Näitä syksyn tunnelmia kuvaa Rainer Maria Rilke runossaan Herbsttag :

Transkriptio

1 SAATESANAT Liebe Leserinnen und Leser, suomalaiset ovat kesäihmisiä. Kesän pitää lunastaa suuret odotukset ja toiveet, palkita talven uurastus ja kestetty pimeys. Kesä on aina liian lyhyt. Elokuun kuutamoita seuraavat syyskuun sateet, lokakuun loska ja marraskuun kuolema. Kuitenkin vielä pitkälle syksyyn kantavat aurinkoisten päivien muistot ja lempeän kesäsateen keskellä ystävien kanssa vietetyt hetket. Arki pyörähtää käyntiin uusin voimin. Pimenevät ja viilenevät illat houkuttelevat esiin tuikut ja teekupit. Syysviima tuulettaa hereille ajatukset ja toimintatarmon. Kypsyvän sadon hiljaisuudessa on viisautta, joka pysäyttää. Näitä syksyn tunnelmia kuvaa Rainer Maria Rilke runossaan Herbsttag : Herr: es ist Zeit. Der Sommer war sehr groß. Leg deinen Schatten auf die Sonnenuhren, und auf den Fluren lass die Winde los. Befiehl den letzten Früchten voll zu sein; gib ihnen noch zwei südlichere Tage, dränge sie zur Vollendung hin und jage die letzte Süße in den schweren Wein. Wer jetzt kein Haus hat, baut sich keines mehr. Wer jetzt allein ist, wird es lange bleiben, wird wachen, lesen, lange Briefe schreiben und wird in den Alleen hin und her unruhig wandern, wenn die Blätter treiben. Reilut kymmenen vuotta sitten perustettiin SKTK:n ja Suomi-Seuran yhteistyöhankkeena naapuriaputyö. Siitä on tullut yksi Saksan suomalaisten seurakuntien diakoniatyön peruspilareita. Yli 40 henkilöä eri puolilla Saksaa investoi aikaa ja voimia, jotta kenenkään ei tarvitsisi jäädä yksin. Apu voi kuitenkin mennä perille vain, jos avuntarpeesta tiedetään. Ota yhteyttä ja kerro suuresta tai pienestä hädästäsi, on tässä lehdessä työstään kertovien naapuriavun vapaaehtoisten yhteinen viesti. Ota siis rohkeasti yhteyttä lähimpään pappiin, seurakuntasi puheenjohtajaan, naapuriavun yhteyshenkilöihin, johtokuntaan tai Hannoverin toimistoon. Seurakuntamme ja Rengas-lehti niiden tiedotusvälineenä ovat olemassa, jotta kenenkään ei tarvitse jäädä yksin. Möge Rengas Ihnen wieder eine kleine Erfahrung von Gemeinschaft bieten und Sie ermutigen, diese Gemeinschaft durch einen Besuch in unseren Gemeinden zu vertiefen. Iloa ja valoa syyssateiden keskelle, Ritva Prinz Renkaan toimitus/rengas-redaktion

2 KUUKAUDEN SANA JOHTOKUNTA Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta! Johtokunta tentissä Ovatko Saksan suomalaiset seurakunnat oikeita seurakuntia vai vain rouvain kotoisia harrastuspiirejä? Hallitseeko niitä kristillinen henki vai sisäänpäin kääntyneiden yhdistysaktivistien ummehtunut akkavalta? Molemmilla tulkinnoilla on kannatusta. Suomalaiset seurakunnat ovat aina olleet uuteen elämänympäristöön ja uuden kulttuurin keskelle saapuneiden naisten ystävyyden, solidaarisuuden ja keskinäisen tuen näyttämöitä. Yhteisen pöydän ääressä on pohdittu niin saksalaisen yhteiskunnan ihmeellisyyksiä, seurustelukysymyksiä, perhepolitiikan konkretiaa kuin aviosiipan hyviä ja huonoja puoliakin. Yhdessä on jaettu kotimaan kaipuuta, lasten kasvatuskysymyksiä, omia kommelluksia, pettymyksiä ja mustia aukkoja, iloittu ja surtu yhdessä kaikesta sattuneesta ja tapahtuneesta. Tämä kaikki on ollut läsnä myös seurakuntien jumalanpalveluksissa, usein hiljaisten rukousten ja kyynelienkin muodossa. Aina ei sanoja ole tarvittu. Välillä on ollut tärkeintä, että on ollut olemassa yhteisö, jossa aina on joku, joka on vain halunnut kuunnella ja ymmärtää. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa, kehoittaa Paavali Rooman seurakuntalaisia kirjeessään, jossa hän kuvaa, mitä on oikea kristillinen elämä. Paavalin sanojen valossa Saksan suomalaiset seurakunnat ovat epäilemättä kristillisiä seurakuntia. Elämän uskon, Jumalan ja hyvän elämän ikävä yhdistyy niissä yhä uudelleen keskinäiseen vastuuseen ja toisen tukemiseen. Eurooppa ja sen mukana Suomi ja Saksa ovat vanhentumassa kaikista aikaisemmista historian vaiheista tuntemattomalla nopeudella. Erityisen nopeasti nousee kaikkein vanhimpien osuus. Saksassa elää joka toinen mies jo nyt 79-vuotiaaksi, joka toinen nainen jopa 85-vuotiaaksi. Monella tavoin positiivista kehitystä varjostaa kuitenkin vanhenemisen toinen puoli. Ennemmin tai myöhemmin se uhkaa tuoda mukanaan monenlaista haurautta, sairauksia, usein yksinäisyyttä, pahimmillaan unohdetuksi ja hyljätyksi tulemista. Lisäksi jo nyt on havaittavissa, että uusi köyhyys koskee myös monia Saksan suomalaisia. Elämästä tulee pelottavan helpolla uuvuttavaa taistelua jokapäiväisestä leivästä, asunnosta, mahdollisuudesta olla jotenkin osallinen tämän yhteiskunnan elämästä. Kaikki tämä haastaa lähimmäisyytemme ja keskinäisen yhteytemme uudella tavalla. Me tarvitsemme uudenlaisia, ulospäin suuntautuvan diakonian ja naapuriavun muotoja. Suomalaiskeskittymissä meidän on järjestettävä edellytykset kotikäynneille. Siellä, missä harvalukuiset suomalaiset asuvat kovin hajallaan kuten idässä on kehitettävä sielunhoidollisia nettipalveluita ja keskustelufoorumeita. Meidän on kehitettävä seurakunnistamme ja keskuksistamme niin avoimia ja armollisia, ettei yksikään avuntarvitsija kompastu meidän kynnyksiimme. Usein se vaatii meiltä aivan uutta kohtaamiskulttuuria. Sen ohella SKTK:n on pohdittava oman budjettinsa rakennetta ja varojensa suuntaamista heikoimpien jäsentensa näkökulmasta. Lisäksi me tarvitsemme sponsorointia, diakonisen toimintamme lobbausta, yhteistyökumppaneita. Ennen kaikkea tarvitsemme kuitenkin sen tiedostamista, että kristittyinä olemme vastuussa toinen toisistamme. Mikään virallinen järjestelmä ei voi korvata eikä tulevaisuudessa myöskään riitä korvaamaan aitoa ihmisyyttä, sitä ihmisyyttä, joka diakonisen perinteen mukaan ei rakasta vain sanoissa, vaan teossa ja totuudessa. Suomalaiset seurakunnat ovat aina olleet ystävyyden, solidaarisuuden ja keskinäisen tuen näyttämöitä. Miksi ne eivät voisi olla sitä tulevaisuudessa vielä entistäkin tietoisemmin ja päättäväisemmin? Tärkeintä on, ettei kukaan jää yksin. Kai Henttonen Tenttituoliin istui tällä kertaa Iina Fischer. Mikä on lempivärisi? Musta Minkä kirjan luit viimeksi? Lea Ackermann: Um Gottes willen, Lea! Mein Einsatz für Frauen in Not. Kuka on lempisäveltäjäsi/lempitaiteilijasi? Helene Schjerfbeck Mihin haluaisit vielä joskus elämässäsi matkustaa? Afrikkaan Ketä historian henkilöä ihailet? Miksi? Mikael Agricolaa; jännittävää, miten hän matkusti, opiskeli ja myi voita (?!) Euroopassa, osallistui rauhanneuvotteluihin Venäjällä ja kehitteli kirjoitettua suomen kieltä. Mikä on kiusaus, jota et voi vastustaa? Fazerin sininen Mitkä kolme tavaraa ottaisit mukaan autiolle saarelle? Veneen ja airot Jos voisit vaihtaa osia kuukaudeksi yhden henkilön kanssa, kenet valitsisit? Yhden lapsistani, mieluiten koululaisen Mistä olet suomalaisena ylpeä? Kaikenasteisen koulutuksen arvostuksesta Suomessa Kauanko olet asunut Saksassa? Miten päädyit tänne? Lähdin kansainvälisyydestä innostuneena melkein 30 vuotta sitten au-pairiksi ja opiskelemaan. Mihin et Saksassa koskaan totu? Dubattuihin filmeihin Mistä unelmoit 10-vuotiaana? Martin Luther King: I have a dream... itsestään selvää, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi... Mikä sinua motivoi? Iloiset lähimmäiset Jos saisit toivoa, minkä asian muuttaisit maailmassa? Toivoisin tyytyväisyyttä turhasta valittelijoille Elämänviisaus, jonka haluat jakaa kanssamme: Man kann unmöglich glücklich sein, wenn man es nicht sein will; man muss sein Glück wollen und es machen. Alain Kiitos ajatuksistasi, Iina!

3 Diakonia on radikaalia rakkautta Mitä varten Jeesus eli ja tuli? Jeesuksen oma vastaus kysymykseen on konkreettinen: Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. Näillä sanoilla Jeesus määrittelee, miksi Jumala on hänet maailmaan lähettänyt. Samalla hän määrittelee omien seuraajiensa ja kristillisen kirkon ydintehtävän. Tätä merkitsee uskon ja rakkauden yhteys, tätä merkitsee kristittynä ja seurakuntana eläminen. Kaikki muu on sivuseikkaa ja reunallista. Das in Lukas 4, beschriebene war die Mission Jesu, der Sinn seines Lebens. Das ist eine Mission der gelebten Diakonie, eine lebendige und glaubwürdige Einheit von Wort und Tat. Wegen der Mission Jesu war es sowohl der ganzen Kirche wie den einzelnen christlichen Gemeinden vom Urchristentum her eine klare prinzipielle Selbstverständlichkeit, dass Gottes- und Menschendienst eine untrennbare Einheit bilden. Die Bewegung, die sich Diakonie nennt, ist vor allem die Bewegung Gottes zu der Welt, zu den Armen, zu den Gefangenen, zu den Zerschlagenen dieser Welt, eine Bewegung Gottes, in der das Innerste Gottes zu ahnen ist. Schon zu seiner Zeit hat Luther diese Bewegung mit dem Wesen Gottes begründet: Dies heißt Gottsein: Gutes nicht empfangen, sondern zu geben... Nach Luthers Meinung gibt Gott uns also alles, was er hat noch mehr er gibt uns alles, was er ist. Gott ist die Bewegung der Liebe, die er selbst in der Mitte dieser ambivalenten und widersprüchlichen Welt ist. Die Mission der Diakonie ist zutiefst in Gott selbst begründet. Gott selbst heißt Diakonie. Diakonian juuret ovat löydettävissä inhimillisyydessä, Jumalan inhimillisyydessä ja ihmisen kanssaihmisyydessä. Diakoniassa on kysymys ihmisen aina uudesta ihmiseksi tulemisesta ja yhteiskuntamme inhimillistymisestä. Minusta ei automaattisesti tule ihmistä, saati sitten inhimillistä, vastuullista, rakastavaa ihmistä. Yhtä vähän ihmisten yhteiskunta on missään tullut hyväksi ja vastuulliseksi yhteiskunnaksi jonkinlaisen automatismin varassa. Ihmiseksi tuleminen merkitsee aina taistelua, myös kamppailua omassa sisimmässä ja omasta sisimmästä. Minun on ratkaistava ja valittava, miten tahdon elää, mitä tahdon saavuttaa elämässäni, tässä yhteiskunnassa, mille tahdon elää. Näiden kysymysten edessä jokainen on yksin. Niiden edessä ihminen joutuu kohtaamaan itsensä, kaipuunsa, pelkonsa, tarkoituksensa ja t a r k o i - tuks ettomuutensa. Raakuva: Dron - Fotolia.com matun mukaan ihminen voi sekä löytää elämänsä että kadottaa sen. Elämän todellisuus julistaa mielestäni aivan samaa. Nach Luther sind wir in dem Kern unseres Glaubens, wenn wir für die Menschen kämpfen, die von der Gesellschaft und von ihren Mitmenschen wegen ihrer Schuld, Schande, Krankheit und Sünde stigmatisiert und wegen diesem Stigma ausgegrenzt werden. Individuell gesehen ist die Diakonie immer eine Vergegenwärtigung der Gnade und der Menschenwürde in einer konkreten, aktuellen Situation der Ausgrenzung, also eine Aktualisierung und Konkretisierung des Evangeliums hier und jetzt. Und die Gnade, die Gnade, die keine Bedingungen hat, findet ihre Wahrheit nur da, wo die Schuld und Schande am tiefsten sind. Diakonia on yksin tämän meille usein mitä kiusallisimman evankeliumin palveluksessa lupaamalla ilman mitään epäilyä ihmisarvon ihmiselle, joka ei ansaitse sitä minkään inhimillisten mittareiden, ei myöskään yhteiskuntamme nykyisten usein erittäin epäinhimillisten - mittareiden mukaan. Diakonia on pohjimmiltaan olemassa repiäkseen alas syyllisyyden ja häpeän verhot (Paavo Voutilainen). Juuri siksi diakonia merkitsee ihmisarvoa heille, joille kukaan ei anna arvoa, yhteyttä ja luottamusta heihin, joihin kukaan ei luota ja joita kaikki karttavat. Diakonia ei ole mikään mukava, poroporvarillinen seurakunnan uudistusohjelma. Se muodostaa mitä syvimmän eksistentiaalisen haasteen jokaiselle kristitylle, jokaiselle seurakunnalle ja koko kirkolle. Tässä mielessä se on mitä syvimmin uskon haaste. Mutta eikö juuri siinä avaudu kaikille samalla syy, miksi olla olemassa, miksi elää? Kai Henttonen

