Mehiläisten talvitappioihin vaikuttavat ulkoiset tekijät

Transkriptio

1 2011 Mehiläisten talvitappioihin vaikuttavat ulkoiset tekijät Aino-Maija Mustalahti, SML ry, Sakari Raiskio ja Lauri Jauhiainen (MTT) Suomen mehiläishoitajain liitto ry

2 Tiivistelmä Mehiläisten talvehtimiseen vaikuttavat useat eri tekijät. Nämä voidaan jaotella biologisiin, tarhaajasta johtuviin sekä ulkoisiin tekijöihin. Biologisia tekijöitä ovat muun muassa mehiläisten sekä satokasvien ominaisuudet, tarhaajasta johtuvia ovat tarhauksessa käytetyt menetelmät, kuten kalusto sekä tautien torjunta ja ulkoisia tekijöitä ovat sää sekä taudit. Tämän työn tavoitteena on selvittää erityisesti sään vaikutusta mehiläisten talvitappioiden vaihteluun Suomessa. Tämän tutkimuksen aineistona olivat vuosina tehdyt kyselytutkimukset, jotka oli kerätty Suomen mehiläishoitajain liiton toimesta. Säätiedot saatiin Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksesta (MTT) suoraan tilastoanalyyseihin sopivassa muodossa. Lisäksi käytössä olivat sääkuvaajat, joissa ilmeni alueittain ylin-, alin sekä keskilämpötila. Aineistosta pyrittiin etsimään säämuuttujia, jotka selittävät talvitappioita sekä satoa. Huhtikuun keskilämpötila korreloi positiivisesti talvitappioprosentin kanssa. Tulos oli päinvastainen aikaisemman tiedon kanssa. Eli mitä korkeampi huhtikuun lämpötila oli, sitä suuremmat olivat talvitappiot. Aktiivisen kauden päättymisen ja talvitappioprosentin välillä oli negatiivinen korrelaatio, eli mitä aikaisemmin aktiivinen kausi päättyi, sitä suuremmat olivat talvitappiot. Sadon kanssa postiivisesti korreloivat vuorokausien lukumäärä sekä perättäisyys, jolloin lämpötila on asteen välillä ja alin lämpötila on yli 15 astetta. Eli mitä enemmän satokauden lämpötila asettui edellämainituille väleille, sitä suurempi sato saatiin. Nämä olivat kirjallisuuden perusteella määritetyt lämpötilan kynnysarvot, jolloin medeneritys on parhaimmillaan Suomen olosuhteissa. Sää ei yksistään riitä selittämään talvitappioita. Säätekijöiden ohella mehiläisiin vaikuttavat pesän vahvuus, emon toiminta, ravintotilanne sekä tautipaine pesässä. Jos nämä tekijät ovat kunnossa, mehiläiset selvitytyvät ankaristakin sääolosuhteista. Talvella 2002/2003 Suomessa oli alueittain poikkeuksellisen suuret talvitappiot ja pääsyynä näyttää olevan syksyn liian nopea vaihtuminen talveen, jolloin mehiläisten talveutuminen häiriintyi. Sään yhdysvaikutusta talvitappioihin muiden tekijöiden kanssa olisi syytä tutkia tarkemmin tulevaisuudessa esimerkiksi monivuotisen seurannan avulla. Myös satokasvien kukinta-ajoista eri alueilla Suomessa tarvitaan lisätietoa, jotta mehiläisten sadonkeruuta ja sen vaikutusta mehiläisyhteiskuntien kehitykseen pystytään ennustamaan. S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 1

3 Sisällysluettelo 1. Johdanto Talvitappioihin vaikuttavia tekijöitä Kriittiset pisteet talvehtimisen kannalta mehiläisten vuosikierrossa Biologiset eli sisäiset tekijät: mehiläisten sekä kasvien vaikutus talvehtimiseen Mehiläisten biologia Mehiläisten vuosikierto Mehiläisten satokasveihin vaikuttavia tekijöitä Mehiläistarhaajan toimet parhaan mahdollisen talvehtimisen turvaamiseksi Ulkoiset tekijät: sää Taudit Aineisto ja menetelmät Muuttujat Tutkimuskysymykset Tulokset ja tulosten tarkastelu Keskimääräiset talvitappiot sekä sadot vuosilta Sään vaikutus talvitappioihin sekä satoihin Aktiivisen kauden pituuden vaikutus talvitappioihin Jatkotutkimusehdotuksia Johtopäätökset Lähteet S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 2

4 1. Johdanto Mesipistiäisiin kuuluvat mehiläislajit ovat tärkeimpiä pölyttäjiä maailmalla. Etenkin tarhamehiläinen (Apis mellifera) on taloudellisesti tärkeä pölyttäjä tuottamansa hunajan sekä pölytyspalveluiden vuoksi. Tässä työssä mehiläisistä puhuttaessa tarkoitetaan nimenomaan tarhamehiläistä, ellei toisin mainita. Kaikkien mesipistiäislajien määrät ovat laskeneet 1970-luvulta asti ja syiksi epäillään useita eri tekijöitä, esimerkiksi nykyaikaista maatalouden harjoittamista (Free 1970, Delaplane ja Mayer 2000). Mehiläistarhaajat ovat kokeneet tavallista suurempia talvitappioita 2000-luvulla ympäri maailman (Ellis ym. 2010, Potts ym. 2010, ).Ilmiö on saanut nimen mehiläiskato eli CCD (Colony Collapse Disorder) ja tutkijat Yhdysvalloissa sekä Euroopassa ovat yrittäneet kartoittaa syitä, mitkä tekijät aiheuttavat laajat mehiläistappiot. Van Engelsdorpin ja Meixnerin (2009) mukaan historiallisia tilastoja katsottaessa suuret tappiot eivät ole poikkeuksellisia. Tarhaajat ovat menettäneet pesiä Yhdysvalloissa, Keski-Euroopassa sekä muuallakin maailmassa (kuvat 1,2 ja 3). Mehiläiskadon syiksi on epäilty useita eri tekijöitä säteilystä mehiläistauteihin. Neumann ja Carreck (2010) esittivät mielipiteen, että todennäköisimmät syyt mehiläistappioille olisivat tuholaiset ja taudit, torjunta-aineet, satokasvien häviäminen ja sopimattomat tarhausmenetelmät. Kuvat 1 ja 2. Suuria talvitappioita on raportoitu USA:ssa, Euroopassa, Lähi-idässä sekä Aasiassa. Eteläisellä pallonpuoliskolla vastaavaa ei ole havaittavissa. Suurimmat talvitappiot ovat olleet Euroopassa Isossa Britanniassa, Tanskassa sekä Italiassa (Neumann & Carreck 2010). Neumannin ja Carreckin (2010) mukaan myös mehiläisten ulkoloinen Varroa- punkki (Varroa destructor) on jäänyt mehiläiskadon syiden selvittelyssä vähälle huomiolle ja se on edelleen suuri uhka mehiläistarhaukselle. Yhtään tiettyä yksittäistä syytä suuriin tappioihin ei ole kuitenkaan löydetty, vaan tappiot johtuvat ilmeisesti useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Mehiläiset sekä niiden patogeenit ovat geneettisesti hyvin erilaisia, joten oireet sekä pesien menetykset eroavat alueittain. Eteläisellä pallonpuoliskolla ei ole raportoitu suuria mehiläistappioita. Erot Pohjoisen ja Eteläisen pallonpuoliskon välillä saattavat johtua siitä, että esimerkiksi afrikkalaiset mehiläiset ovat varroankestäviä S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 3

