Sukututkimuksen perustieto

Transkriptio

1

2

3 Sukututkimuksen perustieto

4 SEPPO SAMPIO Sukututkitnuksen perust1eto Atena Kustannus Oy Jyväskylä

5 Uudistettu laitos Seppo Sampio 1996 ISBN WSOY:n graafiset laitokset, Juva 1996

6 Sisällys Lukijalle 9 I YLEISTÄ TIETOA SUKUTUTKIMUKSESTA Mitä sukututkimus on? Miksi sukututkimuksia tehdään? Sukututkimuksen historiaa Sukututkimuskirjallisuutta 15 Sukututkimuksen oppikirjat 16 Painetut sukututkimukset 16 Rippikirjat ja muut lähteet Sukututkimuksen opetus Sukututkimusseurat ja -yhdistykset Sukuseurat ja -yhdistykset sekä Sukuseurojen Keskusliitto Sukuselvitysten laatijoita Sukututkimuksen edellytykset 22 Metodi ja lähteet 23 Asiakirjojen kieli 23 Vanhat käsialat Tu tkimuspaikat 25 Kirkkoherranvirastot 25 Kansallisarkisto 25 Maakunta-arkistot ja niiden toimialueet 26 Kirjastot 27 II SUKUTUTKIMUSTYÖN ALOITTAMINEN Kenestä ja millä tiedoilla tutkimustyö käynnistetään Sukulaisten ja perhetuttujen haastattelut Kodissa ja/tai kotitilalla olevat asiakirjat ja hautakivet Tiedustelut kirkkoherranvirastoille 33

7 5. Lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto Mikkelin maakunta-arkistossa Väestörekisterit 37 III IV KIRKONARKISTOLÄHTEET, MIKROFILMIT SEKÄ NIIDEN ARKISTOINTIPAIKAT Rippi- eli pääkirjat 41 Rippikirjojen mikrofilmit Lastenkirjat 45 Lastenkirjojen mikrofilmit Historiakirjat 48 Historiakirjojen jäljennökset 53 Historiakirjojen mikrofilmit Muuttoasiakirjat 54 Muuttokirjat eli muuttotodistukset 54 Muuttaneiden luettelot 55 Muut muuttomerkintöjä sisältävät kirkonarkistolähteet 56 Muuttoasiakirjojen mikrofilmit Muita kirkonarkistolähteitä 57 Tilikirjat 57 Kirkolliset pöytäkirjat 57 Rippilasten luettelot 58 Perukirjat Mikrokortit ja niiden arkistointipaikat 59 ORTODOKSISISTA SEURAKUNNISTA JA NIIDEN ARKISTOLÄHTEISTÄ Ortodoksisten seurakuntien maantieteellinen sijainti Ortodoksisten seurakuntien väestörekisteriasiakirjojen pidon aloittaminen Ripillä käyneiden luettelot ja rippikirjat eli pääkirjat Historiakirjat eli metrikat 65

8 5. Muut lähteet Nimistä ja ajanlasku 66 V VI SUOMALAISTEN ETU-, PATRONYYMI- JA SUKUNIMISTÄ Etunimet Patronyyminimet eli isännimet ja matronyyminimet eli äidinnimet Sukunimet 70 A. Aatelisnimet 71 B. Säätyläisnimet 71 C. Porvaris- ja käsityöläisnimet 72 D. Talonpoikaisnimet 73 E. Sotilasnimet 76 SUOMEN HISTORIAA SUKUTUTKIJAN NÄKÖKULMASTA Suomen itärajan kehityksestä Lähteiden säilyminen Menneiden vuosisatojen muuttoliikkeet 84 VII VARSINAISEN ARKISTOTUTKIMUSTYÖN KULKU Siirtyminen mikrofilmien tutkimiseen Syntymämerkinnästä rippikirjoihin 89 VIII TUTKIMUSTULOSTEN GRAAFINEN JA KIRJALLINEN ESITTÄMINEN Tutkimustulosten graafinen esittäminen Tutkimustulosten saattaminen kirjalliseen asuun 96 IX MUISTA SUKUTUTKIMUSLÄHTEISTÄ Voudintilit Läänintilit Suomen asutuksen yleisluettelo 102

9 4. Oikeuslaitoksen arkistot 104 Hovioikeudet 104 Alioikeudet 105 Muita oikeuksia Sotilasasiakirjat ja 1600-luvun sotilaslähteet 107 Ruotujakoinen sotalaitos Autonomian ajan sotilasasiakirjat Liitemateriaalia tutkimuksiin 109 Maanmittauslaitos 1 09 Suomen Talousseuran arkisto 109 Vakuutuslaitosten arkistot 110 X ATK JA SUKUTUTKIMUS Yleistä Sukututkimusohjelmat Karjala-tietokanta 114 LIITIEET Raha-ja mittajärjestelmät Ruotsin vallan aikana 119 Rahajärjestelmät 119 Mittajärjestelmät Vanhat käsialat Tu tkimuslähteissä esiintyviä termejä ja lyhenteitä Entisiä pitäjännimiä sekä kuntien ruotsinkieliset nimet ja niiden suomalaiset vastineet 135

10 Lukijalle Aika kulkee kulkuaan ja tämä on nähtävissä myös sukututkimuksessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tietokoneet ovat tulleet tällekin alalle. Siksi oli tarpeen tehdä uusi versio vuonna 1986 ilmestyneestä Sukututkimuksen perustieto -kirjasta. Tämä kirja käsittelee myös sukututkimuslähteiden mikrofilmauksessa tapahtuneita uudistuksia. Sukututkimuksen peruslähteistö ei toki ole muuttunut, joskin nykyäänkin saatetaan löytää uutta, aiemmin tuntematonta aineistoa. Parhaimmat kiitokseni haluan esittää Mikkelin maakunta-arkiston johtajalle Raimo Viikille, jolta olen saanut aina tarpeellisia tietoja lähes 30 vuotta kestäneen tutkijanurani aikana. Kiitokset myös korpilahtelaiselle historian- ja sukututkimuksen harrastajalle Mikko Strangille, joka merkittävästi auttoi tietokoneisiin liittyvissä asioissa. Säynätsalossa, huhtikuussa 1996 Seppo Sampio 9

11

12 I YLEISTÄ TIETOA SUKUTUTKIMUKSESTA

13

14 1. Mitä sukututkimus on? Sukututkimuksesta on 1970-luvun alusta lähtien tullut yhä useamman suomalaisen vapaa-ajan harrastus tai eläkevuosien kiintoisa, tosin melkoisesti aikaa vievä niin kesä kuin talvipäivienkin viettotapa. Sukututkimuksen harrastajia on maassamme toki ollut kauan ennen ja 1970-lukujen taitteen voimakkaan nousukauden aikoja, mutta harrastajajoukko on kasvanut monikymmenkertaiseksi samalla kun suomenkielisten sukututkijoiden osuus perinteisiin ruotsinkielisiin alan harrastajiin verrattuna on lisääntynyt tuntuvasti. Myös 1990-luvulla sukututkimuksen harrastus on ilahduttavasti kasvanut. Sukututkimus on nykyään kaikkien harrastus, eikä enää pääasiassa vain ylempien sosiaaliluokkien ja ruotsinkielisten kiinnostuksen kohde kuten muutama vuosikymmen aikaisemmin, jolloin tyypillinen sukututkimuksen harrastaja oli eläkkeelle jäänyt virka- tai liikemies. Sukututkimuksen tieteellisyyden ei tarvitse häiritä vasta-alkajaakaan, varsinkin kun kaikki maamme tämän hetken tunnetuimmat sukututkijat ovat viime kädessä itseoppineita. Sukututkimus eli genealogia on historiatieteen erikoishaara, joka tutkii ihmisten polveutumis- ja sukulaisuussuhteita sekä siihen liittyvänä henkilöhistoriana heidän elämänvaiheitaan syntymästä kuolemaan. 2. Miksi sukututkimuksia tehdään? Valtaosa maamme sukututkimuksen harrastajista tutkii sukunsa menneisyyttä sen vuoksi, että esivanhempien elämänvaiheiden selvittäminen kiinnostaa heitä. Tutkimuksilla saadaan selville ihmisten ammatit, asuinpaikat, avioliitot, perheiden koko, muutot pitäjien sisällä ja pitäjästä (kaupungista) toiseen, kuo- 13

15 Iiniät ja -syyt jne. Esivanhempien elämänvaiheisiin kohdistuva kiinnostus on taustana myös Maatalouskeskusten Liiton myöntämissä sukutilakunniakirjoissa. Niitä on myönnetty 1930-luvulta lähtien tiloille, jotka ovat olleet vähintään 200 vuotta saman suvun hallinnassa. Kunniakirjat, jotka yleensä luovutetaan saajalle eli tutkimuksen teettäjälle maatalousnäyttelyiden yhteydessä, ovat yhdistettyjä suku- ja tilatutkimuksia. Sukututkimusta käytetään muiden tieteiden aputieteenä. Eräs näistä on lääketiede, joka esim. tutkiessaan harvinaisia, perinnöllisiksi oletettuja tauteja voi käyttää hyväkseen tietoja menneiden sukupolvien ihmisten kuolinsyistä. Näitä tietoja on Suomessa saatu 1700-luvun puolivälistä alkaen. Sukututkimusta tarvitaan erilaisten oikeustoimien yhteydessä. Tyypillisin oikeustoimi, jossa sukuselvityksiä tarvitaan, on perunkirjoitus ja perinnönjako. Tämän päivän perintökaari tosin rajoittaa edunsaajien määrän suppeammaksi kuin aiemmat lait. Erilaisissa menneisyyteen pohjaavissa maariitajutuissa tarvitaan monesti avuksi myös sukuselvityksiä. Sukuselvitystyön syynä saattaa olla myös uskonnollinen vakaumus ja näkemys. USA:ssa 1800-luvun alkupuoliskolla syntynyt ja Suomeen 1940-luvun lopulla tullut Mormonikirkko on tehnyt maailmanlaajuisesti merkittävää sukututkimuslähteiden jäljennystyötä ensisijaisesti mikrofilmaamalla. Kirkkokunta tallentaa ja selvittää tutkimuslähteitä, jotta seurakunnan jäsenet voivat liittää esivanhempansa kirkkokuntaan lisäten samalla omaa dogmista ansioituneisuuttaan. 3. Sukututkimuksen historiaa Tarkasteltaessa sukututkimuksen historiaa maailmanlaajuisena kokonaisuutena voidaan tehdä ajallinen kahtiajako. Vanha ajanjakso kattaa ajan, jolta on olemassa ainoastaan suullista tai myöhemmin muistiin kirjoitettua perimätietoa. Tämän aikajak- 14

16 son perimätiedot koskevat lähes yksinomaan hallitsijoita ja heidän sukutaustojaan. Hyvin yleinen käsitys melkein kaikissa kulttuuriyhteisöissä on ollut, että hallitsija polveutuu jostakin jumalolennosta nousten näin suvereenisti hallitsemaosa yhteisön yläpuolelle. Näitä muistiinkirjoitettuja perimätietoja löytyy vanhoista kirjallisista lähteistä, monesti kronikkamuotoon merkittyinä. Nuori ajanjakso kattaa nykyaikaan ulottuvan kauden, jolta on säilynyt yhtenäiset, verotukseen tai kirkollisiin väestöluetteloihin pohjautuvat asiakirjasarjat. Espanjan sukututkimuslähteiden vanhimmat asiakirjat alkavat 1300-luvun lopulta. Englannin ja muun Länsi-Euroopan vanhimmat seurakunnalliset lähteet ovat 1500-luvun alusta, joskin historiakirjojen pito tuli pakolliseksi vasta 1800-luvun alkupuolella. USA:ssa väestönlaskenta aloitettiin osittain 1700-luvun lopulla. Useimpien maiden tutkimuslähteistä on näin ollen kovin suppea verrattaessa sitä esimerkiksi Ruotsi-Suomen sukututkimuslähteistöön. Aasian ja Afrikan tutkimuslähteet ovat huomattavasti myöhäsyntyisempiä kuin Euroopan lähteet. Varsinaisen tieteen tasolle sukututkimuksen nosti saksalainen professori J. C. Gatterer. Hän julkaisi vuonna 1788 teoksen Abriss der Genealogie. Tieteellisen sukututkimuksen lähtökohta ei suinkaan ollut humaani kiinnostus menneisiin sukupolviin, vaan ensisijaisesti yläluokan maanomistussuhteisiin liittyneet erimielisyydet. Suomessa Turun piispa Johannes Terserus ( ) tutki Pohjanmaan pappissukuja ja loi pohjan mm. myöhemmin ilmestyneelle Genealogia Sursillianalle (1850). Ensimmäiset painetut sukututkimukset ilmestyivät Suomessa 1800-luvulla. 4. Sukututkimuskirjallisuutta Sukututkimuskirjallisuus on yleensä jaettu sukututkimuksen oppikirjoihin, painettuihin sukututkimuksiin sekä selväsanais- 15

17 tettuihin ja suomennettuihin tutkimuslähteisiin, joita ensisijaisesti ovat kirkonarkistojen vanhimmat rippikirjat. Sukututkimuksen oppikirjat Suomessa ensimmäinen alan oppikirja kirjoitettiin - tosin ruotsiksi - vuonna Teos oli Alf Brennerin Släktforskning. Teos suomennettiin vuonna Muita oppikirjoja: Seppo Sampio (1975): Sukututkimuksen opas (ensimmäinen suomeksi kirjoitettu oppikirja). Seppo Sampio (1981): Opi tutkimaan sukusi. Sirkka Karskela (1983): Sukututkijan tietokirja. Seppo Sampio (1986): Sukututkimuksen perustieto. Hyppönen & Luttinen (1988): Sukututkimuksen käsikirja. Marja-Liisa Putkonen, toim. (1991 ): Selvitä sukusi. Kansallisarkiston (entinen valtionarkisto) julkaisusarjan teos Vanhat käsialat ja asiakirjat (1977) on suureksi avuksi ennen 1800-lukua kirjoitettujen tekstien tulkinnassa. Toivo Pietikäisen Sukututkijan aapinen on ensisijaisesti apusanasto, mutta se sisältää myös vanhojen tekstien lukumalleja. Sukuseurojen Keskusliitto on julkaissut Anneli Mäkelän Vanhat käsialat -lue ja tulkitse 1500-, ja 1700-luku ( ). Lisäksi liitto on julkaissut Anneli Mäkelän ja Ilkka Alitalon (1987) toimittaman Sukututkimussanaston. Painetut sukututkimukset Tänä päivänä sukututkimusharrastuksen aloittajan tärkein painettu lähde on Leif Metherin toimittama ja Suomen Sukututkimusseuran kustantama Sukuhakemista (1993). Teos on laajennettu ja ajanmukaistettu versio Gunnar Sivenin 1943 kirjoittamasta Suomalaisesta sukuhakemistosta. Teoksessa on lueteltu aakkosjärjestyksessä kaikki ne suvut, joista on painettua tietoa vähintään kolmen sukupolven ajalta. Hakemistossa mainitaan luonnollisesti myös julkaisut, joista tiedot on saatavissa. Näistä 16

18 julkaisuista huomattava osa on eri sukujen sukukirjoja, joista ei enää erikseen tässä kirjassa mainita. Yksittäisistä teoksista on syytä mainita Eero Kojosen toimittama Sursillin suku (1976) ja ns. Aksel Bergholmin sukukirja (julkaistu viime vuosisadan vaihteessa), joka viralliselta nimeltään on Suomen aatelittomia sukuja. Aatelissuvuista ovat tutkimuksia julkaisseet ainakin Jyllu Ramsay, Tor Carpellan ja Yrjö Blomstedt. Suomen Sukututkimusseuran vuodesta 1930 julkaisema Genos-lehti on tutkijalle myös antoisa lähde. Eri ammattialojen matrikkeleita on Suomessa julkaistu runsaasti, joskin vain suppeahko osa käsittelee ennen 1900-lukua eläneitä henkilöitä. Ammattimatrikkeleista pappissääty on tarkimmin tutkittu ja pappismatrikkeleita ovat tehneet ainakin Akiander, Colliander, Matinolli ja Strandberg. Esimerkkinä mainittakoon myös Gunnar Johanssonin Suomen piirilääkärit (SSS:n julkaisuja VI, 1988). Ruotujakoisen sotalaitoksen ajalta (n ) on syytä mainita Kaarlo Wirilanderin toimittama (1953) Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo sekä Heikki Vuorimiehen Jyväskylän seudun ruotusotamiehet vuodesta 1710 Ruotsin valtakauden loppuun (1989) ja Laukaan ruotusotamiehet vuodesta 1710 Ruotsin valtakauden loppuun (1990). Myös eri oppilaitosten matrikkelit ovat tutkijalle usein hyödyksi ja niitä on olemassa Turun yliopiston matrikkelista yliopiston perustamisvuodesta 1640 alkaen. Kaupunkien ja pitäjien historiat ovat satoja julkaisuja käsittävänä kokonaisuutena arvokas tietolähdesarja sukututkijalle. Kyseisten julkaisujen tutkimuksellista arvoa lisäävät henkilöhakemistot ja isäntäluettelot. Rippikirjat ja muut lähteet Näitä lähteitä ovat selväsanaistetut ja/tai suomennetut, painetut tai monistetut ev.lut. seurakuntien rippikirjat sekä ortodoksisen kirkon rippikirjojen suomennokset ainoastaan seurakuntien ni- 17

19 met mainiten. Nämä kirjat löytyvät ensisijaisesti yleisarkistolaitoksista. Todettakoon, että joitakin selkosanaistuksia on myös työn alla (mm. Hankasalmi). Vanhin ja maantieteellisesti kattavin painettu selväsanaistettu lähde on vuonna 1571 kannettu Hopeavero. Sukututkimusharrastustaan aloitteleva henkilö ei kuitenkaan yleensä muutamaan vuoteen tarvitse 1500-luvun lähteistöä. Ev. lut. seurakunnat: Jyväskylän msrk. Keuruu Kokkola Kuru Lapua Laukaa Närpiö Paltamo Rautalampi Ruovesi Sotkamo Tyrnävä Tyrvää Virrat Ähtäri Ortodoksiset seurakunnat: Impilahti Kitelä Pitkäranta 18

20 5. Sukututkimuksen opetus Maamme sukututkimuksen opetuksesta ovat ensisijaisesti huolehtineet 1970-luvun alusta alkaen kansalais- ja työväenopistot, joita varten Suomen Sukututkimusseura on laatinut 50-tuntisen opetusohjelmasuosituksen yhden lukuvuoden kursseja varten. Sukututkimuksen opetus on joillakin paikkakunnilla, esim. Jyväskylässä, jakautunut kolmenkin eri tason lukuvuoden mittaisiin kursseihin (perus- ja jatkokurssi sekä vanhojen käsialojen lukukurssi). Muualla saatetaan järjestää yhden lukukauden mittainen tuntia käsittävä kurssi, tai aluksi ainoastaan parin viikonlopun mittainen sukututkimuksen rautaisannos. Olipa sukututkimuksen opetusohjelma lyhyt tai pitkä, kannattaa harrastuksesta kiinnostuneen tiedustella kursseja kotiseudultaan, sillä vaikka yrittämisen ja erehtymisen tie onkin maineikas opettaja, niin se saattaa olla yllättävän mutkainen. Sukututkimuksen opiskelu on mahdollista myös kesäisin. Kursseja on ollut kesäyliopistoissa ja kansanopistot ovat järjestäneet viikon mittaisia, tuntisia päiväkursseja. Viimeksi mainittuja on pidetty mm. Alkio-opistolla Korpilahdella, Peräpohjolan opistolla Torniossa ja Viittakiven opistolla Hauholla. 6. Sukututkimusseurat ja -yhdistykset Sukututkimusseurat ja -yhdistykset ovat aatteellisia yhdistyksiä, joiden jäsenistö koostuu alan harrastajista. Yhdistykset pyrkivät edistämään sukututkimusharrastusta omalla toimialueellaan järjestämällä pääosin esitelmätilaisuuksia. Toisinaan sukututkimusta edistetään myös julkaisutoiminnalla. Suomen vanhin ja arvovaltaisin alan edustaja on Suomen Sukututkimus- 19

21 seura, joka perustettiin vuonna Seuraan kuuluu jäseniä kaikkialta Suomesta. Suomen Sukututkimusseuran (SSS) julkaisutoiminta on ollut mittavaa: SSS:n julkaisusarja, SSS:n vuosikirja, Genos-lehti, jne. Vaikka SSS on tasavertainen paikallisiin yhdistyksiin nähden, se antaa tarvittaessa neuvoja muille seuroille ja yhdistyksille. Vuonna 1979 perustettiin asiamiehen toimi, jota on hoitanut vuodesta 1987 lähtien Pertti Vuorinen ( ). Paikallisia sukututkimusseuroja ja -yhdistyksiä on Suomessa n. 60. Näistä vanhimmat ovat aloittaneet toimintansa 1970-luvulla. Paikallisen yhdistyksen jäsen voi luonnollisesti olla jäsenenä myös Suomen Sukututkimusseurassa. Vuonna 1985 perustettiin Sukutietotekniikka ry. Tämän aatteellisen yhdistyksen ensisijaisena ajatuksena on kehittää tietokoneiden käyttöä sukututkimuksessa. Yhdistys käynnisti vuonna 1995 erittäin mittavan HisKi-projektin, jossa tallennetaan tietokoneelle kaikki SSS:n historiajäljennösten tiedot eli siis kaikkien Suomen ev.lut. seurakunnissa syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelot alkamisajankohdastaan noin vuoteen 1850 saakka. Tiedot tallennetaan jatkossakin tutkijoiden käyttöön. 7. Sukuseurat ja -yhdistykset sekä Sukuseurojen Keskusliitto Sukuseurat ja -yhdistykset ovat samaan sukuun kuuluvien henkilöiden muodostamia yhteisöjä. Näitä yhteisöjä on Suomessa perustettu jo 1900-luvun alusta lähten. Varsinainen kulta-aika alkoi kuitenkin vasta 1970-luvulla. Rekisteröityjä sukuseuroja ja -yhdistyksiä on Suomessa nykyisin 500, joista vajaa sata kuuluu Sukuseurojen Keskusliittoon. Sukuyhteisöjen toimintamuotoja ovat yhtäältä sukukokous- 20

22 ten ja -juhlien järjestämiset ja toisaalta sukuselvitystyön tekeminen. Tutkimustyön nuorempi osa hoidetaan yleensä yhteisön omin voimin, mutta lukujen selvitystyössä käännytään usein ammattilaisten puoleen. Monissa seuroissa ja yhdistyksissä on henkilöitä, jotka ovat uurastaneet tutkimus- ja julkaisutyön parissa vuosikausia hyvin ansiokkasti. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon riihimäkeläinen opettaja Jaakko Hirvonen, joka on tehnyt hyvin mittavan selvitystyön Suur-Laukaan alueelta. Julkaisutyöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä myös monien yhteisöjen toimittamia lehtiä ja ennen kaikkea sukukirjoja, joita monet sukuseurat ja yhdistykset ovat julkaisseet tekemiensä sukuselvitysten pohjalta. Sukuseurojen Keskusliiton perusti vuonna 1979 Ilmari Vartiainen nimellä Sukuyhteisöjen Tuki ry. Nimi muutettiin vuonna Keskusliitolla on yhteystiedot Suomessa toimivista sukuyhteisöistä. Se antaa neuvoja sukuseuran perustamiseen ja muuhun seuratoimintaan liittyvissä asioissa. Se on myös järjestänyt koulutustoimintaa. Keskusliitto on julkaissut Sukuviestilehteä vuodesta 1978 lähtien. Nykyinen päätoimittaja on Pekka Mustonen ja toimitussihteeri Heikki Manninen. Liitto on julkaissut myös kirjoja: Matti J. Kankaanpää (1995): Oman talon historia ja Heikki Manninen, toim. (1992): Tunne sukusi. Keskusliiton toimisto on Helsingissä osoitteessa Työmiehenkatu 2. Toimistonhoitajana on Vappu Vironen ( ). 8. Sukuselvitysten laatijoita Suomessa on 1970-luvulta lähtien toiminut kymmenkunta sukututkimustoimistoa, jotka tekevät tutkimustyötä korvausta vastaan. Näiden toimistojen puoleen voi tutkimuksista kiinnostunut käääntyä. Myös alan harrastajan, joka joutuu ylitsepääsemättömältä näyttävän tutkimusongelman eteen, kannattaa kysyä neuvoa alan ammattilaisilta. 21