4 Tekoja ihmisarvon puolesta Kirkon Ulkomaanapu on Suomen suurin kehitysyhteistyöjärjestö ja toiseksi suurin katastrofiavun antaja. Se tekee laaja-alaista työtä yli 50 maassa. Tavoitteena on köyhyyden vähentäminen ja oikeudenmukaisemman maailman rakentaminen. Kirkon Ulkomaanapu on ulkoministeriön kumppanuusjärjestö ja osa kirkkojen kansainvälistä avustusverkostoa. Vuonna 2007 se välitti apua noin 20 miljoonalla eurolla. Vahva arvopohja Ulkomaanavun työn perusta on jokaisen ihmisen luovuttamattomassa ihmisarvossa. Diakonian periaatteiden mukaisesti Ulkomaanapu työskentelee siellä, missä hätä on suurin ja muut eivät auta. Se toteuttaa lähimmäisenrakkauden periaatetta tekemällä työtä kaikkein köyhimpien ihmisten kanssa uskontoon, etniseen taustaan tai poliittiseen vakaumukseen katsomatta. Sitkeä muutoksentekijä Tavoitteena on pysyvän muutoksen aikaansaaminen. Kirkon Ulkomaanapu sitoutuu tekemään työtä, kunnes ihmiset pystyvät itse hankkimaan toimeentulonsa ja tyydyttämään perustarpeensa. Pysyvien muutosten aikaansaaminen on hidasta ja vaatii pitkäjänteisyyttä. Tekemällä työtä yhdessä paikallisten yhteisöjen ja ihmisten kanssa heitä kuunnellen ja heidän voimavaroihinsa luottaen muutos on mahdollinen. Rohkea vaikuttaja Köyhyyden vähentäminen edellyttää rauhaa ja ihmisoikeuksien toteutumista. Ulkomaanapu työskentelee hankkeissaan ihmisoikeuksien ja rauhan puolesta. Se haluaa myös haastaa suomalaisia mukaan keskustelemaan ja murtamaan rakenteita, jotka ylläpitävät köyhyyttä. Tehokas toteuttaja Kirkon Ulkomaanapu käyttää varoistaan 85 prosenttia avustustyöhön. Viestintään, koulutukseen ja varainhankintaan sekä yleishallintoon käytetään 15 prosenttia. Pitämällä kotimaan kulut alhaisina voidaan auttaa mahdollisimman monia. Näkymättömät köyhistä heikoimmat Kaikki kehitysmaiden köyhät eivät ole yhtä ja samaa joukkoa. Jotkut heistä ovat erityisen haavoittuvia. Näiden ihmisten oikeudet jäävät toteutumatta, ja heistä tulee yhteiskunnissaan näkymättömiä. Kirkon Ulkomaanapu kampanjoi vuosina näkymättömien ihmisten oikeuksien puolesta. Näkymätön ihminen on syrjäytynyt yhteiskunnasta niin, etteivät hänen oikeutensa toteudu. Pahimmassa tapauksessa häntä ei ole virallisesti lainkaan olemassa. Hänellä ei ole henkilöllisyystodistusta, eikä hän näy rekistereissä eikä tilastoissa. Maailmassa on miljoonia ihmisiä, joista köyhyys ja syrjintä ovat tehneet näkymättömiä. Esimerkiksi Haitissa yli viidennekseltä kaupunkilaisista ja yli puolelta maaseudun asukkaista puuttuu syntymätodistus. Ilman sitä he jäävät vaille koulutusta, terveydenhoitoa ja toimeentuloa. Niinpä he pysyvät jatkossakin köyhinä ja syrjittyinä. Tämä kierre jatkuu sukupolvesta toiseen. Sen katkaiseminen on välttämätöntä, jotta parempi tulevaisuus olisi mahdollinen. Kirkon Ulkomaanavun materiaalista kokosi Ritva Prinz Lisätietoja Saksan suomalaisen kirkollisen työn kummikohteet ovat Kirkon Ulkomaanavun kautta tapahtuva Namibian kirkon aids-työ sekä Nkurenkurun koulun tukeminen Suomen Lähetysseuran välityksellä. Voit osallistua työhön lahjoituksellasi tilille: Zentrum der finnischen kirchlichen Arbeit Evangelische Kreditgenossenschaft eg BLZ , tilinro viite: Spende Namibia tai Spende Nkurenkuru IBAN DE BIC GEN0DE1EK1 Kiitos! kuva: Kirkon Ulkomaanapu/Jenni-Justiina Niemi Marja-Leena Müller on Suomi-Seuran ja SKTK:n naapuriaputyön keskustukihenkilö. Kyselimme häneltä naapuriaputyön taustasta ja kehityksestä. Naapuriaputyön taustaa Koska naapuriaputyö alkoi ja miksi? Ulkomailla asuvat suomalaiset ovat aina auttaneet toisiaan. Näin myös Saksan suomalaiset. Vuonna 1996 Suomi-Seura aloitti tukihenkilöiden koulutuksen. Tukihenkilöiksi haettiin jo pitempään ulkomailla asuneita suomalaisia, jotka tunsivat hyvin oman asuinmaansa olot ja jotka olivat halukkaita auttamaan; antamaan tietoa ja neuvoja uusmuuttajille. Saksasta tukihenkilökoulutukseen osallistui kaksi henkilöä: Päivi Oksi-Walter ja Marja-Leena Müller. Vuonna 1997 SKTK:n silloinen diakoniatyöstä vastaava pappi Heikki Palmu alkoi kehitellä ideaa naapuriaputyöstä. Tarkoituksena ja tavoitteena oli saada luoduksi koko Saksan alueen kattava naapuriapuverkosto. Auttaminen haluttiin järjestäytyneeksi toiminnaksi. Saksan suomalaisten seurakuntien kirkkoraateja pyydettiin nimeämään naapuriavun yhdyshenkilö. Niillä paikkakunnilla, joilla ei suomalaista seurakuntaa ollut, toimi esim. DFG ja sieltä löytyi henkilö Suomi-Seuran tukihenkilöksi. Alusta alkaen autettavia oli kaksi eri ryhmää: 1) jo pitempään Saksassa asuneet ikääntyvät suomalaiset, jotka jostain syystä ovat apua vailla (esim. sairauden vuoksi) ja 2) niin kutsutut uusmuuttajat, joilla tarkoitetaan Suomesta firmansa lähettäminä tänne (useimmiten määräajaksi) muuttavia työntekijöitä perheineen. Ensimmäisen ryhmän avun tarve käsittää tervehdyskäyntejä, ehkä virallisten papereiden hoitoa, lääkärissäkäyntejä jne. Jälkimmäisen ryhmän auttaminen tapahtuu useimmiten tiedonantona ja neuvoina. Naapuriavun tärkeä periaate on, että auttajat ovat vaitiolovelvollisia. Se antaa autettaville turvallisuuden ja luottamuksen tunteen. Naapuriapu-henkilöille ja tukihenkilöille on järjestetty jo useita seminaareja, joiden tavoitteena on kouluttaa auttamistehtäviin, vaihtaa kokemuksia ja auttaa auttajia jaksamaan työssään. Miten arvioit työn kehitystä tähän mennessä? Naapuriaputyö alkoi heti hyvin; innostuneita NA-yhdyshenkilöitä ja tukihenkilöitä lähti mukaan vapaaehtoistyöhön. Seminaarien yhteydessä esiteltiin Saksan kartalta naapuriaputyön tukihenkilötoiminnan levinneisyys. Aluksi Itä-Saksan alue oli vaikeammin verkostoitavissa, mutta tilanne on nyt jo parempi. Voimme sanoa, että tänä päivänä naapuriapuverkosto kattaa koko Saksan alueen. Lisäksi on mahtava asia, että naapuriapuseminaareja voidaan pitää joka toinen vuosi. Seminaareissa oppii asioita, joita voi toteuttaa käytännössä. Tärkeää on myös, että auttajat tapaavat toisiaan ja voivat vaihtaa kokemuksia. Mikä sinua ilahduttaa ja mitä ongelmia näet? Iloitsen tietysti siitä, että olemme saaneet luotua naapuriaputyön verkoston, joka kattaa koko Saksan alueen. Jokainen saksansuomalainen voi hakea apua inhimillisen etäisyyden päästä ja hän voi myös saada apua. Naapuriavun iskulause tai pääperiaate on auttaa autettavia auttamaan itse itseään. Siis haluamme aktivoida autettavamme sikäli, kun se on mahdollista. Ja joka tapauksessa auttaa löytämään ratkaisuja ongelmiin ja pulmatilanteisiin. On iso ILO, kun saa palautetta, että apu on tepsinyt. Ongelmiakin tietysti on. Meillä suomalaisilla on korkea kynnys pyytää apua. On vaikeaa löytää avun tarpeessa olevat. Kiitos, Marja-Leena, näistä taustatiedoista ja työstäsi naapuriavun hyväksi. Toivomme sinulle voimia tässä tehtävässä edelleen!

