Opinnäytetyö VAALIMAANJOEN KOSKI - INVENTOINTI, KALASTO JA KOERAVUSTUS Manu Vihtonen

Transkriptio

1 Opinnäytetyö VAALIMAANJOEN KOSKI - INVENTOINTI, KALASTO JA KOERAVUSTUS Manu Vihtonen Kala- ja ympäristötalouden koulutusohjelma 2007

2 TURUN AMMATTIKORKEAKOULU Kala- ja ympäristötalouden koulutusohjelma TIIVISTELMÄ Tekijä: Manu Vihtonen Työn nimi: Vaalimaanjoen koski - inventointi, kalasto ja koeravustus Suuntautumisvaihtoehto Ohjaaja Ympäristönhoito Opinnäytetyön valmistumisajankohta Huhtikuu 2007 Arto Huhta Sivumäärä 88 Tässä opinnäytetyössä tutkitaan Luumäen, Miehikkälän ja Virolahden kuntien alueella virtaavaa noin 45 kilometrin pituista Vaalimaanjokea. Vaalimaanjoki on Suomen eteläisin rajajoki ja laskee Venäjän puolelle Itäiseen - Suomenlahteen. Työn pohjana on käytetty myös joitakin aikaisempia tutkimuksia. Työ perustuu joella tehtyyn koski-inventointiin, sähkökoekalastuksiin ja koeravustukseen. Kesällä 2004 ja 2005 suoritettujen koski-inventointien perusteella Vaalimaanjoessa on 30 koskea ja koskialueiden kokonaispituus on noin 2,3 kilometriä. Sähkökoekalastuksissa yleisin kalalaji oli kivisimppu. Muut lajit olivat särki, jokirapu, ahven, taimen, salakka, made, hauki, kiiski ja pikkunahkiainen. Saadut taimenet olivat peräisin istutuksista, sillä Vaalimaanjoen alkuperäinen taimenkanta näyttäisi olevan hävinnyt. Rapukartoitus tehtiin kuudella koskialueella. Tämän perusteella Vaalimaanjoen alaosalla jokiravun yksikkösaalis oli 2,8-5,6 rapua/merta/yö. Yläosan koskialueilla rapua ei esiintynyt. Vedenlaatutiedot kerättiin ympäristöhallinnon HERTTA- tietojärjestelmästä ja näytteenottopisteistä valittiin neljä Vaalimaanjoen eri vaiheilta. Vaalimaanjoen nykyisen tilan parannukseen voitaisiin tulevaisuudessa vaikuttaa erilaisilla kalataloudellisilla kunnostushankkeilla. Hankkeiden tavoitteena tulisi pitää merellisten vaelluskalakantojen luontaisten lisääntymisedellytysten ja poikastuotannon palauttamista Vaalimaanjokeen. Koskialueiden kiveämisellä, kutuja poikastuotantoalueiden kunnostuksella sekä säännöllisillä mäti- ja pienpoikasistutuksilla voitaisiin vaelluskalakannat saada elpymään. Ongelmallisia ovat joen alaosalla olevat patorakenteet, jotka estävät kalojen nousun vapaille koskille. Nousuesteet on ollut tarkoitus korvata pohjapadoilla. Pohjapadoista on olemassa jo suunnitelmat. Hankkeen eteneminen on kuitenkin pysähtynyt alueella syntyneeseen vastustukseen. Hakusanat: Vedenlaatu, virtaama, nousueste, vaelluskalat, uitto, säännöstely, poikastuotanto, kunnostukset Säilytyspaikka: Turun ammattikorkeakoulun kirjasto

3 TURKU UNIVERSITY OF APPLIED SCIENCES Fisheries and Enviromental Care ABSTRACT Author: Manu Vihtonen Title: The Rapids of the Vaalimaa River : Inventory, fishes and test trapping from 2001 to 2005 Specialization line Instructor Enviromental Care Date April 2007 Arto Huhta Total number of pages 88 The Vaalimaa River is situated in the south-east of Finland and runs through the municipalities of Luumäki, Miehikkälä and Virolahti. The Vaalimaa River is about 45 kilometres long and at its lower course, it crosses the Russian border and flows into the east side of the Gulf of Finland. The purpose of this piece of research is to investigate the condition of the Vaalimaa River using various methods, such as rapids inventory, electrofishing and test trapping. The research was carried out during the summers of 2001, 2004 and As a result of the rapid inventory, 30 rapids were discovered and the overall length of the rapids was about 2.3 km. According to the electrofishing surveys, the most common fish was bullhead. Other species were roach, crayfish, perch, trout, bleak, burbot, pike, ruff, and river lamprey. The native trout population seemed to be extinct, and all the trout caught had been stocked. Six rapids were chosen for the test trapping survey. At the lower course of the Vaalimaa River, the grayfish unit catch was traps per night. There were no traps at the upper course of the river. The water quality information is based on the records of the Environment Administration s HERTTA-database. Four water sample points at different parts of the Vaalimaa River were chosen for this research. In the future, the condition of the Vaalimaa River can be restored with different fishery management projects, such as the restoration of the rapids, the creation of new spawning areas for salmonid fish and the regular stocking of spawn. The aim of these projects should be to support the natural reproduction of the fish coming from the sea, as well as to restore the spawn production in the Vaalimaa River. One of the major problems appears to be the mill-dams at the lower course of Vaalimaa River, because they prevent the migration of the fishes to the upper rapids and spawning areas. There are already plans made to change milldams to submerged dams, but these plans have not proceeded any further due to resistance from the local people. Keywords: Waterquality, flow rate, mill-dam, timber floating, regulation of water flow, juvenile, restoration Deposit at: Turku University of Applied Sciences Library

4 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO 10 2 VAALIMAANJOEN VESISTÖALUE Vesistöalueen yleiskuvaus Vaalimaanjoen monta nimeä Vaalimaanjoen perkaukset ja uitto Vaalimaanjoen vesivoimalaitokset ja patorakenteet 16 3 VAALIMAANJOEN VIRTAAMA JA VEDEN LAATU Virtaama Vedenlaatu Veden lämpötila Happi ph eli happamuusaste Kokonaisfosfori Kokonaistyppi Väriarvo Sameus Kiintoaine ja sähkönjohtavuus Rauta ja alumiini 33 4 VAALIMAANJOEN KALASTO JA KALASTUS Taimen (Salmo trutta) Vaellussiika (Coregonus lavaretus L.) Vimpa (Vimba vimba) Nahkiainen (Lampetra fluviatilis) Jokirapu (Astacus astacus) 37

5 5 VAALIMAANJOELLA AIEMMIN TEHDYT TUTKIMUKSET JA ISTUTUKSET 38 6 TUTKIMUSMENETELMÄT Sähkökoekalastus Menetelmä Otannan suunnittelu Pyyntijärjestelyt ja aineiston käsittely Koeravustus Menetelmä Otannan suunnittelu Pyyntijärjestelyt ja aineiston käsittely Koskialueiden inventointi 45 7 TUTKIMUSTULOKSET Sähkökoekalastustulokset Sähkökoekalastustulokset vuonna Sähkökoekalastustulokset vuonna Sähkökoekalastustulokset vuonna Koeravustustulosten tarkastelu Koski-inventointien tulokset 51 8 KOSKIKUVAUKSET Kiiportainkoski Koskelankoski Nokankoski Koivumäenkoski Pääläisenkoski Muurolan Myllykoski Luusilankoski 61

6 8.8 Matarakydönkoski Pekkolankoski Tingankoski Suntiankoski Vuorikoski Nurmikoski Välikoski Pien-Vuorikoski Kalliokoski Hauhiankoski Pillankoski Taipaleenkoski Savankoski Kauppilankoski (Jaakonkoski) Heikkilänkoski Ahonkoski (Ihalaisenkoski) Kotolankoski (Sillankoski) Mattilankoski Karpankoski Vaalimaan Myllykoski Reinikkalankoski Sillanpäänkoski Rytkönkoski 85 9 TOIMENPIDESUOSITUKSET JA POHDINTAA KIITOKSET 88