23 Vanhin alan yritys Suomessa on jyväskyläläinen Suomen Sukututkimustoimisto Oy, joka on perustettu vuonna Y ritystä on hoitanut koko sen toiminnan ajan Seppo Sampio ( ). Kuopiossa on toiminut vuodesta 1979 lähtien T:mi Sukututkimustoimisto Juuret (Toivo Pietikäinen). Virroilla on ollut vuodesta 1980 T:mi Toiset Aijat (Matti J. Kankaanpää). Aivan viime vuosina on perustettu joitakin uusia yrityksiä, mm. vuonna 1993 Turussa aloitti toimintansa Sukututkimustoimisto Radix. 9. Sukututkimuksen edellytykset Jokaisen harrastuksen käynnistävä voima on kiinnostus asiaa kohtaan ja tämä pätee myös sukututkimuksessa. Mitä muuta sitten edellytetään henkilöltä, joka aikoo omatoimisesti selviytyä tutkimuksissaan, jotka koskevat 1600-luvun jälkipuoliskoa tai 1900-luvun alussa syntyneitä esivanhempia? Historian pääkohdat Sukututkimuksen harrastajalle on hyödyllistä tuntea Suomen historian pääkohdat. Yhtäältä historian tuntemus auttaa esimerkiksi toteamaan, onko ruotusotilaana elämäntyönsä tehnyt esiisä osallistunut "pikkuvihan" taisteluihin vai onko hän ollut sotimassa Pommerissa, toisaalta maamme menneisyyden tuntemus helpottaa monasti ongelmallisten tutkimustilanteiden ratkaisua. Historian tärkeimmistä kohdista sukututkijan näkökulmasta enemmän sivulta 79 alkaen. Tutkimustyössä törmätään usein merkintöihin ihmiselämän kulun notkopaikoista. Asiakirjat kertovat ihmisten hyvistä teoista erittäin niukasti, mutta sitävastoin erilaiset rikkeet ja rikokset on tallennettu hyvin tarkoin kirjojen sivuille. Onkin syytä korostaa, ettei sellaista "sukua" olekaan, jonka mainemerkinnät olisivat täysin moitteettomia. Tutkijan ei siis ole syy- 22

24 tä vaipua synkkyyteen, vaikka tutkimuslähteet kertoisivatkin isoisän isoisän joutuneen jalkapuuhun tapeltuaan juovuksissa naapurin lampuodin kanssa kirkonmäellä ennen jumalanpalveluksen alkamista. Syy välienselvittelyyn ei suinkaan ole tämänpäivän tutkijan, ja toisaalta tällaiset episodit antavat oman lisävärinsä sukuselvityksiin. Metodi ja lähteet Tutkimustyön aloittajan olisi syytä syventyä siihen, kuinka sukuselvityksen tekeminen metodisesti (menetelmällisesti) aloitetaan ja kuinka se etenee. Selvitystyön aloittaminen ja eteneminen esitellään tässä kirjassa tuonnempana yksityiskohtaisesti esimerkin avulla. Sukututkimustyön aloittajan täytyy selvittää itselleen, mistä lähteistä hän saa tietoja selvitystyöhönsä. Voidaanko haastattelutiedolla aloittaa tutkimus vai onko aluksi käännyttävä kirkkoherranviraston puoleen? Yleensä jo melko alkuvaiheessa on ryhdyttävä tutustumaan mikrofilmeihin ja niiden käyttöön. Tutkijan täytyy siis tuntea tutkimuslähteistö, jonka selvittämiseen huomattava osa tämän julkaisun sivumäärästä on käytetty. Vähintäänkin yhtä tärkeää kuin tutkimuslähteiden tuntemus, on tietää, mihin nämä lähteet tai niiden mikrofilmit on sijoitettu. Asiakirjojen kieli Vaikka tutkimustyö edellyttääkin jonkin verran ruotsin kielen taitoa tutkimusten siirtyessä 1860-lukua vanhempaan aikaan, ei sellaisen henkilön, joka ei koskaan ole lukenut ruotsia, tarvitse lannistua. Sukuselvitystyön ensisijaiset ja tärkeimmät tutkimuslähteet ovat näet kirkonarkistojen eri lähdesarjat, joiden avulla tutkimuksissa saatetaan parhaimmillaan päästä 1600-luvun alkupuolella syntyneisiin esivanhempiin ja useimmiten 1700-luvun alkuvuosikymmeninä syntyneisiin sukulaisiin. Näissä lähteissä esiintyvät toistuvasti samat tärkeimmät ruotsinkieliset perustermit ja niiden lyhenteet. Nämä sanat ilmaisevat mm. sukulaisuussuhteita (äiti, tytär, vävy jne.) tai ammatteja (talollinen, 23

25 torppari, suutari, sotilas jne.) ja näiden yleisempien sanojen yhteismäärä on vain noin Sen, joka haluaa selviytyä kirkonarkistolähteiden tutkimuksista, on siis omaksuttava runsaat puolensataa ruotsin kielen sanaa ja tähän pystyy jokainen halutessaan. Tavallisimmat kirkonarkistolähteissä esiintyvät sanat ovat tamän kirjan lopussa, tekstiosan jälkeen. Suomen kielestä tuli maassamme virallinen asiakirjakieli Snellmanin kieliasetuksen myötä. Kieliasetus annettiin vuonna 1863 ja sen mukaan suomen kielestä tuli 20 vuoden kuluessa virallinen asiakirjakieli, eli suomenkielisillä alueilla kirkonarkistolähteet muuttuivat suomenkielisiksi monissa seurakunnissa jo 1860-luvulla, mutta viimeistään 1880-luvun alussa. Vanhat käsialat Sukuselvitystyön tutkimuslähteiden teksti on suhteellisen helppoa luettavaa ja 1800-lukujen vaihteesta lähtien. Vuosisadan vaihteessa (n ) kirjoitustyyli Suomessa muuttui ns. saksalaistyylistä latinalaiseen kirjoitustyyliin, jota nykyisin kirjoittamamme teksti edustaa. Sulkakynällä, jota vielä 1700-luvulla käytettiin, kirjoitettu saksalaistyylinen teksti saattaa näyttää ensi silmäyksellä lukukelvottomalta, mutta sitä kyllä oppii lukemaan. Vanhojen tekstien lukemisen tulkitsemiseen ei ole mitään oikotietä. Paras opettaja on omatoiminen lukeminen. Vanhojen käsialojen lukukursseja on maassamme järjestetty samalla tavoin kuin sukututkimuskurssejakin. Vanhojen tekstien lukemisen opaskirjoista on suositeltavin kansallisarkiston julkaisuihin kuuluva Vanhat käsialat ja asiakirjat (1977). Saksalaistyylisen tekstin omaksumista helpottaa perehtyminen ns. saksalaiseen kaunokirjoitukseen - kirjainmallit löytyvät ainakin vanhoista saksan kielen oppikirjoista. Mainittuja asiakokonaisuuksia ei kukaan voi hallita täydellisesti, mutta se ei toki ole tarpeenkaan, ja toisaalta harrastuksen parissa oppii jatkuvasti lisää. Varsinaisten opiskeltavien asioiden lisäksi sukututkijalta edellytetään johdonmukaista ajattelu- 24

26 ja päättelykykyä, pitkäjännitteisyyttä ja tarkkuutta. Vaikka edellä onkin esitetty melkoinen luettelo asioista, joita sukututkijalta edellytetään, on kuitenkin syytä muistaa, ettei harrastuksesta kannata ottaa turhia paineita, vaan sen on oltava ajanviete ja mielenvirkistys. 10. Tutkimuspaikat Sukututkimuksen harrastajan tärkeimmät tutkimuspaikat ovat kirkkoherranvirastot, yleisarkistot ja kirjastot. Ennen tutkimuspaikkojen tarkempaa tarkastelua muutama sana siitä, mitä arkistolla tarkoitetaan. Arkisto voi olla jonkin yhteisön toiminnan myötä syntynyt asiakirjakokonaisuus. Esim. Jämsän seurakunnan olemassaolon aikana syntynyt asiakirjakokonaisuus muodostaa Jämsän kirkonarkiston, jonka vanhempi osa on talletettu Jyväskylän maakunta-arkistoon nuoremman osan ollessa Jämsän kirkkoherranvirastossa. Arkistolla ymmärretään myös asiakirjojen säilytyspaikkaa, esim. kirkkoherranvirastossa olevaa erillistä arkistohuonetta. Arkisto voi myös tarkoittaa laitosta, joka säilyttää asiakirjoja. Tällainen on esim. Mikkelin maakunta-arkisto. Kirkkoherranvirastot Kirkkoherranvirastoilla on arkistossaan oman seurakuntansa kirkonarkistolähteet vähintään noin vuodesta 1860 eteenpäin. Useimmat seurakunnat ovat tallettaneet kirkonarkistonsa vanhimman osan yleisarkistoon eli yleensä siihen maakunta-arkistoon, jonka toimialueella ne sijaitsevat. (Lakimuunnos ). Kansallisarkisto Arkistolaitos kuuluu opetusministeriön alaisuuteen, jonka keskusvirasto on Helsingissä sijaitseva kansallisarkisto (KA). Tämän alaisuuteen puolestaan kuuluvat eri puolilla maata sijaitsevat maakunta-arkistot. Kansallisarkiston synty liittyy Suomen halli- 25

27 tuskonseljin eli Suomen senaatin perustamiseen vuonna Senaatin arkistosta tuli Suomen suuriruhtinaskunnan keskusarkisto eli "Suomen yleinen arkisto", johon perustettiin arkistonhoitajan virka vuonna Arkisto avattiin tutkijoillevuonna 1859, ja vuonna 1869 senaatin arkistosta tuli valtionarkisto. Valtionarkiston nimi muutettiin 1994 kansallisarkistoksi. Tässä julkaisussa käytetään kansallisarkistosta lyhennettä KA. Arkiston osoite Helsingissä on Rauhankatu 17. Se on avoinna tutkijoille valtion virka-aikana sekä lisäksi iltaisin ja talvella lauantaisin. KA:ssa säilytetään mm. maatamme koskevat tilikirjasarjat, jotka ovat tärkeitä sukututkimuslähteitä niiden alkamisajankohdasta 1530-luvulta lähtien. Arkistossa ovat myös mm. laajat kirkonarkistoista kuvatut mikrofilmisarjat. Arkistomateriaaliin voi tutustua tarkemmin KA:n oppaasta, jonka voi tilata Valtion painatuskeskuksesta (Edita), Helsingistä. Maakunta-arkistot ja niiden toimialueet Kaikki maakunta-arkistot ovat tutkijoille avoinna valtion virkaaikana ja useissa on lisäksi järjestetty iltapäivystys. Maakunta-arkistoissa on mm. pääpiirteissään niiden toimialueen seurakuntien arkistojen vanhin osa aina noin vuoteen On tosin muistettava, että kaikki seurakunnat eivät ole tallentaneet vanhimpia asiakirjojaan maakunta-arkistoon. Lisäksi, uuden 1993 voimaan astuneen kirkollisia väestöasiakirjoja koskevan lain mukaan, seurakunnat voivat siirtää maakunta-arkistoihin sata vuotta vanhemmat asiakirjansa. Tarkempia tietoja maakunta-arkistoista saa maakunta-arkistojen oppaasta tai suoraan maakunta-arkistosta. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA), perustettu v Hämeen ja Uudenmaan läänit (pääkaupunkiseudun osalta maakunta-arkistona on kansallisarkisto). Arvi Karistonkatu 2 A, Hämeenlinna. Joensuun maakunta-arkisto GoMA), perustettu v Pohjois-Karjalan lääni, Virastotalo, Rantakatu 35, Joensuu. 26

28 Jyväskylän maakunta-arkisto QyMA), perustettu v Keski-Suomen lääni, Väinönkatu 13, Jyväskylä. Mikkelin maakunta-arkisto (MMA), perustettu v Vuoteen 1945 asti Viipurin MA, vuoteen 1974 Savo-Karjalan MA, vuodesta 1953 Mikkelissä. Kymen, Mikkelin ja Kuopion läänit, Pirttiniemenkatu 8 A, Mikkeli. Oulun maakunta-arkisto (OMA), perustettu v Oulun ja Lapin läänit, Albertinkatu 26, Oulu. Turun maakunta-arkisto (TMA), perustettu v Turun ja Porin lääni, Aninkaistenkatu 11, Turku. Vaasan maakunta-arkisto (VMA), perustettu v Vaasan lääni, Sepänkyläntie 2, Vaasa. Ahvenanmaan maakunnan arkisto, perustettu v Kirjastot Sukututkija työskentelee usein myös kirjastoissa. Kirjastoissa työskentelyllä ei tässä tapauksessa tarkoiteta niinkään kirjojen tutkimista vaan sitä, että niillä seuduilla, joilta on pitkähkö matka lähimpään maakunta-arkistoon tai kansallisarkistoon, on kirjastosta usein tullut sukututkijoiden kokoontumis- ja tutkimuspaikka. Nämä kirjastot ovat, usein yhteistyössä paikallisen sukututkimusseuran tai -yhdistyksen kanssa, hankkineet yhden tai useampia mikrofilmien lukulaitteita sekä lähialueen seurakuntien kirkonarkistojen mikrofilmejä ja luoneet täten mahdollisuuden sukututkimuksen harrastukseen paikkakunnalla. Melko mittavat mikrofilmikokoelmat ovat ainakin Kuopion, Lahden, Rovaniemen ja Seinäjoen kirjastoilla, jotka ovat myös maakuntakirj astoj a. 27

29

30 II SUKUTUTKIMUSTYÖN ALOITTAMINEN

31

32 1. Kenestä ja millä tiedoilla tutkimustyö käynnistetään Tyypillinen oman tutkimustyönsä aloittaja tietää isovanhempiensa nimet, mutta ei heidän tarkkoja syntymäaikojaan eikä - paikkojaan. Tutkimustyön aloittaminen, lähdettiinpä liikkelle kenestä henkilöstä tahansa, edellyttää kuitenkin kolmen seuraavan asian tietämistä: 1. Lähtö(kohta)henkilön täydellinen nimi 2. Lähtöhenkilön tarkka syntymäaika 3. Lähtöhenkilön syntymäpaikka Isoäidistä tai -isästä ei siis voida käynnistää tutkimusta pelkän nimen perusteella, mutta sangen usein alku/esiselvityksillä saadaan selville isovanhempien syntymäajat ja -paikat, jolloin heitä voidaan käyttää lähtöhenkilöinä. Useimmiten isoisän tarkkoja henkilötietoja ei kuitenkaan näytä helposti löytyvän. Tällöin siirrytään lähtöhenkiiässä (eli siinä henkilössä, josta tutkimus aloitetaan) sukupolvea nuorempaan suuntaan, toisin sanoen tutkimus aloitetaan omasta isästä tai äidistä riippuen siitä, kumpaa sukua ensiksi halutaan tutkia. Mitään estettä ei suinkaan ole useamman suvun tutkimuksen samanaikaiselle käynnistämiselle, mutta suositeltavaa olisi kuitenkin alkuvaiheessa pitäytyä vain yhdessä lähtöhenkiiässä ja yhdessä suvussa. Tutkijakandidaatilla ei ole syytä hämmennykseen silloinkaan, kun omien vanhempien henkilötiedot syystä tai toisesta puuttuvat - tällaisiakin tapauksia on. Näissä tilanteissa selvitystyö aloitetaan tutkijasta itsestään, hänen omasta syntymäajastaan ja -paikastaan eli asianomaisen syntymämerkinnästä. Jollakulla harrastuksen aloittajalla saattaa olla jo esim. sukulaisilta saatu tieto isoäidin isästä, jolloin tutkimus voidaan aloittaa tästä henkilöstä. Aina on kuitenkin muistettava nuo alussa mainitut kolme tietoa ja niiden oikeellisuus. 31

33 2. Sukulaisten ja perhetuttuj en haastattelut Iäkkäiden ja hivenen nuorempienkin sukulaisten ja perhetuttavien haastattelua ei ole syytä väheksyä. Näillä haastateltavilla on monesti tietoja tutkimuksen käynnistämiseen tarvittavista kolmesta perustiedosta, mutta tämän lisäksi heillä on usein muistissaan suvun vaiheisiin liittyviä perimätietoja sekä sellaisia menneisyyden tapahtumia, joita ei koskaan ole kirjattu asiakirjalähteisiin. Perimätietoihin liittyvänä käytännön asiana mainittakoon, että perimätiedon sisältämä asia saattaa pitää yleensä pääpiirteissään paikkansa, mutta esim. asian ajoituksessa on usein huomattavia virheitä. Niinpä perimätieto saattaa kertoa suvun muuttaneen nykyisille asuinsijoilleen isonvihan ( ) aikaan, mutta tutkimukset osoittavatkin muuttoajankohdaksi Suomen sodan ( ) vuodet. Sukututkimuksen harrastajat törmäävät silloin tällöin sellaiseen tilanteeseen, että jonkun vanhan sukulaisen haastattelua on siirretty myöhemmäksi. Eräänä päivänä on sitten tultu tilanteeseen, jolloin tämä vanha sukulainen ei enää olekaan haastateltavissa ja nuo hänellä olleet tiedot ovat saavuttamattomissa. Kannattaa siis ottaa tilanteesta vaarin aina heti tavatessaan haastateltavia henkilöitä. Haastattelut on luontevinta tallentaa nauhurille, jolloin myös haastateltavan ääni säilyy muistona tulevillekin sukulaisille. Haastatteluja tehtäessä on syytä myös tiedustella, olisiko joku sukuun kuuluva henkilö tehnyt joitakin sukuun liittyviä tutkimuksia. Haastattelujen yhteydessä kannattaa tiedustella myös vanhoja valokuvia, niissä esiintyvien henkilöiden nimiä ja valokuvien ikää. Vanhat valokuvat antavat mahdollisesti myöhemmin julkaistavalle kirjalliselle yhteenvedolle todella suuren lisäarvon. 32

34 3. Kodissa ja/tai kotitilalla olevat asiakirj at ja hautakivet Jokaisen kodissa tai kotitilalla on useimmiten erilaisia asiakirjoja, joista saattaa olla suoranaista tutkimuksellista hyötyä tai niistä saadaan ainakin kiintoisaa täydennysainesta tutkimuksiin. Ehkä tärkein on perheraamattu, jonka alkulehdiltä usein löytyy tietoja suvusta kaksi, kolme sukupolvea taaksepäin. Myös vanhat valokuvat on syytä kerätä. Niissä tapauksissa, joissa tutkimustyön aloittajan kotipaikka on maaseudulla, saattaa kotoa löytyä erilaisia kihlakunnanoikeuden pöytäkirjajäljennöksiä. Näistä tyypillisimpiä ovat kiinnekirjojen, lainhuudatusten ja perukirjojen jäljennökset. Yhtälailla maaseutu- kuin kaupunkilaiskodeistakin on löydettävissä myös kirjeenvaihtoa, joka ennen oli oleellinen yhteydenpitomuoto sukulaisten ja tuttavien kesken vierailukäyntien ohella. On kuitenkin syytä todeta, että aiemmin eläneiden sukupolvien kirjoitustaito ei ollut yhtäläinen ja tämän vuoksi kirjeenvaihto alkaa eri sosiaaliluokissa eri aikaan. Monissa tapauksissa myös hautakivistä löytyy tietoja päivämääristä, joista on apua tutkimusten aloitusvaiheessa. 4. Tiedustelut kirkkoherranvirastoille Kaikilla Suomen evankelisluterilaisilla seurakunnilla on omassa kirkkoherranvirastossaan kirkonarkistoasiakirjat nykypäivästä noin vuotta taaksepäin. Myös ortodoksisilla seurakunnilla on pääsääntöisesti ainakin 1900-luvun tutkimusmateriaali omissa seurakunnissaan. Ortodoksisen kirkon tutkimusmate- 33

35 riaaliin ja sen arkistoimipaikkoihin palataan tuonnempana erikseen ja seuraavassa tarkastellaan ev.-lut. seurakunnille lähetettäviä tiedusteluja. Lähes jokainen sukututkimustyön aloittaja joutuu aluksi kääntymään yhden tai useamman kirkkoherranviraston puoleen. Kaikissa niissä tapauksissa, jolloin lähtö (kohta)henkilö on syntynyt sillä aikavälillä, joka on nykyhetkestä vuotta taaksepäin, joudutaan tutkimus aioittamaan jostakin kirkkoherranvirastosta. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät ainoastaan lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto ja itsenäisyyden ajan väestörekisterit. Näihin poikkeuksiin palataan kahdessa seuraavassa kohdassa. Kirkkoherranvirastoille läheteltävien tiedustelujen tulee olla selviä ja eri kohdiltaan yksilöityjä, jolloin viraston on helppo vastata tiedusteluun ja näin ollen tietojen kysyjä saa myös mahdollisimman nopeasti haluamansa tiedot. Ääriesimerkki siitä, minkälainen tiedustelu ei missään tapauksessa saa olla, on kirje, jossa on ko. seurakunnan nimi ja tekstinä esimerkiksi: "Haluan tietoja Makkosen suvusta" ja alla tiedustelijan nimi ja osoite - tällaiseen tiedusteluun on aivan turha odottaa vastausta. Kirkkoherranvirastolie lähetettävä tiedustelukirje voi olla esimerkiksi seuraavanlainen, kun lähtökohtana on Laukaan Seurakunnassa syntynyt Kalle Matinpoika. Laukaan seurakunnan kirkkoherranvirasto Laukaa Pyydän seuraavia tietoja seurakunnassanne syntyneestä Kalle Matinpojasta. 1. Kalle Matinpojan vanhempien nimet, syntymäajat -paikat, vihkimäaika sekä kuolinajat. 2. Kalle Matinpojan sisarusten nimet ja syntymäajat. 3. Kalle Matinpojan isän vanhemmista vastaavat tiedot kuin kohdassa 1. 34

36 Lähettänette vastauksen ystävällisesti joko postiennakkona tai laskun oheistaen osoitteeseen: Ritva Ritvala, Kaivokatu IA, Kaivola Kunnioittaen Ritva Ritvala Tällä tiedustelukirjeellä saadaan tiedot syntyneen Kaile Matinpojan sisaroksista (alkuvaiheessa sisaroksista ei yleensä ole syytä pyytää muita tietoja kuin nimet ja syntymäajat), vanhemmista ja isän vanhemmista. Edeilytyksenä on kuitenkin se, että suku on asunut samassa seurakunnassa tämän kyseisen ajan. Siinä tapauksessa, että Kaile Matinpojan vanhemmat tai isovanhemmat olisivat muuttaneet jostain toisesta seurakunnasta tähän kyseiseen seurakuntaan, ilmoittaa kirkkoherranvirasto vastauksessaan mistä seurakunnasta ja miiloin Kailen vanhemmat tai isovanhemmat ovat muutt(.lneet. Muuttotapauksessa on kirjoitettava uusi tiedustelukirje siihen seurakuntaan, josta tutkittavat henkilöt ovat muuttaneet - tässä kirjeessä on ehdottomasti mainittava muuttoaika ja seurakunta, johon on muutettu, tässä tapauksessa Laukaa. Tiedustelukirjeessä kysyttiin kohdassa kolme Kailen isän vanhempien henkilötietoja. Jos tutkimus olisi haluttu aloittaa Kailen äidin puolelta, olisi tiedot luonnoilisesti pyydetty äidin vanhemmista. Tiedustelukirjeeseen voidaan tarvittaessa myös lisätä kohta 4 ja pyytää tiedot sekä isän että äidin vanhemmista. Kirkkoherranvirastot veloittavat nykyisin tutkimuksistaan tuomiokapitulien suositteleman tuntiveloituksen ja edeilä esitetyn tiedustelukirjeen vastauksen kustannukset ovat n. 100 mk. Eri kirkkoherranvirastojen vastausnopeudessa on suuria eroja. Parhaimmiilaan vastauksen saattaa saada viikossa, mutta toisinaan sitä saattaa joutua odottamaan useita kuukausia. Niissä tapauksissa, joiloin vastaus venyy kovin pitkään ja tiedustelun lähettäjä on jo perehtynyt esim. sukututkimuskurssiila tutkimusmenetelmiin, voi hän itse mennä kirkkoherranvirastoon sovit- 35

37 tuaan snta ensin seurakunnan edustajan kanssa - viraston maantieteellinen etäisyys asettaa ymmärrettävästi omat rajoituksensa. On syytä tietää, ettei kirkkoherranvirastojen ensisijainen tehtävä suinkaan ole sukututkimustiedusteluihin vastaaminen. Normaalit päivittäiset rutiinitehtävät ja muut seurakunnan asiat ovat luonnollisesti etusijalla ja näiden jälkeen tulevat vasta sukututkimukset. Tämän vuoksi vastaukset saattavat toisinaan viipyä harmittavankin pitkään. 5. Lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto Mikkelin maakuntaarkistossa Lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto sulautettiin Mikkelin maakunta-arkistoon Se sijaitsee Pirttiniemenkatu 8:ssa, Mikkelin maakunta-arkiston kanssa samassa kiinteistössä. Ne sukututkimuksen harrastajat, joiden tutkimukset alkavat nykyisen itärajan itäpuolelta ns. luovutetulta alueelta, joka viime sodissa menetettiin itäiselle naapurille, joutuvat aloittamaan tutkimuksensa lakkautettujen seurakuntien keskusarkistosta Mikkelistä. Lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto, joka ei kuulu yleisarkistolaitokseen vaan kirkolliseen organisaatioon, on lähdemateriaalinsa puolesta poikkeuksellinen tavanomaisiin kirkkoherranvirastoihin verrattuna. Keskusarkistossa on 49 seurakunnan arkistot niiden perustamisajankohdasta vuoteen 1948 saakka. Lakkautettujen seurakuntien kirjoihin tehtiin seurakunnissa asuneista ihmisistä merkinnät vielä sotien jälkeenkin aina vuoteen 1948 saakka, jonka jälkeen kukin kirjattiin seurakuntaan, jossa hän todellisuudessa asui. 36