5 Vapaaehtoisena naapuriaputyössä NAAPURIAPU Esitimme eri seurakuntien naapuriaputyössä toimiville seuraavat kysymykset: 1. Mitä tekemäsi naapuriaputyö konkreettisesti on? 2. Miksi teet naapuriaputyötä? 3. Mikä sinua ilahduttaa työssä eniten? 4. Mitä ongelmia näet? Ja näin he kertoilivat: Ritva Taschner, Nürnbergin seurakunta: 1. Useimmiten se on vastaamista puhelimessa mitä erilaisimpiin kysymyksiin tai auttamista eteenpäin. 2. Kun suomalaisessa seurakunnassamme käynnistettiin naapuriaputyötä, olin yksi vastuunkantajista, niinpä oli luonnollista aloittaa auttajana. Sitä paitsi kauan Saksassa asuneena tiedän monenlaista, mitä esim. uusmuuttajat etsivät ja hakevat. Suomikoulun piirissä meillä on muutamia vasta Suomesta muuttaneita perheitä, joille täkäläiset tavat ja käytännöt ovat monasti outoja, on silloin mukavaa antaa neuvoja tarvittaessa. 3. On mukavaa, jos voi auttaa kanssasisaria/ -veljiä. Siitä saa kiitosta ja hyvän mielen. Naapuriapulaisille järjestetyt seminaarit ovat olleet joka kerta ikimuistoinen viikonloppu. Niistä saa asianmukaista tietoa, uusia voimia ja motivaatiota. Harmi olikin, kun kerran en päässyt osallistumaan. Seminaareissa on ollut hyvin innostavia luennoitsijoita Suomesta. Tässä pieni välähdys: Vanha mummo meni (Suomessa) sosiaaliluukulle hakemaan jotain kaavaketta. Häntä palveli nuori virkailija- tyttö, joka tokaisi mummon toivomuksen kuultuaan: Printtaa netistä! Mummo-parka oli ihmeissään; tyttö sanoi hänelle vain kaksi sanaa, eikä hän ymmärtänyt niitä kumpaakaan... olivatko ne edes suomea? 4. Seurakunnassamme on vain pari, kolme aktiivista. Jos emme enää monen vuoden jälkeen jaksa tai ehdi, näyttää tilanne hyvin huonolta. Toivoisin, että myös nuoremmat seurakuntalaiset kiinnostuisivat auttamistyöstä. Apua tarvitsevia esim. vanhoja ja sairaita alkaa olla yhä enemmän seurakunnassamme. Toivoisin myöskin, että seminaareja voitaisiin edelleen järjestää, vähintään joka toinen vuosi ja että niille löytyisi rahoitus. Arja Kugele, Karlsruhen seurakunta: 1. Tavalliset yhteydenotot ovat avunpyyntöjä erilaisiin jokapäiväisiin pulmiin esim. toimistoasiat, koulut, kielikoulut. Toinen päätyö ovat suomalaiset, joilla on vaikeuksia alkoholin, lääkkeitten, psyyken, aviopuolison, lasten kanssa. Usein viimeaikoina ovat vakavat sairaudet olleet huolien aiheita. 2. Huomasin vuosia sitten hyvää ystävää saattaessani (hän kuoli vakavaan sairauteen), miten tärkeää on saada juuri tuolloin puhua omalla kielellä. Olen ollut pitkään sairaanhoitajana syöpäosastolla ja tiedän, miten tärkeää on saada puhua, jos vaikeudet yllättää. Haluan auttaa ja minulla on nyt siihen mahdollisuus ja aikaa, kun en ole enää töissä. 3. Ilahdun, jos osasin auttaa oikein. 4. Ongelmina näen vanhenevat suomalaiset, yksin asuvat ja yksinäiset. Mielestäni heidän avunpyyntönsä ovat lisääntyneet. Nuoret uusmuuttajat ovat tavallisesti hyvin informoituja ja osaavat auttaa itse itseään. Liian harvat yhteydenotot pääpaikalta. Tuntuu joskus aika yksinäiseltä tämä auttaminen. Toivoisin enemmän mahdollisuuksia koulutuksiin ja seminaareihin. Yritin päästä tänä vuonna Hampurissa pidettyyn senioriseminaariin, mutta en saanut edes junarahaa Hannoverista. Se teki kipeää! Terttu Schubert, Dresdenin seurakunta: 1. Dresdenin suomalainen seurakunta perustettiin vasta marraskuussa 2000, joten meillä ei ole vielä paljon kokemuksia naapuriaputyöstä. Olen seurakuntamme ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa naapuriaputyöntekijä. Alkuvuosina minulla oli jopa töitä, etupäässä käännöstöitä, virastoissa ja lääkärin vastaanotolla annoin tulkkausapua. Kuuden viime vuoden ajan onkin sitten ollut tosi hiljaista. 2. Teen naapuriaputyötä ennen kaikkea siksi, että olen mielelläni ihmisten kanssa, ja jos voin auttaa vielä omia maanmiehiäni täällä vieraalla maalla, niin mikä sen hienompaa. 3. Tässä työssä minua ilahduttaa ennen kaikkea se, että saan olla avuksi muille. 4. Tähän mennessä minulle ei ole tullut eteen oikeastaan minkäänlaisia ongelmia. Kai se johtuu siitä, ettei meillä ole ollut paljon avuntarvitsijoita. Leila Klawiter, Hampurin seurakunta (tukihenkilö uusmuuttajille): 1. Autan uusmuuttajia tarpeen mukaan, että heidän olisi helpompi aloittaa uudessa maassa (kuin esim. itselläni, kun tulin Saksaan). Konkreettisesti näkisin, että miksi en antaisi toisille tietoa, jota minulla on ja näen heidän tarvitsevan. 2. Teen vaan, koska haluan maanmiehiä auttaa, tarpeen mukaan. On hyvä kertoa uusille tulokkaille heidän velvollisuuksistaan ja oikeuksistaan uudessa asuinmaassa, ennenkuin he saattavat tehdä virheitä ja sitten todella tarvitsevat apua. 3. Kun autettava on tyytyväinen saadessaan apua. 4. Minun puoleltani, en varsinaisesti mitään. Paitsi, jos avun saaja alkaa kritisoida maan tapoja ja alkaa vertailla niitä Suomen oloihin jo heti tullessaan. Eikä tämäkään ole varsinaisesti ongelma, vaan se lyö jotenkin takaisin. Autettava haluaa ja ei halua... apua. Marja-Leena Müller, Münchenin seurakunta: 1. Saan paljon kyselyjä meilien sekä puhelimen välityksellä. Eli jaan tietoa asuinpaikkakuntani oloista, sosiaali- ja koulujärjestelmästä, asumisesta jne. Olen Münchenin seurakunnan naapuriapuryhmän koordinaattori ja kokouksiin kutsuja. Suunnittelemme ryhmässämme toimintaamme ja pohdimme ongelmia. Tällä hetkellä me yritämme ideoida paikkakuntamme suoma

6 NAAPURIAPU laisten vanhusten hoitomahdollisuuksia ja löytää erilaisia ratkaisuja hoitolaitosten suhteen. 2. Olen ammatiltani lastensairaanhoitaja, joka on kutsumusammatti. Autan mielelläni toisia ihmisiä. Me suomalaiset olemme niin pieni kansa, että tuntuu hyvältä pitää yhtä ja auttaa toinen toistaan ulkomaillakin. 3. Iloitsen saadessani palautetta siitä, että apu on tuottanut tulosta. Joskus voi olla kyse pikku asioistakin, mutta uudelle paikkakuntalaiselle ne silti ovat tärkeitä. 4. Ongelmina näen: Tulevaisuuden näkymät ikääntyvistä suomalaisista ja heidän (meidän) hoidon järjestäminen mahdollisimman hyvin ottaen huomioon myös kielikysymykset, kuten opitun kielen häviäminen vanhuuden dementian yhteydessä. Suomalaisen hoitohenkilökunnan hankkimisesta täkäläisiin vanhusten hoitolaitoksiin. Siinäpä meille haasteita tulevaisuudessa. Siis työtä riittää. Eila Tapanainen, Berliinin seurakunta: 1. Naapuriapu on ihan mitä vaan. Arkipäiväisistä vihjeistä, mistä löytyy halvimmat kahvikoneet, henkiseen hätään asti. Yritämme löytää asioihin vastausta tai annamme tiedot henkilöstä, joka mahdollisesti voi auttaa paremmin. Kuuntelemme. 2. Miksi teen, hyvä kysymys. En osaa vastata ilman, että se ei kuulostaisi pateettiselta. Eikö se ole ihan luonnollista, että joku sitä tekee? 3. Muistelen, että teen tätä työtä jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Tässä on ehtinyt tapahtua paljonkin asioita, jotka ovat tuottaneet iloa. Joku on saanut hyvän lääkärihoidon. Toinen taas on selvinnyt sairaalareissusta ja alkoholikierteestä. Jollekin on saatu Suomen-matka järjestetyksi. Tai on saanut olla pitelemässä kättä, kun suru on suurin. 4. Ongelmaksi koen sen, että nykyään vähemmän otetaan yhteyttä. Syytä en tiedä. Tarvetta on varmasti. Tämä työ on passiivista odottelua. Rauli Lundgren, Lyypekin seurakunta: Olen päätyössäni pankissa ja minulla on n. 400 suomalaista ja eestiläistä asiakasta. Olen auttanut heitä tietenkin työhöni kuuluvissa, mutta myös muissa asioissa. Naapuriapuni on auttamista ensi askelissa Saksassa, erilaisten asiapaperien kääntämistä suomeksi, tulkkausapua viranomaisten kanssa käydyissä neuvotteluissa, apua Saksaan ilmoittautumisessa, asunnon hankinnassa ja siihen liittyvässä paperisodassa, neuvotteluja ( tinkiminen ) saksalaisten autokauppiaitten kanssa, erilaisia vakuutusasioita ja niiden hoitamista, puhelinsopimusten hankintaa, ajan varaamista lääkärille/tulkkausta, lentolippujen tilaamista Suomeen, lomamatkojen varauksia ulkomaille. Naapuriapuun kuuluu paljon kuuntelemista. Usein minulle tulee soittoja illalla tai yöllä ja henkilö haluaa vain jutella jonkun kanssa. Soitan myös itse ihmisille kysyäkseni: Miten menee? Autan tarvittaessa vapaa-ajan ongelmien ratkaisemisessa (paikalliset tapahtumat yms.) Aloitin tätä Naapuriapua jo silloin, kun se ei vielä ollut Naapuriavun nimellä. Jotenkin olen niin kasvanut tähän toimeen, että se on minulle ihan normaalia. Jopa työnantajani on tietoinen siitä, että monet suomalaiset soittavat minulle töihin muissakin kuin pankkiasioissa, mutta hänellä ei ole mitään näitä puheluita vastaan, niin kauan kuin hoidan myös pankkityöni. Saan päivittäin varmaankin 5-10 puhelua, jotka koskevat Naapuriapua. Usein nämä asiat selviävät ihan lyhyessä ajassa, joskus voi asioiden selvitys viedä montakin päivää (jos kyseessä ovat saksalaiset viranomaiset!) Eniten Naapuriavussa minua ilahduttaa se, että voin auttaa. Itse en tätä Naapuriapua edes TYÖKSI katso, koska minulla ei ole mitään virallista työpaikkaa, työaikaa enkä saa tästä rahapalkkaa, eli tämä Naapuriapu ei minulle ole työtä! Ilman Naapuriapua olisi elämäni varmasti paljon tyhjempää enkä olisi tutustunut niin moneen mukavaan henkilöön näiden vuosien aikana. Olisi jäänyt monet ilot ja surut näiden henkilöiden kanssa kokematta! Vuorokaudessa on vain 24 tuntia ja niitä ei saa lisää. Puheluja apua tarvitsevilta tulee vuosi vuodelta yhä enemmän ja joskus ei aika riitä... Hely Kramer, Hannoverin seurakunta (Braunschweig): 1. Olen Braunschweigin ja Harzin alueen napuri. Minua pyydetään auttamaan lääkärikäynneillä tai kuljetuksissa. Usein kysellään myös nuorten opiskelumahdollisuuksista ja harjoittelupaikoista Suomessa - tai suomen kielen kesäkursseja loman aikana perheen jäsenille. Välitän Suomi-Seuran osoitteen ja kerron kirjastoista, joista voi saada ohjelmia ja tietopaketteja. Suomesta käsin minulta kysytään savirakennuskursseja, alpakan hoidosta, luontaistuotteista ja myös opiskelu- ja harjoittelupaikoista. 2. Tapahtumia on aika vähän. Muistan, kuinka outo otus olin täällä maaseudulla, kun ajelin VW-bussilla lasten kanssa metsään ja kaupunkiin leikkipaikoille. Siksi minusta on hauskaa tavata nuoria perheitä ja auttaa heitä. Nuoret tulevat tänne jo kaikenlaista tietoa saaneina ja heillä on työpaikat. Ehkä lastentarhan tai sopivan koulun löytäminen lapsille on avuksi. 3. Iloitsen, jos olen saanut hiukan ilon pilkettä autettavan silmiin ja voimme nauraa yhdessä ja olemme löytäneet eteenpäin vievän tien alkuun. On hauskaa tavata uusia, nuoria suomalaisia, jotka edustavat Suomea. 4. Suurin ongelma ovat vanhenevat naiset ja avioparit. Aviopuolisot tarvitsevat apua kotihoidossa. Usein vaimo on ollut kotiäiti ja työtä on vaikeaa löytää. Monasti ongelmana ovat taloudelliset kysymykset: Mistä saa avustusta vaikeassa sairaustapauksessa, kun sairaskassalta ei heti alusta asti saa korvausta? Mistä saa apua kulujen maksamiseen ennenkuin eläkekassa alkaa maksaa? Toivoisin, että olisi pika-apu -kassa rahaa tarvitseville, jos joutuu odottamaan eläkekassan tai sairaskassan maksuja kahdeksan viikkoa. Irja Six, Frankfurtin seurakunta: Miksi olen mukana naapuriaputyössä? Kysymykseen ei ole helppo vastata. Minusta tuntuu, että ainakin nuoret osaavat auttaa itse itseään. Internetistä löytyy kaikki tarvittavat tiedot. Lisäksi nuoret auttavat toinen toistaan, ainakin nämä nuoret, jotka lähtevät ulkomaille. Heillä on tietyt valmiudet olemassa. Avuttomuutta he tuskin tuntevat. Lisäksi useimmilla meistä on ystäväpiiri, joka tarpeen tullen pystyy auttamaan. Luku sinänsä ovat vanhenevat suomalaiset. On kokemusta ja tietoa, mutta sairauden tai vanhuuden myötä ei ehkä enää pystykään käyttämään näitä avuja hyväkseen. Melkein jokaisen kohdalla tulee varmasti eteen se ajankohta, että ei enää olekaan niin itsenäinen ja joutuu ottamaan apua vastaan. Useimmilla täällä asuvilla suomalaisilla on lapsia, jotka ainakin jossain määrin pitävät huolta vanhemmistaan. Mutta on myös perheitä, joissa asia ei ole näin. Lapset saat

