Hiihto-, laskettelu- ja lumilautailuvammat 1

Transkriptio

1 KATSAUS Tapio Kallio Hiihto-, laskettelu- ja lumilautailuvammat Hiihdon, laskettelun ja lumilautailun vammariskit johtuvat pitkälti lajin ominaisuuksista: vauhdista, varusteista ja vaikeusasteesta. Näistä löytyvät myös keinot vammojen ehkäisyyn. Tässä katsauksessa esitetyistä vammoista huolimatta hiihtoa pidetään turvallisena liikuntamuotona. Myös laskettelun ja lumilautailun vammariski on hyväksyttävä, jos osaa suhteuttaa taitotasonsa riskinottoon. Laskettelussa ja lumilautailussa syntyvien vakavien vammojen (päävammat) vähentämisessä kypärä on helppo ja halpa keino. Siksi kypärän käyttöön tulisi kannustaa antamalla esimerkiksi hintaetuja kypärä päässä lasketteleville lapsille hiihtokeskuksissa, kuten jo monessa laskettelukohteessa tehdäänkin. Lisäksi kypäriä tulisi suunnitella eri käyttäjäryhmille ja seurata muotivirtauksia, jotta etenkin nuorison suosio säilytettäisiin. Kypärän käyttö ilmaisee jo sinänsä vastuullista asennetta. Talvisesta liikunnasta hiihto, laskettelu ja lumilautailu kattavat varsin suuren osan. Ulkoilu ja liikunta edistävät terveyttä mutta altistavat myös vammoille. Kaikilla liikuntamuodoilla on oma vammaprofiilinsa, jonka perusteella voidaan arvioida syntyvien vammojen määrää ja laatua. Profiilin laatimiseksi pitää tuntea tarkasti lajin piirteet, jotka liittyvät mm suoritusympäristöön, vauhtiin, rasituksen määrään, 1 Kirjoittajalla on omakohtaista kokemusta murtomaahiihdosta perinteiseen ja vapaaseen tyyliin, laskettelusta suorilla suksilla, karvereilla, bleideillä ja telemarkvälineillä, lautailusta rata- ja freestylelaudalla, radalla, vapaalla rinteellä ja off-pistellä helikopterihiihdossakin. Kirjoittaja on myös Suomen Laskettelulääkärit r.y:n jäsen. tekniseen vaativuuteen ja varusteiden merkitykseen. Näiden seikkojen tuntemus on edellytys myös ehkäisyn onnistumiselle. Vammoja on monenlaisia. Akuutit tapaturmat ja rasitusvammat eroavat toisistaan syntymekanismeiltaan ja myös hoidon kannalta. Myös näiden vammatyyppien osuus vaihtelee lajin mukaan. Hiihdossa syntyy enemmän rasitusvammoja ja laskettelussa ja lumilautailussa pääpaino on tapaturmilla. Onneksi valtaosa näistä vammoista on lieviä ja paranee konservatiivisella hoidolla tai levolla parissa viikossa. Hiihto, laskettelu ja lumilautailu ovat nykyään käsitteinä laajoja ja jakautuvat edelleen alalajeihin, joiden vammaprofiilit voivat poiketa paljonkin toisistaan. Hiihdon tyylien eli perinteisen ja luistelun on ainakin uskottu aiheuttavan erilaisia rasitusvammoja. Laskettelulla tarkoitetaan tässä rinteiden viilettämistä suksilla, ja siinäkin slalom ja telemark-laskettelu eroavat tekniikaltaan ja varustukseltaan ja vammariski kohdistuu eri vartalonosiin. Lumilautailussa ratalautailu, freeride ja toisaalta akrobaattitemppuilu hyppyreissä ja kouruissa ovat esimerkkejä lajin kirjosta ja mahdollisuuksista monenmoisiin vammamekanismeihin. Edellä mainittujen liikuntalajien nimitykset vaihtelevat eri yhteyksissä. Laskettelu saattaa sisältää lumilautailuakin, jolloin suksien käyttö eriytetään slalomiksi. Tällä sanalla on aiemmin tarkoitettu pujottelua, joka viittaa keppien kiertoon. Pitäisikö ottaa käyttöön uusi termi suksittelu (eli laskettelu suksilla)? Tämän lyhyen katsauksen tarkoituksena on kertoa suksilla ja lumilaudalla harjoitettavien liikuntamuotojen yhteydessä syntyvistä tyypillisistä vammoista ja esimerkkejä niiden syntymekanismeista sekä pohtia keinoja vammojen ehkäisemiseksi. Duodecim 2011;127:350 4