38 Tutkimus lakkautettujen seurakuntien keskusarkistoon aloitetaan joko kirjeitse (ks. Malli tiedustelukirjeestä) tai käymällä itse ko. arkistossa. Koska arkisto antaa runsaasti mm. perintöasioihin liittyviä virallisia selvityksiä, saattavat vastaukset sukuselvityspyyntöihin viipyä useita kuukausia. 6. Väestörekisterit Nykyinen uskonnonvapautemme pohjautuu vuoden 1919 hallitusmuotoon. Siitä lähtien on saanut erota kirkosta ja kirjoittautua jonkin uskonnollisen yhdyskunnan väestörekisteriin tai silloiseen siviilirekisteriin, joka nykyisin on väestörekisteri. Vuonna 1971 siirryttiin järjestelmään, jossa henkikirjoittaja hoitaa koko väestörekisterin - siis muiden kuin evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon jäsenten rekisterin. Samana vuonna siirrettiin uskonnollisten yhdyskuntien väestörekisterikirjat (vuosilta ) Helsinkiin Väestörekisterikeskukseen. Väestörekisteri toimi poliisilaitoksen yhteydessä 1980-luvun alkuun asti Helsingissä, Lahdessa, Oulussa, Porissa, Tampereella, Turussa ja Vaasassa, mutta näissäkin kaupungeissa on nykyisin omat henkikirjoittajat.väestörekisterit antavat tarvittaessa virkatodistuksia, joskin vielä nykyisin melko harvoin sukuselvityksen teko aloitetaan väestörekisteristä. 37

39

40 III KIRKONARKISTO LÄHTEET, MIKROFILMIT SEKÄ NIIDEN ARKISTO INTIPAIKAT

41

42 Kirkonarkistot ovat syntyneet asiaankuuluvien kirkollisten tapahtumien kirjaamisen kautta. Maamme seurakunnista löytyy yksittäisiä asiakirjoja keskiajalta alkaen (Tyrvää 1466, Rymättylä 1515 ja Pyhtää 1535), mutta niillä ei yleensä ole sukututkimukselle suurempaa merkitystä. Sukututkimuksessa tärkeimmät kirkonarkistojen lähdesarjat, rippi- ja historiakirjat, alkavat seurakunnissa 1600-luvun jälkipuoliskolta tai 1700-luvun alkupuolelta. Kirkonarkistot jakautuvat kolmeen osaan: väestörekisteriarkistoon, hallintoarkistoon ja talousarkistoon. Väestörekisteriarkisto on sukututkijalle ehdottomasti tärkein. Seurakuntien omat kirjat alkavat yleensä siinä vaiheessa, kun alueesta muodostetaan kappeli ja se saa oman kappalaisen. Rukoushuonekunnilla, jotka kuuluvat osana johonkin seurakuntaan, ei yleensä ole omia kirkon kirjoja, vaan niiden asukkaat on kirjattu emäseurakunnan lähteisiin. 1. Rippi- eli pääkirj at Rippikirjat ovat kirkonarkistojen tärkein asiakirjasarja sukututkimuksessa. Piispa Juhana Gezelius vanhempi lähetti hiippakuntansa seurakunnille vuonna 1665 kiertokirjeen, jossa annettiin ohjeita rippikirjojen pidosta, ja tätä vuotta pidetäänkin rippikirjojen aloittamisajankohtana Turun hiippakunnassa. Viipurin hiippakunnassa järjestelmään siirryttiin 1680-luvulla. Rippikirjojen yhtenä tehtävänä oli toimia pitäjän tai kaupungin aikuisväestön (ripillä käyneiden) väestörekisterinä. Rippikirjassa seurattiin myös eri henkilöiden kristinapin osaamistaitoa sekä vuosittaisia ehtoollisella käyntejä. Rippikirjan käyttöaika on ollut noin 5-12 vuotta sidokselta. Käyttöaika vakiintui kuitenkin 1800-luvun jälkipuoliskolla kymmeneksi vuodeksi. Kyseisen aikajakson jälkeen rippikirja siirrettiin arkistoon, kun sitä ennen kaikki voimassaolevat tiedot oli siirretty uuteen rippikirjasidokseen. 41

43 Rippikirjoja pidettiin maassamme 300 vuoden ajan. Vuonna 1962 evankelisluterilaisessa kirkossa luovuttiin rippikirjojen pidosta ja siirryttiin uuteen kortistopohjaiseen järjestelmään luvun rippikirjassa on usein henkilönimi ilman syntymäaikaa ja -paikkaa. Muutoinkin rippikirja haki vasta muotoaan 1600-luvulla. Maassamme on 14 seurakuntaa, joiden vanhin rippikirja alkaa luvulla rippikirjamerkinnät alkavat tarkentua. Maaseudulla henkilöt ovat kirjoissa edelleen kylittäin ja taloittain, kaupungeissa yleensä kortteleittain ja/tai tonteittain. Viimeistään 1700-luvun puolivälissä ilmestyvät kirjoihin henkilöiden syntymävuodet ja sittemmin myös syntymäpäivät. Eräänlaisena siirtymävaiheena syntymäaikojen merkitsemisessä on joissakin seurakunnissa käytetty n. vuosina seuraavaa tapaa: Rippikirjoissa esiintyvien henkilöiden nimien kohdalle, usein nimen vasemmalle puolelle, on merkitty henkilön ikä vuosissa tiettynä vuonna. Esimerkiksi vuosien rippikirjoissa on ilmoitettu, minkä ikäinen kukin seurakuntalainen oli vuonna Kuolin- ja muuttomerkinnät näkyvät rippikirjoissa ainakin osin 1700-luvulla ja varsinkin vuosisadan lopulla. Näin ollen kyseinen vuosisata on tutkimuksellisesti selvästi edeltäjäänsä antoisampi. Eräs tärkeä yksityiskohta on se, että päivämäärämerkinnät tehtiin 1700-luvun lopulle saakka pääsääntöisesti siten, että kuukauden numero oli murtoviivan yläpuolella ja päivämäärä alapuolella: esimerkiksi päivämäärä 5.9. merkittiin 9.5. Siirtymä tapahtui eri seurakunnissa hieman eri aikoihin, joten tarkkaa vuotta on vaikea määritellä. Eräissä Pohjois-Karjalan seurakunnissa vanhaa merkitsemistapaa käytettiin vielä 1830-luvulla. Tässä asiassa on kuitenkin oltava hyvin tarkka, ja siirtymävaihe on parhaiten analysoitavissa yli 12 menevien päivämäärien kohdalla. Siis jos rippikirjassa esiintyy päivämäärä 2/20, voimme olla varmoja siitä, että kyseessä on vanhempi merkitsemistapa ja näin ollen nykyisen tavan mukaan päivämäärä on helmikuun 20. eli luvulla rippikirjamerkinnät tarkentuivat edelleen. Tark- 42

44 kojen syntymä-, kuolin- ja muuttoaikojen lisäksi kirjoihin ilmestyivät pitäjän sisäisten muuttojen merkinnät. Kun siis joku henkilö oli palveluksessa tietyssä talossa ja vaihtoi aikanaan palveluspaikkaa, hänen kohdalleen huomautussarakkeeseen merkittiin palveluspaikan vaihtovuosi ja se rippikirjan sivu, jolle kyseinen henkilö oli siirretty luvulle rippikirjojen huomautussarakkeet sisältävät runsaasti merkintöjä, jotka voidaan jakaa positiivisiin, neutraaleihin ja negatiivisiin. Valtaosa merkinnöistä on neutraaleja, kuten vihkimä- ja kuolinajat sekä muutot. Suuren ryhmän muodostavat myös negatiiviset merkinnät: tapot, tappelut, juopottelut, salavuoteudet jne. Rippikirja on ollut siis 1800-luvulla myös rikosrekisteri. Positiiviset merkinnät ovat äärimmäisen harvinaisia. Kieliasetuksen myötä alkoi v uusi aikajakso rippikirjojen kuten myös muiden maamme asiakirjojen laadinnassa. Kieliasetuksen tärkein kohta oli määräys, että asiakirjoissa oli käytettävä suomea ruotsin asemesta suomenkielisillä alueilla. Muutosprosessi ei luonnollisestikaan ollut hetken asia ja näin ollen asetus sisälsikin 20 vuoden toteutusajan - viimeistään vuonna 1883 kaikkien asiakirjojen oli oltava suomenkielisiä. Kyseisen ajanjakson aikana ruotsinkielinen kirjoitustapa alkoi myös rippikirjoissa väistyä suomen kielen tieltä. Tällöin esim. aiempi merkintä Vaiborg Matssdotter sai muodon Vaipuri Matintytär ja Staffan Fredrikssonista tuli Tahvo Rietunpoika. Rippikirjojen ulkoinen koko on melkoisesti muuttunut niiden kolmesataavuotisen laatimisajan kuluessa. Rippikirjat eli pääkirjat, joista ruotsiksi käytetään mm. nimiä Communionbok, Kyrkobok ja Skriftebok, olivat vielä 1600-luvulla ja luvun alussa pienehköjä ja ulkonäöltään epäyhtenäisiä eri seurakunnissa. Esimerkiksi Keuruun seurakunnan vanhin säilynyt rippikirja vuosilta on leveydeltään ainoastaan 16 cm ja korkeudeltaan 20 cm, paksuutta kirjalla on vajaa 2 cm. Rippikirjojen koko kasvoi ja vakiintui eri seurakunnissa ajan kuluessa. Kirjojen koko saavutti 1800-luvun jälkipuoliskolla 43

45 vakion, jolloin rippikirja oli yli 30 cm leveä, lähes puoli metriä korkea ja saattoi olla paksuudeltaan 15 cm. Tällaisen kirjan käsittely ja kuljetus kinkereille vaati jo miehen voimia Suurissa seurakunnissa oli jo 1800-luvun puolivälissä 2-3 rinnakkaista rippikirjasidosta samalta aikajaksolta, koska seurakunnan asukkaiden nimet eivät mahtuneet yhteen kirjaan. Suurissa kaupunkiseurakunnissa on ollut 1900-luvulla 7-8 saman kymmenvuotiskauden rippikirjaa, joskus lukumäärä kasvoi tätäkin suuremmaksi. Rippikirjojen mikrofilmit Vaikka edellä onkin kerrottu sekä rippikirjojen koosta että näöstä, pääsee nykypäivän sukututkija melko harvoin selailemaan alkuperäisiä rippikirjasidoksia. Yleisarkistoissa oleva kirkonarkistomateriaali on alkuperäisenä käytettävissä ainoastaan silloin, kun siitä ei ole mikrofilmejä. Pääsääntöisesti kaikki kirkonarkistolähteistö, joka on sukututkimuksessa tärkeää, on mikrofilmattu, ja näin ollen kaikkien seurakuntien rippikirjat ovat mikrofilmeillä aloittamisajankohdistaan noin vuosiin Rippikirjojen mikrofilmejä voidaan evankelisluterilaisten seurakuntien osalta tutkia ainakin kansallisarkistossa, maakunta-arkistoissa sekä tietyissä kirjastoissa ja osin yliopistoissa. Kansallisarkistossa on kaikkien Suomen seurakuntien rippikirjojen mikrofilmit kunkin kirjasarjan alkamisajankohdasta noin vuosiin Nämä filmit on luetteloitu seurakunnittain aakkosjärjestyksessä Suomen kirkonarkistojen mikrofilmien luetteloon kansallisarkiston julkaisuja, Helsinki Tämä luettelo on käytettävissä kansallisarkistossa, maakunta-arkistoissa ja useissa kirjastoissa. Rippikirjojen mikrofilmit ovat myös kaikissa maakunta-arkistoissa. Esim. Jyväskylän maakunta-arkistossa on Keski-Suomen läänin alueen seurakuntien filmit. Maakunta-arkistoissa olevat filmit ovat myös samoilla tunnuksilla eli signumeilla kuin kansallisarkiston mikrofilmiluettelossa. Myös muilla kirjastoilla ja yliopistojen historian laitoksil- 44

46 la on yleensä joku määrä rippikirjojen mikrofilmejä. Yksityishenkilöllä on myös mahdollisuus hankkia itselleen rippikirjafilmien käyttökopioita. 2. Lastenkirjat Lastenkirjoihin merkittiin kaikki ne henkilöt, jotka eivät olleet suorittaneet rippikoulua eivätkä näin ollen olleet käyneet Herran Pyhällä Ehtoollisella. Ehtoolliselle pääsyn edellytyksenä oli siis rippikoulu tai ainakin jonkinlainen kuulustelu, jonka katsottiin vastaavan rippikoulua. Tavanomainen rippikouluikä on ollut yleensä noin vuotta, joskin hyvin usein rippilapset saattoivat olla vuotiaita. Silloin tällöin saattaa lastenkirjoista tavata pitkälle kolmannellakymmenellä olevan renkimiehen, jonka lukuhaluja oli inspiroinut lopulta vasta aviosäätyyn astumisen tarve - ennen avioliiton solmimista piti rippikoulun olla suoritettu. Maassamme on pidetty lastenkirjoja siten, että Itä- ja Etelä Suomessa kirjasarjaa on pidetty säännöllisesti, keskimäärin 1700-luvun puolivälistä asti lukujen vaihteeseen. Selvä erillinen lastenkirjojen pitoalue on Turun saaristossa. Lisäksi tätä lähdesarjaa on pidetty tietyissä pitäjissä Pohjois-Suomessa. Seuraavassa on aakkosellinen luettelo niistä Suomen seurakunnista, joista ovat säilyneet pidetyt lastenkirjasarjat. Joillakin alueilla ne yltävät aina vuoteeen 1920 saakka. Seurakunnat, joissa on pidetty lastenkirjaa: Alastaro Alatornio Angelniemi Anjala Antrea Artjärvi Asikkala Askola Brändö Eckerö Elimäki Eno Hamina Hankasalmi Hartola Hauho Haukipudas Haukivuori 45

47 Heinjoki Kruunupyy Nurmijärvi Heinola Kuhmo Nurmo Heinävesi Kuhmoinen Orimattila Helsinki Kuolemajärvi Padasjoki Hiitola Kuopio Pernaja Hirvensalmi Kuortane Petäjävesi Hollola Kurikka Pieksämäki Iisalmi Kurkijoki Pielavesi Iitti Kymi Pielisjärvi Ilmajoki Käkisalmi Pietarsaari Ilomantsi Kälviä Polvijärvi Impilahti Kärkölä Pornainen Jaakkima Kökar Porvoo Jalasjärvi Laihia Pukkila Joensuu Lammi Pulkkila Johannes Lapinjärvi Purmo Joroinen Lapinlahti Puumala Joutsa Lappee Pyhtää Joutseno Lappeenranta Pyhäjoki Juuka Laukaa Pyhäjärvi (O.L) Juva Lavansaari Pyhäjärvi (V. L) Jyväskylä Leivonmäki Rantasalmi Jämsä Lemland Rautalampi Jääski Leppävirta Rautavaara Kaavi Liljendal Rautjärvi Kangasniemi Liminka Ra utu Karstula Liperi Revonlahti Karttula Loimaa Ristiina Kemiö Loviisa Ruokolahti Kerimäki Luhanka Ruotsinpyhtää Kesälahti Luopioinen Ruskeala Kiihtelysvaara Luumäki Räisälä Kirvu Metsämaa Rääkkylä Kisko Metsäpirtti Saarijärvi Kitee Mikkeli Saimaan kanavan srk. Kiuruvesi Muhos Sakko Ia Kivennapa Muolaa Sauva Kivijärvi Mustasaari Savonlinna Koivisto Myrskylä Sipoo Koivulahti Mäntsälä Sippola Kontiolahti Mäntyharju Sonkajärvi Korpilahti Nastola Sortavala Korppoo Nilsiä Sotkamo Koski (H.L} Nurmes Sottunga 46

48 Sulkava Tammela Uusikirkko Sumiainen Teerijärvi Vaasa Sund Temmes Valkeala Suomen meriekipaasi Tohmajärvi Valkjärvi Suonenjoki Tuulos Vesanto Suursaari Tuusniemi Vihti Sysmä Tuusula Viipuri Säkkijärvi Tytärsaari Viitasaari Sääminki Uukuniemi Vi rolahti Taipalsaari Uurainen Ähtävä Lastenkirjat ovat vuotta kattavia asiakirjasidoksia, joihin merkittiin rippikoulun käymättömät henkilöt kylittäin ja taloittain ja kortteleittain ja/tai tonteittain. Sen jälkeen kun lastenkirjaan merkitty henkilö oli suorittanut rippikoulun, hänen nimensä yliviivattiin ja nimi siirrettiin vastaavalle kohdalle rippikirjoihin. Lastenkirjoissa on myös merkintöjä rippikoululaisten edistymisestä eri opinkappaleissa, ainakin aikakaudella, jolloin erillisiä rippilasten luetteloita ei vielä ollut. Merkillepantavaa on, että myös rippikoulun käymättömän henkilön muutot pitäjästä toiseen merkittiin lastenkirjaan eikä rippikirjaan. Lastenkirjojen mikrofilmit ovat Suomen kirkonarkistojen mikrofilmien luetteloissa. Lastenkirjojen mikrofilmit Lastenkirjojen mikrofilmit ovat koko maata kattavasti kansallisarkistossa ja toimialueittain maakunta-arkistoissa. Eri kirjastoilla on myös lastenkirjojen mikrofilmejä. Niissä seurakunnissa, joissa on käytetty lastenkirjasarjaa - eräänlaisena rippikirjojen apusarjana - on muistettava aina myös käyttää tätä sarjaa tutkimuksissa yhdessä rippikirjojen kanssa. Vertailua tarvitaan mm. sen vuoksi, että toisinaan liikkuvan renkimiehen rippikoulun käynti saattoi venähtää reippaasti yli 20 ikävuoden ja tuolloin hänen elämänvaiheensa ovat seuratravissa vain lastenkirjoista ripillepääsyyn saakka. Niissä seurakunnissa, joissa lastenkirjasarjaa ei ole käytetty, 47

49 on lapset merkitty heti syntymänsä jälkeen rippikirjoihin vanhempiensa alapuolelle. Kristinapin osaamistaidon merkinnät, samoin kuin ehtoollisella käynnit, kirjattiin lasten kohdalle vasta heidän suoritettuaan rippikoulun. 3. Historiakirjat Sana historiakirja terminä saattaa olla harhaanjohtava, sillä mainittu asiakirjakokonaisuus pitää sisällään kolme erilaista luettelosarjaa: syntyneiden ja kastettujen luettelot, vihittyjen luettelot ja kuolleiden ja haudattujen luettelot. Mainitut sarjat, syntyneet, vihityt ja kuolleet, ovat yleensä samassa asiakirjasidoksessa, joka käsittää tavallisimmin noin vuoden ajanjakson. Silloin tällöin historiakirjoissa esiintyy, varsinkin ja 1700-luvulla, myös seurakunnan inventaarioluetteloita ja eräitä muita luetteloita, jotka sittemmin ovat omina asiakirjasidoksinaan. Historiakiriat ovat toinen erittäin tärkeä lähdesarja sukututkimukselle. Historiakirjojen pidosta antoi määräyksen piispa Iisak Rothovius vuonna Vanhin maassamme säilynyt historiakirja on Teiskosta ja se on aloitettu vuonna Suomessa on kaikkiaan noin 150 seurakuntaa, joiden historiakirjat alkavat luvun puolelta. Syntyneiden ja kastettujen luettelot (Födde och döpte) ovat muodoltaan melko kirjavia 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella. Periaatteessa luetteloihin on kuitenkin merkitty vuosittain lapsen syntymis- ja kastamispäivä, lapsen nimi, isän ja äidin nimet, kummien nimet sekä lapsen kotipaikka (kylä ja talo) luvulla luettelot alkoivat kiteytyä tiettyyn sarakemuotoon, jolloin aivan vasemmassa laidassa on järjestysnumero, seuraavana syntymäpäivä ja sitten kastamispäivä. Edellämainittuja seuraa sarake, jossa ovat lapsen tai lasten nimet (kaksoset tai kolmoset) ja nimisarakkeen oikealla puolella tulevat lapsen vanhempien ja kummien nimet. Kummeja on yleensä kahdesta neljään, mutta joidenkin säätyläisnaisten kummien lukumäärä saat- 48

50 toi kohota kymmeneen ja jopa ylikin. Vanhempien ja kummien saraketta seuraa usein kapea sarake, jossa tavallisimmin 1700-luvulla oli kastamisesta suoritettu maksu luvun lopulta alkaen tuossa sarakkeessa on äidin ikä tiettyjä tilastoja varten. Sarakkeiston oikeaan laitaan merkittiin lapsen kotikylä ja -talo. Varsinkin ja 1900-luvuilla merkittiin kastamistoimituksen tehneen pappismiehen nimi aivan sarakkeiden oikeaan laitaan. Syntyneiden ja kastettujen luettelot ovat siis yksi osa historiakirjoja. Joissakin tapauksissa kyseiset luettelot saattavat esiintyä omina sidoksinaan, mutta yleisimmin ne ovat samassa sidoksessa vihittyjen ja kuolleiden luettelojen kanssa. Syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelot tulivat omiksi sidoksikseen säännönmukaisesti 1800-luvun lopulla. Historiakirjasidos jakautuu tavallisimmin siten, että ensin on esim. 25 vuotta syntyneitä, sitten 25 vuotta vihittyjä ja lopuksi 25 vuotta kuolleita. Kuitenkin joissakin 1600-luvun ja 1700-luvun alkupuolen sidoksissa saattaa tuo kolmijako olla vuosittain. Tällaisessa tapauksessa, esim. vuodelta 1707, on merkitty syntyneet, vihityt ja kuolleet ja vastaavasti vuoden 1708 tapahtumat on kirjattu kaikki "vuosiotsakkeen" alle. Vihittyjen luettelot ovat osa historiakirjoja ja toisinaan myös omina sidoksinaan. Ne sisältävät luettelot kaikista vihityistä aviopareista. Kunkin vihkimismerkinnän vasemmassa laidassa on yleensä vuosittainen järjestysnumero, jota seuraa vihkimispäivä, päivämäärämerkintä tosin saattaa olla myös yläpuolella. Kolmantena kohtana tulevat sulhasen ja morsiamen nimet ja kotipaikat. Tässä kohdassa on usein myös maininta esim. morsiamen asusta (morsiuskruunu) ja vihkimispaikasta (yleisimmin kirkko tai pappila). Vihkimismerkinnän oikeassa laidassa on usein vihkimisestä suoritettu maksu. Muutamissa seurakunnissa, kuten Jyväskylän msrk:ssa, Kangasniemellä ja Laukaassa, on vihittyjen luetteloihin merkitty morsiamen ja sulhasen vanhempien nimet. Tästä on luonnollisesti hyvin paljon apua sukututkijalle. Karjalassa - lähinnä luovutetulla alueella - tapaa joidenkin seurakuntien vihittyjen luet- 49

51 teloista oman sarakkeen myös puhemiehen nimeä vanen. Mainittakoon myös, ettei Suomessa ole ollut ns. lapsimorsiamia, vaikka luetteloista joskus löytyykin vuotias morsian. Yksi hyvin tärkeä yksityiskohta on syytä pitää mielessä: kun morsian ja sulhanen olivat kotoisin eri pitäjistä, tuli vihkimismerkintä ainoastaan morsiamen kotipitäjän vihittyjen luetteloon. Jos siis pystymme rippikirjoista ajoittamaan 1-2 vuoden tarkkuudella miniän saapumisen tiettyyn taloon eikä nuorenparin vihkimismerkintää ja morsiamen syntymämerkintää löydy ko. pitäjän historiakirjoista, on parasta ruveta tutkimaan muuttaneiden luetteloita morsiamen muuttomerkinnän löytämiseksi. Jos taas muuttaneiden luettelot puuttuvat, on syytä aloittaa lähipitäjien vihittyjen luetteloiden tutkiminen. Rippikirjoissa tosin mainitaan usein, viimeistään 1800-luvulla, pitäjäinväliset muutot, mutta jos tuo muuttomerkintä puuttuu, on syytä turvautua em. metodiin. Vihittyjen luettelot saattavat sulhasen ollessa kyseessä korvata muuttoasiakirjat, koska vihkimerkinnässä mainitaan sulhasen kotipaikka vihkimisen ollessa merkittynä morsiamen seurakunnan kirjoihin. Kuolleiden ja haudattujen luettelot (Döde och begravde) ovat edelleen osa historiakirjakokonaisuutta. Kuten nimikin kertoo, näihin luetteloihin merkittiin kaikki kuolleet ja haudatut henkilöt. Kolme ensimmäistä merkintää ovat tässäkin luettelossa tavanomaiset: vuosittainen järjestysnumero, kuolinpäivä ja hautaamispäivä. Kuolleen ollessa aikuinen merkittiin yleensä seuraavaksi hänen nimensä ja sitten hautapaikka, kuolinsyy ja vainajan kotipaikka. Mikäli kuollut oli nainen, käytettiin kuitenkin usein merkintätapaa: sen ja sen vaimo tai leski se ja se, esim. "torppari Matti Antinpojan vaimo Kaisa." Lasten ollessa kyseessä edellä kuvattu tapa, sen ja sen lapsi jne. oli poikkeuksetta sääntönä, sikäli kun emme ota huomioon joitakin suuria katastrofikausia, kuten suuret kuolanvuodet 1690-luvulla tai isoviha, jolloin maantieltä kuolleina löytyneet kerjäläiset haudattiin nimettöminä usein yhteishautoihin. Eräissä seurakunnissa on miehet ja naiset kirjattu omiksi sar- 50

