SUOMENSUPIN (NYCTEREUTES PROCYONOIDES) VIRIKKEIDEN KÄYTTÖ SINI RAATIKAINEN

SUOMENSUPIN (NYCTEREUTES PROCYONOIDES) VIRIKKEIDEN KÄYTTÖ SINI RAATIKAINEN Pro gradu- tutkielma Itä-Suomen yliopisto Ympäristö- ja biotieteiden laitos Biologia 2018

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Ympäristö- ja biotieteiden laitos RAATIKAINEN, SINI: Suomensupin (Nyctereutes procyonoides) virikkeiden käyttö Pro gradu tutkielma 31 s. Toukokuu 2018 Suomensupia eli turkiseläimenä kasvatettavaa supikoiraa (Nyctereutes procyonoides) on kasvatettu turkistiloilla verrattain lyhyen aikaa, 1970-luvulta lähtien. Lajin virikkeiden käyttöä ei ole juurikaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää suomensupin virikkeiden käyttöä syksyllä. Saatua tietoa voidaan hyödyntää lajin kasvatusolosuhteiden kehitystyössä. Tutkimuksessa oli kolme koeryhmää, joiden kasvatusolosuhteet erosivat toisistaan annettujen virikkeiden, eläinmäärän ja häkin koon suhteen. Suomensupit kasvatettiin vieroituksesta lähtien (heinäkuu) joko uros-naaras sisaruspareissa 1,2 m 2 kokoisissa verkkohäkeissä tai neljän eläimen (kaksi urosta ja kaksi naarasta) sisarusryhmissä 2,4 m 2 häkeissä. Koeryhmissä oli 8 rinnakkaista häkkiyksikköä. Kaikilla koeryhmillä oli virikkeinä hylly, puukapula ja olkea. Yhdellä koeryhmällä oli lisäksi pesäkoppi ja suuri virikeputki. Päivän aikaan tapahtuvaa virikkeiden käyttöä (klo 6 22) analysoitiin vuorokauden ajan kolmena ajankohtana: syyskuussa, lokakuussa ja joulukuussa jatkuvalla seurannalla jokaisen tunnin ensimmäiset 15 minuuttia. Aineisto analysoitiin käyttämällä lineaarisia sekamalleja. Suomensupien havaittiin käyttävän lepäämiseen mieluiten pesäkoppia ja virikeputkea, mikä viittaa siihen, että eläimet hakivat suojaisaa lepopaikkaa. Pesäkoppia käytettiin virikeputkea enemmän, kun molemmat olivat käytettävissä. Hyllyä käytettiin enemmän silloin, kun kopin katto ei ollut käytettävissä. Molempien ollessa saatavilla pesäkopin kattoa käytettiin hyllyä enemmän. Pesäkoppi vaikuttaa olevan monipuolinen ja mielekäs virike suomensupille. Manipuloimiseen tarkoitettua puukapulaa ja olkea käytettiin ajallisesti vähän ja niiden käyttö väheni syksyn edetessä. Puukapulaa käytettiin suulla ja tassuilla manipuloimiseen sekä käymälänä. Vaikka olkea käytettiin vähän, liittyivät toiminnot manipuloimiseen, oljen syömiseen ja leikkiin, mitä olkea ja muita manipuloitavia virikkeitä tarjoamalla pyritään edistämään. Suomensupit käyttävät tarjolla olevia virikkeitä erilaisiin toimintoihin ja virikkeiden käyttö osittain muuttuu syksyn edetessä ja eläinten kasvaessa.

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Department of Environmental and Biological Sciences RAATIKAINEN, SINI: The Use of Environmental Enrichment in the Finnraccoon (Nyctereutes procyonoides) MSc. Thesis 31 pp. May 2018 Finnraccoon, the farmed variant of the wild raccoon dog (Nyctereutes procyonoides) has been farmed for a relatively short period of time, since 1970s. The knowledge of the use of environmental enrichment of the species is yet scarce. The aim of this study is to measure the interaction with various enrichment objects during autumn. The results of this study can be used for further developing the housing conditions of the species. There were three experimental groups in the experiment, which differed in the available enrichment, the number of animals in the cage and the size of the cage. The Finnraccoons were housed after weaning (July) either in (male-female) sibling pairs in 1,2m 2 cages or in sibling groups (2 males, 2 females) in 2,4m 2 wire-mesh cages. There were 8 cage units per experimental group. All the cages were equipped with a resting platform, a wooden activity object and straw. One of the experimental groups had also access to a nest box and a large tube. The day-time use (6 am to 10 pm) of the enrichmental objects was analysed for 24 hours in September, October and December using continuous-recording for the first 15 mins of each hour. The data was analysed using linear mixed models. The Finnraccoons prefer the nest box and tube for resting, which indicates that the animals seek a shelter while resting. Given the opportunity, Finnraccoons prefer the nest box to the tube. The platform is used more when the roof of the nest box is not available. When both are available the roof of the nest box is used more than the platform. Therefore, nest box appears to be a versatile and pleasant enrichment object for Finnraccoons. The use of wooden activity object and straw was found to be at a low level further decreasing while Autumn proceeded. The wooden activity object was found to be used mainly for oral manipulation and pawing, and besides that also as an elimination site. Although the use of straw was at low levels, the behaviours consisted of manipulation, eating and play, which are the intended behaviours with straw and other manipulative enrichment objects. The Finnraccoons use all available environmental enrichment for different behaviours, and the use partly shifts as Autumn proceeds and the animals mature.

SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO 2 2 SUPIKOIRA JA SUOMENSUPI 3 2.1 Supikoira luonnossa 3 2.2 Suomensupin kasvatus turkistiloilla 5 3 ELÄINTEN HYVINVOINTI 7 3.1 Tuotantoeläinten hyvinvointi 7 3.2 Suomensupin hyvinvointi 8 3.3 Virikkeellistäminen 9 3.3.1 Häkkiratkaisut 9 3.3.2 Hylly ja lepoalusta 10 3.3.3 Pesäkoppi 10 3.3.4 Virikeputki 11 3.3.5 Manipuloitavat virikkeet 11 4 TAVOITTEET JA TUTKIMUSKYSYMYKSET 12 5 AINEISTO JA MENETELMÄT 12 5.1 Tutkimuksen eläimet ja koeasetelma 12 5.2 Videokuvaukset ja aineiston keruu 14 5.3 Tulosten tilastoanalyysi 15 6 TULOKSET 16 6.1 Hylly 16 6.2 Olki 17 6.3 Puukapula 18 6.4 Pesäkoppi 19 6.5 Virikeputki 20 7 TULOSTEN TARKASTELU 21 7.1 Aktiivisuuden muutos syksyn edetessä 22 7.2 Lepääminen 22 7.3 Korkea paikka: Pesäkopin katto ja hylly 23 7.4 Puukapula manipuloitavana virikkeenä 24 7.5 Ulostaminen virikkeisiin 25 7.6 Olki manipuloitavana virikkeenä 26 7.7 Tulosten luotettavuus 26 8 JOHTOPÄÄTÖKSET 27 KIITOKSET 27 LÄHDELUETTELO 28