5 (kuva 1) ja näitä Afrikasta peräisin olevia mehiläisiä on viety myös Etelä-Amerikkaan. Australiassa Varroaa ei ole tavattu ollenkaan (Neumann ja Carreck 2010). Suurimmat tappiot Euroopassa ovat viime vuosina olleet Britanniassa, Tanskassa sekä Italiassa (kuva 2). Naugin (2009) mukaan merkittävä syy pölyttäjäkatoon olisi elinympäristöjen pirstoutumisen aiheuttama ravitsemuksellinen stressi. Nykyiset nopeat mehiläiskuntien menetykset ovat ilmeisesti vain jäävuoren huippu, koska elinympäristöjen pistoutumisen aiheuttama ravitsemuksellinen stressi saattaa heikentää mehiläisiä muille stressitekijöille. Naugin (2009) tulokset ovat linjassa mehiläistarhaajien aikaisempien arvioiden kanssa, joiden mukaan nälkä sekä huonot sadonkeruuolosuhteet olisivat merkittävimpiä syitä kuntien menetyksissä (Naugin 2009 artikkelissa: Otis 2007, VanEngelsdorp ym. 2007). Kuva 3. Suomessa talvitappiot olivat talvella 2007/2008 keskimäärin 15 %. Kanadassa, Tanskassa, Sloveniassa, Britanniassa sekä Yhdysvalloissa talvitappiot ylittivät 30 % (vanengelsdorp ja Meixner 2010). Mehiläisten talvitappiot vaihtelevat suuresti alueittain (vanengelsdorp ja Meixner 2010). Esimerkiksi Yhdysvalloissa keskimääräiset talvitappiot olivat 35,8 %, mutta alueellsisesti tappiot vaihtelivat 7,3 % - 56,2 % välillä. Pienimmät talvitappiot olivat talvella 2007/2008 Bulgariassa sekä Norjassa (kuva 3.). Myös talvi 2008/2009 oli samankaltainen Euroopassa. Talvitappioiden vertaamiseen eri maiden välillä tulee suhtautua varauksella, koska otantamenetelmät ovat hyvin vaihtelevat ja tämänvuoksi tilastollisia virheitä saattaa esiintyä. S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 4

6 Kuva 4. Mehiläistarhauksen muutokset maailmalla. Mehiläispesien määrä on kasvanut maailmalla vuosina Eniten tarhaus on lisääntynyt eteläisellä pallonpuoliskolla (vanengelsdorp ja Meixner 2010). Suomessa ei ole ollut tarkastelujakson aikana poikkeuksellisen suuria talvitappioita, paitsi talvella 2002/2003, jolloin keskimääräiset tappiot olivat 30 % (Ruottinen ym. 2003, SML ry 2003). Mehiläisten talvitappiot olivat keskimäärin 15 % Suomessa vuosina Tämän perusteella lasketun menetetyn hunajan arvo on noin miljoona euroa, joten taloudellisien syiden vuoksi olisi selvitettävä, miten talvitappioiden määrää saisi pienemmäksi (Ruottinen ja Raiskio 2011). Talvena 2007/2008 talvitappiot olivat poikkeuksellisen suuria osissa Eurooppaa sekä Pohjois-Amerikan mantereella. Suomessa talvitappiot olivat keskitasoa verrattuna muihin vertailussa olleisiin maihin (kuva 3) ja viime vuosien kaltaisia mehiläiskadon oireita, joita muualla on esiintynyt, ei ole havaittu Suomessa. Mehiläispesien määrä on lisääntynyt etenkin Suomessa ja Espanjassa yli 50 % (Neumann ja Carreck 2010) ja myös maailmanlaajuisesti suurista tappioista huolimatta kokonaismehiläispesämäärä on kasvanut (kuva 4). Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mikä on ulkoisten tekijöiden, erityisesti sään osuus talvitappioiden vuotuisessa vaihtelussa Suomessa. Talvitappioiden sekä sadon määrää on seurattu Suomen mehiläishoitajain liiton kyselytutkimuksilla sekä vuodesta 2007 asti Lassi Kaukon suorittamalla tarkemmalla kyselytutkimuksella. Pelkän sään osuutta talvitappioihin ei ole aikaisemmin selvitetty. Satoa ja talvitappioita on tässä tutkimuksessa tarkasteltu rinnakkain, koska molemmat tekijät ovat taloudellisesti tärkeitä mehiläishoitajille (Ruottinen 1996). Ilman satoa mehiläishoitaja ei saa tuloja ja jos mehiläisiä menetetään liikaa talven aikana, se taas vaikuttaa mehiläistarhauksen kannattavuuteen. 2. Talvitappioihin vaikuttavia tekijöitä Jotta mehiläispesän talveutus onnistuisi, pesässä tulee olla munintakykyinen emo, riittävästi talvimehiläisiä, riittävästi talviruokaa oikeassa paikassa, tautipaineen tulee olla pieni, pesä tulee olla suojattu ulkoisilta häiriötekijöiltä ja pesän tulee olla rakenteeltaan kunnossa (Furgala & McCutcheon 1992, Ruottinen 2003). Emo-ongelmat, riittämättömät ruokavarat, huono suojaus sekä taudit yhdessä tai erikseen tuhoavat useita talvehtivia mehiläisyhteiskuntia (Furgala & McCutcheon 1992).Monet ongelmat, jotka yhdistetään talvikuolleisuuteen tai heikkoihin yhteiskuntiin, voidaan välttää, jos mehiläishoitajat omaksuvat 4 perustavanlaatuista periaatetta hoidossaan: 1. Jokaisella yhteiskunnalla tulee olla nuori emo, jolla on hyvä geneettinen perimä 2. Jokaisella yhteiskunnalla tulee olla riittävästi hunajaa sekä siitepölyä 3. Jokainen yhteiskunta tulee pitää vapaana taudeista S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 5

7 4. Jokainen yhteiskunta tulee olla hyvin varusteltu eli pesän tulee olla hyvin rakennettu ja suojattu äärimmäisiltä sääolosuhteilta. Kun nämä vaatimukset täytetään, erityisesti myöhään kesällä tai aikaisin syksyllä mehiläisyhteiskuntien valmistautuessa talveen, yhteiskunnat sopeutuvat laajalti erilaisiin talviolosuhteisiin ja ovat myös tuottavia seuraavalla kaudella. Nämä neljä periaatetta pätevät joka paikassa, missä mehiläistarhausta harjoitetaan ja Furgalan ja McCutcheonin (1992) mukaan talvitappiot johtuvat suurelta osin puutteellisista hoitotoimenpiteistä, jolloin yllämainittuja periaatteita ei ole huomioitu Kriittiset pisteet talvehtimisen kannalta mehiläisten vuosikierrossa Taulukko 1. Tärkeimmät biologiset, ulkoiset ja tarhaajasta johtuvat tekijät, jotka vaikuttavat mehiläisten talvehtimiseen sekä sadon kertymiseen pesiin. Vuosikierto Koko vuosi Kevät Kesä Syksy Talvi tautipaine pesässä sää ravintotilanne pesässä siitepölyn tulo pesiin ravintotilanteen tarkastus puhdistuslentojen ajoittuminen talven aikana kuolleiden pesien hävittäminen kasvien meden sekä siitepölyn eritys (yölämpötilat!) pesien pitäminen keruukykyisinä heinäkuun sää (pääsatokausi ajoittuminen) parveilun esto talveutumisen alku punkkien torjunta heikkojen pesien yhdistäminen kuinka nopeasti lämpötilat laskevat alle 10 asteen? (talvipallon muodostuminen kestää kolme viikkoa) ravintotilanne syksyllä talvipallon liikkeet häirinnän estäminen lämpötilan tasaisuus tai vaihtelu Biologiset eli sisäiset tekijät: mehiläisten sekä kasvien vaikutus talvehtimiseen Mehiläisten biologia Mehiläisyhteiskunnassa tulee olla munintakykyinen emo koko vuoden (Furgala ja McClutheon 1992). Tarhaajan olisi hyvä vaihtaa emo muutaman vuoden välein, jotta kunnan kehitys pysyisi parhaimmillaan. Jos mehiläiset havaitsevat emon toiminnassa jotain vikaa, ne vaihtavat sen itse. Jos hiljainen emonvaihto ajoittuu liian myöhään syksyyn, uusi emo ei ehdi pariutua ja emo ei ole munintakykyinen keväällä, kun S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 6