52 joikseen siten, että esim. ensiksi ovat vuonna 1795 kuolleet miehet (mankön) ja sitten vuonna 1795 kuolleet naiset (kvinkön). Hyvin harvinainen, mutta kuitenkin käytetty tapa on ollut kirjata vuosittain ensin aikuiset (yli 15 vuotta) ja sitten lapset (ikäraja noin 15 vuotta). Hautapaikkoihin kannattaa kiinnittää huomiota sikäli, että käytännössä oli erotettavissa kolme erilaista viimeistä lepopaikkaa. Yleisimmin mainitaan henkilö haudatuksi kirkkomaahan (i tai uti kyrkogården). Huomattavasti harvinaisempi hautapaikka, jonka perinteet juontavat katoliselle keskiajalle, oli vainajan leposija kirkon sisällä olevassa hautakammiossa tai pitäjän pyhäkön lattian alla. Yleensä mainittu kunnianosoitus kuului vain seurakunnan varakkaimmalle väestönosalle. Tästä hautaamistavasta alettiin hiljalleen luopua 1700-luvulla ja lopullinen kielto annettiin vuonna Kolmannen hautapaikkavaihtoehdon saivat mestatut ja itsemurhan tehneet, jotka haudattiin yleensä kirkkotarhan pohjoispuolelle siunaamattomaan maahan. Kuolinsyyt alkavat ilmestyä säännöllisesti asiakirjoihin luvun puolivälissä. Tämä johtui vuonna 1749 aloitetusta väkilukutaulujen laadinnasta. On selvää, että kuolinsyiden määrittelemiset 1700-luvulla ja vielä seuraavailakin vuosisadalla olivat hyvin epätarkkoja. Tuohon aikaan oli toki lääkäreitä, mutta kovin harvassa, eikä lääketiede ollut kovinkaan kehittynyttä. Näistä syistä hyvin yleisiä kuolinsyitä olivat pistos (håll och styng), halvaus (slag) ja tuntematon tauti (okänd sjukdom). Lienee kuitenkin vielä syytä korostaa, että kuolinsyyt olivat yleensä varsinkin 1700-luvulla pappien tai lähiomaisten määrittelemiä. Myös kuolinsyissä näkyivät selvästi eri katastrofikaudet, jolloin tautiepidemia riehui tietyllä alueella - tuolloin yleisin kuolinsyy oli luonnollisestikin kyseinen epidemia. Oman värinsä kuolinsyihin antavat tavallisuudesta poikkeavat asiat, joista on, kirjoittajasta riippuen, hyvinkin yksityiskohtaisia selvityksiä. Esim. Isonvihan ajalta säilyneistä kuolleiden luetteloista löytyy kuvauksia hyvinkin karmeista miehittäjän kidutuksista, jotka ovat päättyneet uhrin kuolemaan. Huoli- 51

53 matta siitä, että vuoden 1734 laki tunsi vielä useita rikoksia, joista voitiin langettaa kuolemantuomio -jopa roviolla polttamalla tai teilaamaha - olivat kuolemantuomiot 1700-luvulla melko harvinaisia. Keski-Suomesta löytyy kuitenkin vielä 1790-luvulta tieto erään aatelismiehen mestauksesta, joka oli suoritettu katkaisemalla kaula (hals hugga) mestauspölkyllä. Tapaus lienee ainutkertainen maamme kamaralla ajankohdan huomioon ottaen. Mestattu upseeri oli ampunut - epäilemättä sangen raskauttavien asianhaarojen vallitessa - Lauri-renkinsä. Siviilioikeuden langettamat kuolemantuomiot muutettiin 1820-luvulta lähtien karkoituksiksi Siperiaan. Eniten ihmisuhreja vaatineita onnettomuuksia olivat, sotia lukuunottamatta, kirkkoveneen kaatumiset. Esimerkiksi Keuruulla vei kirkkoveneonnettomuus kesällä 1845 syvyyksiin 26 henkeä. Useita uhreja vaatinut onnettomuus oli myös ruutilastissa olleen laivan räjähtäminen. Vaikka lapsikuolleisuus oli menneinä aikoina hyvin suuri, niin toisaalta löytyy myös merkintöjä hyvinkin iäkkäistä ihmisistä. Huittisten kuolleiden luettelot kertovat 10. elokuuta 1776 kuolleesta kersantti Matti (Matts) Willbergistä, joka oli sotinut Kaarle XII:n joukoissa niin Liivinmaalla kuin Norjassakin - hän oli kuollessaan 119 vuotta vanha. Jämsän historiakirjasta puolestaan löytyy kuollut leski Helga Pertintytär (Helga Bengtsdr.), jonka kuoliniäksi on ilmoitettu 120 vuotta. Siirryttäessä itään Viipurin läänin Pyhäjärvelle löytyy vuodelta 1727 helmikuun 12:ntena haudattu Vilppu (Philip) Kukko, jonka kerrotaan kuolleen 132-vuotiaana. Pyhäjärven harvinaisuudet eivät suinkaan lopu Vilppu Kukkoon, jonka ikä alkaa olla jo todellisilla georgialaislukemilla. Vilpun nimen alapuolella kuolleiden luetteloissa on Yläjärven kylästä kotoisin ollut Petteri Nokelainen, jonka kerrotaan kuolleen 146 vuotta vanhana. Yhdenkään edellä mainitun henkilön syntymämerkintää ei voida tarkistaa syntyneiden luetteloista, ja yleensäkin ottaen tällaisiin kuolinikiin on suhtauduttava tietyllä varauksella. On syytä korostaa, ettei näitä esimerkkejä ole pidettävä luotettavampana kuin esim. kuolinikää "noin 100 vuotta" ("ungefär tai om 100 åhr"). 52

54 Historiakirjojen jäljennökset Historiakirjojen kopioimityö alkoi 1924 kanslianeuvos Osmo Durchmanin johtamana. Suomen Sukututkimusseura veikin tämän sangen mittavan työn loppuun Tämän ansiosta sukututkijoilla on jo pitkään ollut käytettävissään kansallisarkis- Katkelma Viitasaaren kuolleidenluettelosta vuodelta Esimerkiksi 5. merkintä ylhäältä lukien - järjestysnumero 10 - kertoo, että Panniniemen talossa oli kuollut helmikuun 12. itsellismies Matti Pasanen 62-vuotiaana vesitautiin. Matti oli saatettu haudan lepoon samaisen helmikuun 28. päivä. 53

55 tossa kaikkien Suomen ev.-lut. seurakuntien historiakirjojen puhtaaksi kirjoitetut jäljennökset kunkin sarjan aloittamisajankohdasta noin vuoteen 1850 saakka. Nämä historiakirjojen jäljennökset on sidottu kirjan muotoon ja ne ovat seurakunnittain aakkosjärjestyksessä kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa. Runsaan käytön vuoksi sidokset filmattiin 1980-luvun lopulla mikrokorteille, jotka ovat nykyään tutkijoiden käytettävissä. Historiakirjojen mikrofilmit Alkuperäisistä historiakirjoista filmatut mikrofilmit luetellaan Suomen kirkonarkistojen mikrofilmien luettelossa aivan samoin kuin vastaavat rippikirjojenkin filmit. Historiakirjojen filmejä on rippikirjojen tavoin kansallisarkistossa ja maakunta-arkistoissa. Historiakirjajäljennösten sidokset on myös mikrofilmattu. Näitä filmejä on kaikissa maakunta-arkistoissa. Sukututkimusharrastusta aloittelevan on syytä aina käyttää näitä jäljennösten filmejä sen vuoksi, että ne ovat paljon helppolukuisempia kuin alkuperäisistä lähteistä kuvatut filmit. 4. Muuttoasiakirjat Muuttokirjat eli muuttotodistukset Muuttotodistus on asiakirja, joka pitäjästä tai kaupungista toiseen muuttavan henkilön piti pyytää asuinpitäjänsä papinkansliasta ja toimittaa se muuttoseurakuntaansa. Vanhimmat yksittäiset muuttokirjat ovat ja 1700-lukujen vaihteesta, mutta edes jokseenkin yhtenäiset muuttokirjasarjat alkavat vasta 1700-luvun jälkipuoliskolta. Seurakunnilla on yleensä yhtenäiset muuttokirjasarjat 1800-luvulta alkaen. Muuttokirjan koko on vaihdellut noin viisi senttiä korkeasta paperisuikaleesta aina foliokokoiseen arkkiin asti, joskin yleiseksi kooksi vakiintui noin AS kokoa oleva muuttotodistus. Jo alun alkaen muuttokirja on sisältänyt henkilön nimen lisäksi tiedot ammatista tai 54

56 siviilisäädystä, syntymäajasta, kristinopin taidosta ja muuttajan maineesta. Muuttokirjassa on myös aina todistuksen antaneen pappismiehen allekirjoitus ja päiväys. Muuttokirjojen sisältämät henkilötiedot lisääntyvät 1800-luvulla, jolloin muuttotodistuksesta saattaa löytää kymmenkunta esi-isään tai -äitiin liittyvää tietoa. Onkin syytä korostaa, että aina muuttokirjan sattuessa sukututkijan silmiin kannattaa ottaa siitä valokopio liitteeksi tutkimuksiin luvulla muuttokirja sisälsi yleensä seuraavat tiedot: 1. Titteli ja nimi 2. Syntymäaika ja -paikka 3. Mistä ja mihin muuttaa 4. Kristinopin ymmärtäminen ja tuntemus 5. Sisälukutaito 6. Ehtoollisella käyntiin liittyvät tiedot 7. Maine (onko rangaistu jostakin) 8. Onko vapaa avioliittoon vai ei 9. Mahdolliset ruumiin viat tai vammat (esim. kyttyräselkäinen) 10. Onko rokotettu isorokkoa vastaan tai onko sairastanut isorokon (tullen näin immuuniksi). Muuttaja sai muuttokirjan lähtöseurakunnasta mukaansa ja toimitti asiakirjan sen seurakunnan papinkansliaan (kirkkoherranvirastoon), johon hän muutti. Tuloseurakunnassa muuttokirja arkistoitiin. Lähtöseurakuntaan ei jäänyt muuttokirjan jäljennöstä kuin poikkeustapauksissa 1800-luvun puolivälin jälkeen. Muuttaneiden luettelot Muuttaneiden luettelot ovat sidoksia, jotka kattavat ajallisesti vuoden aikajakson. Vanhimmat muuttaneiden luettelot alkavat 1720-luvulta (Kitee ja Parkano 1722) ja sidokset sisältävät sekä sisäänmuuttaneet (inflyttade) että ulosmuuttaneet (utflyttade) 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka, jolloin sisäänmuuttaneet ja ulosmuuttaneet aletaan erottaa yleensä omiksi si- 55

57 doksikseen. Tavallisimmin muuttaneiden luettelot etenevät vuosittain ja aukeamittain siten, että vasemmanpuoleisella sivulla ovat sisäänmuuttaneet ja oikealla vastaavasti ulosmuuttaneet. Saattoi tapahtua, että sisäänmuuttaneiden kirjaaminen aloitettiin sidoksen alkulehdeltä ja pyöräytettiin sitten kirjan pituussuunnassa ympäri ja aloitettiin ulosmuuttaneiden merkitseminen kirjan lopusta. Muuttaneiden luetteloiden sisältämät henkilötiedot ovat niukemmat kuin muuttokirjojen kertomat. Luetteloissa on henkilön nimi ja titteli ja toisinaan myös syntymävuosi. Tähän lähteeseen on myös merkitty muuttopäivä sekä mistä tai minne kyseinen henkilö muuttaa luvulla myös muuttaneiden luetteloiden merkinnät tarkentuivat ja täydentyivät. Mainittakoon, että Suomessa on noin 70 seurakuntaa, joissa muuttokirjat tai muuttaneiden luettelot alkavat vuonna 1760 tai aikaisemmin. Muut muuttomerkintöjä sisältävät kirkonarkistolähteet Rippikirjoihin ilmestyivät melko säännönmukaiset muuttomerkinnät ja 1800-lukujen vaihteessa. Myös lastenkirjoissa näkyvät muuttomerkinnät. Joissakin seurakunnissa on käytetty 1800-luvun jälkipuoliskolla ns. muuttokirjojen konseptikirjoja. Näihin on jäljennetty seurakunnasta annetut muuttokirjat. Seuraavassa ovat ne merkinnät, jotka on tehty henkilön muuttaessa seurakunnasta A seurakuntaan B. 1. Kirjoitetaan muuttajalle muuttokirja, jonka hän saa mukaansa. (Tietyissä tapauksissa muuttokirjan jäljennös jää seurakuntaan.) 2. Merkintä muuttaneiden luetteloon ulosmuuttaneiden puolelle. 3. Merkintä lähdöstä rippikirjaan (lastenkirjaan) muuttajan nimen kohdalle huomautussarakkeeseen. 1. Muuttajan mukaan tullut muuttokirja arkistoidaan seurakuntaan B. 56

58 2. Merkintä muuttaneiden luetteloon sisäänmuuttaneiden puolelle. 3. Merkintä saapumisesta rippikirjaan (lastenkirjaan) muuttajan nimen kohdalle huomautussarakkeeseen. Muuttoasiakirjojen mikrofilmit Muuttokirjat ja muuttaneiden luettelot ovat mikrofilmeillä, alkamisajankohdastaan noin vuosiin Muuttoasiakirjojen mikrofilmit löytää Suomen kirkonarkistojen mikrofilmien luettelosta. 5. Muita kirkonarkistolähteitä Tilikirjat Kirkon tilikirjoihin on sangen seikkaperäisesti merkitty kirkon saarnat maksut mm. sakoista, jotka ovat tulleet salavuoteuksista tai vihittyjen parien esikoisen syntymisestä ennen sovinnaista määräaikaa. Tilikirjoissa mainitaan myös kirkollisista toimituksista perityt maksut ja 1700-luvulla tilikirjat saattavat korvata syntyneiden ja kuolleiden luettelot. Tärkeä tilikirjojen anti on varsinkin 1700-luvulla perityt multa- ja kellorahat, jotka koostuivat vainajan hautausmenoista. Varsinkin 1700-luvulla näissä luetteloissa on mainittu usein vainajan nimi ja kotipaikka ja näin ollen niitä voidaan käyttää tietyssä määrin mahdollisesti puuttuvien kuolleidenluetteloiden korvikkeena. Etenkin Ruotsin vallan aikana seurakuntalaiset saattoivat lahjoittaa kirkolle erisuuruisia rahasummia, jotka kirjautuivat kirkon tuloihin, ja näistä merkinnöistä tutkija saattaa löytää jonkun esivanhempansa nimen. Kirkon tilikirjan kredit (meno) puolelta tavataan esim. Tukholmasta hankittu rippikirjasidos. Kirkolliset pöytäkirjat Kirkon- ja pitäjänkokousten pöytäkirjoista saattaa löytyä mie- 57

59 lenkiintoista tietoa myös henkilöhistoriasta. Kuten tunnettua, kirkko hoiti pitäjien hallintoa aina 1860-luvulla tapahtuneeseen kunnallisuudistukseen asti. Seurakunta ja pitäjä olivat monessa tapauksessa yksi ja sama hallinnollinen yksikkö, jonka johdossa oli seurakunnan kirkkoherra. Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat juontavat juurensa 1600-luvulle. Vanhimmat säilyneet pöytäkirjat alkavat n. vuodesta Suomessa on kymmenkunta seurakuntaa, joissa vanhin pöytäkirja alkaa 1600-luvulta. Pöytäkirjoissa kerrotaan pitäjänhallintoon liittyviä asioita, ja näin ollen asiakirjoissa on luonnollisesti myös mainintoja yksityisistä henkilöistä, esim. pitäjän käsityöläisistä, kuudennusmiehistä jne. Rippilasten luettelot Rippilasten luettelot ovat asiakirjasarja, josta saattaa olla sukututkimukselle paljonkin hyötyä, sillä niihin merkittiin kaikki rippikoulua käyneet lapset, useimmiten tytöt ja pojat omina ryhminään. Nimen lisäksi luetteloon merkittiin koululaisen kotipaikka, edistyminen ja osaaminen rippikoulussa sekä ripillepääsyn päivämäärä. Sellaisissa tapauksissa, jolloin henkilö on muuttanut lapsena johonkin pitäjään ja hänen myöhemmät vaiheensa ovat selvillä lukuunottamatta syntymäpitäjää, saattaa tutkimusta edistää tieto siitä, missä ko. henkilö on asunut päästessään ripille. Tämä selviää rippilasten luetteloista. Rippilasten luetteloiden käyttö on aloitettu yleensä aikavälillä N alkavia luetteloita on säilynyt mm. Hiitolasta, Johanneksesta, Karkusta, Kälviältä ja Lappajärveltä. Suomessa on n. 50 seurakuntaa, joista on 1700-luvulta alkava rippilasten luettelo. Perukirjat Perukirjojen enstsijamen arkistoimipaikka on tuomiokunnan arkisto, mutta myös kirkonarkistoilla on perukirjasarjoja. Kirkonarkistoihin perukirjat ovat kulkeutuneet siksi, että toisen tai kummankin avioliittoon aikovista oltua leski vaadittiin selvitys 58

60 kuolinpesän selvityksestä, ja tämän vuoksi oli asianomaisen esitettävä seurakunnalle perukirja, joka sitten siirrettiin kirkonarkistoon. Kirkonarkistojen perukirjat alkavat yleensä aikaisintaan 1700-luvun lopulta. Perukirjoilla on tutkimuksellisen annin (selvitys kaikista edunsaajista puolisoineen) lisäksi tarjottavanaan kiintoisia yksityiskohtaisia tietoja edesmenneen henkilön varallisuudesta. Omaisuuden arvio on aloitettu mahdollisista kiinteistöistä. Tämän jälkeen vuorossa ovat arvometalleista valmistetut esineet kuten sormukset ja pikarit, ja sitten rauta- ja puukalut. Karjasta on lehmät yleensä mainittu omilla nimillään, kun taas hevosista on tyydytty toteamaan eläimen ikä ja sukupuoli. Kaiken kaikkiaan perukirjat ovat kiintoista tutkimusaineistoa, vaikka ne eivät veisikään tutkimusta ajallisesti kauemmaksi. Muiden kirkonarkistojen lähteiden ollessa kyseessä voidaan viitata jo aiemmin mainittuun, Suomen kirkonarkistojen mikrofilmien luetteloon. Tuomiokuntien perukirjasarjojen pohjalta laadittuja kortistoja on kaikissa maakunta-arkistoissa. Suomen Sukututkimusseuran julkaisusarjassa on selväsanaistettuja perukirjoja, mm. Helsinki (XIII, 1937), Oulu (XXV:1-3), Porvoo (X, 1934). Heikki Vuorimies on julkaissut vuosina sarjan keskisuomalaisia perukirjoja 1:1-3. Sarja sisältää suomennettuja perukirjoja: Suur-Jämsä , Saarijärvi ja Laukaa Mikrokortit ja niiden arkistointipaikat Mikrokortteja on ollut tutkijakäytössä jo 1980-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin SSS:n historiajäljennökset filmattiin korteille. Näitä kortteja voi hankkia kotikäyttöön Mikkelin 59

61 maakunta-arkistosta. Useilla sukututkijoilla onkin mikrokorttien lukulaite. Todella mittava mikrokorttien filmaustyö alkoi Mikkelin maakunta-arkistossa 1990-luvun alussa. Projektin tarkoituksena on saada mikrokorteille kaikkien Suomen ev.lut. seurakuntien arkistolähteet 1860-luvulta vuoteen Kyseisen aikajakson filmaus on jo toteutettu luovutetun alueen osalta ja ''kanta-suomen" osalta filmaus etenee aakkosjärjestyksessä. Mikkelin maakunta-arkisto lähettää filmauksen edetessä yhdet kappaleet korteista kansallisarkistoon ja maakunta-arkistoille. Tutkijan on syytä tarkistaa yleisarkistosta, onko hänen tarvitsemansa seurakunta filmattu jo mikrokorteille. Oletettavaa on, että lähivuosien aikana kaikkien seurakuntien lähteet ovat filmattuina (filmirullille+korteille) aikaväliltä alkamisajankohta Kirkonarkistojen väestörekisteriasiakirjoja koskevan arkistolain muutoksen (1993) myötä tutkija saa nykyisin ilman erillislupaa käyttöönsä kansallisarkistossa ja maakunta-arkistoissa 100 vuotta vanhempaa kirkollista lähteistöä. Aikaisemmin ns. salassapitoraja väestörekisteriasiakirjoissa oli 120 vuotta. 60

62 IV ORTODOKSISISTA SEURA KUNNISTA JA NIIDEN ARKISTOLÄHTEISTÄ

63

64 1. Ortodoksisten seurakuntien maantieteellinen sijainti Ortodoksista uskontoa tunnustavaa väestöä on tullut Ruotsi Suomen hallintapiiriin itärajan muuttumisen myötä. Ennen kaikkea vuonna 1617 solmittu Stolbovan rauha toi Ruotsi-Suomelle laajoja alueita, joiden väestö oli ortodokseja. Tämä kirkkokunta on siis alkujaan vaikuttanut Suomen itäisillä alueilla pääasiallisesti karjalaisten keskuudessa. Alueen vanhimpia seurakuntia ovat mm. Käkisalmi, Kurkijoki, Rautu, Salmi ja Sortavala. Autonomian ajalla ( ) eräisiin Suomen suurimpiin kaupunkeihin ja varuskuntiin perustettiin ortodoksisia seurakuntia. Vuonna 1950 Suomeen perustettiin 14 uutta ortodoksista seurakuntaa. Useat Ruotsin vallan aikaiset seurakunnat olivat maantieteelliseltä kattavuudeltaan huomattavasti laajempia kuin luterilaiset seurakunnat. Sama ilmiö toistuu nykyisissä ortodoksisissa seurakunnissa, sillä tällaiset alueseurakunnat käsittävät useita kuntia. 2. Ortodoksisten seurakuntien väestörekisteriasiakirjojen pidon aloittaminen Pyhä synodi, jolla oli ylin valta ortodoksisessa kirkossa, määräsi Venäjällä kirkonkirjojen pidon aloitettavaksi vuonna Vastaava asetus Venäjällä on toki annettu aikaisemminkin. Tuolloin Ruotsi-Suomi oli jo menettänyt suurin piirtein kaikki Stolbovan rauhassa 1617 saamansa maa-alueet. Menetykset olivat tapahtuneet Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Turun rau- 63

65 hassa 1743 (itärajan kehitys ks. luku VI). Vuoden 1764 määräys koski myös Suomen puolelle jääneitä Ilomantsin ja Liperin ortodoksisia seurakuntia, jotka yhtäältä kuuluivat pyhän synodin, toisaalta Porvoon luterilaisen tuomiokapitulin alaisuuteen. Varsinaisen virallisen uskonnon aseman ortodoksinen eli kreikkalaiskatolinen kirkko sai Suomessa kuitenkin vasta Kustaa III:n hallituskaudella vuoden 1781 uskonnonvapautuslain myötä. 3. Ripillä käyneiden luettelot ja rippikirjat eli pääkirjat Ortodoksisissa seurakunnissa aloitettiin samankaltaisten rippikirjojen pito kuin luterilaisissa seurakunnissa vasta vuonna 1905 annetulla määräyksellä. Joissakin seurakunnissa tällainen rippikirja eli pääkirja on kuitenkin aloitettu jo 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Ennen vuotta 1905 seurakunnissa pidettiin ripillä käyneiden luetteloa, joka tehtiin kalenterivuosittain. Näissä luetteloissa on ensiksi merkittynä kirkollinen virkakunta ja säätyläiset ja heidän jälkeensä kylittäin ja taloittain sekä tilalliset että tilaton väestö. Ripillä käyneiden luettelot etenevät yleensä perhekunnittain, ja lapset kirjattiin luetteloihin heti syntymänsä jälkeen, koska ehtoollisella käynti on ollut avoin myös lapsille. Tästä johtuen ei ortodoksisessa kirkossa tunneta lainkaan lastenkirjasarjaa. Ripillä käyneiden luetteloissa ei mainita henkilöiden syntymävuotta, vaan ikä ko. vuonna. Vanhimmat säilyneet ripillä käyneiden luettelot ovat: Käkisalmi 1778, Hamina 1784 ja Suistamo Sekä ripillä käyneiden luettelot että rippikirjat ovat venäjänkielisiä 1920-luvun alkuun saakka. Ortodoksisen kirkon ripillä käyneiden luettelot ja rippikirjat ovat pääsääntöisesti (myös luovutettu alue) Mikkelin maakunta-arkistossa. Joensuun maakunta-arkistossa ovat Ilomantsin, 64