1 JOHDANTO Turkiseläinten hyvinvointi kiinnostaa turkiseläinten kasvattajia, valveutuneita kuluttajia ja eläinten hyvinvoinnista kiinnostuneita kansalaisia. Aihe on ajankohtainen eläinsuojelulain uudistamisen ollessa parhaillaan käynnissä. Eläintuotantoon ja erityisesti turkiseläimiin liittyvät kysymykset herättävät kiivasta keskustelua eläinten hyvinvoinnista eri medioissa (Kaleva 2017, Iisalmen Sanomat 2017), ja myös poliitikoilta vaaditaan vahvaa kannanottoa turkiseläinkeskusteluun (Maaseudun tulevaisuus 2018). Turkiseläintalouden vastustus on kasvanut 2010-luvulla Oikeutta eläimille- järjestön julkaistua turkistiloilta salaa kuvaamaansa videomateriaalia useaan otteeseen (Yle 2013, 2015, 2017). Videomateriaali kiivastutti keskustelua turkiseläintalouden ympärillä ja johti eläinsuojelutarkastuksiin salakuvauksen kohteeksi joutuneilla tiloilla, turkiselinkeinon vastaisiin mielenosoituksiin sekä turkiseläinten kasvattamisen kieltävän adressin laatimiseen, minkä on kevääseen 2018 mennessä allekirjoittanut noin 20 000 suomalaista (Adressit.com 2018). Negatiivisen julkisuuden vastapainoksi turkistiloilla on järjestetty avoimien ovien päiviä, jolloin halukkaat ovat päässeet tutustumaan tilojen toimintaan ja eläimiin (Yle 2011). Maailmalla on uutisoitu suuren muotitalon luopuvan turkisten käytöstä (Talouselämä 2017) ja myös suomalaisia vaatealan yrityksiä painostetaan luopumaan turkisten käytöstä (Yle 2016). Samaan aikaan, kun keskustelu turkiseläintalouden ympärillä käy kiivaana, tehdään turkiseläinten hyvinvoinnin eteen töitä hyvinvoinnin mittaristoa kehittämällä (Fur Europe 2018). Vuonna 2017 Euroopan turkissektorilla otettiin vapaaehtoisesti käyttöön WelFur-järjestelmä (Profur 2016). Yhä enemmän tuotantoeläimiä koskevassa diskurssissa painotetaan eläinten oikeutta lajityypilliseen käyttäytymiseen ja uudistuvaan eläinsuojelulakiin ehdotetaankin lisättävän, että ihmisen hoidossa oleville eläimille tulisi mahdollistaa lajilleen olennaisten käyttäytymistarpeiden toteuttaminen (MMM 2017b). Suomensupin (Nyctereutes procyonoides) eli turkistiloilla kasvatettavan supikoiran käyttäytymisestä ja virikkeiden käytöstä turkistiloilla on olemassa toistaiseksi melko vähän tutkimustietoa. Hyvinvointitutkimus ja lajille sopivien virikkeiden tutkiminen on tärkeää, sillä virikkeillä voidaan parhaimmillaan tarjota tuotantoeläimille mahdollisuuksia toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään sekä keinoja pärjätä paremmin tuotanto-olosuhteissa (Chamove ja Moodie 1990). Suomensupia koskevan tutkimustiedon vähäisyyttä selittää osaltaan suomensupin lyhyt kasvatushistoria. Suomensupin kasvatus aloitettiin laajamittaisesti vasta 1970- luvulla luonnosta pyydystetyillä eläimillä (Mäkelä 1973). Nykyisin Suomi on maailman suurin suomensupin tuottaja, vuosittain tuotetaan noin 130 000 suomensupin turkista 2

(Tilastokeskus 2014). Koska suomensupi on turkistuotannossamme keskeinen laji ja vuosittain kasvatettavat eläinmäärät ovat suuria, on tärkeää selvittää sen hyvinvointiin, lajityypilliseen käyttäytymiseen ja virikkeiden käyttöön vaikuttavia tekijöitä. Tämä Pro Gradu- tutkielma kuuluu osaksi laajempaa Suomensupin hyvinvointi erilaisissa kasvatusolosuhteissa hanketta. Kyseinen hanke sai alkunsa eurooppalaisten turkistuottajien kattojärjestön, European Fur Breeders Association (EFBA) toiveesta, että WelFur- hankkeen mukainen turkiseläinten hyvinvoinnin arviointiprotokolla, jollainen on aiemmin kehitetty sinija hopeaketuille sekä minkeille (Mononen ym. 2012), kehitettäisiin myös suomensupille. Hankkeen tarkoituksena on lisätä tutkimustietoa suomensupin hyvinvoinnista. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää suomensupin virikkeiden käyttöä. Virikkeiden käytöstä saatuja tietoja voidaan hyödyntää lajin kasvatusolosuhteiden kehitystyössä. 2 SUPIKOIRA JA SUOMENSUPI 2.1 Supikoira luonnossa Supikoira on Itä-Aasiasta kotoisin oleva koiraeläinten heimoon ja Nyctereutes sukuun kuuluva laji procyonoides (Gray 1834). Supikoiran alalajeja on kuusi, joista meillä luonnossa tavattava supikoira kuuluu alalajiin ussuriensis (Matschie 1907). Supikoira on läheistä sukua punaketulle (Vulpes vulpes) ja naalille (Vulpes lagopus) (Graphodatsky ym. 2008). Meillä tavattava supikoira on pitkävartaloinen ja matalajalkainen (Mäkelä 1973). Sen ruumiin pituus on 45 70 senttimetriä, häntä 18 25 senttimetriä (Kauhala 1997) ja paino vuodenajasta riippuen 3 9 kilogrammaa (Suomen Riistakeskus 2018). Sukupuolten välillä ei ole selkeää seksuaalidimorfismia, eli urokset ja naaraat eivät juurikaan eroa toisistaan koon perusteella (Kauhala 1992). Supikoira on Suomessa vieraslaji, joka on kulkeutunut maahamme itärajan kautta entisestä Neuvostoliitosta, minne supikoiraa istutettiin turkkinsa takia metsästettäväksi riistaeläimeksi vuosien 1929 1955 välisenä aikana (Kauhala ja Kowalczyk 2011). Erityisen haluttua supikoiran turkis oli aikoinaan lentäjien takkien kauluksiin (Mäkelä 1973). Supikoiria tavattiin Suomessa ensi kerran 1930- ja 1940-luvuilla, silloin vielä satunnaisesti, säännöllisesti supikoiraa on alettu maassamme tavata 1950-luvulta lähtien (Siivonen 1972). Nykyään supikoira esiintyy Suomessa runsaslukuisena ja laji on luokiteltu elinvoimaiseksi (IUCN 2017). Supikoira on levinnyt laajalti myös muualle Eurooppaan ja myös Ruotsissa supikoiran populaatiokoko on lähtenyt nousuun viime vuosina, vaikka aiemmin lajia on tavattu 3

länsinaapurissamme vain satunnaisesti (Kauhala ja Kowalczyk 2011). Suomessa supikoiran populaatiotiheys on suurin Etelä- ja Itä-Suomessa (Asikainen 2013), ja vuosittain luonnosta pyydystetään noin 100 000 170 000 supikoiraa (Suomen Riistakeskus 2018). Supikoiraa pidetään luonnossa haitallisena sen levittämien tautien, kuten kettusyyhyn ja rabieksen takia (Suomen Riistakeskus 2018). Supikoiran muille lajeille aiheuttamasta uhasta ei ole yksimielisyyttä, ja osa pitääkin esimerkiksi kettua supikoiraa suurempana uhkana muulle lajistolle (Sutor ym. 2010). Supikoira on lisätty EU:n vieraslajien luetteloon vuoden 2017 kesäkuussa (MMM 2017a). Lajin levittäytymistä halutaan rajoittaa sellaisilla alueilla, missä sen uhka monimuotoisuudelle on suuri, esimerkiksi lintujen suosimilla kosteikkoalueilla. Suomi on neuvotellut EU:n komission kanssa suomensupin kasvatuksen jatkamisesta vieraslajiasetuksen ehtojen mukaisesti (Profur 2017). Supikoiran levittäytymistä selittää sen kyky mukautua monenlaisiin olosuhteisiin (Kauhala ja Kowalczyk 2011, Asikainen 2013). Mukautumiskyvyn lisäksi supikoiran levittäytymistä edesauttaa lajin tehokas lisääntyminen, sopeutuvainen ruokavalio ja kyky nukkua pinnallista talviunta (Kauhala ja Kowalczyk 2011). Supikoira on petoeläin ja opportunistinen sekasyöjä, joka hyödyntää monenlaiset ravintomahdollisuudet (Kauhala ym. 1998, Kauhala ja Kowalczyk 2011, Asikainen 2013). Ravinto vaihtelee paljon vuodenaikojen ja ympäristön mukaan (Kauhala 1992, Sutor ym. 2010). Lumettomana vuodenaikana supikoira syö muun muassa pikkunisäkkäitä, raatoja, sammakkoeläimiä, marjoja, viljaa sekä yhdyskuntajätettä (Kauhala ym. 1998) ja lumisena aikana lähinnä raatoja ja jätteitä (Viro ja Mikkola 1981). Aktiivisimmillaan supikoira on vuorokauden hämärään aikaan (Siivonen 1972). Supikoira on ainoa passiivista talvehtimista harjoittava koiraeläin. Sopeutuminen keskitalven paastoon ja pinnalliseen talviuneen vaipuminen suojaisassa pesäpaikassa auttavat supikoiraa selviämään kylmien talvikuukausien yli, jolloin ravintoa on niukasti saatavilla (Kauhala ja Kowalczyk 2011). Pinnallinen ja katkonainen talviuni kestää 2 9 viikkoa (Mustonen ym. 2007). Päivän pituus, lumen syvyys ja ulkoilman lämpötila vaikuttavat talviunijaksojen pituuteen (Kauhala ym. 2007, Mustonen ym. 2007). Supikoiran tapauksessa ei kuitenkaan voida puhua varsinaisesta talviunesta, sillä sen ruumiinlämpö ei pinnallisen talviunen aikana juurikaan laske ja uni on katkonaisempaa kuin varsinaista talviunta nukkuvilla eläimillä (Mustonen ym. 2007). Supikoirapariskunnat talvehtivat yhdessä (Kauhala ja Helle 1994). Pesäpaikkoina supikoira hyödyntää muiden eläinten, kuten mäyrän koloja, ja jossain tapauksessa lajit voivat jopa talvehtia samanaikaisesti luolaston eri osissa (Siivonen 1972, Kauhala 1997, Kowalczyk ja Zalevski 2011). Supikoira voi olla aktiivinen myös 4

