiheissa kritisoitu siitä, että se ei kannusta kustannusten hallintaan eikä palkitse kuntia, jotka ovat saaneet ylläpidettyä järjestämislaissa ehdotettua rahoitusosuutta alempaa kustannustasoa. Perustuslakivaliokunnan sihteerin asiantuntijoille osoittamassa muistiossa pyydetäänkin nimenomaisesti arvioimaan rahoitusmallin palkitsevuutta kuntien näkökulmasta. Kustannustason suhteesta järjestämislaissa rahoituksen perusteena käytettävään kustannustasoon ei voida kuitenkaan taloustieteellisen tutkimuksen perusteella tehdä johtopäätöksiä. Kustannusrakenteiden vertailu on hyvin hankalaa ja taustalla vaikuttavat muuttujat olisi saatava kontrolloitua vertailukelpoisen asetelman aikaansaamiseksi. Palveluiden kustannuksiin vaikuttaa olennaisesti asiakasrakenne. Pääkkösen ja Seppälän vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessa ilmenee, että suhteelliset tehokkuuserot perusterveydenhuollon kustannus-vaikuttavuudessa voivat olla pienempiä kuin mitä voisi olettaa yksinkertaisten indikaattoreiden tarkastelun perusteella (Jenni Pääkkönen & Timo T. Seppälä: Using composite indicators to evaluate the efficiency of health care system. Applied Economics, Vol. 46, (2014) No 19, s. 2242-2250). Tämä tarkoittaa myös, että uudistusten potentiaaliset säästövaiku-
8 tukset voivat olla ylimitoitettuja. Alhaisempi kustannustaso ja kustannustason vertailu yksinkertaisilla korjaavilla muuttujilla tarkennettuna eivät myöskään tutkimuksen perusteella riitä osoittamaan, että alhaisen kustannustason kunnat tai kuntayhtymät olisivat aidosti muita tehokkaampia. Esimerkiksi valikoituminen julkiseen terveydenhuoltoon väestön ikärakenteen ohella vaikuttaa julkisen terveydenhuollon kustannuksiin. Alueella toimiva työterveyshuolto yhdessä hyvän työelämään osallistumisasteen kanssa esimerkiksi muuttaa asiakasjakaumaa. Näin ollen ilman tarkempaa ja syvällisempää selvitystä ei ole perusteita sanoa, ettei hallituksen esityksessä esitettävä rahoitusmalli palkitse alhaisempaan kustannustasoon pystyneitä kuntia. Valtiontalouden tarkastusviraston käsityksen ja THL:n tekemien vaikutusarviointien mukaan järjestämisvastuun keskittäminen viidelle sote-alueelle luo parempia edellytyksiä esim. laitoskapasiteetin hallitulle purkamiselle (riskinä osaoptimointi). Tehostamismahdollisuuksien toteuttaminen kuitenkin edellyttää, että sote -alueiden johdolle tulee luoda vahvat kannustimet tuottavuuden parantamiseen sekä poistaa lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia esteitä tuottavuuden parantamiseen (VTV K 20/2014 vp.). Edellä tämän lausunnon luvussa 1 olevan tarkastelun perusteella sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen ja rahoitus olisi perusteltua koota riittävän laaja-alaisiin kokonaisuuksiin. Tuottamisen kannalta ehdotuksen mukaiset 19 kuntayhtymää ovat eri asiantuntija-arvioiden perusteella vähimmäistaso edellyttäen, että valtakunnallista yhteistyötä ja erikoistumista merkittävällä tavalla lisätään. Rahoituksen kannalta parhaimmat edellytykset näyttäisi antavan ehdotetun viiden sosiaali- ja terveysalueen rahoitusroolin ja ohjausmahdollisuuden vahvistaminen. Tarkoituksenmukaisuutta koskeva kokonaisarvio Kokonaisarvio tarkoituksenmukaisuudesta on, että tuottavuuden ja taloudellisuuden kehittämisen kannustimet ovat hallituksen esityksen perusteella jäämässä uudistuksen tavoitteisiin nähden liian heikoiksi. Onkin