7 11 LÄHTEET 88 LIITTEET LIITE 1: Vedenlaatutiedot LIITE 2: Sähkökoekalastustulokset LIITE 3: Koeravustuspöytäkirjat LIITE 4: Vaalimaanjoen seutukartta KUVAT Kuva 1: Vaalimaanjoen valuma-alue. 12 Kuva 2: Vaalimaanjoen merialue. 13 Kuva 3: Taipaleenkosken perkauskivikkoa Kuva 4: Reinikkalankosken järjestelypato tammikuussa Kuva 5; Vaalimaan Myllykosken pato kesäkuussa Kuva 6: Mattilankosken pato kesäkuussa Kuva 7: Tutkimukseen valitut vesinäytteenottopaikat. 22 Kuva 8: Vaalimaanjoen yläosan veden käyttökelpoisuusluokitus Miehikkälän kunnan alueella (Kaakkois-Suomen ympäristökeskus 2006 [viitattu ]). 23 Kuva 9: Vaalimaanjoen alaosan veden käyttökelpoisuusluokitus Virolahden Kunnan alueella (Kaakkois-Suomen ympäristökeskus 2006 [viitattu ]). 24 Kuva 10: Veden lämpötila mittauspisteissä Kuva 11: Liukoinen happi mittauspisteissä Kuva 12: Hapen kyllästysprosentti mittauspisteissä Kuva 13: ph-arvot mittauspisteissä Kuva 14: Kokonaisfosforin keskiarvot mittauspisteissä Kuva 15: Kokonaistyppipitoisuuksien keskiarvot mittauspisteissä Kuva 16: Väriluku keskiarvot mittauspisteissä Kuva 17: Sameuden keskiarvot mittauspisteissä

8 Kuva 18: Kiintoaineen keskiarvot mittauspisteissä Kuva 19: Sähkönjohtokyky keskiarvot mittauspisteissä Kuva 20: Rautakeskiarvot mittauspisteissä Kuva 21: Vaalimaanjoen sähkökoekalastuspaikat Kuva 22: Vaalimaanjoen koeravustuspaikat kesällä Kuva 23: Vuonna 2001 sähkökoekalastuksissa saatujen eri lajien suhteelliset (kpl) prosenttiosuudet. 47 Kuva 24: Vuonna 2003 sähkökoekalastuksissa saatujen eri lajien suhteelliset (kpl) prosenttiosuudet. 48 Kuva 25: Vuonna 2004 sähkökoekalastuksissa saatujen eri lajien suhteelliset (kpl) prosenttiosuudet. 49 Kuva 26: Reinikkalankoskessa sähkökoekalastuksessa saatujen jokirapujen koko- ja sukupuolijakauma. 49 Kuva 27: Koeravustuksessa saaduissa naaras jokiravuissa esiintyneet ja huomioidut ulkoiset poikkeavuudet. 51 Kuva 28: Vaalimaanjoen koskialueet. 53 Kuva 29: Kiiportainkoski Kuva 30: Koskelankoski Kuva 31: Nokankosken alaosaa Kuva 32: Koivumäenkosken yläosaa Kuva 33: Pääläisenkosken alaosaa Kuva 34: Muurolan Myllykoski Kuva 35: Luusilankoski Kuva 36: Matarakydönkoski Kuva 37: Pekkolankoski Kuva 38: Tingankoski Kuva 39: Suntiankoski Kuva 40: Vuorikoski Kuva 41: Nurmikoski Kuva 42: Välikoski Kuva 43: Pien-Vuorikoski Kuva 44: Kalliokosken alaosaa

9 Kuva 45: Hauhiankoski Kuva 46: Pillankoski Kuva 47: Taipaleenkoski Kuva 48: Savankosken alaosaa Kuva 49: Kauppilankoski (Jaakonkoski) Kuva 50: Heikkilänkoski Kuva 51: Ahonkoski (Ihalaisenkoski) Kuva 52: Kotolankoski (Sillankoski) Kuva 53: Mattilankoski Kuva 54: Karpankoski Kuva 55: Vaalimaan Myllykosken pääuoma Kuva 56: Vaalimaan Myllykosken länsiuoman alaosaa Kuva 57: Reinikkalankoski Kuva 58: Reinikkalankosken myllyn alakanava toukokuussa Kuva 59: Sillanpäänkoski lokakuussa Kuva 60: Rytkönkoski TAULUKOT Taulukko 1: Kokonaistyppipitoisuus ja vesistön rehevyystaso (PSV-yhtiöt, 17). 29 Taulukko 2: Ravulle soveliaan veden ominaisuuksia (Tulonen ym. 1998, Mannonen 2002, 222 mukaan). 37 Taulukko 3: Vaalimaanjokeen tehdyt kalaistutukset vuosina (Kaakkois-Suomen TE-keskus, kalatalousyksikkö). 39 Taulukko 4: Rapukannan tiheyden karkea luokittelu yksikkösaaliin perusteella (Tulonen ym. 1998, 60). 43 Taulukko 5: Vaalimaanjoen koeravustusolosuhteet kesällä Taulukko 6: Vaalimaanjoen sähkökoekalastuskokonaissaalis (kpl) Taulukko 7: Vaalimaanjoen koeravustus saalis

10 Taulukko 8: Rapusaaliin sukupuolijakauma, keskipituus ja pituudenvaihteluväli. 51 Taulukko 9: Vaalimaanjoen (V.A.10.00) koskialueiden arvioitu pituus, leveys, pinta-ala, pudotuskorkeus ja koordinaatit. 54

11 10 1 JOHDANTO Vaalimaanjoki (V.A.10.00) on Suomen eteläisin rajajoki, joka laskee Venäjän puolelle Itäiseen Suomenlahteen. Kuten useimmissa muissa etelärannikon jokivesissä vaelluskalakannat ovat taantuneet jokien tulvasuojelun takia tehtyjen perkausten sekä kutuvaelluksen estävien pato- ja myllyrakennelmien vuoksi. Näin on tapahtunut myös Vaalimaanjoessa. Joki on kooltaan pieni, mutta silti huomionarvoinen entinen taimenjoki, joka on tuottanut luontaisesti taimenen vaelluspoikasia lähinnä meripyyntiä varten. (Hurme 1962, 16.) Reinikkalankosken järjestelypadon uusiminen ja joessa tehdyt perkaushankkeet vuosina ilmeisesti olivat Vaalimaanjoen vaelluskalojen kannalta kohtalokkaita. Joella suoritetuissa sähkökoekalastuksissa esim. taimenen luonnossa syntyneitä jokipoikasia ei tämän jälkeen ole koskaan löydetty. Lisäksi laajamittaiset perkaushankkeet koko joen valuma-alueella on ajansaatossa muuttanut joen virtaus- ja syvyysolosuhteita yksipuolisiksi. Tämän vuoksi joen virtaamavaihtelut ovat suuria ja kalojen elinolosuhteet koskialueilla ovat heikentyneet merkittävästi. Opinnäytetyöni tarkoituksena on tutkia Vaalimaanjokea kalataloudellisesta näkökulmasta. Sähkökoekalastuksilla selvitettiin Vaalimaanjoen koskien kalastoa vuosina 2001, 2003 ja Koskialueet inventoitiin kesinä 2004 ja Inventointien perusteella koskialueista tehtiin kartta ja samalla kosket valokuvattiin. Tarkoitus oli samalla selvittää silmämääräisesti koskialueiden soveltuvuutta taimenelle ja kunnostustarvetta. Pienimuotoisella koeravustuksella selvitettiin jokirapukannan nykytilaa ja levinneisyyttä kesällä Tätä työtä voidaan tulevaisuudessa käyttää hyväksi, kun suunnitellaan Vaalimaanjoen kalataloudellisia kunnostuksia.