talvikuukausina, jos talvi on vähäluminen tai leuto (Kauhala 1997) tai eläimen ravitsemustila on heikko (Asikainen 2013). Sukukypsyyden supikoira saavuttaa noin 10 kuukauden iässä (Kauhala ja Kowalczyk 2011). Supikoira on monogaaminen ja supikoirapariskunta saattaa viettää yhdessä koko elämänsä (Valtonen ym. 1977, Kauhala 1992, Kauhala ja Helle 1994). Supikoiran kiima-aika on keväällä helmikuun ja huhtikuun välisenä aikana, ajoittuen tarkemmin maantieteellinen sijainnin mukaan etelässä aiemmaksi ja pohjoisessa myöhäisemmäksi (Helle ja Kauhala 1995). Tiineys kestää noin 60 vuorokautta (Mäkelä 1973) ja pentuja syntyy keskimäärin 7 9 (Helle ja Kauhala 1995). Luonnossa molemmat vanhemmat hoitavat jälkeläisiä (Siivonen 1972, Kauhala 1992, Kauhala 1997). Vaaran uhatessa supikoira osaa esittää kuollutta (Mäkelä 1973). Hitaasti liikkuvan supikoiran suurimpana uhkana on metsästyksen lisäksi auton alle jääminen, muita uhkia ovat esimerkiksi loistaudit ja suurempien petojen saaliiksi päätyminen (IUCN 2017). Supikoira voi elää luonnossa 7-vuotiaaksi (Kauhala 1997). 2.2 Suomensupin kasvatus turkistiloilla Turkiseläimenä kasvatettavaa supikoiraa kutsutaan suomensupiksi (englanniksi Finnraccoon), mutta kyseessä on kuitenkin geneettisesti sama laji sekä turkistiloilla että luonnossa. Suomensupin pituus on 64 66 senttimetriä ja paino noin 6 8 kilogrammaa kesäaikaan ja talvella yli 10 kilogrammaa (Profur 2018). Suomessa ensimmäiset supikoiran kasvatuskokeilut turkistiloilla aloitettiin 1940-luvulla (Profur 2018), mutta laajamittainen kasvatus aloitettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin, 1970-luvulla luonnosta kiinni otetuilla yksilöillä (Mäkelä 1973), ja nykyisin Suomi on maailman suurin suomensupin tuottaja (Profur 2018). Lainsäädännöllä määrätään turkiseläinten pidosta ja kasvatusolosuhteista. Turkiseläinsuojat tulee sijoittaa meluttomaan ympäristöön (VNa 2011/1084, 3 ), ja turkiseläinsuojien tulee olla pakovarmoja tai eläinten pakeneminen luontoon on estettävä aluetta ympäröivällä aidalla (MMM asetus 2014/1154, 3 ). Häkki tai häkin rakenteet eivät saa aiheuttaa turkiseläimille vaaraa, ja häkkien alla on oltava kuiviketta, johon häkin pohjan läpi kulkeutuva uloste pääsee imeytymään (MMM asetus 2014/1154, 4 ). Haittaeläimet, kuten jyrsijät on torjuttava (MMM asetus 2014/1154, 3 ). Suomensupeja kasvatetaan turkistiloilla verkkohäkeissä, jotka sijaitsevat kasvatushalleissa tai varjotaloissa. Varjotalo (Kuva 1) on seinätön katos, missä yleensä kahta seinustoilla sijaitsevaa häkkirivistöä erottaa keskikäytävä (MMM asetus 2014/1154, 2 ). Varjotalon keskikäytävän lattiatason on oltava vähintään 300 mm korkeudella maanpinnasta (MMM asetus 5

2014/1154, 5 ). Aikuiset siitoseläimet pidetään tyypillisesti yksin verkkohäkeissä ja nuoret eläimet sisaruspareissa tai -ryhmissä. Häkin koossa noudatetaan turkistiloilla kasvatettavien sinikettujen ja hopeakettujen säädöksiä. Säädökset määräävät, että täysikasvuista eläintä kohden pinta-alaa on oltava vähintään 0,8 m² (VNa 2011/1084, 13 ). Emolle pentuineen on asetuksen mukaan oltava tilaa vähintään 2,0 m² ja kahta vieroitettua pentua kohden tulee häkissä olla pinta-alaa vähintään 1,2 m². Mikäli häkissä pidetään useampia pentuja, on lisätilaa oltava 0,5 m² jokaista seuraavaa pentua kohden. Häkin on oltava vähintään 75 cm leveä, 100 cm pitkä ja 70 cm korkea. Kuva 1. Varjotaloja, missä kasvatetaan suomensupeja ja turkiskettuja Turkiseläimille tarjottavan rehun on oltava ravitsevaa ja puhdasta vettä tulee olla koko ajan saatavilla (VNa 2011/1084, 11 ). Turkiseläinten rehunkulutus, sekä rehun koostumus vaihtelee vuodenaikojen, eläinmäärän ja eläinten tarpeiden mukaan (Rekilä ym. 2005, Berg 1986). Suomensupilla on havaittu kasvatusoloissa ruokahaluttomuutta talviaikaan (Johansson ja Klemettilä 2008). Erityisesti kylmimmät talvikelit saavat suomensupit paastoamaan (Korhonen 1988). Tilan eläimet on pystyttävä tarkistamaan päivittäin hyvinvoinnin varmistamiseksi, kuitenkin mahdollisimman vähäistä häiriötä eläimille aiheuttaen (VNa 2011/1084, 9 ). Turkiseläintilojen tuotantokierto perustuu turkiseläinten luonnolliseen vuosikiertoon (Rekilä ym. 2005). Suomensupilla siitoksessa käytetään joko keinosiemennystä tai luonnollista paritusta. Keskimääräinen pentutuotos vuonna 2015 oli 6,1 pentua paritettua naarasta kohden (Profur tilastot 2016). Suomensupin pentujen vieroitusikä on noin 8 viikkoa (Rekilä ym. 2005) ja emostaan vieroitetut suomensupin pennut kasvatetaan usein sisaruspareissa tai ryhmissä. Täysikasvuisia, siitokseen käytettäviä suomensupinaaraita ei yleensä kasvateta yhdessä. Suomensupin kasvatuksen alkuaikoina eläimiä kasvatettiin pariskuntina (Mäkelä 1973). 6