8 yhteiskunnan pitäisi vahvistua tulevaa satokautta varten (Kauko 2007). Mehiläisten tulee olla kannaltaan sille alueelle sopivia, jossa niitä tarhataan (Ruottinen 2005). Esimerkiksi lämpimistä maista tuodut mehiläiset eivät yleensä sopeudu Suomen oloihin. Myös Villan ym. (1987) tutkimuksen mukaan afrikkalaiset mehiläiset saattavat esimerkiksi kuluttaa talviruokansa nopeammin kuin eurooppalaiset mehiläiset. Tämä saattaa johtaa yhteiskuntien nälkäkuolemaan keväällä. Tuontimehiläisten tarhauksessa on törmätty useanlaisiin ongelmiin, kuten huonoon talvipallon muodostukseen, liian aikaiseen kevätkehitykseen sekä talven aikaiseen sikiöintiin. Kotimaisia emoja tulisi suosia tarhauksessa, koska ne ovat parhaiten sopeutuneet Suomen vaihteleviin sääolosuhteisiin. Tuonnissa voi olla ongelmana myös tautien leviäminen Mehiläisten vuosikierto Syksy Talvimehiläisten kasvatus alkaa pesässä heinäkuun puolenvälin jälkeen, jolloin pääsatokausi on yleensä päättynyt (Ruottinen 2005). Talvimehiläiset ovat pitkäikäisempiä kuin kesämehiläiset, joten niiden on syötävä runsaasti siitepölyä elääkseen talven yli (Mattila ym. 2001). Alkusyksyllä emo lopettaa muninnan. Siihen vaikuttavat sadon loppumisen ajankohta sekä sään kylmeneminen tai jatkuminen lämpimänä ja alueelliset erot. Valoisan ajan muuttuminen vaikuttaa munintaan siten, että pitenevä päivä kiihdyttää sitä ja lyhenevä päivä vähentää. Ruuankulutus on suurinta syyskuussa talvehtimiseen valmistautuessa ja laskee talvipallon muodostumisen jälkeen (kuva 5). Kuva 5. Mehiläisten ruuankulutus talvikaudella. Kulutus on suurinta sikiöinnin aikana (Ruottinen 2003). Talvi Mehiläiset alkavat muodostaa ryhmiä, kun lämpötila laskee asteen tienoille (Ruottinen 2005). Lämpötilan laskiessa edelleen nämä ryhmät yhdistyvät muodostavat talvipallon. Tämän voi havaita pesässä, kun lämpötila on noin kymmenen astetta. Talveutuminen kestää yleensä kolme viikkoa. Lämpimiltä alueilta peräisin olevilla mehiläiskannoilla ei välttämättä ole talvehtimiskäyttäytymistä (Villa ym. 1987). Talvehtimisominaisuudet eivät ole yksistään rodusta riippuvaisia, vaan monissa roduissa on mehiläiskantoja, joiden talvehtimiskyky eroaa suuresti toisista saman rodun kannoista.italialaista mehiläistä S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 7

9 tarhataan Suomessa eniten (Ruottinen 2005). Sen talvehtimisominaisuudet vaihtelevat suuresti. Pohjoismaisella mehiläisellä taas on erittäin hyvät talvehtimisominaisuudet. Krainilainen rotu on yleistymässä Suomessa ja sen talvehtimisominaisuudet ovat kohtalaisen hyvät. Hoǹkon ja Jasiǹskin (2002) tutkimuksessa verrattiin Keski-Eurooppalaisia, krainilaisia, italialaisia ja Buckfastrotuisia mehiläisiä Lounais-Suomen oloissa. Tutkimuksessa ei löydetty eroja eri rotujen talvehtimismenestyksessä. Sen sijaan talviruuan kulutus oli rodusta riippuvaista. Krainilaiset kuluttivat talviruokaa vähiten ja Buckfast-rotuiset eniten. Kevätkehitystä verratessa Buckfast-rotuisilla oli eniten sikiöitä keväällä ja Keski-Eurooppalaisilla vähiten. Jotkut mehiläiskannat saattavat sikiöidä talven aikana, ja se saattaa johtaa ruokavarojen loppumiseen (Kauko 2007). Lisäksi toukkien kiihtyvä kasvatus ei saisi alkaa liian nopeasti puhdistuslennon jälkeen, koska kylmä jakso saattaa seurata lämpimämpää jaksoa ja tällöin mehiläisiltä voi loppua ruoka (Ruottinen ja Raiskio 2011). Tämän vuoksi tarhaajien tulisi suosia suomalaisia mehiläiskantoja rodusta riippumatta, jotka ovat sopeutuneet pitkään talveen sekä vaihteleviin sääolosuhteisiin. Talvipallo Talvipallo alkaa muodostua asteessa mehiläiskannasta riippuen. Kun lämpötila laskee edelleen, talvipallo tiivistyy. Mehiläiset ovat pallossa koko talven ajan ja sillä on rooli lämpötilan ja kosteuden säätelyssä sikiöalalla. Mehiläiset pyrkivät pitämään lämpötilan samana pallon sisällä (Furgala ja McClutheon 1992, Ruottinen 2005). Pallon kuori on tiivis ja toimii eristeenä, kun taas pallon sisäosa on väljempi ja mehiläiset tuottavat lämpöä aineenvaihdunnan avulla. Lämpötilaa säädellään tiivistämällä ja väljentämällä palloa (taulukko 1). Pallo pystyy tiivistymään vain tiettyyn pisteeseen asti, koska mehiläisillä ei ole liian tiiviissä pallossa pääsyä ruokavaroille. Pienemmät talvipallot ovat haavoittuvaisempia talven olosuhteille kuin suuret, koska lämmönsäätely ei ole yhtä tehokasta. Kevät Mehiläisten aktiivinen kausi alkaa keväällä tapahtuvasta puhdistuslennosta (Ruottinen 2005). Mehiläiset lähtevät puhdistuslennolle, kun lämpötila on kahdeksta kymmeneen astetta plussan puolella ja sää on aurinkoinen. Ravinnonkeruulennot alkavat, kun lentosää on sopiva. Aluksi mehiläiset keräävät lähinnä siitepölyä ja vettä. Emon muninnan alkua säätelee siitepölyn tulo pesään sekä päivän valoisan jakson piteneminen (taulukko 1). Myös ruuankulutus kasvaa kun sikiöinti alkaa (kuva 5). Talvimehiläisten kuolemisesta johtuen pesän mehiläisyksilömäärä pienenee, mutta kevään kuluessa syntyvien nuorten mehiläisten määrä ylittää kuolevien mehiläisten määrän (kuva 6). S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 8

10 Kuva 6. Työmehiläisten sekä sikiöiden määrä pesässä vuoden aikana. Työmehiläisten sekä sikiöiden määrä on suurimmillaan touko elokuussa. Talvella sikiöitä ei ole ollenkaan ja työmehiläisiä noin viidesosa kesämehiläisten määrään verrattuna (Ruottinen 2005). Kesä Kesän aikana mehiläiset keräävät ruokavarat, joilla niiden tulisi selvitä talvesta luontaisissa oloissa (Ruottinen 2005). Satokausi alkaa pajun ja voikukan kukinnasta. Pääsatokausi ajoittuu vadelman ja horsman kukintaan. Suurin osa sadosta kerätään muutaman viikon aikana. Tärkeimmät satokasvit sekä satokauden ajoittuminen vaihtelevat alueittain. Kesällä mehiläiset valmistutuvat myös parveiluun, joka on niiden luonnollinen lisääntymiskeino. Parveilu on kuitenkin tarhaajan kannalta vältettävä asia, koska parveillut pesä ei kerää tarpeeksi satoa. Mehiläisyhteiskunnan kehitys on vahvasti yhteydessä kasvillisuuden kehitysrytmiin. Loppukesästä mehiläiset keräävät siitepölyä, jolloin kehittyvät talvimehiläiset vahvistuvat. Kesämehiläiset alkavat kuolla elokuun lopulla ja emon muninta vähenee (kuva 6). Kuhnurit häädetään pesästä ja mehiläiset alkavat valmistautua talveen Mehiläisten satokasveihin vaikuttavia tekijöitä Kasveilla on suuri merkitys mehiläisille. Mehiläinen tarvitsee yhteiskunnan tarpeisiin mettä ja siitepölyä, joten niiden ravinto on yksinomaan kasviperäistä (Free 1970). Hunajan määrä pesässä lisääntyy kasvien medentuotannon kasvaessa ja laskee, jos mettä ei ole saatavilla riittävästi (McEllan 1978). Joskus mehiläiset saattavat kerätä kirvojen tuottamaa mesikastetta, mutta se ei ole sopivaa talviruokaa tuhkaainepitoisuutensa vuoksi. Ilman sopivia ravintokasveja ei saada hunajaa lingottavaksi eikä propolista mehiläisten tautien vastustukseen (Ruottinen 2005). Mehiläiset keräävät satoa pääasiassa ristipölytteisistä kasveista. Tuulipölytteisten kasvien siitepöly ei ole kovin hyvälaatuista mehiläisten tarpeisiin (Free 1970). Mehiläiset tarvitsevat noin 30 kg siitepölyä vuodessa sikiöiden riittävään kasvatukseen (McEllan 1978). Mehiläiset vaikuttavat myös tarhan lähellä sijaitsevan kasvillisuuden koostumukseen. Tarhan lähellä olevat S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 9