12 11 2 VAALIMAANJOEN VESISTÖALUE 2.1 Vesistöalueen yleiskuvaus Vaalimaanjoen vesistöalue sijaitsee Kaakkois-Suomessa, Luumäen, Miehikkälän ja Virolahden kuntien alueella (kuva 1). Vaalimaanjoen vesistöalueen (Nro 10.00) pintaala on 241 km², josta Suomen puolella on 240 km 2.Vesireitinpituusonnoin45 kilometriä. (Hurme 1962, 15). Vaalimaanjoki saa alkunsa Luumäen Luotosenjärvestä ja laskee Venäjän puolella Itäiseen Suomenlahteen, jokiosuuden ollessa noin 1,7 kilometrin matkalta valtakunnan rajana ja jokisuun (noin 0,3 km) ollessa Venäjän puolella. Alimpana sijaitsevan Rytkönkosken alapuolinen jokiosuus on jo samassa tasossa merenpinnan kanssa. (Vähänäkki 1996, julkaisematon.) Vaalimaanjoessa on kaikkiaan 30 koskea. Vesistöalueen yläosa on suota ja metsää ja alaosalla Vaalimaanjoki virtaa lähinnä viljelysmaiden läpi. Vaalimaanjoki laskee Venäjän puolelle noin 1,3 km²:n suuruiseen Koskelanlahteen, josta on lounaasta edelleen yhteys noin 300 metriä leveän salmen kautta 8 km²:n lahteen (kuva 2). Laitasalmi (Grozhyj), Pajusaari (Ivovyj) ja Patio (B. Pogrranitschhnyj) -nimiset saaret erottavat sen Virolahden Rautalanselästä. (Vähänäkki 1996, julkaisematon.) Suurimmat alueen järvistä ovat Tyllinjärvi (259 ha) ja Luotosenjärvi (102 ha). Järviä ja lampia alueella on kaikkiaan 37 kappaletta (7,59 km 2 ). Alueen järvisyys on 3,4 %. Vesistöalueen latvajärven, Luotosenjärven korkeus merenpinnasta on 66,5 metriä ja sen keskusjärven, Tyllinjärven korkeus merestä on 15,2 metriä. Järvien keskiveden mukainen tilavuus on 3,9 milj. m 3 ja keskisyvyys 1,3 metriä. Jokivesien pinta-ala on 0,52 km 2. (Kokko, Härmä & Tuunanen 1986, 6.)

13 Kuva 1: Vaalimaanjoen valuma-alue. 12

14 13 Kuva 2: Vaalimaanjoen merialue. 2.2 Vaalimaanjoen monta nimeä Vaalimaanjoella ei ole kansan suussa yhtä ja ainoaa oikeaa nimeä, vaan se on saanut useita lähiseutuja kuvaavia nimiä. Latvaosilla joki tunnetaan Alamyllynjokena sekä Nokanojana. Nokankoskelta alkaen virta levenee ja voidaan puhua jo Vaalimaanjoesta. Muurolassa jokea on kutsuttu Siitiönvuoren kohdalla Siitiönjoeksi ja Haukkavuoren luona Haukkajoeksi. Muurolan ja Hauhian välisellä jokiosuudella nimenä on käytetty Pekkolanjokea ja Muhikonjokea. Hauhialta Tyllinjärvelle ulottuva suvantomaista osuutta on puolestaan kutsuttu Hauhianjoeksi ja Hurttalanjoeksi. Varsinaisesti joki tunnetaan Vaalimaanjokena alajuoksulla Antlahdelta alaspäin.

15 14 Vaalimaanjoen kahta viimeistä kilometriä ennen merta kutsutaan Koskelanjoeksi. (Suoknuuti 1994, 9.) 2.3 Vaalimaanjoen perkaukset ja uitto Vaalimaanjoen koskia on perattu ensimmäisen kerran jo 1800-luvun alkupuolella. Perkaukset on tehty kuitenkin pääasiassa 1950 ja luvulla lähinnä tulvasuojelun ja uiton takia. Perkauksia on tehty myös sahojen ja myllyjen vuoksi. Peratun vesiväylän pituus on kaikkiaan 67 kilometriä ja pinta-ala on 829 hehtaaria. Maaainesta on kaivettu m 3 ja louhikkoa, kiviä ja kalliota yhteensä m 3. Kymen maanviljelyinsinööripiirin ja vesipiirin hankkeita on tehty yhteensä 21. (Kokko ym. 1986, 12.) Ensimmäinen suuri perkaushanke oli Tyllinjärven lasku. Tämä työ suoritettiin vuosina , kun 31 maanomistajaa pyysi Viipurin piirin maanviljelyinsinööriä laatimaan suunnitelman Tyllinjärven laskemiseksi. Tarkoituksena oli saada kuivattua viljelysmaita ja poistaa uittoa haittaavat kivet ja matalikot. (Suoknuuti 1994, 28.) Matarakydönkosken perkaussuunnitelma on päivätty Suunnitelma piti sisällään Haukkajoen (Vaalimaanjoki) perkauksen 2850 metrin matkalta Matarakydönkoskelta ylöspäin. Lisäksi perattiin neljän sivuojan alaosat Muurolan kylässä. Hanke valmistui ja sitä pidettiin saatuun hyötyyn nähden kalliina. Kokonaiskustannukset olivat lähes markkaa. (Suoknuuti 1994, 26.) Vuonna 1990 Ilpo Suoknuuti oikaisi omalla kustannuksellaan jokiuomaa tilojensa kohdalla Muurolassa. Jokiuomaa oikaistiin noin 270 metriä ja joen yli rakennettiin teräspalkkisilta. Oikaisulla saatiin poistettua tilan alavia peltoja vaivanneet kevät- ja syystulvat. Hanketta varten ei ole ilmeisesti hankittu vesilain 1 ja 6 lukujen mukaisia lupia. Vanhoja dokumentteja Taipaleenkosken perkauksista ei ole. Vanhojen tarinoiden mukaan perkauksien aloitus sijoittuu luvun alkupuolelle. Vuosina tehdyissä selvityksissä Tyllinjärven ja Taipaleenjärven yhdistävä koskialue

16 15 todettiin jo peratuksi (kuva 3). Syksyllä 1940 aloitettiin louhintatyöt Taipaleenkoskella, jotka liittyivät Tyllinjärven laskuun. (Suoknuuti 1994, 35.) Kuva 3: Taipaleenkosken perkauskivikkoa Hauhian- ja Pillankosken perkaussuunnitelma valmistui jo vuonna Sodan syttyminen esti hankkeen käynnistymisen. Maatilahallitus antoi hankkeen toteuttamispäätöksen ja perkaukset saatiin valmiiksi Suunnitelmasta toteutettiin vain ryhmä 1:n, eli Hauhianjoen (Vaalimaanjoki) perkaus 6300 metrin matkalta Matsunlahdelta Pillankoskelle. Pillonkoskeen tehtiin suora länsiuoma, josta louhittiin kalliota 492 m 3 sekä kiviä ja soraa 79 m 3. Vanha itäuoma täytettiin umpeen. Hauhian Saaran perkaus sivuojineen käsitti ryhmät 2 ja 3, mutta niitä ei toteutettu hankkeen kannattamattomuuden vuoksi. Saaraa perattiin noin 570 metrin matkalta Matsunlahdesta ylöspäin. Perkaushanke todettiin epäonnistuneeksi, sillä tulvahaittoja ei saatu täysin poistettua. (Suoknuuti 1994, 27.)