nähtävissä, että niiden vahvistaminen tulee nopeasti ajankohtaiseksi, mikäli hallituksen esityksen tavoitteet halutaan saavuttaa. Hallituksen esitys on näin pikemminkin alku jatkuvalla lainsäädännölliselle ja toiminnalliselle uudistusprosessille kuin uudistuksen kokonaisuutta koskeva säädös. Arviointia vaikeuttaa myös se, että kokonaisuuden toimivuuden kannalta aivan olennaisia kysymyksiä koskeva tieto on puutteellista tai ehdotukset ovat vasta valmisteluvaiheessa. Ehdotuksen perustuslainmukaisuuden kannalta johtopäätös tästä tarkastelusta ovat: hallituksen esityksen yleiset tavoitteet ovat perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävät ja painavat esitykseen liittyy paljon avoimia kysymyksiä, ettei hallinnon tarkoituksenmukaista järjestämistä voida arvioida kovinkaan hyvin niillä kriteereillä, joihin perustuslakivaliokunta on vakiintuneesti kiinnittänyt huomiota säädettäessä lailla kuntien pakollisen yhteistoiminnan järjestämisestä. 3 Vaikutusarvioinnin valtiosääntöoikeudelliset tehtävät ja laatu Kuntia koskevassa lainsäädännössä vaikutusarviointia koskevat myös perustuslakivaliokunnan käytännössä vakiintuneet valtiosääntöoikeudelliset tehtävät. Kuntien rahoitusta ja tehtäviä koskevassa lainsäädännössä vaikutusarvioinnin yhtenä tärkeänä tehtävänä on luoda edellytyksen kunnallista itsehallintoa suojaavan rahoitusperiaatteen toteutumisen arvioinnille. Rahoitusperiaatteessa on viime kädessä kysymys myös yhdenvertaisuuden ja perusoikeuksien toteuttamisen turvaamisesta. Rahoitusperiaatteen mukaisesti on arvioitava, että kunnilla on tosiasialliset edellytykset suoriutua velvoitteistaan. (PeVL 34/2013 vp., PeVL 30/2013 vp., PeVL 12/2010 vp., PeVL 41/2010 vp., PeVL 29/2009 vp., PeVL 50/2005 vp. ja PeVL 41/2002 vp., ks. myös HE 309/1993 vp., s. 26). Rahoitusperiaate on lyhyesti todet-
9 tu hallituksen esityksen säätämisjärjestysperusteluissa. Sen sijaan taloudellisten vaikutusten arvioinnissa ei ole tehty perustuslakivaliokunnan peruspalveluiden valtionosuudesta annetun lain käsittelyn yhteydessä perusteltuna pitämää kokonaisarviointia kuntien taloudellisen kantokyvyn ja perustuslain kannalta (ks. PeVL 16/2014 vp.). Tarkastelu on perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännön mukaan tarpeen tehdä myös yksittäisten kuntien tasolla (PeVL 16/2014 vp. ja PeVL 41/2002 vp.) Hallituksen esityksessä ei ole kovin laajalti tarkasteltu ehdotetun järjestämislain, uuden valtionosuuslain ja valtionosuusleikkausten sekä muiden kuntia koskevien lainsäädännöllisten uudistusten yhteisvaikutuksia yksittäisiin kuntiin eikä tämä tarkastelu sisälly sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemaan aineistoon. Hallituksen esityksen säätämisjärjestysperusteluissa on kuitenkin tällaista tarkastelua. Valtiovarainministeriössä kuntakohtaisia laskelmia uudistusten ja valtionosuusleikkausten yhteisvaikutuksista on kuitenkin tehty ja niiden eräitä keskeisiä tuloksia koko kuntakentän osalta selvitetään hallituksen esityksen säätämisjärjestysperusteluissa (HE 324/2014 vp.). Tältä osin vaikutusarviointi ei kokonaisuudessaan täytä perustuslakivaliokunnan lausunnossa PeVL 16/2014 vp. esitettyä tarvetta. Hallituksen esityksen mukainen tasauskatto huomioiden järjestämislain ja valtionosuuslain ja valtionosuusleikkausten myötä kunnallisveroprosenttien ero kasvaisi nykyisestä kuudesta prosenttiyksiköstä noin 