Euroopan yhteinen(?) puolustus

Transkriptio

1 Euroopan yhteinen(?) Euroopan yhteinen(?) puolustus puolustus Timo Mielonen (toim:) Suomen Sadankomitea Suomen Sadankomitea

2 Teos on julkaistu ulkoasiainministeriön avustuksella kansalaisjärjestöjen Eurooppa-tiedotukseen. Tekijät, ellei artikkelin tai kuvan yhteydessä toisin mainita. Kannen kuva: Pascal Terjan / cc 2.0 Keuruun Laatupaino. Keuruu ISBN

3 Sisällys Aluksi Timo Mielonen 5 Itämeren alueen turvallisuus ja Suomi Pekka Visuri 9 Venäjän turvallisuuspolitiikan painopisteistä ja niiden merkityksestä Itämeren alueelle Anna-Liisa Heusala 26 Itämeren alueen retrokonflikti Pertti Joenniemi 38 Suomen ja Ruotsin välisen puolustusyhteistyön tiivistäminen Erkki Tuomioja 47 Globaalistrategia mukauttaa EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sisäisten ja ulkoisten kriisien värittämään toimintaympäristöön Tuomas Iso-Markku 54 Hybridirauhasta inhimilliseen turvallisuuteen Mary Kaldor ja Javier Solana 73 Ilmastonmuutos ja muut globaalit uhkat Folke Sundman 79 EU:n keskinäisen avunannon lausekkeen toimeenpano Rasmus Hindren 87 Euroopan unionin yhteisen kyberpuolustuksen kehittäminen Mirva Salminen 99 Euroopan armeija: Turha fantasia vai välttämätön vaihtoehto Tarja Cronberg 114

4 Keisarin uudet vaatteet tarinoita EU:n kriisinhallinnasta Johanna Suhonen 123 Trident vai EU kumpi on parempi rauhan ja turvallisuuden kannalta? Rebecca Johnson 130 Saksan turvallisuuspolitiikan uusi valkoinen kirja Nora Westerlund 137 Kirjoittajat 146

5 Timo Mielonen Aluksi Yhteisestä puolustuksesta keskusteltiin jo omalla pääministerikaudellani vuonna Mutta tietysti Britannian ero EU:sta eli brexit on kannustanut etsimään uusia linjoja. Tähän astihan Britannia on estänyt kaikki kaavailut puolustuksellisesta yhteistyöstä, totesi Euroopan unionin komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen Helsingin Sanomille 18. marraskuuta. Kataisen mukaan uudet suunnitelmat unionin puolustuksen kehittämiseksi julkistetaan vielä marraskuun aikana. Britannian kesäkuisen kansanäänestyksen tulos on vaikuttanut merkittävästi keskusteluun EU:n yhteisestä puolustuksesta, mutta se ei missään tapauksessa ole ainoa tekijä. Yhdysvaltojen presidentinvaali, jonka tuloksen tiedämme, on myös osaltaan luonut paineita EU:lle ja sen jäsenvaltioille myös yhteisen puolustuksen osalta. Donald Trumpin presidenttikausi on kuitenkin vielä edessä, eikä kukaan voi vielä tietää, millaista politiikkaa hän virassaan toteuttaa. Vaalitaistelu on aina eri asia kuin presidentin tehtävien hoito. Varmaa kuitenkin on, että Euroopassa on varauduttava muutoksiin, joiden luonne ja merkittävyys selviää aikanaan. Pian Britannian kansanäänestyksen jälkeen julkistettiin Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittinen globaalistrategia Jaettu näkemys, yhteinen toiminta: vahvempi Eurooppa. Strategian esipuheessa Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini toteaa: Meidän unionimme tarkoitus ja jopa sen olemassaolo on asetettu kyseenalaiseksi. EU:n kansalaiset ja maailma tar-

6 vitsevat kuitenkin vielä aiempaakin vahvemman Euroopan unionin. Laajemmasta alueestamme on tullut epävakaampi ja turvattomampi. Kriisit unionin rajojen sisä- ja ulkopuolella vaikuttavat suoraan kansalaisten elämään. Vaikeina aikoina vahva unioni on sellainen, jossa ajatellaan strategisesti, jolla on yhteinen näkemys ja joka toimii yhdessä. Tämä pätee vielä selvemmin Ison-Britannian kansanäänestyksen jälkeen. Meidän on todellakin pohdittava uudelleen unionin työskentelytapoja, mutta tiedämme silti erittäin hyvin, minkä asioiden vuoksi me työskentelemme. Tiedämme, mitkä ovat meidän periaatteemme, etumme ja prioriteettimme. Nyt ei ole aikaa epävarmuudelle: unionimme tarvitsee selkeän strategian. Tarvitsemme yhteisen vision ja yhteisen toimintasuunnitelman. Mogherinin mukaan yhdelläkään jäsenmaalla ei ole voimavaroja yksin vastata olemassa oleviin uhkiin eikä mahdollisuuksiin. Tarvitaan siis yhteistyötä ja yhteisiin arvoihin sekä tavoitteisiin sitoutumista. Globaalistrategian esipuhetta on tietenkin luettava Mogherinin viranhoitoon liittyvänä tekstinä, mikä tarkoittaa, että kirjoitus edustaa virallista optimismia. Toisaalta Mogherini ei kuitenkaan peittele sitä, että unioni on kokenut useita takaiskuja ja sen kansainvälinen vetovoima sekä painoarvo ovat selvästi heikompia kuin esimerkiksi vuosituhannen alussa tai viimeisen laajentumisen jälkeen. Yhteisen vision ja toimintasuunnitelman tarpeellisuudesta todennäköisesti vallitsee varsin laaja yksimielisyys unionin jäsenvaltioiden keskuudessa sellaista tarvitaan. Sen sijaan on kyseenalaista, tiedämmekö todellakin, mitkä ovat periaatteemme, etumme ja prioriteettimme tai olemmeko EU:n jäsenvaltioina ja niiden kansalaisina niistä samaa mieltä. Esimerkiksi Bulgarialla, Espanjalla, Maltalla, Saksalla ja Suomella on taatusti yhteisiä etuja, mutta oletettavasti myös ristiriitaisia kansallisia prioriteetteja ja intressejä.

7 Unionin yksi keskeinen ongelma onkin se, että kansallisten etujen puolustaminen on aikaisempaa vahvemmin ohjannut jäsenvaltioiden toimintaa EU:ssa. Tämä on näkynyt esimerkiksi vaikeuksissa sopia pakolaisuuden aiheuttamasta taakanjaosta jäsenmaiden kesken. Lisäksi jo pidemmän aikaa on useissa EU:n jäsenvaltioissa tapahtunut sisäänpäin kääntymistä ja kansallismielisen poliittisen suuntauksen vahvistumista. Unkari ja Puola ovat selkeimpiä esimerkkitapauksia, mutta ei Suomikaan ole osaton tästä trendistä. Kyllä perussuomalaisten voitto, pitkään jatkuneet talousvaikeudet ja laajamittaisesta työttömyydestä aiheutuva näköalattomuus näkyvät suomalaisessa politiikassa. Kaikesta tästä seuraa se, ettei EU:n yhteisen puolustuksen muotoilu ole helppo asia. Samaan aikaan pitäisi hoitaa Britannian irtautuminen unionista, löytää ratkaisuja EU:n olemassaoloa ravisteleviin ongelmiin, kuten pakolaisuus, lähiympäristön epävakaus ja talouskriisi, sekä linjata yhteistä puolustusta. Yhteisen puolustuksen hahmotteluun kannattaa kuitenkin panostaa. Tosiasia nimittäin on, että jäsenmaiden yhteenlasketut sotilasmenot ylittävät Kiinan sotilasmenot siinäkin tapauksessa, että Britannia jätetään pois laskuista. Samoin jäsenvaltioiden armeijoiden yhteenlaskettu koko vastaa Kiinan armeijan kokoa. Mihin tällaista arsenaalia todella tarvitaan? Todennäköistä on, että ensimmäisessä vaiheessa ryhdytään panostamaan yhteishankintojen laajempaan käyttöön. Tähän myös Katainen viittasi aikaisemmin mainitussa Helsingin Sanomien haastattelussa. Yhteishankintoja aiotaan Kataisen mukaan vauhdittaa EU:n hallinnoimalla rahastolla. Ideana on perustaa EU:n hallinnoima rahasto. Sen varat kerätään halukkailta jäsenmailta. Rahasto sitten kilpailuttaisi ja ostaisi sovitut puolustustarvikkeet. Rahaston alla olisi ikään kuin pienempiä hankintapooleja, sen mukaan, mitä jäsenmaat haluaisivat. Tämän kirjan tavoitteena on arvioida Euroopan unionin yhteisen puolustuksen eri elementtejä laajan turvallisuuden näkökulmasta.