2 Kuva: istock Murtomaahiihtoon liittyvät vammat Murtomaahiihto on suomalaisten kansalaistaito. Nykyajankin lapsista suurin osa oppii hiihtämään viimeistään koulussa. Suksilla sujuttelun hallinta ja tasapainon pitäminen ovat tärkeitä kaatumistapaturmien estäjiä, sillä kumoon kellahtaessa syntyy suurin osa hiihtovammoista. Ladut tehdään nykyään enimmäkseen koneilla, jotka takaavat tasalaatuiset ja tukevat urat suksille perinteistä tyyliä varten. Luistelutekniikka vaatii enemmän tilaa, mikä on yleensä huomioitu latupohjan teossa. Tapaturmien osuus vammoista on hiihdossa huomattavasti pienempi kuin laskettelussa. Tapaturmien esiintyvyys on hiihdossa 0,2 0,7 tuhatta hiihtopäivää kohti (Renström ja Johnson 1989). Arviointia vaikeuttaa se, että hiihtoa harrastetaan aina, kun on lunta. Laskettelun osalta hissilippujen ostomäärät kertovat harrastuksen määrästä. Tapaturmien osuus vammoista on noin 25 % ja rasitusvammojen loput 75 % (Renström ja Johnson 1989). Kaatuminen on tavallisin vammamekanismi, ja siksi suurin osa vammoista kohdistuu yläraajoihin. Niin sanottu hiihtäjän peukalo syntyy peukalon vääntyessä sauva kädessä, jolloin tyvinivelen ulnaarinen sivuside repeää. Olkanivelen vau riot ovat myös tavallisia (Ristolainen ym. 2010). Esimerkiksi kiertäjäkalvosin voi revetä riskin lisääntyessä iän myötä. Alaraajavammojakin syntyy, mutta nopeudet ovat vähäisempiä kuin laskettelussa, ja tästä syystä esimerkiksi polvinivelen vammat ovat harvinaisempia. Toisaalta hiihtokenkä ei suojaa nilkkaa yhtä paljon kuin laskettelukenkä, ja siksi nilkan nivelsidevammoja ja murtumia esiintyy enemmän kuin laskettelussa (Morris ja Hoffman 1999). Rasitusvammat. Hiihto kuormittaa monipuolisesti koko kehoa, mutta erityisesti selkä, polvet ja sääret ovat alttiina toistuvalle kovalle rasitukselle ja myös kuormitusvirheille. Nuorilla hiihtäjillä todettujen alaselän kipujen taustalla on arvioitu olevan hiihdon potkuliikkeessä toistuva selän ojennus (Renström ja Johnson 1989). Alaraajojen rasitusvammoista tavallisia ovat polvilumpion seudun kiputilat, akillesjännekivut, säären sisäpuolen kipeytyminen ( penikkatauti ) ja isovarpaan tyvinivelen vaivat (Morris ja Hoffman 1999, Ristolainen ym. 2010). Perinteinen hiihtotyyli kuormittaa alaraajoja suoraviivaisesti ja on siksi yleensä varsin turvallinen. Lisäksi hiihtokenkä (mono) on jämäkkä ja tukee nilkkaa hyvin ohjaten myös kuormitusakseleita oikeassa linjassa paremmin kuin esimerkiksi juoksukenkä juoksussa. Luistelutyylin pelättiin muuttavan tätä ja altistavan esimerkiksi lonkan ja nivusten rasitusvammoille. Tutkimuksissa ei kuitenkaan ole todettu merkitsevää eroa perinteiseen ja luistelutyyliin liittyvillä vammoilla (Hintermann 1993, 351 Hiihto-, laskettelu- ja lumilautailuvammat

3 KATSAUS 352 Butcher ja Brannen 1998). Latujen liukkaus ja latupohjan jäisyys voivat altistaa hiihtotyylistä riippumatta nivuslihasten jänteiden rasitusvammoille (Renström ja Johnson 1989). Lasketteluvammat Laskettelun ja lumilautailun välineet ja tekniikat ovat vuosien saatossa kehittyneet ja monipuolistuneet ja sallivat vauhdin hurmasta nauttimisen yhä useammilla tavoilla. Vauhti altistaa vakavillekin vammoille, mutta 1970-luvulta lähtien vammojen ilmaantuvuus on pienentynyt 5 8:sta 2 3:een tuhatta laskettelupäivää kohti (Koehle ym. 2002). Vammatyypit vaihtelevat käytetyn välineen mukaan. Esimerkiksi olkaluun murtuman riski oli Bissellin ym. (2008) aineistossa lautailussa 0,062 tuhatta