11 prosenttiyksikköön ja siten, että alin veroprosentti olisi laskelmien mukaan noin 16,6 prosenttia ja ylin noin 27,9 prosenttia. On kuitenkin nähtävissä, että veroprosenttien kasvupaine ja tulevaisuuden taloudellisen kantokyvyn haasteet näyttäisivät kohdistuvan osin juuri niihin kuntiin, joiden taloudellinen kantokyky on jo ennestään rajallinen. Tosin tässäkin kuntakohtaiset erot ovat erittäin merkittäviä. Kuntien asema on siinä määrin erilainen ja hallituksen esitykseen sisältyvästä tasauskatosta huolimatta osassa kuntia näyttäisi valtiovarainministeriössä tehtyjen ja yleissuuntaviivoiltaan uskottavana pitämien vaikutusarviointien perusteella tulevan nopealla aikataululla varsin korkea veroprosentin korottamistarve. Kunnan veroprosenttien eroavaisuudet sinänsä kuuluvat tietyissä rajoissa kunnan asukkaiden itsehallintoon kuuluvan kunnan talousautonomian seurauksiin. Siltä osin kun veroprosenttien voimakas eriytyminen johtuu valtion lainsäädännöllisistä toimista, olisi vaikutusarvioinnissa tarpeen arvioida kuntien veroprosenttien eriytymistä myös perustuslain 6 :ssä säädetyn yhdenvertaisuusperiaatteen näkökulmasta. Tältä osin hallituksen esitys jää puutteelliseksi ja kun vaikutusarviointi ei ole ollut myöskään kuntien käytettävissä lainvalmistelun aikana, eivät perustuslakivaliokunnan lausunnossa PeVL 20/2013 vp. tarkoitetut asianmukaisen päätöksenteon ja osallistumisen mahdollisuudet ole käsillä. Perustuslakivaliokunta voinee kiinnittää huomiota sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen valmisteluprosessiin ja asianmukaisen vaikutusarvioinnin valtiosääntöoikeudelliseen merkitykseen. Tämän mittaluokan uudistuksissa olisi erityisen tärkeätä sitoutua käytännössä hyvän säädösvalmistelun periaatteisiin ja niissä edellytettyyn vaikutusarviointiin. 4 Esityksen perustuslainmukaisuus kunnalliseen itsehallintoon kuuluvan verotusoikeuden ja yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta Kunnallisen itsehallinnon perustuslaissa suojattuihin ominaispiirteisiin kuuluu kunnallinen verotusoikeus (PeVM 10/1998 vp., PeVL 41/2002 vp.). Verotusoikeuden keskeinen sisältö on se, että kunnalla tulee reaalinen oikeus mahdollisuus päättää itsenäisesti omasta taloudestaan (PeVL 16/2014 vp.), PeVL 12/2011 vp., PeVL 29/2009 vp., yksityiskohtaisesti PeVL 41/2002 vp.). Kuntatalouden kokonaisuuden kannalta ehdotetussa järjestämislaissa kunnat velvoitettaisiin rahoittamaan sosiaali- ja terveydenhoidon alueiden toimintaa. Rahoitusvastuu ja tehtävien siirto merkitsevät, että noin 46 prosenttia
10 kuntien menoista nykyisin muodostava toiminta siirtyisi järjestämisvastuun ja siihen liittyvän taloudellisen päätöksenteon osalta pois kunnilta mutta kunnat säilyisivät edelleen toiminnan rahoittajina. Periaatteessa kysymyksessä on merkittävä muutos. Toisaalta hallituksen esityksessä hyvin kuvatulla tavalla jo nykyisinkin palveluiden tuotanto tapahtuu ylikunnallisissa muodoissa varsin hajautuneesti, joten järjestämislakiehdotus ei tältä osin merkitse siinä määrin olennaista kuntien tosiasiallisen päätösvallan heikkenemistä omasta taloudestaan, että se sellaisena olisi perustuslain vastainen. Olisi myös mahdollista perustuslain estämättä siirtää kun sosiaali- ja terveydenhuollon tehtäviä ja rahoitusvastuuta tai tehtävät ja rahoitusvastuu kokonaan valtiolle. Joissain kunnissa tasolla mahdollisuus päättää kunnan