Loppusyksystä muut kuin siitokseen käytettävät eläimet lopetetaan ja nahkotaan (Rekilä ym. 2005). 3 ELÄINTEN HYVINVOINTI 3.1 Tuotantoeläinten hyvinvointi Mitä eläinten hyvinvointi tarkoittaa? Sen yksiselitteinen määrittely on haastavaa, sillä hyvinvoinnin määritelmä vaihtelee tieteessä riippuen siitä, mitä hyvinvoinnin mittaria käytetään (Duncan 2005). Hyvinvoinnin mittarina voidaan käyttää eläimen fyysistä kuntoa ja siitä välillisesti viestivää jälkeläisten tuottoa, minkä perusteella hyvinvointi vaarantuu, mikäli kelpoisuus heikentyy (Broom 1991). Toiset painottavat enemmän eläimen subjektiivisia tuntemuksia ja katsovat hyvinvoinnin vaarantuneen, mikäli eläin kokee negatiivisia tunnetiloja, kuten pelkoa ja turhautuneisuutta (Dawkins 1990). Broom (1986) määrittelee, että hyvinvointi on yksilön tila tämän pyrkiessä sopeutumaan ympäristöönsä. Nykyään hyvinvointi määritellään usein näitä hyvinvoinnin eri osa-alueita yhdistäväksi synteesiksi, jonka mukaan hyvinvointi on yksilön subjektiivinen kokemus fyysisestä ja psyykkisestä olotilastaan, jotka ovat seurausta eläimen yrityksistä sopeutua ympäristöönsä (Mononen 2013). Hyvinvointiongelmia syntyy silloin, kun eläin ei kykene sopeutumaan ympäristön asettamiin haasteisiin. Tuotantoeläinten hyvinvointiin alettiin kiinnittää huomiota 1960-luvulla. Sysäyksenä yleiselle ilmapiirin muutokselle toimi erityisesti vuonna 1964 ilmestynyt Ruth Harrisonin teos Animal Machines (Dawkins 2013). Tuotantoeläimen viisi vapautta määriteltiin Brambellin komiteassa vuonna 1965 (FAWC 2012), ja viideksi vapaudeksi määriteltiin, että jokaisen tuotantoeläimen tulee pystyä olemaan makuullaan, seisomaan suorassa, kääntymään, venyttelemään ja huoltamaan turkkiaan. Näiden pohjalta Farm Animal Welfare Council (FAWC) tarkensi viittä vapautta siten, että jokaisella tuotantoeläimellä tulisi olla vapaus nälästä, janosta ja aliravitsemuksesta, vapaus epämukavuudesta, vapaus kivusta, vammoista ja sairauksista, vapaus toteuttaa normaalia käyttäytymistä, sekä vapaus pelosta ja ahdistuksesta (Webster 2016). Viittä vapautta on käytetty pohjana eläinten hyvinvoinnin arviointijärjestelmissä, ruokatuotannossa kasvatettaville eläimille kehitellyssä Welfare Qualityohjelmassa, sekä Welfare Qualityn pohjalta turkiseläimille kehitetyssä Welfur- järjestelmässä (Fur Europe 2018). Welfare Quality- ohjelmassa on 4 hyvinvoinnin periaatetta, jotka kuvaavat ruokintaa, kasvatusympäristöä, terveyttä ja normaalia käyttäytymistä sekä 12 näitä tarkentavaa kriteeriä. Turkiseläimille kehitetyssä WelFur- järjestelmässä on käytössä turkiskettujen ja 7

minkkien hyvinvoinnin arviointiin kehitetty Welfare Qualityn mukainen mittaristo (WelFur 2015). Welfur- järjestelmän kehitystyö aloitettiin vuonna 2009 Euroopan turkissektorilla omaaloitteisesti ja vuoden 2017 alusta järjestelmä otettiin käyttöön Euroopan laajuisesti (Fur Europe 2018). Suomessa suomensupia koskeva Welfur- protokolla on työn alla (Mononen ym. 2014). Vuoden 2020 jälkeen Euroopan turkishuutokaupoissa myydään vain Welfursertifioituja turkiksia (Profur 2018). 3.2 Suomensupin hyvinvointi Supikoiran luontainen muuntautumiskyky (Kauhala ja Kowalczyk 2011) parantaa sen sopeutumista turkiseläimeksi. Heti suomensupin kasvatuksen alkuvuosina, 1970-luvulla huomattiin, että lajia on suhteellisen helppo kasvattaa ja ruokkia (Mäkelä 1973). Ihmisen käsittelyyn suomensupi vaikuttaa suhtautuvan rauhallisemmin kuin turkisketut (Broom ja Fraser 2015) ja aggressiivista käyttäytymistä suomensupilla havaitaan harvoin (Korhonen 1988). Suomessa eri tilojen eläinten on havaittu eroavan toisistaan luonteeltaan, osalla tiloista suomensupit ovat hyvin luottavaisia, toisilla tiloilla aggressiivisia ja pelokkaita eläimiä on enemmän (Koistinen ym. 2012). Tilojen välisen eron selittänee tilojen erilainen panostus eläinten luonteen jalostamiseen. Suomensupit ovat sosiaalisia eläimiä ja sopuisien välien ylläpitämisessä eläinten sukulaisuudella voi olla merkitystä (Korhonen ym. 1991). Yhdessä kasvatettaessa yksilöiden aktiivisuusrytmi on samankaltainen, ja ne usein lepäävät ja ovat aktiivisia samaan aikaan (Korhonen 1988). Samanaikainen lepääminen tapahtuu usein myös fyysisessä kontaktissa toisten yksilöiden kanssa (Ahola ym. 2007, Koistinen ja Korhonen 2018). Suomensupit kommunikoivat läheisten yksilöiden kanssa mm. kuonoja yhteen hieromalla ja suun aluetta nuolemalla (Korhonen ym. 1991). Suomensupit pyrkivät myös perustamaan yhteisen käymälän mahdollisimman kiinteälle alustalle (Korhonen 1988). Yhteisen käymälän ajatellaan auttavan ylläpitämään suomensupien sopuisia suhteita (Korhonen ym. 1991). Kasvatusoloissa yksilöt ulostavat käymälään usein eri aikaan, mutta myös yhteisöllistä käymälän käyttöä on havaittu (Korhonen ym. 1991). Suomensupin terveydentila on yleisesti ottaen hyvä, mutta joitakin terveysongelmia on havaittu, yleisimmät sairaudet ovat vuodesta 2007 Suomalaisilla turkistiloilla tavattu tassutulehdus ja ripulia aiheuttava parvovirus (Nordgren 2017). Parvovirusta vastaan ei vaadita rokotusta, mutta suomensupeja rokotetaan vapaaehtoisesti n. 60 prosentilla tiloista. 8

Suomensupilla on havaittu myös stereotyyppistä käyttäytymistä (Ahola ym. 2007, Koistinen ja Korhonen 2018), sekä taipuneita etujalkoja (Koistinen 2013). Monilla luonnossa hämäräaktiivisilla eläimillä on havaittu tuotanto-oloissa löyhempää sidonnaisuutta luontaiseen vuorokausirytmiin. Suomensupin vuorokausirytmi mukautuu jossain määrin ihmisten toimintaan tilalla, mm. ruokinta-aikoihin (Koistinen ja Korhonen 2018). 3.3 Virikkeellistäminen Virikkeellistämisellä tavoitellaan eläinten luontaisen käyttäytymisen lisäämistä ja hyvinvoinnin parantamista. Virike voidaan määritellä eri tavoin: Newberry (1995) määrittelee, että virike on tuotanto-oloissa pidettävän eläimen ympäristön muutos, joka johtaa eläimen biologisen toimivuuden ja hyvinvoinnin parantumiseen. Biologisen toimivuuden parantuminen voi näkyä lisääntymismenestyksen ja kelpoisuuden parantumisena (Grafen 1991). Virikkeellistämisen suunnittelussa on huomioitava kunkin lajin luontainen käyttäytyminen, mutta on myös näkemyksiä, joiden mukaan luontaisen käyttäytymisen sijaan tuotantoeläinten viriketutkimuksessa tulisi tutkia lajin kykyä sopeutua erilaisiin kasvatusympäristöihin (Newberry 1995). Suomensupin virikkeellistämisessä pyritään huomioimaan suomensupin lajityypilliset tarpeet. 3.3.1 Häkkiratkaisut Suomensupien häkkiratkaisuissa on huomioitava häkissä kasvatettava eläinmäärä. Aggressiivisuutta ilmenee suomensupilla harvoin (Korhonen 1988), mutta ryhmässä kasvatettaville eläimillä on hyvä olla mahdollisuuksia erilleen vetäytymiseen. Ketuilla hyllyn on havaittu toimivan hyvin tässä tarkoituksessa, sillä ryhmäkasvatetut ketut käyttävät hyllyä enemmän kuin yksin tai parikasvatetut (Ahola 2002). Aitauksessa, jossa suomensupit voivat halutessaan olla joko sisällä häkissä tai ulkona aitauksessa, on suomensupien havaittu viihtyvän suurimman osan aktiivisesta ajasta ja lepäämisajastaan häkin sisällä, ja aitausta eläimet käyttävät pääasiassa jaloitteluun (Korhonen ja Alasuutari 1993). Suuressa aitauksessa suomensupien on havaittu liikkuvan vakiintuneita polkuja pitkin (Korhonen ym. 1991), samalla tavoin kuin luonnossa supikoirat liikkuvat samoja kulkureittejä käyttäen. Kaksikerroksisia häkkejä on kokeiltu ratkaisuksi eläinmäärän lisäämiseksi ilman kasvatushallin tai varjotalon laajentamista (Mohaibes ym. 2008). Joillakin perhekasvatetuilla eläimillä on havaittu turkin 9