8 Kyse ei ole vain sotilaallisesta toiminnasta vaan myös esimerkiksi kriisinhallinnasta tai ilmastonmuutokseen varautumisesta. Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa, Pekka Visurin, Anna-Liisa Heusalan, Pertti Joenniemen ja Erkki Tuomiojan artikkelit, rakentuu kesäkuussa pidetyn Itämeren turvallisuus -seminaarin alustuksiin. Nämä neljä artikkelia valottavat erityisesti Suomen lähialueiden ja Venäjän tilannetta. Toinen osa koostuu EU:n yhteistä puolustusta eri näkökulmista käsittelevistä artikkeleista. Näkökulma on joko temaattinen, kuten globaalistrategia, kriisinhallinta, kyberpuolustus tai solidaarisuuslausekkeen toimeenpano, tai maantieteellinen, kuten Saksan valkoisen kirjan arviointi. Suomalaisten kirjoittajien ohella kirjaan on otettu kaksi käännösartikkelia. Niistä Mary Kaldorin ja Javier Solanan artikkeli liittyy globaalistrategian pohjustustyöhön. Rebecca Johnsonin artikkeli puolestaan käsittelee ydinaseita ja niiden suhdetta EU:n yhteiseen puolustukseen. Molemmat artikkelit on kirjoitettu ennen Britannian kansanäänestystä, mikä näkyy teksteissä. Kirjan sisällön suunnitteluun ja toimitustyöhön ovat lisäkseni osallistuneet Sadankomitean varapuheenjohtaja Johanna Kelhu, pääsihteeri Anni Lahtinen sekä hallituksen jäsenet Tanja Vaari ja Nora Westerlund. Rauhanasemalla

9 Pekka Visuri Itämeren alueen turvallisuus ja Suomi Pohjois-Eurooppa ja Itämeren alue ovat kylmän sodan jälkeen muodostaneet turvallisuuspoliittisesti vakaan vyöhykkeen, mutta Ukrainan konfliktin seurauksena on sotilaallista jännitystä levinnyt tällekin alueelle ja herännyt spekulaatioita asetelman muutoksista. Vaikka kylmän sodan kaltaisen konfliktin paluuta ei ole näkyvillä ainakaan toistaiseksi, on nykytilanteessa eräitä piirteitä, jotka muistuttavat toisen maailmansodan jälkeisten vuosien kehitystä. Silloin poliittinen ja sotilaallinen valtakamppailu kohdistui aluksi Keski-Eurooppaan, mutta erityisesti alkaneen ydinasekilpavarustelun myötä myös Pohjois-Euroopan strateginen tärkeys kasvoi. Ydinasetasapainon vakiintumisen ja aseteknisen kehityksen myötä 1960-luvun lopulta alkaen myös Itämeren alueen turvallisuuspoliittinen tilanne rauhoittui. Euroopan geopoliittista tarkastelua Geopoliittisten tekijöiden merkitystä yleisesti vähäteltiin kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa, kun poliittis-taloudellinen integraatio eteni kohti itää herättäen mielikuvan läntisten yhteiskunnallisten sekä niihin liittyvien taloudellisten ja kulttuuriarvojen ylivoimasta. Puhuttiin Euroopan unionin ja sen taustalla vaikuttavan euro-atlanttisen alueen imuvaikutuksesta, joka vastustamatta vetäisi myös itäisen Euroopan maita puoleensa sekä poistaisi poliittiset ja taloudelliset rajat uudenlaisessa yhtenäiskulttuurissa

10 koko mantereen kattavalla sisämarkkina-alueella. Esikuvana eurooppalaiselle integraatiolle nähtiin lähinnä Yhdysvaltojen synty ja vahvistuminen liittovaltioksi, mutta mielellään unohdettiin, että myös Neuvostoliitossa oli pyritty samanlaiseen päämäärään. EU:n talous- ja rahaliiton kohtaamat vaikeudet horjuttivat jo uskoa integraation syventämisen ja laajentamisen mahdollisuuksiin, ja poliittiset ongelmat tulivat dramaattisesti esille Ukrainan konfliktin kärjistyessä kansainväliseksi kriisiksi vuoden 2014 alussa. Samalla Euroopan unionissa on jouduttu tunnustamaan nationalismin voimistuneen, ja tämä kehitys kiihtyi vuonna 2015, kun Lähi-idän suunnalta levinnyt pakolaiskriisi pääsi pahasti yllättämään vapaaseen liikkumiseen tottuneet EU-maat. Noiden ilmiöiden yhteisvaikutus horjuttaa jo vakavasti unionin yhtenäisyyttä ja synnyttää sen sisälle uusia rajalinjoja, lännessä Ison-Britannian ja manner-euroopan (alkuperäisen talousyhteisön) välille sekä idempänä vanhan ja uuden Euroopan välille, jo häipyneeksi uskotulla länsi- ja itäblokin aikaisella rajalla. Kesällä 2015 kärjistynyt pakolaiskriisi nosti erityisesti alueiden poliittisen kulttuurin erot selvästi esille, ja vuoden 2016 kuluessa on Turkin ja Lähi-idän tilannekehitys edelleen voimistanut EU:n ongelmia. Poliittisissa puheissa alkoi pari vuotta sitten yleistyä maininta geopolitiikan paluusta Eurooppaan, vaikka olisi oikeampaa todeta sen vain välillä jääneen unohduksiin. Geopoliittiset tekijät ovat luonnollisesti olleet jatkuvasti läsnä muun muassa päätettäessä Naton ja Euroopan unionin laajennuksista ja itäisen kumppanuuden ohjelmista. Ne haluttiin pitää taka-alalla painottamalla läntisen Euroopan liittojen luonnetta arvoyhteisöinä ja pehmeän turvallisuuden levittäjinä. Myös globalisaatiokehitys saatettiin tulkita maantieteellisten tai geopoliittisten tekijöiden merkitystä vähentäväksi. Kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen hallinta Länsi-Euroopassa yhdistyneenä koettuun Neuvostoliiton uhkaan piti läntisen blokin maat paremmin yhdessä ja mahdollisti taloudellis-poliittisen integraation syventämisen. Geopoliittisesti arvioiden Länsi-Eurooppa oli myös verraten yhtenäisen kulttuurin ja samankaltaisten 10