taloudesta heikkenee voimakkaasti Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön mukaisesti tätä olisi kuitenkin tarkasteltava yksittäisten kuntien tasolla, koska asukkaiden itsehallinto ja siten mahdollisuus itsenäiseen päätöksentekoon taloudesta on suojattu jokaisessa kunnassa. Asian arviointiin vaikuttaa lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon ehdotettu rahoitusmalli, joka yhdessä valtionosuusuudistuksen ja valtionosuusleikkauksien kanssa johtaa huomattavaan paineeseen veronkorotuksiin kunnallisverotuksessa. Perustuslakivaliokunta on hyväksynyt valtionosuusleikkaukset ja todennut aikaisempaan käytäntöönsä viitaten, että lainsäätäjällä on laaja harkintavalta säädettäessä leikkauksia valtionosuuksiin silloinkin kun ne vaikuttavat merkittävästi yksittäisen kunnan asemaan (PeVL 16/2014 vp.). Uudistettua valtionosuusjärjestelmää ja sen rahoituskriteereitä, joiden mukaista sosiaali- ja terveysalueen rahoituksen laskentaperustetta ehdotetaan myös hallituksen esityksessä sote-järjestämislaiksi, voidaan monilta osin pitää taloudellisesti tarkoituksenmukaisena (VTV K 20/2014 vp.). Valtionosuuksien ja rahoituksen peruskriteerit ovat myös objektiivisesti perusteltavissa perusoikeusjärjestelmän kannalta. Suurimmillaan veronkorotuspaine olisi noin kuusi ja puoli prosenttiyksikköä. Nykyistä noin kuuden prosenttiyksikön eroa kunnallisveroprosentissa ei sinänsä voida pitää perustuslain vastaisena. Mahdollisesti toteutuva 11 prosentin erokaan ei välttämättä vielä yksistään suuruutensa vuoksi ole perustuslain vastainen. Jos ero johtuisi asukkaiden itsehallintonsa perusteella tekemistä päätöksistä, voitaisiin eroa pitää hyväksyttävänä. Eron yhteiskunnallinen järkevyys on eri asia. Valtiosääntöoikeudellinen hyväksyttävyys on ratkaistava kokonaisarvioinnin perusteella. Kokonaisarvioinnissa on otettava huomioon kunnan asukkaiden mahdollisuus reaalisesti päättää kunnan taloudesta ja se, että korotuspaine toteutuu nopeasti ja lainsäätäjän toimenpiteen seurauksena. Yhdenvertaisuutta ei voida arvioida pelkästään veroprosenttien eron perusteella. Olisi kunnallisen itsehallinnon perusteisiin kuuluvan kunnan asukkaiden mahdollisuuden päättää kunnan taloudesta kannalta ongelmallista sekin, jos kustannuksia tasaavassa järjestelmässä yksittäinen kunta voisi vyöryttää omasta toiminnastaan johtuvia kustannuksia muiden maksettavaksi. Veroprosentteihin kohdistuvan voimakkaan korotuspaineen osassa kuntia voidaan yhdessä korotuksen nopeahkon voimaantulon kanssa katsoa rajoittavan jo siinä määrin kunnan mahdollisuuksia päättää itsenäisesti taloudestaan, että ehdotuksen seuraukset ovat vastoin perustuslain 121 :n 3 momentissa suojatun kunnallisen verotusoikeuden perustuslaissa suojattua keskeistä sisältöä. Perustuslakivaliokunta on todennut perustuslain 6 :ssä säädetyn yhdenvertaisuusperiaatteen koskevan lainsäätäjää mutta jättävän lainsäätäjälle runsaasti harkintavaltaa pyrittäessä kulloisenkin yhteiskuntakehityksen vaatimaan sääntelyyn (PeVL 2/2011 vp., PeVL 64/2010 vp., PeVL 28/2009 vp.). Erilaiselle kohtelulle on kuitenkin oltava perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävät perusteet. Julkisen vallan ja lainsäätäjän velvoitteisiin edistää perusoikeuksien toteutumista kuuluu myös, että lainsäätäjän on ryhdyttävä toimenpiteisiin myös tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistämiseksi.
