Maatiaiskasvien ylläpito on kulttuurityötä

Transkriptio

1 Annikki Lappalainen Liisa Jääskeläinen Maatiaiskasvien ylläpito on kulttuurityötä "Toivon, että vanhojen kasvikantojen omistajat keräisivät siemeniä myös ystävilleen, naapureille ja kaikille halukkaille varmistaakseen, ettei kukaan voisi sanoa omistavansa maatiaisinta kantaa. Vanhat lajikkeet ovat suomalaista kansallisomaisuutta. Ne kuuluvat kaikille." Ensio Ubaleht, luomupuutarhuri, Hartola (Maatiainen-lehdessä numero 2/1999) Kuten meillä on kansanlauluja ja aarioita, meillä on myös maatiaiskasveja ja samojen lajien tehotuotantoon jalostettuja nykylajikkeita. Maatiaiskasveja voi verrata murteisiin, kansanrunouteen, itkuvirsiin ja kansanlauluihin, niilläkin on historiansa ja alueelliset variaationsa. Ne ovat elävää kulttuuriperintöä, eläviä artefakteja. Ne ovat kulttuurista rikkautta, joka tarvitsee vaalijoitaan, ylläpitäjiään, tunnetuksitekijöitään. Maatiaiskasvit ovat osa kulttuurihistoriaamme Rakennusperintö kertoo rakentamisen kerroksellisesta kulttuurihistoriasta ja vanha musiikki menneistä musiikin aikakausista. Juhlaperinne kantaa useiden sukupolvien kokemusta iloista, suruista ja kunniasta. Näiden tavoin myös perinteiset viljalajikkeet sekä puutarha- ja koristekasvit, kotieläimetkin, ovat osa kulttuurihistoriaamme. Kasvien "kesyttäminen" sai alkunsa noin vuotta sitten, kun ihminen alkoi rakentaa pysyvää asutusta ja kyläkuntia. Asutuksen liepeillä alettiin viljellä ravitsevia ja hyvänmakuisia luonnonkasveja. Niistä maukkaimmat ja satoisimmat valittiin jatkamaan sukua. Luonnonkasvien paikalliskannoista syntyi ihmisen seurassa maatiaiskasveja. Eräistä heinälajeista valikoituivat alkuviljat ja niistä viljojen maatiaiskannat ja maatiaiskannoista kehitettiin lopulta nykyiset lajikkeet. Myös monet eläinlajit sopeutuivat tai sopeutettiin ihmisen kanssa elämiseen seuraavien vuosituhansien aikana, niistä kehittyi maatiaiseläimiä. Kulttuurimaisema alkoi muotoutua maanviljelyn ja karjanhoidon myötä. Kehityskulku oli samansuuntainen myös Suomessa. Vanhimmat arkeologiset maanviljelystä kertovat löydöt ajoitetaan maassamme Kiukais-kulttuurin aikaan eli 4000 vuoden taakse. Eniten tietoa ovat Satakunnasta. Maasedimenttilöytöjen perusteella kiukaislaiset viljelivät ainakin ohraa. Kaskinauris on vanhimpia Suomessa viljeltyjä kasveja. Euroopassa kaskinauris on tunnettu yli 4000 vuotta. Keskiajalla se oli Euroopan tärkeimpiä ravinto- ja rehukasveja. Kuitukasveista nokkonen on Suomessa vanhin. Pellava ja hamppu syrjäyttivät sen myöhemmin. Pellavaa viljellään yhä edelleen sekä kuidun että öljyn vuoksi. Hamppu on vanha viljelykasvi, jonka viljelyä pyritään elvyttämää koko EU:n alueella. Kasvit myös matkustavat. Tunnetuimpia tulokaslajeja on peruna, joka on ollut Euroopassa niin kauan, että eräät vanhat kannat voidaan luokitella maatiaisiksi. Kuuluisin suomalaisista perunan maatiaislajikkeista on puikulaperuna. Sitä lienee viljelty Pohjois-Suomessa koko sikäläisen perunanviljelyhistorian ajan. Puikuloita on valkoisia, punaisia, sinisiä ja jopa 1