66 Joensuun ja Taipaleen kirjat. Vuonna 1950 perustettujen seurakuntien kirjat ovat kullakin seurakunnalla itsellään. Kaikki maakunta-arkistoissa olevat ripillä käyneiden luettelot ja rippikirjat on myös mikrofilmattu. Täydelliset filmisarjat ovat Joensuussa ja Mikkelissä. 4. Historiakirjat eli metrikat Kaikkiaan kuudesta seurakunnasta on säilynyt 1700-luvun puolelta alkava historiakirja eli metrikka. Nämä seurakunnat ovat: Käkisalmi 1765, Kitelä 1783, Lappeenranta 1786, Suistamo 1792, Sortavala 1795 ja Korpiselkä Ortodoksien historiakirjat etenevät vuosittain: syntyneet, vihityt, kuolleet. Syntyneiden luettelot ovat hyvin samankaltaiset kuin luterilaisissakin seurakunnissa. Niihin ilmestyy kuitenkin 1900-luvun alussa sarake, jossa ilmoitetaan uskontunnustus - tämä sen vuoksi, että seka-avioliitot yleistyivät tuolloin. Vihittyjen luettelo on samantapainen kuin luterilaisissakin seurakunnissa, mutta lisäksi luetteloista selviää morsiamen ja sulhasen ikä, uskontunnustus, papin ja psalminveisaajan nimi. Lisäksi luetteloon on varattu tilaa todistajien allekirjoituksille. Nämä lisätiedot ilmestyivät luetteloihin vasta viime vuosisadan vaihteessa. Useissa seurakunnissa on säilynyt suhteellisen vanhoja avioliittoasiakirjojen liitteitä, kuten erilaisia todistuksia. Kuolleiden luetteloista saadaan samat tiedot kuin luterilaisenkin kirkon vastaavasta sarjasta. Ajan myötä lisätietona saadaan kuitenkin sen henkilön nimi, joka on ripittänyt vainajan ennen kuolemaa. Metrikoiden alkuperäiskappaleet ovat vastaavasti Mikkelissä, Joensuussa ja seurakunnissa niin kuin ripillä käyneiden luettelot ja rippikirjatkin. Tämän lisäksi metrikoiden jäljennöksiä on ortodoksisen kirkkokunnan keskusarkistossa Kuopiossa. Myös metrikat ovat venäjänkielisiä 1920-luvun alkuun saakka. Kaikki 65

67 maakunta-arkistoissa olevat metrikat on myös mikrofilmattu ja sarjat ovat Joensuussa ja Mikkelissä. 5. Muut lähteet Ortodoksisten seurakuntien muut asiakirjalähteet ovat sukututkijalle melko vähäantisia - esimerkiksi muuttoasiakirjasarjat alkavat vasta 1900-luvun puolelta. On kuitenkin syytä muistaa, että ortodoksista uskoa tunnustaneet ihmiset esiintyvät kruunun lähteissä aivan samalla tavalla kuin luterilaisetkin ja lähteet ovat pääsääntöisesti ruotsinkielisiä. 6. Nimistö ja ajanlasku Ortodoksisten seurakuntien jäsenet ovat valtaosaltaan esiintyneet patronyymi (isän)nimellä aina tämän vuosisadan alkuun asti. Esimerkiksi Nikolai Grigorjeff = Nikolai Grigorinpoika tai Anna lvanovna = Anna Iivanan tytär. Säätyläisluokkaan lukeutuville seurakuntalaisille oli usein pysyvä sukunimi kuten: Petroff, Smirnoff tai Sokoloff. Ortodoksinen kirkko noudatti Suomessa vuoteen 1920 asti juliaanista ajanlaskua ja siirtyi vasta tuolloin gregoriaaniseen kalenteriin, jota luterilainen kirkko oli noudattanut jo vuodesta 1753 lähtien. Näiden kahden ajanlaskun ero oli 1700-luvulla 11 päivää, 1800-luvulla 12 päivää ja 1900-luvulla 13 päivää. Ortodoksien lähteitä tutkivan on syytä muistaa myös tämä ajanlaskun eroavaisuus. Mikkelin maakunta-arkistoon saatiin vuosien kuluessa 30 mikrofilmirullaa Vienan ja Aunuksen piirikuntien ortodoksisten seurakuntien arkistomateriaalia vuosilta Ko. alueelta on lisälähteitä edelleen tulossa. 66

68 V SUOMALAISTEN ETU-, PATRONYYMI- JA SUKU NIMISTÄ

69

70 1. Etunimet Ne etunimet, joita Suomessa käytettiin kirkonarkistojen alkamisaikoina eli ja 1700-luvuilla, pohjautuivat valtaosaltaan kristinuskon vaikutteisiin. Seurakuntien syntyneiden luetteloista löytyy noina aikoina noin erilaista miehen ja naisen nimeä, joskin laskettaessa kaikki harvinaisuudetkin mukaan etunimien yhteismääräksi tulee toista sataa. Etunimet kirjoitettiin ruotsalaiseen asuun, ja tämä käytäntö säilyi myös suomenkielisissä perheissä aina kieliasetukseen, 1800-luvun jälkipuoliskolle asti. Tavallisimpia miehen nimiä olivat mm.: Antti (Anders), Erkki (Erik), Heikki (Henrik), Juho, Jussi, Johannes Qohan), Kalle (Karl), Lauri (Lars), Matti (Matts), Olavi, Olli (Olof), Pekka (Pehr) ja Tuomas (Thomas). Käytetyimpiä naisten nimiä olivat mm. Anna, Eeva (Eva), Elisabet, Helena, Kaarina, Kaisa (Karin), Liisa (Lisa), Maija, Maria, Riitta (Brita), Sohvi (Sophia) ja Tiina (Stina). Etunimien lukumäärä kasvoi huomattavasti 1800-luvulla ja nimien taustat eivät enää olleet yksipuolisesti uskonnollissävytteisiä luvulla käytettyjen etunimien määrä ja monipuolisuus on kasvanut hyvin voimakkaasti, ja 1980-luvun alussa almanakkaankin hyväksyttyjen nimien määrä ylitti 700:n rajan luvulla etunimiä oli jo tuhat. 2. Patronyyminimet eli isännimet ja matronyyminimet eli äidinnimet Patronyymi- eli isännimellä tarkoitetaan sitä, että lapsen etunimen jälkeen liitetään hänen isänsä etunimi eräänlaiseksi "sukunimeksi." Esimerkiksi jos sisarusten Matin ja Maijan isän nimi on Antti, saadaan seuraavat patronyyminimet: Matti Antinpoi- 69

71 ka ja Maija Antintytär. Sukututkimuslähteissä ennen 1800-luvun loppua nimet olisivat kuitenkin olleet Matts Andersson ja Maija Andersdotter. Kun Matti Antinpoika on avioitunut ja hänelle syntyy poika Heikki, niin Heikin patronyyminimeksi muodostuu Heikki Matinpoika. Maija Antintyttären saadessa aviottoman lapsen nimeltä Anna tulee hänen nimekseen Anna Maijantytär. Tässä tapauksessa kysymyksessä ei enää olekaan patronyyminimi vaan matronyymi- eli äidinnimi. Matronyymi- eli äidinnimeä käytetään silloin, kun henkilön syntyperä on avioton, mutta poikkeuksiakin on. Suomessa isän- ja äidinnimen käyttö ilman virallista sukunimeä oli mahdollista aina vuonna 1920 annettuun sukunimilakiin asti, jolloin alettiin edellyttää jokaiselta suomalaiselta sukunimeä. Mainittakoon lopuksi kiintoisana jäänteenä, että Islannissa useimmat sukunimet muodostetaan tänäkin päivänä patronyymisen periaatteen mukaan. 3. Sukunimet Sukunimistöä tarkastellaan seuraavassa siltä aikajaksolta, jolta on olemassa yhtenäistä sukututkimuslähteistöä eli 1500-luvun puolivälin tienoilta alkaen. Suomalaista sukunimistöä voidaan luokitella ja jakaa ryhmiin monellakin eri tavalla, mutta yksi perusteltu tapa jaotella suomalaisten sukunimet on seuraava: A. Aatelisnimet B. Säätyläisnimet C. Porvaris-käsityöläisnimet D. Talonpoikaisnimet Da Itä-Suomi Db Muun Suomen alue E. Sotilasnimet 70

72 A. Aatelisnimet Ruotsi-Suomen vapaasäädyn eli rälssin muodostumisen alkuna pidetään vuonna 1280 annettua Alsnön sääntöä. Rälssinimet olivat pitkään kuitenkin valtaosaltaan tavanomaisia patronyyminimiä, mutta myöhäiskeskiajalla tulivat käyttöön pysyvät sukunimet, jotka yleensä oli otettu suvun vaakunakilvestä. Rälssimiesluokasta muodostui Juhana III:n aatelisprivilegioiden kautta 1562 suljettu aatelissääty. Varsinkin 1600-luvulla aatelissukujen lukumäärä kasvoi voimakkaasti. Taustavaikuttajina olivat epäilemättä vuosisadan sodat, ennen kaikkea 30-vuotinen sota. Lainsäädäntö oli myös aateluutta korostavaa - esimerkiksi vuonna 1623 annettu laki kielsi aatelisen ja aateliuoman avioliiton. Kaikki maamme aatelissuvut on tutkittu ja tutkimukset painettu. Näitä painettuja aatelissukujen tutkimuksia saa käyttöönsä ainakin yliopiston ja yleisarkistojen kirjastoista. Aatelissukuja ovat tutkineet mm. T. Carpelan, Jully Ramsay, F. 0. Wasastjerna ja Yrjö Blomstedt (Ks. luku 1 kohta 4 Sukututkimuskirjallisuutta). Aatelissukuja ovat mm. Aminoff-, Armfelt-, Printzensköld-, (Rehbinder) Soisalon-Soininen-, Tandefelt- ja Tawast-suvut. Eräät suvuista ovat säätykierron tuloksena menettäneet sosiaalisen asemansa ja komeankaikuisen nimensä, eräissä on otettu suomalaistettu sukunimi käyttöön (Granfelt - Kuusi). B. Säätyläisnimet Säätyläisyydellä tarkoitetaan tässä jaottelussa sitä ihmisryhmää, joka etuoikeuksiensa, ammattinsa tai varallisuutensa perusteella muodosti oman, melko pienen sosiaaliryhmän tavallisen rahvaan yläpuolelle. Korostettakoon, että aateliset jos ketkä olivat säätyläisiä, mutta koska heidät on nimistön perusteella helppo erottaa omaksi ryhmäkseen, niin tässä käsitellään muuta säätyläisnimistöä. Säätyläisiksi tässä jaottelussa luetaan ainakin papisto, upseeristo (osin myös aliupseeristo ), kruunun virkamiehistö suurelta 71

73 osin, tietynasteisten oppilaitosten opettajisto, suurporvaristo, maaseudun teollisuuden harjoittajat (ruukit, sahat jne.) sekä tietyissä tapauksissa maaseudun suurmaanomistajat. Näiden ihmisten käyttämistä sukunimistä muodostuu säätyläisnimistö, joka osin on syntynyt jo ja 1600-luvuilla. Säätyläisnimissä esiintyy runsaasti mm. -ander- ja -ius-päätteisiä papillisperäisiä nimiä kuten Argillander, Collanius, Colliander ja Ursinus. Myös -man-päätteisiä nimiä löytyy varsinkin suurporvaristosta. Valtaosaltaan nimistö on vierasperäistä tai muotoiltu vierasperäisen kaltaiseksi. Aksel Bergholmin Sukukirjassa mainitut suvut lukeutuvat suurelta osaltaan säätyläisiin (vrt. luku 1 kohta 4). Todettakoon vielä, että säätyläisnaiset säilyttivät tyttönimensä pääsääntöisesti avioliitossakin aina 1800-luvun puoliväliin asti. Vasta vuonna 1920 annettu avioliittolaki edellytti naisen ottamaan aviomiehensä sukunimen. Tätä tapaa säätyläiset alkoivat tosin käyttää jo aikaisemmin. C. Porvaris- ja käsityöläisnimet Porvaris- ja käsityöläisnimiksi ymmärretään valtaosa kaupunkien porvarisnimistöstä sekä eri maaseutupitäjissä työskennelleiden käsityöläisten nimet. Kokonaisuutena on kuitenkin ensisijaisesti kysymys ja 1800-lukujen nimistöstä. Käsityöalalle (mm. kelloseppä, nahkuri, räätäli, suutari, vaskenvalaja, vaununtekijä, värjäri jne.) aikovan henkilön oli oltava aluksi oppipoikana. Sen jälkeen hän saavutti mahdollisesti kisällin arvon ja tiettyjen vuosien jälkeen mestarin arvon. Yleensä viimeistään kisällivaiheessa käsityöalan harjoittaja otti tai sai sukunimen, mikäli hänellä ei ollut sitä aiemmin. Sukunimi oli poikkeuksetta ruotsalaisperäinen nimi ja näin ollen poikkesi yleensä ratkaisevasti henkilön entisestä mahdollisesta sukunimestä. Tavallisia porvaris- ja käsityöläisnimiä olivat mm. Backm. an, Be gm n, Holmström, Lindqvist, Lönnqvist, Moberg, V1kherg Ja Ohman. Kuten edellä todettiin, porvarisnimistöä esiintyy myös säätyläisnimistössä. 72

74 D. Talonpoikaisnimet Talonpoikaisnimistöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä talollisluokkaan ja heitä alempiin sosiaaliluokkiin kuulunutta väestöä lukuunottamatta sotilaita, joihin palataan kohdassa E. Seuraavan sivun kartta osoittaa Itä-Suomen ja muun Suomen talonpoikaisnimistön rajan 1700-luvun jälkipuoliskolla. Raja säilyi periaatteessa samana aina 1900-luvun alkuun asti ja oli samankaltainen jo 1500-luvulla. Koska kartta on 1900-luvulta ja noudattelee hieman erilaista pitäjä- ja seurakuntajakoa kuin luvun lopulla oli, niin rajaviiva jakaa tämän vuoksi joitakin pitäjiä. Itä-Suomen alueella talonpoikaisnimet saavuttivat saman pysyvän, kiinteän muotonsa, joka niillä tänä päivänäkin on, jo keskiajalla tai viimeistään 1500 luvulla tai 1600-luvun alkupuolella. Toisin sanoen käytettävissä olevassa sukututkimuslähteistössä itäsuomalaiset nimet ovat 1500-luvulla samoja kuin luvulla - tosin nimien kirjoitustapa on menneinä aikoina ollut erilainen kuin tänään. Esim. nimi Hirvonen on kirjoitettu "Hirfwoin" ja Tikkanen "Tickain''. Tästä melko laajasta kokonaisuudesta voidaan erottaa erilaisia nimiryhmiä. Lintujen, eläinten ja kalojen nimiä sekä niiden diminutiivi (pienennys)muotoja löytyy itäisestä nimistöstä melkoisesti. Erityisesti Karjalan kannaksella näitä nimiä esiintyy runsaasti. Tällaisia nimiä ovat esimerkiksi Leivo, Leivonen, Närhi, Peippo, Rastas ja Sorsa, Hiiri, Karhu, Kettunen, Repo, Reponen ja Susi, Kuha, Muikku ja Salakka. Itä-Suomessa on runsaasti -nen-päätteisiä nimiä, joiden alkuosalla joko on tai ei ole selväsanainen tarkoitus tämänpäivän ihmiselle. Tällaisia nimiä ovat esim. Akkanen, Keinonen, Kekkonen, Makkonen, Mikkonen, Pekkanen, Riikonen ja Vanhanen. Nen-päätteisten nimien ryhmään voidaan lukea myös nimet, jotka viittaavat jollain tavalla suvun aikaisempaan asuinpaikkaan, kuten Hämäläinen, Karjalainen, Lappveteläinen, Pohjalainen, Ruotsalainen ja Virolainen. Eräänä ryhmänä voidaan pitää kaksiosaisia nimiä, jotka usein 73

75 Tämä kartta esittää itä-ja länsisuomalaisen talonpoikaisnimistön rajan luvun jälkipuoliskolla. Rajan kulun perustana on, että pitäjän väestöstä vähintään 2/3 lukeutuu jompaan kumpaan nimistöryhmään. Yksityiskohtana mainittakoon Ruokolahti, jossa nimet historiakirjoissa ovat patronyyminimiä, mutta talonnimet puhtaita itäsuomalaisia sukunimiä ja Kuivaniemi (Kemin alapuolella) ainoana Pohjanlahteen rajoittuvana pitäjänä, jossa noin % väestöstä kantaa itäsuomalaisten sukunimiä. Seuraavassa luetellaan pohjoisesta etelään läntisimmät itäsuomalaista nimistöä edustavat rajapitäjät: Kuusamo Pudasjärvi Puolanka Säräisniemi Kestilä Pukkila, ero alle 213 Piippola, ero alle 2/3 Kärsämäki Pyhäjärvi 0.1. Pihtipudas Kinnula Kivijärvi Konginkangas Sumiainen, ero alle 2/3 Rautalampi Hankasalmi, ero alle 2/3 Kangasniemi Hirvensalmi Mäntyharju Suomenniemi Puumala Ruokolahti ero alle 2/3 Etelässä, Suomenlahdella raja tulee Koiviston ja Kuolemajärven välille. 74

76 alunperin ovat osoittaneet jotakin kantajansa fyysistä tai psyykkistä ominaisuutta. Tähän nimiryhmään kuuluvat Mustaparta, Naulapää, Paksujalka, Vahvaselkä ja Veripää. Karjalan kannakselta löytyy lisäksi joukko nimiä, joiden taustana on joku työtai tarvekalu, kuten Höylä, Kirves, Lapio, Naskali tai Puukko. Lisäksi on mm. joukko lyhyitä ä- ja ö-voittoisia nimiä kuten Härö, Hörö, Mörö, Mörsky ja Rämö, jotka saattavat kuulostaa oudoilta muun nimikokonaisuuden rinnalla. Oman ryhmänsä muodostavat Itä-Karjalan venäläisperäiset sukunimet, jotka usein on muodostettu jonkun esi-isän etunimen mukaan. Itäsuomalainen nainen säilytti tyttönimensä avioliitossakin - tosin lapset saivat isän sukunimen. Itäisellä alueella on naisen nimi monin paikoin kirjoitettu -tar, -tär päätteiseen muotoon, kuten Pesotar tai Turpetar. Tätä kirjoitustapaa on käytetty varsinkin Pohjois-Karjalassa, jossa se säilyi puhekielessä aina luvulle asti. Moni lukija muistanee Maiju Lassilan (Algoth Tietäväinen) tulitikkujen lainaajat, jotka retkellään kohtasivat mm. Kaisa Karhuttaren. Länsi-Suomessa hävisivät keskiajalla käytetyt sukunimet 1500-luvulla tai viimeistään 1600-luvun kuluessa. Talonpoikaisnimistö oli aina 1800-luvun lopulle asti tyypillistä patronyyminimistöä - siis Mikko Pekanpoika (Michel Pehrsson), Vaipuri Heikintytär (Valborg Henriksdotter), Kaisa Yrjöntytär (Carin Jöransdotter) jne. Sukunimet saivat pysyvän muodon viimeistään sukunimilain myötä Tällöin länsisuomalaisella nimistöalueella viidestäkin veljeksestä kaikki saattoivat ottaa eri sukunimen. Sukunimiä saattoi myös esiintyä jo ennen niiden vakiintumista, kirkonkirjoissa ja erilaisten oikeustoimien yhteydessä, jolloin henkilön sukunimeksi merkittiin hänen kotitilansa nimi. Nimen vaihtuvuudesta on hyvänä esimerkkinä Matti Matinpoika Pokelan vaiheet, joka asui Pokelan talossa vuonna Kun Matti Pokela muutti kotitilaltaan Lehtiniemen tilalle, niin hän esiintyykin jo vuonna 1850 nimellä Matti Juhanpoika Lehtiniemi. Talon nimi siis vaikutti ratkaisevasti Länsi- ja Pohjois-Suomen alueella sukunimeen. 75

77 Sukunimien vakiintumiseen tällä alueella 1800-luvun vaihteessa on ainakin kaksi selvää syytä. Ensinnäkin talojen, torppien ja mäkitupien nimistä syntyi pysyviä sukunimiä. Erikoisuutena tässä ryhmässä mainittakoon Pohjanmaan tilannimet, jotka usein muodostettiin liittämällä kantatilan nimen eteen tietty etuliite. Esim. Luoman tila oli saattanut jakautua seuraavasti: Varpu-Luoma, Rinta-Luoma ja Keski-Luoma. Em. periaatteen mukaan näistä tilannimistä tuli sukunimiä. Toiseksi sukunimi saatettiin myös keksiä eli tehdä, jolloin kirkkoherra varmaankin usein esitti oman näkemyksensä. Runsasjärvisessä maassa näyttävät vesistöt osaltaan vaikuttaneen suomalaisten sukunimiin, koska ko. aikana syntyivät mm. sukunimet Jokinen, Järvinen, Lahtinen, Lampinen, Saarinen, Salminen ja Virtanen. Toki myös aiheeltaan toisenlaisiakin sukunimiä syntyi. Pohjoisen Suomen nimistä mainittakoon sukuniminä käytetyt perinteiset etunimet, kuten Lauri, Pekka ja Vesa. Tämän alueen sukuniminä esiintyy myös kaksiosaisia nimiä, kuten Matinlauri ja Lassinantti - viimemainitut nimet lienee tulkittava jäätyneiksi patronyyminimiksi (Lauri Matinpoika, Antti Lassinpoika). E. Sotilasnimet Sotilasnimillä tarkoitetaan Kaarle XI:n aikana, 1690-luvulla, perustetun ruotujakoisen armeijan sotamiesten nimistöä ja osin aliupseeriston nimistöä sekä 1800-luvun värvättyjen joukkoosastojen miehistön nimistöä. Samanlaista nimistöä esiintyy myös ennen ruotujakoista sotalaitosta. Tyypillisiä sotilasnimiä ovat Abbor, Hård, Lustig, Lång, Pihl, Sabel, Svärd, Tapper, Tick, Vacker ja Örn. Nämä ovat niitä nimiä, jotka asianomainen kirjuri on antanut ruotuväkeen tulleille sotilaille. Ilmeistä on, että nimet ovat muodostuneet osin hyvin spontaanisti kirjurin mielikuvituksesta. Toisinaan nimen antamisen taustana on ollut loogisempikin ajatus. Varsinkin Länsi- ja Pohjois-Suomessa on selvästi osoitettavissa, ettei ruotusotilailla ollut ensimmäistä kertaa harjoituksiin tullessaan mitään varsinaista sukunimeä, lukuun ottamatta heidän mahdollisesti asumansa tilan nimeä. 76

78 Sotamiehet olivat usein nimeltään esim. Matti Juhanpoika (Matts Johansson), Pekka Juhanpoika (Pehr Johansson), Yrjö Juhanpoika Qöran Johansson) tai Juho Juhanpoika Qohan Johansson). Olettaessamme, että osa ruotusotilaista oli etu- nimiitään samanniroisiä ja että heillä oli sama isännimi, päädymme arveluun, että liian moni ruotusotilas olisi ollut samanniminen ilman paikalla annettua ruotsalaisperäistä sotilasnimeä. On osoitettu, että sotilasnimi saattoi toisinaan tulla myös ruotukohtaiseksi siten, että ruotusotilaan kuoltua sai hänen seuraajansa saman sotilasnimen kuin edeltäjänsäkin. Tällainen käytäntö on monin paikoin alkanut 1700-luvun puolivälissä. Tästä on mahdollisesti seurannut myös se, että ruotusotilaan vaihtaessa ruotua elinaikanaan hänen sotilasnimensä olisi myös muuttunut. Toisaalta saman ruodun peräkkäisillä sotamiehillä on samankaltaisia sukunimiä (Wessberg, Wessman, Wessdahl, Wesslin(d) jne.). Yleensä sotilasnimet olivat lyhyitä yksi- tai kaksitavuisia nimiä, mutta poikkeuksiakin toki löytyy. Länsisuomalaisella nimistöalueella sotilasnimestä tuli usein pysyvä sukunimi. Nykypäivän suomalaisnimistössä esiintyykin runsaasti näitä sotilasnimiä. Itä-Suomessa, jossa olivat käytössä pysyvät sukunimet, eivät sotilasnimet juuri jääneet suvun nimiksi, vaan perinteinen suvun nimi voitti lähes poikkeuksetta sotilasnimen. On myös muistettava, että vierasperäisiä sukunimiä suomennettiin runsaasti 1900-luvulla ja ennen kaikkea J. V. Snellmanin syntymän satavuotispäivänä vuonna 1906 sekä Kalevalan juhlavuotena