7 Olipas mukavia ja tuttuja virsiä tavat asua kaukana, jopa ulkomailla, jolloin vanhenevista vanhemmista huolehtiminen voi jäädä vähäiseksi. Toinen varmasti apua tarvitseva ryhmä ovat suomalaiset, jotka eivät ole olleet aviossa tai ovat eronneet ja ovat lapsettomia. Minusta on tärkeää, että juuri tästä ryhmästä, jolta perheen tuki puuttuu, pidetään huolta ja että suomalaisessa seurakunnassa on tietoa näistä ihmisistä ja tietty huolenpito on seurakunnassa järjestetty. Olisi hyvä, jos joku seurakunnan puolesta voisi käydä heitä tapaamassa, mikäli tätä toivotaan. Varsin tärkeää on pitää heistä huolta silloin, kun he joutuvat siirtymään hoitokoteihin. Tärkeää on, että hoitokodeissa tiedetään, että on olemassa suomalainen seurakunta, joka välittää näistä vanhuksista ja valvoo myös heidän etujaan tarpeen vaatiessa. Myös ohjelman järjestäminen seurakunnassa vanheneville suomalaisille tuntuu olevan tärkeää. Meillä Frankfurtissa Asta Fleglerin vetämä 50-plus-ryhmä on menestys. Nämä tapaamiset ovat joko teemallisia tai vapaamuotoisia. Ajatusten vaihtaminen ja kertominen omasta elämäntilanteesta omalla äidinkielellä ovat tärkeitä. Ohjelmaa voisi tietenkin laajentaa, vaikeutena saattavat kuitenkin olla pitkät matkat seurakuntaan. Vanhenevaa ihmistä ei saa unohtaa; hänellä on usein monenlaisia taitoja ja tietoja, joita suomalainen seurakuntakin voi positiivisessa mielessä hyödyntää, myöskin yhteistyössä nuorempien sukupolvien kanssa. Mielestäni suomalaisten seurakuntien naapuriavun tärkein tulevaisuuden tehtävä on juuri ikääntyvistä suomalaisista huolehtiminen. Mitä minuun itseeni tulee, olen vielä ansiotyössä, työpäivät saattavat venyä pitkiksi, joten minulle ei juurikaan jää aikaa eikä energiaa panostaa seurakunnan työhön tai naapuriapuun. Ajattelen kuitenkin, että jos terveyttä riittää, niin muutaman vuoden kuluttua, kun työsarkani alkaa olla lopullaan, voin keskittyä enemmän naapuriapuun ja tässä juuri meidän ikääntyvien suomalaisten tilanteeseen. Mieltäni on jo pitkään vaivannut eräs ongelma. Miten valita tuttuja virsiä jumalanpalvelukseen? Ajoittain on toki hyvä opetella joitain uusia ja tuntemattomia virsiä, onhan katekeesi eli kristillinen opetus yksi seurakunnan tehtävistä. Enemmän pitää kuitenkin laulaa tuttuja ja turvallisia, iloa ja tunnelmaa tuovia virsiä. Mutta me emme osaa välttämättä valita kuin omasta mielestämme tuttuja virsiä. Kuvailenpa hieman jumalanpalveluksen virsien valintaa. Jokaisella jumalanpalveluksessa laulettavalla virrellä on oma paikkansa ja tehtävänsä, mikä pitää ottaa huomioon. On johdattelevaa alkuvirttä, mahtipontista kiitosvirttä, sunnuntain aiheeseen liittyvää päivän virttä ja montaa muuta. Otan esimerkiksi vaikkapa päivän virren adventtina, juuri ennen joulua. Monissa seurakunnissa vietetään silloin jo varsin jouluisia jumalanpalveluksia. Pohdin, miten kuitenkin saisi mukaan adventtiajan odotuksentäyteistä tunnelmaa, jonkun muistuman kotoa Suomesta. Päätän ottaa päivän virreksi jonkin tutun adventtivirren. Laitan silmäni kiinni. Näen itseni istumassa pikkupoikana kirkon penkissä. Avaja porttis, ovesi, kaikuu korvissani. Aivan, tämä on tuttu. Selaan vielä virsikirjan adventtivirret läpi, vain huomatakseni, että valinta on varsin selvä. Mutta oliko virsi tuttu? Ei varmastikaan kaikille. Mutta mikä olisi ollut parempi valinta? En suoraan sanoen tiedä. Virren tuttuus riippuu liian monista tekijöistä - mitä virsiä laulettiin kotona, mistä päin Suomea tulee, vaikuttaako kotiseudulla jokin herätysliike, kuinka usein käy kirkossa - vain muutamia mainitakseni. Tarvitsemme siis eittämättä apuanne ja neuvojanne. Mikä virsi tai hengellinen laulu on sinulle tuttu? Minkä virren tai hengellisen laulun haluaisit laulaa suomalaisessa jumalanpalveluksessa? Näitä pohditaan Kahvila Renkaaseen ( de) avatussa keskustelussa. Ajatuksia aiheesta voi toki esittää muutenkin, vaikka postikortin oman alueen papille lähettäen tai keskustelussa kirkkokahvilla jumalanpalveluksen jälkeen. Jospa voisimme sitten edes joskus yhdessä laulettuamme huokaista: Olipas mukavia ja tuttuja virsiä. Miika Rosendahl NAAPURIAVUN YHTEYSHENKILÖIDEN NEUVOTTELUPÄIVÄT HANNOVERISSA Erityisluennoitsijana Prof. Dr. Dr. Klaus Dörner (Saksan psykiatrialiikkeen isä ) Ilmoittautumiset mennessä SKTK:n toimistosta saatavalla lomakkeella, info@zfka.de, puh Tarkempia tietoja pastori Kai Henttoselta, Kai.Henttonen@arcor.de, matkapuh , puh kuva: Ritva Prinz

8 VV Virtaa välillämme! VV eine spannende Beziehung! Vanhemmuus aikamme haasteena Tässä juttusarjassa esitellään Virtaa välillämme -kurssin eri teemat. Kuudentena teemana on vanhemmuus. Ihmisen osaamisella, oppimisella, sietämisellä, motivaatiolla, jaksamisella on rajansa. Monenlaiset odotukset ulkonäköön, tehtäviin työssä, harrastuksiin, aineelliseen ympäristöön synnyttävät paineita aikuisten ylisuoriutumiseen ja ylireippauteen. On syntynyt ihanne itseriittoisesta, loputtomiin jaksavasta ihmiskoneesta, joka ei tarvitse muita. Ihmisyyteen liittyvää rajallisuuden tosiasiaa, epätäydellisyyttä, nimitetään valitettavasti heikkoudeksi. Ihmisen riippumattomuus ja itseriittoisuus eivät ole totta. Tosiasiassa me tarvitsemme toisia ihmisiä voidaksemme hyvin. Se on eri asia kuin elää toisen kautta ja toisen varassa. Terve itsenäisyys rakentuu oman tarvitsevuuden ja epätäydellisyyden kohtaamisen kautta. Siihen rakentumiseen tarvitaan toisia ihmisiä, eikä vain lapsena, vaan myös aikuisena. Lapset tarvitsevat turvallisia kokemuksia epäonnistumisista, taitojen opetteluun liittyvästä vaivannäöstä, velvollisuuksista ja näiden tilanteiden synnyttämien tunteiden sietämisestä. On vaarallista, jos vanhemmat säästävät rakkauden nimessä lapsiaan ja ennen kaikkea itseään pettymysten, kiukun ja turhaumien käsittelyn tuomalta henkiseltä ponnistelulta. Vanhempien on tärkeää puhua ja käsitellä myös oman perheen ihmissuhteisiin liittyviä asioita toisten aikuisten, puolison ja ystävien, kanssa. Epätäydellisyyteen liittyy olennaisena osana tietoisuus huonojen ja hyvien, oikeiden ja väärien valintojen mahdollisuuksista. Vanhemmuudessa tämäkin haaste tuntuu erityisen vastuulliselta. Lapset usein näyttävät aikuisille, millaisia hirviöitä vanhempien sisällä asuu. Jokainen vanhempi löytää itsensä ainakin joskus toimimasta tavalla, jota häpeää ja kauhistuu. Minkä mallin annan lapsille esim. vihan tunnekuohuissa toimimisessa? Nalkutanko, piikit- telenkö, painostanko, päästelenkö suustani solvauksia vai menenkö mykäksi ja kiellän kiukuspäissäni läheisiltä itseni päiviksi ja viikoiksi? Paini omien opittujen huonojen mallien muuttamiseksi ei ole helppoa. Jot- ta kykenee auttamaan lasta elämää rakentavien ja tuhoavien valintojen matkalla, vanhempi tarvitsee realistisen suhteen itsessä olevaan pimeään puoleen. Erityisesti pienten lasten vanhempien kokemukset parisuhteesta värittyvät helposti myös vanhemmuuden kautta. Virtaa välillämme -kursseilla voidaankin käsitellä varsinaisten viiden teeman lisäksi erikseen vanhemmuutta. Vanhemmuus-kokoontumiskerran aikana pohditaan mm: Miten yhdistämme työn ja perheelämän? Millainen isä ja äiti olemme? Millaisia odotuksia ympäröivä yhteiskunta ja oma kotitausta asettavat vanhempana olemiseen? Miten vastaan näihin odotuksiin? Marita Toivonen osallistui syksyllä 2007 vanhemmuutta käsittelevälle Virtaa välillämme -kurssille. Maritan mukaan parasta kurssilla oli vertaistuki samassa elämäntilanteessa olevien parien kanssa. Omien kokemusten jakaminen ja muiden kuuntelu antoivat voimia arkeen ja parisuhteeseen. Muistin taas, että en ole yksin ajatusteni ja väsymisenikään kanssa, Marita toteaa. Käytännön vinkkinä parempaan jaksamiseen Marita kertoo keksineensä kurssilla arkisen ja toimivan tavan: Pitää mennä aikaisemmin nukkumaan. Silloin jaksaa paremmin sekä vaimona että äitinä. Kaiken kaikkiaan kurssi muistutti meitä mieheni kanssa siitä, että olemme samalla puolella ja samassa veneessä vanhempina ja kumppaneina, Marita summaa kurssin antia. Virtaa välillämme -toiminnan tavoitteena onkin auttaa osallistujia sisäistämään parisuhde ja vanhemmuus yhteiseksi yritykseksi, joihin kannattaa panostaa. Minna Tuominen Virtaa välillämme -projektisihteeri Kirkkohallitus, Perheasiat P.S. Teksti perustuu Virtaa välillämme -työkirjan tekstiin. Eltern zu sein fordert uns heraus Ob Aussehen, Arbeitsleistung, Hobbys oder materielle Dinge - von uns wird viel erwartet. Das Ideal gleicht einer unermüdlichen Menschenmaschine, die keine anderen Menschen braucht. In Wirklichkeit aber brauchen wir andere Menschen, damit es uns gut geht. Eine gesunde Eigenständigkeit entsteht durch die Auseinandersetzung mit der eigenen Unzulänglichkeit und Bedürftigkeit. Kinder brauchen behutsam gemachte Erfahrungen, wie es sich anfühlt, wenn etwas nicht gelingt, dass es Arbeit ist, Neues zu lernen oder wie man Verantwortung übernimmt. Es ist gefährlich, wenn die Eltern dem Kind und sich selbst die Auseinandersetzung mit Gefühlen wie Enttäuschung, Ärger und Frustration ersparen wollen. Wichtig ist es, dass die Eltern die Möglichkeit haben, sich mit anderen Erwachsenen über die Beziehungen in der Familie zu reden. Weil wir nicht perfekt sind, können wir richtig oder falsch wählen, gute oder schlechte Entscheidungen treffen eine besonders große Herausforderung gerade für Eltern. Durch unsere Kinder entdecken wir, dass wir Verhaltensweisen an den Tag legen, die uns selbst erschrecken. Um dem Kind auf dem Weg zu guten Entscheidungen helfen zu können, ist es wichtig, dass die Eltern ein realistisches Verhältnis zu ihrer eigenen dunklen Seite haben. Die Unterstützung durch andere, die in der gleichen Situation sind, war bedeutend für Marita Toivonen, die an einem VV-Kurs über Elternschaft im Herbst 2007 teilgenommen hat. Manchmal sind die einfachsten Tipps die besten, berichtet sie. Ich habe entdeckt, dass es hilft, früh ins Bett zu gehen, um genug Kraft für den neuen Tag zu haben. Deutsche Zusammenfassung: Ritva Prinz Turun tuomiokirkko