17 16 Vaalimaanjoen alaosaa on perattu kahdesti: vuonna 1922 ja vuosina Mattilankosken ja Savanjärven jokiosuuden perkaustyöt toteutettiin vuonna Joen alajuoksua perattiin Vuosina noin 4,5 kilometrin matkalta, alkaen Rytkönkoskelta ja päätyen noin 0,5 km Vaalimaa - Virojoki tien alapuolelle. Samalla perattiin Kiiskijärvestä laskeva Saaranoja. (Vähänäkki 1996, julkaisematon.) Viipurin läänin maaherra antoi Vaalimaanjoelle lauttaus- ja uittosäännön, koska sellaista ei vielä ollut. Tietoja ensimmäisistä uitoista ei ole. Uitto lakkasi joessa 1940-luvun lopulla. (Suoknuuti 1994, 23.) Uittoperkauksissa Vaalimaanjoen alueelta on poistettu kiviä 2370 m 3 ja soraa 225 m 3 (Kokko y, 1986, 14). 2.4 Vaalimaanjoen vesivoimalaitokset ja patorakenteet Vaalimaanjoessa on toiminut yhdeksän mylly-, saha- tai vesivoimalaitosta. Vaalimaanjokeen perustetut myllyt ovat olleet joko jalka- tai tullimyllyjä. Sahat alkoivat kadota joesta hieman uiton loppumisen jälkeen luvun lopulla. (Suoknuuti 1994, 2, 14.) Vaalimaanjoen pääuomassa patoja on jäljellä kuusi kappaletta. Myllyrakennuksia on jäljellä kolme. Reinikkalankoskessa, Mattilankoskessa ja Hauhiankoskessa. Vaalimaanjoen vesistöalueella on neljä säännöstelypatoa. Itä-Suomen vesioikeuden antamalla päätöksellä rakennettiin Vaalimaanjoen latvajärven Luotosenjärven luusuaan järjestelypato kesävedenpinnan nostamiseksi vuonna Padolle ei ole määrätty kalatalousvelvoitetta. (Kokko ym. 1986, 9.) Häkälänjärven luusuaan rakennettiin vesistötoimikunnan päivätyllä päätöksellä vuonna 1961 järjestelypato. Padolle ei määrätty kalatalousvelvoitetta. (Kokko ym. 1986, 11.) Itä-Suomen vesioikeuden antamalla päätöksellä rakennettiin Kiiskijärven laskuojaan, Saaranojaan järjestelypato vuonna Padolle ei ole määrätty kalataloudellisia velvoitteita. (Kokko ym.1986, 12.) Tyllinjärven, Taipaleenjärven ja Välijärven vedenkorkeuksia säännöstellään Savankosken padon avulla (Suoknuuti 1994, 34).

18 17 Rytkönkoskella uittosääntöa varten vuosina tehdyn selvityksen perusteella kosken välissä on mylly vesilaitteineen. Tyllinjärven laskuun liittyneen selvityksen perusteella koskea ei ole otettu vesivoimalaitos käyttöön, joten mylly on purettu. (Suoknuuti 1994, 15.) Reinikkalaan rakennettiin mylly jo vuonna Myllylaitos rakennettiin kosken itäiseen haaraan Viipurin läänin kuvernöörin antamalla päätöksellä. Myllyn yhteyteen rakennettiin saha vuonna 1910, joka rakennettiin kokonaan valmiiksi vuonna Läntiseen haaraan rakennettiin myllyn takia hirsistä kaksi ja puoli kyynärää korkea neulapato. Todennäköisesti kalojen nousu padon ohi onnistui padossa sijainneen väyläaukon kautta. Pato purettiin vuonna 1965, kun perkauksien yhteydessä vuosina koskeen rakennettiin järjestelypato. Pato aukon leveys on 6,2 metriä. Samalla uusittiin myös voimalaitoksen rakenteita ja ruopattiin ylä- ja alakanavaa. Padolle ei ole määrätty kalataloudellisia velvoitteita. Voimalaitoksen omistaa Tapani Koskela, Kurkelantie 322, VIROLAHTI. (Tapaninen 2002, 8.) Tammikuussa 2006 padon länsipuolelle louhittiin noin viisi metriä leveä tulvauoma (kuva 4). Tulvauoma on louhittu luvan yläveden tasolle. (Tapaninen, sähköpostilähde [viitattu ].) Kuva 4: Reinikkalankosken järjestelypato tammikuussa 2006.

19 18 Reinikkalasta noin 3,5 kilometriä ylöspäin sijaitsee Vaalimaan Myllykoski, jossa joki haarautuu kahdeksi eri uomaksi. Uomista idänpuoleinen on padottu ja siinä on toiminut jauhomylly 1800-luvun puolivälistä lähtien (kuva 5). Koskessa toimi myös saha vuodesta 1933 alkaen. Nykyisin saha- ja myllyrakennusta ei enää ole. Viipurin lääninhallituksen lupaan ( ) sisältyy mm. ehto: Kalankulkua varten on vesilaitoksen omistajan rakennettava ja kunnossapidettävä asianomaisesti hyväksytty kalatie sekä luovutettava sitä varten tarpeellinen vesimäärä, jos sellainen vastaisuudessa ehkä tarpeelliseksi katsotaan. (Kokko ym. 1986, 11.) Kalatietä ei koskeen ole rakennettu. Padon omistaa Niilo Pasanen, Latovuorentie 44, VIROLAHTI. Kuva 5; Vaalimaan Myllykosken pato kesäkuussa Mattilankoskeen rakennettiin pato- ja voimalaitos vuonna Laitos uusittiin vuonna 1959 ja sitä on sen jälkeen käytetty sahatoimintaan (kuva 6). Vesistötoimikunnan ( ) lupaan sisältyy mm. ehto: Mikäli pato aiheuttaa vahinkoa estämällä kalojen kulun Vaalimaanjoessa on hakijan osallistuttava

20 19 maataloushallituksen maatalousosaston hyväksymällä tavalla vahinkoja vastaavalla määrällä kalanistutustoimintaan Vaalimaanjoen vesistössä. Pato on yksityisessä omistuksessa. (Kokko ym. 1986, 11.) Kuva 6: Mattilankosken pato kesäkuussa Hauhiankoskessa on ollut jonkinlainen alkeellinen vesilaitos jo 1800-luvun alusta lähtien. Isojaossa 1843 koski määrättiin kylän yhteiseksi myllypaikaksi. Mylly toimi vuosina , mutta purettiin verotuksellisista syistä. Hauhiankoskeen rakennettiin Viipurin läänin kuvernöörin päivätyllä päätöksellä uusi myllyja sahalaitos vuonna Myllyn katselmuslausunnossa todetaan seuraavasti: ettei mitään patolaitetta saa rakentaa, vaan tulee rakentaa ränni kallioon ja ylemmästä suvantopinnasta johtaa vesi myllyyn, joka sijoitetaan katsastusmiesten osoittamaan paikkaan, sekä että mylly ei täten sijoitettuna voi aiheuttaa mitään vahinkoa ylä- ja alapuolella rakentajille, eikä myöskään asettaisi tielle estettä kalan nousulle ja metsätuotteiden uitolle, joka kaikki voi tapahtua niin kuin aikaisemminkin tämän vesirännin sivulla. Mylly on edelleen paikallaan ja

21 20 viimeisen kerran siinä jauhettiin luvun alussa. Myllyn asiakirjat löytyvät ainoastaan myllynomistaja Pentti Hauhialta. (Suoknuuti 1994, ) Savankoskella on vanhojen asiakirjojen mukaan pidetty voimalaitoskatselmus vuonna 1869 vanhan myllyn uusimista varten. Viipurin läänin maaherra antoi luvan rakentaa koskeen vesilaitoksen. (Suoknuuti 1994.) Lupaehdossa on laitokselle annettu velvoite: Valtaväylän saa sulkea liikkuvalla padolla, kunhan siihen jätetään 2,0 metriä leveä aukko kalankulkua varten. Voimalaitos on poistettu käytöstä ja laitos on osittain purettu. Laitos on yksityisessä omistuksessa. Savankosken padon avulla säännöstellään Tyllinjärven, Taipaleenjärven ja Välijärven vedenkorkeuksia. (Kokko ym.1986, 18.) Vuorikoskeen rakennettiin luvun puolivälissä pieni pato sähköntuottamista varten. Vuonna 1948 kosken partaalle pystytettiin saha ja koskeen rakennettiin noin 20 metriä leveä ja kaksi metriä korkea pato. Lupaa padon rakentamiseen ei ollut. Joen vesimäärä ei ilmeisesti kuitenkaan riittänyt sahan tarpeisiin. Pato ja saha purettiin luvun alkupuolella, kun omistus siirtyi Enso - Gutzeit Oy:lle. (Suoknuuti 1994, ) Muurolan kylässä sijainnut myllylaitos otettiin käyttöön vuonna 1919 ja poistettiin käytöstä 1951 (Vesihallitus 1980, 57). Lastuvillatehtaan toiminta loppui jo hieman ennen sotia. Sahaus päättyi vuonna 1967 ja viljan jauhaminen keväällä Mylly purettiin vuonna (Suoknuuti 1994, 21.) Nokankoskessa sijaitsi 1940-luvun lopulta alkaen pieni vesivoimalaitos sähköntuottamista varten. Myöhemmin perustettiin myös saha, joka säilyi toimintakuntoisena 1960-luvun loppupuolelle saakka. Laitos purettiin 1970-luvun alussa. (Suoknuuti 1994, 21.)

