STELLA POlARIS Neuvostoliiton kanssj solmitun välirauhansopimuksen jälkeen 1944 Suornesta joutui siirtymään ulkomaille- ensin lähinnä Ruotsiin - s.1tamäärin armeijan tiedustelun palveluksess,l olleita henkilöitä. Myös tiedustelun mitä tulenarinta arkistoa vietiin Ruotsiin. Operaatiota kutsuttiin nimellä STELLA POLARIS. Suomen armeijan entinen tiedustelupäällikkö, kenraalimajuri Raimo Heiskanen, ryhtyi tutkimjan tätä sodanjälkeisen ajan merkillisimpiin kuuluvaa arvoitusta, kun uusimmat lähteet, mm. valtiollisen poliisin asiakirjat, vapautuivat salassapidosta. Mikä oli Stella Polariksen tarkoitus? Miten se liittyi Suomen ja Ruotsin aiempiin _ -tiedusf.f!luyhteyksiin? Kuinka paljon siitä kerrottiin puoitj.. stusvoimien ylimmälle johdolle? Mikä yhte) tella Polariksella oli asekatkentaan?. -- \ STELLA PDIIlDIS ue...nn.
RAIMO HEISKANEN Stella Polaris Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
1994 Raimo Heiskanen Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset Keuruu 1994 ISBN 951-1-13352-7
Alkulauseeksi Syksyllä 1944 Neuvostoliiton kanssa tehdyn välirauhansopi mukscn jälkeen vietiin Suomesta Ruotsiin suurin osa puolustusvoimien tiedustelun arkistoa sekä satamäärin tiedustelun palveluksessa olleita henkilöitä. Puolustusvoimien tiedustelun toimet ja tämä Stella Polariksena tunnettu yritys ei ollut irrallinen toimenpide, vaan yhteydessä yleiseen tilanteenarviointiin. Näin ollen Stella Polaris -yritystä ja tiedustelun muita toimia ei pidä tarkastella ainoastaan teknisinä suorituksina, jotka nekin ovat tärkeitä selvitettäviä asioita, vaan myös osana niitä ratkaisuja, joita oli pakko tehdä siinä vaikeassa ja epäselvässä tilanteessa maamme irrotessa sodasta ja katkaistessa siteet Saksaan sekä jäädessä yksin selvittämään asiansa laajenemaan pyrkineen suurvallan, Neuvostoliiton, kanssa. Voitiinko luottaa pysyvään rauhaan? Oliko Suomen todella aloitettava sota saksalaisia vastaan juuri, kun oltiin pääsemässä irti edellisestä pitkään kestäneestä sodasta? Minkälaiseen tilanteenarviointiin tiedustelun ratkaisut perustuivat? Miten puolustusvoimien ylintä johtoa informoitiin? Miten puolustusvoimien tiedustelullinen valmius ylläpidettiin? Jatkoihan suursota ympärillämme. Mitä yhteyksiä tiedustelullamme oli ulkomaihin ja mitä aineistoa myytiin ulkomaille? Miten Stella Polaris -operaation rahoitus järjestettiin? Kysymyksiä riittää. Mitä on tapahtunut ulkomaille viedyllä arkistolla ja mikrofilmeillä? Miten ulkomaille menneet tiedustelijamme yrittivät ylläpitää tiedustelullista tietotaitoaan Suomen hyväksi? Mitä ovat sifferit ja koodit? Mikä yhteys oli asekätkennällä ja tiedustelu toimilla? Näitäkin asioita voidaan valottaa uusimpien lähteiden- mm. valtiollisen poliisin vapautuneiden asiakirjojen ja kuulustelupöytäkirjojen- perusteella.
1. Tilanteen arviointia Sotatoimet eli operaatiot sekä niiden ja yleensä sodankäynnin mahdollistamiseen tähtäävät toimet eivät synny itsestään»taivaallisena antina». Jossain on se tahto, joka panee operaatiot, sotatoimet ja niihin valmistautumisen käyntiin sekä pyrkii vaikuttamaan niiden edistymiseen ja estämään sodan aikana vihollisen haitallisen vaikutuksen. Tämä tahto on luonnollisesti komentaja ja koko puolustusvoimien puitteissa ylipäällikkö. Yhteiskunnan kehityttyä yhä monipuolisemmaksi ja yhteiskunnallisten ja taloudellisten olojen mahdollistaessa yhä suuremmat armeijat ei yksi ihminen, ylipäällikkö tai suuren yhtymän komentaja, yksinään pystynyt hallitsemaan kaikkia suuren sotajoukon toimintaan vaikuttavia seikkoja. Hänen avukseen tarvittiin esikunta valmistelemaan ylipäällikön tahdonmuodostusta ja toteuttamaan hänen päätöksensä.
Tämä tapahtui viimeistään asevelvollisten armeijoiden muodostamisen yhteydessä pari vuosisataa sitten. Esikunnan tärkein osa oli luonnollisesti sotatoimia ohjaava operatiivinen osasto. Päämajassamme tämä osasto oli päämajoitusmestarin johtaman jaosto III:n keskeinen osa. Sodankäynnin monitahoisuudesta huolimatta esikunnan keskeisen osan tosiasialliset tehtävät voidaan ryhmittää kahdeksi osaksi. Operatiivisen osaston oli jatkuvasti arvioitava tilanteen kehittymisen vaihtoehtoja ja valmisteltava niitä varten erilaisia toimintamahdollisuuksia. Jaosto III:n päällikkö kenraaliluutnantti Aira kuvasi tämän toimintakokonaisuuden omalla huumorillaan:»kun keinot loppuu, on konstit otettava käyttöön.» Operatiivisen osaston oli myös jatkuvasti luotava ylipäällikön tai komentajan käyttöön materiaalisia voimavaroja, eli A. F. Airon huumorin mukaan:»tyhjästä, tyhjästä ompi paha nyhjästä, astu vaan auttamaan itse itseäsi.» Virkatehtävien antamalla valtuutuksella operatiivisen osaston oli siis keksittävä keinot niin rauhan aikana, sodan syttyessä, sodan aikana, rauhaa solmittaessa kuin rauhan tai aselevon tultua sotilaallista puolustusta varten tilanteen mahdollisesti vaatiessa. Tilanteen arviointi on jatkuvaa toimintaa. Jatkuvasti saatavat uudet tiedot ja tosiseikat antavat oman uuden sävynsä tilanteen arviointiin. Vuoden 1942 kesästä alkaen Suomen marsalkka ja hänen lähipiirinsä olivat selvillä siitä, ettei Saksalla enää ollut edellytyksiä voittaa sotaa. Vuoden 1943 talvesta lähtien PM:n käsityksen mukaan oli hyvä, jos Suomi
pääsisi sodasta irti vuoden 1940 Moskovan rauhan ehdoilla. Tämä tiesi sitä, että Karjalankannas ja Laatokan Karjala menetettäisiin. Lisäksi Länsi-Suomessa Neuvostoliitolla olisi Hangon meri tukikohta. Monella Saksan-Neuvostoliiton sotaa edeltäneistä tapahtumista oli edelleen merkitystä. Neuvostoliitto oli Moskovan rauhan jälkeen painostanut Suomea monin uusin vaatimuksin aina siihen saakka, kun Saksa oli talvella 1941 osoittanut poliittista ja sotilaallista mielenkiintoa Suomea kohtaan. Neuvostoliittohan ilmaisi Hitlerille syksyllä 1940 haluavansa lopullisesti ratkaista Suomen kysymyksen. Hitler ei enää antanut Neuvostoliitolle vapaita käsiä, kuten oli antanut elokuussa 1939. Nyt tiedämme Stalinin tuolloin todella halunneen liittää Suomen Neuvostoliittoon. Muistissa olivat myös Baltian maiden kohtalot. Sodan aikana oli vielä saatu ilmeisesti epävarma tieto, että puna-armeijan vaikutusvaltaiset piirit olivat olleet pettyneitä siitä, että talvisota oli»jätetty keskem>, ennen kuin Suomi oli vallattu. Hyvin muistettiin, että Stalin oli vakuuttanut Virolle, Latvialie ja Liettualie syksyllä 1939 niiden itsenäisyyden vain vahvistuvan, kun ne solmivat tukikohta- ja avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Siitä huolimatta jo kesäkuussa 1940 ulkoministeri Molotov saattoi sanoa Liettuan ulkoministeri Vincas Kreve Mickeviciukselle, että»teidän täytyy olla siinä määrin realisteja, että käsitätte pienten kansojen tulevaisuudessa tulevan häviämään. Teidän Liettuanne yhdessä toisten Baltian kansojen kanssa Suomi mu-