kulumista, mikä on voinut johtua siitä, että suuremman häkin aikaansaamiseksi on yhdistetty kaksi pienempää häkkiä ja niiden välinen kulkuaukko on kuluttanut turkkia (Kasanen ym. 2000). Turkin kulumisen ehkäisemiseksi häkkiratkaisuja suunniteltaessa olisikin vältettävä liian ahtaiden kulkuaukkojen ja käytävien rakentamista. Häkin koolla ei ole havaittu olevan suurta vaikutusta suomensupin kasvuun tai käyttäytymiseen (Korhonen ym. 1991). Lisätila itsessään ei välttämättä ole merkityksellistä, vaan se, miten tila on rakentunut. Eläinten kasvatusympäristöä monipuolistavat ratkaisut voivat lisätä eläinten mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöönsä ja jakaa toimintojaan häkin eri osiin (Baumans 2005, Ahola 2002). 3.3.2 Hylly ja lepoalusta Hylly on kehitetty turkistiloilla kasvatetuille ketuille lepo- ja tarkkailupaikaksi (Mononen 1996). Hyllyjä käytetään myös suomensupeilla, joita kasvatetaan samoilla tiloilla ja samanlaisissa häkeissä kuin kettuja. Nuoret suomensupit käyttävät hyllyä 2 17 % vuorokaudesta, lähinnä lepäämiseen, ja pääsääntöisesti päiväsaikaan (Koistinen ja Korhonen 2018). Yöaikaan nuoret suomensupit lepäävät enemmän häkin pohjalla fyysisessä kontaktissa toistensa kanssa kuin hyllyllä. Täysikasvuisten suomensupien ajatellaan käyttävän hyllyä nuoria vähemmän (Korhonen 1988). Suomensupien voi täysikasvuisina olla hankalaa päästä hyllylle ja kiipeämistä helpottavina ratkaisuina on kokeiltu esimerkiksi tikapuita (Kasanen ym. 2000, Alakylmänen 2000). Hyllyä on käytetty myös astinlautana helpottamaan kulkua kaksikerroksisen häkin yläkertaan (Mohaibes ym. 2008). Suomensupilla on testattu myös puista häkin pohjalla olevaa lepoalustaa, jonka tarkoituksena oli vähentää suomensupin lämmönhukkaa talvella (Korhonen 1987a). Puisen lepoalustan havaittiin vähentävän lämmönhukkaa vain kuivana, kun kosteana alusta puolestaan lisäsi sitä. Lepoalustaa suomensupeista käytti lepäämiseen 20 30 % eläimistä, ja loput käyttivät alustaa lähinnä ulostamiseen. 3.3.3 Pesäkoppi Suomensupilla pesäkopin merkitys liittyy mm. lämmönhukan minimoimiseen (Korhonen 1987b). Suomensupien on havaittu viihtyvän pesäkopissa erityisesti yön ja keskipäivän tunteina (Korhonen 1988). Aiemmin on havaittu, että eläimet, joilla on mahdollisuus käyttää pesäkoppia talviaikaan, viettävät päivästä suuren osan pesäkopin sisällä, ja ovat aktiivisempia illalla, samaan tapaan kuin luonnossa elävät supikoirat (Korhonen ym. 1991). Luonnossa supikoira 10

viettää päivät leväten pesäpaikassaan, poistuen ulos vasta iltahämärissä (Siivonen 1972). Pesäkoppi voi siten muuttaa suomensupin vuorokausirytmiä lähemmäs luonnossa havaittua rytmiä. Negatiivisia vaikutuksia kopin käyttämisestä voi aiheutua, mikäli pennun on syntymästään asti mahdollista piiloutua ihmiseltä, eikä siten totu ihmisen läsnäoloon (Korhonen 1988). Pesäkoppi voi vaikuttaa suomensupin turkin laatuun: oviaukon läpi kulkeminen voi kuluttaa karvaa ja jos pesäkoppiin ulostetaan, saattaa se sotkea eläinten turkkia. Pesäkopin käytöstä turkin laatuun on myös päinvastainen näkemys, että talvikuukausina suomensupille tarjottu pesäkoppi parantaa eläinten turkin laatua (Asikainen 1983 Asikainen 2013 mukaan). Siitokseen valituille yksilöille annettu pesäkoppi voisi lisätä mahdollisuuksia pinnalliseen talviuneen, mikä on suomensupille lajityypillistä (Asikainen 2013). Luonnossa supikoira hyödyntää suojaisia pesäpaikkoja ympäri vuoden, mutta niiden merkitys on erityisen suuri lisääntymiskautena ja talvikuukausina (Kowalczyk ja Zalewski 2011). 3.3.4 Virikeputki Suojaisten paikkojen lisäämiseksi ja häkkiympäristön monipuolistamiseksi on perhekasvatetuilla suomensupeilla kokeiltu suurikokoista virikeputkea, jonka sisällä suomensupi mahtuu olemaan (Alakylmänen 2000). Alakylmänen (2000) tutkimuksessa Suomensupien havaittiin käyttävän putkea tutkimuksen aikana paljon, keskimäärin 30 % ajastaan, joskin vaihteli paljon eri häkkiyksikköjen ja tarkkailuajankohtien välillä. Osa suomensupeista käytti virikeputkea käymälänä. 3.3.5 Manipuloitavat virikkeet Suomensupille käytetään (VNa 2011/1084, 9 ) pureskeltavana virikkeenä yleensä puisia virikekapuloita, olkea tai luita. Suomensupin ruokinnassa käytetty ketuille ja minkeille suunniteltu eläinperäinen rehu on suomensupille todennäköisesti liian vahvaa ja sen on epäilty lisäävän turkinpurentaa (Mäkelä ja Kiiskinen 1980) ja olkea käyttämällä suomensupin ruokavaliota voidaan tasapainottaa haitallisten vaikutusten ehkäisemiseksi. Olki tarjoaa suomensupille myös tekemistä, kun olkea voi nyhtää häkin katolta ja häkin pohjalle tippunutta olkea on mahdollista manipuloida ja suomensupeilla onkin kasvatusoloissa usein olkea saatavilla. 11

4 TAVOITTEET JA TUTKIMUSKYSYMYKSET Tutkielman tarkoituksena on selvittää suomensupin virikkeiden käyttöä. Virikkeiden käytöstä saatuja tietoja voidaan hyödyntää lajin kasvatusolosuhteiden kehitystyössä. Tarkemmat tutkimuskysymykset muotoiltiin seuraavasti: Minkä verran ja mihin toimintoihin nuoret suomensupit käyttävät virikkeitä syksyllä? Muuttuuko virikkeiden käyttö syksyn edetessä? Vaikuttaako virikkeiden käyttöön ryhmä ja häkkikoko? Mitä virikkeitä suomensupi käyttää mieluiten lepäämiseen, manipulointiin ja korkealla olemiseen, kun tarjolla on useampia vaihtoehtoja? 5 AINEISTO JA MENETELMÄT 5.1 Tutkimuksen eläimet ja koeasetelma Tutkimus suoritettiin Luova Oy:n tutkimustilalla Kannuksessa. Suomensupit olivat syntyneet 15.-20.5.2015. Ne vieroitettiin emoistaan noin yhdeksän viikon ikäisinä, 20.7.2015, jonka jälkeen ne kuljetettiin tutkimustilalle synnyintilaltaan. Suomensupeja kasvatettiin varjotaloihin sijoitetuissa verkkohäkeissä. Tutkimuksessa oli kolme koeryhmää (taulukko 1), pieni kontrolliryhmä (Kaksikko), suuri kontrolliryhmä (Nelikko) ja virikkeellistetty ryhmä (Virike). Yhteensä kaikissa koeryhmissä oli 84 tarkkailtavaa eläintä: Kaksikko-koeryhmässä 16, Nelikko-ryhmässä 36 ja Virike- koeryhmässä 32 eläintä. Nelikko-koeryhmässä oli 9 häkkiyksikköä ja Kaksikko- ja Virike-koeryhmässä 8 häkkiyksikköä. Kaksikko-koeryhmän suomensupit kasvatettiin pareittain (uros ja naaras) 1,2 m² kokoisissa häkeissä ja Nelikko- ja Virike-koeryhmän suomensupit neljän yksilön ryhmissä (2 urosta, 2 naarasta) pinta-alaltaan 2,4 m² häkeissä. Suuremmat häkit oli rakennettu yhdistämällä kaksi pienempää häkkiä yhdeksi suuremmaksi. Pinta-ala yhtä suomensupia kohden oli aina 0,6 m². Kaikissa häkeissä oli saatavilla olkipaali häkin katolla, muovipäällystetystä verkosta valmistettu hylly (pituus 105 cm, leveys 30 cm) kiinnitettynä 45 cm häkin lattiasta, sekä puukapula (Kuva 2). Hyllyjä ja puukapuloita oli kahta eläintä kohden yksi kappale kutakin, eli neljän eläimen häkissä (Nelikko ja Virike) hyllyjä ja puukapuloita oli molempia kaksi kappaletta, ja pareittain pidettävillä eläimillä (Kaksikko) yksi kappale kutakin. Tämän lisäksi Virike-koeryhmällä oli saatavilla muovista valmistettu virikeputki (halkaisija 44 cm, pituus 60 12