22 21 3 VAALIMAANJOEN VIRTAAMA JA VEDEN LAATU 3.1 Virtaama Vaalimaanjoen virtaamahuiput ajoittuvat keväälle. Virtaamavaihtelut ovat suuria ja tulvavedet laskevat nopeasti mikä johtuu alhaisesta järvisyysprosentista (L=3,4 %) sekä valuma-alueen ojituksista ja perkauksista. Sääolosuhteilla, kuten pitkillä hellejaksoilla tai pitkään jatkuvilla sateilla on nopeita vaikutuksia joen virtaamaan. (Tapaninen 2002, 4.) Järvien teoreettinen viipymä 1,6 m 3 /s keskivirtaamalla laskettuna on noin 28 vuorokautta (Kokko ym. 1986, 9). Virtaamamittauksia on Vaalimaanjoessa tehty vain satunnaisesti. Vaalimaanjoen alaosalla tehdyn perkaussuunnitelman yhteydessä vuonna 1961 todettiin Vaalimaanjoen keskivirtaaman olevan Reinikkalankosken kohdalla 1,9 m 3 /s. Ylivirtaamaksi mainitaan 30 m 3 /s ja alivirtaamaksi 0,7 m 3 /s. Vuoden luvun alkupuolella suoritettujen mittauksien perusteella virtaama vaihtelee 0,26 m 3 /s keskialivirtaamasta (MNQ) tulvan aikaiseen keskiylivirtaamaan (MHQ) 15 m 3 /s. Keskivirtaama (MNQ) on tällöin ollut 1,6 m 3 /s. (Suoknuuti 1994, 8.) 3.2 Vedenlaatu Vaalimaanjoesta on olemassa vedenlaatuaineistoa vuodesta 1962 lähtien. Vedenlaatutiedot on kerätty HERTTA- tietokannasta (ympäristöhallinnon ympäristötietojärjestelmä). Tähän tutkimukseen valittiin neljä näytteenottopistettä joen eri vaiheilta (kuva 7). Ajanjaksoksi valittiin vuodet Näytteenottopisteiden välisiä eroavaisuuksia havainnollistaa keskiarvoista tehdyt taulukot. Vedenlaatutiedot löytyvät yksityiskohtaisemmin liitteistä (liite 1).

23 Kuva 7: Tutkimukseen valitut vesinäytteenottopaikat. 22

24 23 Pääosin Vaalimaanjoen vedenlaatuun vaikuttaa maa- ja metsätalouden hajakuormitus. Merkittävimpiä pistekuormittajia alueella ovat vesistöalueen yläosassa sijaitseva Juvainsaaren turvetuotantoalue ja Miehikkälän kirkonkylän jätevedenpuhdistamo. Puhdistamon vedet laskevat Palosuonojaan, joka on yhteydessä Vaalimaanjokeen Savanjärven alapuolella. Puhdistamon vaikutus purkupaikan alapuolella näkyy kohonneina ravinnepitoisuuksina ja veden hygieenisen laadun heikkenemisenä. (Kokko ym. 1986, 14.) Vuosina tehdyssä vesistöjen käyttökelpoisuusluokituksessa Vaalimaanjoen vedenlaatu kuului yläosalla luokkaan III, (tyydyttävä, kuva 8) ja Tyllinjärven alapuolella luokkaan IV, (välttävä, kuva 9). (Kaakkois-Suomen ympäristökeskus 2006 [viitattu ].) Vaalimaanjoki voidaan luokitella reheväksi vesistöksi korkeiden ravinnepitoisuuksien vuoksi, jotka lisäävät perustuotantoa ja aiheuttavat leväkukintoja sekä lisäävät vesikasvillisuutta suvantojaksoilla. (Tapaninen 2002, 4.) Kuva 8: Vaalimaanjoen yläosan veden käyttökelpoisuusluokitus Miehikkälän kunnan alueella (Kaakkois-Suomen ympäristökeskus 2006 [viitattu ]).

25 24 Kuva 9: Vaalimaanjoen alaosan veden käyttökelpoisuusluokitus Virolahden Kunnan alueella (Kaakkois-Suomen ympäristökeskus 2006 [viitattu ]). Tärkeimmät kaloihin ja rapuihin vaikuttavat vedenlaatutekijät ovat yleensä on veden lämpötila, happipitoisuus ja happamuus eli ph. Heikentynyt vedenlaatu vaikuttaa mädin kehittymiseen ja lisää poikaskuolleisuutta. Vedenlaatu ja vesimäärä vaikuttaa kaloihin ja rapuihin vuodenajasta riippuen eri tavoin. (Kilpinen 1988, 33.) Veden lämpötila Jokien lämpötila seuraa ilman lämpötilavaihteluita ja näin ollen vaihtelut voivat olla paikoin oleellisia. Vaalimaanjoen veden lämpötilan raja - arvot olivat tutkimuksen ajanjaksona ,9 ja 26,3 astetta (kuva 10). Vaalimaanjoen ruskea ja humuspitoinen vesi sitoo tehokkaasti auringon lämpösäteilyä ja kesällä pienen virtaaman aikana jokivesi lämpenee monin paikoin yli 20 asteen. Taimenen teoreettinen selviytymisraja on 28 astetta, mutta viihtyy parhaiten alle 20 asteen

26 25 lämpötiloissa. Lämpötilan noustessa liian korkealle kala etsii aktiivisesti uutta elinympäristöä. (Koli 1997, 14.) C 30 Reinikkalankoski Kotolankoski Savankoski Pekkola Kuva 10: Veden lämpötila mittauspisteissä Happi Happi on vesistöjen kannalta tärkeä kaasu. Se ratkaisee bakteeri, pohjaeläin ja kalayhteisön laadun, määrän ja rakenteen. Vesistön likaantuminen heijastuu herkästi veden happipitoisuuteen. Jokivesissä happiongelmia ei juuri ole, koska koskipaikoissa vesi hapettuu tehokkaasti. Hapen liukoisuus on riippuvainen lämpötilasta, siten että liukoisuus kylmään veteen on parempi kuin lämpimään. (PSV-yhtiöt, 3.) Vaalimaanjoen liukoisen hapen pitoisuus on alhaisimmillaan ollut 3,3 mg/l (Savankoskella ). Korkein arvo 13,2 mg/l mitattiin Reinikkalankoskella Kaikkien neljän näytteenottopisteen arvoista laskettuna Vaalimaanjoen liukoisen hapen keskiarvo on 10,1 mg/l. Lohikalojen viihtymisen raja on noin 7-9 mg/l. Kalanviljelyssä mädin haudontaveden happipitoisuuden alarajaksi on esitetty 5 mg/l. (Kilpinen 1988, 35.) Lohikalojen viihtymisen kannalta liukoinen happipitoisuus on hyvä Vaalimaanjoessa (kuva 11).