2 sinivioletteja. Lapin Puikulalle on myönnetty vuonna 1997 Euroopan Unionin alkuperäistuotteen suoja. Tarina sireenin leviämisestä Suomenlinnan rakennustyömaalta ympäri Suomea on tuttu monelle. Moniko tuntee Valamonruusun ja 1800-luvulla Venäjältä Suomeen tuotujen kymmenien omenalajikkeiden tarinan? Vielä harvempi osaa vakuuttavasti arvailla, miten tyrnin käy - tuleeko siitä koskaan maatiaista. Mikä on maatiaiskasvi? Maatiaiset eroavat uusista nykyaikana jalostetuista lajikkeista siinä, että ne ovat geneettisesti laajapohjaisia, mikä ilmenee ulkonäön ja monien muidenkin ominaisuuksien kuten kestävyyden suurena vaihteluna. Karkeasti ottaen vähintään sadan vuoden takaisia viljely- ja koristekasveja pidetään maatiaisina. Mitä täsmälleen ottaen sitten on maatiaiskasvi, maatiaiskanta ja maatiaislajike? Näin ne määritellään Maatiainen ry:n tekeillä olevassa opintoaineistossa: Maatiaiskasvi on vanha kulttuurikasvi, jonka kehittymiseen ihminen on tavalla tai toisella vaikuttanut. Ennen kaupallisen kasvinjalostustoiminnan alkamista viljelyssä oli vain maatiaiskasveja. Maatiaiskasvi on yleisnimi, jota voidaan käyttää sekä maatiaislajikkeista että maatiaiskannoista. Samaan lajiin kuuluvan maatiaiskannan ja -lajikkeen välillä on vain asteero, joka liittyy kulttuurievoluution pituuteen ja populaationsisäisen perinnöllisen muuntelun runsauteen. Maatiaiskanta eli paikalliskanta on viljelykasvin villin kantamuodon varhainen viljelymuoto. Sen yksilöiden edustama populaationsisäinen geneettinen muuntelu on runsasta. Ihmisen viljelytoimenpiteet ovat muokanneet populaation geeniainesta, mutta maatiaiskanta on monilta ominaisuuksiltaan vielä hyvin lähellä luonnonkasvia. Se on luonnonvalinnan ja ihmisen toiminnan seurauksena sopeutunut paikallisiin viljely- ja ilmasto-olosuhteisiin. Maatiaiskanta on usein "omalla alueellaan" erittäin taudin- ja ilmastonkestävä, koska sen laaja geneettinen kirjo tuottaa mitä moninaisimpia poikkeamia kestäviä yksilöitä. Esimerkkinä voidaan mainita kaskinauris ja sen Enon kanta, Vienan kanta tai Kainuun kanta. Maatiaislajike eli paikallislajike on pitkäaikaisen viljelyn ja tietoisen tai tiedostamattoman valinnan seurauksensa muuttunut kantamuodostaan melkoisesti. Se on viljelyevoluution kuluessa voinut kehittyä luonnonvaraista muotoa lähellä olevasta maatiaiskannasta tai toisesta maatiaislajikkeesta. Maatiaislajikkeiden populaation sisäinen geneettinen muuntelu on vähäisempää kuin maatiaiskannoilla. Maatiainen on jatkumo. On tärkeää oppia näkemään viljelykasvit kulttuuristen jatkumoiden osina kuten juhlatavat, kirjat, vaatteet tai liikennevälineet. Elävä kulttuuriperintö eroaa muusta kulttuuriperinnöstä kuitenkin yhdessä suhteessa: se kasvaa, vanhenee ja aikansa elettyään kuolee. Uutta voi syntyä ainoastaan geneettistä tietä. Jokaisen sukupolven geenit joutuvat sekä ihmisen että luonnon valinnan paineeseen ja siksi elävä kulttuuriperintö muuttuu jatkuvasti perinnölliseltä rakenteeltaan. Alueellisuus ja paikallisuus Maatiaiset ovat ihmisen seuralaisia, mutta ne ovat aina myös sopeutuneet paikalliseen luontoon. Maatiaisissa on vielä runsaasti jäljellä villien kasvien ominaisuuksia, ne selviävät vähällä hoidolla omalla alueellaan. Ilmastotekijät kuten merellisyys ja mantereisuus, vuodenaikojen vaihtelurytmi, valon määrä 2