11 Perustuslakivaliokunta ei ole perusoikeusuudistuksen jälkeisessä käytännössään ottanut kantaa kunnallisen verotuksen eriytymiseen yhdenvertaisuuden kannalta. Kunnallisen verotusoikeuden, joka on perustuslailla suojattu, keskeiseen sisältöön kuuluu kunnan asukkaiden oikeus itse päättää taloudestaan ja siten laissa asetetuissa rajoissa myös veroprosentistaan. Verotuksen perusteet ja yleiset linjat taas kuuluvat valtion lainsäädäntöön ja niissä lainsäätäjän tulee noudattaa yhdenvertaisuusperiaatetta (PeVL 41/2002 vp.). Jos perustuslakivaliokunnan valtionosuusleikkauksissa soveltamaa tulkintalinjaa sovelletaan myös analogisesti veronkorotuksiin, ei välttämättä huomattavakaan kunnallisveroprosentin korotustarve vielä sellaisenaan muodostu yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta ongelmalliseksi. Kunnallinen itsehallinto on näin sellainen hyväksyttävä peruste, jonka mukaisesti kunnalliset veroprosentit voivat ja poikkeavatkin toisistaan vaikka asuinpaikka sinänsä ei ole perustuslakivaliokunnan suhteellisen vakiintuneen käytännön perusteella lähtökohtaisesti hyväksyttävä peruste erilliskohtelulle. Perustuslain perusteella ei voida tehdä johtopäätöksiä sen suhteen, milloin kunnallisveroprosenttien erot muodostuvat yhdenvertaisuusperiaatteen perusteella ongelmalliseksi. Lainsäätäjällä on perustuslain soveltamista koskevan perustuslakivaliokunnan vakiintuneen tulkintakäytännön mukaan laaja harkintavaltaa kulloisiinkin yhteiskuntaoloihin tarkoituksenmukaisen sääntelyn valinnassa asettaa yhdenvertaisuusperiaate joitakin yleispiirteisiä rajoja lainsäätäjän toimenpiteistä johtuville eroille. Järjestämislakia koskevan hallituksen esityksen arvioinnin yhteydessä on huomattava, että kunnallisverotuksen veroprosenttien nopea kasvu johtuu lainsäätäjän omien toimenpiteiden yhteisvaikutuksesta. Tämän johdosta tilanteeseen on yhdenvertaisuusperiaatteen johdosta suhtauduttava varsin kriittisesti. Käytännössä yleisen oikeudenmukaisuuskäsityksen ja järkevän finanssi- ja veropolitiikan näkökulmasta yli kymmenen prosenttiyksikön ero kunnallisveroprosenteissa vaikuttaa yhteiskuntakehityksen kannalta erittäin pulmalliselta. Lainsäätäjän valtiosääntöoikeudelliseksi velvollisuudeksi olisi tässä tilanteessa katsottava selvittää, miten veroprosenttien muutosta voitaisiin hillitä. Tarkoituksenmukaisin tapa toteuttaa veronkorotuspaineiden hillintä vaatii huolellista arviointia ja punnintaa. Sen vuoksi perustuslakivaliokunnan olisi perusteltua olla erittäin pidättyväinen myös ongelman ratkaisun suuntaviivojen kovin yksityiskohtaiseen linjaamisen muilta kuin valtiosäännöstä johtuvilla perusteilla. Hallituksen esityksen säätämisjärjestysperusteluissa tuodaan kuitenkin esille kaksi varteenotettavaa mallia ongelman ratkaisemiseen. Lisäksi mahdollisuutena voisi olla tiukentaa tasausrajoja. Perustuslakivaliokunnan lausunnossa PeVL 16/2014 vp. esitetyn mukaisesti yksi keino parantaa valtiosääntöistä hyväksyttävyyttä on siirtymäajan pidentäminen ja tänä aikana kustannusten korvaaminen valtion varoista. Ongelmalliseksi rahoituksen kannalta muodostuu rahoituksen pitäminen kuntien vastuulla ja rahoituksen perustuminen väkilukuun ja kustannuksiin (tarpeisiin). Kunnan asukkaiden itsehallinnon ja hallinnon kansanvaltaisuuden turvaamisen kannalta perustuslain näkökulmasta parhaiten perusteltavissa oleva ratkaisumalli olisi perustuslain 121 :n 4 momentissa tarkoitetun itsehallinnon toteuttaminen kuntaa laajemmalla alueella. 