11 mehiläisten suosimat kasvit voivat runsastua, koska niiden pölytys tehostuu (Kuittinen 1994). Mehiläistarhan lähellä tulisi olla riittävästi eri aikaan kukkivia mehiläiskasveja, jotta satoaika olisi mahdollisimman pitkä. Mehiläistarhaajien tulisi tarkastella itse omien tarhojensa keruualueilla vallitsevaa kasvillisuutta. Tarhaaja voi opetella tunnistamaan erilaisia siitepölyrakeita seuraamalla mehiläisten työskentelyä kukissa. Ajan kuluessa tarhaaja oppii tuntemaan tarhausalueensa mehiläiskasvien kukinta-ajat ja voi hyödyntää sitä hoitoratkaisuja tehdessä. Kasvillisuusvyöhykkeet vaikuttavat sekä mehiläisiin että kasveihin. Mehiläistarhaus on kannattavinta I-III vyöhykkeillä, jotka sijoittuvat hemi- ja eteläboreaalisille vyöhykkeille (kuva 7). Vyöhyke IV soveltuu mehiläistarhaukseen pääosin, V VI paikoitellen ja vyöhykkeillä VII-VIII mehiläistarhaus ei ole kannattavaa taloudellisesti (Kuittinen 1994). Kuva 7. Suomen kasvillisuusvyöhykkeet 1A 8 (Ilmatieteenlaitos). Kasvien medeneritykseen vaikuttavat lämpötila, maan kosteus sekä useat muut erilaiset tekijät. Ilman suhteellinen kosteus ei saa olla liian korkea (Kuittinen 1994, Shuel 1992) Nämä ovat myös minimitekijöitä hunajasadon kannalta. Jos yölämpötila pysyy +15 asteen yläpuolella, medeneritys ei katkea yön aikana ja kasvit ovat heti aamulla täynnä mettä ja mehiläiset saavat mettä jo heti aamusta. Tämän lisäksi jos päivälämpötila pysyy asteen välillä päivällä ja maassa on riittävästi kosteutta, satomahdollisuudet ovat parhaat (Kuittinen 1994). Shuelin (1992) mukaan medenerityksen rajalämpötilat vaihtelevat kasvilajeittain. Tutkimuksen perusteella voisi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että mitä kylmempään ilmastoon kasvit ovat sopeutuneet, sitä alhaisemmassa lämpötilassa ne alkavat erittää mettä. esimerkiksi tuomi alkaa erittää mettä 8 asteessa (Shuel 1992: Beutler 1953) ja soijapapu 21 asteessa (Shuel 1992: Erickson 1975). Siitepölyn keruuta voi kasvien puolesta tapahtua alhaisemmissa lämpötiloissa kuin medenkeruuta. Kasvista riippuen esimerkiksi kevätkasvien ponnet voivat avautua jo viiden asteen lämpötilasssa. S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 10

12 Mehiläistarhaajan toimet parhaan mahdollisen talvehtimisen turvaamiseksi Tarhaajan tulee valita tarhanpaikka siten, että ympäristössä on riittävästi satokasveja (Kuittinen 1994, Ruottinen 2003). Parveilu tulee pitää kurissa, eli pesiä tulee tarkastella tarpeeksi usein parveilukuumeen aikana ja tarvittaessa jakaa kunnat parveilun ehkäisemiseksi. Mehiläisyhteiskuntien tulee olla syksyllä riittävän vahvoja. Vahvuuden arvioimiseksi on ohjeistettu, että mehiläisiä tulisi olla pesässä yli viisi kakkuväliä. Neljän kakkuvälin pesät ovat riskialttiita, koska lämmönsäätely ei onnistu (Seppälä 2011). Ruottisen ja Raiskion (2011) tekemän vahvuusarvioinnin mukaan pesässä tulisi olla viisi täyttä kakkusivua sikiöitä elokuun puolivälissä, jotta talvehtiminen onnistuisi. Heikot pesät tulisi yhdistää vahvoihin pesiin (taulukko 1), koska Furgalan ja McClutheonin (1992) mukaan liian heikkojen pesien talveuttaminen ei ole kannattavaa ja he suosittelevat jopa tuhoamaan liian heikot pesät. Varroatorjunnasta ei tule tinkiä (Ruottinen 2003). Punkkeja pitäisi seurata koko kesän ajan ja suunnitella torjunta seulaan pudonneiden punkkien määrän mukaan. Jos syksyn torjunta jää väliin, se tulisi suorittaa heti keväällä. Lisäksi keväällä olisi hyvä perustaa kuhnurikakku, jonka avulla punkkimääriä pystytään hillitsemään tehokkaasti. Punkkien määrä ei saisi olla liian suuri pesässä, koska viruspaine kasvaa ja erityisesti virukset ovat erittäin tuhoisia mehiläisille. Jos sikiöinti jatkuu syksyllä liian pitkään, punkkien määrä lisääntyy. Tällöin punkkitorjuntaan tulee kiinnittää erityistä huomiota. Tarhaajien tulisi aloittaa pesien ruokinta sokeriliuoksella heti sadonkorjuun jälkeen, jotta talvimehiläisiä kehittyisi tarpeeksi ja mehiläiset ehtivät peittää talviruuan ennen talven tuloa (Siira ym. 1999). Pesä tulisi eristää niin, että ulkoinen lämpötila vaikuttaa mahdollisimman vähän, kuitenkin niin, että tuuletus toimii ja kosteus pääsee haihtumaan (Furgala ja McClutheon 1992). Mehiläisten tulisi antaa olla talven ajan rauhassa, että talvipallo ei häiriinny. Pesä tulisi suojata hiirien ja lintujen häirinnältä. Keväällä tarhaajien tulee tarkkailla puhdistuslennon ajoittumista ja tämän jälkeen katsoa, että mehiläisillä olisi vähintään viisi kiloa talviruokaa jäljellä kevätkehityksen varmistamiseksi (Ruottinen 2003, Ruottinen ja Raiskio 2011). Jos varroatorjuntaa ei tehty syksyllä, tulisi tehdä kevättorjunta. Jos pesiä on kuollut talven aikana, olisi hyvä selvittää kuolinsyy ja hävittää kuolleet pesät asianmukaisesti, jotta mahdolliset taudit eivät leviäisi terveisiin pesiin (taulukko 1) Ulkoiset tekijät: sää Sää on yksi tärkeimmistä mehiläisiin vaikuttavista tekijöistä. Merkittävimmät vaikutukset ovat kuitenkin epäsuoria (vanengelsdorp ja Meixner 2010). Mehiläiset säätelevät käyttäytymistään sääolojen mukaan (Stalidzans ym. 2002). Ne eivät lennä sateella tai äärimmäisen kuumissa lämpötiloissa keräävät vain vettä viilentääkseen pesää (Le Conte ja Navajas 2008). Pitkä jakso kylmää, sadetta tai kuumaa säätä vaikuttavat mehiläisyhteiskuntien kuolleisuuteen (vanengelsdorp ja Meixner 2010). Optimaalinen ilman lämpötila kuitenkin lisää yhteiskuntien tuottavuutta, koska kerääjämehiläisten aineenvaihduntaan käyttämä energiamäärä laskee. Pitkä jakso kylmää tai sateista säätä vaikuttavat päinvastoin, koska mehiläiset jäävät pesään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pidentynyt kuivuus sekä jatkuvat sateet syksyllä johtavat sikiöinnin liian aikaiseen loppumiseen, jolloin talvimehiläisiä ei synny tarpeeksi. Tällöin mehiläisille tärkeiden syyskasvien siitepölyntuotanto estyy. Mehiläisten tulisi saada riittävästi siitepölyä syksyllä, jotta sikiöinti sekä talvimehiläisten kasvatus onnistuisi. Yhteiskunnat, joiden talvimehiläiset ovat syntyneet liian aikaisin, eivät S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 11