cm) sekä 2 cm paksuisesta laudasta valmistettu pesäkoppi (38,5 x 44,5 x 71 cm), jossa ei ollut pohjaa. Suomensupit ruokittiin kahdesti päivässä turkiseläinrehulla, ja vettä oli tarjolla jatkuvasti jäätymättömällä juottojärjestelmällä. Varjotalossa kasvatettiin samanaikaisesti myös muita suomensupeja, joita ei tarkkailtu tässä tutkimuksessa. Taulukko 1. Koeryhmien nimet, häkkikoko (pinta-ala ja mitat), häkissä olleet virikkeet ja eläinmäärä (häkissä ja koeryhmässä). Koeryhmä Häkin pinta-ala Häkin mitat Virikkeet Eläinmäärä häkissä Kaksikko 1,2 m² 105 x 115 x 70 cm 1 puukapula 1 olki 1 hylly 2 16 Eläinmäärä koeryhmässä Nelikko 2,4 m² 210 x 230 x 70 cm 2 puukapulaa 2 olkea 2 hyllyä Virike 2,4 m² 210 x 230 x 70 cm 2 puukapulaa 2 olkea 2 hyllyä 1 pesäkoppi 1 virikeputki 4 36 4 32 Kuva 2. Tutkimuksessa käytetyt virikkeet: hylly (A), puinen puukapula (B), olkipaali häkin päällä, hyllyn yläpuolella (C), virikeputki (D), pesäkoppi (huomaa, että kuvan kopissa ei ole kattoa, toisin kuin tässä tutkimuksessa pesäkopissa oli katto, mutta ei pohjaa, eli pesäkoppi oli käännetty toisinpäin) (E) ja sosiaalisena virikkeenä häkkitoveri (F) jota ei tarkkailtu tutkimuksessa. 13

5.2 Videokuvaukset ja aineiston keruu Suomensupien käyttäytymistä videokuvattiin kolmena ajankohtana, syyskuun lopussa (14. 17.9.), lokakuun lopussa (26. 29.10.) sekä joulukuun alussa (1. 4.12.). Videonauhoilta analysoitiin, mihin toimintoihin ja minkä verran suomensupit käyttävät virikkeitä. Analysoinnissa käytettiin jatkuvaa seurantaa (Martin ja Bateson 2013), eli tarkkailuaikana kirjattiin sekunnin tarkkuudella virikkeiden käytön aloitus- ja päättymisajankohdat käyttäytymisen kokonaiskeston ja frekvenssin laskemiseksi. Jatkuvaa seurantaa suoritettiin vuorokaudessa klo 6 22, jokaisen alkavan tarkkailutunnin 15 ensimmäisen minuutin ajan, eli alkaen aamulla klo 6:00 ja päättyen illalla klo 21:15. Videonauhojen huonon laadun takia yöajan käyttäytymistä ei voitu analysoida. Aineistoa kertyi kuitenkin neljä tuntia vuorokaudelta jokaista häkkiyksikköä kohden. Käyttäytymiselle asetettiin minimikestoksi kolme sekuntia, alle kolme sekuntia kestäneet virikekontaktit merkattiin ylös lukumäärällisesti lyhytkestoisina tapahtumina, sen sijaan, että niiden ajallinen kesto olisi kirjattu. Käyttäytymisluokat määriteltiin alustavissa tutkimuksissa havaittujen käyttäytymisten perusteella jokaiselle virikkeelle erikseen (Taulukko 2). Kaikki virikkeen käyttö analysoitiin yhdessä lukuun ottamatta pesäkoppia, jonka sisällä oleminen ja katolla oleminen analysoitiin erikseen. Virike-koeryhmässä puukapulan käyttöä ei tarkkailtu, koska virikeputki ja pesäkoppi peittivät näkyvyyttä, eikä puukapulan käytön tarkkaileminen luotettavasti ollut mahdollista. Yksilöitä ei ollut mahdollista erottaa toisistaan ja siksi aineisto on häkkikohtaista. Analysointivaiheessa Virike-koeryhmän yhden kuvauksia ei voitu analysoida syys- ja lokakuulta huonon kuvanlaadun takia. 14

Taulukko 2. Käyttäytymisluokat virikkeittäin. Hyllyn ja oljen käyttöä tarkkailtiin kaikissa koeryhmissä (Kaksikko, Nelikko, Virike), puukapulan käyttöä vain Kaksikko ja Nelikko koeryhmissä ja pesäkopin ja virikeputken käyttöä vain Virike- koeryhmällä. Virike Hylly Olki Puukapula Pesäkoppi Virikeputki Virikkeen käyttö eri toimintoihin Hyllyllä oleminen (lepääminen ja aktiivisuus) Hyllyä vasten seisominen Oljen käyttäminen hyllyllä Oljen käyttäminen häkin pohjalla Suulla manipulointi Tassulla manipulointi Suulla ja tassulla manipulointi samanaikaisesti tai vuorotellen Ulostaminen puukapulan päälle Sosiaalinen käyttö, esim. puukapula mukana leikissä Muu käyttö Sisällä oleminen Katolla oleminen Muu käyttö (järsiminen, raapiminen) Sisällä oleminen Muu käyttö (järsiminen, hyllyltä laskeutuminen, läpi kulkeminen) 5.3 Tulosten tilastoanalyysi Kaikki tarkkailuaikana (4h) havaittu virikkeen käyttö analysoitiin yhdessä kuvastaen siten päiväaikaan tapahtuvaa virikkeiden käyttöä. Jotta oli mahdollista verrata virikkeen käyttöä eri koeryhmien välillä, esitetään tulokset laskettuna eläintä kohden. Virikkeen käytöstä laskettiin kokonaiskesto ja frekvenssi tarkkailuaikana. Pitkäkestoisen käytön yhteydessä (lepääminen), frekvenssiä ei kuitenkaan laskettu, koska se olisi aliarvioinut virikkeiden käyttöä lyhyen tarkkailuajan vuoksi. Frekvenssiä ei laskettu hyllyn eikä pesäkopin käytöstä. Sen sijaan frekvenssi laskettiin käyttäytymisistä, joiden kesto on lyhyt, mutta jota tapahtuu määrällisesti paljon. Frekvenssi laskettiin puukapulan, oljen ja virikeputken käytön yhteydessä. Tilastolliseen analysointiin käytettiin IBM SPSS Statistics- ohjelmaa (versio 24) ja aineistoa analysoitiin lineaarisia sekamalleja käyttäen. Analyysien pohjana käytetyssä mallissa huomioitiin kuvausajankohdan vaikutus kulloinkin tarkastelun kohteena olevan virikkeen käyttöön (pesäkoppi ja virikeputki), sekä koeryhmän ja ajankohdan yhdysvaikutus, kun virikkeiden käyttöä oli analysoitu useammalta koeryhmältä (hylly, olki, puukapula). Toistomittausten (häkkiyksikkö) kovarianssirakenne mallinnettiin olettaen, että aineisto on normaalijakautunut ja normaalijakauman saavuttamiseksi käytettiin tarvittaessa 15

Prosenttia ajasta eläintä kohden KAKSIKKO NELIKKO VIRIKE KAKSIKKO NELIKKO VIRIKE KAKSIKKO NELIKKO VIRIKE logaritmimuunnosta. Bonferoni- korjausta käytettiin pareittaisvertailujen merkitsevyys arvojen korjaamiseen. 6 TULOKSET 6.1 Hylly Hyllyä käytettiin lepäämiseen ja aktiivisena olemiseen sekä vähäisessä määrin hyllyä vasten etutassuilla seisomiseen. Hyllyllä olemiseen liittyi myös oljen käyttöä hyllyltä sekä hyllyä vasten seisten. Usean yksilön oli mahdollista käyttää hyllyä samanaikaisesti. Suomensupien havaittiin käyttävän hyllyä 1 16 % ajastaan (Kuva 3). Koeryhmien välillä havaittiin eroa hyllyn käytössä (p = 0,036). Virike-koeryhmän eläimet käyttivät hyllyä vähemmän kuin Nelikkokoeryhmän eläimet (p = 0,032, pareittaisvertailussa). Hyllyn käyttö väheni syksyn edetessä (p < 0,001). Hyllyn käytössä havaittiin yhdysvaikutusta koeryhmien ja tarkkailuajankohtien välillä (p = 0,027): Kaksikko- ja Virike-koeryhmien hyllyn käyttö väheni syksyn edetessä, kun taas Nelikko- koeryhmän hyllyn käyttö säilyi samanlaisena läpi syksyn. 18 16 14 12 10 8 6 4 2 0 Etutassut hyllyä vasten Hyllyllä SYYS LOKA JOULU Kuva 3. Suomensupien keskimääräinen hyllyn käyttömäärä (hyllyllä oleminen ja hyllyä vasten seisominen) eläintä kohden koeryhmissä (Kaksikko, Nelikko ja Virike) syyskuussa (SYYS), lokakuussa (LOKA) ja joulukuussa (JOULU) neljän tunnin mittaisen tarkkailujakson aikana. 16