kaan luettuna tulee liitettäväksi neuvostokansojen kunniakkaaseen perheeseen.» Suomea lukuun ottamatta nämä maat liitettiinkin suorastaan ilveilynomaisten vaalien jälkeen ja kansanedustuslaitosten anomusten perusteella heinä-elokuussa 1940 Neuvostoliittoon. Puna-armeijan sotilaat ja punalaivaston matruusit valvoivat esimerkiksi Viron riigikogun äänestystä, joka tapahtui avoimesti kättä kohottamalla. Baltian valtioiden liittäminen alkoi uhkavaatimuksella ja puna-armeijan miehityksellä. Heti miehityksen tapahduttua saatiin tiedustelutietoja, joiden mukaan Viron pääkaupungin miehittäneiden joukkojen ensimmäiset osat saapuivat läheisestä Paldiskin punalaivaston tukikohdasta. Laivastotukikohdasta tulleisiin joukkoihin kuului mm. panssarijoukkoja. Oliko meillä siis syytä huoleen, jos Saksa todella häviäisi sodan? Vuoden 1943 alkupuolella tiedustelumme arvioi todella Saksan jo hävinneen sodan. Kesäkuussa 1944 puolustusvoimien johto oli tositilanteen edessä. Vihollisen hyökkäys mursi asemamme. Oli todella valmistauduttava pahimman varalle. Länsiliittoutuneiden maihinnousu ja itärintaman tapahtumat saattoivat Saksanjopa suhteellisen nopean tappion partaalle. Vuoden 1944 kuluessa tulivat myös Neuvostoliiton rauhanehdot Hangon tukikohta olikin vaihdettu Parkkalaan vielä lähemmäksi pääkaupunkia. Miksi? Puolustusvoimat oli saatettava rauhan kannalle 2 1/2 kuukauden kuluessa. Maassa olleet saksalaisjoukot olisi pitänyt saada pois maasta 15.9. men-
nessä. Tiedettiin, etteivät ne millään ennättäisi poistua näin lyhyen ajan kuluessa, vaikka olisivat saaneet rauhanomaisesti kenenkään häiritsemättä lähteä Suomesta. Eiväthän saksalaiset joukot taistelutta antautuisi entisten aseveljiensä internoitavaksi, semminkin kun tiedossa oli luovutus Neuvostoliittoon. Eihän Saksan arvovaitakaan kestäisi taistelukykyisten joukkojen antautumista. Edessä oli siis sotatoimia. Oli samanaikaisesti demobilisoitava ja taisteltava Saksaa vastaan. Vaikka Neuvostoliitto olikin kesä- ja heinäkuiden taitteessa alkanut vetää joukkojaan pois Suomen rintamitta ja keskeyttänyt offensiivinsa suunnilleen heinäkuun puolivälissä, sillä oli ylivoimaiset joukot Suomea vastassa, kun osa joukoistamme oli siirretty pohjoiseen saksalaisia vastaan. Armeijamme demobilisaation oli pian alettava. Sitä paitsi PM:n tiedustelussa oli laskettu, että puna-armeija tarvitsisi vain kaksi viikkoa keskittääkseen uudelleen Suomeen suunnattavaa offensiivia varten tarvittavat voimat. Rauhan ehdoissa oli monta sellaista määräystä, joiden toteuttamisessa Suomella oli todellisia vaikeuksia. Aikoiko Neuvostoliitto käyttää hyväkseen näitä Suomen vaikeuksia? Neuvostoliitto oli ilmeisesti ))pitkin hampaim) luopunut ehdottoman antautumisen vaatimuksesta. Puna-armeija lopetti tulen rintamillamme vasta vuorokausi sen jälkeen, kun suomalaiset olivat lopettaneet toiminnan. Suomen neuvotteluvaltuuskunnan annettiin Moskovassa odottaa vuorokauden verran, ennen kuin neuvostojohtajat ottivat valtuuskuntamme ensimmäiseen neuvotteluun. Päämajassa
esimerkkien valossa ei mitään hyvää ollut odotettavissa. Nyt marraskuussa 1993 tiedämme, että suojcluskuntalaiset todella olivat vaaravyöhykkeessä. Oli myös saatu tietoja, että neuvostomiehittäjät olivat erityisesti etsineet Viron puolustusvoimien tiedustelun palveluksessa olleita ja pidättäneet heidät Siperiaan kyyditystä varten. Puna-armeijan raiskausorgioista Saksassa ei tuolloin näytä olleen päämajassa tietoa, vaikka ne alkoivatkin jo puna-armeijan päästyä Puolaan, joka oli taistellut samalla puolella kuin Neuvostoliitto. Tieto tästä mm.»todellisen humanistin ja kulttuuripersoonallisuuden» Ilja Ehrenburgin yllyttämästä barbarismista tuli kadun miehen tietoon Lapissa vuosien 1946 ja 1947 vaihteessa. Tätä tilanteen arviointia ei luonnollisestikaan koskaan saatettu yhtenäiseen kirjalliseen muotoon. Se kehittyi ajatustyönä sitä mukaa kun uusia tietoja ja Neuvostoliiton vaatimuksia tuli. Tiedot tähän on koottu kirjallisuudesta, haastatteluista, muisteloista ja kuulustelupöytäkirjoista. Akuuteimmalta tuntunut vaara ei onneksemme toteutunut. Mutta kansainvälinen tilanne pysyi kireänä suursodan päättymisestä huolimatta. Sitä oli jatkuvasti seurattava ja siitä Suomelle mahdollisesti koituvia vaaroja analysoitava. Perusteltu oli kysymys siitä, aikoiko Neuvostoliitto käyttää hyväkseen niitä rauhansopimuksen määräyksiä, joita Suomi ei nopeasti pysty täyttämään. Olisivatko ne tekosyitä maamme miehitykseen? Syksyn mittaan havaittiin lisäksi, että puna-armeija ll
oli miehittänyt osia Kuusamosta ja Inarista. Partioita oli nähty kauempanakin lännessä. Puna-armeijalla oli siis mahdollisuus miehitykseen, eikä näkynyt selviä merkkejä siitä, että tätä mahdollisuutta olisi oltu purkamassa. Puolustusvoimamme perustuvat tunnetusti laajoihin reserveihin sekä niiden varaan suunniteltuihin ja jo rauhan aikana paperilla muodostettuihin kenttäarmeijan joukkoihin. Näiden joukko-osastojen sotavarustus oli syytä varastoida lähelle perustamispaikkoja eri puolille maata. Neuvostoliitto vaati nyt, että ylimääräinen sotavarustus oli varastaitava yhdeksään keskusvarastoon odottamaan liittoutuneille luovuttamista. Sotavarustuksen sijoittaminen näihin muutamaan suurvarastoon olisi tehnyt kenttäarmeijan varustamisen erittäin hitaaksi ja hankalaksi. Se olisi siis tehokkaasti estänyt Suomen sotilaallisen puolustamisen. Minkä takia? Senkö vuoksi, että tarpeen mahdollisesti ilmetessä maamme miehittäminen olisi ollut puna-armeijalle yhtä helppo kuin Baltian maiden miehittäminen v. 1940? Baltian tasavaltojen puolustautuminen tehtiin ensin mahdottomaksi. Se oli tosin tapahtunut aivan toisin kuin miltä tapahtumien kulku vaikutti Suomessa syksyllä 1944. Baltiassa murrettiin ensin kansan puolustustahto samalla hallitukset taipumaan Neuvostoliiton vaatimuksiin ja sitten sijoittamalla tasavaltojen alueille Viron, Latviaoja Liettuan rauhan ajan puolustusvoimia suuremmat puna-armeijan tukikohdat. Tiedusteluosaston visioon kuului vielä Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden välien rikkoutuminen ja 12