lautailupäivää kohti ja laskettelussa merkittävästi pienempi, 0,041. Lautailussa murtuman sijainti olkaluussa oli distaalinen ja diafyseaalinen, mutta laskettelussa proksimaalinen. Lautailussa jalkojen asento vaikuttaa siten, että etummaisena olevan jalan puoleinen olkavarsi murtuu tavallisimmin. Alastulo hypystä aiheutti em. aineistossa lautailijoilla 28,3 % olkamurtumista ja laskettelussa 5,4 %. Myös rannevammat ovat lumilautailussa tavallisempia kuin laskettelussa, jossa polvivammojen osuus on suurempi. Uusimpien tutkimusten mukaan nilkkavammoja sattuu jokseenkin yhtä paljon lautailussa kuin laskettelussa. Lautailuun liittyvien nilkkavammojen vähentymisen syynä pidetään lautailujalkineen kehittymistä tukevammaksi (Gigli Berzolari ym. 2009). Säärimurtumia esiintyy laskettelussa edelleen huolimatta laskettelukengän ja siteiden kehittymisestä. Lyhyt suksityyppi, jossa side ei aukea (snowblade) on osaltaan lisännyt säärimurtumariskiä. Säärimurtumatapauksista 59 %:ssa suksen side ei auennut odotetusti Burknerin ja Simmenin (2008) aineistossa. Siteen aukeamattomuus lisää erityisesti hankalien murtumien määrää. Laskettelukengän säärituen korkeuden lisääminen on vähentänyt säärimurtumia verrattuna laskettelun alkuaikoihin mutta toisaalta lisännyt vääntövoimien vaikutusta polveen altistaen polven nivelsiteet ja muut rakenteet vammautumiselle. Sääriluun osalta murtumakohta on siirtynyt varresta polvinivelen seutuun. Nykymuodin mukaiset tiimalasimalliset karvingsukset aiheuttavat myös enemmän vääntöä kuin aikaisemmat suoremmat mallit, mutta polvivammojen osuus on pikemminkin vähentynyt. Silti polven vammojen osuus kaikista vammoista on %, ja etenkin naisille polvivammoja syntyy miltei kaksinkertainen määrä miehiin verrattuna. Tärkeä osuus tässäkin on siteiden säätö, sillä huonosti säädettyjä siteitä käytettäessä polvivamman riski on selvästi suurempi (Burtscher ym. 2008). Telemark-laskettelussa sukset eivät ole käännöksessä vierekkäin ja polvia taivutetaan enemmän kuin tavallisessa laskettelussa. Myös kengän kanta nousee käännöksessä irti suksesta. Kengät olivat aiemmin lyhytvartisia, mutta viime aikoina varren korkeus on noussut. Vammariski on arvioitu telemarkissa samaksi tai hieman suuremmaksi kuin laskettelussa (1,7 6,5 vammaa / laskettelupäivää) (Federiuk ym. 1997, Sigurdsson ja Adolphson 2003). Tyypillisiä ovat polven vääntymät ja yläraajavammat. Nilkkavammoja on esiintynyt enemmän lyhytvartisia kenkiä käytettäessä. Päävammat ovat lisääntyneet viime vuosikymmeninä ja kuolemantapauksista yli puolet johtuu niistä (Koehle ym. 2002). Myös vakavien selkäydinvammojen osuus on kasvamassa, minkä on arvioitu liittyvän akrobaattitemppujen ja vauhdin lisääntymiseen (Ackery ym. 2007). Ehkäisy Lasketteluun ja lumilautailuun liittyvien vammojen riskitekijöitä on analysoitu Girardin ym. (2010) tuoreessa tutkimuksessa. Riski on suurempi miehillä kuin naisilla. Paikallistuntemus vähentää vamma-alttiutta. Yli 60 vuoden ikä lisää vammariskiä. Vasta satanut lumi ilmeisesti hidastaa vauhtia ja pehmentää kaatumista, koska vammariski ja vammojen vakavuus vähenevät. Myös väsymys rankan laskettelupäivän loppuvaiheessa lisää tapaturman mahdollisuutta. T. Kallio