KAKSIKKO NELIKKO VIRIKE KAKSIKKO NELIKKO VIRIKE KAKSIKKO Prosenttia ajasta eläintä kohden NELIKKO VIRIKE 6.2 Olki Oljen käyttöä tarkkailtiin kaikilla koeryhmillä. Suomensupit käyttivät olkea häkin katolla olevasta olkipaalista nyhtäen sekä pudonnutta olkea häkin pohjalla manipuloiden. Olkea suomensupit käyttivät vähän, keskimäärin alle 1 % tarkkailuajasta eläintä kohden (Kuva 4). Oljen kokonaiskäyttö väheni syksyn edetessä (p < 0,001). Syyskuussa olkea käytettiin enemmän kuin loka- ja joulukuussa (p < 0,001 pareittaisvertailuissa). Olkea käytettiin syyskuussa neljän tunnin tarkkailuajan keskimäärin 9-11 kertaa, kun vastaava luku loka- ja joulukuussa oli 1 2 kertaa. Oljen käyttökertojen havaittiin vähenevän syksyn edetessä kaikilla koeryhmillä (p < 0,001), oljen käyttöä oli enemmän syyskuussa kuin loka- tai joulukuussa (Kuva 5). Koeryhmien välillä ei havaittu eroa oljen keskimääräisessä käyttömäärässä tai käyttökerroissa. 1,2 1 0,8 0,6 Lattialla Paalista 0,4 0,2 0 SYYS LOKA JOULU Kuva 4. Suomensupin keskimääräinen oljen käyttömäärä (oljen käyttö paalista tai lattialta) eläintä kohden koeryhmissä (Kaksikko, Nelikko ja Virike) syyskuussa (SYYS), lokakuussa (LOKA) ja joulukuussa (JOULU) neljän tunnin mittaisen tarkkailujakson aikana. 17

KAKSIKKO NELIKKO VIRIKE KAKSIKKO NELIKKO VIRIKE KAKSIKKO NELIKKO VIRIKE Käyttökerrat eläintä kohden 12 10 8 6 4 2 0 SYYS LOKA JOULU Kuva 5. Oljen keskimääräiset käyttökerrat eläintä kohden koeryhmissä (Kaksikko, Nelikko ja Virike) syyskuussa (SYYS), lokakuussa (LOKA) ja joulukuussa (JOULU) neljän tunnin mittaisen tarkkailuajan aikana. 6.3 Puukapula Puukapulan käyttöä tarkkailtiin Kaksikko- ja Nelikko-koeryhmillä. Puukapulaa käytettiin eri tavoin: suulla, tassulla tai molemmilla vuorotellen manipuloiden, sosiaalisesti toisen eläimen kanssa, puukapulan päälle ulostamiseen sekä muihin toimintoihin. Puukapulan käyttöä havaittiin ajallisesti hyvin vähän, keskimäärin alle 1 prosentti tarkkailuajasta eläintä kohden (Kuva 6). Puukapulan käyttö väheni syksyn edetessä (p = 0,021). Puukapulaa käytettiin joulukuussa vähemmän kuin syyskuussa (p = 0,020 pareittaisvertailussa). Lukumäärällisesti suomensupit käyttivät puukapulaa keskimäärin 3 18 kertaa neljän tunnin tarkkailuajanjakson aikana (Kuva 7) ja puukapulan käyttökertojen havaittiin vähenevän syksyn edetessä (p < 0,001). Lyhytkestoinen käyttö jaoteltiin kapulan päälle ulostamiseen sekä käyttäytymisluokkaan muu käyttö, missä oli summattuna suulla ja tassulla tai molemmilla tapahtuva kapulan manipulointi. Lyhytkestoisesta käytöstä suurin osa oli muuta käyttöä, mutta ulostamista puukapulaan havaittiin myös lukumäärällisesti paljon. Koeryhmien välillä ei havaittu eroa puukapulan keskimääräisessä käyttömäärässä tai käyttökerroissa. 18

Käyttökerrat eläintä kohden Prosenttia ajasta eläintä kohden 0,9 0,8 0,7 0,6 0,5 Muu käyttö Sosiaalinen käyttö Ulostaminen 0,4 0,3 0,2 0,1 Manipulointi suulla ja tassuilla Manipulointi tassulla 0 KAKSIKKO NELIKKO KAKSIKKO NELIKKO KAKSIKKO NELIKKO SYYS LOKA JOULU Manipulointi suulla Kuva 6. Suomensupien keskimääräinen puukapulan käyttömäärä (muu käyttö, sosiaalinen käyttö, ulostaminen, manipulointi suulla ja tassuilla, manipulointi tassulla, manipulointi suulla) eläintä kohden koeryhmissä (Kaksikko ja Nelikko) syyskuussa (SYYS, lokakuussa (LOKA) ja joulukuussa (JOULU) neljän tunnin mittaisen tarkkailujakson aikana. 20 18 16 14 12 10 8 6 4 2 0 Muu käyttö Ulostaminen KAKSIKKO NELIKKO KAKSIKKO NELIKKO KAKSIKKO NELIKKO SYYS LOKA JOULU Kuva 7. Suomensupien keskimääräiset puukapulan käyttökerrat eläintä kohden (muu käyttö ja ulostaminen) koeryhmissä (Kaksikko ja Nelikko) syyskuussa (SYYS), lokakuussa (LOKA) ja joulukuussa (JOULU) neljän tunnin mittaisen tarkkailujakson aikana. 6.4 Pesäkoppi Pesäkopin käyttöä tarkkailtiin Virike-koeryhmällä. Eniten pesäkoppia käytettiin sen sisällä ja sen katolla olemiseen. Muu käyttö, kuten pesäkopin järsiminen tai pesäkoppia vasten 19

Prosenttia ajasta eläintä kohden seisominen oli vähäistä. Usean suomensupin oli mahdollista käyttää pesäkoppia samanaikaisesti ja usein kopin sisällä tai katolla useampi kuin yksi eläin kerrallaan. Suomensupit käyttivät pesäkoppia keskimäärin 31 37 prosenttia tarkkailuajasta eläintä kohden (Kuva 8). Syksyn edetessä, syyskuusta joulukuuhun pesäkopin sisällä vietetty aika vaikutti lisääntyvän ja kopin katolla vietetty aika puolestaan vähentyvän, mutta tilastollisesti merkitsevää eroa ajankohtien välillä ei havaittu (sisällä oleminen: p = 0,322, katolla oleminen: p = 0,143). 40 35 30 25 20 15 10 5 0 SYYS LOKA JOULU Muu käyttö Katolla oleminen Sisällä oleminen Kuva 8. Suomensupien keskimääräinen pesäkopin käyttömäärä (kopin sisällä ja katolla oleminen sekä muu käyttö) eläintä kohden Virike- koeryhmällä syyskuussa (SYYS), lokakuussa (LOKA) ja joulukuussa (JOULU) neljän tunnin mittaisen tarkkailujakson aikana. 6.5 Virikeputki Virikeputken käyttöä tarkkailtiin Virike-koeryhmällä. Virikeputkea käytettiin eniten sen sisällä olemiseen, jonka lisäksi putkea käytettiin hyvin vähän (alle 0,5 % ajasta) muihin toimintoihin kuten hyllyltä laskeutumiseen, järsimiseen tai putken läpi kulkemiseen. Usean suomensupin oli mahdollista käyttää virikeputkea samanaikaisesti. Virikeputken käyttöä havaittiin tarkkailujakson aikana keskimäärin 4 7 prosenttia tarkkailuajasta eläintä kohden (Kuva 9). Eri ajankohtien välillä ei havaittu eroa virikeputken käytössä (p = 0,605). Tarkasteltaessa suomensupien lyhytkestoisia kontakteja virikeputkeen havaittiin käyttökertojen määrän vähenevän syksyn edetessä (p = 0,001); virikeputken käyttöä oli enemmän syyskuussa kuin lokakuussa ja joulukuussa (Kuva 10). Keskimäärin lyhytkestoisia käyttökertoja oli neljän 20