tiedustelujaoston päällikön, eversti Paasosen mukaan jopa sodan syttyminen näiden välille. Välien rikkkoutumisen osalta tiedustelumme oli»hyvässä seurassa». Olihan Yhdysvaltojen silloisen keskustiedusteluviraston (the Office of Strategic Services, OSS) johtajan, kenraali William Donovanin ja OSS:n Euroopan johtajan kanta v. 1944 seuraava:»neuvostoliitto oli liittolainen taistelussa natsismin lyömiseksi... Totta kai natsismi oli barbaarisuutta, joka oli murskattava. Mutta vain naiivi voi otaksua, että liittolaisuus Stalinin kanssa olijotain muuta kuin välttämätön ja väliaikainen liitto pahan kanssa.,> Neuvostoliittoon ei siis Yhdysvaltojen tiedustelupalvelussa luotettu lainkaan. Katsottiin tulevaisuuteen. Ehkä joitain tämäntapaisia viestejä maamme tiedustelun johtajat saivat syksyllä 1944 Tukholmassa mm. OSS:n edustajalta Wilho Tikanderilta. Eikä Yhdysvallat ollut mitenkään yksin näissä visioissaan. Jo kesällä 1944 Ison-Britannian puolustushaarojen esikuntapäälliköt olivat keskustelleet maansa rauhan ajan politiikasta suomeksi voidaan näitä viranomaisia sanoa puolustushaarojen, siis maa-, meri- ja ilmavoimien komentajiksi. Kokouksessaan komentajat lähtivät siitä otaksumasta, että natsismin tuhonjälkeen Venäjästä tulisi taas Englannin päävastustaja. Vaikka Ison-Britannian ulkoministeriö, Foreign Office, koettikin ylläpitää Ison Britannian ja Neuvostoliiton liittolaissuhteita, sen tiedustelulaitos, Ml 6 eli SIS, ryhtyi luomaan vakoojaverkostoa Neuvostoliittoon erityisesti Baltian maihin. 13
Kun arvioitiin, että Neuvostoliiton ja länsivaltojen välille syntyy sota, uskottiin sillä olevan negatiivisia vaikutuksia Suomelle. Viimeistään tuon sodan syttyessä Neuvostoliitto yrittäisi miehittää Suomen. Pelättiin myös, että Suomen puolustusvoimat jaettaisiin pieniin osiin, jotka liitettäisiin neuvostoasevoimiin eri rintamille taistelemaan Neuvostoliiton vihollisia vastaan. Ei ole selvinnyt mistä tällainen ajatus oli saatu tai miten se oli syntynyt. Nämä mahdolliset tilanteen kehittymisen vaihtoehdot edellyttivät Suomen puolustusvoimien tiedustelulta tehokkuutta. Tehokkuuden edellytyksinä taas oli, ettei tiedustelu paljasta kohdemaille niitä koskevia tietojaan eikä tietolähteitään ja että käytössä on perustietoaineisto. Jos vastapuoli saisi nuo tiedot käyttöönsä, se luonnollisesti tehostaisi salassapitoaan ja pyrkisi harhauttamaan. Vaikka Suomi olisikin saanut todellisen rauhan oloissa jatkaa työtään ja aloittaa jälleenrakennuksen, olisi tiedustelua tarvittu. Silloinkin olisi tarvittu ulkovalloista salainen perustietous ja kokeneet tiedustelu-upseerit. Puna-anneijan suurhyökkäyksen alkamisesta saakka oli PM:n operatiivisessa osastossa virkatehtävien edellyttämällä tavalla harkittu ja arvioitu sitä, miten vastarintaa olisi voitu jatkaa, jos Kannaksen rintamaa ei olisi saatu vakautettua. Puna-anneijan hyökkäyksen ehdyttyä puolustusvoimiemme vastarintaan oli pelkona erillisrauha, jonka seurauksena voi olla miehitys. Siihen ei haluttu alistua. Elokuun alussa ajatukset olivat selkiytyneet. Suunnitelmien 14
perusideaina olivat suurisuuntainen sissitoiminta ja sitä varten tapahtuva aseiden ja tarvikkeiden salai nen haja varastointi. Tämä yleissuunnitelma soveltui hyvin syyskuun 1944 välirauhan jälkeiseen tilanteeseen. Hajavarastoinnista kokonaan erillisenä puo lustusvoimat alkoivat suunnitella ja valmistella nor maalia liikekannallepanoa, mikä kuuluu aina puo lustusvoimien lakisääteisiin tehtäviin. Olisi todella ollut rangaistava teko, jos verovaroilla ylläpidetty asevoima ei olisi tehnyt kaikkea mahdollista järjes tääkseen hallituksen käyttöön sotavalmista armei jaa. Näin aloitettiin normaalit liikekannallepanoval mistelut. Päämajan upseerit olivat kuitenkin oppi neet kenraali Airolta, että kun»keinot loppuvat, on konstit otettava käyttöön» ja että»astu vaan autta maan itse itseäsi». Tilanteen jatkuvaa arviointia varten ylipäällikön esikunta ja sen operatiivinen osasto tarvitsee run saasti tietoja. Niitä saadaan ylipäällikön alaisilta jou koilta taistelivatpa ne selvin rintamin tai sissitoimin nan tapaan. Nämä tiedot eivät kuitenkaan riitä. Tar vitaan tietoja joukkojen ja puolustusvoimien ulko puolelta. Nämä tiedot voidaan periaatteessa saada vain tiedustelupalvelulta, kutsuttiinpa sitä millä ni mellä tahansa. Tällainen tiedustelupalvelu oli päämajan operatii visen osaston rinnakkaisena aktiivisesti omalla alal laan toimiva ja oman»rintamavastuum> omaava tie dustelujaostoon eli jaosto II:een kuulunut tiedusteluosasto. Tämän osaston oli tiedoillaan ja arvioinneillaan tuettava puolustusvoimien johtoa ja opera- 15
tiivista osastoa. Operatiivisen johdon tehtävä on antaa vaatimuksia ja toiveita tiedustelulle. Tiedustelujohdon on itse ratkaistava, miten tiedustelu toimii, miten toivotut tiedot hankitaan ja miten tulokset muokataan, analysoidaan ja esitellään eli keksittävä tiedustelun»keinot ja konstit». Ellei operatiivinen osasto jostain syystä esitä tiedustelulle toivomuksiaan, ottaa tiedustelu itsenäisesti maan tilanteeseen sopivat tehtävät itselleen. Näin käy useimmin. Tiedustelun on pystyttävä toimimaan kaikissa niissä oloissa, joissa puolustusvoimat tai niiden osat taistelevat. Voimme vain kysyä, kuinka paljon tilanteen arviointiin vaikutti saksalaisten määrätietoinen, äänekäs ja runsas varoittelu siitä, miten Suomelle käy, jos teemme erillisrauhan ja antaudumme siten Neuvostoliiton armoille. Saksan mukaan Suomella ei tietenkään ollut mitään hyvää odotettavissa. Neuvostoliiton toimet Baltiassa vastoin lupauksiaan tukivat saksalaisten väitteitä. Mutta tiedustelulla oli myös omia tiedustelun sisäisestä toimintatavasta ja olemuksesta johtuvia toimintavaatimuksia. Yksi näistä on, että tiedustelulle palveluja suorittaneet eivät saa joutua kärsimään tiedustelun hyväksi tekemiensä toimien takia. Erityisesti sodassa häviölle jäävän valtion tiedustelulaitoksen on kaikin keinoin pyrittävä pelastamaan henkilökuntansa ja ne asiakirjat, joistajotenkin paljastoisivat tavalla tai toisella tiedustelua auttaneet. Tiedustelussa on jatkuvuuden merkitys suuri. Kun on tarkoitus jatkaa tiedustelua uusissa entistä vaikeammis-