11 taloudellisten edellytysten alue. Unionin laajeneminen on tuottanut sen yhteyteen erilaisen kulttuurin, talouden ja historiallisen taustan maita itäisestä Euroopasta. Unionin yhtäaikaisen laajentamisen ja syventämisen onnistumista epäiltiin jo alusta lähtien, ja yhdistyneenä ulkoisen paineen helpottumiseen nuo tekijät yhdessä näyttävät tuottaneen voimistuvaa nationalismia. Taloudellisten ongelmien pahentuessa siitä on tullut jälleen koko maanosaa vaivaava ongelma ja integraatioideologiaa heikentävä tekijä. Suomen linjausten taustaa Historian merkitys geopoliittisessa ajattelussa on kaksitahoinen. Ensinnäkin voidaan painottaa historiallista kokemusta tärkeänä perusteena määritettäessä turvallisuuspolitiikan peruslinjauksia. Toisaalta historiantutkimusta käytetään metodisesti apuna analysoitaessa valtioiden käyttäytymistä kansainvälisessä politiikassa. Suomen osalta voidaan todeta, että nykyiset turvallisuuspoliittiset peruslinjaukset eivät ole ratkaisevasti muuttuneet sodanjälkeisestä ajasta, jolloin omaksuttiin Paasikiven linjana tunnettu suuntaus. Jäsenyys Euroopan unionissa ja lisääntynyt yhteistyö kansainvälisten organisaatioiden puitteissa on luonnollisesti tuonut siihen uusia painotuksia, ja myös sotilaallista liittoutumattomuutta korostavan peruslinjan jatkuvuus on asetettu kyseenalaiseksi. Silti jatkuvuus on Suomen turvallisuuspolitiikassa ollut selvästi voimakkaampi piirre kuin monissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa. Kylmän sodan kaudella turvallisuuspolitiikassa asetettiin pääpaino ulkopolitiikkaan, jota puolustuspolitiikan tuli tukea. Ulkopolitiikan linja määritettiin puolueettomuuspolitiikaksi, jolla ei tarkoitettu puolueettomuutta kansainvälisen oikeuden mukaisesti vaan käytännöllisempää poliittista toimintaa. Suomen linjaus muistutti Ruotsin liittoutumattomuuden käsitettä ( Alliansfrihet i fred syftande till neutralitet i krig ), mutta Suomessa ei haluttu korostaa pyrkimystä pysyä puolueettomana mahdollisen sodan aikana, koska sillä olisi saatettu ärsyttää Neuvostoliittoa, joka piti tärkeänä yya-sopimukseen sisältyvää puolustusvelvollisuutta 11

12 tarvittaessa yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Ulkopolitiikan alalla käytiin jatkuvaa kamppailua yya-sopimuksen tulkinnasta, jolloin Suomi painotti sopimuksen johdantoon sisältynyttä, jo Paasikiven usein korostamaa mainintaa Suomen pyrkimyksestä pysyä erossa suurvaltaristiriidoista. Puolueettomuuspolitiikka vaati tasapainoilua idän ja lännen välisissä kiistoissa, joihin sisältyi myös taloudellisten etujen vaaliminen. Suomi tunnusti yya-sopimuksen myötä olevansa Neuvostoliiton puolustuksellisessa intressipiirissä, mikä oli selvää ilman sopimustakin. Toisaalta Suomi ei sitoutunut Neuvostoliiton kanssa sotilasyhteistyöhön, vaikka sellaisiakin yrityksiä välillä sattui. Turvallisuuspolitiikan itäistä painotusta tasoittivat voimakkaat talous- ja kulttuurisuhteet länteen. Vaikka myös ulkomaankaupan järjestelyissä Suomi joutui tasapainoilemaan itäisten ja läntisten intressien välillä, lännen osuus kauppavaihdosta oli koko ajan selvästi suurempi. Markku Kuisma on kirjassaan Venäjä ja Suomen talous (Siltala 2015) kuvannut seikkaperäisesti kylmän sodan aikaisia talouskamppailuja, joista Suomi selvisi lopulta hyvin ja kykeni hyötymään asetelmasta niin, että erityisesti raskaan metalliteollisuuden vienti Neuvostoliittoon oli edullista ja toisaalta puunjalostusteollisuus ylläpiti laajaa länsikauppaa. Kuisma muistutti, että Suomen ulkomaankaupasta oli prosenttia länsivientiä ja -tuontia kylmän sodan kuumimpinakin vuosina. Suurvaltojen välisen liennytyskehityksen myötä Suomelle tarjoutui tilaisuus panna alulle Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi, jonka juhlava päätöskokous järjestettiin Helsingissä kesällä Sitä pidettiin yleisesti tunnustuksena Suomen puolueettomuuspolitiikan onnistumiselle, ja Helsinki-prosessia arvostetaan maailmalla yhä. Kylmän sodan loppuvaiheissa Suomen alue tuli jälleen sotilasstrategisesti tärkeäksi, kun suurvallat 1980-luvun alussa ottivat Euroopassa käyttöön uudenlaisia ydinaseita. Niihin sisältyi myös risteilyohjuksia, jotka kykenivät lentämään matalissa korkeuksissa. Palattiin siis jossain määrin 1960-luvun alun tilanteeseen, kun 12

13 Suomellekin taas esitettiin vaatimus kyetä torjumaan ilmatilassaan mahdollisesti lentäviä aerodynaamisia (risteily)ohjuksia. Lopulta tuo kiista saatiin kuitenkin rauhoittumaan vuonna 1987, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sopivat maasta ammuttavien keskikantaman ohjusten kieltämisestä. Kylmän sodan jälkeinen aika Kylmän sodan päättyminen Euroopassa Saksan yhdistymiseen sekä Varsovan liiton ja Neuvostoliiton hajoamiseen vaikutti merkittävästi turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen Itämeren alueella. Neuvostoliiton joukkojen vetäytyminen Itä-Saksasta ja muista Varsovan liiton maista sujui sopimusten mukaisesti ja yllättävänkin järjestyneesti. Venäjän ja muiden entisten neuvostotasavaltojen asevoimien sijoittuminen uusille alueilleen oli kuitenkin hyvin improvisoitua ja niukalla rahoituksella toteutettua, ja sisäpoliittinen tilanne oli epävakaa. Varuskunnat elivät 1990-luvun lopulla lähes omavaraistaloudessa, ja armeijan ja laivaston toimintakyky romahti. On arvioitu, että Venäjällä käytettiin silloin vuosittain varoja asevoimiin noin viisi prosenttia Neuvostoliiton ajan tasosta, joten kysymys oli pääoman jatkuvasta kuluttamisesta uudishankintojen ja ylläpitovarojen puutteessa. Suomen liittyessä Euroopan unioniin vuoden 1995 alussa turvallisuuspoliittinen linja määritettiin sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi, jota tuettiin itsenäisellä puolustuksella. Pääministeri Esko Aho kertoi hallituksen näkemyksen eduskunnalle annetussa selonteossa: Suomi liittyi Euroopan unioniin sotilaallisesti liittoutumattomana maana, joka ylläpitää itsenäistä, uskottavaa kansallista puolustusta. Suomi ei EU-jäsenyyden kautta ollut etsimässä uusia turvallisuustakuita ja turvallisuuspolitiikan peruslinjauksia. Tuohon määritykseen on sittemmin lisätty maininnat sotilaallisesta yhteistyöstä EU:n, Naton ja Ruotsin kanssa, mutta perusratkaisut eivät ole muuttuneet. Suomen turvallisuuspoliittista doktriinia ei ole virallisissa asiakirjoissa kuvattu kovinkaan tarkas- 13

14 ti, vaan esimerkiksi valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa linjanmääritykset vaihtelevat jonkin verran sanonnoiltaan. Siitä on seurannut epäselvyyttä ja herännyt kysymyksiä, mitä itse asiassa tarkoitetaan. Virallisista linjanmäärityksistä ja puheista voi kuitenkin vetää tiivistetyn johtopäätöksen, että Suomi on määritetty EU:n jäsenmaaksi ja pohjoismaaksi, joka ei kuulu sotilasliittoihin ja ylläpitää turvallisuustilannetta vastaavaa alueensa puolustuskykyä. Suhteutettuna laajempaan kehityskuvaan Suomen turvallisuuspoliittinen asema on kylmän sodan aikoihin verrattuna selvästi vakaampi, eikä Suomeen kohdistu suoranaista sotilaallisen hyökkäyksen uhkaa, mutta kansainväliset kriisit voivat ulottaa vaikutuksiaan myös tänne. Suomen uhkakuvat ovat viime vuosina painottuneet niin sanotun laajan turvallisuuskäsityksen mukaisesti lähinnä ei-sotilaallisiin uhkiin, joihin pyritään vastaamaan kokonaisturvallisuuden ohjelmilla. Sotilaallisen turvallisuuden analyysi valtiojohdon julkaisemissa asiakirjoissa on jätetty hyvin vähälle, mistä on myös seurannut, että mediassa näitä asioita käsitellään vähäiseen tietoon perustuvalla, usein suuresti liioittelevalla ja vinoutuneella tavalla. Suomen reaalista puolustuskykyä on luonnollisesti arvioitu salaisissa viranomaisselvityksissä, mutta niissäkin ongelmana on erilaisten uhkakuvien ja muiden tilanneolettamusten laaja kirjo. Skenaarioita tehdään yleensä jotain rajattua tarkoitusta varten esimerkiksi tutkittaessa tiettyjen asejärjestelmien kehittämistä, jolloin kokonaisuudesta helposti syntyy epäselvä tai jopa aivan virheellinen käsitys. Lisäksi on otettava huomioon, että kaikissa maissa sotilaalliset uhka-arviot ja niihin kehitettävät vastaukset ovat erittäin salaisina käsiteltäviä asioita, ja toisaalta mahdollisten vuotojen luotettavuus on syytä kyseenalaistaa. Strateginen tilannearvio: Venäjä ja Pohjois-Eurooppa Asevoimien määriä ja sijoitusta koskevat tiedot ovat nykyisin kan- 14