4 Suojavarusteet. Lasketteluun ja lumilautailuun liittyvät vakavimmat vammat eli pään vauriot ovat ainakin osaksi vältettävissä kypärän käytöllä. Päävamman riski vähenee eri tutkimusten mukaan % (Cusimano ja Kwok 2010). Lievien vaurioiden osalta suojaus kyky lienee vielä tehokkaampi. On pelätty, että kypärän käyttö lisäisi niskavammoja, mutta tutkimuksissa ei ole löytynyt näyttöä kaularangan vaurioille altistumisesta (Cusimano ja Kwok 2010). Edelleenkin pitäisi kannustaa kypärän käyttämiseen sekä korostaa lautailijan ja laskettelijan omaa vastuuta (Ackery ym. 2007). Lumilautailuun ja lasketteluun liittyvien vammojen vähentämiseksi on ehdotettu valistusta suojavarusteiden käytön lisäämiseksi. Kypärän käyttö, kylmää vastaan varustautuminen, aurinkolasit ja voiteet sekä lihaskuntoharjoittelu ennen laskettelu- tai lumilautailukautta ovat suotavia (Hansom ja Sutherland 2010). Myös taitojen kehittäminen esimerkiksi hiihtokoulussa on suositeltavaa etenkin aloittelijoille. Murtomaahiihtoon liittyvien tapaturmien vähentämisessä pätevät samat yleiset periaatteet sopivista varusteista, oikeasta tekniikasta ja edeltävästä lihaskuntoharjoittelusta kuin lumilautailussa ja laskettelussakin. Hiihtoladun vaikeuden tulisi olla suhteessa hiihtäjän taitoihin. Välineet. Siteiden säädöllä aukeamaan oikeassa tilanteessa ja kengän oikean joustavuuden valinnalla on merkitystä lasketteluvammojen vähentämisessä (Burkner ja Simmen 2008). Erityisesti naisten polvivammojen ehkäisyssä karvingsuksien siteiden oikea säätö on oleellista (Burtscher ym. 2008). Siteiden ammattimainen säätö aina kauden alkaessa ja uusia suksia hankittaessa on tärkeää. Peukalon vääntymisiä sauva kädessä kaatumisen yhteydessä voidaan yrittää ehkäistä käyttämällä sellaisia sauvoja, joihin käsi ei takerru helposti (Koehle ym. 2002) tai opettelemalla kaatumistekniikka, jossa käsi ei aukea vaan pysyy kierrettynä sauvan ympärillä. Telemark-laskettelussa nilkkavammoja voidaan vähentää käyttämällä korkeavartisempia kenkiä. Tiedossa ei ole lisäisikö se polvivammojen osuutta. Laukeavia siteitä on suositeltu myös telemark-suksiin (Sigurdsson 2003). Temppuiluun ja akrobatiaan liittyviä riskejä voidaan vähentää keskittämällä toiminta alueel le, joka on suunniteltu juuri tätä tarkoitusta varten ( lumilauta- ja freestylepark ). Oikean tekniikan harjoittelu valvotuissa olosuhteissa tukee tätä (Koehle ym. 2002). Rasitusvammojen ehkäisy on hankalampaa kuin tapaturmien. Onnettomuuden mekanismi ja syy ovat usein selvillä ja siten ainakin teoriassa estettävissä. Rasitusvamma tulee hiljakseen, eikä sen syytä aina helposti havaita. Pelkkä rasitus on harvoin ainoa syy; usein tarvitaan jokin muu tekijä, joka yhdistyneenä rasitukseen saa aikaan vamman. Tällaisia liitännäissyitä voivat olla mm. alaraajan kuormituksen väärä biomekaniikka, huono lihastasapaino lantion asentoa tukevissa lihaksissa, aiemmat vammat ja väärät tai epäsopivat varusteet. Näiden syiden löytäminen ja korjaus ovat paras tapa ehkäistä jo syntyneen vaurion uusiutuminen. Hiihdon osalta alaraajojen rasitusvammojen ehkäisyssä on tärkeätä turvata kuormituksen oikea biomekaniikka ja tarvittaessa säätää sitä dynaamisilla tukipohjallisilla (Hintermann 1993). Lopuksi YDINASIAT 88Hiihdossa, laskettelussa ja lumilautailussa on kussakin omat tapaturma- ja rasitusvammariskinsä. 88Kuhunkin lajiin kuuluvat tyypilliset vammamekanismit ja -profiilit. 8 8 Kun nämä tiedostetaan, on mahdollista miettiä keinoja vammojen ehkäisyyn. Painovoiman hyödyntäminen lumisilla rinteillä tuntuu olevan ehtymätön välineiden kehittelyn kohde. Mitähän uusia vempaimia tulevaisuus tuo tullessaan? Toivottavasti näissä otetaan huomioon myös turvallisuus. 353 Hiihto-, laskettelu- ja lumilautailuvammat