sa oloissa puolustusvoimien taistelun tukemiseksi, on huolehdittava siitä, että perustietous kohteesta ja maan lähialueen tilanteesta, tiedustelun eri alueiden tekniikkojen apuvälineet, esimerkiksi salasähkeiden avaamiseen tarvittavat tiedot, tilastot ja koodikirjat sekä eri alojen niin tietojen hankinnan puolelta kuin tietojen käsittelyn ja analysoinoin puolelta pätevät tiedustelu-upseerit ovat käytettävissä. Tärkeää olisi myös, että tiedustelu-upseerit voisivat ylläpitää taitojaan ja tietojaan työskentelemällä tiedustelun - ja vielä luonnollisesti oman alansa ja kohdemaansa - parissa. Tiedustelun oli vuodesta 1942 alkaen suunniteltava ja valmistettava työnsä jatkamista siinäkin tilanteessa, että sota päättyisi tappioon. Pahin vaihtoehto oli, että taistelu jatkuisi sissisotana. Siinä tilanteessa tiedustelun olisi ollut pakko huolehtia tietojen saamisesta vastarintaliikettä tai sissitoimintaajohtavalle esikunnalle. Toinen tilannevaihtoehto oli, että Saksan tappion jälkeen Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden välille olisi ennen pitkää syttynyt aseellinen välien selvittely. Sen ulkopuolelle Suomi tuskin olisi voinut jäädä. Tietenkin paras ja helpoin vaihtoehto oli se, että Suomi olisi aloittanut jälleenrakennuksen täydellisessä rauhan tilassa. Tiedustelun oli jatkuttava siinäkin tapauksessa. 17
2. Historiallista taustaa Suomen ja Ruotsin tiedustelulliset kontaktit ovat vanhaa perua jo itsenäisyyttämme edeltäneeltä aja! ta. Venäjän tosissaan 1890-luvulla aloittama maamme venäläistäminen ja perustuslakien rikkominen ja vallankumouksellisten aatteiden leviäminen 1900- luvun alussa erityisesti Venäjän-Japanin sodan vuoksi aiheuttivat sen, että aiemmin keisari-suuriruhtinaalle niin lojaalit suomalaiset alkoivat suunnitella maan vapauttamista Venäjän sorrosta. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi katsottiin mitä todennäköisimmin tarvittavan ulkomaiden apua. Niinpä itsenäisyysmiehemme olivat yhteydessä Englannin, Japanin ja Ruotsin viranomaisiin ja joskus myös poliitikkoihin. Vuonna 1905 Venäjän-Japanin sodan luomassa tilanteessa suomalaiset vastarintamiehet Jonas Castren, ratsumestari Hannes Ignatius, eversti Gösta Theslöf sekä Theodor Homen järjestivät kon- 18
taktit Tukholmassa sekä ruotsalaisiin että japanilaisiin tiedusteluviranomaisiin. Heille annettiin vakoilutietoja aina Siperiaa myöten. Lisäksi heille luovutettiin eversti Max Alfthanin v. 1899 laatima Suomen sotilasmaantiedettä esittävä salainen kokonaisesitys. Esityksen kaikki venäjänkieliset kappaleet konseptia myöten oli eversti Alfthan joutunut antamaan Venäjän yleisesikunnalle. Äidinkieleltään ruotsinkielinen Alfihan oli kuitenkin kirjoittanut ensimmäisen konseptin ruotsiksi. Tätä eivät Venäjän viranomaiset arvanneet Alfthanilta vaatia. Se voitiin hyvän tahdon eleenä luovuttaa ulkomaalaisille. Seuraava suomalaisten tiedustelullinen kontakti Ruotsiin on jääkäriliikkeen ajoilta. Ruotsalaisten viranomaisten tieten ja avustuksella Max Alfthanin veljenpoika maisteri lsak Alfthan perusti Tukholmaan»tiedonantotoimiston». lsak Alfihan oli yksi jääkäriliikkeen alullepanijoista ja ensimmäisiä Lockstedtissa koulutettavia Pfadfindereitä. Hän ilmoittautui Lockstedtissa jo maaliskuussa 1915. Hänen Saksan-aikansa jäi lyhyeksi, sillä jo huhtikuun puolivälissä 1915 hänet lähetettiin aikaisemman tiedustelutaustansa takia Tukholmaan perustamaan tiedonantotoimistoa. Toimisto toimi vuoden 1918 alkuun saakka sekä Ruotsin että Saksan yleisesikuntien ohjauksessa. Se sai tietonsa mm. lsak Alfthanin organisoiman tiedonantajaverkon välityksellä Suomesta.»Alatoimistob toimivat jonkin aikaa Helsingissä Liisankadun varrella ja Torniossa. lsak Alfihan perusti valkoisen armeijan tiedustelun talvella 19 18 ja palveli useiden välivaiheiden jälkeen yleisesikunnan 19
ulkomaaosastolla ja sodan aikana PM:n tiedusteluosastolla. Tieto ensimmäisen maailmansodan aikaisesta Suomen tiedustelusta Ruotsin maaperällä oli luonnollisesti jatkosodan aikaisen tiedusteluosaston henkilöstön tiedossa samoin kuin Alfthanin kokemukset vuosilta 1915-1918 ainakin epävirallisten keskustelujen pohjalta. Suomen ja Ruotsin tiedustelupalvelujen yhteydet jatkuivat jo 1920-luvulla. Ruotsalainen»numeromatemaatikko» tohtori Arne Beurling on 1930-luvulla ollut yhteistoiminnassa mukana puna-armeijan salakirjoitusmenetelmiä murrettaessa. Välirauhan aikana maamme kuuntelu- eli radiotiedustelun johtaja majuri Reino Hallamaa oli Ruotsissa ohjaamassa sikäläisen radiotiedustelun käyntiinpanoa. Jatkosodan aikana Suomen ja Ruotsin tiedusteluyhteydet olivat monitahoiset. Sotilasasiamiehet Tukholmassa ja Helsingissä pitivät tiivistä yhteyttä kummankin maan sotilastiedusteluun. Tärkeintä oli kuitenkin, että Ruotsin salaisen tiedustelun eli G- eli myöhemmin C-toimiston päällikkö, majuri Carl Petersen oli usein päämajassa nähty vieras. Hänen tietonsa Suomen tilanteesta olivat jopa niin hyvät, ettei Ruotsin Helsingin-sotilasasiamies pystynyt kilpailemaan näiden tietojen kanssa. Historiallinen pohja ja monet henkilökohtaiset suhteet, Ruotsin kansainvälinen asema sodan ulkopuolisena valtiona ja puolueettomuus sekä Suomen ja Ruotsin historiallinen ja yhteiskunnallinen samankaltaisuus loivat luontevat edellytykset yrityksille jatkaa tiedustelua Ruotsin tuella. 20
Tiedettiin että Ruotsin etuihin kuului Suomen itsenäisyys, mutta myös se, että Suomi pystyisi jatkamaan taistelua, jos sodan oli jatkuttava. Tässäkin mielessä arveltiin ruotsalaisten voivan suhtautua myönteisesti ehdotukseen. Suomen tiedustelulla oli sitä paitsi monien sotavuosien työn kartuttamaa tietoutta ja taitoa sekä kokemusta. Ruotsalaisten tiedettiin haluavan käyttöönsä suomalaisten tietotaidon. Ei myöskään saa jättää huomiotta kenraalimajuri Carl August Ehrensvärdin lukuisia ja merkittäviä kontakteja Suomeen, erityisesti hänen osallistumistaan sekä vapaussotaan että talvisotaan. Vapaussotaan osallistumista varten hän anoi eroa, jota ei myönnetty. Hänet määrättiin kuitenkin Ruotsin Ahvenanmaan retkikuntaan. Ahvenanmaalla ollessaan hän sai eron ja liittyi heti Saariston vapaajoukkoon, taisteli useissa taisteluissa komppanianpäällikkönä ja pataljoonankomentajana sekä osallistui 16.5.1918 vapaussodan päätösparaatiin. Sotien välillä Ehrensvärd kävi Suomessa puolustusesikunnan päällikön kenraali Carl Gustav Hammarskjöldin adjutanttina tutkimusmatkalla Kannaksella. Tällä matkalla hän tutustui everstiluutnantti V. A. M. Karikoskeen, joka palveli sotiemme aikana PM:n operatiivisessa osastossa mm. osastopäällikkönä. Puolustusesikunnassa palvellessaan hän perehtyi myös Suomen puolustuskysymyksiin ja oli mukana Ruotsin ja Suomen välisissä sotamateriaali-yhteistyötä koskevissa neuvotteluissa. Hän osallistui v. 1937 marsalkka Mannerheimin 70-vuotisjuhlalli- 21