79

80 VI SUOMEN HISTORIAA SUKU TUTKIJAN NÄKÖKULMASTA

81

82 1. Suomen itärajan kehityksestä Suomen historian pääkohtien tietäminen on jokaiselle sukututkijalle tarpeen, varsinkin niiden, joiden tutkimukset paikallistuvat Itä-Suomeen. Seuraavan aukeaman karttoihin on merkitty seuraavien rauhojen rajat: 1. Pähkinäsaari 1323 vanhin säilynyt rauhansopimus 2. Täyssinä 1595 vasta tuolloin suuri osa Itä-Suomea tuli Ruotsi-Suomen yhteyteen 3. Stolbova 1617 raja oli kauimpana idässä. Pohjois-Karjala liitettiin Suomeen. 4. Uusikaupunki 1721 Ruotsi-Suomen suurvaltakauden päättyminen 5. Turku 1743 osa Kaakkois-Suomea Kymijokea myöten menetettiin Venäjälle 6. Hamina 1809 Suomesta (mukaanluettuna Tornionjokilaakso) tehtiin autonominen suuriruhtinaskunta Venäjän keisarikunnan alaisuuteen. 2. Lähteiden säilyminen Sukututkijaa kiinnostaa luonnollisesti myös se, kuinka tutkimuslähteet ovat säilyneet vuosisatojen ajan ja toisaalta, mitkä tapahtumat ovat niitä (ensisijaisesti kirkonarkistoja) tuhonneet. Koko kirkonarkistojen asiakirjojen olemassaolon ajan tulipalot ja erityisesti sodat ovat hävittäneet eniten kirkkoja ja pappiloita, joiden mukana paloi myös arkistoja. Suuret katovuodet surmasivat kolmanneksen Suomen silloisesta n hengen väestöstä. Ensisijainen kuolin- 81

83 Pähkinäsaari 1323 Tär.ssinä 1595 Stolbova 1617 _ l syy oli katojen aiheuttama ravinnon puute, jota seurasivat kulkutaudit. Monet tilat autioituivat asukkaiden kuollessa tai lähtiessä kerjuulle. Useat sukututkimukset katkeavat juuri suuriin nälkävuosiin, koska autioituneelle tilalle on tullut uusi asukas, jonka syntyperää on usein sangen vaikea selvittää. Vuosina käytiin suuri Pohjan sota. Sodan loppunäytökseen kuului surullisenkuuluisa seitsenvuotinen venäläisten miehityskausi isonvihan vuosina Isonvihan aikana tuhoutui paljon kirkonarkistojen lähteitä, ja monessa seurakunnassa ko. ajan merkinnät ovat puutteellisia tai puuttuvat kokonaan. Isonvihan ajalta ei ole olemassa juuri mitään muuta asia- 82

84 Uusikaupunki 1721 Tu rku 1743 Hamina 1809 kirjalähteistöä, koska hallinto oli miehittäjän käsissä. Aikakausi on siten monelle tutkijalle ylittämätön kynnys. Turun rauhaan 1743 päättynyt pikkuviha sensijaan ei tuhonnut arkistoja, mutta tuolloin menetettiin Kaakkois-Suomi, ns. Vanha Suomi venäläisille. Seurakunnallinen organisaatio pysyi alueella ennallaan, mutta muu hallinto järjestettiin keisarikunnan mallin mukaan. Vanhan Suomen asiakirjoista on osa venäjänkielisiä. Vuosina käyty Suomen sota tuhosi jonkin verran kirkonarkistoja. Haminan rauhassa 1809 Suomi liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikunnan ala- 83

85 isuuteen, ja pian tämän jälkeen Vanha Suomi yhdistettiin muuhun Suomeen. Entisen Tukholmasta johdetun hallinnon sijalle tuli keskushallinnoksi Suomen senaatti, joka luotsasi maata aina valtiolliseen itsenäistymiseen saakka. 3. Menneiden vuosisatojen muuttoliikkeet Joidenkin sukujen alkuperän selville saamiseksi on tärkeää tietää, että 1500-luvun jälkipuoliskolla ja 1600-luvulla kulki voimakas muuttoaalto Itä-Suomesta (lähinnä Savosta) länteen ja pohjoiseen. Tuolloin muuttajat asettuivat mm. Suur-Rautalammin alueelle, mutta etenivät aina Pohjois-Satakuntaan ja Pohjanmaalle saakka. Tavallaan tämän muuttoalueen jatkeena oli siirtyminen Ruotsiin mm. Värmlantiin - näihin muuttoihin pohjautuu mm. termi "metsäsuomalainen". Todella voimakkaat muuttovirrat ajoittuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle. Toinen näistä virroista oli maan sisäinen suuntautuen maaseudulta kaupunkeihin ja taajamiin - toinen vei suuren joukon suomalaisia yli Atlantin Amerikkaan. Ongelmallisissa tapauksissa tutkija voi kääntyä Turussa sijaitsevan Siirtolaisinstituutin puoleen. Lisäksi on muistettava, että autonomian aikana suomalaisia työskenteli myös Venäjällä ja varsinkin Pietari veti monia puoleensa. 84

86 VII VARSINAISEN ARKISTO TUTKIMUSTYÖN KULKU

87

88 Luvun II kohdissa 1 ja 4 selvitettiin ensinnäkin ne tiedot, joita tarvitaan tutkimustyön käynnistämiseen ja kuinka näiden tietojen pohjalta laaditaan tiedustelukirje kirkkoherranvirastolle siinä tapauksessa, että lähtökohtahenkilö on syntynyt myöhemmin kuin n Tällainen tiedustelukirje lähetetään nimenomaan sen vuoksi, että saataisiin ajalta ennen vuotta 1860 henkilöstä nuo kolme tärkeää tietoa: 1. Nimi 2. Tarkka syntymäaika 3. Syntymäpaikka Nämä kolme tietoa ennen vuotta 1860 tarvitaan, jotta päästään siirtymään mikrofilmien tutkimiseen. 1. Siirtyminen mikrofilmien tutkimiseen Olettakaamme, että luvun II kohdassa 4 mainittu Laukaan seurakunta on lähettänyt vastauksen tiedusteluumme. Torppari Juho Kallenpoika s Laukaa. Vihitty "aikanaan" Liisa Jaakontyttären kanssa, joka on syntynyt Laukaa ja kuollut täällä Juho Kallenpoika kuoli täällä Tästä avioliitosta mm. poika: Matti Juhanpoika s , vihitty Anna Antintytär Hokkasen, s Kangasniemi, kanssa. Tästä avioliitosta lapset: Ida Matintytär s Kalle Matinpoika s Viljam Matinpoika s Perhe muutti Kangasniemelle

89 Saadusta vastauksesta voidaan todeta kaksi tarkkaa syntymäaikaa, jotka ovat aikarajan 1860 vanhemmalla puolella: Torppari Juho Kallenpoika s Laukaa ja hänen puolisonsa Liisa Jaakontytär s Laukaa. Nämä tiedot olivat lähetetyn tiedustelun tärkein anti. Vastauskirjeestä ilmeni myös, että Matti Juhonpoika s perheineen oli muuttanut Kangasniemelle Perheen vaiheita muuton jälkeen voi tiedustella kirjeitse Kangasniemen kirkkoherranvirastosta. Tässä esimerkkitapauksessa tutkimuksia voisimme jatkaa joko Juhosta tai hänen puolisostaan Liisasta tai molemmista. Sopikaamme, että tutkimukset keskitetään aluksi Laukaassa syntyneeseen Juho Kallenpoikaan. Asuinpaikasta riippuen on kolme mahdollisuutta varsinaisen tutkimustyön aloittamiseen. Kansallisarkistossa Helsingissä löytyy tarvittava materiaali minkä tahansa Suomen seurakunnan tutkimuksiin. Eli tässä tapauksessa haemme tutkijasalista Laukaan historiakirjajäljennöksen ja selaamme sidoksesta vuonna 1843 syntyneiden luettelon. Jos asuinpaikkamme olisi Keski-Suomessa, olisi tutustuminen Jyväskylän maakunta-arkistoon helpoin tapa aloittaa tutkimus. Ko. arkistossa on tarvittava Laukaan historiakirjajäljennös mikrofilmattuna. Haemme siis mikrofilmiltä esille syntyneet vuodelta Maakunta-arkistossa opastetaan uusi tutkija käyttämään mikrofilmien lukulaitetta, jota tutkimustyössä tarvitaan. On syytä muistaa, että jokaisella maakunta-arkistolla on oman toimialueensa seurakuntien filmimateriaali. Asuinpaikkamme ollessa jossain muualla kuin Helsingin seudulla tai Keski-Suomessa on meidän mentävä lähimpään maakunta-arkistoon tai maakunta-kirjastoon. Siellä täytämme mikrofilmien tilauslomakkeen, jolla tilataan tarvittavat Laukaan seurakunnan mikrofilmit, jotka sitten lähetetään arkistoon tai kirjastoon. Käytimmepä tutkimuksessa sidosta tai mikrofilmiä, niin toukokuun kohdalta vuodelta 1843 löydämme Juhon syntymämerkinnän, tosin kirjoitettuna ruotsalaiseen muotoonsa Johan. Tärkeää on, että tästä syntymämerkinnästä löydämme myös: 88

90 a) }uhon isän lampuoti Kalle Kallenpojan (Carl Carlsson) b) }uhon äidin Anna Heikintyttären (Henriksdotter) c) Perheen tuoiloisen asuinpaikan Vehniän kylän tila n:o 1 (siis asuinpaikka vuonna 1843). Löydettyämme näin Juhon syntymämerkinnän olemme astuneet merkittävän askeleen uuden harrastuksemme tiellä, sillä tiedämmehän nyt Juhon vanhemmat sekä perheen asuinpaikan 1840-luvulla. Kaikki syntymämerkinnästä saatava tieto kannattaa merkitä tarkoin muistiin ja mikrofilmiä käytettäessä lisäksi rullan arkistotunnus. 2. Syntymämerkinnästä rippikirj oihin Syntymämerkinnän antaman asuinpaikkatiedon (Vehniä) perusteella voimme nyt siirtyä Laukaan 1840-luvun rippikirjaan. Rippikirjat ovat mikrofilmeillä niin kansallisarkistossa kuin maakunta-arkistossakin ja tarvittavat mikrofilmien luettelot löytyvät Suomen kirkonarkistojen mikrofilmien luettelosta. Laukaan tapauksessa tarvittava tieto löytyy rollalta UK 402 tai UK tämä sen vuoksi, että Laukaan rippikirja vuosilta jakautuu kahdelle eri mikrofilmirullalle. Seuraavana tehtävänämme on siis hakea vuosien rippikirjasta Vehniä n:o 1 ja sieltä löydämme: Lampuoti Kalle Kallenpoika s Laukaa Puoliso Anne Heikintytär s Kun olemme siirtyneet tietyn syntymäaikatiedon perusteella ensin historiakirjoista löytyvään syntymämerkintään ja syntymämerkinnästä edelleen vastaavan ajan rippikirjaan, josta löydämme syntymämerkinnässä mainitut vanhemmat sekä heidän 89

91 syntymäaikansa, olemme edenneet tutkimuksessamme yhden sukupolven. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sukututkimuksen perusmenetelmä on tämä, vaikkei se aina käytännössä niin yksinkertainen olekaan. Siis: 1. Syntymämerkintä, josta saadaan vanhempien nimet ja perheen asuinpaikka. 2. Haetaan vastaavan ajan rippikirjasta syntymämerkinnän osoittama asuinpaikka, josta löytyvät vanhemmat ja heidän syntymäaikansa ja -paikkansa. Laukaan tapauksessa syntynyttä Juhoa ei näy rippikirjassa vanhempiensa yhteydessä sen vuoksi, että Laukaassa on ollut käytössä lastenkirjasarja. Juho, hänen vanhempansa ja sisaruksensa löytyvät 1840-luvun lastenkirjasta Vehniän kohdalta mikrofilmirullalta UK 404. Seurakunnissa, joissa lastenkirjasarjaa ei ole käytetty, lapset merkittiin rippikirjoihin heti syntymänsä jälkeen. Tutkimusta on syytä jatkaa rippikirja rippikirjalta taaksepäin huolimatta siitä, että Juho Kallenpojan vanhemmat ovat syntyneet Laukaassa. Tu tkimustyön kulku Haastattelut J, 2 Lähtötiedot - mm1 - syntymäaika - syntymäpaikka J, 3 Syntyneiden luettelo - saadaan vanhempien nimet ja asuinpaikat J, 4 Rippikirjat Lastenkirjat -saadaan vanhempien syntymäaika ja -paikka J, 5 Seuraavaksi vanhempien rippikirja Tarvittaessa muuttoasiakirjat J, 6 Historiakirjat - mm. vanhempien syntymämerkinnät 90

92 VIII TUTKIMUSTULOSTEN GRAAFINEN JA KIRJALLINEN ESITTÄMINEN

93

94 1. Tutkimustulosten graafinen esittäminen Tässä yhteydessä graafisella esittämisellä ei yksinomaan tarkoiteta tietyn tutkimuskokonaisuuden saattamista tiettyyn esitysasuun. Tutkimusaineiston saavutettua tietyn laajuuden alkaa aineiston ja kokonaisuuden hallinta tuottaa vaikeuksia. Tämän takia kannattaakin laatia itselleen jo hyvissä ajoin "työkaavio", joka voi olla hyvin vapaamuotoinen ja tavalliselle paperille piirretty. Kaavioon voi merkitä uudet löydetyt henkilöt välittömästi omille paikoilleen ja tällä tavalla tutkimuskokonaisuus pysyy kaiken aikaa tekijän hallinnassa. Seuraavassa on pelkistetyn graafisesti esitettynä joitakin yleisimpiä tutkimuskaavioita. Asettamalla itsensä seuraavissa kaavioissa ylimmän x:n tilalle ovat kaaviot helpoimmin ymmärrettävissä. Ensimmäinen kaavio esittää ns. perushaaraa tai runkohaaraa, joka on yleisin, tosin patriarkaalinen sukututkimusmuoto. Tässä kaavassa mennään taaksepäin lähtökohtahenkilön isästä isoisään ja isoisänisään, kuitenkin siten, että jokaisen perheen kohdalla mainitaan tiedot aviopuolisosta sekä lasten nimet ja syntymäajat. Ainoastaan siitä lapsesta, josta suku jatkuu suoraan ylös tai alaspäin, otetaan kaikki tiedot, koska kyse on ns. suvun runkohaarasta. X isä x äiti x + lapset isä x äiti x + lapset isä x isä x 1 1 äiti x + lapset äiti x + lapset 93

95 Halutessamme tehdä perustutkimuksen sekä isän että äidin puolelta näyttää kaavio tavanomaisten periaatteiden mukaan seuraavalta: X isä x isä x äiti X isä x äiti X a1t1 x isä x äiti X isä x äiti X isä x äiti X isä x Tutkimus voidaan tehdä myös äidin puolelta (matriarkaalisesti), jolloin kaavio näyttää seuraavalta: X isä x äiti x + lapset isä x isä x äiti x + lapset 1 1 äiti x + lapset Laajin ja täydellisin sukututkimuskaavio on pyramiditutkimus. Kuten kaaviosta ilmenee, kasvaa esivanhempien lukumäärä taaksepäin mentäessä jokaisen sukupolven kohdalla kaksinkertaiseksi. X isä x äiti X isä x isä X äiti X X X X X äiti X isä X äiti X X X X X isä x isä X äiti X X X X X äiti X isä X äiti X X X X X 94

96 Seuraavaa mentelmää käytetään haluttaessa löytää mahdollisesti tuntemattomia, nykyisin eläviä sukulaisia lsa X... 1 lsa X 1 X a1t1 x a1t1 x isä x äiti x + 4 lasta (1, 2, 3, 4) Kun olemme päässeet neljänteen polveen, aloitamme tutkimustyön takaisin nykypäivää kohden neljännen polven lapsista. Olettaessamme, että neljännellä polvella on ollut neljä lasta (1, 2, 3, 4), saattaa kaavio näyttää seuraavalta: Näillä yht. 7 lasta 1 5lasta x -r- x X Näillä yht. 5 lasta 1 3lasta x r- x X naimaton 1 X 4lasta x r- x X 1 x + puoliso Näillä Näillä yht. yht. 8lasta 6lasta 1 1 5lasta 4lasta ei lapsia 2lasta 3lasta 6lasta ei lapsia X X 1 1 X 1 1 X X 1 1 X 2 x + puoliso 1 X 1 7lasta 3lasta X 1 1 X Ei lapsia 1 3 x + puoliso 2 lasta 3 lasta naimaton 4 lasta naimaton X 1 X X X X 1 95

97 Kuten kaaviosta ilmenee, saattaa tutkimuksesta tulla yllättävän laaja. Tuolloin ei enää päde sukupolvien kertautuminen kahdella, vaan kertoimena saattaa olla teoriassa jopa luku kymmenen. Tosin tällöin kysymys ei ole enää aviopuolisoista vaan henkilöistä, jotka ovat samaa sukua ja joista tänä päivänä elävä sukulaisjoukko koostuu. Edellä esitetyt kaaviot ovat yleisimmin käytettyjä. Niistä voidaan tehdä tietenkin myös lukematon määrä eri muunnoksia. 2. Tutkimustulosten saattaminen kirjalliseen asuun Niissä tutkimuskokonaisuuksissa, joissa henkilöiden lukumäärä jää suppeahkoksi, ei tarvita mitään erillistä matemaattista henkilösignumia (tunnusta). Kuitenkin viimeistään silloin, kun henkilömäärä kasvaa kolminumeroiseksi, tarvitaan yleensä järjestelmä, joka antaa jokaiselle tutkimuksessa esiintyvälle oman henkilösignuminsa. Henkilösignumjärjestelmiä on useita erilaisia. Kannattaa harkita tutkimuskohtaisesti, minkälaista järjestelmää käyttää. Tutkimustulostensa kirjalliseen asuun saattaminen ja tekstin sisältö on toki jokaisen omiin mieltymyksiin pohjautuvaa, mutta muutamiin seikkoihin kannattaa jokaisen kiinnittää huomiota. Tosiasioina tekstissä tulisi esittää vain ne tiedot, joiden tueksi on selvä asiakirjanäyttö. Asiakirjanäytön puuttuessa on asiallista käyttää sanoja "mahdollisesti", "todennäköisesti" ym. Vaikka mielikuvitus onkin yleensä myönteinen asia, niin se on syytä pitää kurissa, varsinkin tutkimuksen alkuvaiheessa. Ilman perusteita ei kannata olettaa, että isoisän isä Matti Knuutinpoika polveutuu mahdollisesti Norjan kuninkaista. Esimerkiksi tuomiokirjatekstejä käytettäessä olisi syytä mainita lähdeviite. 96

98 Tekstissä esiintyvät henkilönimet olisi kirjoitettava suomalaiseen muotoonsa huolimatta siitä, että nimien suomentamisessa esiintyy melkoisia vaihteluita eri puolilla maata. Yhtä tärkeää on merkitä suomalaisen muodon jälkeen sulkeisiin alkuperäinen nimi (esim. Brita Andersdotter). Silloin kun on oletettavissa, että tietty sukuhaara on ollut ruotsinkielinen kotikieleltään, ei etuminiä ole syytä suomentaa. Tekstin laadinnassa on otettava huomioon, että myös asiaa tuntematon saa tutkimuksesta selkeän kokonaiskuvan. Tutkimuksen mielenkiintoa lisää myös maininnat ammateista, asuinpaikoista, kuolinsyistä jne. Pelkkä luettelo syntyneistä ja vihityistä ei ole kovin inspiroiva. Selkeän kuvan saamiseksi laajahkoista tutkimuksista tarvitaan yleensä sekä asiallinen teksti että tekstiin liittyvä ja niveltyvä sukukaavio. Tutkimustulosten kiinnostaessa toisiakin voi asianharrastaja olla tyytyväinen. 97

99

100 IX MUISTA SUKUTUTKIMUS LÄHTEISTÄ

101

102 1. Voudintilit Voudintilit eli vanhempi tilikirjasarja on vanhin yhtenäinen sukututkimuksen lähdesarja ja kattaa aikajakson (1537) Tämä tilisarja on syntynyt kruunun veronkannon kirjauksista. Voudintileissä on useita eri alasarjoja, joista tärkeimpiä ovat maakirjat, kymmenysluettelot ja autiotilaluettelot. Voudintilien lukeminen vaatii melkoista harjaantumista vanhoihin teksteihin. Aloittelija tarvitsee tätä lähdesarjaa tosin vasta myöhemmin. Alkuperäiset voudintilit ovat kansallisarkistossa, mutta niitä ei anneta tutkijakäyttöön. Ne ovat kuitenkin mikrofilmeinä. Näitä filmejä lainataan myös muihin arkistoihin. 2. Läänintilit Läänintiliasiakirjat kattavat ajanjakson vuosilta ja ne pohjautuvat kruunun veronkantoon. Läänintilit sisältävät pääpiirteissään samat alasarjat kuin voudintilitkin, mutta läänintileissä on erittäin tärkeä lisäsarja, henkikirjat. Vuodesta 1634 lähtien korvattiin 1620-luvulla säädetty myllytullivero henkilökohtaisella verolla, henkirahalla, jonka aluksi joutuivat maksamaan kaikki 12 vuotta täyttäneet henkilöt ilman mitään yläikärajaa. Vuodesta 1652 henkirahaa olivat velvolliset maksamaan kaikki vuotiaat sillä poikkeuksella, että aateli palvelusväkineen vapautettiin henkirahasta jo vuonna 1640 ja sätereitä viljelevät talonpojat puolestaan v Vuodesta 1655 lähtien joutuivat myös yli 63-vuotiaat talon isännät maksamaan henkirahan. Läänintilien liitteinä olevista tositesarjoista saattaa löytyä mm. autiotilojen viljelykseenottoa koskevia katselmuskirjoja, jotka saattavat olla sukututkijalle hyvinkin antoisia. Läänintilit 101

103 on tehty vuosittain ja ne kattavat maantieteellisesti periaatteessa koko läänin alueen. Talot ja kylät eivät ole läänintileissä ryhmitelty samoin kuin rippikirjoissa. Alkuperäislähteet, jotka on myös mikrofilmattu, ovat kansallisarkistossa. 3. Suomen asutuksen yleisluettelo Suomen asutuksen yleisluettelo (SAY) muodostaa systemaattisesti järjestetyn, vuosittain etenevän kokoelman, johon pitäjäkohtaisesti on kerätty kruunun tilimateriaaliin sisältyviä tietoja taloista ja muista asumuksista, niiden omistajista ja muista haitijoista sekä näiden talouteen kuuluneesta väestä. Asutustietojen keruu- ja järjestelytyön pani alulle kirjailija Jalmari Finne. Yleisluetteloon sisältyy ainoastaan maaseudulla elänyt väestö. Kaupungeista ei ole laadittu vastaavanlaista yleisluetteloa. Suomen asutuksen yleisluettelon luettelokokoelmaan sisältyy kuitenkin jäljennöksiä Helsingin ja Turun henkikirjoista 1700-luvun osalta sekä Uudenkaupungin henkikirjoista ja luvuilta. Asutustietojen kokoamistyö on ollut käynnissä useiden vuosikymmenien ajan, ja noudatetuissa periaatteissa on ajan mittaan tapahtunut muutoksia. Eroavuudet alueiden asutusluetteloiden välillä johtuvat osittain alkuperäislähteiden eroista. Ajanjakson asutusta koskevat tiedot koottiin ja järjestettiin kahdessa vaiheessa. Ensin koottiin verohallintopitäjittäin asutus ns. konseptiluetteloihin. Tämän jälkeen tiedot tarkistettiin ja järjestettiin kokoonpanoajankohdan aluejaon mukaisesti pitäjittäin. Näin muodostuivat ns. kokoonpanoluettelot, joihin on merkitty talojen nimet, mikäli ne on saatu selville. Tällä tavoin laadittiin yleisluettelot Hämeestä (Asikkalan ja Uudenkylän verohallintopitäjiä lukuunottamatta), Ylä-Satakunnasta sekä eräistä näiden alueiden ulkopuolella sijaitsevista pitäjistä. Muista, myöhemmin luetteloiduista osista maata (Var- 102