5 Tehtävien siirtämisen kuntayhtymälle sekä sosiaali- ja terveysalueen ohjausvallan perustuslainmukaisuus Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön mukaan tehtävien osoittaminen lailla kuntien yhteistoimintaan rajoittaa jo lähtökohtaisesti jossain määrin kunnallista itsehallintoa (PeVL 31/1996 vp.). Käytännössä sosiaali- ja terveydenhuollon alalla ja laajemminkin kuntien velvoittaminen lakisääteiseen yhteistoimintaan on nähty valtiosääntöoikeudellisesti hyväksytyksi. Paras puitelain käsittelyn yhtey-
12 dessä perustuslakivaliokunta hyväksyi puitelakiin sisältyneet tehtäväsiirrot (PeVL 37/2006). Sosiaali- ja terveydenhuollon alalla on runsaasti lakisääteisiä yhteistyövelvoitteita. Hallituksen esityksen perusteella nämä velvoitteet kootaan pitkälti yhteen. Hallituksen esityksen säätämisjärjestysperusteluissa tehtyyn kokonaisarvioon tältä osin ei ole huomauttamista. Kunnille voidaan perustuslain mukaan tehtäviä antaa vain lailla. Hallituksen esityksen perusteella kaikkien kuntien tulisi kuulua kuntayhtymiin, joiden tehtävänä on palveluiden tuotanto. Tuottamistehtävän yksityiskohdat osoitettaisiin sosiaali- ja terveysalueen tuottamisvastuussa olevien kuntayhtymien kanssa käytyjen neuvotteluiden jälkeen ja perusteella tekemällä järjestämispäätöksellä. Tuottamisvastuussa olevat kuntayhtymät tai kuntayhtymän sijasta käytettävä vastuukunta osoitettaisiin järjestämispäätöksellä. Kunnan velvollisuus kuulua tuottamisvastuulliseen kuntayhtymään säädettäisiin laissa ja siten tehtävien antaminen kunnalle tapahtuisi perustuslain 121 :n mukaisesti muodollisesti lailla. Kysymystä on kuitenkin arvioitava myös perustuslain 121 :n ration kannalta. Säännöksen kantavana ideana on mahdollistaa asukkaiden itsehallinto, johon kuuluu olennaisilta osiltaan päättää taloudesta ja toimintatavoista. Näiden seikkojen osalta perustuslain 121 :n tarkoittama asukkaiden itsehallinto tosiasiallisesti heikkenee. Tätä vaikutusta osaltaan korostaa, että julkisen talouden pitkäaikaisten ongelmien johdosta sosiaali- ja terveysalueiden tasolla olisi pystyttävä hallituksen esityksen yleisperusteluissa kuvatulla tavalla pitkäjänteiseen kehittämiseen ja myös arvovalintoihin palveluiden tasosta ja järjestämistavasta. Valtiontalouden tarkastusviraston finanssipolitiikan tarkastuksen vaalikausiraportissa K 20/2014 vp. tuodaan esille myös talouden rakenteellisesta tilanteesta johtuva tarve tehdä arvovalintoja. Asetelmaan kansanvaltaisten piirteiden heikkeneminen soveltuu näin huonosti. Hallituksen esitys ristiriidassa hallinnon kansanvaltaisuuden kanssa Kokonaisuutena ottaen sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen kansanvaltaisuus heikkenee merkittävästi ilman, että