suuksiin ja oli käsittelemässä lounaisen saaristomme ja Ahvenanmaan kysymystä. TSekkoslovakian kriisin aikana v. 1938 hän oli mukana suunnittelemassa mahdollista suomalais-ruotsalaista yhteistoimintaa Ahvenanmaan suunnalla. Talvisodassa everstiluutnantti Ehrensvärd palveli Sallan suunnalla ruotsalaisessa vapaaehtoisjoukossa tammikuusta 1940 alkaen. Hän oli vapaaehtoisjoukon alkuperäisiä organisaattoreita ja sitten joukon esikunnan esikuntapäällikkö. Ehrensvärd oli siis toiminut sekä suunnittelijana, organisaattorina että käytännön taistelijana monin tavoin parin vuosikymmenen ajan Suomen hyväksi. Virallinen Suomi oli kyllä osannut arvostaa tämän työn. Jatkosodan aikana kenraali Ehrensvärd oli jatkuvassa kirjeenvaihtoyhteydessä marsalkka Mannerheimin kanssa. Ruotsalaisten»historiallisessa muistissa» ovat varmaankin olleet tiedusteluyhteistoiminnasta suomalaisten kanssa 1900-luvun alussa ja ensimmäisen maailmansodan aikana saadut kokemukset, joiden on täytynyt olla erittäin positiivista. Saatiinbao suomalaisten avulla Ruotsin itäpuolelta sellaista tietoutta, jota muuten ei ollut saatavissa. Venäjä-Neuvostoliitto olijoka tapauksessa potentiaalinen uhka Rootsillekin. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa Ruotsissa epäiltiin puna-armeijan yrittävän vapauttaa Tanskan ja Norjan ja sen jälkeen voivan jatkaa hyökkäystään Ruotsiin. Kenraali Ehrensvärd itse on saattanut Stella Polaris -yritystä Ruotsin osalta ohjaillessaan ajatella, että 22
jo hänen Suomen hyväksi tekemänsä työn perusteella hänellä oli moraalinen oikeus Suomen tiedustelun aineistoon, semminkin kun suomalaiset suorastaan tyrkyttivät sitä Ruotsiin. Samalla kun hän ajoi oman maansa etua, hyötyi siitä myös Suomi ja sen tiedustelu. On viitteitä siitä, ettäjotain tällaista olisi liikkunut kenraali Ehrensvärdin mielessä. 23
3. Valmisteluja Suomalaiset uskoivat kesällä 1942 varsin yleisesti, ylipäällikköä lukuunottamatta, Saksan voiton vielä olevan mahdollinen. Ylipäällikön näkemyksen Saksan vaikeuksista ja odotettavissa olevasta tappiosta ei voinut antaa levitä joukkoihin ja kotirintamalla. Olihan taistelun jatkuttava, joukkojen kyettävä taistelemaan ja kotirintaman kestettävä. Syksyä kohti optimismi tosin alkoi laskea. Ruotsissa taas oli Saksan Venäjän-retken alusta alkaen oltu epäileviä Saksan potentiaalin riittävyyteen nähden. Tietenkin tässä ruotsalaisten epäilyssä oli paljon toiveajattelua. Olihan voimakas ja aggressiivinen Saksa todellinen uhka Ruotsille. Suomen ja Ruosin tiedustelujohtajat olivat tiheään kosketuksissa toistensa kanssa. Näissä tapaamisissa keskusteltiin luonnollisesti kaikesta sotaan, tiedusteluun ja maitten välisiin suhteisiin liittyvästä. 24
Vertailtiin tietoja ja arvioita. Kuten aina keskustelu poiki aivan uusiakin näkökohtia. Se on varmasti polveillut asiasta toiseen. On kerrottu, että vuonna 1942 Ruotsin radiotiedustelun kapteeni Åke Rossby oli radiotiedustelumme johtajan, everstiluutnantti Reino Hallamaan tavatessaan ensi kerran tuonut esille mahdollisuuden, että»jos sotanne vastoin odotuksia päättyisi tappioon, niin joudutaanko tiedusteluorganisaatio luovuttamaan Neuvostoliitolle? Jotain olisi tehtävä.>> Näyttää siis siltä, että ruotsalainen on ensi kerran ääneen sanonut sen, että Suomen tiedustelun tietotaito, ihmiset ja materiaali olisi pelastettava joutumasta vihollisen käsiin. Kyseessä ei luonnollisestikaan ollut ruotsalaisten suunnaton epäitsekkyys malliin»suomalaista veljeä ei jätetä». Näin vain sopivasti ja huomaamattomasti valmisteltiin mahdollisuutta saada suomalaisten tieto, taito ja kokemus Ruotsin käyttöön. Asia on kypsynyt sitä mukaa, kun Saksan tappio näytti yhä todennäköisemmältä erityisesti Stalingradin katastrofin jälkeen. Ei voida tarkkaan selvittää, milloin Suomen tiedustelussa syntyi ajatus tiedustelun jatkamisesta Ruotsin maaperältä, jos maamme miehitettäisiin. Tämä on ollut Reino Hallamaan ajatus. Kun»jotain pitäisi tehdä», sai Hallamaa maaliskuussa 1944 Paasoselta suullisen valtuutuksen suunnitella asiaa. Tehtävään kuului päämajan tiedusteluosaston siirto pois Suomen alueelta. Sopivin paikka olisi ollut Ruotsi. Tarkoitus on ollut, että tiedustelua olisi voitu jatkaa. Tällä päätöksellä rajattiin siis Saksa ulos. 25
Hallamaa ei koskaan hidastellut toimissaan. Niinpä jo maalis-huhtikuun taitteessa 1944 hän oli Ruotsissa neuvottelemassa asiasta. Neuvottelukumppanina oli vanha tuttu Åke Rossby. Tässä tilaisuudessa Ruotsi sai tiedon suomalaisten suunnitelmista siirtää materiaali ja henkilöstö Ruotsiin ja jatkaa tiedustelua. Matkan yhteydessä, mahdollisesti samassa tilaisuudessa Rossbyn kanssa, Hallamaa tapasi myös Ruotsin radiotiedustelun, Försvarets Radioanstaltin (FRA:n) johtajan, komentaja Torgil Thon!nin. Kenraali Ehrensvärd on vuosia myöhemmin väittänyt, että hän ja komentaja Thoren olivat alun perin vastustaneet ajatusta Suomen tiedustelutoiminnan jatkamisesta Ruotsin maaperältä. Ehkä hänen ajatuksissaan oli tämä tilaisuus. Missään tapauksessa Hallamaalle ei kerrottu mitään kielteisestä kannasta. Päinvastoin keskustelut jatkuivat Suomessa. Ruotsin salaisen tiedustelun eli C-toimiston päälliköllä, majuri Carl Petersenillä oli aivan poikkeuksellisen hyvät suhteet päärnajaamme ja sen tiedusteluun. Niin Ruotsin puolustusesikunnan päällikkö, kenraalimajuri Carl Ehrensvärd valtuutti Petersenin valmistelemaan suomalaisen tiedustelumateriaalin ja henkilöstön kuljetuksia Ruotsiin. Neuvotteluja oli käyty kesästä 1943 alkaen. Hallamaan kannalta ratkaiseva kohtaaminen tapahtui majuri Petersenin kanssa Espoossa Sökön huvilalla vuoden 1944 kesäkuussa, siis puna-armeijan hyökkäyksen alettua Kannaksella. Suomalaiset esittivät selvän toivomuksen tiedustelun jatkamisesta Ruotsin maaperällä. Ruotsalaiset eivät kuiten- 26
kaan tuolloin vielä olleet valmiit antamaan lopullista vastausta. Carl Petersenin tehtäväksi jäi Ruotsin sotilasviranomaisten luvan hankkiminen. Hallamaan ja yleensä suomalaisten tavoitteet näissä neuvotteluissa olivat kaksinaiset, materiaalin ja henkilöstön pelastaminen sekä tiedustelun jatkamisen mahdollistaminen. Ruotsin tavoite oli selkeä: saada käyttöön suomalaisten tietotaito Ruotsin tiedustelun tehostamiseksi. Neuvottelujen kuluessa ei kukaan muista ruotsalaisten perustelleen toimiaan halulla pelastaa suomalaiset tiedustelijat. Myöskään eivät ruotsalaiset halunneet antaa selvää vastausta toivomukseen tiedostelumme jatkamisesta. Kuitenkin nämä seikat vaikuttivat ruotsalaisten asenteisiin. Totta kai ruotsalaisten oli mukavampi vaatia suomalaisten tietotaitoa ja materiaalia, jos he samalla tiesivät pelastavansa jotain arvokasta. Kun kenraali Ehrensvärd vielä katsoi, että hänellä oli aiempien Suomelle tekemiensä palvelusten vuoksi ainakin jonkinlainen moraalinen oikeus suomalaisen tiedustelutaidon ja materiaalin saamiseen, saattoivat ruotsalaiset pitkittää keskusteluja, eikä heidän heti tarvinnut antaa yksiselitteisiä vastauksia. Eivät ehkä suomalaisetkaan kovin selkeästi tavoitteitaan ole selvittäneet. Toisaalta eiväthän ruotsalaisetkaan mitenkään selvästi ja yksiselitteisesti ole kertoneet suomalaisten tiedustelun jatkamista koskevia epäilyjään. Kysymyksessä näyttää siis olleen kovat neuvottelut, joiden lopputuloksesta ei ollut tietoa. Kumpikaan osapuoli ei halunnut paljastaa kaikkia korttejaan liian aikaisin. 27