3 kesällä ja kasvukauden pituus sekä kasvupaikkatekijät kuten veden saanti ja maaperän laatu, happamuus ja ravinnepitoisuus ovat vaikuttaneet kunkin lajin sopeutumiseen. Maatiaisten tapauksessa myös ihmisen käyttämät maanmuokkaus- ja viljelymenetelmät ovat olleet osa kasvuolosuhteita ja lisänneet osaltaan sopeutumispaineita ja populaationsisäistä geneettistä vaihtelua. Niinpä suuressa Suomessamme samalla maatiaislajilla on useita paikallisia kantoja. Härkäpapu on erilainen Savitaipaleella, Juvalla ja Joutsenossa. Pohjoisen kylmyys voi olla kasville myös suoja: Perunarutto ei kestä Lapin kylmyyttä ja niinpä puikulan viljely onnistuu paremmin Lapissa kuin etelässä, jossa puikula saa helposti perunaruton. Muutkin Lapin maatiaiset kuten Lapin akileija, Kuolan pioni ja väinönputki saattavat sairastua etelässä sieni- ja muihin tauteihin tai kärsiä valoilmaston erilaisuudesta. Asiantuntijat korostavat, että on tärkeää pitää maatiaiset ja niiden viljely oman paikallisalueensa sisällä. Erityisesti ristipölytteisten maatiaiskasvien, vaikkapa rukiin, geneettinen koodi voi muuttua hyvinkin nopeasti. Riski koskee myös itsepölyttyviä kasveja, esimerkiksi maatiaiskauraa ja -ohraa. Viime aikoina on keskusteluun noussut geenimanipuloitujen tulokkaiden aiheuttama riski sekoittua myös maatiaisiin. Maatiaiset ovat uhanalaisia Maatiaiset ovat tärkeitä luonnon monimuotoisuuden kannalta, kulttuurihistoriallisesti ja erityisesti luonnonmukaiseen viljelyyn soveltuvien lajikkeiden geenipotentiaalina. Maatiaiset ovat uhanalaisia. Maanviljelyn keskittyminen suurille tiloille ja agrobisneksen globalisoituminen vähentävät jatkuvasti viljelylajikkeiden monimuotoisuutta. Koristekasvit hankitaan usein suurista kauppaketjuista ja ne ovat ulkomaista alkuperää. Ymmärtämättömyyttään ihmiskunta menetti vain muutamassa vuosikymmenessä luvulla suurimman osan sitä viljelykasvien monimuotoisuutta, joka oli hitaasti vuosisata vuosisadalta kehittynyt ihmisen "kesytettyä" ensimmäiset villikasvit evoluutiokumppaneikseen. Nyt elämme maailmassa, jossa kolmekymmentä kasvia tuottaa 95 % ihmiskunnan ravinnosta ja kahdeksan kasvia (etunenässä vehnä, riisi, maissi ja peruna) 3/4 ruokavaliostamme. Huolestuttavinta on viljelykasvien lajinsisäinen köyhtyminen. Vain 4 lajiketta tuottaa 75 % Kanadan preerialla kasvavasta vehnästä ja yksi ainoa lajike peittää puolet ko. maa-alasta. Ravintomme monipuolisuus on vain harhaa: kun pakkaukset puretaan, huomaamme syövämme vain harvoja lajeja ja lajikkeita. Maapallon geenivarat ovat kuin poikkeuksellisen hyvin varustettu kirjasto. Kukin laji, esimerkiksi vehnä, voidaan nähdä yhtenä kirjana yhdellä tuntemattomista kirjaston hyllyistä. Kukin kirjan sivu on osa yhden lajin geenivaroja. Yksi virke yhdellä sivulla voi olla pala geneettistä koodia, jonka sisältämän ohjeen mukaan ihmiskunta voisi esimerkiksi valmistaa lääkettä jotakin vielä tuntematonta tautia