104 sinais-suomi, Ala-Satakunta, osa Uuttamaata, osa Pohjanmaata ja osa Savoa) on olemassa ainoastaan konseptiluettelot, jotka toteutustavaltaan ovat alkuperäisten konseptiluetteloiden ja kokoonpanoluetteloiden välimuoto. Nämä konseptiluettelot noudattavat enimmäkseen verohallintopitäjäjakoa, joskin eräät on laadittu kirkkohallintopitäjien pohjalta. Asutusta koskevat tiedot on yleisluettelossa järjestetty siten, että pitäjää käsittävään niteeseen on kullekin aukeamalle merkitty 20 vuoden tiedot. Jokaiselle aukeamalle on yleensä merkitty n. 2-4 taloa koskevat tiedot. Eri veroluetteloista koottu tietoaineisto on ryhmitelty siten, että kullekin riville on merkitty samaa henkilöä koskevat tiedot eri vuosilta. Jos tieto toistuu vuodesta toiseen muuttumattomana, on tällainen tieto merkitty hakasella. Jos nimi tai muu tieto poikkeaa jossakin suhteessa edellisen vuoden vastaavasta merkinnästä, kyseisen vuoden kohdalle on merkitty muuttunut tieto. Jos taas veroluettelot joltakin vuodelta puuttuvat tai niitä ei ole käytetty, ei kyseisen vuoden kohdalle ole tehty merkintää. Eri veroluetteloihin sisältyvät tiedot esitetään asutuksen yleisluettelossa yleensä samassa järjestyksessä. Ylimpänä ovat maakirjan tiedot, sitten seuraavat ennen 1630-luvun puoliväliä kymmenysluetteloista ja muista kirjallista alkuperää olevista veronkantoluetteloista saadut tiedot; vuodesta 1634 lähtien ovat maakirjan tietojen alapuolella henkikirjoista peräisin olevat tiedot. Alimpana on erilaisista tilapäisten verojen luetteloista saatu tietoaines. Koska verotusolot maan eri puolilla varsinkin vanhimpina aikoina jossain määrin poikkesivat toisistaan, ei edellä esitetty sijaintijärjestys aina esiinny yleisluettelossa. Eri veroluetteloryhmistä otetut tiedot on asutusluetteloihin merkitty erilaisin värein. Maakirjojen ja lampuotiluetteloiden tiedot on vuotta 1635 edeltävältä ajalta merkitty sinisellä musteella. Manittua vuotta myöhemmin maakirjatiedot on kirjoitettu ruskealla musteella, sininen väri taas on varattu henkikirjatiedoille. Tiedot kymmenysluetteloista on merkitty punaisella värillä, jota niin ikään 1500-luvun ja 1600-luvun alussa on käy- 103

105 tetty yleisesti tehtäessä merkinnät ruokalisäluetteloista. Merkinnät autiotilaluetteloista on tehty vihreällä värillä ja samaa väriä on käytetty merkittäessä tietoja eräistä Varsinais-Suomea koskevista säteriluetteloista. Violettia väriä on tavallisesti käytetty eräistä erikoisluetteloista saatuihin tietoihin. Värien käyttö ei kuitenkaan eri pitäjien osalta ole ollut yhtenäistä. Pitäjien ensimmäisissä yleisluetteloniteissä sekä niissä niteissä, joissa värien käytössä on tapahtunut muutoksia, on tavallisesti merkinnät siitä, miten värejä on käytetty. Yhdistettäessä yleisluetteloihin eri vuosilta useiden veroluetteloiden tietoja taloista ja niiden hallintasuhteista, tunnistamiset eivät missään vaiheessa ole täysin varmoja. Kombinaatiot ovat käytetyn materiaalin perusteella vain todennäköisiä. Kansallisarkiston (valtionarkiston) julkaisemassa Suomen asutuksen yleisluettelon oppaassa (Helsinki 1975) on luettelo niistä pitäjistä, joista kyseinen luettelo on olemassa. SAY-sidokset, jotka on myös mikrofilmattu, ovat kansallisarkistossa. 4. Oikeuslaitoksen arkistot Hovioikeudet Vuosina Suomi kuului Svean hovioikeuden alaisuuteen. Suomen ensimmäinen hovioikeus perustettiin Turkuun 1623, toinen 1775 Vaasaan ja kolmas 1839 Viipuriin. Turun hovioikeuden konseptituomiokirjat vuosilta ovat kansallisarkistossa. Hovioikeuksien arkistoihin kuuluvat myös alioikeuksien renevoidut eli puhtaaksikirjoitetut pöytäkirjat. Pöytäkirjojen sarjat ovat muodostuneet siten, että alioikeudet ovat vuosittain lähettäneet hovioikeuteen pöytäkirjat kaikista käsittelemistään asioista. Alioikeuksien renevoidut pöytäkirjat luvulle asti ovat kansallisarkistossa. Vuonna 1827 Turun palo tuhosi pahoin hovioikeuden arkistoa. Vanhan Suomen alueella hovioikeusastetta vastasi vuonna 104

106 1735 perustettu Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegio Qustitie kollegiet), joka sijaitsi Pietarissa. Oikeuskollegion Suomea koskevat asiakirjat siirrettiin vuonna 1827 senaatin arkistoon ja näin ollen asiakirjat ovat nykyisin kansallisarkistossa. Alioikeudet Kaupunkien juridisia asioita on käsitelty raastuvanoikeuksissa ja maistraateissa. Raastuvanoikeuden pöytäkirjat jakautuvat varsinaisten asiain ja ilmoitusasiain pöytäkirjoihin. Varsinaisten asiain pöytäkirjoissa on käsitelty kaikki rikosasiat näpistyksistä murhiin saakka. Varsinaisten asiain pöytäkirjoissa on myös kiinnekirjat, joista tuonnempana enemmän. Kaupunkien arkistot sisältävät myös mm. porvarisluetteloita (porvarikirja), perukirjoja, vararikkoasiakirjoja jne. Asiakirjojen uusin osa on kullakin kaupungilla itsellään, kun taas vanhemmat sarjat ovat kansallisarkistossa sekä maakunta-arkistoissa. Tärkeimmät sarjat ovat myös mikrofilmeinä kansallisarkistossa. Arkistoluettelot kertovat asiakirjojen sijoituspaikat ja ajallisen kattavuuden yksityiskohtaisesti. Maaseudulla oikeutta on jakanut ja jakaa edelleen kihlakunnanoikeus. Alueellisen organisaation perustana on ollut tuomiokunta, johon on yleensä kuulunut kahdesta neljään käräjäkuntaa. Käräjät on istuttu käräjäkunnittain siten, että alkuvuodesta tuomiokunnan tuomari on kiertänyt jokaisessa käräjäkunnassa käsitellen esille tulleet jutut ja sama kierros on tehty uudestaan syksyllä. Tällä tavoin on vuosittain tehty jokaisessa tuomiokunnassa käräjäkunnan varsinaisista asioista talvikäräjien (vinterting) ja syyskäräjien (hösteting) tuomiokirjasidos. Aiemmin käräjillä istuttiin 3-4 kertaa vuodessa ja tietyissä tapauksissa on pidetty ylimääräisiä käräjiä. Ilmoitusasiat, joita olivat lainhuudatukset, kiinnitykset jne., käsiteltiin samoilla käräjillä kuin varsinaiset asiat. Ne sidottiin omaksi kirjakseen, joka saattoi sisältää myös useammat talvi- ja syyskäräjät. Kiinteistökauppojen juridiseksi varmennukseksi on riittänyt vuodesta 1932 alkaen yksi lainhuuto. Ennen vuotta 105

107 1932 ostajan piti saada hankkimalleen kiinteistölle kolme moitteetonta lainhuutoa (1h) sekä lopuksi kiinnekirja. Kaikki kolme lainhuutoa ovat ilmoitusasiain pöytäkirjoissa, kun taas kiinnekirja on varsinaisten asiain pöytäkirjoissa käräjäjuttujen jälkeen. Tavanomainen juridisen omistusoikeuden haku kiinteistölle tapahtui esimerkiksi seuraavasti: Kauppakirja oli tehty , ensimmäinen lainhuuto haettiin syyskäräjillä 1841, toinen talvikäräjillä 1842 ja kolmas syyskäräjillä Samoilla käräjillä, joilla kiinteistöön on saatu kolmas moitteeton lainhuuto, annetaan omistusoikeuden lopulliseksi vakuudeksi kiinnekirja. Sukututkimuksen liitemateriaaliksi voi hakea mm. kiinteistöjen kauppakirjoja. Ne, kuten muukin kiintoisa tilaa koskeva materiaali, löytyvät lähes poikkeuksetta ensimmäisen lainhuudon yhteydestä. Ensimmäiseen lainhuutoon päästään parhaiten käsiksi hakemalla aluksi kiinnekirjan päivämäärä henkikirjasta (merkinnät alkavat 1800-luvun lopulla). Tiedettäessä kiinnekirjan päivämäärä haetaan esille kiinnekirja varsinaisten asiain pöytäkirjasta ja kiinnekirjasta saa viitteen ainakin kolmanteen lainhuutoon. Usein kiinnekirjassa on mainittu kaikkien lainhuutojen saantopäivät. Mikäli viite on ainoastaan kolmanteen lainhuutoon, saadaan siitä viite toiseen lainhuutoon ja toisesta lainhuudosta edelleen ensimmäiseen. Ensimmäisestä lainhuudosta löytyy liitemateriaalin lisäksi maininta myyjän omistusoikeuden perustasta eli yleensä viite myyjän aikanaan saamaan kiinnekirjaan. Kiinnekirjan kautta voidaan kulkea esitettyä metodia noudattaen ensimmäiseen lainhuutoon. Kiinnekirjat ja lainhuudot on ainakin osittain luetteloitu useimmissa maakunta-arkistoissa. Nämä luettelot on syytä tarkistaa ensimmäisenä. Perukirjat kuuluvat kihlakunnanoikeuksien asiakirjasarjoihin. Kihlakunnanoikeuksien renovoidut pöytäkirjat ovat kansallisarkistossa ja alkuperäispöytäkirjat maakunta-arkistoissa. Pöytäkirjat ovat myös osin mikrofilmeinä kansallisarkistossa. Uusimmat pöytäkirjat ovat kunkin tuomiokunnan omassa arkistossa. 106

108 Muita oikeuksia Laamanninoikeudet olivat v hovioikeuksien ja alioikeuksien väliaste. Laamanninoikeuksien pöytäkirjoja on kansallisarkistossa vuosilta Kämnerioikeudet hoitivat vuodesta 1619 alkaen osasta maamme kaupungeista pienet riitaja rikosasiat. Ne lakkautettiin Tämän oikeusasteen pöytäkirjoja on kansallisarkistossa vuosilta Kaupunkien järjestysoikeuden arkistot ovat yleensä raastuvanoikeuden ja maistraatin arkistojen yhteydessä. 5. Sotilasasiakirj at ja 1600-luvun sotilaslähteet Kansallisarkistossa on alkuperäisiä sotilasasiakirjoja, lähinnä katselmusrullia 1600-luvulta ja jonkin verran myös 1500-luvulta. Nämä asiakirjat kuuluvat kansallisarkiston sarjaan Militaria! luvun tilikirjoissa on myös sotilasmaakirjoja ja väenottoluetteloita (sotamiehenotto). Pitäjän asekuntoiset miehet jaettiin hengen ruotuihin. Niistä 1-2 määrättiin asepalvelukseen kutsumakomissaarin johtamassa kokouksessa, johon jokainen ruodutettu mies oli velvollinen tulemaan henkilökohtaisesti. Kolme ylintä säätyä olivat vapaat asepalveluksesta. Valtaosa maamme sotilasasiakirjoista siirrettiin Suomen sodan ( ) jälkeen Ruotsiin. Osa näistä lähteistä, kuten pääkatselmusrullat, on mikrofilmeinä kansallisarkistossa. Näistä Ruotsista hankituista mikrofilmeistä on luettelo kaikissa maakunta-arkistoissa. Ruotsin sota-arkistossa (Krigsarkivet) Tukholmassa on myös Suomea koskevia sotilasasiakirjoja Ruotujakoinen sotalaitos Vaikka sotalaitoksen uudelleenjärjestyssuunnitelmat pohjautuvat jo 1670-luvulle, varsinaisen ruotujakoisen armeijan luominen ajoittuu vuoden 1690 tienoille. Uuden sotalaitoksen kiinteä 107

109 ruotujakoisuus perustui siihen, että 2-4 taloa muodosti yhden ruodun. Ruodun velvollisuus sisämaassa oli pitää yllä yhtä jalkamiestä ja rannikolla ja saaristossa yhtä laivamiestä. Ruodun tuli järjestää sotilaalle sotilastorppa, johon kuului lähinnä kasvimaa, sekä maksaa pestiraha ja osin sotilaan palkka. Ratsuväen pestasivat ratsutilat eli rusthollit, jotka olivat kartanaita tai varakkaita talonpoikaistaloja. Ratsutila ylläpiti miehen ja hevosen varusteineen saaden tästä kruunulta verohelpotuksen. Armeijan upseeristo ja aliupseeristo asuivat eri puolilla maata sotilasvirkataloissa eli puustelleissa. Kaarlo Wirilanderin kirjassa Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo (Forssa 1953) on lueteltu kaikki ruotujakoisen sotalaitoksen virkatalot sekä niiden haltijat ko. aikajaksona. Ruotujakoisen sotalaitoksen alkuperäislähteistä on osa kansallisarkiston sarjassa Militaria 1 ja II. Myös joissakin yksityiskokoelmissa on tietoja kyseisen ajan sotilaista. Tärkein kokonaisuus on kuitenkin kansalliarkiston Ruotsista hankitut mikrofilmit. Sotilasasiakirjojen tärkein tutkimuslähde on pääkatselmusrullat, joista selviävät mm. sotilaan nimi, ikä, palvelusvuodet sekä pituus. Syntymäpaikka on yleensä mainittu maakunnan tarkkuudella, kuten 'född i Österbotten, född i Tavastland' Jne. Autonomian ajan sotilasasiakirjat Ruotujakoinen sotalaitos lakkautettiin Suomen sodan jälkeen vuonna Vuonna 1812 muodostettiin ensimmäiset värvätyt joukko-osastot, jotka toimivat 1800-luvulle saakka. Värvättyjen joukko-osastojen asiakirjat ovat 1918 perustetussa Sota-arkistossa Helsingissä. Siellä ovat myös muut Venäjän vallan aikaiset sotilasasiakirjat, kuten seuraavat lähdesarjat: -Suomen sotäväen inspehtorihallitus Värvätyt pataljoonat Meriekipaasit Krenatööritarkka-ampujapataljoona

110 - Ruotusotaväki - Suomen kaarti - Tarkk'ampujapataljoonat Topografikunta-Kadettikoulu Helsingin varuskuntasairaala Kutsumalaitos (Lähde: Suomen Sota-arkiston Opas. Valtionarkiston julkaisuja 5. Helsinki 1974.) 6. Liitemateriaalia tutkimuksiin Maanmittauslaitos Kustaa II Aadolf antoi vuonna 1628 maanmittarien johtosäännön. Suomeen tuli ensimmäinen maanmittari vuonna Maanmittauslaitosta, joka toimi kamarikollegion alaisuudessa, hoidettiin Tukholmasta käsin. Vuonna 1725 perustettiin läänien maanmittauskonttorit, joissa nykyisin on huomattava määrä erilaisia karttoja, isojakoasiakirjoja, maanmittaustoimeen liittyvää aineistoa sekä läänittäiset maarekisterit. Nykyinen maanmittaushallitus pohjaa v perustettuun päämaanmittauskonttoriin. Maanmittaushallituksen arkistossa on runsaasti asiakirjoja ja karttoja. Maanmittaushallituksessa on siirretty kansallisarkistoon lähinnä maantieteellisiä karttoja vuosilta Suomen Talousseuran arkisto Suomen Talousseura (Finska Hushållningssällskapet) perustettiin 1797 Turkuun, jossa arkisto nykyisinkin sijaitsee. Seuran toiminnan tarkoituksena oli "levittää hyödyllisiä tietoja taloudesta ja varsinkin elähdyttää rahvasta suurempaan toimeen ja ahkeruuteen., Talousseura pyrki mm. edesauttamaan isorokkamkotuksen käyttöönottoa sekä yleistämään perunanviljelyä. 109

111 Talousseuran arkistosta saatavat tiedot eivät yleensä edistä varsinaista tutkimustyötä, mutta sieltä saattaa löytyä mielenkiintoista tietoa. Mikseipä olisi hauskaa liittää tutkimuksiinsa esim. asiakirja, jossa kerrotaan isoisän isoisän saaneen hopeisen ansiomerkin perunanviljelyksestä. Vakuutuslaitosten arkistot Sukututkija voi näistä lähteistä löytää tutkimuksiinsa kiintoisaa lisämateriaalia. Suomen kiinteistöjen ensimmäinen palovakuuttaja oli vuonna 1782 perustettu Tukholman paloapuyhtiö, joka hoiti vakuutustoimintaa Suomessa 50 vuoden ajan. Yhtiön myöntämät vakuutuskirjojen kaksoiskappaleet ovat yhtiön arkistossa Tukholmassa. Valitettavasti suuri osa Suomea koskevista vakuuskirjoista puuttuu. Ensimmäinen suomalainen palovakuutusyhtiö oli toiminut Suomen palovakuutuskonttori, joka vakuutti n. 400 kiinteistöä. Suurin osa vakuutuskirjoista on vakuutusyhtiö Tammen arkistossa kansallisarkistossa. Vuonna 1832 aloitti toimintansa Suomen Yleinen Palovakuutusyhtiö, jonka vakuutuskirjat ovat myös kansallisarkistossa. 110

112 X ATK JA SUKUTUTKIMUS

113

114 1. Yleistä Vaikka tietokoneet ovat yleistyneet, sukututkimus ei edellytä kotimikron hankintaa. Varsinaista tutkimustyötä tehdään vielä pitkään mikrofilmien avulla. Ensisijainen edellytys onkin lähinnä tutkimusmentelmien ja vanhojen käsialojen omaksuminen. Jos kuitenkin tietokone on käytettävissä, kannattaa harkita jonkin sukututkimusohjelman hankintaa. Kun selvitettyjen sukulaisten määrä menee yli sadan, helpottaa tietokone kokonaisuuden hallintaa. Toisaalta myös manuaalisesti pystytään hallitsemaan jopa yli tuhannen henkilön sukulaisjoukkoa, jos käytettävissä on selvä ja johdonmukainen henkilötunnusjärjestelmä (signum). Nykyiset tallentamisprojektit, kuten Sukutietotekniikka Ry:n järjestelmä SukuBBS, luovat tulevaisuudessa tietokoneenkäyttäjälle suuria helpotuksia. 2. Sukututkimusohjelmat Erilaisia sukututkimusohjelmia on kymmeniä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ne ovat englanninkielisiä. Vaikka useat ohjelmat ovat tasokkaita, suomen kielen ä- ja ö-kirjaimet ovat ongelmallisia. Suomenkielisiä sukututkimusohjelmia ovat kehittäneet Sukutietotekniikka Ry ja Suomen Yritystietokone Oy. Sukutietotekniikka Ry:n ( , PL 262, Helsinki) Sukuohjelmistoa kehitetään ja päivitetään kaiken aikaa. Ohjelmasta on olemassa myös ruotsin- ja englanninkieliset versiot. Sukuohjelmisto 8. 0 käyttää Microsoft Acces -tieto kantaa. Ohjelma vaatii Windows-ympäristön ja vähintään version 3.1. Se vie kiintolevytilaa 2 MB. Keskusmuistia tarvitaan vähintään 4 MB, joskin 8MB:n keskusmuisti nopeuttaa ohjelman toimintaa huomattavasti. Tietokoneen vähimmäisvaatimus on valmistajan mukaan 486/

115 Suomen Yritystietokone Oy:n ( , Lönnrotinkatu 12 A, Kajaani) on Sukutietotekniikka Ry:n tavoin kehitellyt suomenkielisiä sukututkimusohjelmia 80-luvulta asti. Vuonna 1992 valmistui Genus ]unior 1.0, joka tarvitsee vähintään Windows 3.0 version. Genus 1.16 tarvitsee keskusmuistia 2 MB ja vapaata kiintolevytilaa vähintään 2 MB. Genus Senior vaatii toimiakseen Windows 3.1 version, keskumuistia 4 MB ja vapaata kiintolevytilaa 4 MB. Ohjelmaan voi liittää myös äänen tallennuksen. Ei ole myöskään mitään estettä kehitellä aivan omaa ohjelmaa tutkimustarpeisiinsa. Harkittaessa oman ohjelman kehittämistä on syytä muista, että jo valmiina oleviin ohjelmiin on usein käytetty vuosikausien kehittelytyö, joka osittain on perustunut käyttäjiltä saatuun palautteeseen. Toki on olemassa mainioita esimerkkejä siitä, että itse tehty ohjelma toimii tietyissä tapauksissa - esimerkiksi useammasta eri sukukokonaisuudesta muodostuneen sukuseuran tiedostona. Aivan perinteisessä sukuselvitystyössä valmis ohjelma puoltaa ehdottomasti paikkaansa. 3. Karjala-tietokanta Karjala-tietokanta sisältää viime sotien jälkeen luovutetun alueen kirkonarkistojen lähteistöjä ja tavoitteena on saada koko alueen tiedot tietokoneelle. Tämän tallennustyön jatkumisen varmistamiseksi perustettiin vuonna 1990 Karjala-tietokantasäätiö ( , Tutkijantie 7, Mikkeli), jonka perustamiskirjan allekirjoittivat mm. Karjalan Liitto ry ja Mikkelin kaupunki. Karjala-tietokantaan (aloittamisajankohta 1949) on tallennettu tiedot Lavansaaren ja Sortavalan kaupungin historiakirjoista sekä rippi- ja lastenkirjoista. Lisäksi tietokannasta löytyvät syntyneiden luettelotjohanneksesta, Koivistosta ja Kuolemajärveltä vuoteen 1850 asti. Nämä viimeksi mainitut tiedot 114

116 ovat samat kuin Sukutietotekniikka Ry:n RisKi-projektissa. Karjala-tietokantasäätiöllä onkin Sukutietotekniikka Ry:n kanssa yhteistyötä. Muutamat Suomen kirkkoherranvirastot ovat oma-aloitteisesti ajaneet tietokoneelle oman virastonsa sukututkimustiedot. Yleensä tallennettu aikajakso on noin 120 vuotta nykypäivästä taaksepäin eli se aika, jolta ko. seurakunnan lähteet ovat kirkkoherranvirastossa, jatkossa virastoilla on lähteet itsellään noin sata vuotta nykypäivästä taaksepäin (lakimuutos ). 115

117

118 LIITTEET

119

120 1. Raha- ja mittajärjestelmät Ruotsin vallan aikana Rahajärjestelmät Ruotsi-Suomen rahajärjestelmän perustana oli keskiajalla markka, joka oli suuruudeltaan 210,5 g hopeaa. Myöhemmin erotettiin käytössä oleva rahamarkka. Markka jakaantui kahdeksaan äyriin, äyri kolmeen äyrityiseen ja äyrityinen kahdeksaan penninkiin. Ruotsissa lyötiin taalareita, joita käytettiin myös muissa maissa vuodesta 1534 lähtien. Tämä arvoltaan pysyvä rahayksikkö, jota myöhemmin kutsuttiin riikintaalariksi eli riksiksi, sisälsi aluksi g ja myöhemmin 25.5 g hopeaa luvulla alettiin myös neljän markan rahoja kutsua taalareiksi (laskutaalareiksi eli rootsalaisiksi taalareiksi, jotka jakaantuivat 32 äyriin). Kun 1620-luvulla alettiin lyödä kuparirahaa, tuli Ruotsi Suomessa käyttöön kaksimetallikanta; liikkeellä oli sekä hopeaettä kultarahaa. Kuparirahan arvo aleni nopeammin kuin hopeataalarin. Vuonna 1665 riikintaalaria vastasi 1 5/8 hopeataalaria ja 4 7/8 kuparitaalaria. Vuonna 1776 Ruotsi-Suomessa pantiin toimeen raharealisaatio. Rahajärjestelmän perustaksi tuli riikintaalari eli riksi, joka vastasi 6 hopeataalaria eli 18 kuparitaalaria. Riksi jakaantui 48 killinkiin, killinki 12 rynstykkiin. Mittajärjestelmät Keskiajalla ja uuden ajan alussa olivat mittajärjestelmät Ruotsi Suomessa muun Euroopan tavoin hyvin kirjavia. Valtakunnan eri osissa käytettiin saman tavaran mittaamiseen eri mittoja ja vaikka mittayksiköt olisivat olleet samat, ne erosivat suuruutensa puolesta toisistaan. Keskiajalla ja uuden ajan alussa oli viljaa ja kuivaa tavaraa mitattaessa perusyksikkönä panni, jonka suuruus vaihteli maan 119