Kesäkuun 21. päivänä Hallamaa tapasi Mikkeliin saapuneen Petersenin alaisen C-toimiston toimistoupseerin Stig Axelssonin. Hallamaa kysyi, eikö hänen organisaatioitaan, siis kuuntelutiedustelua, voitaisi siirtää Ruotsiin. Jo seuraavana päivänä kenraali Ehrensvärd ja komentaja Thoren keskustelivat asiasta. He tulivat siihen tulokseen, että Ruotsin kannalta olisi edullista saada käyttöön Suomen radiotiedustelun korkeatasoista henkilökuntaa ja kalustoa. Kahden kesken herrat ovat hyvinkin voineet tässäkin tilaisuudessa tulla siihen tulokseen, että suomalaisten itsensä suorittama tiedustelu Ruotsin maaperällä ei olisi Ruotsin etujen mukaista. Suomalaisille ei tätä kantaa kuitenkaan vieläkään kerrottu. Joka tapauksessa jo kesäkuun 22. päivänä, siis heti keskustelujen jälkeen ruotsalaiset lähettivät Hallamaalle salasähkeen, jonka luutnantti Pentti Aalto avasi. Siinä näytettiin vihreää valoa. Tässä tilanteessa, 25.6., Hallamaa saattoi selvittää tilannetta alaisilleen. Heinäkuun alkupuoliskolla alkoi yksikköjen siirtyminen länttä kohti. Radiopataljoonan 5. K ja Varikkokomppania saivat 7.7. käskyn siirtyä Uuteenkaupunkiin. 5. K:n tehtävänä oli diplomaattien radioliikenteen kuuntelu ja sanomien sieppaaminen. Kahta päivää myöhemmin diplomaattiryhmä siirtyi samoin Uuteenkaupunkiin. Tämä ryhmähän mursi ulkovaltojen diplomaattien käyttämiä salakirjoitusmenetelmiä ja avasi siepattuja sanomia, käänsi ne suomen kielelle sekä toimitti ne ylipäällikölle ja tasavallan presidentille. Heinä-elokuussa 1944 majuri Petersen kävi kah- 28
desti Sökön huvilalla neuvottelemassa Hallamaan kanssa. E!Ch';yyskuun vaihteessa (31.8.-2.9.) Hallamaa oli Tukholmassa. Hän kävi mm. kenraali Ehrensvärdin virkapaikalla. Siellä hän sai tietää, että majuri Petersen hoiti Hallamaan ja suomalaisten asiaa, mikä tieto ei suinkaan yllättänyt Hallamaata, olihan keskustelut käyty juuri Petersenin kanssa. Eversti Paasonenkin kävi näihin aikoihin Ruotsin pääkaupungissa. Hallamaa oli saanut keskusteluista Ehrensvärdin kanssa sen vaikutelman, että Ruotsiin voitiin siirtää toimintakykyinen organisaatio. Luutnantti Veikko Snellman (Virkkunen) jätettiin Tukholmaan yhteysupseeriksi. Valmistelut kiihtyivät syksyä 19441ähestyttäessä. Avoimena on ja ilmeisesti pysyykin kysymys, informoiko päämajan tiedustelujohto riittävästi Stella Polaris -suunnittelusta ja sen edistymisestä ylipäällikköä ja yleisesikunnan päällikköä, jalkaväen kenraali Erik Heinrichsia. Hallamaa on vuonna 1971 haastattelussa väittänyt, että»stella Polaris -suunnitelma oli liian kauaskantoinen, jotta se olisi voitu toteuttaa ilman puolustusvoimien johdon ja ylipäällikön mukana oloa)). Tämä oli ollut myös ruotsalaisten ehto sille, että he ryhtyivät asiaan mukaan. Kenraali Harald Öhquist on kuulusteluissa kertonut, että Hallamaa oli kesällä 1944 ilmoittanut asiasta marsalkalle ja kenraali Heinrichsille. Nämä olivat hyväksyneet arvokkaan kaluston ja arkiston viennin turvaan saattamisen. Marski taas on sanonut, että Hallamaa oli kertonut hänelle vain ajatuksen siirtää kalusto ja arkisto Ruotsiin. Hyväksymisestä ei ollut kyse. Onko 29
tämä vain epäluotettavaa toisen käden tietoutta? Öhquist ei tosin muista, oliko puhetta myös henkilökunnan siirtämisestä Ruotsiin. Kenraali Heinrichsin sodan aikainen adjutantti, kapteeni res. Erkki Sutela kertoi marraskuussa 1991 tämän kirjoittajalle seuraavaa:»eräänä päivänä syksyllä 1944 välirauhan teon aikoihin kenraali Heinrichs tuli virkahuoneestaan ja antoi adjutantille punaisen kansion. Tuohtuneena kenraali kehotti adjutanttiaan viemään kansion tiedustelujaoston päällikölle, eversti Aladar Paasoselle ja katsomaan, 'mitä ne ovat selkäni takana tehneet'. Kansion sisältämät asiakirjat koskivat tiedustelumateriaalin siirtoa Ruotsiin, 'operaatio Stella Polarista'. Kenraali oli todella vihoissaan. Vain harvoin adjutantti joutui viemään asiakirjoja ja kansioita kenraalilta päämajan niille johto henkilöille, joille ne kuuluivat. Yleensä se upseeri, joka oli joutunut jättämään omaa alaansa koskevaa aineistoa kenraalin luettavaksi, haki paperinsa itse takaisin.>> Voidaan siis tulla siihen johtopäätökseen, että Stella Polaris -suunnitelmasta annettiin esimiehille ennakkotietoja»valikoivasti>>. Sen sijaan ei ehkä selvitetty yrityksen koko laajuutta. Toisaalta puolustusvoimien johto oli saanut niin paljon informaatiota, että varsin yksinkertaisilla kysymyksillä olisi voitu pakottaa tiedustelujohto selvittämään yrityksen yksityiskohdat, jos olisi haluttu. Tapasivatbao ylipäällikkö ja yleisesikunnan päällikkö tiedustelujaoston ja tiedusteluosaston päälliköt päivittäin ainakin tilanteen selvityksen yhteydessä. Ehkä suunnitelma 30
vaikutti niin vaaralliselta, että puolustusvoimain johto halusikin pysyä tietämättömänä koko yrityksestä? Kenraali Heinrichsin reaktio adjutanttiosa läsnäollessa ilmaisee joko sen, että hän tosiaankaan ei tiennyt asiasta mitään tai tiesi aivan vähän. Toinen vaihtoehto on luonnollisesti se, että hän huomattuaan, kuinka laajasta ja ulkopoliittisestikin arasta asiasta suunnitelmassa oli kysymys, sanoutui näin mahdollisimman vakuuttavasti ja julkisesti irti siitä, mitä mahdollisesti aiemmin oli tullut sanoneeksi hyväksyvässä äänensävyssä tai jota hän ei ainakaan ei ollut vastustanut. Toisaalta päämajan ja yleisesikunnan osien on laadittava suunnitelmia tai»hahmotelmia)) monien eri vaihtoehtojen varalle. On osattava olla valmiina myös hyvin epätodennäköistenkin tilannevaihtoehtojen toteutuessa. Kriisitilanteissa niin operatiivisen kuin tiedustelunkin johdon on uskallettava ottaa riskejä. Katsoihan operatiivinen osasto velvollisuudekseen varautua taisteluun mahdollista miehittäjää vastaan syksyllä 1944. Aseita sijoitettiin salaisiin hajavarastoihin, jotta miehiltäjää vastaan nousevat pataljoonat olisi voitu aseistaa. Pysyi 50 vuotta salassa se tosiasia, että esimiehetkin oli informoitu asiasta. Jos operatiivinen osasto varautuu epätoivoiseenkin taisteluun, on tiedustelun johdon luotava edellytykset varustaa operatiivinen johto vihollista koskevilla ja muilla sen tarvitsemilla tiedoilla. Vaikuttaa luonnolliselta, että poliittinen johtomme näki asekätkennän ajankohtaiset vaikutukset ulkoiseen tilanteeseemme, mutta ei lainkaan sitä, min- 31