9 Työn konkareita Panssariniityn taustaa Pastori Heikki Palmu oli Etelä-Saksan suomalaispappina vuosina Nyt hän toimii työnohjaajana ja työyhteisökouluttajana Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä. Pyynnöstämme kirjailija-pastori muisteli vanhoja. Millainen perhe sinulla on? Vaimoni Kristiina on fysioterapeutti ja oli osaaikatyössä myös Münchenissä. Lapset ovat aikuisia: Antilla on jo kaksi lasta, eli olen ollut ukko jo kymmenen vuotta. Hän toimii Jussi-työssä ja on sairaanhoitaja ja perheterapeutti. Sakari jatkaa pitempään töissä oltuaan opintojaan tullakseen valmiiksi. Ja Saksassa mukanamme ollut Kirsi valmistui toukokuussa fyysikoksi, hän aikoo erikoistua sairaala-fyysikoksi. Miksi aikoinaan lähdit Saksaan? Se oli alunperin nuoruuden haave. Olin koulupoikana kesällä 1965 ja -66 Saksassa töissä ja kieltä oppimassa. Halusin nähdä Saksaa sisältäpäin, oppia kieltä ja kulttuuria. Siksi tartuin innokkaasti tilaisuuteen. Mikä oli paras kokemuksesi Saksan-vuosina? Mikä vaikein? - Luulin osaavani saksaa ja niin sanottiinkin. Perillä oli tosi rankka kokemus tajuta, ettei kielitaito riittänytkään puheiden pitämiseen ja kirjeitten kirjoittamiseen. Olin ollut kielen vahva ammattilainen ja äkkiä putosinkin kielivammaiseksi. Lisäksi olin seurakunnissa ainoa palkattu, ahkerien ja taitavien ehrenamtlich-naisten joukossa. En osannut sanoa tuota pientä sanaa ei, ja niin lopulta uuvuin työn alle. Se oli hyvin raskas kokemus - ja hyvin hyödyllinen. - Etelä-Saksan seurakuntien paimenena oli paljon hyviä ja jopa riemullisia hetkiä. Suomessa harvoin näkee sellaista yhteistyötä ja vastuunkantamista. Pienillä resursseilla saatiin paljon aikaan, myös pienissä ryhmissä, seurakuntapiireissä esimerkiksi Bodenseellä ja Allgäussa. Toiminta oli usein syntynyt jumalanpalvelusyhteisöksi johonkin DFG:n alueyhdistykseen. - Kaikkein hauskinta vapaa-aikana oli vaeltaminen ja vuorikävelyt. Sitä usein kaipaa ja tietysti ihmisiä, joiden kanssa sai ystävystyä. Kerro joku hauska tapaus Saksan-vuosiltasi! - Tulosaarnani pidin Dankeskirkossa, Münchenissä saksaksi. Olin ollut vasta puolitoista kuukautta kaupungissa. Tämä piti sanoa saksan verbillä aufhalten. Sitten en sanonutkaan aufgehalten, vaan ausgehalten - ja ihmiset alkoivat nauraa! Miten arvioit Saksan suomalaisen kirkollisen työn kehitystä viime vuosina? Kaukaa eli Suomesta katsoen työ on koko ajan mennyt eteenpäin, tullut entistä monipuolisemmaksi. Haasteena taitaa olla niinkuin ennenkin pula tekijöistä ja rahasta. Suomen saksalaisen seurakunnan resurssit ovat täysin toista luokkaa. Siitä voisi ehkä joskus kirkkojen välillä keskustella. Iso haaste taitaa olla myös seurakuntaaktiivien joukon ikääntyminen. Kun kaikkea ei voi saada, pitää ehkä entistä enemmän miettiä, mihin voimat riittävät. Miten luonnehtisit tyypillistä saksansuomalaista? - Naapuriaputyössä huomasin, ettei sitä tyypillistä saksansuomalaista olekaan. On vain erilaisia, persoonallisia ihmisiä. Jos jotakin pitäisi sanoa, niin tämän tapaisia ominaisuuksia: aktiivinen, määrätietoinen, pärjäävä. Minkälaista oli palata Suomeen? - Vaikka olin siitä lukenut, vähän yllätys oli, ettei seitsemän vuoden jälkeen ollut helppo palata. Suomessa ja Saksassa on paljon samaa, mutta kuitenkin myös paljon eroa. Miten aika ulkomailla muutti sinua? - Kyllä se varmaan muutti, paljonkin, eikä vain pinnalta, vaan syvemmältä. Miten? Sitä on vaikea itse arvioida. Olen onnellinen noista vuosista. Kokemus oli paljon rankempi, kuin ennalta ajattelin. Siinä oli sekä murhetta että iloa, molempia, mutta päällimmäiseksi tunteeksi on jäänyt kiitollinen mieli noista vuosista. Kiitos, Heikki, ajatuksistasi! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! Moni müncheniläinen tietää Panssariniityn. Se on iso, entinen armeijan harjoituskenttä Münchenin pohjoisrajoilla, parin korttelin päässä suomalaisen papin asunnosta. Kirkkaalla ilmalla niityltä näkee Alpit. Panssareita siellä ei ollut, kesällä kyllä isoja lammaslaumoja. Ja viime vuosina on niityn eteläiseen osaan alkanut nousta kerrostaloja. Panssariniitty on symbolinen nimi kirjalleni, jota olen tehnyt pitkään kuin Iisakin kirkkoa, lähes viisi vuotta. Esikoiskirjastani Harmaa päiväkirja Kuvia Suomen puolustuslaitoksesta sain vuonna 1970 Eino Leinon palkinnon. Tämän 11. kirjani alaotsikoksi olen laittanut Ulkosuomalaisen päiväkirja. Kerron jotakin kirjan taustasta: Kaikki lähti liikkeelle Lahden kirjailijakokouksesta kesällä Keskustelin silloisen WSOY:n kirjallisen johtajan Touko Siltalan kanssa Mukkulan verannalla. Ehdotin, että kirjoittaisin seitsemästä vuodestani Saksanmaalla, ja Touko osoitti jonkinlaista kiinnostusta. Ulkosuomalaisista on kirjoitettu vähän. Todella vähän siihen nähden, että ulkomaille lähtö on tänä päivänä iso trendi Suomessa. Kirjoitustyöhön pääsin vasta kesällä 2003, jolloin kirjoitin kuukauden Sveitsissä, Aaraussa. Materiaalista ei ollut pulaa. Paperia oli mappikaupalla, lisäksi pää täynnä ajatuksia. Ensimmäinen versio lähenteli viittäsataa A4-liuskaa ja Toukon arvio olikin, että teksti on aivan liian pitkä. Kirjoitin sen uudestaan, karsin puolet pois. Turhauttavaa oli, kun Touko Siltala sen jälkeen epäili, kiinnostaisiko tarina suurta yleisöä. Ateljee-kriitikkoina minulla oli kaksi ystävää, Leena Schön Münchenistä ja Aulikki Mäkinen Kuopiosta. Molemmilta sain arvokkaita neuvoja. Leena oli sitä mieltä, että minun olisi kannattanut kirjoittaa teksti romaanimuodossa. Jälkikäteen ajatellen se olisi ollut todella houkutteleva ratkaisu. Pirkko Saisio sanoo kirjoittavansa fiktiota omasta elämästään. Se olisi vapauttanut monesta pulmasta! Hämmästykseksi myös itselleni löytyi kolmannen käsikirjoitusversion kustantajaksi Suomen Lähetysseura. Kustannusjohtaja Minna Saarelma sanoi, että he ovat kiinnostuneita suomalaisista maailmalla ja eri kulttuurien kohtaamisesta. Ja mitä syys-lokakuussa ilmestyvä kirja pitää sisällään? Osaksi se on hyvin henkilökohtainen tarina papin elämästä ja työstä. Onnistumisesta ja epäonnistumisesta, uupumisesta ja siitä nousemisesta. Samalla teksti vilisee ihmisiä ja on kertomus suomalaisyhteisöistä, seurakunnista ja siirtokunnista. Sisään rakennettuna se antaa kuvan Naapuriavun alkuajoista. Vaikka tarina on joltakin osalta tumman sävyinen ja suorastaan synkkä - ihme kyllä, se sisältää myös huumoria ja hauskoja sattumuksia. Tietenkin olen jäävi arvioimaan lopputulosta sen jätän Teille! Turussa, kesäkuussa 2008 Heikki Palmu pastori, kirjailija, työnohjaaja Heikki Palmu, Panssariniitty Ilmestyy lokakuussa 2008 sid., n. 350 sivua, hinta EUR 32,- ISBN

10 leikattua Suomen lehdistä Kirkon tutkimuskeskus kartoitti Suomen uskonnolliset yhteisöt Lämmin kiitos kaikille läksiäisjuhlissani Suomi-Kodilla osakseni tulleista kukista, lahjoista, korteista ja puheista. Vielen Dank für die lieben Worte, für die Blumen und Geschenke anlässlich meines Abschiedfestes am in Suomi-Koti. Renkaan tilausmaksu 2009 mikäli et ole suomalaisen seurakunnan jäsen, mutta luet edelleen mielelläsi Rengasta, niin maksa vuoden 2009 tilausmaksu 25,- tilille: Zentrum der finnischen kirchlichen Arbeit e.v., Evangelische Kreditgenossenschaft, Konto , BLZ merkinnällä Rengastilaus 2009 marraskuun 30. päivään mennessä. Suomalaisten seurakuntien jäsenille lehti on ilmainen. Rengas-Abonnement 2009 Maija-Liisa Zawallich Falls Sie nicht Mitglied in einer finnischen Gemeinde sind, aber trotzdem weiterhin gerne Rengas lesen möchten, zahlen Sie bitte 25,- für Ihr Abonnement bis zum 30. November auf das oben genannte Konto (Verwendungszweck Rengas-Abo 2009). An alle Gemeindemitglieder wird Rengas automatisch und kostenlos zugesandt. Naisten seminaari Münster - vielä mahdollista ilmoittautua info@zfka.de Uskonnollisten ja uskonnollistaustaisten yhteisöjen määrä on lisääntynyt Suomessa nopeasti, vaikka jäsenyysluvuilla mitaten viime vuoden lopulla evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 81,7 prosenttia ja rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin noin suomalaista eli 1,3 % väestöstä. Jäsenyysluvut kätkevät kuitenkin lisääntyvän hengellisen moninaisuuden, vaikka muita merkkejä uskonnollisen aktiivisuuden lisääntymisestä ei ole, arvioi tutkija FT Kimmo Ketola. Hän tiivistää uskonnon mukautumisen modernisaation haasteisiin kahteen havaintoon: Monista eri uskontoperinteistä on noussut esiin menestyviä liikkeitä, joissa näkyy voimakas pyrkimys uskonnolliseen demokratisoitumiseen ja yksilön voimaannuttamiseen. Samoin eri uskontoperinteissä on syntynyt liikkeitä, joissa korostetaan rituaalien välineellistä tulkintaa symbolisen sijaan. Voidaan esimerkiksi pohtia, mitä voin muuttaa maailmassa tai itsessäni osallistumalla johonkin rituaaliin. Uskontodialogiin liittyvää toimintaa oli vuonna 2007 joka kymmenennessä seurakunnassa. Seurakunnista 13 prosenttia on järjestänyt monikulttuurisuuteen liittyvää koulutusta. Kirkon maahanmuuttajatyössä on kehitetty monikulttuurista perhe- ja avioparityötä. Kirkon sairaalasielunhoidon keskuksen tiivistelmä, Vakaumuksen kunnioittaminen - eri uskontojen käytännöistä kuolevan hoidossa, on levinnyt laajasti, arvioi Espoon piispa Mikko Heikka. (Kirkon tiedotuskeskus ) Riittääkö armoa kaikille, jos kirkko käy ihmisten pariin? Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei vuosien mittaan ole pahemmin asettunut poikkiteloin valtiovallan tai yleensä julkisen vallan kanssa. Jonkinlaista muutosta saattaa enteillä se, että aivan viime aikoina kirkko on ottanut varsin selkeästi kantaa ja jopa toiminut. Eräät seurakunnat ovat suojelleet pakolaisia, jotka viranomaiset haluaisivat heittää pois maasta. Enossa seurakunta on asettunut tukemaan kansanliikettä, joka vastustaa uraanikaivoksen mahdollista sijoittumista paikkakunnalle. Jos seurakunta haluaa elää mukana paikkakunnan suruissa ja iloissa, tällaisessa suuressa kysymyksessä sen esiintulo on aivan oikein. Nykyaikana on erittäin tärkeätä, että kirkko on mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tällöin pitää kuitenkin muistaa, että useimmiten asiasta kuin asiasta on vähintään kaksi mielipidettä. Samasta kirkonpenkistä on aina löydyttävä sijaa kumpaakin mieltä oleville. (Karjalainen / Pekka Sitari ) Kämpästä koti siunaamalla Siunaus tekee kämpästä kodin. Näin ajatellaan luterilaisessa kirkossa, joka on ryhtynyt markkinoimaan kodin siunausta. Se on vanha kirkollinen tapa, joka on jäänyt muiden kirkollisten toimitusten varjoon. Nyt se on hiljalleen yleistymässä muun muassa Oulun läänin eteläosan seurakunnissa. Mikään samppanjakekkeri kodin siunauksen ei Helsingin seurakuntayhtymän oppilaitospastori Jussi Murtovuoren mukaan tarvitse olla. Siunausta tarvitaan nimenomaan arjen keskellä. Siksi sen voi toimittaa aivan hyvin vaikka arki-iltapäivänä. Tilaisuus voidaan rakentaa juuri oman kodin näköiseksi. (Kaleva ) Kirkon tiedotuskeskuksen uutisista poimi Ritva Prinz