27 26 mg/l Reinikkalankoski Kotolankoski Savankoski Pekkola Kuva 11: Liukoinen happi mittauspisteissä Vaalimaanjoen hapen kyllästysprosentti on alhaisimmillaan ollut 42 % (Pekkolassa ) ja korkeimmillaan 110 % (Reinikkalankoskella ) (kuva 12). Näytteenottopisteen arvoista laskettuna Vaalimaanjoen hapenkyllästyskeskiarvo on 81,4 %. Happikyllästysaste on normaalisti % välillä (Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys r.y. 1987, 4). kyl.% 120 Reinikkalankoski Kotolankoski Savankoski Pekkola Kuva 12: Hapen kyllästysprosentti mittauspisteissä

28 ph eli happamuusaste Veden happamuutta mitataan vetyionien määrällä, jota kuvataan ph-arvolla. Vetyionien määrän lisääntyessä liiallisesti vedessä ph laskee ja aiheuttaa kaloille ionitasapainon häiriintymistä. Kidusten limaneritys heikkenee vaikeuttaen näin myös hengitystä. Kalat stressaantuvat ja kasvu heikkenee. Pahimmillaan kidusten pintasolukko vaurioituu ja kalat menehtyvät. Voimakkaimmin liiallinen happamuus vaikuttaa kalojen ja rapujen nuoruusvaiheisiin. Kaloille suotuisin ph-alue on 5,5-9,0. (Kilpinen 1988, ) Vaalimaanjoen veden happamuuden (ph-arvo) keskiarvo oli vuosina neljän näytepisteen välillä 6,3. Alhaisin happamuus 5,3 mitattiin Pekkolassa Korkein ph-arvo 7,4 oli Pekkolassa (kuva 13). Vaalimaanjoen vesi on vain lievästi hapanta, joten se mahdollistaa mm. lohikalojen ja rapujen lisääntymisen (Tapaninen 2002, 4). ph 8 Reinikkalankoski Kotolankoski Savankoski Pekkola 7,5 7 6,5 6 p 5, Kuva 13: ph-arvot mittauspisteissä Kokonaisfosfori Kokonaisfosforilla tarkoitetaan veden sisältämää epäorgaanisen ja orgaanisen, liuenneen ja liukenemattoman fosforin yhteismäärää. Lähes kaikissa vesistöissä

29 28 fosfori toimii kasvua rajoittavana ns. minimitekijänä. Karun vesistön fosforipitoisuus on g/l, lievästi rehevöityneen g/l ja rehevöityneen yli 60 g/l. (Kilpinen 1988, ) Vaalimaanjoen kokonaisfosforipitoisuus on melko korkea. Kaikkien neljän mittauspisteen välinen keskiarvo oli vuosina g/l. Mittauspisteiden välillä kokonaisfosfori keskiarvot vaihtelivat g/l välillä. Alhaisin kokonaisfosforipitoisuus (12 g/l) mitattiin Pekkolassa ja korkein pitoisuus (110 g/l) Reinikkalankoskessa (kuva 14). Pekkola 43 Savankoski 35 Kotolankoski 40 Reinikkalankoski Kuva 14: Kokonaisfosforin keskiarvot mittauspisteissä Kokonaistyppi Vesistöt kuormittuvat typestä, jonka lähteinä toimivat niin jätevedet, valumavedet kuin sadevedetkin. Typpi on vesien tuotannon ja joskus myös rehevöitymisen kannalta tärkeä ravinne. (PSV-yhtiöt, 17, taulukko 1.)

30 29 Taulukko 1: Kokonaistyppipitoisuus ja vesistön rehevyystaso (PSV-yhtiöt, 17). Rehevyysluokka karu oligotrofinen < 400 lievästi rehevä mesotrofinen rehevä eutrofinen ylirehevä hypertrofinen > 1500 Vaalimaanjoen kokonaistyppipitoisuuden keskiarvo neljän valitun näytteenottopisteen välillä vuosina oli 990 gn/l (kuva 15). Mittauspisteiden välillä kokonaistyppi keskiarvot vaihtelivat gn/l välillä. Alhaisin kokonaistyppipitoisuus (410 gn/l) mitattiin Pekkolassa ja korkein pitoisuus (2100 gn/l) Reinikkalankoskessa Pekkola Savankoski Kotolankoski 1047 Reinikkalankoski Kuva 15: Kokonaistyppipitoisuuksien keskiarvot mittauspisteissä Väriarvo Väriarvo kuvaa Suomessa vesistöjen valuma-alueen luonnetta ja humuspitoisuutta. Voimakas väri on merkki mm. valuma-alueen suoperäisyydestä. Väriarvot vaihtelevat voimakkaasti vuosien ja vuodenaikojen välillä. Runsaat sateet ja metsä- ja suoojitukset nostavat väriarvoja. Kuivilla jaksoilla väriarvot puolestaan laskevat. (PSVyhtiöt, 11.)

31 30 Vaalimaanjoen veden värin voidaan sanoa olevan luontaisesti savisameaa, ruskeansävyistä ja humusväritteistä. Veden väriluvun keskiarvo neljän valitun mittauspisteen välillä oli 177 mgpt/l. Pienin väriluku 70 mgpt/l mitattiin Pekkolassa ja suurin 350 mgpt/l Reinikkalankoskella ja Pekkolassa (kuva 16). Väriluku (mgpt/l) Pekkola 199 Savankoski Kotolankoski Reinikkalankoski Kuva 16: Väriluku keskiarvot mittauspisteissä Sameus Sameusarvo kuvaa nimensä mukaan veden samennusta. Jokivesien sameusarvot ovat yleensä järviä suurempia, koska eroosio on voimakkaampaa. Kevättulvien aikana rannikon jokivesien sameus voi nousta jopa yli 100 FTU:n (Formazin Turbitidy Units). Lisäksi sameus vaihtelee jokivesissä voimakkaasti vuodenajasta riippuen. (Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys r.y. 1987, 9.) Vaalimaanjoen neljän näytepisteen sameusarvoista laskettu keskiarvo oli vuosina FTU:ta. Pienin sameusarvo 1,3 FTU:ta mitattiin Savankoskella ja suurin 38 FTU:ta Reinikkalankoskella (kuva 17).

32 31 Sameus (FTU) Pekkola 10 Savankoski 8 Kotolankoski 9 Reinikkalankoski Kuva 17: Sameuden keskiarvot mittauspisteissä Kiintoaine ja sähkönjohtavuus Kiintoaineen määrällä kuvataan vedessä olevan hiukkasmaisen aineksen määrää. Kiintoainespitoisuuden määrään vaikuttavat mm. jätevesikuormitus, runsas levien biomassa näytteessä tai eroosion aiheuttama savisamennus. Jokivesissä kiintoainepitoisuus vaihtelee voimakkaasti, kuten sameuskin. (Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys r.y. 1987, 9 10.) Kiintoainepitoisuutta Vaalimanjoessa on mitattu vain satunnaisesti. Keskiarvo neljän mittauspisteen välillä vuosina oli 7,2 mg/l. Kiintoainepitoisuuden keskiarvo vaihteluväli oli 3-10 mg/l. Pienin pitoisuus (0,5 mg/l) mitattiin Savankoskella ja suurin pitoisuus (30 mg/l) Reinikkalankoskella (kuva 18).

33 32 Kiintoaine (mg/l) Pekkola 10 Savankoski 3 Kotolankoski 7 Reinikkalankoski Kuva 18: Kiintoaineen keskiarvot mittauspisteissä Sähkönjohtavuudella mitataan puolestaan vedessä liuenneina olevien suolojen määrää. Suuri arvo kertoo korkeasta suolapitoisuudesta. Suolojen määrään vaikuttavat pääasiallisesti jätevedet sekä peltolannoitus. Arvot luonnonvesissä on välillä 5-10 ms/m. (PSV-yhtiöt, 9.) Vaalimaanjoen sähkönjohtavuuden keskiarvot ovat kaikissa neljässä mittauspisteissä välillä 5,35-7,43 ms/m. Vaihteluväli vuosina oli 3,4-13,3 ms/m. Pienin sähkönjohtavuusarvo (3,4 ms/m) mitattiin Pekkolassa ja suurin (13,3 ms/m) Reinikkalankoskessa (kuva 19). Sähkönjohtokyky (ms/m) Pekkola 5,35 Savankoski 5,66 Kotolankoski 6,63 Reinikkalankoski 7, Kuva 19: Sähkönjohtokyky keskiarvot mittauspisteissä