kä signaalin se antoi ulkopuolisille. Presidentti Paasi kivi ei halunnut lainkaan ymmärtää asekätkennän sotilaallista merkitystä. Hän oli ilmeisesti uusimman sotatekniikan, mahdollisesti atomiaseitten lumoissa. Sanoihan presidentti Paasikivi päiväkirjansa mukaan eversti Savonjouselle:»... uskon kyllä, että upseerit ovat olleet hyvässä uskossa, mutta koko tämä asia, joka on ollut kovin vahingollinen maalle, osoittaa suurta ammatillistakin ymmärtämättömyyt tä, sillä upseerien olisi pitänyt ymmärtää, että ei täl laisilla aseilla ja järjestelyillä voida nykyaikana so dassa ja aseellisessa taistelussa mitään saavuttaa. Se on ollut lapsellista ja ajattelemattomuutta.» Osoittaa Paasikiven ymmärtämättömyyttä, ettei hän halunnut tajuta sissisodan mahdollisuuksia eikä sitä, min kä signaalin tällainen toiminta antoi ulospäin, mm. Neuvostoliittoon ja sisäisille mahdollisille radikaaleille yrittäjille. Voidaan uskoa, että marsalkka Mannerheimin to distus siitä, mitä hänelle on asiasta kerrottu, on totuus. Tiedustelun johtajille riitti siis, että he olivat ilmoittaneet tulevan toiminnan suuntaviivat ylipääl likölle ja yleisesikunnan päällikölle. Toiminnan laajuus ja yksityiskohdat kuuluivat tiedustelunjohtajien ratkaistaviin asioihin, joilla ei pitänyt ylipäällikköä rasittaa. Näinhän asia useimmin onkin. Tässä tapa uksessa oli kuitenkin kysymyksessä niin laaja maamme kansainväliseen asemaan vaikuttava operaatio, että se olisi vaatinut jonkin korkeamman johtajan ratkaisun. Tiedustelun johtajat pelkäsivät ilmeisesti aivan oikein, että yritys olisi kielletty,jos sen yksityis- 32
kohdat olisi selvitetty. Kun voidaan perustellusti kritikoida tiedustelun johtajia siitä, että he informoivat esimiehiään huonosti ja ryhtyivät maamme kannalta vaaralliseen toimeen, eivät esimiehetkään pääse puhtain paperein. He eivät todella seuranneet tiedustelun toimia eivätkä ehkä halunneetkaan ottaa kantaa näin epämukavaan asiaan. Operaation onnistuminen edellytti useiden käytännön asioiden ratkaisemista tai ainakin toimenpiteitä myöhempien ratkaisujen mahdollistamiseksi. Yksi näistä käytännön seikoista oli varojen hankkiminen tai ainakin hankinnan suunnittelu. Jos matkat Suomessa ja Pohjanlahden yli voitiinkin kustantaa valtion varoin, niin Ruotsissa varmaankin tarvittaisiin muita rahoja. Näiden varojen hankinta tai hankinnan suunnittelu kuului siis myös valmisteluihin. Jos Suomen tiedustelulla oli ollut pitkät perinteet yhteydenpidossa Ruotsin tiedusteluun, niin miltei yhtä pitkään suomalaiset olivat olleet yhteydessä Japanin tiedustelupalvelun edustajiin. Suomalaiset olivat jo vuosisadan alussa Venäjän-Japanin sodan aikana antaneet Japanin Tukholman-sotilasasiamiehelle Venäjää koskevia tiedustelutietoja. Yleisesikunnan tilastotoimiston upseerit pitivät 1930-luvulla tiivistä yhteyttä Japanin täkäläiseen sotilasasiamieheen. Saimme häneltä runsaasti hyödylliseksi osoittautunutta tietoutta. Välirauhan ja jatkosodan aikana tietojen vaihto oli ollut jatkuvaa. Nyt Stella Polaris -operaation valmistelu- ja toteuttamisvaiheessa hyödynnettiin näitä suhteita hyvällä menestyksellä. Jo aiemmin on ollut tietoja, että Stella Polariksen 33
yhteydessä olisi japanilaisillekin myyty tiedustelutietoja. Nyt edesmenneen Japanin Tukholman-sotilasasiamiehen Makoto Onoderan puoliso J uriko Onodera on saksaksi käännetyssä kirjassaan»am Baltischen Meer»,»Itämeren äärellä>>, uskottavasti kertonut, miten kauppa tapahtui. Yhteyden Japanin sotilasasiamiehen virastoon oli ottanut laivastoasiamiehemme, komentajakapteeni Albert Willman, joka oli ollut eversti Paasosen asialla. Suomalaiset tarjosivat japanilaisille hallussaan olleet Neuvostoliiton salasanomatiedot Suomalaiset arvioivat tarjoamaosa aineiston hinnan korkeaksi, 300 000 kruunuksi, mikä vastannee nykyrahaksi muutettuna yli kahta miljoonaa markkaa. Hinta tuntuu korkealta, mutta tuolloin vielä suunniteltiin kuuntelutiedustelun aloittamista Ruotsin maaperältä. Kuunteluasemien perustaminen ei ole mitenkään halpaa. Onodera sai Tokiosta heti luvan maksaa pyydetyn hinnan. Pian toimitettiin Onoderalle runsaasti neuvostoliittolaista salasanoma-aineistoa. Myöhemmin luvattiin lisää. Rahan tarvetta suomalaiset perustelivat juuri Stella Polaris -operaatiolla ja tiedustelun jatkamisella Ruotsissa. Suomalaisten antamassa aineistossa oli Neuvostoliiton salakirjoituksen koodikirjoja ja kirjaintaulukoita, mutta myös amerikkalaisia salakirjoituksen taulukoita. Materiaalia oli niin paljon, että japanilaisilla oli kuulemma vaikeuksia saada se sopimaan kassakaappiin. Vaikka suomalaiset eivät voineetkaan perustaa japanilaisille lupaamiaan kahta kuunteluasemaa Ruotsiin, he pystyivät lupauksensa mukaan toimittamaan lisää aineistoa. Materiaalia 34
saatiin Stella Polaris -papereista sitä mukaa kun yrityksen mukana tuotuja arkistoja saatiin Tukholmassa järjestykseen. Rouva Onodera on maininnut salakirjoitusasiantuntijan, kapteeni X:n, joka aivan ilmeisesti tarkoittaa maisteri, kapteeni Erkki Palea. Toinen asiantuntija on ollut yliluutnantti Y. Sodan aikana ei puolustusvoimissa ollut yliluutnantin arvoa. Usein kuitenkin ulkomaisiin upseereihin rinnastettaessa luutnantti mainittiin yliluutnanttina erityisesti jos hän oli luutnanttina vanhahko. Tässä yhteydessä on ehkä syytä mainita, että talvella 1941 puolustusvoimien tiedustelu sai japanilaisilta suuren määrän heidän Kaukoidästä sieppaamiaan puna-armeijan salasanomia. Suomalaiset pystyivät murtamaan näissä sanomissa käytetyn salakielimenetelmän ja hyödyntämään sitä kesällä 1941 alkaneessa jatkosodassa. Palataksemme Stella Polariksen aikoihin on todettava aineistoa olleen niin paljon, että sitä riitti muillekin tarjottavaksi. Jo marras-joulukuun taitteessa suomalaiset tiedustelupalvelun edustajat tarjosivat Yhdysvaltojen strategisen tiedustelupalvelun, OSS:n, Tukholmanedustajalle Wilho Tikanderille Neuvostoliittoa koskevaa tiedusteluaineistoa ostettavaksi. Kun kysymyksessä oli USA:n liittolaismaata, Neuvostoliittoa, koskeva aineisto ja kun tarjcajana oli Saksan puolella Neuvostoliittoa vastaan taistellut Suomi, alistettiin kauppa Washingtonin ratkaistavaksi. USA:n valtiojohto kielsi ostamasta tarjottua tiedusteluaineistoa. Kuten muistamme, OSS:n johtaja 35