11 Es heisst die leere Hand und nicht der leere Kopf! Im Jahr 1985 entdeckte ich für mich die Kampfkunst Karate. Schnell konnte ich mich als 16- jährige mit jugendlichem Enthusiasmus für Karate begeistern und war dankbar für eine Freizeitbeschäftigung in einem geselligen Verein, die mich so richtig auspowerte. Karate oder Karate-do, was direkt übersetzt leere Hand bzw. der Weg der leeren Hand bedeutet, ist eine grundsätzlich waffenlose Kampfkunst. Man lernt Abwehr- und Angriffsmethoden und stärkt den Körper durch ausgiebiges Training mit vielen Gymnastik- und Krafttraining-Elementen. Karate dient jedoch auch der Charakterbildung: Die Karate-Philosophie lehrt Respekt, Disziplin und Verständnis. Irgendwann auf dem Weg zum schwarzen Gürtel wurde dann auch für mich Karate zu einem wichtigen Lebensinhalt, den ich mir heute gar nicht mehr wegdenken kann. Und dann lernte ich Risto Kiiskilä kennen! Der finnische Karate-Professor Risto Kiiskilä in Frankfurt/Main Ich hatte gerade eine Babypause hinter mir, als ich im Jahr 2002 einen Karatelehrgang in meiner Heimatstadt Münster/ Westfalen besuchte. Der Name des Trainers war mir bekannt, schließlich war Risto damals schon einer der wichtigsten Karate-Trainer Deutschlands. Trainiert hatte ich bei ihm allerdings bislang noch nicht. Schön, Wer aufhört besser zu werden, hat aufgehört, gut zu sein, ist ein Motto des finnischen Karate-Professors Risto Kiiskilä. dass sich auch noch ältere Herrschaften hier hertrauen, dachte ich beim Blick in die Teilnehmerrunde. Denn einer der Karateka war sichtlich angegraut, mit Schnäuzer und bestimmt über 50 Jahre alt. Ich staunte nicht schlecht, als dieser Herr sich dann vor dem Training nicht bei uns einreihte, sondern für die Kurz-Meditation uns gegenüber abkniete: Es war Risto Kiiskilä! Dass ein fortgeschrittenes Alter keinen Verlust von Ausstrahlung, Kampfgeist oder Fitness bedeuten muss, merkte ich sehr schnell! Der Lehrgang bestand aus drei Trainingseinheiten à 90 Minuten und fast die ganze Zeit hatte ich lauter Fragezeichen im Kopf: Was will mir dieser Trainer sagen? Ich war recht frustriert immerhin war ich als Trägerin des braunen Gürtels keine Anfängerin mehr. Zehn Minuten vor Schluss des Lehrgangs purzelten dann die Erkenntnis-Münzen bei mir und es stellte sich ein großes AHA-Erlebnis ein! Seitdem versuche ich, möglichst oft bei Risto zu trainieren. Sei es hier in Münster, in Berlin, in Ristos eigenem Verein in Frankfurt oder bei seinen Lehrgängen in Finnland. Risto lehrt traditionelles Shotokan-Karate, er hat jedoch seine eigene Herangehensweise. Wer dieses System einmal entschlüsselt hat, der kann fast alle Techniken und Bewegungen für sich selbst daraus ableiten. Das System ist einfach, die Entwicklung war es nicht, sagt er. Das glaube ich gerne. Denn die Logik, die dahinter steckt, beruht nicht nur auf dem Ableiten von Theorien aus bekannten Lehrbüchern. Es ist vielmehr eine Art System-Baukasten, mit dem man selbst sein eigenes Karate konstruieren kann. Und Professor Risto ist der Karate- Ingenieur. Alles ist auf wissenschaftlichem Niveau durchdacht. Das heißt die leere Hand und nicht der leere Kopf! rief Risto dann auch einmal im Training, als wir eine Übung so gar nicht verstehen wollten. Zudem werden alle Techniken und Theorien auch von Risto persönlich qualitätsgesichert am eigenen Sandsack im Karate-Dojo. Denn: Im Sandsack liegt die Wahrheit. Funktioniert hier die Technik mit der richtigen Kraftübertragung und allen anderen wichtigen Einzelheiten, so ist sie auch im Freikampf effektiv. Wer also Karate nur als Ausgleichssport betreibt, ist bei Risto falsch. Bei Risto wird trainiert, worauf es ankommt nicht mehr, aber auch nicht weniger. Karate ist hier nicht nur für den Körper anstrengend, sondern erfordert auch echtes Mitdenken. Eine japanische Kampfkunst in Deutschland mit einem finnischen Trainer Risto zeigt, dass sich dies durchaus verbinden lässt. So hat er unter anderem auch eine eigene Kata entwickelt, eine Art Form oder Kampfkunst-Choreografie. Er nannte sie Hokkyokuo. Das ist japanisch und bedeutet Polarlicht! Risto wurde am im südfinnischen Lahti geboren. Er begann sein Karatetraining 1970 während seines Studiums in Frankfurt/M. Sein erster Trainer, Shinzuke Takano, war ein Perfektionist und selten mit seinen Schülern zufrieden. Die Grundlagen wurden monatelang geschliffen wurde Risto vom Karate-Bundestrainer Shihan Ochi in den Nationalkader berufen und krönte seine siebenjährige Wettkampfkarriere mit dem Vize-Weltmeistertitel (Tokio 1977). In den Jahren 1977 bis 79 war er Deutscher Meister. Schließlich machte Risto Karate zu seinem Beruf. Trainingsaufenthalte in Japan und in Südafrika und der Austausch mit weltbesten Karatekas ergänzten seine Ansichten über Karate und bestimmten seinen zukünftigen Weg. Er war tätig als Landestrainer in West-Berlin, Technischer Berater für Karate in der damaligen DDR, Honorar- und Jugendtrainer im Deutschen Karate Verband und Trainer des Stützpunktes Ost. Heute ist er als Verbandstrainer und Instructor des Deutsch-Japanischen-Karatebundes (JKA) unter Bundestrainer Shihan Hideo Ochi tätig. Er ist ständig bundesweit als Trainer unterwegs, aber auch in Estland und natürlich in Finnland. Weitere Informationen über Trainingsmöglichkeiten in seiner Karateschule Dojo Ippon Frankfurt/Main (Alt Nied 6, Frankfurt/M.) gibt s unter Andrea Haeusler, Münster

12 Stereotyypit saksalaisessa todellisuudessamme kuva: mm kuva: Ritva Prinz Meillä jokaisella on jonkinlainen mielikuva muista maista ja kansallisuuksista: italialaiset ovat äänekkäitä, amerikkalaiset ovat välittömiä, suomalaisiin on vaikea tutustua, englantilaisilla on hyvä huumorintaju, venäläiset ovat melankolisia ja niin edelleen. Tällaisia kaavamaisia käsityksiä muista ihmisistä ja ihmisryhmistä kutsutaan stereotyypeiksi. Entä mitä stereotyyppisiä mielikuvia saksalaisuudesta on? Olen kuullut väitettävän, että saksalaiset ovat säästäväisiä, tosikkoja ja säntillisiä. Näinköhän on? Heti muutettuani Saksaan huomioni kiinnittyi siihen, että Karlsruhen katukuvasta puuttuvat kokonaan suomalaiseen kaupunkimaisemaan olennaisesti kuuluvat muovikassit. Sitävastoin jokaisella, ikään, rotuun tai sukupuoleen katsomatta, on kädessään usein jo parhaat päivänsä nähnyt kangaspussi. Kun olin ensimmäisiä kertoja ostoksilla ja tempaisin suomalaiseen tuhlailevaan tapaani ostoshihnalle pari muovikassia, seurassani ollut saksalainen ystävätär raastoi ne kauhuissaan käsistäni ja kaivoi repustaan pari monessa käytössä kulunutta ryppyistä kangaspussia, joihin ostokset sitten kiltisti pakkasin. Opin, ettei kukaan saksalainen tuhlaa rahojaan kalliisiin ja luontoa saastuttaviin muovikasseihin. Nyt omankin reppuni vakiovarusteisiin kuuluu pari kangaskassia. Mielestäni tällainen säästäväisyys, ekokäyttäytyminen, kelpaa ihan vientituotteeksi asti. Olen jo opettanut tämän hyvän tavan 80-vuotiaalle äidillenikin. Tiedän erään perheen, joka seuraa tarkasti eri puhelinoperaattoreiden tarjouksia ja vaihtaa aina halvimman tarjouksen niin vaatiessa perheen kaikki puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet. Uudet yhteystiedot on sitten tietysti ilmoitettava suvulle ja tuttavapiirille. Tämä on näkemykseni mukaan aika pitkälle menevää säästäväisyyttä. Itse en välittäisi moiseen ryhtyä. Säästäväisyyden äärimuoto on omaa ja muiden elämää rajoittava itaruus - tästä minulla onneksi ei ole kokemuksia. Saksalaisetko tosikkoja? Kyllä saksalaisilla on huumorintajua, siitä vain puuttuu esimerkiksi englantilaiselle ja suomalaiselle huumorille tyypillinen absurdius ja ironia. Saksalainen ei hevin näe (vakavia) arkipäivän tilanteita koomisessa valossa eikä koskaan naura itselleen. Paitsi Roman Schatz, mutta hän onkin puolisuomalainen. Suomalaiselle kanssakäymiselle luonteenomainen herjanheitto ei myöskään kuulu saksalaiseen seurustelukulttuuriin. Tästä olen saanut opetuksen. Älykäs, ystävällinen ja huumorintajuinen kälyni kertoi innostuneesti uudesta työstään, joka on kiinnostavana ja haasteellisena oikea unelmatyö, mutta vaatii pitkiä päiviä ja välillä viikonloppujakin poissa kotoa. Koska tiesin, että aviomies on perheelleen omistautunut hyvä puoliso ja isä, erehdyin tähän pilailumielessä heittämään, että mitäs jos miehesi ottaakin uuden naisen, kun olet aina töissä. Sen sijaan, että olisi nauranut, käly otti sanomani tosissaan. Ja minun piti kiireesti korjata, että kyseessä oli vain vitsi. Enpä ole tämän koommin viljellyt hirtehishuumoria muuten kuin tarkoin valikoidussa seurassa. Entä täsmällisyys? Kaikki julkiset tilaisuudet alkavat yleensä määräaikaan, mutta kaukoliikenteen junat ovat kutakuinkin säännöllisesti myöhässä. Remonttimiehillä ja tavarantoimittajilla saattaa myös olla varsin suurpiirteinen aikakäsitys. Kutsuille tullaan yleensä ajoissa. Saavuin kerran syntymäpäiville kymmenen minuuttia myöhässä ja pelkäsin tulevani liian aikaisin. Ellei olisi satanut kaatamalla, olisin vielä kiertänyt korttelin pari kertaa ympäri. Onneksi en ryhtynyt vilustumisriskin uhalla tähän vaivaan, sillä saapuessani huomasinkin olevani viimeisenä juhlapaikalla. Englannissa ja Ranskassa moinen täsmällisyys olisi katastrofi. Kirjailija-europarlamentaarikko Lasse Lehtinen kertoo riemastuttavassa kirjassaan Minä ja Thatcher kuinka hän saapuu illallisille hienoon englantilaiseen herraskartanoon täsmälleen kutsussa mainittuun aikaan ja joutuu noloon tilanteeseen, kun isäntäväki on vasta menossa kylpyyn. Kömmähdyksestä sel- Pirjo Zirra on toiminut toimittajana yleisradiossa, ylitarkastajana opetusministeriössä ja erikoissuunnittelijana CIMO:ssa (Centre for International Mobility). Hän on asunut vuodesta 2006 Saksassa Karlsruhessa ja työskentelee vapaana kirjoittajana. vittiin tietysti englantilaisella huumorilla. Stereotyypit ovat kaksiteräinen miekka. Pahimmillaan ne pönkittävät rasistisia ennakkoluuloja, parhaimmillaan niillä leikittely auttaa hahmottamaan ja jäsentämään todellisuutta. Olen entisessäni työssäni tehnyt matkoja lähes kaikkiin Euroopan maihin, Yhdysvaltoihin ja Venäjälle ja ollut havaitsevinani, että stereotyypit aika usein pitävät ainakin jossain määrin paikkansa. Sitäkin ilahduttavampaa on tavata ihmisiä, jotka eivät mahdu stereotyyppinsä raameihin. Arto Paasilinnan hullunhauskoilla kirjoilla on vakiintunut lukijakuntansa Saksassa. Herkuttelen joskus ajatuksella kutsua Paasilinnan absurdin huumorin ystävät yhteiseen illanviettoon. Millainen seurustelukulttuuri siellä mahtaisi syntyä? Pirjo Zirra