15 sainvälisissä tilastojulkaisuissa varsin tarkkoja. Perusmateriaalina käytetään Lontoossa toimivan Kansainvälisen strategisen instituutin (International Institute for Strategic Studies, IISS) vuosikirjoja (The Military Balance). Niiden tiedot hankitaan vakiintuneilla menetelmillä ja analysoidaan ammattitaitoisesti, joten tuolla aineistolla voidaan hahmottaa riittävän tarkka yleiskuva esimerkiksi Suomen lähialueen asevoimista. Vaikka tilastojen perusteet ovat pätevät, on aihetta pitää mielessä, että voima ei ole absoluuttista vaan aina suhteellista ja tilannesidonnaista, minkä lisäksi sotilaallisen voiman käytön kynnys Euroopassa on korkea. Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa koetut aseelliset konfliktit ja sodat ovat olleet luonteeltaan hyvin rajoitettuja, ja erityisen suuri pidättyvyys on ollut havaittavissa ydinaseistettujen suurvaltojen kesken asevoimien käytössä. Tässä suhteessa vaarallisimman tilanteen, Kuuban kriisin lokakuussa 1962, erityisenä opetuksena oli asettaa etusijalle sodan välttäminen diplomaattisen kriisinhallinnan keinoin. Aseelliset konfliktit Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen ovat lähes poikkeuksetta liittyneet valtioiden hajoamiseen ja niiden jälkitilanteisiin, jotka kylläkin saattavat kestää pitkään. Neuvostoliitolta jäänyt Venäjän Itämeren laivasto käytännössä menetti kylmän sodan päätyessä toimintakykynsä, eikä sitä luvun puolellakaan ole olennaisesti vahvistettu. Aluskaluston kehitys (IISS:n vuosikirjojen mukaan ) kertoo strategisen merkityksen vähenemisestä: Itämeren-laivastolla oli vuonna 1991 noin 40 sukellusvenettä, 5 risteilijää, 5 hävittäjää, 29 fregattia ja noin 300 pientä alusta. Vuonna 1995 oli 9 sukellusvenettä, 3 risteilijää, 2 hävittäjää, 18 fregattia ja noin 150 pientä alusta. Laivasto rappeutui nopeasti. Vuonna 2001 aluskalustoon kuului 2 sukellusvenettä ja muutama pinta-alus. Vuonna 2011 oli 2 sukellusvenettä, 2 hävittäjää ja 3 fregattia. 15

16 16 Vuonna 2016: 1 sukellusvene ja 8 hävittäjää tai fregattia. Vertailun vuoksi todettakoon, että Itämerellä oli vuonna 2016 läntisiä aluksia 16 sukellusvenettä ja noin 30 suurta pinta-alusta (hävittäjää tai fregattia). Alusten voimasuhteissa Venäjä on siis selvästi alivoimainen Itämeren alueella, mutta sillä on kuitenkin kykyä kiistää merialueen vapaa käyttö läntisiltä merivoimilta. Neuvostoliiton hajotessa Leningradin sotilaspiirissä oli maavoimia noin 10 divisioonaa, joista useimmat tosin olivat vain runkoja mahdollista liikekannallepanoa varten. Venäjän maavoimia supistettiin jo 1990-luvulla verraten voimakkaasti, ja 2000-luvun alussa Suomen itärajan takaisten varuskuntien ylläpito lopetettiin lukuun ottamatta Karjalan kannaksen ja Pietarin alueen paria prikaatia sekä Pohjoisen laivaston alaisuuteen kuuluvia Petsamon ja Murmanskin alueen joukkoja. Petroskoin lähellä on ollut lisäksi varikko, jonka kalustosta voidaan perustaa reservijoukkoja. Pietarin eteläpuolella on muun muassa moottoroitu prikaati ja ylijohdon maahanlaskudivisioona Viron rajalla Pskovissa (Pihkovassa). Yhdysvalloissa toimivan analyysilaitoksen Stratforin arvion mukaan presidentti Vladimir Putinin ajama, noin 700 miljardin dollarin hintainen Venäjän asevoimien uudistusohjelma vuoteen 2020 on painottunut selvästi strategisiin ydinasevoimiin ja avaruuspuolustukseen, joille varattiin rahoituksesta 42 prosenttia. Toisena on laivasto 24 prosentilla, kolmantena ilmavoimat 21 prosentilla ja lopuksi maavoimat vain 13 prosentilla. Toisaalta sisäisen turvallisuuden ylläpito on saanut budjetista yhä suuremmat osuudet. Oli myös nähtävissä, että suunniteltuja hankintamenojen lisäyksiä ei voida toteuttaa, ja sotilasbudjetit ovatkin jo parin vuoden ajan hieman supistuneet. Silti ohjelma kohentaa asevoimien kykyä täyttää rajoitetut ja sotilasdoktriinissa erityisesti painotetut tehtävänsä. Venäjän asevoimien rakenteesta ja sijoittelusta voidaan tehdä johtopäätös, että ne on tarkoitettu käytettäväksi lähinnä suurvallalle tyypillisiin strategisiin tehtäviin, joihin kuuluu ydinasepelotteen ylläpitäminen sekä kyky interventioihin lähialueilla,

17 esimerkiksi Kaukasiassa, Keski-Aasiassa ja Ukrainassa sekä kriisinhallintaan myös kaukaisemmilla kohteilla, kuten Syyriassa. Sen sijaan voimia suurhyökkäykseen läntiseen Eurooppaan kylmän sodan aikaisen neuvostoarmeijan tapaan ei nykyisillä joukoilla ole. Useat harjoitukset viime vuosina ja toiminta Ukrainassa vuonna 2014 ovat kertoneet sotilasreformin tuottamista tuloksista. Krimin miehitystä arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon, että Venäjällä oli siellä sopimuksen perusteella oikeus pitää sotilasta sekä tukikohtia laivastolle ja ilmavoimille. Siellä jo olleita joukkoja täydennettiin laskuvarjoyksiköillä ja erikoisjoukoilla. Krimin miehitys oli kaikkiaan hyvin poikkeuksellinen sotilasoperaatio, koska alueen väestö tuki venäläissotilaita ja Ukrainan paikalla olleet varuskunnat antautuivat tai vaihtoivat puolta heti alkuvaiheessa. Venäjän aseellinen ja huollollinen tuki Itä-Ukrainan kapinallisille on ollut tuntuvaa mutta erilaista kuin Krimillä, sillä varsinaisia orgaanisia taistelujoukkoja ei Donbasin alueella ole ollut mainittavasti toiminnassa. Siellä vastassa olleet Ukrainan joukot olivat verraten heikosti varustettuja ja johdettuja. Arvioita Venäjän asevoimien toimintamahdollisuuksista Lähempään tarkasteluun kannattaa ottaa eräät läntiset arviot Venäjän asevoimien toimintamahdollisuuksista Itämeren alueella. Niissä ei ole otettu kantaa sellaisten tilanteiden todennäköisyyteen, vaan kysymys on sotilasteknisistä skenaarioista ja niihin vastaamisesta eli sotapeleistä. Kansainvälisissä yhteyksissä on arvioitu erityisesti Naton mahdollisuuksia puolustaa Baltian maita. Sitä on viime vuosina useasti epäilty ja kaavailtu myös tarvetta saada apua Suomelta ja Ruotsilta. Sekä Suomesta että Ruotsista on kuitenkin todettu, ettei sotilaalliseen apuun ole riittäviä voimia, mutta toisaalta on haluttu pitää kiinni keskinäisen avunannon velvoitteista, jotka sisältyvät Euroopan unionin perussopimukseen. Ruotsin hallitus on lisäksi antanut erityisen solidaarisuusjulistuksen, jossa todetaan, että Ruotsi ei pysy passiivisena hyökkäyksen kohdistuessa johon- 17