Käyttökerrat eläintä kohden Prosenttia ajasta eläin kohden tunnin tarkkailujakson aikana 2 11 eläintä kohden ja käyttökerrat olivat tyypillisesti nopeita virikeputken läpi kulkemisia tai virikeputken kautta hyllyltä laskeutumisia. 8 7 6 5 4 3 Muu käyttö Sisällä 2 1 0 SYYS LOKA JOULU Kuva 9. Suomensupien keskimääräinen virikeputken käyttömäärä (putken sisällä oleminen ja muu käyttö) eläintä kohden Virike-koeryhmällä syyskuussa (SYYS), lokakuussa (LOKA) ja joulukuussa (JOULU) neljän tunnin mittaisen tarkkailujakson aikana. 12 10 8 6 4 2 0 SYYS LOKA JOULU Kuva 10. Suomensupien keskimääräiset virikeputken käyttökerrat Virike-koeryhmällä syyskuussa (SYYS), lokakuussa (LOKA) ja joulukuussa (JOULU) neljän tunnin mittaisen tarkkailujakson aikana. 7 TULOSTEN TARKASTELU Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää suomensupin virikkeiden käyttöä, virikkeiden käytön mahdollista muutosta syksyn edetessä ja vaikuttaako virikkeiden käyttöön ryhmä- ja häkkikoko. Tutkimuksen kohteena oli myös mitä virikkeitä suomensupi käyttää eri toimintoihin 21

(lepääminen, korkealla oleminen, manipulointi), kun tarjolla on useampia virikkeitä. Tämän tutkimuksen tuloksia verrataan aiempiin suomensupilla tehtyihin virike- ja käyttäytymistutkimuksiin sekä turkisketuilla tehtyihin tutkimuksiin. Turkiskettujen virikkeiden käytöstä tutkimustietoa löytyy runsaasti ja vaikka sukulaislajeja on kasvatettu turkistiloilla samanlaisissa olosuhteissa, voi lajien kesken ilmetä eroavaisuuksia virikkeiden käytössä. 7.1 Aktiivisuuden muutos syksyn edetessä Tässä tutkimuksessa havaittu virikkeiden käytön muutos syksyn edetessä tukee käsitystä siitä, että kasvatusoloissa suomensupi noudattaa luonnollisen kaltaista vuodenaikaisrytmiä, jossa aktiiviset toiminnot virikkeiden parissa vähenevät syksyn edetessä. Alkusyksystä nuorten eläinten ollessa aktiivisimmillaan lyhytkestoisia kontakteja putkeen, kuten putken läpi kulkemista havaittiin enemmän kuin myöhemmin syksyllä. Myös manipuloitavien virikkeiden, oljen ja puukapulan käyttömäärä väheni syksyn edetessä. Tässä tutkimuksessa havaittu lyhytkestoisen käytön väheneminen tukee näkemystä suomensupin talviaikaisesta passiivisuudesta, jollaista on havaittu suomensupilla aiemminkin (Korhonen 1988). Tämän tutkimuksen aikana havaittu virikkeiden käytön muutos voi liittyä myös suomensupien kasvuun pennusta kohti täysikasvuisuutta. Suojaa tarjoavien virikkeiden, pesäkopin ja virikeputken käyttö pysyi tutkimuksen aikana korkealla tasolla, suomensupit olivat pesäkopin sisällä 15 27 % ja virikeputken sisällä 4 6 % tarkkailuajasta ja näitä virikkeitä käytettiin enemmän niiden sisällä olemiseen kuin muihin toimintoihin. Syksyn edetessä ja sään kylmetessä suojaisiin paikkoihin hakeutuminen on luonnossa eläville supikoirille lajityypillistä (Kowalczyk ja Zalewski 2011). Pesäkopin tai virikeputken käyttö ei tässä tutkimuksessa lisääntynyt syksyn edetessä, mutta eläimet viettivät paljon aikaa kummankin virikkeen sisällä, mikä antaa viitteitä siitä, että suomensupi hakee suojaisaa lepopaikkaa myös kasvatusoloissa. 7.2 Lepääminen Tässä tutkimuksessa havaittiin, että suomensupi käyttää lepäämiseen saatavilla olevista virikkeistä eniten pesäkopin sisätilaa (enimmillään 27 % ajasta) ja virikeputkea (enimmillään 7 % ajasta). Pesäkoppia käytettiin lepäämiseen virikeputkea enemmän, mistä voidaan päätellä, että molempien vaihtoehtojen ollessa tarjolla suomensupi käyttää suojaisana lepopaikkana mieluiten pesäkoppia. Aiemmin suomensupien on havaittu käyttävän virikeputkea 0 30 % 22

ajastaan, ja käytön vähenevän syksyn edetessä (Alakylmänen 2000). Tässä tutkimuksessa havaittiin suomensupien käyttävän virikeputkea vähemmän, enimmillään n. 7 % ajasta eläintä kohden, eikä käytössä tapahtunut muutosta syksyn edetessä. Yksi todennäköinen tekijä tässä tutkimuksessa havaittuun matalampaan käyttöasteeseen oli pesäkoppi, jota suomensupit käyttivät virikeputkea mieluummin. Tässä tutkimuksessa virikeputken sisällä vietetty aika lisääntyi joulukuussa (ei kuitenkaan tilastollisesti merkitsevästi). Tähän on voinut vaikuttaa se, että kaikki neljä täysikasvuista suomensupia eivät enää mahtuneet samaan aikaan pesäkoppiin ja ulkopuolelle jääneet yksilöt hakivat suojaisaa lepäämispaikkaa putkesta. Suomensupien on havaittu lepäävän mielellään fyysisessä kontaktissa toistensa kanssa (Korhonen 1988, Koistinen ja Korhonen 2018). Aiempien tutkimusten tulokset sekä tämän tutkimuksen aikana tehdyt havainnot antavat aihetta jatkotutkimukselle, jossa suomensupeilla tutkittaisiin suuremman yhteisen tai useamman erillisen pesäkopin tarjoamista, mikä mahdollistaisi yhdessä lepäämisen suojaisassa paikassa. Suomensupit lepäävät paljon, noin 70 % ajastaan (Koistinen ja Korhonen 2018), kerrallaan jopa 13 tuntia (Korhonen 1988), ja myös siksi lepäämispaikaksi soveltuvien virikkeiden tutkiminen on perusteltua. 7.3 Korkea paikka: Pesäkopin katto ja hylly Tässä tutkimuksessa suomensupien havaittiin käyttävän pesäkopin kattoa (10 17 % ajasta) hyllyä (1 4 % ajasta) enemmän silloin, kun tarjolla oli molemmat vaihtoehdot. Kun pesäkopin kattoa ei ollut saatavilla suomensupit käyttivät hyllyä keskimäärin 8 16 % ajasta eläintä kohden, on samaa suuruusluokkaa kuin Koistisen ja Korhosen (2018) tutkimuksessa, jossa suomensupit käyttävät hyllyä 2 17 % ajasta. Sekä pesäkopin kattoa että hyllyä oli mahdollista käyttää ympäristön tarkkailuun, lepäämiseen sekä oljen nyhtämiseen häkin katolle sijoitetusta olkipaalista. Suomensupi näytti valitsevan pesäkopin katon hyllyn sijasta, kun molemmat korkeat paikat olivat saatavilla. Nämä korkeat paikat eroavat materiaalinsa ja kokonsa puolesta: hylly on verkkopohjainen, häkin seinän myötäinen pitkänomainen rakenne ja pesäkopin katto puinen ja neliön muotoinen. Myös virikkeiden sijainti on erilainen, hylly sijaitsee seinän vieressä, kun pesäkopin katto lähempänä häkin keskiosaa. Edellä mainitut tekijät voivat osaltaan vaikuttaa suomensupin mieltymyksiin korkean paikan valinnassa. Tässä tutkimuksessa hyllyn käyttö väheni syksyn edetessä Kaksikko- ja Virike-koeryhmillä, samaan tapaan on hyllyn käytön vähenemistä syksyn ja talven edetessä on havaittu hopeaketuilla (Mononen 1996). Koeryhmillä, joilla ei ollut käytössään pesäkoppia tai virikeputkea (Kaksikko ja Nelikko) pysyi hyllyn käyttö korkealla tasolla kokeen ajan (Kaksikko 23