13 siitepölyn puutteen vuoksi välttämättä talvehdi yhtä hyvin kuin myöhemmin syntyneet mehiläiset. Fenologien mukaan muutokset ilmastossa vaikuttavat ensiksi mesikasveihin ja nämä taas määrittävät mehiläisten käyttäytymistä (Stalidzans ym. 2002). Sää vaikuttaa myös yhteiskuntien patogeenien määrään (vanengelsdorp ja Meixner 2010). Esimerkiksi lämpötilalla ja kosteudella on suora vaikutus Varroa- populaatioiden kasvuun. Suomessa kahtena viime vuonna on ollut poikkeuksellisen lämmin kesä, joten tästä syystä varroatorjuntaan tulee kiinnittää erityistä huomiota. Viileä sää silloin, kun yhteiskunnassa on vähän aikuisia, voi johtaa sikiöiden jäätymiseen ja tämä taas saattaa lisätä kalkkisikiö-taudin esiintymistä pesässä. Lämpötila on tärkein mehiläisten lentoaktiivisuuteen vaikuttava tekijä. Garyn (1982) mukaan minimilämpötila, jossa ravinnonkeruuta tapahtuu on noin 13 C, kun taas korkeassa 43 C:n lämpötilassa keruu vähenee. Martinin (1982) mukaan esimerkiksi siitepölyn keräämiseksi mehiläiset vähentävät lentoja huomattavasti, kun lämpötila laskee alle 10 C, tai kun se nousee yli 38º C. Vahvat yhteiskunnat pölyttävät vähän 13 C:ssa, ja heikot 15,5 C:ssa. Tuulet, jotka ovat yli 6,7 m/s hidastavat mehiläisten aktiivisuutta ja tuulella, jonka nopeus on 9,4-11 m/s välillä lentäminen lakkaa kokonaan. Viileä ja pilvinen sää sekä lähestyvät myrskyt vähentävät myös lentoja. Lämpimällä ja selkeällä säällä pölytys on tehokasta. Sää on tärkeä tekijä etenkin keväällä, kun yhteiskunnat vahvistuvat kesää kohti. Pariutumisllentoja tapahtuu yleensä iltapäivisin, kun sää on lämmin (yli 18 astetta) ja tuuli on leutoa (Gary 1982). Kyttyräemoista (kuhnurimunijoista) johtuvien ongelmien syinä on yleensä, että syksyllä syntyneet nuoret emot eivät pääse pariutumaan, sato-olosuhteet ovat olleet huonot tai huono sää on estänyt parituslennot. Myöhäisen emonvaihdon tarkkaa syytä ei tiedetä, mutta epäillään vanhan emon kuolemista tai häviämistä pesästä. Talvehtiminen On paljon pohdittu sitä, vaikuttako talven lämpötilan keskihajonta talvitappioihin. Asiasta tarvitaan lisää tutkimustietoa. Lumipeite toimii hyvänä eristeenä pesän ympärillä ja tasaa vaihtuvien sääolosuhteiden vaikutusta (Ruottinen 2003). Tuuletuksen tulee olla kuitenkin kunnossa, jotta lumi tuki lentoaukkoa ja kosteus pääsee haihtumaan pesästä. Ankara ja pitkä talvi saattaa olla haitallisempi mehiläisille kuin leuto (Kauko 2007). Mutta toisaalta leudon talven aikana lämpötila yleensä vaihtelee suuresti ja talvipallon laajentuessa tai supistuessa mehiläiset kuluttavat enemmän talviruokaa. Ankaran talven aikana mehiläiset eivät pysty liikkumaan pesässä ja talvipallo jää yhteen kohtaan. Tällöin mehiläiset saattavat kuolla nälkään. Kuten aikaisemmin on mainittu, ulkoilman lämpötila vaikuttaa talvipallon liikkeisiin (Ruottinen 2003). Mitä kylmempi lämpötila on, sitä tiiviimmäksi talvipallo muodostuu. Jos yhteiskunnassa on liian vähän aikuisia, eli pesä on liian heikko, sikiöt jäätyvät, koska pesä ei pysty pitämään yllä sopivaa lämpötilaa. Stalidzansin ym. (2002) tutkimuksen mukaan pesän ulkoinen maksimaalinen päivä sekä yölämpötila vaikuttaa pesien lämpötilaan myöhään keväällä aikaisin kesällä, jolloin mehiläiset kasvattavat sikiöitä ja keräävät ravintioa sekä syksyllä kun talvipallo muodostuu. Ulkolämpötilan vaikutus pesän lämpötilaan on pienin talvella, kun mehiläisillä ei ole sikiöitä ja ne ovat talvipallossa Taudit Tärkeimpiä mehiläisten tauteja sekä loisia ovat punkit, sienet, bakteerit ja virukset (vanengelsdorp ja Meixner 2010).Punkeista Varroa on merkittävin ja useiden tutkimusten mukaan viime vuosien suuret S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 12

14 mehiläistappiot monessa osassa maailmaa liittyvät osittain varroaan sekä sen levittämiin viruksiin. Nosema spp. ovat sieniin kuuluvia mehiläisen suolistossa eläviä loisia. Nosema ceranaen on levinnyt Aaasiasta Eurooppaan ja sen on epäilty olevan syynä suuriin talvitappioihin esimerkiksi Espanjassa (Genersch 2010: Higes ym. 2008; Martin-Hernandez ym. 2007). Nosema ceranaen epäillään olevan virulentimpi kuin Nosema apis, koska sen epäillään tappaneen yhteiskuntia suoraan ilman Nosema apiksen kaltaisia oireita. Monet ulkoiset tekijät, kuten ympäristö- tai sato-olosuhteet saattavat alentaa mehiläisten vastustuskykyä ja näin mehiläiset ovat herkempiä taudeille. Sama ilmiö on haivaittavissa myös päinvastoin. Jos pesä on esimerkiksi sairastunut Nosemaan, niiden vastustuskyky maatalouden torjunta-aineita vastaan laskee (Alaux ym. 2010). 3. Aineisto ja menetelmät Tämän tutkimuksen aineisto perustuu Suomen mehiläishoitajainliiton (SML ry) vuosittain tekemään satokyselyyn, josta tarkasteltiin vuosia Satokysely on tehty niin, että jäsenrekisteristä on otettu noin kymmenen prosentin suuruinen otos, joille kysely on lähetetty. Vastausporsentti on ollut vuosina keskimäärin 75,3 %. Vastemuuttujiksi valittiin kyselytutkimuksen pohjalta talvitappioprosentti (% talven aikana menetetyistä pesistä keväällä, verrattuna edellisenä syksynä talveutettuihin pesiin) sekä satokeskiarvoon pesää kohti, eli paljonko tarhaaja on saanut keskimäärin satoa kiloina yksittäistä pesää kohti. Tulokset luokiteltiin alueittain ja aluejakona oli vanha läänijako Suomessa. Säätiedot saatiin vuosilta MTT:n (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus) kautta, joka oli tutkimuksessa yhteistyössä. Tutkimukseen valittiin kuusi eri sääasemaa Uudenmaan-, Hämeen-, Varsinais- Suomen-, Keski-Suomen-, Kuopion- sekä Vaasan lääneistä. Sääasemat pyrittiin valitsemaan tärkeimmältä mehiläishoitoalueelta. Nämä olivat Piikkiö, Vihti, Jokioinen, Jyväskylä, Seinäjoki ja Maaninka. Sääkäyrissä oli ylin-, alin- ja keskilämpötila jokaiselta vuodelta. Kyselyssä mukana olleilla tarhaajilla oli vaihteleva määrä mehiläispesiä, varroapunkin torjuntatavat olivat erilaisia, pesät olivat eri vahvuisia ja mehiläisten kannat sekä rodut vaihtelivat. Pesät sijaitsivat erilaisilla alueilla, joiden sato-olosuhteet vaihtelivat Muuttujat Vastemuuttujina olivat talvitappiot sekä satokeskiarvo. Sääaineistosta muodostettiin erilaisia selittäviä muuttujia. Vuorokausien lukumäärällä sekä peräkkäisyydellä, jolloin alin lämpötila +15 astetta tai enemmän, epäiltiin olevan vaikutusta sadon määrään (Kuittinen 1994). Vuorokausien lukumäärällä sekä peräkkäisyydellä, jolloin keskilämpötila välillä plusastetta, epäiltiin myös olevan vaikutusta satoon. Lämpötila-arvojen väli on peräisin Kuittisen (1994) kirjasta. Kireiden pakkaspäivien vaikutusta talvehtimiseen tutkittiin päivien lukumäärällä sekä peräkkäisyydellä, jolloin keskilämpötila -10 astetta tai sen alapuolella marras- sekä maaliskuun välillä. Syksyn tuloa mitattiin selvittämällä sääaineiston perusteella, milloin lämpötila on pysyvästi alle 10 astetta laskemalla kahden viikon keskilämpötila liukuvan keskiarvon menetelmällä, jolloin lämpötila on kahdeksan astetta tai vähemmän. Lämpötilarajan valinta perustuu siihen, että mehiläinen ei pysty lentämään alle kymmenessä asteessa. Mehiläisten aktiivisen kauden alkamista mitattiin sääaineistosta katsomalla päivä, jolloin lämpötila on ensimmäistä kertaa yli kahdeksan astetta. Myös huhtikuun keskilämpötilaa verrattiin talvitappioihin, koska sen epäiltiin olevan ratkaiseva tekijä talvesta selviämisessä Kaukon ym. (2003) S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 13