18 kin EU-maahan tai pohjoismaahan. Syksyllä 2015 saatettiin Foreign Policy lehdessä julkisuuteen varsin laaja katsaus Yhdysvalloissa tehtyihin suunnitelmiin, kuinka Baltian maiden puolustus mahdollista Venäjän hyökkäystä vastaan voitaisiin järjestää. Esiteltiin myös sotapelien sarja erilaisista hyökkäysskenaarioista ja niiden vastatoimista Naton voimavaroilla. Pohtimatta lähemmin kyseisen artikkelin tarkoitusperiä, kiinnostavaa on todeta yksiselitteinen johtopäätös: kaikissa tilannevaihtoehdoissa katsottiin Baltian maiden puolustaminen Naton voimin erittäin vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Jos Venäjä päättäisi käyttää asevoimaa niitä vastaan, se pystyisi verraten helposti alueiden valtaamiseen ja estämään Nato-joukkojen saapumisen riittävän aikaisin ja riittävän vahvoina alueen puolustusta vahventamaan. Venäjä pystyisi eristämään Baltian maat ilma- ja merivoimillaan siinä määrin, ettei lännestä tuleva apu pääsisi vaikuttamaan. Venäjän erityisiksi vahvuuksiksi arvioitiin lähellä sijaitsevat tukialueet sekä vahva tykistö ja ilmatorjunta. 1 RAND Corporation julkaisi noista sotapeleistä helmikuussa 2016 raportin 2, jossa vahvistettiin jo julkisuuteen tulleet asiat ja tarkennettiin tietoja. Olettamuksena oli noin viikon varoitusaika, mikä mahdollistaa eräiden nopeasti alueelle siirrettävien Naton joukkojen ryhmittämisen taisteluvalmiiksi. Noilla heikohkoilla vahvistuksilla ei kuitenkaan arvioitu olevan ratkaisevaa merkitystä lopputulokselle: Kaikissa vaihtoehdoissa Venäjän lähialueilta hyökkäykseen lähteneet joukot kykenivät valtaamaan Tallinnan ja Riian kahdessa kolmessa päivässä. Hyökkääjällä arvioitiin olevan käytössään noin 22 pataljoonan taisteluosastoa. Puolustajilla oli käytössään 5 virolaista ja kaksi latvialaista kevyesti varustettua pataljoonaa sekä vahvennuksina noin 3-4 jalkaväkipataljoonaa Yhdysvalloista ja yksi Isosta-Britanniasta. Muilla Naton maavoimien joukoilla arvioitiin olevan vain vähäinen vaikutus taistelutilanteen kehitykselle Virossa ja Latviassa. Puolan asevoimat sitoutuisivat Kaliningradin rintamalle ja liettualaiset oman alueensa puolustamiseen. Muiden vahvennuksien keskittäminen Baltiaan olisi liian hidasta ja epävarmaa. 18

19 Myöskään Naton ilmavoimilla ei arvion mukaan ollut ratkaisevaa merkitystä lopputulokselle, sillä ne joutuisivat toimimaan verraten kaukaisista tukikohdista ja taistelemaan Venäjän lähialueelta toimivia ilmavoimia vastaan. Lisäksi Venäjän ilmatorjunta arvioitiin riittävän tehokkaaksi rajoittamaan Naton ilmavoimien käyttöä. Ruotsissa on herättänyt keskustelua olettamus Tukholman alueen käytöstä Naton ilmavoimien tukeutumiseen. Silläkään ei ollut vaikutusta puolustuksen onnistumiselle. Johtopäätöksenä RAND-raportissa ehdotettiin keskittymistä toimiin, joilla estettäisiin Venäjän hyökkäys Baltian maihin. Sitä varten suositettiin riittävän vahvan pelotteen muodostamista, jotta Venäjällä ei olisi mahdollisuuksia edellä mainitun kaltaiseen nopeaan voittoon. Pelotteen rakentaminen tulisi kuitenkin kalliiksi ja herättäisi Venäjän vastatoimet. Vertailun vuoksi oli raporttiin liitetty kartta, joka esitti kylmän sodan aikaista Keski-Eurooppaa ja Baltian maita. Todettiin, että silloin Neuvostoliitolla oli Itämeren ja Alppien välillä täydessä taisteluvalmiudessa 22 divisioonaa ja Natolla lähes saman verran. Naton vanhoilla jäsenmailla tuskin olisi halukkuutta ryhtyä jälleen samanlaiseen kilpavarusteluun, tällä kertaa kaukana Baltian maissa ja Venäjän tukialueiden tuntumassa. Rintamalinja kylmän sodan aikaan oli suunnilleen yhtä pitkä kuin Baltian maiden itäraja Venäjää vastaan. Samantapaisen raportin julkaisi myös Washingtonissa toimiva Center for Strategic and International Studies (CSIS). Siinä ehdotettiin aseistuksen ennakkovarastointia Yhdysvaltojen joukoille Eurooppaan, hieman samaan tapaan kuin tehtiin kylmän sodan aikana. Kuitenkin korostettiin tarvetta pitää kiinni Venäjän kanssa vuonna 1997 tehdystä sopimuksesta, joka kieltää Naton vakinaisten tukikohtien perustamisen entisiin itäblokin maihin. 3 Kesällä 2016 julkistettu Naton päätös sijoittaa maavoimien joukkoja Baltian maihin ja Puolaan neljän pataljoonan verran vastasi noita kaavailuja sikäli, ettei vakinaisia tukikohtia perusteta, vaan joukot käyvät kohdemaissa vuorollaan. Lisäksi joukkojen määrä on verraten pieni, lähinnä symbolinen. Venäjän vastatoimia on jo tullut, 19

20 mutta sen vahvistukset on suunnattu lähinnä Ukrainan suunnalle. On ymmärrettävää, että tuollaiset sotapeleistä kantautuneet tiedot herättivät hälyä Baltian maissa. Virossa julkaistiin mielialojen rauhoittamiseksi maan tiedustelulaitoksen raportti, jossa todettiin, ettei Venäjän hyökkäystä pidetä todennäköisensä eikä Venäjällä olisi siihen välttämättä edes riittäviä voimia. Myöskään Viron asemaa ei olisi syytä verrata Ukrainaan, joka oli vuonna 2014 monessa suhteessa uhanalaisempi. 4 Sotapelityyppisiä skenaarioita on sittemmin ilmestynyt myös Ruotsissa, ja niistä jotkut ovat etsineet aiheita perustella maan Nato-jäsenyyttä. Skenaariossa arvioitiin Venäjän mahdollisuuksia ryhtyä rajoitettuihin sotatoimiin Ruotsia vastaan, mutta kylmän sodan aikaisiin hyökkäysmalleihin Venäjällä ei olisi voimia. 5 On huomattava, että ruotsalaisarvioissakaan ei ole esitetty mitään vakuuttavia syitä sille, miksi Venäjä lähtisi hyökkäykseen Itämeren alueella. On nimittäin otettava huomioon, että maan ulkomaankaupasta huomattava osa tapahtuu siellä merikuljetuksin, puhumattakaan kaasuputken kautta toimitettavasta energianviennistä Saksaan. Nehän katkeaisivat heti sodan alkaessa tai ehkä jo sitä edeltävän kriisin aikana. Suomen kannalta noissa tuoreissa sotapeleissä ja uhka-arvioissa kiinnostaa se, ettei niissä nähty Suomelle mitään roolia Baltian puolustamisen suhteen. Päinvastoin on korostettu Itämeren ylittämisen vaikeutta ellei suorastaan mahdottomuutta, jos vastarannalla on suurvallan asevoimat taisteluvalmiina. Puhtaasti sotilaalliselta kannalta arvioituna Suomenlahtikin on aivan liian vaikea ylitettäväksi nykyaikaisen torjunta-aseistuksen vaikutuspiirissä. Raporteissa ei myöskään spekuloitu Suomen käyttämistä ilmavoimien tukialueena Baltian maiden puolustamiseksi. Kun silloin tällöin kuitenkin lehdistössä arvioidaan tarvetta saada Baltian maihin sotilaallista apua, on sekä Suomesta että Ruotsista todettu, ettei sellaiseen ole riittäviä voimia, vaikka toisaalta on haluttu pitää kiinni keskinäisen avunannon velvoitteista, jotka sisältyvät Euroopan unionin perussopimukseen. Ruotsin hallitus on lisäksi antanut erityisen solidaarisuusjulistuksen, jossa tode- 20