121 eri osissa. Pannia suurempi mitta oli punta, johon mahtui 5-8 pannia. Keskiajalla oli karpio puoli pannia luvun jälkipuoliskolla syrjäytti pannin tynnyri, jota 1600-luvulla käytettiin viljaa mitattaessa. Tynnyriin meni yleensä kaksi tai puolitoista pannia. Tynnyrin suuruus kasvoi ajan mittaan luvulla esiintyi Ruotsi-Suomessa tynnyreitä, jotka vetivät litraa. Vuonna 1638 vahvistettu tynnyri veti litraa ja vuonna 1665 vahvistettu 146,6 litraa. Alkuaan tynnyrin alayksikkönä käytettiin kannua, kun taas Suomessa tynnyri jakaantui kappoihin. Kappa tuli Ruotsissa käyttöön vasta luvun alkupuolella. Tynnyriin sisältyvien kappojen lukumäärä vaihteli aluksi Suomen eri osissa, kunnes vuonna 1638 määrättiin, että tynnyrin tuli jakaautua 32 kappaan (Karjalassa tynnyriin laskettiin tämänkin jälkeen 30 kappaa). Tavaraa punnittaessa käytettiin keskiajalla ja 1500-luvulla eri paikkakunnilla toisistaan eroavia painoyksiköitä. Käytössä olivat Tukholman ja Tallinnan painot sekä paikalliset painot ja ns. kihlakunnan painot. Mittavälineinä olivat puntari ja vaaka. Puntarilla ja vaa'alla punnittaessa käytettiin eri mittoja. Puntaripainoja olivat naula eli markka (besmansmark tai mark) ja leiviskä (besmanspund). Leiviskään meni 20 naulaa. Vaakapainoja olivat punta eli naula (skålpund) ja leiviskä (lispund). 16 naulaa teki tavallisesti leiviskän. Puntari- ja vaakapainojen vastaavat yksiköt eivät olleet yhtä suuret, sillä naula puntarilla mitattuna oli n g, kun taas naula vaakaa käytettäessä vastasi n. 409 g:aa. Vuonna 1605 Ruotsi-Suomessa yksinkertaistettiin mittajärjestelmää, jolloin vaaka- ja puntaripainot tulivat yhtä suuriksi. Tämän jälkeen naula painoi sekä puntaria että vaakaa käytetäessä 425 g. Näin määritelty naula oli käytössä aina metrijärjestelmään asti. 20 naulaa muodosti leiviskän ja naula taas jakaantui 32 luotiin. Suurin pituusmitta oli peninkulma, jonka pituus vaihteli valtakunnan eri osissa luvun alkupuolella käytetty peninkulma oli n. 6 km. Vuonna 1649 määrättiin peninkulman pituudeksi kyynärää eli m. K yynärä oli pituudeltaan n. 60 cm (59,38 cm). Heiniä mitattaessa käytettiin varhaisemmin 120

122 useita eri mittoja, jotka vaihtelivat suuruudeltaan huomattavasti eri paikkakunnilla ja joiden täsmällinen suuruus ei ole selvillä. Yksi näistä mitoista oli aarni, joka lienee ollut sama mitta kuin parmas. Olkia mitattaessa oli lyhde yleinen mitta, halkomäärät taas ilmaistiin tavallisimmin sylinä ja kuormina. (Lähde: Valtionarkiston julkaisuja. Vanhat käsialat ja asiakirjat. Helsinki 1977). 2. Vanhat käsialat Nykyinen kirjoitustyyli ilmestyi virallisiin asiakirjoihin luvun alkupuolella. Tuolloin latinalainen kirjoitustyyli syrjäytti Pohjoismaissa saksalaisen tyylin. Seuraavassa esimerkkejä vanhempien aikojen kirjaimistoista ja lyhenteistä: Sana saatettiin lyhentää myös päättämällä erinäköisillä loppukoukeroilla; lyhennysosan alla oli yleensä yksi tai kaksi viivaa A B c D E V' 4= Q.KQ 9 1:)4t;!t -e. ' f $.9 rj,f JJ94 t A B c D E 121

123 G "' 40) 'd /öl oh F G H I, J.. X L. M fj'./? /'1 7 7 ri tf) f i 1 r ",, J :#?t/'a K I, J K L )f N. d1/l tt,t $... N 0 &J D t:f> ot!) 0 p Q R s... r f -, /CJ.,... & b',!t(q' 1= -'P p Q R s 122

124 T u f,f? 6 &$ T u V 0 0 a! C).. R w.... -n. & 0 V w Å : a,... Å ö 41 JJ" ö ta. b 0 d f fj " g t.f r... "" "(. -z 8..s.9 J J _,1.,... " '1- " f.p f

125 g å (7 cj? l -;: h 'i 8J 5 jlf.t; i,ij j k,;.., '....., 1.,.@. ",, i. '....,.r'...,?' # J e e l. J t n c) 0 '....,. p q r v r,. 1. y T 1!' 1.,. f 4f6' r,/j f"/ _;:. t * ' 1 ;ti( ".. u.,. -. C&.,... '3-124

126 ,. \D.. w w 1...,.. '11'\.,._..,. X 'f Y/ cy V <' &, Ii "' ti. (\& ö l )',. '"'J._,& :.., a p... "', " "',,.,,... co Oloff (16:?3) ;tb effter (1613) : (;, Stifft ( 1 ioo) tjedat (1765) aka.ll (1613) ynneat (1700) ;-1 beakickat (1765) Landh (1623) \. Helue (16-l!) 125

127 Lyhennettäessä jokin sana, jolloin yksi tai useampia kirjaimia jää pois, vedettiin kaareva tai suora viiva koko sanan tai sen osan yli. mmn (1464) f kommeu (1464) som (1464) htrr (1464) yttermerc (1464) omnium (1479) (.fl htrr (1479) Sana saatettiin lyhentää myös päättämällä erinäköisillä loppukoukeroilla; lyhennysosan alla oli yleensä yksi tai kaksi viivaa. f/fl J"' forscr U'"a (14G4} - ökta (1479} utwidc.t (1479) fadtrason (1495} H/1 "'7-/- haffatr ( 1530-ta.let) ma1 cer (1552} Min Högtå",.ade Ht7T (1720) He1T (1775) datum (1552) (Lähde: Svenska skriftprov Texter och tolkningar utgivna av R. Swedlund och 0. Svenonius, Upsala 1934.) 126

128 3. Tutkimuslähteissä esiintyviä termejä ja lyhenteitä Seuraavassa yleisimpiä kirkonarkistojen lähteissä-osin myös tilikirjoissa - käytettyjä termeja ja lyhenteitä. Termit ovat latinaa.. Ja ruotsia. ABC-bok abitus, ab abs, absentera abs, absolverd adventus afsk. (sold) avskeda anno, anoss A.D. anno domino april arrendator, arrendehemmen artillerist, artilleri aug. augusti Babtista barnsäng, barnsöl Befallningsman begåt H. H. nattvard B, Bond, Bonde betyg bevis {läsförhöre) bologsman bomärke borgare- n bortflytta bosatt, boste, bostäl- e B, BR, br, Broder bröllop -et by, byaman communio, communicatio communion book, C. B. Aapinen, abc-kirja lähtö, poismuutto poissaoleva, jäädä pois ripittäytynyt, saanut (annettu) synninpäästö tulo, saapuminen eronnut, (sotilas) vuonna, vuosi vuonna, Herran vuonna huhtikuu vuokramies, vuokraaja, vuokratila tykkimies, tykistö elokuu kastetaan, kastettu lapsivuode, ristiäiset käskynhaltija, nimismies käynyt ehtoollisella talollinen todistus, papinkirja todistus (läsnäolosta lukukinkereillä) yhtiömies puumerkki porvari (kaupungin asukas) muuttaa pois asua, asunto, talo, virkatalo veli häät kylä, kylänmiehet tehdä osalliseksi, -yhteiseksi, ripillä käynti, ehtoollisella käynti rippikirja, pääkirja 127

129 d, dr, drg, dreng dr, dotter drg, dragon dec, december denatius, denati denati & defuncti dito dombok dominus, -natus dö, död, dödfödd död och begrafa e.a. enka embetsman enke man, enckling enstaka fadder -en -rar fasterbref -vet fattigdom -en feb, feber -ern -rar feb, februari fjerdungh, fjärding fogde folio, folium född, födelse, födelseort g, gamma! garfvare gem, gemelli, gemini gesäll -en, bref gestgivare h, H, hust, hustru Heliga Skrifter hingst -en -ar historiebok Husbonde husfolk husvärd hösteting ibm, ibidem ihjäl renki tytär rakuuna joulukuu kuollut kuolleet, haudatut sama kuin edellä, yllä tuomiokirja isäntä, valtias, herra kuollut, kuolleenasyntynyt kuollut ja haudattu leskivaimo, naisleski virkamies leskimies taival, yksinäistalo kummi kiinnekirja, kiinnitys köyhyys, köyhä kuume helmikuu neljänneskunta vouti lehti, aukeama syntynyt, syntymä, -paikka vanha nahkuri kaksoset kisälli, kisällikirja kestikievari va1mo Pyhät kirjoitukset ori, oriin historiankirja isäntä isäntäväki talonisäntä, isäntä syyskäräjät samoin, niin kuin edellä kuoliaaksi, hengiltä 128

130 illeg inbyggare -en infanteri -et inflytta -ning -en -ar lnh, inhysing intyg -et inventarium jan, januari jordebok jordskatt juli jumfru jungfru )Uni JUmor jäg, jägare kappe -en -ar kappland kapellan karl -en kavalleri kikhosta klenhet -en klockare klocringare koppa -an -or kr.-länsman kronohemman, Crono, kronogods kräfta kungrörelse kvinna, kvinperson kvarn kyrka, kyrkby, kyrkbok kyrkogår, kyrkoherde kyrkoherdeboställe kyrkotjänare, kyrkotionde kyrkofatting lagfart landbok avioton, laiton asukas jalkaväki muuttaa, muutto (sisään muutto) itsellinen todistus kalustovarastoluettelo tammikuu maakirja maavero heinäkuu jumpru (n. 0,8 dl til.mitta) impi, neito (käytetään säätyläisistä) kesäkuu nuori, nuorempi metsästäjä, jääkäri kappa kapanala, siihen kylvettiin kapallinen siemenviljaa kappalainen mies ratsuväki hinkuyskä heikkous, huonous lukkari kellonsoittaja (iso)rokko, rokkatauti (kruunun) nimismies kruunun talo, jonka voi myöhemmin lunastaa perintö (luonto )taloksi syöpä (rapu) kuulutus, julistus nainen, naishenkilö mylly kirkko, kirkonkylä, kirkonkirja kirkkomaa, kirkkoherra kirkkoherran virkatalo kirkonpalvelija, kirkon kymmenykset kirkonköyhä lainhuuto läänintili-kirja 129

131 landsförsamling Lb, landbonde legofolk lisbund lysning lägersmål lägrad länsman lärling läsförhör läsförhörsrote lönskaläge m, mor, moder m, måg mag (ref) maj maka -an, -or, maken manbyggnad mankön mantal -et, mantalslängd mars med attes med flyttingsbetyg munsterskrifare myndling -er -ar mässling -en nedan, se nedan nativus, natio, natus nattvardsbarn nattvardsgång nattungdom natus nervfeber notabene NB notha nothus november NB nybryggare -n, nybygge nöd-en, nöddöp obetald maaseurakunta lampuoti, maanvuokraaja palkolliset leiviskä (8,5 kg) kuulutus salavuoteus maattu nurusmtes oppipoika lukuset, lukukinkerit kinkerikunta salavuoteus äiti vävy vatsa (väänne, tauti) toukokuu puoliso, aviopuoliso, aviomies päärakennus miespuolinen manttaali, henkiluettelo maaliskuu todistus mukanaan muuttotodistus mukanaan katselmuskirjuri holhokki, holhotti tuhkarokko alas, katso alhaalla syntyminen, syntynyt rippilapsi ripilläkäynti rippilapset syntynyt lavantauti huomatkaa, huomaa avioton, naispuolinen avioton, miespuolinen marraskuu uusi rippi- ja lastenkirja uudisasukas, uudistalo hätä, hätäkaste maksamatta, rästinä 130

132 O.B.S. (okänd barns sjukdom) ofvan, ovan ogift oktober okänd -at olycka, olycksalig, -fall oäkta, o ä pagina, pag pater persdel -lar piga primo, proprimo präst -tjänst pund quadrans qvarn -en -ar, qvamtull Qwamtollen g, Qv, gvinna Qå, qvinnsperson rannsaka -ning -er -ar reduktion regemente register rekryt -en -er riksdagsman rote -en, rotebonde rotehjon, rotefattig rotesoldat, rotevis rulla -n runstycke, rundstycke rusthåll, rusthållare rymmare ryttare ryttmästare rådman ränta, räntskatt rättegång -en rök, rökar, röcker tuntematon lasten sairaus ylhäällä, ylempänä naimaton lokakuu tuntematon, tuntemattomat onnettomuus, onneton, tapaturma avioton, aviottomana syntynyt SlVU isä parseli, veroesine, jonka vero suoritettiin piika, myös naimaton ensimmäiseksi, ensin pappi, papinvirka leiviskä (8,5 kg) neljännes mylly, myllytulli myllytulli nainen, naishenkilö naishenkilo, joskus salavuoteudesta yms. rangaistu nainen tutkinta, tutkia palautus, vähennys, supistus rykmentti sisällysluettelo rekryytti, uusikko, ottaa uusia (alokkaita) miehiä arm. valtiopäivämies ruotu, ruotutalollinen ruotuvaivainen ruotusotamies, ruoduttain nimiluettelo (armeijassa) runstykki, hopea- tai kupariäyri ratsutila, ratsutilallinen karkuri ratsumies, ratsastaja ratsumestari raatimies, neuvosmies korko, vero oikeudenkäynti savuja, asuttuja taloja 131

133 s, son s, syster s.a. smne anno sabat (brott) sacellanus, sacellani sakören salig, s sammanvtga sanctus -cta -cti sejd -en semor september s:ger (svåger) s:hu (son hustru) signum sinnessjuk, -sjukdom smnessvag sjukt -t -are, sjukdom skallfogde skatt, skattejord, skatte skattebonde skattehemman skattepersedel skattetal, skattetitel skattfri, skattsgrund skattöre, skatteköp skepp, skeppare skeppund skrift -a skriftebarn skriftskola -fadern skörden slag smed, smedgesäll smittkoppor socken sold, soldat -en soldathemman, soldattorp span -en spanmal -en Sp. torp, spanmålstorpare sp-man sponsa, sponsus sponsalia jonkun poika jonkun sisar ilman vuosilukua pyhäpäivä (rikos, rikkominen) kappalainen, kappalaisen virka sakko, sakkoraha autuas vihkiä yhteen aviopariksi pyhä, pyhät noituus, taikuus vanhempi syyskuu lanko pojan vaimo, sotilaan vaimo merkki, tunnus mielipuoli, mielenvikainen heikkomielinen kipeä, sairas, tauti jahtivouti vero, perintömaa, perintö verotalollinen, perintötilalli verotila veroparseli veroluku, veroluokka verovapaa, verotusperuste veroäyri, perintöoikeudenosto laiva, laivuri kippunta (170 g) rippi, ripittää rippilapsi rippikoulu, rippi-isä viljanleikkuu halvaus seppä, sepänkisalli isorokko pitäjä sotamies sotilastalo, sotilastorppa panni viljaa (20 kappaa) vilja, jyvät muonatorppari muonamies morsian, kihlattu, sulhanen kihlaus, kihlat, myötäjäiset 132

134 sponsor spö -et, spöa spögubbe spörsmål stammoder, stamträd, -tafla statkarl -en -ar stattorpare stegla -ing -er stift -et sto -et -n, ståds stuga styfbarn -et styfbroder, styfdotter jne. styng stånd stöld -en svåger svågerskap svägerska svärdotter, svärson svärfader, svärföräldrar svärmor, svärson syting, sytingshjon säd -en, spanmål T. Torp talar, talaren testes tiggare, tiggarbarn tingsgård, tingställe tionde, tiondeafgift tjänstehjon trakt -en -er trupp, trupper tunna, tunnbindare tunnland tutor tvillingar takaaja (puhemies, kummi) raippa, antaa raippoja suntio, unilukkari kysymys, kysymyksiä kantaäiti, sukupuu, sukutaulu muonamies muonatorppari teilata, teilaus hiippakunta tamma mökki, tupa lapsipuoli velipuoli, tytärpuoli jne. pistos sääty varkaus lanko, lankomies lankous, sukulaisuus naisen ja miehen sukujen välillä käly, nato, miehen sisar, vaimon sisar, miehen veljen vaimo, vaimon veljen vaimo (kälyt) miniä, vävy (måg) appi, appivanhemmat anoppi, vävypoika, vävy eläke, eläkeläinen vilja, elo torppa, torppari taalari ( 4 mk) kummit kerjäläinen, kerjäläislapsi käräjätalo, käräjäpaikka kymmenys, kymmenysmaksu, kymmenykset palvelija, palkollinen seutu (paikkakunta) joukko, sotaväki tynnyri, tynnyrintekijä tynnyrinala, maa-ala johon voitiin kylvää tynnyri siemenviljaa holhooja kaksoset 133

135 ungkarl, ungmor, ungmä uppbud urfader urgammal, utgammal utfatting V. vaccination, vacc. verificera, verifikation VICe vice pastor vid läsförhör tili trädes vide infra vide supra viga, vigde vigsel, vigning visitation -er vistas, vistelse vittne -na yngling -en zigenare åbo -n ådoma ålderman änka, änkling ätenskap äkta, äkta barn ättled ättlängd öde, utöde överjord -mark öre, öresland nuorukainen, nuorikko, neito lainhuuto, lainhuudatus kantaisä ikivanha rutiköyhä vihitty, emäntä ym. rokotus todistaa, todistus, vahvistus, kuitti vara-, sijais-, edestä, puolesta varapastori osallistunut lukukinkereihin, ollut läsnä lukusilla katso alas katso ylös vihkiä vihkiminen tarkastus, etsintä oleskella, oleskelu todistaja, kummi nuorukainen mustalainen asukas, asujain tuomita amma ttivanhin, ky Iänvanhin ks. enka, enkling avioliitto aviollinen, aviolapsi sukupolvi sukuluettelo autio, asumaton liikamaa äyri, äyrinmaa 134

136 4. Entisiä pitäjännimiä sekä kuntien ruotsinkieliset nimet ja niiden suomalaiset vastineet Entisiä pitäjännimiä Degerby Evijärvi 0.1. Hasumäki ltama Jokijärvi Joukio Kakkis Kalliala Kianta Kirveskoski Kivimaa Koitsanlahti Korvis Kuivasmäki Kulsiala Kuukkajärvi Lahtinen (Lactis) Laidikka Lapinniemi Lapinsalmi Lappstrand Lehijärvi Levanpelto Mäskälä Nummi Nyhkälä Pahajärvi Palvasalmi Panelia Pellosniemi Peltoinlahti Loviisa Sievi Heinävesi Iitti Taivalkoski Parikkala Johannes Tyrvää Suomussalmi Pornainen Kustavi Parikkala Angelniemi Petäjävesi Längelmäki, Tyrväntä, osa Pälkänettä Uurainen Ikaalinen Suomusjärvi Tervo Ia Keuruu Lappeenranta Hattu Ia Kullaa Vanaja, Lammi Hausjärvi Kaarina Pyhäjärvi U.l. Saarijärvi Kiukainen Mikkeli, Ristiina Savitaipale 135

137 Pidisjärvi Portas (Porras) Pohjakylä Pyhämaan Luoto Pyhämaan Rohdainen Räntämäki Saaris, Saariois Sastamala Savijoki Untamala Tervasjoki Tavisalmi Tennilä Visulahti Vårfrukyrka Nivala Somero, Tammela Suodenniemi Pyhämaa Pyhäranta Maaria Akaa, Kylmäkoski, Sääksmäki, Urjala, Humppila Karkku Pukkila Laitila Eura Kuopio Koski, Kärkölä Kangasniemi, Pieksämäki Maaria Kuntien ruotsinkieliset nimet ja niiden suomalaiset vastineet Akkas Alavo St. Andereae Artsjö Aspö Bennäs St. Bertils Berttula Birkala Bjämå Björkö Bjömeborg Borgnäs Borgå Brahestad Bräkylä Bötom Ekenäs Eli mä Enare Esbo Esse Etseri Akaa Alavus Antrea Artjärvi Haapasaari Pännäinen Pertteli Ypäjä Pirkkala Perniö Koivisto Pori Pomainen Porvoo Raahe Rääkkylä Karijoki Tammisaari Elimäki Inari Espoo Ähtävä Ähtäri 136

138 Euraåminne Eurajoki Filpula Vilppula Frantsila Rantsila Fredrikshamn Hamina Gamlakarleby Kokkola Gustav Adolfs Hartola Haliko Halikko Halso Halsua Hangö Hanko Helsinge Helsingin pitäjä Helsingfors Helsinki Himango Himanka Hitis Hiittinen Hoplaks Huopalahti Hvittis Huittinen Hvittisbofjärd Ahlainen Högfors Korkeakoski Karttila Idensalmi Iisalmi Ijo Ii Ikalis Ikaalinen llmola Ilmajoki llomants Ilomantsi Impilaks Impilahti Ingerois Inkeroinen Ingå Inkoo ltis Iitti Jakimavara Jaakkima Jakobstad Pietarsaari Jeppo Jepua St. Johannes Johannes Jokkas Juva Jokkis Jokioinen Jorois Joroinen Juga Juuka Jääskis Jääski Kajana Kajaani St. Karins Kaarina Karis Karjaa Karisiajo Karjalohja Karlö Hailuoto Kaskö Kaskinen Kaustby Kaustinen Kelviå Kälviä 137

139 Kemiträsk Kemijärvi Kesälaks Kesälahti Kexholm Käkisalmi Kides Kitee Kimito Kemiö Kiukais Kiukainen Kivinebb Kivennapa Kjulö Köyliö Klemis Lemi Konungsåby Soini Korpilaks Korpilahti Kristina Ristiina Kristinestad Kristiinankaupunki Kronoborg Kurkijoki Kronoby Kruununkylä Kuhmalaks Kuhmalahti Kuhmois Kuhmoinen Kumo Kokemäki Kustö Kuusisto (Kuusluoto) Kvevlaks Koivulahti Kymmene Kymi Kyrkslätt Kirkkonummi Lahtis Lahti Laihela Laihia Lampis Lampi Lampinlaks Lapinlahti Lappfjärd Lapväärtti Lappo Lapua, Lappi Lappträsk Lapinjärvi Lappvesi Lappee Larsmo Luoto Laukas Laukaa Lemo Lemu Letala Laitila Libelitd Liperi Lillkyrö Vähäkyrö Limingo Liminka Lochteå Lohtaja Laimijoki Loimaa Lojo Lohja Lokalaks Lokalahti Loppis Loppi Luhango Luhanka Lundo Lieto 138

140 Luopiois Luopioinen Malaks Maalahti St. Marie Maaria Mariehamn Maarianhamina Messuby Messukylä St. Michel Mikkeli Mietois Mietoinen Mohla Muolaa St. Mårtens Marttila Mörskom Myrskylä Nagu Nauvo Nousis Nousiainen Nummis Nummi Kaarina Nuby Marttila Nastola Nykarleby Uusikaarlepyy Nykyrka Kaianti Uusikirkko V.l. Nyslott Savonlinna Nystad Uusikaupunki Nådendal Naantali Närpes Närpiö Oravais Oravainen Orisberg Orismala Oulais Oulainen Paldamo Paltamo Pargas Parainen Pedersöre Pietarsaaren pit. Pemar Paimio Pernå Pernaja Petalaks Petolahti Pikis Piikkiö Pojo Pohja Pungalaitio Punkalaidun Puolango Puolanka Pyttis Pyhtää Pärtom Pirttikylä Pöytis Pöytyä Raumo Rauma Rautus Ra utu Rengo Renko Reso Raisio Replot Raippaluoto 139

141 Revolaks Revonlahti Rimito Rymättylä Rulokolaks Ruokolahti Rafsjö Reposaari Sagu Sauvo Sahalaks Sahalahti Salmis Salmi Salo Saloinen Sastmola Merikarvia Semminge Sääminki Sibbo Sipoo Sideby Siipyy Sikais Siikainen Sjundeå Siuntio Själö SeiJi Solv Sulva Sommarnäs Somerniemi Sordvala Sortavala Storkyrö Isokyrö Storå Isojoki Strömfors Ruotsinpyhtää Strömsdal Juankoski Sumiais' Sumiainen Svartö Mustio Tammerfors Tampere Tavastehus Hämeenlinna Tavastkyrö Hämeenkyrö Tenala Tenho Ia Torneå Tornio Tusby Tuusula Tuulois Tuulos Tykö Teijo Tyrvis Tyrvää Töfsala Taivassalo Uguniemi Uukuniemi Uleåborg Oulu Ulfsby Ulvila Urdiala Urjala Vasa Vaasa Veckelaks Vehkalahti Vederlaks Virolahti V emo Vehmaa Vesilaks Vesilahti Viborg Viipuri 140

142 Vichtis Villmanstrand Villnäs Vindala Virdois Virmo Vånå Vörå Åbo Östermark Östermyra Vihti Lappeenranta Asikainen Vimpeli Virrat Mynämäki Vanaja Vöyri Turku Teuva Seinäjoki 141