toiminta siirtyisi eduskunnan antamalla parlamentaarisella vastuukatteella hoidettavaksi. Vaikka yksittäisiä ratkaisuelementtejä voitaisiin pitää perustuslain mukaisina joustavalla perustuslain tulkinnalla, muodostuu kokonaisuus erittäin ongelmalliseksi perustuslain kantavan periaatteen, kansanvaltaisuuden ja kansalaisten osallistumisoikeuksien reaalisen tehokkuuden kannalta. Perustuslakivaliokunnan Kainuun maakuntahallintokokeilusta antaman lausunnon PeVL 65/2002 vp. mukaisesti ratkaisevaa on järjestelyiden vaikutus kunnallisen itsehallinnon keskeisiin piirteisiin ja erityisesti hallintojärjestelmän kansanvaltaisuuteen. Aivan keskeinen kunnan hallintoa koskeva vaatimus päätösvallan kuuluminen asukkaiden valitsemalle toimielimelle (PeVL 42/1996 vp. ja PeVL 37/2006 sekä PeVL 65/2002 vp., PeVL 11/1984 vp.). Muodollisesti hallituksen esitys täyttää sinänsä vaatimukset, ettei päätöksentekojärjestelmä sosiaali- ja terveysalueella ja tuotantokuntayhtymässä yksi kunta saa yksin määräävää asemaa (PeVL 32/2001 vp., PeVL 65/2002 vp. ja PeVL 22/2006 vp.). Sosiaali- ja terveysalueen ylimmän päätöksentekoelimen jäsenet ovat myös jäsenkuntien valtuuston jäseniä. Kokonaisuutena ottaen kuitenkin kuntalaisten mahdollisuudet itsensä valitsemiin kansanvaltaisiin toimielimiin heikkenee merkittävästi. Hallituksen esitys on näin siinä määrin ristiriidassa perustuslain 121 :ssä turvatun kunnallisen itsehallinnon keskeisten osien kannalta, että se voidaan käsitellä ainoastaan perustuslain 73 :ssä tarkoitetussa järjestyksessä. Hallituksen esityksen tavoitteiden saavuttamisen ja pitkällä tähtäimellä perustuslain 19 :n 1 momentissa ja 3 momentissa tarkoitettujen perusoikeuksien turvaamisen ja yhdenvertaisuusperiaatteen turvaamisen kannalta olisi tärkeää, että palveluiden järjestämisvastuu ja rahoitusvastuu olisi riittävän laajan kantokyvyn omaavilla yksiköillä. Tällaisia voivat taloudellisen tarkastelun perusteella olla vain sosiaali- ja terveysalueet tai jonkin verran sitä pienemmät yksiköt (esimerkiksi historialliset maakunnat). Olennaista tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä käsittelyn kannalta olisi
13 - ratkaista yhteiskunta- ja finanssipoliittisesti epätarkoituksenmukainen sekä PL 121 : 3 momentissa tarkoitettuun kunnalliseen verotusoikeuteen keskeisenä elementtinä kuuluva kunnan tosiasiallisen mahdollisuus päättää taloudestaan ja perustuslain 6 :ssä tarkoitetun yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta hyvin pulmallinen paine kunnallisverotuksen veroprosenttien eriytymiseen - vahvistaa sosiaali- ja terveysalueiden päätöksenteon kansanvaltaisia piirteitä - yksinkertaistaa läpinäkyvyyden ja siten osallistumisoikeuksien varmistamiseksi hallintorakennetta Perustuslain valossa selkeästi paras tapa vahvistaa kansanvaltaisia piirteitä ja ratkaista kuntien kohtuullisena ja yhdenvertaisuusperiaatteen valossa hyväksyttävissä pysyvissä rajoissa sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoitukseen liittyvät ongelmat olisi (1) osoittaa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden järjestämisvastuu