21 taan, että Ruotsi ei pysy passiivisena hyökkäyksen kohdistuessa johonkin EU-maahan tai pohjoismaahan. Kuten muun muassa virolaisraportissa viime talvena todettiin, Venäjällä ei ole käytettävissään kovin paljon joukkoja Itämeren suunnalla. Koko läntisellä Venäjällä on nykyisin vain kymmenkunta maavoimien taisteluprikaatia (ja lisäksi muutama prikaati reserviläisistä perustettavissa) sekä erikoisjoukkoja ja kolme maahanlaskudivisioonaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomen sodan ajalle varattujen joukkojen vahvuus on viimeisten supistusten jälkeenkin yhä sotilasta, joka on samaa suuruusluokkaa kuin Venäjän maavoimien nykyinen kokonaisvahvuus (jonka pitäisi riittää sotatoimiin kahdessa maanosassa Kaliningradista Vladivostokiin). On kaikkiaan vaikea kuvitella tilannetta, jossa Venäjällä todettaisiin hyökkäys Suomeen tai Baltian maihin - niin tärkeäksi, että siihen sidottaisiin puolet kaikista käytettävissä olevista maavoimien joukoista. Hyökkäys voisi tapahtua luonnollisesti myös muilla tavoin ja rajoitetumpana, mutta sellaisenkin hankkeen strateginen mielekkyys on arvioitava kyseenalaiseksi, ellei Suomi, Ruotsi tai joku muu maa itse provosoi hyökkäystä muodostamalla uhan itänaapurilleen. Kokonaan omaan arvoonsa voidaan jättää lehdissä esiintyvät spekulaatiot vaikkapa pienten vihreiden miesten salaisesta soluttautumista Suomeen tärkeille kohteille, eteläisen rannikon miehittämisestä yllättävällä iskulla tai maan lamauttamisesta hybridisodankäynnin keinoin ilman asevoiman käyttöä. On helppo yhtyä Puolustusministeriön entisen kansliapäällikön kenraaliluutnantti Arto Rätyn mielipiteeseen Helsingin Sanomien haastattelussa : Suomi ei ole Ukraina. Meillä on järjestäytynyt yhteiskunta. Jos tunnuksettomat vihreisiin pukeutuneet sotilaat yrittäisivät rajan yli, vastassa olisivat rajavartiolaitos, poliisi, tulli ja puolustusvoimat. Ei sellaista yllätystä voi Suomessa tapahtua. Jos jostain ihmeen syystä tapahtuisi, meillä on työkaluja hoitaa se. Tästä ei kannata edes keskustella. Kannattaa myös panna merkille, kuinka IISS:n tutkija Samuel Charap arvosteli hybridisodan käsitteen nostamista esille länsi- 21

22 maissa ilmentämään Venäjän strategista oppia. Hänen mielestään tosiasiat eivät puolla käsitystä, että sellaiseksi kuvattu toimintamalli olisi jotenkin tyypillistä juuri Venäjälle. Nykyaikaisissa konflikteissa käytetään, kuten ennenkin, kaikkia tilanteen vaatimia keinoja, jotka vaihtelevat suuresti. Pelkkä epäsuora tai pehmeä vaikuttaminen vaikkapa informaatiosodan menetelmien tuskin tuottaa tuloksia, eikä sellaisista yrityksistä edes ole havaintoja. Tällöin sekoitetaan sodan käsite tavanomaiseen mediavaikuttamiseen, ja nehän ovat aivan eri asioita. Myöskään maan valtaaminen sisältä päin ei ole mahdollista kuin erittäin harvinaisessa tilanteessa, jollainen sattui syntymään Krimille helmikuussa Missään muualla ei samaa toimintamallia ole menestyksellisesti kokeiltu, eikä sellainen asetelma voi syntyä salaisesti. Charapin mukaan Venäjä käyttää asevoimiaan edelleen varsin perinteiseen tapaan. 6 Pohjoismaat geostrategisesti arvioituna Pohjoismaiden keskeinen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö on laajempi kuin vain Itämerta koskeva kysymys. Geopoliittisesti ja geostrategisesti arvioiden pohjoismailla on hyvin erilainen asema ja siitä syystä myös eriävät intressit, jotka tulivat esille jo toisen maailmansodan jälkeen blokkien muodostuessa myös Pohjois-Eurooppaan. Ruotsi on Pohjolan keskusvaltana pyrkinyt säilyttämään itsenäisen päätöksentekokyvyn. Se on voimakkaasti Itämeren maa, jota alueella kiristyvä sotilaspoliittinen tilanne koskee välittömästi. Skandinavian maista Norja on selvästi Atlanttinen, joten on ymmärrettävää, että se on nojannut yhteistyöhön Ison-Britannian ja viimeksi Yhdysvaltojen kanssa. Tanska on kosketuksissa sekä Keski-Eurooppaan että Pohjois- Atlantille, kun taas Suomen asemaa määrittää vahvasti Venäjän naapuruus sekä sijainti Itämeren äärellä ja pohjoisessa myös arktisilla alueilla. On siis historiallisesti ja geopoliittisesti ymmärret- 22

23 tävää, että Norja ja Tanska ovat valinneet turvallisuuspoliittiseksi ratkaisukseen jäsenyyden Pohjois-Atlantin liitossa, mutta yhtä luonnolliset selitykset löytyvät Suomen ja Ruotsin pysyttelylle sen ulkopuolella. Suomella on geopoliittisesti ja geostrategisesti läheisin yhteys Ruotsiin, joten sitä on voitu pitää myös luontevana yhteistyökumppanina. Sen sijaan muut pohjoismaat ovat selvästi eri asemassa kuin Suomi. Pohjoismaisen yhteistyön jatkamiselle eri aloilla on kaikkiaan yhtä hyvät mahdollisuudet kuin kylmän sodan aikaan, mutta nimenomaan yhteisen puolustuksen kehittämiselle ei ole nyt sen parempia näkymiä kuin ennenkään. Johtopäätöksinä Itämeren alueen geopoliittisen aseman kehityksestä ja nykyisistä politiikkavaihtoehdoista voidaan ensinnäkin todeta, että Itämeren alue ei ole toisen maailmansodan jälkeen ollut konfliktien syynä tai aiheuttajana. Itämeren strateginen asetelma on vakiintunut ja poliittinen vakaus vahvistunut kylmän sodan jälkeen, ja se on sivusta-aluetta myös ajankohtaisessa suurvaltakonfliktissa, jonka syyt ja painopisteet ovat muualla, lähinnä Ukrainassa sekä laajalla Mustanmeren - Kaukasian - Lähi-idän - Keski-Aasian vyöhykkeellä. Ratkaisevat valinnat ovat: yhteistyö vai konflikti? Kaikille alueen valtioille olisi hyödyllistä jatkaa yhteistyötä ja välttää vakautta horjuttavia toimia, siis muualla alkaneiden konfliktien horisontaalisen eskalaation välittyminen Itämerelle. Itämeren kaukaisessa pohjukassa sijaitsevalle Suomelle on erityisen tärkeää säilyttää Itämerellä vallinnut suhteellisen vakaa tilanne ja toimivat yhteistyösuhteet. Näitä päämääriä edistävien toimien tulisi olla tärkeällä sijalla Suomen ulkopolitiikassa. Pohjois-Euroopan kehitys riippuu luonnollisesti laajemmasta Euroopan ja maailman tilanteen kehityksestä, jossa voi tapahtua hyvinkin nopeita muutoksia. Ajateltakoon vaikkapa Lähi-idän tilanteen käänteitä viime vuosien aikana tai globaalin energiatalouden ja -kaupan perusteiden heilahteluja. Suuret trendit ovat verraten helposti hahmotettavissa, mutta yllättävät yksittäiset tapahtumat saattavat tuottaa äkillisiä kriisejä myös turvallisuus- 23