vastaan. Surullista kyllä tämä laaja, arvokas ja korvaamaton geenivaranto on suurelta osin tuhoutunut ja on edelleen vaarassa tuhoutua. Menetämme koko ajan geneettistä tietoa ja materiaalia, jonka arvoa voimme vain arvailla. On vahinko, että menetämme elämän kirjastosta kokonaisia kirjoja (l. lajeja). Joskus voi olla jopa yhtä kohtalokasta menettää jostakin tärkeästä kirjasta vaikkapa vain joitakin sivuja. Ajattele vaikkapa lajia koira. Jos menettäisimme kaikki muut rodut kuin kiinanpalatsikoiran, laji koira olisi pelastunut, mutta mitä kaikkea olisimmekaan menettäneet! Samoin voit ajatella monista kasvilajeista kuten kaali, ruis, vehnä, maissi... Vehnän tarina Ihminen "kesytti" vehnän Välimeren alueella villeistä kantamuodoista, joita ei enää tunneta. Soveltamalla valintaa ihmiset kehittivät vehnätyyppejä, jotka eivät esimerkiksi "särkyneet" 3

4 eli pudottaneet siementä peltoon kypsyttyään. Varhaiset jalostajat pitivät mieluummin jyvät (=vehnän siemenet) omassa käytössään. Lopulta vehnäkasvit menettivät kyvyn lisääntyä ilman ihmisen apua. Perinteinen maanviljely säilytti kuitenkin muissa suhteissa vehnän perinnöllistä monimuotoisuutta. Pelkästään Kreikassa viljeltiin 1920-luvulla melkein sataa erilaista vehnälajiketta. Niistä 95 % katosi 40 seuraavan vuoden aikana. Tuho oli valtava, vaikka sitä ei ymmärretty, koska ihmisillä ei ollut tietoja geeneistä ja perinnöllisyyden perusteista. Kymmeniin lajikkeisiin sisältynyt perinnöllinen muuntelukyky hävisi lyhyessä ajassa maatalouden "tehostuessa". Ihmiskunta menetti lyhyessä ajassa geenivarannon, joka olisi voinut olla mittaamattoman arvokas tulevaisuudessa. Suurituottoisten lajikkeiden viljelyyn perustuva vehnänviljelyn tehostuminen oli vain näennäistä. Uusien "ihmelajikkeiden" keskimääräinen elinikä oli vain 5-15 vuotta. Useimmat muutkin uudet viljakasvilajikkeet pystyivät vastustamaan kasvitauteja ja tuholaisia vain lyhyen aikaa. Kasvitaudit ja tuholaiset voivat pyyhkäistä yksilajikeviljelmän yli kuin preeriapalo. Taantuvaa lajiketta on pakko muuttaa ja "korjailla" niillä geeneillä, joita on vielä jäljellä lajin maatiaisissa ja perinnöllisesti monimuotoisissa vanhoissa lajikkeissa. Se monimuotoisuus, joka siirtyy geenien myötä uusiin sukupolviin, sisältää avaimen lajien helppoon sopeutumiseen ympäristön, esimerkiksi tuholaisten tai muuttuneen ilmaston paineissa. Jopa geenitekniikasta huolimatta maatalous on siis voimaton ilman vanhoihin viljelykasvilajikkeisiin ja vielä niitäkin vanhempiin maatiaisiin sisältyvää perinnöllistä monimuotoisuutta. Suosi ja suojele maatiaisia - NYT Monien maatiaislajien tulevaisuuden koetinkivi on maatalouspolitiikka - sitä viljellään ja kasvatetaan, mikä on taloudellisesti kannattavaa. Tahdollaan ja toimillaan ihminen on saanut aikaan nyt vallitsevan tilanteen, jolle on ominaista geeniperimän kapeus. Tahdollaan ja toimillaan ihminen voi sen myös muuttaa, jos arvokasta geeniaineistoa on vielä saatavissa. Olisikin tärkeää, että maatiaislajikkeiden geneettisen monimuotoisuuden turvaaminen otettaisiin erääksi maatalouspolitiikan tavoitteeksi. Pitkällä