15 artikkelin perusteella Muuttujat yhdistettiin analysointia varten Excel-taulukkoon vuosien sekä alueiden mukaan. Muuttujia verrattiin regressioanalyysillä käyttäen PAWS 18- ohjelmaa. Kuvaajien piirtämiseen käytettiin MS Exceliä sekä PAWS 18-ohjelmaa Tutkimuskysymykset Tilastoanalyyseillä sekä kyselytutkimuksien tietokantaa tutkimalla haluttiin selvittää, mitkä säätekijät selittävät talvitappioita sekä satoa ja onko tuloksissa alueellisia eroja, vaikuttaako sadon loppumisen ajankohta, aktiivisen kauden tai talvikauden pituus talvitappioihin ja korreloivatko sato sekä talvitappiot kesekenään. 4. Tulokset ja tulosten tarkastelu 4.1. Keskimääräiset talvitappiot sekä sadot vuosilta Talvitappiot Pohjoismaissa Talvitappiot % Norja Ruotsi Suomi Tanska Keskiarvo Vuosi Kuva 8. Keskimääräiset talvitappiot (%) Pohjoismaissa vuosilta (Ruottinen). Suurimmat talvitappiot Pohjoismaissa olivat talvena , paitsi Norjassa talvitappiot olivat alhaisemmat (kuva 8). Suomessa talvitappiot olivat 2003 vuoden jälkeen alhaisemmat kuin muissa Pohjoismaissa vuoteen 2006 asti. Ruotsissa trendi on ollut samanlainen kuin Suomessa. Tanskassa oli korkeat talvitappiot vuonna Muuallakin Keski-Euroopassa on raportoitu vastaavaa samana talvena (vanengelsdorp ja Meixner 2010), mutta muissa Pohjoismaissa taas talvitappiot olivat lähellä keskiarvoa. S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 14

16 Keskimääräiset talvitappiot Suomessa (%) 60,0 50,0 40,0 30,0 20,0 10,0 0, Häme Keski-Suomi Kuopio Kymeenlaakso Lappi Mikkeli Oulu Pohjois-Karjala Varsinais-Suomi Uusimaa Vaasa Kuva 9. Kesimääräiset talvitappiot Suomessa vanhan läänijaon mukaan vuosilta (SML). Talvitappiot olivat Suomessa keskimäärin 15 % vuosina (kuva 9). Normaalina talvitappiona pidettiin 1990-luvulla kymmenen prosentin tappioita (Peltotalo 1990), eli keskimääräiset talvitappiot ovat nousseet. Suomessa suurimmat talvitappiot olivat vuonna , muttei kuitenkaan kaikilla alueilla (kuva 9). Eniten tuona talvena menetettiin pesiä SML:n kyselytutkimuksen mukaan Vaasassa, Hämeessä sekä Uudellamaalla ja vähiten Kuopiossa sekä Pohjois-Karjalassa. Ennen talvea hajonta eri alueiden välillä oli suurta, kunnes kyseisen talven jälkeen hajonta pieneni ja talvitappiot olivat alhaiset. Trendi kääntyi uudelleen nousuun talvella 2007/ ,0 20,0 15,0 10,0 5,0 0,0 Talvitappioiden (%) keskiarvo alueittain Kuva 10. Talvitappio (%) keskiarvo alueittain vuosilta vanhan läänijaon mukaan. Suurimmat talvitappiot ovat keskimäärin olleet Lapissa, Kymenlaaksossa sekä Oulussa (kuva 10). Tähän S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 15

17 saattaa osittain vaikuttaa pienen aineiston tuoma virhe, mutta Pohjois-Suomessa mehiläistarhaus on yleisesti haasteellisempaa kuin etelässä ja pohjoisessa mehiläisten menestyminen vaikeutuu (Siira ym. 1999, Kuittinen 1994). Keskimääräistä alhaisemmat talvitappiot ovat olleet Kuopiossa sekä Keski-Suomessa (kuva 10). Keskimääräinen pesäkohtainen sato (kg) Häme Keski-Suomi Kuopio Kymeenlaakso Lappi Mikkeli Oulu Pohjois-Karjala Varsinais-Suomi Uusimaa Vaasa Keskimäärin Kuva 11. Satokeskiarvo (kg/pesä) vanhan läänijaon mukaan vuosilta Keskimääräiset pesäkohtaiset sadot vaihtelevat suuresti alueittain sekä vuosittain ja keskihajonta on suurempaa kuin talvitappioita tarkastellessa (kuvat 9 ja 11). Hyvää satovuotta seuraa usein huono satovuosi, paitsi vuosina 2005 ja 2006 (kuva). Keskimääräinen sato oli 36 kg pesää kohti vuosina (kuva 11). Suurimmat sadot saavutettiin vuosina 2003, 2005 ja 2006 (kuva). Mehiläistarhauksen kannattavuusrajana sadon osalta on pidetty 40 kiloa pesää kohti ja kyseisinä vuosina kannattavuusraja ylitettiin, kun verrattiin kaikkien havaintojen keskiarvoa (kuva 11). S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 16

18 Sadon (kg/pesä) keskiarvo alueittain Kuva 12. Satokeskiarvo alueittain vuosilta vanhan läänijaon mukaan Vuosina suurimmat sadot saavutettiin Mikkelissä, Kymenlaaksossa, Kuopiossa ja Varsinais- Suomessa (kuva 12). Alhaisimmat sadot olivat Lapissa sekä Oulussa. Kuvien perusteella voi päätellä, että Itä-Suomessa mehiläiset menestyisivät paremmin keskiarvojen perusteella. Oulunläänissä ja Lapissa edellytykset eivät ole yhtä hyvät mehiläisten talvehtimiselle sekä sadonkeruulle. Tulokset ovat kuitenkin suuntaa-antavia ja pieni aineisto toi virhettä tilastoihin. Mehiläistarhausta harjoitetaan menestyksekkäästi myös Pohjoisessa (Siira ym. 1999) Sään vaikutus talvitappioihin sekä satoihin Kuvat 13 ja 14. Talvitappioprosentin korrelaatio huhtikuun keskilämpötilan sekä aktiivisen kauden päättymisen kanssa. Huhtikuun keskilämpötila korreloi positiivisesti ja tilastollisesti merkitsevästi talvitappioprosentin kanssa (kuva 13). Tulos on päinvastainen verrattuna Kaukon ym. (2003) tutkimukseen, jossa korkea huhtikuun keskilämpötila auttoi mehiläisiä selviämään talvesta ja kestämään Nosemaa paremmin. Pitkän ja kylmän talven seurauksena nosematasot nousivat ja kevään sää vaikuttaa sairaiden kuntien toipumiseen. Esimerkiksi lämmin toukokuu vuonna 1998 auttoi pesiä toipumaan Nosemasta. Kylmä toukokuu vuonna 1999 taas aiheutti sen, että Nosemaan sairastuneista pesistä suurin osa kuoli. S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 17