24 politiikan alalle. Hitaasti muuttuvia ovat taloudelliset ja sotilaalliset voimasuhteet, joten niiden tarkastelulla voidaan määrittää melko pitävät kehykset tilannekehitykselle. Yhtä lailla varman perustan antavat väestöennusteet, sillä tilastoista voidaan päätellä työikäisen väestön määrät noin 20 vuoden perspektiivillä hyvinkin tarkasti. Useissa ennusteissa arvioidaan Yhdysvaltojen säilyttävän taloudellisen ja sotilaallisen johtoasemansa maailmassa, mutta Kiina haastaa sitä jo Aasiassa ja myös maailmanlaajuisesti. Kokonaisuutena Aasian taloudellisen voiman kasvu näyttää jatkuvan ja siihen liittyy myös sotilaallinen voimistuminen sekä toisaalta Euroopan suhteellinen voimavarojen heikentymisen jatkuminen. 7 Tällaiset ennusteet ovat vaikuttaneet jo voimakkaasti muun muassa Yhdysvaltojen strategisiin ohjelmiin, joissa Aasian Tyynenmeren alue on asetettu selvästi etusijalle verrattuna Eurooppaan. Yleisesti arvioidaan suurvaltakonfliktien kehittymisen mahdollisuus suuremmaksi Aasiassa kuin Euroopassa, jota pidetään verraten vakaana alueena. Sotilaallisissa voimasuhteissa Yhdysvallat liittolaisineen on selvästi ylivoimainen käyttäen maailman sotilasmenoista edelleen noin prosenttia 8, joten suoranaisia lännen sotilaallisia uhkaajia näissä oloissa tuskin ilmestyy. Tämä koskee myös Eurooppaa, missä potentiaalinen vastustaja Venäjä ei sotilaallisella tai taloudellisella voimallaan kykene Yhdysvaltojen johtaman liittokunnan haastajaksi muuten kuin omilla lähialueillaan ja rajoitetuilla päämäärillä. Tästä syystä Venäjä noudattaa pakostakin puolustuksellista strategiaa, kuten myös suhteellisesti paljon voimakkaampi Neuvostoliitto joutui Euroopan oloissa tekemään. Venäjä on pyrkinyt vahvistamaan kykyä puolustaa aluettaan ja etujaan pääpiirtein entisen Neuvostoliiton alueella, ja siihen sen suhteellinen voima riittää. Naton vanhoissa jäsenmaissa on haluttomuutta työntää sotavoimaa Venäjän rajojen läheisyyteen. Siksi ne eivät myöskään kannata sotilasliiton laajentamista Venäjän kannalta aroille alueille kuten Ukrainaan tai Georgiaan. Suomi on sotilasmaantieteellisesti 24

25 noiden alueiden kanssa samantapaisessa asemassa, aivan Venäjän strategisesti tärkeiden alueiden äärellä, mutta erona on ollut tilanteen rauhallisuus Pohjolassa. Turvallisuuspolitiikan keinoin on aiheellista ensisijaisesti pyrkiä vähentämään todennäköisyyttä joutua mukaan kansainvälisiin kriiseihin, joissa Venäjä ja johtavat länsimaat saattavat olla vastakkain. Suomen kannalta olennaista on edistää erityisesti Itämeren alueen pysymistä rauhallisena. Siihen on mahdollisuuksia sekä ulkopolitiikan keinoin että huolehtimalla omasta puolustuskyvystä. Viitteet 1 Julia Ioffe, "The Pentagon Is Preparing New War Plans for a Baltic Battle Against Russia, Foreign Policy : com/2015/09/18/exclusive-the-pentagon-is-preparing-new-war-plansfor-a-baltic-battle-against-russia/ 2 Tekijöinä David A. Shlapak and Michael W. Johnson, luettavissa: CSIS raportti: 4 International Security and Estonia 2016: en.pdf 5 Hur kan Sverige angripas? KKrVA Hotet : 6 Samuel Charap, "The Chost of Hybrid War, Survival, vol. 57, no 6, December 2015 January 2016, s Ks. esim. National Intelligence Council, Global Trends 2030: Alternative Worlds: 8 Maailman sotilasmenoista tärkeimmät prosenttiosuudet (The Military Balance 2015): USA 36,1 %, muut Nato-maat 17,4 %, Kiina 8 %, Venäjä 4,4 %. 25

26 Anna-Liisa Heusala Venäjän turvallisuuspolitiikan painopisteistä ja niiden merkityksestä Itämeren alueelle Ukrainan edelleen jatkuvan konfliktin sivuoireena jännitys Itämeren alueella on lisääntynyt vuoden 2014 jälkeen. Läntisessä poliittisessa keskustelussa kannatusta on saanut tulkinta, jonka mukaan Itämeren alueen jännityksen lisääntyminen heijastaa suoraan Venäjän nykyistä suurvaltapoliittista toimintatapaa, joka on arvaamaton. Myös Suomessa Venäjän turvallisuuspoliittista roolia ja tavoitteita on käsitelty usein kahden näkökulman kautta. Ensimmäisessä korostuu Venäjän rooli ja tavoitteet: suurvaltaidentiteetti, joka näyttäytyy menneisyyteen takertuvana ja kansainvälisiä suhteita konfliktien kautta hallitsemaan pyrkivänä. Toisessa puolestaan Venäjä on identiteetiltään ristiriitainen yhteiskunta, joka kuitenkin pääsääntöisesti toimii rationaalisesti tavoitellen moninapaista maailmanjärjestystä geoekonomisten etujensa pohjalta. Kummallekin kuvalle on keskeistä käsitys Venäjästä suurvaltana, mutta nämä kuvat ovat perustaltaan varsin erilaisia. 26

27 Venäjä toimii erilaisissa kansainvälisten suhteiden pelikentissä, joissa sillä on myös toisiinsa nähden ristiriitaisia tavoitteita. Pyrin tässä artikkelissa 1 lyhyesti hahmottamaan sitä, mitä Venäjä tavoittelee nykyisessä turvallisuuspoliittisessa ajattelussaan ja miten nämä tavoitteet vaikuttavat Itämeren alueella. Tarkastelen Venäjän virallista turvallisuusstrategista ajattelua, alueellista integraatiota entisen Neuvostoliiton alueella, keskittämistä ja puolustusteollisuuden merkitystä Venäjälle. Venäjän turvallisuusstrategia Saadakseen kuvan Venäjän roolista ja sen tavoitteista, useat Venäjä-tutkijat lähtevät liikkeelle Venäjän virallisista turvallisuusasiakirjoista. Näihin voidaan suhtautua eri tavoin, mutta tässä kirjoituksessa niitä lähestytään varteenotettavina virallisina dokumentteina siitä mitkä ovat Venäjän strategiset päämäärät. Lähtökohtana on ajatus, että Venäjällä on kykyä ja myös halua toteuttaa ainakin osa keskeisistä turvallisuuspoliittisista päämääristään ja että näiden päämäärien toteutumista tulee tarkastella pitkällä aikavälillä. Venäjän keskeisimmät turvallisuuspoliittiset päämäärät esitetään sen turvallisuusstrategiassa, ulkopoliittisessa doktriinissa ja sotilasdoktriinissa. Myös strategista suunnittelua koskeva asiakirja on huomioitava. 2 Tärkein turvallisuusasiakirjoista on Venäjän turvallisuusstrategia, joka toimii raamina yhteiskuntapoliittiselle päätöksenteolle koskien Venäjän kansallista turvallisuutta. Kansallisesta turvallisuudesta puolestaan on tullut viimeisen kymmenen vuoden aikana keskeinen Venäjän vaaleihin perustuvaa autoritaarista eli hybridijärjestelmää (esim. Gelman & Starodubtsev 2016) oikeuttava käsite. Strategia päivitettiin vuoden 2015 viimeisenä päivänä, joten sen uusin versio heijastelee myös Ukrainan kriisin aiheuttamia näkökulman muutoksia Venäjän ajattelussa. Strategian perusajatuksena, jolla on merkitystä myös arvioitaessa Venäjän valintoja nykyisestä kriisistä ulospääsemiseksi, on käsitys valtiosta kansa- 27