34 Rauta ja alumiini Metallien myrkyllisyys vesieliöstölle riippuu veden happamuudesta (ph). Korkeat metallipitoisuudet voivat haitata kalojen mädin ja poikasten kehitystä sekä vaikuttaa kalojen ja rapujen elintoimintoihin. Vaalimaanjoen metallipitoisuudet ovat korkeimmillaan keväällä lumien sulaessa. Alumiini on erittäin haitallista jo pieninäkin pitoisuuksina, mikäli ph on selvästi alle kuusi. (Tapaninen 2002, 5.) Alumiinipitoisuutta on mitattu Vaalimaanjoessa vain latvaosalla Alamyllynjoessa kerran ( ). Alumiinipitoisuus oli 400 ph:n ollessa 5,7. Rautaa esiintyy kaikissa luonnonvesissä. Rautapitoisuus lisää veden väriä ja aiheuttaa makua. Runsas rautapitoisuus haittaa veden käyttöä ja kalojen toimeentuloa. Rauta on yleensä vedessä liuenneena, humukseen sitoutuneena, saostumana tai kiintoaineeseen sitoutuneena. Eroosio lisää rautapitoisuuksia. (PSV-yhtiöt, 25.) Rautapitoisuudet Vaalimaanjoessa voivat nousta yli 1500 :ssa (Tapaninen 2002, 5). Rautapitoisuuksia on mitattu hyvin satunnaisesti lähinnä joen alaosilta. Keskiarvo kolmen mittauspisteen arvoista vuosilta (Reinikkalankoski, Kotolankoski, Savankoski) oli Pienin pitoisuus 680 mitattiin Savankoskella, mutta samana päivänä Reinikkalankoskessa rauta-arvo oli jo 2100 (kuva 20). Rauta Savankoski 743 Kotolankoski 1233 Reinikkalankoski Kuva 20: Rautakeskiarvot mittauspisteissä

35 34 4 VAALIMAANJOEN KALASTO JA KALASTUS Vaalimaanjoen vesistöalueelta on tavattu kaikkiaan 16 kalalajia. Yleisimpinä lajeina ovat särki, salakka, ahven, hauki, lahna ja sorva. Jokeen nousee myös merestä vaellussiikaa, nahkiaista sekä yksittäisiä taimenia ja vimpoja. Lisäksi joessa tavataan (kotimaista) jokirapua. (Kokko ym. 1986, 41.) Kokon ym. (1986) mukaan Vaalimaanjoen vesistöalueen vapaa-ajan kalastajien kokonaissaalis vuonna 1982 oli kg. Alueella on kotitarvekalastajia ja ravustusta. Pääasiassa pyyntivälineinä ovat verkot, katiskat, merrat, onget ja heittokalastusvälineet. Rajavyöhykkeen takia ainoastaan paikalliset asukkaat voivat kalastaa ja ravustaa joen alaosalla. (Kokko ym.1986, 35.) Vaalimaanjoen edustan merialueella länteen rajautuvan Virolahden kalastusalueen vapaa-ajan kalastajien saaliit vuonna 1997 olivat noin 100 tonnia. Merialueen saalis oli pääasiassa silakkaa, ahventa, kuhaa, särkeä ja siikaa. (Koivurinta & Vähänäkki 1999.) 4.1. Taimen (Salmo trutta) Suurin osa Suomen noin 60:stä alkuperäisestä meritaimenkannasta on menetetty. Jäljellä on enää alle kymmenen alkuperäistä ja omavaraista kantaa. Suomenlahteen laskevien jokien meritaimenkannat ovat hävinneet tai voimakkaasti vähentyneet vesistörakentamisen, veden laadun huonontumisen ja liiallisen kalastuksen johdosta. (Kaukoranta, Koljonen, Koskiniemi & Pennanen 1998, 18.) Vaalimaanjokeen on noussut taimenia ja kenties lohiakin. Joki on tuottanut luonnonvaraisesti lähinnä taimenen vaelluspoikasia meripyyntiä varten. Rajan läheisyys yhdessä lohen rauhoitusajan kanssa ovat estäneet selvän kuvan saamisen nousun runsaudesta. (Hurme 1962, 15.) Vuosina Reinikkalankoskeen rakennetun järjestelypadon valmistumisen jälkeen joen alapuolisilta osuuksilta saatiin

36 35 useana vuonna saaliiksi taimenia (Kokko ym. 1986, 27). Vuosina tehdyissä sähkökoekalastuksissa ei ole saatu saaliiksi luonnossa syntyneitä taimenenpoikasia. Kaikki saaliiksi saadut taimenet ovat olleet peräisin jokeen tehdyistä istutuksista. Vaalimaanjoen alkuperäinen taimenkanta on siis ilmeisesti tuhoutunut. Nykyisin jokeen nousee vain satunnaisesti yksittäisiä taimenia. (Tapaninen 2002, 10.) 4.2 Vaellussiika (Coregonus lavaretus L.) Vaellussiika on nopeakasvuinen ja merestä jokeen kutuvaelluksen tekevä siikamuoto. Itämereen laskevia vaellussiikajokia on maassamme ollut ainakin 30. Kutupaikkoja on hävinnyt perkausten yhteydessä ja vaellusreitit on tukittu voimalaitospadoilla. (Kaukoranta ym. 1998, 30.) Siikaa on noussut Vaalimaanjokeen hyvin vähän ja nousseet kalat ovat olleet pieniä. Siikoja nousee joen suupuolelle asti, mutta Reinikkalankoskesta asti niitä ei ole tavattu. (Hurme 1962, 15.) Vaellussiikojen istutukset Itäiselle Suomenlahdelle ovat lisääntyneet luvun loppupuolella ja saaliit merialueella ja jokisuissa ovat parantuneet. Viime vuosina Reinikkalankosken alapuolisella jokiosuudella saaliit ovat olleet hyviä. Vaalimaanjoen alaosalla (Rytkönkoski) syksyllä 2000 pyydettiin noin 100 kg vaellussiikaa. (Vähänäkki, henkilökohtainen tiedonanto 2001.) Siikojen luontaista lisääntymistä ei ole todettu, mutta sitä voidaan olettaa tapahtuvan alimassa Rytkönkoskessa. Vaellussiian poikaset siirtyvät heti kuoriuduttuaan virran mukana mereen, eivätkä näin ollen käytä koskia poikastuotantoalueenaan. (Tapaninen 2002, 10.) Vaalimaanjoen siikakannoista ei ole käytettävissä tutkimustuloksia (Kokko ym. 1986, 27). 4.3 Vimpa (Vimba vimba) Keväällä Vaalimaanjokeen nousee myös vimpoja kudulle. Vimpasaaliit ovat olleet aikoinaan runsaita ja joki on ollut aikaisemmin virtakutuisten särkikalojen merkittävä pyyntialue. (Lehtonen & Saulamo 1998, 10.) Vimpakannat romahtivat kuitenkin ennen 60- lukua koko Itämeren piirissä. Jokien patoaminen ja rakentaminen

37 36 voimatalouskäyttöön hävittivät Suomessakin vimman kutupaikkoja ja poikasalueita. Myös vesien likaantuminen ja liiallinen kalastus on osasyy taantumaan. Reinikkalankosken järjestelypadon rakentaminen 1965 esti myös virtakutuisten särkikalojen nousun tätä ylemmäksi. (Kokko ym. 1986, 27.) Tämän jälkeen vimpasaaliit Reinikkalankoskessa nousivat vain muutamaan kymmeneen (Hurme 1962, 15). Vimpakantojen elvyttämiseksi ei Suomessa ole tehty paljonkaan. Vuodesta 1985 lähtien vimpa on meillä luokiteltu silmälläpidettäväksi, myös vuoden 2000 uhanalaisuusarvioinnissa. (Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos 2006 [viitattu ].) Vimpakantojen vahvistuminen näkyy kuitenkin nykyään itäisellä Suomenlahdella ja jokiin nousevien kalojen määrä on ollut nousussa (Tapaninen 2002, 10). 4.4 Nahkiainen (Lampetra fluviatilis) Voimalaitosrakentaminen, perkaukset ja pengerrykset ovat heikentäneet nahkiaiskantoja lähes kaikissa joki vesistöissämme. Osassa rakennettuja jokia nahkiaiskantoja on pidetty yllä siirtämällä syksyllä jokeen vaeltavia nahkiaisia patojen yläpuolisille alueille. Viime aikoina nahkiaiskantojen hoidossa on siirrytty vastakuoriutuneiden toukkien istutuksiin. Perattujen jokiosuuksien poikastuotantoa on mahdollista elvyttää jokiuomaa kunnostamalla. (Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos 2006 [viitattu ].) Paikallisten asukkaiden mukaan ennen Reinikkalan järjestelypadon rakentamista myös nahkiaista on noussut Vaalimaanjokeen runsaasti. Kaupallista nahkiaisen pyyntiä ei joessa ole kuitenkaan harjoitettu. (Tapaninen 2002, 10.) Vaalimaanjoen nahkiaistuotantoalueeksi on arvioitu 0,6 ha ja nousevan kannan kooksi noin kappaletta. (Kokko ym.1986, 27). Nahkiaisen lisääntyminen onnistuu nykyisin vain Reinikkalankosken alapuolella. Vuonna 1995 Kaakkois-Suomen ympäristökeskus teki nahkiaistoukkakartoitusta Reinikkalankosken alapuolisella jokiosuudella. Nahkiaistoukkatiheydet olivat kohtalaisia vaihdellen näytepisteissä (12