aikavälillä maatiaiskasvien monimuotoisuuden ylläpitämisen ratkaisee koko elämäntapamme eli se mitä syömme, millaiseen kuituun pukeudumme, mistä talomme rakennamme, mistä ilomme löydämme. Maatiaislajikkeiden harrastajat toivovat, että mahdollisimman moni tämän pikkuplaneetan asukas ottaisi omakseen elämäntavan, johon maatiaiset kuuluvat luonnollisena osana: taimien vaihtoa naapureiden kesken, siementen keräystä, puutarhatalkoita, lähituottajien perinteisiä lajeja pöytään, tuoksuvia perhospuutarhoja, jokanaisen silmämääräistä kasvinjalostusta, juhlavillaa vaikkapa morsinkolla värjätystä kankaasta. Luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen on kulttuurisen monimuotoisuuden ylläpitämistä. Ja elämyksiä antavaa. Tämän ovat havainneet muinaisuutta ja keskiaikaa harrastavat ilahduttavasti kasvavat nuorten ryhmät. Mitenköhän maatiaislajikkeiden tunnetuksi tekeminen saataisiin nykyistä vankemmin koulutukseen? Erityisen tärkeää olisi ammatillisten oppilaitosten innostuminen asiasta. Metsähallituksen perinnetilat ovat arvokas avaus. Monet muutkin ovat alkaneet toimia. Tarvitaan kuitenkin lisää maatiaisten turvasaarekkeita ja niiden käyttötaitojen ylläpitämiseen ja kehittämiseen kannustavia oppimiskeitaita? Eikö olisi aika alkaa rikastuttaa maaseutua ja museoiden ja oppilaitosten pihoja perinnepuutarhoin ja -ryytimain. Erityisesti museoväen soisi tulevan mukaan etsimään kotiseutunsa ja -maakuntansa maatiaiskasveja ja 4

5 varmistamaan niiden säilymisen tuleville sukupolville? Ehkäpä maatiaisten ympärille voisi luoda jopa uusia elämyksellisiä elinkeinoja: kansatieteellisiä reservaatteja, keskiaikaisia kievareita omine viljelmineen, valistuksen ajan muotopuutarhoja. Lähteitä ja lisätietoa: Alanko, Pentti ja Kahila, Pirkko (1998): Palavarakkaus ja särkynyt sydän sekä muut perinteiset koristekasvit. Tammi. Alanko, Pentti ja Kahila, Pirkko (1996): Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. Tammi. Alanko, Pentti & Joy, Peter & Kahila, Pirkko & Tegel, Satu (2002): Suomalainen ruusukirja. Tammi. Heikkilä, M. (1995): Tyrni luonnonvaraisena ja viljelykasvina. Satakuntaliitto. Hukkinen, Satu (1995): Luonnonkuitujen kehruu. Dataliina. Hukkinen, Satu (1995): Pellava - kasvatus ja muokkaus. KY, 2. painos. Krannila, Anssi ja Paalo Anne (1996): Omenapuu. Lappalainen, Iiris (toim.) (1998): Suomen luonnon monimuotoisuus. Suomen ympäristökeskus ja Edita. Lindgren, Leif (2000): Saariston laitumet. Edita. Maatiaisen jäsenlehdet 1/1996, 2/1999, 2/2002 Mikkola, Kauri ja Tanner, H. (2001): Perhospuutarha. Tammi. Myers, Norman (toim.) (1990): Gaia - elävä maapallo. Tunne vastuusi huomisen maailmasta. Weilin+Göös. Paalo, Anne (2000): Peruna. Rakennusalan kustantajat RAK. Tigerstedt, Peter M. A. & Lappalainen Annikki & Rämö Markku (2002): Elävä kulttuuriperintö: Maatiaiset muutosten paineessa. Maatiainen 2/2002. Internetsivustoja: Edu.fi - Kestävät kehitys: Kaskinauriista: Maatiainen ry: Terralingua.org: Kirjoittajat: Annikki Lappainen (FT) on didaktiikan lehtori Liisa Jääkeläinen (VTM) on ylitarkastaja Opetushallituksessa 5