13 Friedrich Joussen Suomen uusi kunniakonsuli Düsseldorfissa Friedrich Joussen, joka toimii Saksan Vodafonen pääjohtajana, on nimitetty Suomen Düsseldorfin kunniakonsuliksi. Kunniakonsulaatin toimialueena ovat Nordrhein-Westfalenin ja Rheinland-Pfalzin osavaltiot. Kunniakonsulaatti aloittaa toimintansa lokakuussa. Suurlähetystön internet-sivuilla tiedotetaan erikseen toimipisteen avaamisesta. Kunnallisvaalien ennakkoäänestys Kunnallisvaaleissa valitaan valtuutetut kuntien valtuustoihin. Kunnallisvaalit toimitetaan joka neljäs vuosi lokakuun neljäntenä sunnuntaina. Seuraavat kunnallisvaalit toimitetaan Suomessa sunnuntaina Kunnallisvaalien ennakkoäänestys ulkomailla järjestetään Ennakkoäänestyksessä äänioikeutettuja ovat tilapäisesti ulkomailla oleskelevien Suomen kansalaisten ohella ne EU:n jäsenvaltioiden sekä Islannin ja Norjan kansalaiset, joilla on kotikunta Suomessa 5. syyskuuta Muut ulkomaalaiset ovat kunnallisvaaleissa äänioikeutettuja, jos heillä on ollut kotikunta Suomessa keskeytyksettä vähintään kahden vuoden ajan. Ulkomailla vakituisesti asuvat Suomen kansalaiset eivät voi äänestää näissä vaaleissa, koska äänestäjien kotikunnan tulee olla Suomessa kotikuntalain mukaisesti. Äänioikeusikä kunnallisvaaleissa on 18 vuotta ja se tulee saavuttaa viimeistään vaalipäivänä Henkilöllisyyden todentaminen Äänestäjä on velvollinen esittämään vaalitoimitsijalle todistuksen henkilöllisyydestään (esim. passi tai henkilökortti). Postitse tullut ilmoituskortti äänioikeudesta nopeuttaa äänestämistä, mutta ei ole välttämätön. Saksassa ennakkoäänestys toimitetaan alla mainituissa Suomen edustustoissa: Suomen suurlähetystö Botschaft von Finnland Rauchstr. 1, Berlin puh. +49 (0) klo 13-18; klo Suomen pääkonsulaatti Generalkonsulat von Finnland Esplanade 41, 8. krs, Hamburg puh. +49 (0) klo Suomen kunniapääkonsulaatti Honorargeneralkonsulat von Finnland Ismaninger Str. 75, München puh. +49 (0) de.rolandberger.com klo 13-18; klo Suomen kunniakonsulaatti Honorarkonsulat von Finnland Vodafone D2 GmbH Am Seestern 1, Düsseldorf puh. +49 (0) klo Suurlähetystö tiedottaa Die finnische Botschaft informiert Suomen kunniakonsulaatti Honorarkonsulat von Finnland Konsularabteilung Beethovenstr Frankfurt am Main puh. +49 (0) klo 13-18; klo Suomen kunniakonsulaatti Honorarkonsulat von Finnland Einsiedelstr Lübeck puh. +49 (0) klo Suomen kunniakonsulaatti Honorarkonsulat von Finnland Mittlerer Pfad Stuttgart klo Lisätietoa vaaleista oikeusministeriön vaalisivuilla: Kopukkaporukka Berliinin suomalainen tanhuryhmä 25 vuotta Neljännesvuosisata, voi kauheata, kuinka aika rientää! Eihän siitä ole kovinkaan kauan, kun esiinnyimme ensimmäistä kertaa juhannuksena vuonna 1983 Berliinin Schlittschuh-Clubilla. Meitä on vielä viisi, jotka silloin jo olivat mukana. Uusia tanhuajia otimme mielellämme (ja otamme tietysti vieläkin) ryhmäämme, ja saimmekin aina muutamia, rohkeita kokeilemaan polskan, jenkan, polkan, valssin ja jopa masurkan askeleita. Vain suomalaiset miehet eivät ole innostuneet moisesta hommasta. No, ei se mitään, onhan näitä saksalaisia aviomiehiä ja muita Suomen ystäviä, jotka mielellään pyörivät mukana. Niin sitä on sitten esiinnytty siellä sun täällä: Berliinissä suomalaisten juhannusjuhlissa, Fest der Völker -juhlissa eri kirkkojen pihamailla, muissa kulttuuririennoissa Ratz Fatzista Plänterwaldiin, joittenkin syntymäpäivillä ollaan hyöritty ja Auen-kellarissakin pyöritty. Matkoja on myös tehty, mm. Wuppertalissa vietimme hauskoja hetkiä Finnloren kanssa, kun he pitivät siellä harjoitusviikonloppua. Saimme aina uusia tanhuideoita heiltä. Kiitos Finnlore! Yhteinen Annelin runo Kopukkaporukalle Musiikki soi, tanssi alkaa. Annappa kättä, nostappa jalkaa. Miehet vastapäätä reippaasti juosten, naiset piirissä pyörien. Hameen helma heilahtaa, nilkka välistä vilkahtaa. Edestakas laukataan, villiä Ottaman engelskaa. Kättely oman parin kanssa, alkaa nyt, käännös, ethän vain myöhästynyt. Tanhuissahan haetaan ystävää, muistithan katsoa silmiin ja hymyillä. Yksi kaksi hyppy, ollaan menossa Kiikurin kaakurin jenkassa. Näin me tanssien kierrämme Suomea, nyt on vuorossa Karjala. Säkkijärven polkkaa hypellen, katrillia hienosti hiepien. Sitten Kontra Aunuksesta, siinä saa nauttia vauhdista. Hilpeätä karjalaista hyörintää, hillitöntä paripyörintää. Vielä valssia kevyesti keinuen, miehet tyttöjä heitellen, pojat taas polvilleen, naiset kahdeksikkoa kaarrellen. Lopuksi kaunis kumarrus, yleisön suosionosoitus. Pukutiloissa voimme miettiä, onko aihetta nauraa vai itkeä? Siis menikö esitys hyvin vaiko huonosti? No pääasia, että tanssimme iloisesti. matkamme Spreewaldiin oli myös ikimuistoinen, kun veneet lipuivat sateessa kanavia pitkin ja me istuimme folioiden alla ja lauloimme suomalaisia kansanlauluja. Viimeksi täällä Berliinissä tämän vuoden huhtikuussa, kun HELSINKISSBERLIN tarjosi suomalaista kulttuuria roppakaupalla, Kopukatkin ryntäsivät Alexanderplatzille esiintymään. Saatiin palkaksi bratwurstit ja juomaa, joka olikin tarpeen, sillä aurinko oikein helotti kuumalle asfaltille. Kurkkua alkoi kuivaa ja hiki nousta pintaan, nämä kansallispuvut kun on tarkoitettu viileämmille tanhuville. Tarvitsisimme enemmän nuoria ja reippaita tanhuajia, sillä jalkamme tuntuvat jo vähän painavilta. Ei silti, senioritanssiryhmät ovat suuressa suosiossa tätä nykyä. Tervetuloa nuoret ja ikinuoret tanssimaan! Toivovat Varpu Seper ja Kopukkaporukka Berliinistä Die Musik spielt, der Tanz fängt an, hebe das Bein, gib deine Hand. Die Männer laufen gegen die Sonne, die Frauen drehen sich im Kreis, mit Wonne. In Bewegung ist des Kleidchens Saum, zu sehen sind die Schuhe kaum. Wir tanzen ganz salopp, Ottaman engelska im Galopp. Achtung, es geht los, die Kette, wir rennen alle um die Wette, dabei in die Augen schauen und lächeln, keck mit dem Röckchen wedeln. So stellen wir tanzend Finnland vor, jetzt kommt Karelien, da freuen sich Aug und Ohr. Die Polka aus Säkkijärvi schnell springend, die Quadrille fein schwingend, auch den Walzer mögen wir sehr, leicht schaukelnd hin und her. Zum Schluß eine tiefe Verbeugung und Applaus von dem Publikum. Unsere Frage beim Umkleiden: Sollen wir lachen oder weinen? War die Vorstellung gut oder schlecht? Hauptsache sie war fröhlich und echt. Anneli Rendel