19 Ruottisen (2003) mukaan syyskuussa ja huhtikuussa mehiläiset kuluttavat eniten ruokaa (kuva 5). Jos huhtikuu on lämmin ja sopivia ravintokasveja ei ole saatavilla, mehiläiset saattavat kuolla nälkään. Tämän vuoksi tarhaajan tulee tarkistaa pesän ruokavarat puhdistuslennon jälkeen (taulukko 1). Myös Varroa saattaa vaikuttaa mehiläisten kuolleisuuteen, kun sikiöiden kasvatus lisääntyy keväisin (vanengelsdorp ja Meixner 2010). Etenkin viime vuosina talvi on ollut ankara ja kesä poikkeuksellisen lämmin. Mitä lämpimämpi kesä on, sitä paremmin varroapunkki menestyy. Jos lämpimän kesän jälkeen ei ole huolehdittu kunnollisesta varroantorjunnasta, punkkipaine saattaa kasvaa liian isoksi pesässä, mehiläiset heikentyvät keväällä liikaa ja tämä johtaa talvitappioihin. Mehiläisten aktiivisen kauden alkaminen päätettiin alkavaksi siitä, kun lämpötila kohoaa ensimmäisen kerran kahdeksaan asteeseen. Aktiivinen kausi alkoi huhtikuun puolen välin jälkeen suurimmassa osassa havainnoista. Ensimmäisten satokasvien kukintatietoja ei saatu, joten tästä tarvittaisi lisää tietoa tulevaisuuden tutkimuksia varten. Muuttuja talvitappioprosentti ei ollut normaalisti jakautunut, joten sille tehtiin logaritmimuutos tilastoanalyysien luotettavuuden parantamiseksi. Talvitappioprosentin ja huhtikuun keskilämpötilan välillä oli positiivinen korrelaatio (0,459, p = 0,000) (kuva 13). Aktiivisen kauden päättyminen korreloi negatiivisesti talvitappioiden kanssa (-0,349, p = 0,004) (kuva 14). Eli talvitappiot olivat suuremmat mitä aikaisemmin syksy alkoi. Syksy on erittäin tärkeä talvehtimiseen lähtemisessä, eikä lämpötila saa laskea liian nopeasti (Stalidzans ym. 2002), kuten syksyllä Tällöin lämpötilan nopea lasku oli osasyynä talvehtimisen epäonnistumiseen joillakin alueilla (Ruottinen ym. 2003). Aktiivisen kauden alkamisella ei havaittu olevan yhteyttä talvitappioihin tämän tutkimuksen aineiston perusteella. Muita tilastollisesti merkitseviä korrelaatioita ei löytynyt, eli mikään selittäjä ei korreloinut riittävän vahvasti talvitappioiden kanssa ja monimuuttuja-analysejä ei kyetty tekemään. Kuva 15. Satokeskiarvon korrelaatio vuorokausien lukumäärien kanssa, jolloin lämpötila on asteen välillä. Satokeskiarvo korreloi positiivisesti vuorokausien lukumäärän kanssa, jolloin lämpötila oli yli 15 astetta (0,456, p = 0,001), myös perättäisten vuorokausien kanssa, jolloin lämpötila oli yli 15 astetta (0,333, p = S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 18

20 0,006), vuorokausien lukumäärän kanssa, jolloin lämpötila oli astetta (0,520, p = 0,000), perättäisten vuorokausien kanssa, jolloin lämpötila oli astetta (0,439, p = 0,000) (kuva 15). Tulokset olivat linjassa aikaisemman tiedon kanssa (Kuittinen 1994). Kuva 16. Satokeskiarvon ja talvitappioprosentin korrelaatio. On epäilty, että suuri sato kuluttaisi mehiläisiä, eli suuren satokesän jälkeen talvitappiot olisivat suuret. Kuvassa 16 on nähtävissä negatiivinen korrelaatio, joka ei kuitenkaan ole tilastollisesti merkitsevä (-0,175, p = 0,062). Suurin osa havainnoista sijoittuu siten, että sadon ollessa suuri talvitappiot ovat pienet eli todellisuudessa suurien talvitappioiden vuoksi mehiläisten sadonkeruukyky heikkenee. Hajonta on suurta, joten selkeää trendiä on hankala nähdä. Satokeskiarvolle löytyi siis paremmin selittäjiä tutkimuksessa mukana olleista muuttujista kuin talvitappioille. Satokeskiarvoa pyrittiin selittämään eri säämuuttujien avulla. Tässä tutkimuksessa ei otettu huomioon kriittisiä tekijöitä, kuten pesien vahvuutta, varroatorjuntaa sekä emon alkuperää, jotka ovat ratkaisevan tärkeitä tekijöitä pesien talvehtimisessa. Talvitappioita pyrittiin vertailemaan vain säätekijöiden perusteella, eikä mehiläisten ominaisuuksien, pesien vahvuuden tai varroatorjuntamenetelmien tai punkkimäärien vaikutusta talvitappioihin otettu huomioon tässä tutkimuksessa. Saatujen tulosten perusteella sää ei ole riittävä tekijä selittämään yksistään talvitappioita. Talvitappioihin vaikuttavat useat eri tekijät, joten olisi hyvä tehdä laajempi, systemaattisempi tutkimus, jossa otetaan huomioon myös talvehtimisen kannalta muut kriittiset tekijät. Näitä kriittisiä tekijöitä ovat pesien vahvuus, emon toimintakyky, ravintotilanne sekä alhainen tautipaine pesässä. Varroa on pahin taudinaiheuttaja Suomessa, joka johtaa pesien lisääntyneeseen kuolleisuuteen. S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 19

21 Aktiivisen kauden pituuden vaikutus talvitappioihin Aktiivisen kauden pituus (vrk) 145 Piikkiö Vihti Jokioinen Jyväskylä Seinäjoki Maaninka Keskiarvo Kuva 17. keskimääräinen mehiläisten aktiivisen kauden pituus vuosina tutkimuksessa mukana olleilla sääasemilla. 210 Talvikauden pituus (vrk) Piikkiö Vihti Jokioinen Jyväskylä Seinäjoki Maaninka Keskiarvo Kuva 18. Keskimääräinen talvikauden pituus vuosina tutkimuksessa mukana olleilla sääasemilla. Aktiivisen kauden tai talvikauden pituus ei vaikuttanut tilastollisesti merkitsevästi talvitappioprosenttiin tässä aineistossa, mutta tätä olisi kuitenkin hyvä tutkia tulevaisuudessa. Keskiarvoja tarkastellessa pienimmät talvitappiot ovat olleet Kuopiossa, Keski-Suomessa ja Mikkelissä (kuva 10). Keski-Suomessa ja Kuopiossa myös talvikausi on pisin (kuva 18). Suurimmat talvitappiot ovat olleet Lapissa, Oulussa, Kymenlaaksossa sekä Hämeessä. Hämeessä talvikauden pituus taas on lyhyt ja aktiivinen kausi pitkä (kuva 17 ja 18). Tätä voidaan osittain selittää sillä, että suomalaiset mehiläiset ovat saattaneet sopeutua tasaisiin talviolosuhteisiin sekä pitkään talvikauteen. Jos syksy on liian lämmin tai kevät alkaa liian aikaisin, S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 20