5 KATSAUS Oman haasteensa vammojen ehkäisylle luo lisääntyvä turismi, jos se johtaa taidoiltaan ja laskettelu kulttuuriltaan vajavaisen porukan koheltamiseen ruuhkaisilla rinteillä. Päivän viimeistä rinnettä viilettäessä pitää olla erityisen varovainen, sillä ainakin tilastojen mukaan kaikki kuolemantapaukseen johtaneet vammat ovat syntyneet juuri viimeisessä laskussa. KIRJALLISUUTTA Ackery A, Hagel BE, Provvidenza C, Talor CH. An international review of head and spinal cord injuries in alpine skiing and snowboarding. Inj Prev 2007;13: Bissell BT, Johnson RJ, Shafritz AB, Chase DC, Ettlinger CF. Epidemiology and risk factors of humerus fractures among skiers and snowboarders. Am J Sports Med 2008;36: Burkner A, Simmen HP. Fractures of the lower extremity in skiing the influence of ski boots and injury pattern. Sportverletz Sportschaden 2008;22: Burtscher M, Gatterer H, Flatz M, ym. Effects of modern ski equipment on the overall injury rate and the pattern of injury location in Alpine skiing. Clin J Sport Med 2008;18: Butcher JD, Brannen SJ. Comparison of injuries in classic and skating Nordic ski techniques. Clin J Sport Med 1998;8: Cusimano MD, Kwok J. The effectiveness of helmet wear in skiers and snowboarders: a systematic rewiev. Br J Sports Med 2010;44: Federiuk CS, Zechnich AD, Vargyas GA. Telemark skiing injuries: a three-year study. Wilderness Environ Med 1997; 8: Gigli Berzolari F, Maechetti P, Mancini M. Snow trauma: comparison between skiers and snowboarders. Epidemiol Prev 2009;33: Girardi P, Braggion M, Sacco G, De Giorgi F, Corra S. Factors affecting injury severity among recreational skiers and snowboarders: an epidemiology study. Knee Surg Sports Traumatol Arthrosc 2010; 18: Hansom D, Sutherland A. Injury prevention strategies in skiers and snowboarders. Curr Sports Med Rep 2010; 9: Hintermann B. Overuse damage in modern cross-country skiing. Z Unfallchir Versicherungsmed 1993; suppl 1: Koehle MS, Lloyd-Smith R, Taunton JE. Alpine ski injuries and their prevention. Sports Med 2002;32: Morris PJ, Hoffman DF. Ijuries in cross-country skiing. Trail markers for diagnosis and treatment. Postgard Med 1999;105: Renström P, Johnson RJ. Cross-country skiing injuries and biomechanics. Sports Med 1989;8: Ristolainen L, Heinonen A, Turunen H, ym. Type of sport is related to injury profile: a study on cross country skiers, swimmers, long-distance runners and soccer players. A retrospective 12-month study. Scand J Med Sci Sports 2010;20: Sigurdsson U, Adolphson P. Few injuries among Swedish telemark skiers, but equipment requires careful consideration. Läkartidningen 2003;100: TAPIO KALLIO, LL, ortopedi, liikuntatieteen erikoislääkäri Diacor Urheilulääketiede Porkkalankatu 22 A Helsinki SIDONNAISUUDET Ei sidonnaisuuksia Summary Cross-country skiing, downhill skiing and snowboarding injuries Risks of injury in cross-country skiing, downhill skiing and snowboarding are largely due to the characteristics, speed, equipment and level of difficulty of the sport. The preventative means are also found among these factors. Regardless of the injuries associated with these winter sports, skiing is considered as a safe form of physical exercise. Furthermore, the risk of injury in downhill skiing and snowboarding is acceptable provided that risk-taking is in accord with the skill level. The helmet is an easy and inexpensive means in reducing severe injuries (head injuries) occurring in downhill skiing and snowboarding. Helmet use should thus be encouraged. 354 T. Kallio