14 NUORET Konfirmoidut Lapsuudesta lähtien suoja rukouksien varjellut on elämässä. Kiittäen nyt laulan tässä. Alttarille tulla saan, lapsi taivaan kuninkaan. Espoon Olarin kirkossa konfirmoidut: Elina Becker Elli Husso Linda Mahr Marie Mustelin Matthias Schulz Mikael Länsitalo Mikko Kunnari Sara Wirzenius Annaliisa Krage Jenni Pullola Johanna Meinel Johannes Laurmaa Joonas Walberer Julia Geitel Kira Steenblock Matti Meier Leirin ohjaajat ja isoset: Pastori Sanna Kiviluoto Pastori Anssi Elenius Apari Johanna Lauer Juhana Kotilainen Minna Konsala Sara Lax Leena Mahr Niko Pullola Seinäjoen Lakeuden Ristissä konfirmoidut: Lauri Bodenröder Alexander Fath Dennis Fath Lauri Herdieckerhoff Christian Kraus Theresa Pastorek Christoph Rehwald Sara Spadinger Janik Wilhelm Leirille ja konfirmaatiomessuun osallistuivat lisäksi: Tuuli Krappitz Anna Nacke Leirin ohjaajat ja isoset: Pastori Miika Rosendahl Apari Laura Lax Tobias Baier Amanda Cassaro Sophie Herdieckerhof Sanna Rehwald Lara Steenblock. Päiväkummussa Orivedellä konfirmoitu Johannes Reincke Jumala ei milloinkaan hylkää meitä lapsiaan. Tien hän näyttää eksyneille, armon lahjoittaa myös meille. Uuden voiman saamme näin, toivo kantaa eteenpäin. Virsi 813, sävelmällä Ystävä sä lapsien Kuva Seinäjoen konfirmaatiosta (Valokuvaamo Foto Alkula, Seinäjoki). Wie sich die Gruppenleiterschulung entwickelt hat Ich kann mich noch gut an meine Konfizeit 2001 erinnern. Da war das Vortreffen, an dem man erst mal alle kennen gelernt hat, und natürlich das Konfilager. Ich hatte das Gefühl, ich hatte in meinem ganzen Leben nicht so viel Spaß, wie in dieser Woche in Finnland, nicht nur wegen der vielen Mitkonfis und neuen Freunde. Die Gruppenleiter waren einfach toll, mit ihnen hat man gespielt und gesungen und gelacht. Auf dem Nachtreffen im Herbst haben wir dann auch etwas darüber erfahren, wie wir selbst GLs werden können. So landete ich ein halbes Jahr später wieder in Oberursel, um an der Gruppenleiterschulung teilzunehmen. Da haben wir viel gelernt, z.b. wie man ein Abendprogramm macht und welche verschiedenen Konfitypen es gibt. An diesem Wochenende habe ich mich zum ersten Mal als GL beworben. Eine Woche später bekamen alle Bewerber einen bunten Brief von Päivi Lukkari, unserer damaligen Jugendreferentin, in dem uns mitgeteilt wurde, ob und wenn ja, auf welchem Lager man Gruppenleiter ist. Leider bekam ich einen sehr dünnen Brief, denn ich war ja noch ein Frischling. Damals konnte man erst im zweiten Sommer nach der eigenen Konfirmation GL werden. Also bin ich ein Jahr später, 2003, wieder zur GL 1 gefahren und habe mich wieder als GL beworben. Diesmal bekam ich einen dicken bunten Brief, der mir mitteilte, dass ich GL in Espoo und herzlich zur GL 2 eingeladen bin. Die GL 2 war der zweite Teil der Gruppenleiterschulung. Zu diesem Wochenende kamen nur die 10 GLs, die im Sommer auf ein Lager gehen sollten. Dort wurde vertieft über die Arbeit als GL und Konfipsychologie gesprochen und natürlich, um den Spaßfaktor auf gewohntem Pegel zu halten, gespielt und gesungen. Einige Jahre später ging Päivi in Babypause und wurde von Hanna Dallmeier vertreten. Sie hat 2006 Fröhliche Konficamp-Mitarbeiter 2008, Foto: Jugendarbeit des ZfkA die Gruppenleiterschulung durch das JuureS ersetzt - Juuret ja Siivet. So wurde das eigentliche Nachtreffen der Konfis mit der GL-Schulung zusammengelegt. Zu diesem Wochenende kamen dann alle Konfis, die GLs, diejenigen, die sich als GL bewerben wollen und diejenigen, die mal wieder Lust auf so ein Deutsch-Finnisches Wochenende hatten. Dies wurde gemacht, um die neuen Konfis zu motivieren, dabei zu bleiben, denn die Teilnehmerzahl der GL 1 ist von Jahr zu Jahr gesunken. Dann kam Päivi wieder ins Amt. Nun gibt es seit diesem Jahr wieder die zweiteilige GL-Schulung, aber unter einem etwas anderen System. Die beiden Wochenenden gehören jetzt zusammen. Man meldet sich gleichzeitig für beide Treffen an. Es gibt an sich keine Trennung mehr zwischen der GL 1 und der GL 2. Das, was früher die GL 2, also für die 10 auserwählten GLs, war, ist jetzt für alle offen, die Lust haben mitzumachen. Der Inhalt ist aber (bisher) gleich geblieben. Denn seit diesem Jahr haben wir eine neue Jugendreferentin, Sanna Kiviluoto. Ich bin gespannt, welche Veränderungen in Zukunft stattfinden. Laura Lax

15 KIELIKOULU Tervehdys koululaisille, opettajille ja vanhemmille! Lomat ovat olleet ja menneet. Toivottavasti loma tuli todella lomaksi kaikkien osalta, vaikkakin Suomessa oli suureksi osaksi melkein syksyiset ilmat! Onhan tärkeää käydä Suomessa katsomassa sukulaisia ja ystäviä, saunoa ja uida sekä soudella, ja syödä vaikkapa lohikeittoa tai lihapiirakoita, jokainen omien mieltymystensä mukaan. Sekä tietysti puhua suomea! Suomessa vietetyt lomat lujittavat suhdettamme Suomeen kaikin tavoin, mutta myös erityisesti kielen ja kulttuurin osalta. Siitä voimme sitten ammentaa vuoden mittaan voimia itsellemme. Ja nekin, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet tai halunneet tänä kesänä käydä Suomessa, ovat varmasti saaneet energiaa tulevaa talvea varten. Niin, nyt Berliinin ja Hampurin koulujenkin juhlittua 30-vuotisjuhlaansa, voimme taas keskittyä ahertamaan kouluissamme. Toivotan kaikille voimia ja virkeyttä tulevaa syksyä varten! Kuulemisiin taas Päivi Nurmi-Steinke Puh.: Haastattelu Iida-Maija Silfverhuth 10 v., Hampuri T. = toimittaja, P. = pappi T. Päivää! Saisinko haastatella teitä? P. Totta kai! Minulla on juuri nyt hieman aikaa. T. Onko papin virkaura noin kiireistä? P. Onhan se. >huokaus< T. Kuinka monessa seurakunnan kirkkotapahtumassa olette ollut? P. Hyvin monessa. Olen jo 53 ja olen ollut ainakin 100 häissä, hautajaisissa ja ristiäisissä. Sen lisäksi olen ollut varmaan miljoona kertaa jumalanpalveluksissa ja kirkossa. Olen jopa ollut noin 90 kertaa hartauksissa. T. Sehän on paljon! Mutta onko teillä ollut joskus puuskia joissa väsyttää? P. On ollut tänä vuonna erityisen paljon. Olen kai tulossa vanhaksi. T. Miksi valitsitte tämän ammatin? P. Olen aina halunnut papiksi. Tuntui jotenkin tärkeältä olla pappi. T. Onko ammattinne mielestänne mukava? P. Pidän siitä hyvin paljon. T. Onko teillä perhe? P. Vaimoni kuoli kun lapset olivat pieniä. Minulla on tyttö ja poika, Paula ja Santeri, ensimmäinen 25 toinen 23. T. Milloin olette syntynyt? P. Olen syntynyt T. Entä lapsenne? Milloin he ovat syntyneet? P. Paula on syntynyt ja Santeri T. Mitä harrastatte? P. Lukemista, urheilemista sekä nukkumista. T. Missä asutte? P. Arpakadun kulmassa. T. Kiitos, tässä taisi olla kaikki. Hei - hei! P. Hei! kirkolliset toimitukset kaste Alessandra Madeleine Klein synt Köln kast Lieto, Suomi Mia Sophie Landgrebe synt kast Hampurin merimieskirkko Emma Maria Elisabeth Cabiron synt kast Hampurin merimieskirkko Olli Aleksi Sikanen synt kast Hampurin merimieskirkko Janik Jonatan Wilhelm kast Ähtäri, Honkiniemi Jari Röthemeyer synt Bielefeld kast Padasjoki Julia Maria Anniina Sabelus synt , Preetz kast , Raisdorf Avioliittoon vihitty/avioliiton kirkollinen siunaaminen Mikko Sakari Mäkelä Mandy Mathilde Mäkelä (o.s. Ihler) Suurhusen Erik Butz Irina Butz (o.s. Seitz) Hampurin merimieskirkko Maarit Pörsti Johannes Follmer Homburg am Main Hautaan siunattu Lahja-Sisko Helmers, o.s. Räihä s Vahviala k Bochum-Wattenscheid Sari Kristina Ebert Marcel Roth Apostelkirche Wesseling/Köln Mikko Riikkinen Rilana Riikkinen (o.s. Lohmann) St. Peter und Paul, Nikolskoe, Berliini Hampurin koululaisia (vas. Julia, Caro, Andreas, Jan- Erik ja Riku) keväisellä kävelyretkellä. Taustalla Hampurin satamaa. Kuva: Päivi Nurmi-Steinke Eppu Nuotio kirjoittaa arvostelussaan: Iida-Maija Silfverhuth: Haastattelu, Hampuri, jaettu 1. sija sarjassa 6-9-vuotiaat (silloin!):...miten vähillä kysymyksillä haastattelija saakaan haastateltavastaan irti elämää suurempia asioita. Hänellä tuntuu olevan harvinainen kyky tarttua oleellisiin asioihin... RENKAAN AIKATAULUT: Rengas 11/2008 ilmestyy KV 44: marraskuun tapahtumatiedot artikkelit: / srk-sivut: Rengas 12/2008 ilmestyy KV 48: joulukuun tapahtumatiedot artikkelit: / srk-sivut:

16 Lahja-Sisko Helmers Lahja-Sisko Helmers, o.s. Räihä, syntyi 7. helmikuuta 1928 menetetyssä Karjalassa, Vahvialan kylässä 6 km Vainikkalan asemalta itään. Hän sai kokea kaksitoista huoletonta vuotta, kesät olivat kuumia ja pitkiä, jokainen vuosi hyvä mansikkavuosi eikä lehmien paimentaminenkaan tuntunut työltä. Sitten tuli sotatalvi Yölliset pommitukset ajoivat suin päin metsään suojaa etsimään, aina ei ehtinyt panna jalkaan kuin toisen huopikkaan. Vuonna 1940 oli lähdettävä evakkoon. Sotilaat lahtasivat karjan, tavarajunaan sai ottaa mukaan sen, mitä nyytteihin mahtui. Lahja saapui Punkalaitumen Nastolan isoon ja ystävälliseen taloon ja oli onnellinen, kun sai vihdoinkin nukkua. Evakkoretki jatkui edelleen Tampereen seudulle Vehmaisiin, missä isä löysi töitä rautateiltä. Vanhemmilla oli kaipuu kotiin Karjalaan ja heti kun välirauha solmittiin, lähdettiin takaisin. Koti oli hävitetty, isä ja veli kävivät rakentamassa uudet asumukset. Tuskin oli päästy muuttamaan, kun alkoi taas kuulua tykin jylinää. Jatkosota alkoi kesällä Juhannuksena 1944 oli taas uusi lähtö edessä, tällä kertaa lopullinen. Lahjalla ei ollut kenkiä, hän kulki paljain jaloin pitkän taipaleen Koijärvelle saakka Kanta-Hämeeseen. Siellä päädyttiin Mäkipirtin taloon, missä evakot otettiin hyvin vastaan ja autettiin uuden elämän alkuun. Vuonna 1949, nipin napin 21-vuotiaana, Lahja päätti lähteä takaisin Karjalaan. Vahvialaan ei ollut enää menemistä, mutta edes Lappeenrantaan. Äiti oli aina sanonut tyttöä rämäpäiseksi ja niin hänelle uskottiin talon osto. Sopiva mökki löytyi ja vanhemmat tulivat perässä. Lahja sai töitä osuusmeijeriltä ja tulevaisuus oli selkeänä edessä. Elettiin kesää 1954, kun Helsinki-Imatra - pikajunasta astui saksalainen opiskelijapoika Friedel Helmers. Hän ei ollut Lahjan tumma ja tulinen unelmamies, oli valkotukkainen ja -ripsinen, mutta kipinät lentelivät silti. Saksasta alkoi saapua tiheään kirjeitä, jotka oli allekirjoitettu selvällä suomen kielellä: sinun pikku Friedelisi. Sellaista ei voinut vastustaa ja Lahja kävi kihlautumassa Saksassa. Vuonna 1958 hän sitten vietti häitä pikku Riitelin kanssa Lappeenrannan kirkossa. Saksa ei Lahjaa pelottanut. Hän ajatteli vain, että jos menen, niin ei se ole ensimmäinen lähtö minun kohdallani. Eikä hän sitä koskaan katunut. Ystävällisesti otti vieras ympäristö hänet vastaan, ja hyvin hän, vieras, sopeutui uusiin elämänkuvioihin. Lahja omistautui perheelleen, miehelleen ja pojalleen. 50 vuotta Saksassa Ruhrin alueella oli pitkä aika. Siihen mahtui paljon, eikä aina ollut helppoa. Lahja jäi varhain leskeksi, vetäytyi, piti vain pientä ystäväpiiriä. Viimeiset vuotensa hän vietti vanhainkodissa, sopeutui sinnekin, hiipui hiljaa pois. Hän kuoli Bochumissa 20. heinäkuuta Kiitos, että sain ottaa osaa elämääsi, Lahja! Marketta Göbel-Uotila