38 37 kpl) kpl/m 2. (Tapaninen 2002, 11.) Kaakkois-Suomen ympäristökeskuksen lokakuun lopulla 2001 tehdyssä nahkiaistoukkatutkimuksessa käytettiin Vaalimaanjoella varrellista Ekman-noudinta. Nostoja tehtiin 10 kappaletta Reinikkalan myllyn alakanavassa. Toukkia löytyi yhdeksän kappaletta. Pituuden vaihteluväli nahkiaistoukilla oli mm. (Vihtonen 2001, 10.) Vaalimaanjoen sähkökoekalastuksissa saadut nahkiaiset ovat mitä ilmeisimmin pikkunahkiaisia, jotka muodostavat oman kantansa jokialueella. Pienen kokonsa vuoksi sillä ei ole kaupallista merkitystä. (Kokko ym. 1986, 27.) 4.5 Jokirapu (Astacus astacus) Rapu suosii hyvälaatuista vettä, jossa on riittävästi happea ja vähän kiintoainesta. Vesi ei saa olla liian hapanta. Rapujen esiintymisen kannalta tärkeimpiä muuttujia ovat siis happipitoisuus, happamuus eli ph- arvo ja haponsitomiskyky eli alkaliniteetti. (Tulonen, Erkamo, Järvenpää, Westman, Savolainen & Mannonen 1998, 51, taulukko 2.) Taulukko 2: Ravulle soveliaan veden ominaisuuksia (Tulonen ym. 1998, Mannonen 2002, 222 mukaan). ph 6,0-8,0 Alkaliniteetti, mmol/l yli 0,05 Happi talvella, mg/l yli 2 Happi kesällä, mg/l yli 5 Kiintoaine, mg/l alle 100 Kalsium, mg/l yli 3 Rauta, mg/l alle 5 Rapukannan suurimpia uhkia ovat taudit, loiset, viholliset ja ympäristömuutokset. Taudeista vaarallisin ja tunnetuin on rapurutto (Aphanomyces astaci). Kaloista pahimpia vihollisia ovat ahven, ankerias, hauki ja made. Nisäkkäistä rapuja saalistavat minkki ja piisami. Ravut kärsivät kuitenkin eniten ihmisen toiminnasta aiheutuvista ympäristönmuutoksista, kuten happamoitumisesta, rehevöitymisestä,

39 38 ympäristömyrkyistä ja vesien rakentamisesta ja muokkaamisesta (Nikiforow 1993, 16 23, Tulonen ym. 1998, ) 5 VAALIMAANJOELLA AIEMMIN TEHDYT TUTKIMUKSET JA ISTUTUKSET Vaalimaanjoen vesistöalueella tutkimuksia on tehty vain satunnaisesti (lähinnä sähkökoekalastuksin ja muutamin kalataloudellisin tutkimuksin). Ojutkangas (1983 Kokko ym. (1986) ja Kaakkois-Suomen ympäristökeskus ( ) kartoittivat Vaalimaanjoen nahkiaistoukkamääriä. Niemi ym. (1984) selvittivät Vaalimaanjoen nahkiaistuotantoa ja lohikaloille soveltuvia koskialueita. Kokko ym. (1986) tekivät selvityksen Vaalimaanjoen vesistöalueen kalansaaliista kalastustiedustelun avulla. Sähkökoekalastuksia ja koeravustuksia ovat joella aiemmin tehneet Kokko ym. (1982) ja Kaakkois-Suomen ympäristökeskus (1995). (Vihtonen 2001, 10.) Vaalimaanjoen alaosan kunnostussuunnitelman valmisteli Kaakkois-Suomen ympäristökeskus (2002). Vaalimaanjoen lohikalakantoja on pidetty yllä istutusten avulla. Joen alaosalle on istutettu välisenä aikana satunnaisesti lähinnä meritaimenen, merilohen sekä vaellussiian poikasia. Myös harjuksia on istutettu ja lohen mätikylvöjä tehty (kalataloushallinnon istutusrekisteri, taulukko 3.)

40 39 Taulukko 3: Vaalimaanjokeen tehdyt kalaistutukset vuosina (Kaakkois- Suomen TE-keskus, kalatalousyksikkö). Istutusaika Paikka Kalalaji Ikä Kpl Varat Rytkönkoski Vaellussiika vk Rytkönkoski Vaellussiika vk Mattilankoski Lohi vk Reinikkalankoski Lohi vk Rytkönkoski Lohi vk Rytkönkoski Vaellussiika 1k Sahakoski Lohi msp Mattilankoski Lohi msp Rytkönkoski Meritaimen 1v Myllykoski Meritaimen 1v Reinikkalankoski Meritaimen 1v Pekkola Harjus ek Myllykoski Meritaimen 1v Reinikkalankoski Meritaimen 1v TUTKIMUSMENETELMÄT 6.1 Sähkökoekalastus Menetelmä Suomessa sähkökoekalastukset aloitettiin 1960-luvulla. Sähkökoekalastus on kalabiologinen tutkimusmenetelmä, jolla voidaan tutkia koskialueen kalatuotantoa. Menetelmä perustuu veteen luotuun sähkökenttään (sykkivää tasavirtaa), joka pakottaa vaikutuspiirissä olevat kalat uimaan kohti anodihaavia. Kalat taintuvat ja ne kerätään astiaan tarkempia mittauksia ja tutkimuksia varten. Tämän jälkeen kalat vapautetaan. Menetelmää käytetään eniten jokien virtapaikkojen kalamäärien arvioinnissa. (Ympäristöministeriö, 2000, 7.) Kalastuslaki (286/1982) kieltää sähkön käytön kalastuksessa. Työvoima- ja elinkeinokeskuksen (TE- keskuksen) kalatalousyksikkö voi myöntää määräajaksi poikkeusluvan (maksullinen)

41 40 tutkimustyöhön ja valtakirjan poikkeuslupaa käyttäville henkilöille. Sähkökoekalastus on eläinsuojelulain (247/1996) 31 :n mukaan koe-eläintoimintaa, jolle on haettava lääninhallituksen lupa. (Ympäristöministeriö, 2000, 9.) Otannan suunnittelu Sähkökoekalastukset Vaalimaanjoella suoritettiin kesinä 2001, 2003 ja Kalastetut koskialueet valittiin tarkoin ja pyrittiin tutkimaan parhaiten kalastettavissa olevat koealat ja mahdolliset poikasalueet. Kaikkiaan kalastettiin yhdeksän koskialuetta ja 15 koealaa. Sähkökoekalastuspaikat on esitetty kartassa (kuva 21). Kalastettujen koealojen pinta-alat mitattiin kalastuksen jälkeen. Tutkitut pinta-alat vaihtelivat 37 m m 2 keskiarvon ollessa 92 m 2. Kaikkiaan kalastettua pinta-alaa oli yhteensä m 2. Joen leveys vaihteli 2-10 metriin ja syvyys senttimetriin.