William Donovan ja sen Euroopan-johto olivat vakuuttuneita siitä, että suhteet Neuvostoliittoon huononisivat sen jälkeen, kun nähtävissä ollut voitto natsi-saksasta oli saavutettu. OSS:n johto halusi etukäteen varautua tiedustelullisesti vastakkainoloon Neuvostoliiton kanssa. OSS:n johto oli kuitenkin lojaali USA:n valtiojohdolle ja selvitti presidentti Rooseveltille suomalaisilta ostamansa Neuvostoliittoa koskevat tiedusteluasiakirjat. Demokraattinen USA halusi olla lojaali liittolaiselleen Neuvostoliitolle, eikä voinut suunnata tiedustelua Neuvostoliittoon, tai edes valmistella Neuvostoliittoon suunnattavaa tiedustelua. USA:n valtiojohto piti tällaista tiedusteluaineiston kauppaa»harkitsemattomana ja sopimattomana». Olihan myyjänä Saksan puolella taistelleen Suomen tiedustelupalvelu. Sitä paitsi USA:ssa epäiltiin Saksankin pystyvän avaamaan sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton salasanomia. Amerikkalaiset olivat tässä asiassa aivan oikeassa. Suomen tiedustelun diplomaattiryhmässäkin oltiin hyvin selvillä saksalaisten kyvystä avata amerikkalaisten salasanomia. Lisäksi Yhdysvaltojen johtohenkilöt pelkäsivät, että Suomi ja mikä vielä pahempaa Saksakin voisivat käyttää hyväkseen tietoa siitä, että USA oli ostanut Neuvostoliittoa koskevaa tiedusteluaineistoa vieläpä Saksan puolella taistelleen Suomen sotilastiedustelulta, ja kiristää tällä tiedolla Yhdysvaltoja. USA:n valtiojohto määräsi Neuvostoliittoa koskevat tiedusteluasiakirjat luovuteltavaksi neuvostoviranomaisille. Niin ne annettiin Neuvostoliiton suurlähettiläälle Andrei Gromykolle. 36
Totalitaarisesti hallittu Neuvostoliitto ei ollut yhtä herkkä ja varovainen toisen maailmansodan oloissa. Se ylläpiti koko sodan ajan Yhdysvalloissa mittavaa vakoiluorganisaatiota. Samoinbao Suomessa paljastui YY A-sopimuksen voimassa ollessa useita Neuvostoliiton vakoilutapauksia. Sen sijaan Varsovan liiton maissa ei liittosopimuksen ollessa voimassa ole tiettävästi paljastunut ainakaan mainittavia Neuvostoliiton vakoilutapauksia. Mutta Varsovan liiton maissa toimikin sekä asevoimien tiedustelupalvelussa että valtion tiedustelulaitoksissa aivan johtotasolta alkaen Neuvostoliiton edustajia. Palatkaamme Stella Polariksen aikoihin. Yhdysvaltojen maksamasta kauppahinnasta ei ole tietoa. Kyllähän suomalaiset ymmärsivät tarjoamaosa materiaalin arvon. Stella Polaris täydellisesti toteutuessaan olisi kallis yritys. Varoja tarvittiin. Aineistoa ei siis aiottu antaa millään pikkurahalla. Vaikka amerikkalaiset tiedustelumiehet myös ymmärsivät tarjotun aineiston arvon ja merkityksen Yhdysvalloille odotettavissa olleessa mahdollisessa kriisitilanteessa, ei OSS ehkä ollut sittenkään valmis maksamaan kovin suurta summaa - olihan USA:n johto kieltänyt ryhtymästä tähän kauppaan. Kun OSS kuitenkin rohkeni ostaa tarjottua materiaalia, on kauppasumman täytynyt olla kyrruneniätuhansia kruunuja tai jopa 100 000 kruunua niin kuin Valpon kuulusteluissa on väitetty. Ison-Britannian Tukholman-lähetystössä toimi vuonna 1944 maansa tiedustelulaitoksen, Ml 6:n, yhtenä edustajana konsuli Harry Lambton Carr, joka 37
ennen talvisotaaja sen aikana oli ollut Ml 6:n edustajana Suomessa. Hänellä oli tuolloin ollut runsaasti yhteyksiä puolustusvoimiemme tiedusteluun. Tuntuisi varsin luonnolliselta, että Stella Polaris -asiassa olisi oltu yhteydessä häneenkin. Tom Bower on kirjassaan v. 1989 selvittänyt Ml 6:n ja Harry Carrin toimintaa Tukholmassa sodan päättymisen aikoihin ja sen jälkeen. Suomi ei tule mitenkään esille. Sen sijaan Carr pyrki luomaan läheiset suhteet Ruotsin tiedusteluun. Niinhän pitääkin toimia, yrittää luoda suhteet asemamaan viranomaisiin, eikä ainakaan korostetusti hoidella aiempia suhteita, vaikka ei niitäkään saisi katkaista. Carr onnistuikin luomaan suhteet Ruotsin tiedusteluun. Ruotsin avustuksella Carr pystyi järjestämään vakoilua Baltian maihin. Valpon kuulusteluissa on kerrottu, että myös englantilaisille on myyty tiedusteluaineistoa. Kauppasumma ei ole tiedossa, mutta kymmenistä tuhansista kruunuista on varmaankin ollut kysymys. Ruotsilla on ollut pitkään hyvät suhteet Ison-Britannian tiedusteluun. Carr on luotuaan suhteet Ruotsin tiedusteluun voinut lisäksi saada ruotsalaisilta Stella Polaris -aineistoa. Kun on puhe Stella Polariksen rahoituksesta, on syytä edetä siihen aikaan, jolloin mukana tuodut asiakirjat oli saatu Tukholmaan järjestettäviksi. Jo marraskuusta alkaen suomalaiset ja ruotsalaiset upseerit neuvottelivat Ruotsiin viedyn kaluston ja arkiston osien kaupasta. Kauppa syntyi vuoden 1945 alussa, joten yrityksen valmistelujen aikana ei tästä rahalähteestä voinut olla tietoa, ei ainakaan var-
muutta. Kauppasumma oli 252 975 kruunua, josta pieni osa, 32 975 kruunua, voitiin käyttää Stella Polariksen menoihin kuten luvusta 5 ilmenee. Stella Polariksen johtajilla on siis ollut käytettävissään 332 975 kruunua + amerikkalaisilta ja englantilaisilta saadut ehkä!50 000 eli yhteensä miltei 500 000 kruunua. Summa tuntuu suurelta, mutta on muistettava, että tarkoitus oli perustaa Ruotsiin kuuntelu- ja suuntimoasemia. Vaikka niitä ei saatu perustettua, oli menoja paljon niin kuin seuraavista luvuista ilmenee. Pääosa rahoituksesta on siten saatu myymällä tiedusteluasiakirjoja ainakin kolmelle valtiolle. Yhdysvallat on ostanut yli tuhat asiakirjaa. Japanilaisilla taas oli vaikeuksia saada ostojaan sopimaan kassakaappiin. Mitä nämä asiakirjat ovat olleet? Erityisesti on korostettu salakirjoitusavaimien merkitystä. Japanilaiset ovat saaneet sekä neuvostoliittolaisia koodeja että amerikkalaisen avaimen. USA taas sai Neuvostoliittoa koskevia salakirjoitusasiakirjoja. Pääosan myydyistä papereista on kuitenkin täytynyt olla muuta aineistoa. Eihän salakirjoitusavaimia, koodeja ja siffereitä voinut olla tuhansia. Muut asiakirjat ovat mitä ilmeisimmin olleet avattuja ja avaamattomia siepattuja sanomia sekä tiedusteluosaston laatimia koonnoksia, tiedotuksia, arvioita ja vastaavia. Sen sijaan tiedustelun asiakirjoihin ei kuulu puolustusvoimien suunnittelemia tai strategista asemaamme koskevia kokonaisarvioita tai vastaavia salaisuuksia. Tässä yhteydessä on ehkä syytä selvittää ainakin 39