28 laisen turvallisuuden takaajana. Yksilön turvallisuus syntyy vahvasta valtiosta, jonka takia myös hyvinvointipolitiikka on tärkeää Venäjällä tärkeää. 3 Turvallisuusneuvosto, joka on hallituksen ohella keskeinen päätöksentekijäorganisaatio, ottaa kantaa laajaan kirjoon asioita, kuten esimerkiksi terveyspolitiikkaan ja kulttuuripolitiikkaan. Sen koordinoiva komissio hallinnoi sosio-ekonomista suunnittelua Venäjällä. Turvallisuusneuvostosta onkin tullut eräänlainen maan varjohallitus. Strategiassa on kaksi keskeistä käsitettä, joista ensimmäinen on kansalliset edut ja toinen on painopistealueet (prioriteetit). Kansalliset edut käsittävät laajan turvallisuusajattelun mukaisesti asioita, joista useimmat liittyvät Venäjän sisäiseen kehitykseen ja valtion toimintakyvyn turvaamiseen. Venäjän kansalaisten elämänlaadun, terveyden ja demografisen tilanteen parantaminen nousevat perinteisestä sosialismin ajan hyvinvointikäsityksestä, jossa yhteiskunnalliset organisaatiot tukevat valtion toimia. Venäjän kulttuurin ja perinteisten arvojen vaaliminen on noussut uutena listalle. Viimeksi, mutta ei vähäisimmällä painoarvolla, kansallisiin etuihin luetaan talouden kilpailukyvyn vahvistaminen, puolustusteollisuuden ja puolustuksen kehittäminen, sekä strateginen (sotilaallinen) tasapaino. Ulkopolitiikan puolella painottuu Venäjän suurvalta-asema. Listassa nousevat uusina painotuksina entiseen vuoden 2009 strategiaan nähden kansallinen yksimielisyys, sekä Venäjän kulttuuri ja perinteiset arvot. Tältä osin turvallisuusstrategia virallistaa Venäjän poliittisen ilmapiirin viime vuosien nationalistisen kehityksen. Länsi on Venäjällä edelleen mahdollinen yhteistyökumppani, mutta ei enää suora esimerkki. Uudessa turvallisuusstrategiassa Venäjä kokee olevansa uhattuna ja saarrettuna. Sen oman arvion mukaan siihen kohdistetaan lännestä käsin operaatioita, joiden tarkoituksena on valtion toimintakyvyn heikentäminen ja poliittisen järjestelmän horjuttaminen. Tällaisia toimenpiteitä ovat myös oranssivallankumoukset Venäjän rajoilla, sekä käynnissä oleva informaatiosota. Venäjän turvallisuusasiakirjojen ja tutkimuksen perusteella 28

29 voi tiivistää, että Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeiset tavoitteet, jotka vaikuttavat myös Itämerellä, kattavat tunnustuksen saamisen suurvalta-asemalle, sotilaallisen tasapainon tavoittelun, entisen Neuvostoliiton alueen integraation edistämisen, itsemääräämisoikeuden ja taloudellisen kilpailukyvyn parantamisen. Sotilaallisen tasapainon tavoittelussa Venäjän mielenkiinto kohdistuu aseistuksen lisäksi myös Nato-joukkojen sijoittumiseen muun muassa Kaliningradin läheisyyteen. Taloudellisesti arktinen alue on Venäjälle keskeinen turvallisuuspoliittinen painopistealue ja Venäjä panostaakin muun muassa viranomaisjärjestelmiensä kehittämiseen arktisella alueella. Strategian mukaan kansallisia etuja tuetaan panostamalla priorisoituihin yhteiskunnan aloihin. Tällaisia painopistealoja ovat maanpuolustus, valtiollinen ja yhteiskunnallinen turvallisuus, kansalaisten elämänlaadun parantaminen, talouskasvu, tiede, teknologia ja koulutus, kulttuuri, ympäristönsuojelu, sekä strateginen tasapaino ja tasavertaisuus strategisissa suhteissa. Venäjä haluaa olla mukana vaikuttamassa kansainvälisen yhteisön normeihin ja politiikan rakentamiseen, jonka takia se vertaa itseään lähinnä Yhdysvaltoihin (Igumnova 2011). Euraasian talousunioni on tärkein talouspoliittinen väline, jolla Venäjä hakee moninapaista maailmanjärjestystä. Atlantismin eli Yhdysvaltojen johtavan sotilaallisen, taloudellisen ja kulttuurillisen aseman vastustamiseen liittyy myös yleisempi Venäjän kulttuurin ja suvereniteetin korostaminen. Eräs seuraamus on se, että Venäjän perustuslakituomioistuin katsoo Venäjällä olevan oikeuden itse harkita missä määrin se soveltaa kansainvälisten oikeutta Venäjällä tehdyissä tuomioistuinten päätöksissä (Antonov 2014). Samalla tavalla katsotaan, että kansainvälistä oikeutta sovelletaan länsimaiden toimesta valikoiden, etupiirijakoihin sopivalla tavalla. 29

30 Euraasian talousunionin merkitys Venäjälle Venäjän pyrkimys alueelliseen taloudelliseen integraatioon Euraasian talousunionin kautta on ollut presidentti Putinin tärkein ulkopoliittinen hanke. Se sisältää useita konkreettisia pitkän tähtäimen tavoitteita, joilla on yhteys myös Venäjän sisäiseen kehitykseen. Euraasian talousunionin päämääränä on kriittisissä arvioissa usein esitetty Venäjän poliittiset valtapyrkimykset entisten neuvostotasavaltojen alueella. Tämän näkemyksen oheen on kuitenkin syytä liittää myös sen tarkastelu, miten Venäjä yhdistää integraatioprosessiin pitkän tähtäimen taloudellisia, hallinnollisia ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita. Virallisesti Venäjä on ilmoittanut, että se pyrkii panostamaan jatkossa erityisesti energiatehokkuuden parantamiseen, avaruusteknologiaan ja kotimaisen lääketeollisuuden kehittämiseen myös vientimarkkinoita ajatellen. Vuonna 2016 Euraasian talousunionin panos maailman yhteenlaskettuun BKT:hen on sen oman ilmoituksen mukaan 3,2 prosenttia ja maailman teollisuustuotannosta sen osuus on 3,7 prosenttia. Ukrainan, jonka kautta vuonna 2014 kulki 80 prosenttia Eurooppaan Venäjältä tulevasta maakaasusta, oli tarkoitus olla osa tätä kokonaisuutta. Euraasian talousunionin tiellä on nykyisessä heikentyneessä taloudellisessa tilanteessa lisähaasteita, jotka aiheuttavat Venäjälle myös vakavia turvallisuusriskejä. Venäjän maahanmuuttoviranomaisten mukaan viime vuosina Venäjällä on vuosittain asustanut noin 11 miljoonaa ulkomaiden kansalaista (Abashin 2017, 16). Paperittomien siirtotyöläisten määrä on ollut huomattava ja Venäjä oli pitkään Yhdysvaltojen jälkeen toiseksi suurin siirtolaisten vastaanottajamaa. Ruplan heikkenemisen jälkeen eteläisistä naapurimaista tulleiden siirtotyöläisten määrä on vähentynyt, mutta samalla Venäjän kansalaisten työttömyyden ja toimeentulo-ongelmien lisääntyminen ovat kasvattaneet harmaata taloutta entisestään, arvioiden mukaan jopa 40 prosenttia kansantuotteesta. (Kangaspuro & Heusala 2017, 36). Siirtotyöläisten vähentyneiden tulonsaantimahdollisuuksien 30