22 mehiläisille tulee ongelmia ravinnonsaannin kanssa, koska kasvit eivät ole mukautuneet poikkeaviin sääolosuhteisiin. Jos sikiöinti jatkuu liian pitkään syksyllä, talvehtiminen heikkenee, koska sikiöiden hoitaminen lyhentää talvimehiläisten elinikää. Itä- ja Keski-Suomessa ilmasto on mantereisempi, eli talvet ovat kylmempiä ja kesät lämpimämpiä, joten tämä saattaa olla suotuisampi ilmasto mehiläisille kuin rannikolla vallitseva meri-ilmasto. Tätä ei kuitenkaan tutkittu tilastollisesti, joten tästä tarvitaan lisää tutkimustietoa. Sadon loppumisen arviointi oli haasteellista, koska vaakapesätietokantaan ei ole tallennettu pesien painoja tarpeeksi pitkälle syksyyn. Tulevaisuuden vaakapesäseurannassa tähän tulisi kiinnittä huomiota ja ohjeistaa tarhaajia mittaamaan pesien painoa myös linkouksen jälkeen. Erityisen mielenkiintoisia olisivat pesien painonnousut syksyllä, koska tästä voitaisi arvioida mesikastehunajan määrää pesässä. Myös Saksassa on tutkittu mehiläisten talvikuolleisuutta viisivuotisessa projektissa, joka alkoi vuonna 2004 (Genersch ym. 2010). Tietoa kerättiin mehiläisnäytteiden avulla taudeista (Varroa, Nosema, esikotelomätä sekä useat virukset) ympäristötekijöistä, mehiläishoitotekniikoista ja torjunta-aineista. Näitä verrattiin tilastollisesti mehiläisten talvikuolleisuuteen. Säätekijöitä ei kuitenkaan otettu huomioon. Tutkimuksessa talvitappiot vaihtelivat 3,8 15 % välillä ja tulokset olivat samansuuntaisia kuin Suomen kyselytutkimuksissa. Alueelliset erot olivat Saksassakin suuria. Tutkimuksen mukaan merkittävimmät syyt korkeisiin talvitappioihin olivat suuri määrä Varroaa pesässä, siipiviruksen sekä akuuttiin mehiläisparalyysivirukseen sairastuminen syksyllä, emon ikä ja yhteiskuntien heikkous syksyllä. Edellisen kesän lämpötilasumma sekä kevään olosuhteet saattavat vaikuttaa kasvien meden sekä siitepölyn eritykseen ja esimerkiksi Tanskassa on huomattu, että tärkeät mehiläiskasvit ovat kukkineet, kun mehiläisten aktiivinen kausi alkaa ja tämä on aiheuttanut tappioita keväisin. Tahvosen ym. (2010) mukaan, ilmastonmuutoksen myötä kasvien kukinta aikaistuu ja tämä tuottaa haasteita pölytykselle, jos mehiläisten aktiivinen kausi ei aikaistu. Usein aikaisin keväällä esimerkiksi omenapuiden kukkiessa ilmat ovat viileät ja pölytys ei tämän vuoksi onnistu. 5. Jatkotutkimusehdotuksia Jatkossa olisi hyvä perustaa erillinen ryhmä mehiläistarhaajia tarkempaa talvitappioiden seurantaa varten. Tällainen ryhmä voisi olla tarkkuusvaakapesänhoitajat. Heille voisi lähettää erillisen kyselylomakkeen, jossa kysellään tarkemmin varroantorjunnasta sekä emojen alkuperästä. Jos mahdollista, tarhaajilla olisi hyvä olla yhdenmukaiset hoitotoimenpiteet ja pesien tulisi olla yhtä vahvat talveutettaessa tai vaihtoehtoisesti jakaa pesät eri vahvuusluokkiin. Tämä vaatii kuitenkin suuren pesämäärän, jotta tietoja voidaan verrata tilastollisesti. Esimerkiksi Saksassa valittiin tietty määrä mehiläishoitajia, joilla oli jokaisella kymmenen pesää (Genersch ym. 2010). Jos jokin pesä kuoli talven aikana, kuollut pesä korvattiin tekemällä jaoke joko saman tarhan pesästä tai mahdollisuuksien mukaan kuolleesta pesästä edellisellä kaudella. Pesän vahvuuden mittaamiseksi ohjeeksi on annettu vähintään viisi kakkuväliä sikiöitä. Tätä heikommat pesät tulisi yhdistää tai vaihtoehtoisesti huolehtia, että tietty määrä tämän vahvuisia pesiä olisi tarhalla. Myös heikkoja pesiä olisi hyvä seurata, jotta nähtäisi, missä vaiheessa talvea heikko pesä kuolee ja miten säätekijät vaikuttavat tähän. Sopivan standardisoinnin avulla voidaan paremmin vertailla pesiä eri alueilla ja minimoida S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 21

23 virhetekijöiden vaikutus, jolloin tulokset ovat luotettavampia. Tarhaajille voisi järjestää erillisen koulutuksen, miten vaaditut tekijät mitataan yhdenmukaisesti. Tarhaajia tulisi olla riittävästi eri alueilta, jotta alueellisia eroja pystyttäisi selvittämään. Tarkkuusvaa oista saisi myös pesän sisäisen sekä ulkoisen lämpötilan, joten lämpötilankin osuutta pystyttäisi seuraamaan paikallisesti, eikä vain lähimmän sääaseman mukaan. Tämä antaisi tarkaa tietoa siitä, minkälaiset paikalliset sääolot vallitsevat kullakin tarhalla. Suomalaisten tärkeiden satokasvien kukinnasta tarvitaan lisätietoa. Seurantaa voitaisi tehdä esimerkiksi mehiläishoitajien toimesta vaakapesäseurannan yhteydessä ja raportoida tiedot yhteiseen tietokantaan. Tärkeimpiä satokasveja voisi kysyä kyselylomakkeessa, koska jokaisen tarhaajan tulisi tietää alueensa tärkeimmät mesikasvit. Näin saataisi vaakapesätietojen ohella tiedot kasvien kukinnasta ja kun tietoja on usealta vuodelta, voidaan ennustaa kasvien kukinnan alkamisajankohdat. Kuittisen (1994) kirjassa oli esitetty mehiläisten tärkeimpien satokasvien kukinta-aikoja kymmenen vuoden ajalta Karjalohjan seudulta. Samankaltaista tietoa olisi hyvä saada muualtakin Suomesta, koska Länsi-Uudenmaan olosuhteita ei voida yleistää koko Suomen olosuhteita vastaavaksi. Kukinta-aikoja voidaan esimerkiksi verrata mehiläisten aktiivisen kauden alkamiseen ja ennustaa mehiläisten sadonkeruumahdollisuuksia. Kaikkien tarhaajien tulisi osta tunnistaa Varroa punkki ja osata tarkkailla sen esiintymistä pesissä. Kyselytutkimusten mukaan suurin osa tarhaajista osaa kuitenkin tarkkailla punkkitilannetta pesissä ja torjunnat tehdään rutiinilla. Tätä tulee kuitenkin korostaa edelleen uusien tarhaajien koulutuksessa. Tarhaajia olisi hyvä ohjeistaa edelleen. Suomessa on tehty kyselytutkimuksia sekä SML:n että Lassi Kaukon toimesta. Tiedonkeruumenetelmiä olisi hyvä verrata keskenään. Jos joku tarhaajista on ollut mukana molemmissa kyselytutkimuksissa, olisi hyvä tarkistaa, ovatko tiedot yhdenmukaiset. 6. Johtopäätökset Suurimmat talvitappiot näyttävät esiintyneen pohjoisella pallonpuoliskolla. Euroopassa suurimmat talvitappiot viime vuosina on raportoitu Brittein saarilla, Tanskassa ja Italiassa. Tappioiden syyt sekä oireet vaihtelevat merkittävästi mantereittain sekä alueittain. Sääolojen osuutta talvitappioissa ei ole aikaisemmin suoraan verrattu, joten sään merkityksestä tarvitaan lisää tutkimustietoa. Sääolot vaikuttavat mehiläisiin suoraan sekä epäsuorasti yhteisvaikutuksessa muiden tekijöiden kanssa. Alueellisia eroja talvitappioissa on selitetty säätyyppien alueellisilla eroilla, jotka vaikuttavat mehiläisten sadonkeruuseen, syksyn ruokintaan, punkkien sekä mehiläispopulaatioiden kasvuun, varroatorjunnan ajoitukseen, muiden tautien esiintymiseen sekä mehiläisten kevätkehitykseen ja samaa voi sanoa myös Suomen alueellisesta vaihtelusta. Vaikka sää vaikuttaa merkittävästi mehiläisiin, sääolot eivät yksistään riitä selittämään talvitappioita, kosa niihin vaikuttavat useat eri tekijät. Jos pesä on vahva, pesässä on tarpeeksi ruokaa sekä toimiva emo ja varroatorjunnasta on pidetty huolta, mehiläiset selviävät ankaristakin talviolosuhteista. Sääoloilla on suurin vaikutus mehiläisiin keväällä ja syksyllä. Tarhaajalla on merkittävä rooli mehiläisten selviytymisessä talvesta.tarhaajan tulee huolehtia, että pesässä S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 22