ja rahoitusvastuu ja tehtävät sosiaali- ja terveysalueille tai niitä jonkin verran pienemmille yksiköille. joissa toteutetaan perustuslain 121 :n 4 momentissa tarkoitettu asukkaiden itsehallinto kuntaa laajemmissa kokonaisuuksissa, mikä tarkoittaa ylimmän päättävän elimen valitsemista vaaleilla. Tuotantovastuussa olevien kuntayhtymien taloudellinen kantokyky näyttäisi nykyisillä rahoitussäännöksillä muodostuvan pidemmällä aikavälillä varsin erilaiseksi (ks. edellä kuntakarttoja koskeva tarkastelu, ks. myös HE 324/2014 vp. s. 143, jossa tämä seikka on myös todettu). Vaikka kuntien rahoitusvastuun tasaaminen nykytilanteessa tuotantovastuussa olevien kuntayhtymien sisällä voisi vähentää kuntien välisiä rahoitusvastuun siirtoja, ei tämä pitkällä tähtäimellä tuottaisi riittävän kantokykyisiä toimijoita. Samalla tavalla järjestämis- ja rahoitustehtävän osoittaminen ehdotetuille 19 tuotantokuntayhtymälle ei antaisi riittävää väestöpohjaa ja mahdollisuuksia volyymi- ja erikoistumisetujen hyödyntämiseen pitkällä tähtäimellä riittävän kantokykyisissä yksiköissä. (2) osoittaa valtionosuudet sosiaali- ja terveydenhuoltoon tälle uudelle kansanvaltaiselle alueelle sosiaali- ja terveysalueelle (3) antaa sosiaali- ja terveysalueelle verotusoikeus yleisen verolainsäädännön osoittamissa rajoissa. Finanssi- ja veropolitiikan näkökulmasta uuden verotustason muodostuminen ei välttämättä ole ongelmatonta. Vaihtoehtoisesti voisi harkita vaativien tuotantotehtävien varsin laajaa valtiollistamista (vrt. Norjan malli) ja järjestämis- ja tuotantotehtävän osoittamista yksitasoisille kuntayhtymille. 6 Eräitä yksityiskohtaisia huomautuksia Perustuslakivaliokunnan lausunnossaan PeVL 37/2006 vp. sekä PeVL 5/2004 vp. esittämien kantojen mukaisesti hallituksen esityksestä olisi sote-järjestämislain 26 :n säännös lakisääteisestä selonteon antamisesta eduskunnalle syytä poistaa esityksestä. 7 Johtopäätökset Edellä olevan esityksen perusteella teen seuraavat johtopäätökset: 1) sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämis- ja tuotantotapojen uudistaminen perusteellisesti ja kustannuskehityksen saaminen hallintaan on välttämätöntä, jotta perustuslain 6 :ssä tarkoitettu yh-
14 denvertaisuusperiaate huomioon ottaen perustuslain 19 :ssä tarkoitetut sosiaali- ja terveyspalvelut saataisiin tulevaisuudessa turvattua 2) hallituksen esitys yhdessä valtionosuusuudistuksen ja valtionosuusleikkauksien kanssa rajoittaa liikaa osan kunnista mahdollisuutta perustuslain 121 :n mukaisesti päättää omasta taloudestaan 3) hallituksen esitys heikentää sosiaali- ja terveysalueella kunnan hallinnon kansanvaltaisuutta kokonaisuutena siinä määrin, että esitys on ristiriidassa perustuslain 121 :n kanssa. Edellytyksenä esityksen käsittelylle tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä on vaaleilla valitun ylimmän päätöksentekoelimen järjestämisen sosiaali- ja terveysalueelle perustuslain 121 :n 4 momentissa tarkoitetulla tavalla. Tuomas Pöysti Oikeustieteen tohtori, hallinto-oikeuden dosentti valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja