MAKSUKYVYTTÖMYYDEN OIKEUDELLISET ULOTTUVUUDET

Transkriptio

1 MAKSUKYVYTTÖMYYDEN OIKEUDELLISET ULOTTUVUUDET

2

3 Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut Risto Koulu Heidi Lindfors MAKSUKYVYTTÖMYYDEN OIKEUDELLISET ULOTTUVUUDET Helsinki 2010

4 FORUM IURIS Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta ja tekijät Oikeustieteellinen tiedekunta PL Helsingin yliopisto Fax: (09) forum-iuris@helsinki.fi ISBN ISSN X Taitto: Arja-Liisa Rossi Helsinki 2010 Yliopistopaino IV

5 SISÄLLYS LYHENTEET...VII KAAVIOT...VIII ALKUHUOMAUTUS...1 I YLEINEN OSA JOHDANTO Mitä insolvenssioikeus on? Lainsäätäjän valinta 1: likvidaatio vai rehabilitaatio? Lainsäätäjän valinta 2: yksi vai useampi insolvenssimenettely? TOIMIELIMET JA TOIMIJAT INSOLVENSSIMENETTE LYSSÄ Yleiskuvaus: ulosotto Yleiskuvaus: konkurssi Yleiskuvaus: yrityksen saneeraus Yleiskuvaus: yksityishenkilön velkajärjestely INSOLVENSSIOIKEUDEN OIKEUSLÄHTEET Insolvenssipolitiikka ja insolvenssilainsäädäntö Oikeuslähde oikeudellisen kannanoton perustana Säädännäinen oikeus velvoittavana oikeuslähteenä Lainvalmisteluaineisto ohjeellisena oikeuslähteenä Ennakkopäätökset ohjeellisina oikeuslähteinä Pehmeä sääntely ohjeellisena oikeuslähteenä INSOLVENSSIOIKEUDEN OIKEUSPERIAATTEET Oikeusperiaatteet ja niiden funktiot Insolvenssioikeuden tavoiteperiaatteet Insolvenssioikeuden arvoperiaatteet Insolvenssioikeuden menettelyperiaatteet...61 II ERITYINEN OSA KONKURSSI Konkurssimenettelyn pääpiirteittäinen kulku Konkurssiin asettaminen Konkurssin velkaselvittely Konkurssin omaisuusselvittely...80 V

6 5.6. Konkurssin päättyminen YRITYKSEN SANEERAUS Saneerausmenettelyn pääpiirteittäinen kulku Saneerausmenettelyn hakeminen Saneerausmenettelyn aloittaminen Ohjelmaehdotuksen laatiminen Velkojien äänestys Saneerausohjelman vahvistaminen Saneerausohjelman toteuttaminen YKSITYISHENKILÖN VELKAJÄRJESTELY Yksityishenkilön velkajärjestelyn pääpiirteittäinen kulku Velkajärjestelyn aloittaminen Maksuohjelma Maksuohjelman vaikutukset ULOSOTTO Johdanto Ulosottoviranomainen Ulosottomies lainkäyttäjänä Ulosottoperusteet Ulosottoasian vireilletulo Maksukehotus ja maksuaika Ulosmitattavan omaisuuden etsiminen ja tietojen hankinta Ulosmittaus Ulosmittauksen toimittaminen Ulosmittauksen kohteena oleva omaisuus Palkan ulosmittaus Ulosmitatun omaisuuden myynti Pakkomyynti Omaisuuteen kohdistuvien vaateiden selvittäminen Pakkohuutokauppa Vapaa myynti Varojen jako ja tilitys Muutoksenhaku ulosotossa Ulosoton oikeussuojajärjestelmä Ulosottomiehen tekemä itseoikaisu Ulosottovalitus Täytäntöönpanoriita ASIAHAKEMISTO VI

7 LYHENTEET Bryssel I-asetus HTM KKO neuvoston asetus (EY) N:o 44/2001, annettu 22 päivänä joulukuuta 2000, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla kauppakamarin hyväksymä (tilintarkastaja) korkein oikeus KonkL konkurssilaki ( /120) MKA OK neuvoston asetus (EY) N:o 1346/2000, annettu 29 päivänä toukokuuta 2000, maksukyvyttömyysmenettelyistä vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaari ( /4) UK ulosottokaari ( /705) TakSL VeroTPL VJL laki takaisinsaannista konkurssipesään ( /758) laki verojen ja maksujen täytäntöönpanosta ( /706) laki yksityishenkilön velkajärjestelystä ( /57) YrSanL laki yrityksen saneerauksesta ( /47) VII

8 KAAVIOT Kaavio 1: Insolvenssioikeuden systematiikka Kaavio 2: Ylivelkaantumisen periaatteelliset ratkaisukeinot Kaavio 3: Insolvenssiparadigmat insolvenssimenettelyissä Kaavio 4: Insolvenssimenettelyn keskeisen toimijan rooli Kaavio 5: Konkurssimenettelyn pääpiirteittäinen kulku Kaavio 6: Velkaselvittely konkurssissa Kaavio 7: Saneerausmenettelyn pääpiirteittäinen kulku Kaavio 8: Yksityishenkilön velkajärjestelyn pääpiirteittäinen kulku Kaavio 9: Ulosottomenettelyn pääpiirteittäinen kulku VIII

9 Ainahan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu ALKUHUOMAUTUS Tämä kirja on laadittu oikeustieteellisen tiedekunnan valintakoetta varten. Sen lukeminen ei periaatteessa vaadi minkäänlaisia ennakkotietoja. Tosin sanomalehtien taloussivujen seuraaminen asettaa kirjan aiheen, maksukyvyttömyyden ja sen oikeudelliset ratkaisut, asianmukaiseen yhteiskunnalliseen kehykseen. Velkaongelmathan ovat olleet, talouden taannuttua ennätyksellisen pitkän nousukauden jälkeen, taas tavallisimpia uutisaiheita. Kirjan erityinen käyttötarkoitus on vaikuttanut rakenteellisiin ja esitysteknisiin ratkaisuihin. Kirja on kaksijakoinen, sillä se koostuu yleisestä ja erityisestä osasta. Yleisessä osassa tavoitteena on osoittaa lainsäätäjän vallan rajat eli kertoa, miten oikeudellisella sääntelyllä eli insolvenssilain säädännöllä on mahdollista pehmentää maksukyvyttömyyden taloudellisia ja yhteiskunnallisia haittoja. Suomalaisen lainsäätäjänhän väitetään onnistuneen tässä esikuvallisella tavalla. Lisäksi yleisessä osassa esitellään kaikille insolvenssimenettelyille yhteiset käsit teenmäärit telyt, oikeudelliset periaatteet sekä juridiset teoriat ja konstruktiot. Tämä menettelyille yhteinen aines muodostaa myös niin sanotut insolvenssioikeuden yleiset opit. Erityisessä osassa pyritään antamaan pääpiirteittäinen kuva siitä, miten lakimääräiset insolvenssimenettelyt toimivat. Toiminta poikkeaa usein siitä, mitä lakeja säädettäessä kuviteltiin. Tässä osassa esitellään, mitä lakimääräisiä insolvenssimenettelyjä Suomen oikeus tuntee, mitkä ovat niiden tavoitteet ja millä tavoin tavoite saavutetaan. Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, että muutoksenhaku ja yleisemminkin asianosaisten oikeussuoja jätetään suhteellisen vähälle huomiolle. 1

10 Esitys keskittyy insolvenssimenettelyjen alimman tason toimijoihin eli siihen, mitä käräjäoikeudet, ulosottomiehet, pesänhoitajat ja selvittäjät tekevät. Tässäkin huomio kohdistetaan insolvenssi menettelyjen ulkoiseen kulkuun eli menettelypuitteisiin. Vähälle huomiolle jätetään se aineellisen ja menettelyllisen lainsäädännön vuorovaikutus, josta insolvenssimenettelyt ovat erinomainen esimerkki. Tätä rakennetta perustellaan kahdella argumentilla. Ensiksikin juuri toiminta alimmalla tasolla antaa insolvenssimenettelylle sen tunnusomaiset piirteet. Toiseksi laajempi esitys edellyttäisi sellaisia perus tietoja oikeusjärjestelmästä ja erityisesti tuomioistuimista, joita ajatellulla lukijakunnalla ei ole. Ennen siirtymistä tekstiin on syytä kerrata ne peruskäsitteet, joiden varaan insolvenssioikeus rakentuu. Luotonantajan (esim. pankin) ja luotonsaajan (esim. asuntolainan ottajan) välistä oikeudellista suhdetta kutsutaan velkasuhteeksi. Velkasuhteen maksuvelvollista osapuolta kutsutaan velalliseksi, se, joka on oikeutettu saamaan maksun velalliselta, on velkoja. Velallisen näkökulmasta velkasuhteessa on kysymys velasta; hänen on tehtävä sovittuna tai laissa määrättynä päivänä eli eräpäivänä velkojalle kyseinen suoritus. Velkojan kannalta velkasuhteessa on kysymys saatavasta. Velkojalla han on oikeus saada velalliselta eräpäivänä maksu. Viime kädessä tämä oikeus toteutetaan täytäntöönpanolla eli lailla säännellyllä insolvenssimenettelyllä. Maksumoraalin ja luottojärjestelmän ylläpitämisen kannalta täytäntöönpanon sijasta käytetään varsinkin uudessa kirjallisuudessa ilmaisua velkavastuun toteuttaminen. Kannattaa huomata, että velka ja saatava ovat näin toistensa peilikuvia. Se, kumpaa käytetään kuvaamaan velkasuhdetta, riippuu siitä, käytetäänkö asiayhteydessä velallisen vai velkojan näkökulmaa. Velallinen joutuu usein antamaan omaisuuttaan (esim. asunto luoton ottaja ostamansa asunnon osakekirjan) velkojalle vakuudeksi. Vakuuden saanutta velkojaa on tapana kutsua lakitekstissä vakuusvelkojaksi tai (kun pantti on yleisin vakuus) panttivelkojaksi. Vakuus on käytännössä luotonsaannin ehto, sillä se parantaa merkittävästi velkojan mahdollisuuksia saada aikanaan maksu. Ellei velallinen maksa eräpäivänä, velkoja saa vaatia maksua vakuuden arvosta. Velkojan maksunsaanti ei näin riipu muista velkojista tai siitä, mitä omaisuutta velallisella sattuu olemaan. 2

11 I YLEINEN OSA 1. JOHDANTO 1.1. MITÄ INSOLVENSSIOIKEUS ON? Velkaantuminen. Tunnetun sanonnan mukaan luotto muodostaa markkinatalouden selkärangan. Näin markkinataloudelle perustuvista maista tulee välttämättömyyden pakosta luottoyhteiskuntia. Suomi siirtyi luottoyhteiskunnaksi vuonna 1986, kun koko sodanjälkeistä aikaa hallinnut luottojen säännöstely purettiin. Luotonanto vapautui, ja luottojen tosi asial linen saatavuus parani. Luottoyhteiskunnassa velkaantumista ei enää kaihdeta, vaan se on yritysten ja kotitalouksien arkipäivää. Niinpä myös Suomessa talousyksiköt eli yritykset ja kotitaloudet alkoivat nopeasti velkaantua 1980-luvun viimeisinä vuosina. Velkaantuminen eli joutuminen velkasuhteen velalliseksi käy eri teitä. Enimmäkseen se perustuu korolliseen luotonottoon jär jestäytyneiltä luottomarkkinoilta eli ammattimaisilta velkojilta. Esimerkiksi kotitaloudet ottavat asuntoluottoja pankeilta; samalla ne käyttävät hyväkseen niitä kulutusluottoja (esim. luottokortteja), joita erikoistuneet rahoitusyhtiöt (esim. luottokorttiyhtiöt) tarjoavat. Yritykset puolestaan turvautuvat luotonottoon saadakseen pääomaa esimerkiksi suuriin investointeihin tai yritysostoihin. Muut velkaantumisen muodot. Aina velkaantumisessa ei ole kysymys talousyksikön nimenomaisesta päätöksestä ottaa luottoa. Velkaantuminen johtuu myös paljolti siitä, että talousyksiköt maksavat jälkikäteen saamistaan toimituksista tai palveluista. Kotitaloudet maksavat niille toimitetusta sähköstä ja yritykset saamistaan raaka-aine- ja tavaratoimituksista. Taloustieteessä puhutaan tällöin korottomista maksuista. Hyvinvointivaltioissa verottaja on tunnetusti erityisen merkittävä korottomien maksujen kerääjä. Tosin koroton maksu säännönmukaisesti muuttuu korolliseksi, jos sitä ei asianmukaisesti suoriteta. Juristit erottavat vielä kolmannenkin velkaantumisen muodon eli joutumisen vahingonkorvausvastuuseen. Esimerkiksi yritykset voivat aiheuttaa ympäristöä saastuttamalla vahinkoa, jonka ne ovat 3

12 velvollisia korvaamaan. Näillä veloilla on kuitenkin talouden näkökulmasta niin vähäinen merkitys, että niitä ei taloustieteellisessä tarkastelussa yleensä eroteta. Tietenkin yksittäistapauksessa valtaosa tai joskus kaikkikin yrityksen velat voivat johtua vaikkapa sen saastuttaman ympäristön puhdistamisen kustannuksista. Velkaantuminen ja talouskasvu. Velkaantuminen yllä kuvatussa merkityksessä on perimmältään myönteistä yhteiskunnan kannalta. Luotollisten pääomien helpon saatavuuden ansioksi luetaan valtaosin se talouden ja hyvinvoinnin kasvu, josta teollisuusvaltiot ovat jo yli vuosisadan hyötyneet. Velkaantuminen on näin neutraali käsite, eikä siihen sisälly viittausta huonoon taloudenpitoon. Velkaantuneella talousyksiköllä on toki velkaa, mutta se maksaa velkansa. Velkojen ongelmaton takaisinmaksu onkin empiirisesti tarkasteltuna asioiden normaali järjestys. Ehdoton valtaosa talousyksiköistä, olivat ne koti talouksia tai yrityksiä, maksaa velkansa oma-aloitteisesti ja tunnollisesti määräpäivänä. Ilman tällaista maksumoraalia luottoyhteiskunta romahtaisi, sillä kaikkien velkojen yhtäaikainen pakkoperintä ylittäisi velkojien ja oikeuslaitoksen voimavarat. Ylivelkaantuminen. Yksittäiset velalliset saattavat velkaantua niin paljon, että he eivät kykene maksamaan takaisin saamiaan luottoja. Tällöin puhutaan ylivelkaantuneista velallisista. Ilmaus ylivel kaantuminen ei ole enää neutraali vaan päinvastoin tuo esiin vivahteen, että näillä velallisilla on ongelmia luottojen takaisinmaksussa. Ongelmien vaikeusaste vaihtelee vähäisistä viivästyksistä siihen, että luotto ei tule koskaan maksetuksi takaisin. Kannattaa huomata, että ylivelkaantuminen ei ole mikään uusi tai äsken havaittu ilmiö. Kaikissa yhteiskunnissa on ollut yksittäisiä velallisia, jotka ovat hidastelleet maksuissaan tai jättäneet velkansa kokonaan hoitamatta. Siirtyminen luottoyhteiskuntaan on kuitenkin kärjistänyt ongelmaa. Tällaisessa yhteiskunnassa maksujen laiminlyönnit ovat aikaisempaa tavallisempia, koska velkaa otetaan ja annetaan niin paljon. Koska velallisia on aikaisempaa enemmän, velkaongelmien seuraukset heijastuvat yhä pitemmälle yksittäisen velkasuhteen ulkopuolelle. Aikaisemmin ylivelkaantuminen oli lähinnä velallisen ja velkojan keskinäinen ongelma, jonka he tavallaan itse olivat aiheuttaneet. Velkoja oli syyllistynyt luottoa antaessaan huonoon harkintaan, velallinen taas hoitanut talouttaan tuhlaavaisesti. Luottoyhteiskunnassa ylivelkaantumisesta tulee kuitenkin helposti yhteiskunnallinen ja poliittinen ongelma. Vuosien 4

13 laman kokemukset osoittivat kouriintuntuvasti suomalaisille, kuinka joukkomittainen ylivel kaantuminen horjuttaa niin luottomarkkinoilla toimivia (esim. pankkeja) kuin koko kansantalouttakin. Maksukyvyttömyyden sääntely. Tyypillisesti maksujen laiminlyönnin syynä on maksukyvyttömyys. Maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan sitä, että maksuvelvollisella eli velallisella ei ole käytettävissään velkojen maksuun tarvittavia varoja eikä myöskään mahdollisuutta saada sitä varten uutta luottoa. Toisinaan sinänsä maksukykyinen velallinen jättää velkansa maksamatta. Hän on tällöin maksuhaluton. Pääsääntöisesti maksukyvyttömyyden ja maksuhaluttomuuden välille ei kuitenkaan oikeudellisesti tehdä eroa. Maksun laiminlyönti saa samat oikeudelliset seuraamukset, johtui se kummasta syystä tahansa. Lainsäätäjän (jolle yleisesti ylin valta demokratiassa kuuluu) on osoitettava nämä seuraamukset, toisin sanoen määriteltävä, mitä maksun laiminlyönnistä oikeudellisesti seuraa. Seuraamukset. Kaikissa luottoyhteiskunnissa on lopulta päädytty kahteen keinovalikoimaan ja niiden eriasteisiin yhdistelmiin. Ensiksikin yritetään vaikuttaa velallisen tahtoon; velalliselle tehdään kannattavaksi maksaa velka ajallaan. Tässä auttavat ennen kaikkea luottosuhteeseen liittyvät viivästysseuraamukset, tehokkaimmin velallisen velvollisuus maksaa ns. viivästyskorkoa, mikäli hän lyö laimin oikea-aikaisen suorituksen. Viivästyskorko ylittää luotonannossa noudatetun normaalikoron ja vaikuttaa näin velallisen käyttäytymiseen. Usein tämäkään ei auta: velallinen ei esimerkiksi parhaalla tahdollakaan pysty maksamaan velkojaan niiden eräpäivinä taikka hän ei välitä lankeavista viivästysseuraamuksista. Tältä varalta velkoja tarvitsee järeämmän aseen eli oikeuden turvautua yhteiskunnan pakkokoneis toon eli lainkäyttöjärjestelmään. Insolvenssimenettely. Tällainen oikeus sisältää ennen kaikkea sen, että velkojalla on valta käynnistää lakiin perustuva maksukyvyttömyys- eli insolvenssimenettely. Tällainen menettely on lakimääräinen järjestely, jolla velkoja saa viime kädessä pakkotoimin velalliselta sen suorituksen, jonka tekemisen vapaaehtoisesti tämä on laiminlyönyt. Insolvenssimenettelyllä toteutetaan se velkavastuu, jonka aineellinen lainsäädäntö (siviilioikeus, verolait yms.) velalliselle asettaa. Insolvenssimenettelyjen olemassaolo on näin erottamaton osa modernia luottoyhteiskuntaa ja samalla markkinatalouteen tukeutuvaa talousjärjestelmää. Muuntyyppisissä talousjärjestelmissä kuten valtiojohtoisessa suunnitelmataloudessa 5

14 insolvenssimenettelyjen rooli on selvästi vähäisempi. Laiminlyönnin syy on kokemusperusteisesti korrelaatiossa insol venssimenettelyn tulokseen. Jos velallinen on ollut maksuhaluton, velkoja saa normaalisti täysimääräisen maksun. Jos taas laiminlyönti on johtunut maksukyvyttömyydestä, velkoja saa sen osittaisen suorituksen, johon velallisen varat riittävät. Insolvenssi menettelyn avulla tapahtuvaa velkavastuun toteutusta kutsutaan täytäntöönpanoksi. Moderneissa valtioissa voidaan erottaa useampia täytäntöönpanon muotoja ja tyyppejä. Suomen oikeudessa insolvenssimenettelyjä ovat ulosotto, konkurssi, yrityksen saneeraus ja yksityishenkilön velkajärjestely, joihin perehdytään lähemmin jäljempänä. Yleis- ja erityistäytäntöönpano. Aikaisemmin systematisoinnissa tehtiin jaottelu yleistäytäntöönpanoon ja erityistäytäntöönpanoon. Jaottelu perustui siihen, oliko insolvenssimenettely kollektiivista (jolloin se veti piiriinsä kaikki yksittäisen velallisen velkojat) vaiko yksilöllistä (jolloin se toteutti vain yhden velkojan oikeutta). Ulosotto kuului erityistäytäntöönpanoon, kaikki muut insolvenssimenettelyt yleistäytäntöönpanoon. Käytännössä ero on hämärtynyt. Yhtäältä ulosotossa on tyypillisesti samanaikaisesti perittävänä useiden velkojien saatavia, joten ulosotto ei ole enää velallisen ja yhden hänen velkojansa välienselvittely. Toisaalta taas yleistäytäntöönpanossa kuten konkurssissa tai yrityksen saneerauksessa velkojien lukumäärä on joskus pieni, teoriassa jopa yksi ainoa velkoja riittää niin käynnistämään konkurssin kuin viemään sen päätökseen. Historiallisista syistä ulosottoa kutsutaan toisinaan vieläkin pakkotäytäntöönpanok si, koska siinä julkisen vallan käyttö ja sen myötä pakko korostuu. Tällainen kielenkäyttö on kuitenkin harhauttavaa siinä suhteessa, että myöskään konkurssissa velallinen ei voi estää velkavastuun täytäntöönpanoa. Sen sijaan olisi varsin loogista välttää kutsumasta yrityksen saneerausta ja yksityishenkilön velkajärjestelyä täytäntöön panoksi. Niissä menettelyn päätarkoitus ei ole antaa viime kädessä pakkotoimin velkojalle suoritusta vaan palauttaa velallisen maksukyky. Jos tämä vivahde halutaan tuoda kielenkäytössä esiin, se onnistuu puhumalla täytäntöönpanon sijasta esimerkiksi velallisen velkavastuun toteuttamisesta. Tämä neutraali ilmaus sopii kaikkiin insolvenssimenettelyihin. Insolvenssimenettely rajoituksena. Oikeusvaltioissa insolvenssimenettelyn lakisääteisyys on kaksitasoista. Tällaisen menettelyn olemassaolo 6

15 on yhtäältä velkojalle varattu etu (hänen ei tarvitse ryhtyä henkilökohtaisesti toteuttamaan oikeuttaan), toisaalta eräänlainen byrokraattinen rasite (hän ei saa toteuttaa henkilökohtaisesti oikeuttaan, vaikka hän niin haluaisi). Tämä tarkoittaa, että velkoja on sidoksissa menettelyyn, eikä hän voi omatoimisesti toteuttaa oikeuttaan esimerkiksi ottamalla velkaa vastaavan määrän velallisen varallisuutta maksuksi itselleen. Tällainen omankädenoikeus eli itseapu on säädetty rangaistavaksi; se häiritsee siinä määrin yhteiskuntarauhaa, että lainsäätäjä ei voi sitä sallia. Sen sijaan periaatteellista estettä velkojan muunlaiselle aktiivisuudelle ei ole. Hän saa esimerkiksi karhuta saatavaansa eli muistuttaa velallista tämän maksuvelvollisuudesta. Tällöin puhutaan yksityisestä perinnästä. Tosin myös tällaisella perinnällä on lakimääräisiä rajoituksia erityisesti silloin, kun velkoja käyttää perintään ammattimaista perintäyritystä ( perintätoimistoa ). Perinnässä on noudatettava hyvää perimistapaa. Usein tehdään ero sen mukaan, voiko velkoja suoraan hakea insolvenssimenettelyä vai tuleeko hänen ensin saada tuomioistuimen vahvistus velallisen suoritusvelvollisuudelle. Suomessa on, osaksi historiallisen kehityskulun seurauksena, päädytty eräänlaiseen sekajärjestelmään. Ulosotossa tuomioistuimen ennakollinen vahvistus maksuvelvollisuudelle on pakollinen. Poikkeukseton tämä sääntö ei kuitenkaan ole, sillä eräät velkojaryhmät ovat siitä vapautettuja; niillä on siis oikeus hakea suoraan ulosottoa. Tällainen oikeus on esimerkiksi valtiolla ja muilla julkisyhteisöillä, ja lukumääräisesti nämä suorat hakemukset muodostavatkin valtaosan ulosotto asioista. Konkurssissa ja yrityksen saneerauksessa tällaista sääntöä ei ole, vaan kaikki velkojat voivat hakea niitä ilman ulosottoperustetta. Peruste kuitenkin helpottaa hakemuksen menestymistä, koska velallinen ei voi kiistää velkojan saatavan olemassaoloa. Joissakin insolvenssimenettelyissä aloitevalta on myös velallisella, jolloin velkojan aloite ei ole välttämätön. Tällaisia menettelyjä ovat konkurssi ja yrityksen saneeraus. Näin sellainen velallinen, joka katsoo velkojen hoitamisen ylivoimaiseksi, saa hakeutua tällaiseen insolvenssi menettelyyn. Joskus aloitevalta on pelkästään velallisella (yksityishenkilön velkajärjestely). Velkoja ei toisin sanoen voi tehdä hakemusta sen enempää omissa nimissään kuin velallisen puolestakaan. Täytäntöönpano luottoyhteiskunnan peruspilarina. Parhaitenkaan järjestetty täytäntöönpano ei takaa yksittäistapauksessa velkojalle maksua. Insolvenssimenettely ei voi luoda varallisuutta, jos sitä ei alun perin 7

16 velallisella ole. Täydellistä tehokkuutta ei kuitenkaan velkavastuun toteutukseen tarvita, vaan riittää, että täytäntöönpano on yleisesti ottaen tehokasta, toisin sanoen insolvenssimenettely on tilastollisesti merkittävässä määrässä yksittäistapauksia tuloksellista. Tämä reunaehto täyttyy Suomen oikeudessa. Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset insolvenssimenettelyt on havaittu keskimääräistä tehokkaammiksi. Kannattaa kuitenkin huomata, että insolvenssimenettelyjen kautta reaalisesti perityt rahamäärät ovat marginaalisia verrattuna niihin määriin, jotka velalliset vapaaehtoisesti eli täytäntöönpanon välttääkseen suorittavat. Insolvenssimenettelyjen olemassaolo vaikuttaa näin ennen kaikkea psykologisesti; velat maksetaan täytäntöönpanon uhan alla. Insolvenssioikeus oikeudenalana. Insolvenssi- eli maksukyvyttömyysoikeus on oikeustieteen osa-alue. Sen piiriin luetaan maksuvel vollisuuden laiminlyönteihin ja niiden seuraamuksiin liittyvä sääntely. Koska laiminlyönnit ylivoimaisesti eniten johtuvat maksukyvyttömyydestä, insolvenssioikeus oikeudenalana käsittää maksukyvyttömyyden sääntelyn sekä tähän sääntelyyn kohdistuvan oikeus tieteellisen tutkimuksen. Tämän piirteen takia puhutaan myös maksukyvyttömyysoikeudesta, ja käsitteet insolvenssioikeus ja maksukyvyttömyysoikeus ovat synonyymeja. Latinalaisperäinen sana in solvenssi tarkoittaakin suomeksi maksukyvyttömyyttä. Joskus toki velallinen voi olla maksukyvyttömyyden sijaan pelkästään maksuhaluton. Hän ei toisin sanoen halua käyttää rahavarojaan velkojensa maksamiseen. Suppea maksukyvyttömyysoikeus. Joskus käsitteet halutaan pitää toisistaan erillään. Tällöin maksukyvyttömyysoikeus on suppeampi kuin insolvenssioikeus. Tämä johtuu siitä, että yksi insolvenssimenettely, ulosotto, ei sisälly sen piiriin. Ulosotto on toisin sanoen insolvenssioikeutta mutta ei maksukyvyttömyysoikeutta. Suppeampaa maksukyvyttömyysoikeuden käsitettä perustellaan viittaamalla siihen, että maksukyvyttömyys ei ole ulosoton aloittamisen laki sääteinen edellytys. Sen sijaan muut insolvenssimenettelyt vaativat velalliselta maksukyvyttömyyttä. Menettelyä (esim. konkurssia) ei toisin sanoen saa aloittaa, ellei tämä ehto täyty. Erottelu on kuitenkin keinotekoinen, sillä maksukyvyttömyys ei ole muidenkaan insolvenssimenettelyjen aloittamisen ehdoton edellytys. Siitä poi ketaan lukuisissa erityistapauksissa. Lisäksi ulosotolla ja muilla insolvenssimenettelyillä on siinä määrin yhteisiä piirteitä, että 8

17 niitä kannattaa tarkastella kokonaisuutena. Nykyisin ulosotto luetaankin tyypillisesti maksukyvyttömyysoikeuteen. Insolvenssioikeuden historia. Vaikka maksukyvyttömyyden sääntely on ikivanhaa, insolvenssioikeus ei ole aina ollut itsenäinen oikeudenala. Se katsottiin pitkään prosessioikeuden osaksi. Tämä oli tavallaan perusteltua, koska tuomioistuimilla oli aikaisemmin keskeinen rooli maksukyvyttömyyden hoitamisessa ja maksukyvyttömyyden sääntely muodostui tästä syystä tuomioistuinkeskeiseksi. Tuomioistuimiin kes kittyvää insolvenssilainsäädäntöä tutkittiin luontevimmin (muun) oikeudenkäyntimenettelyn sääntelyn yhteydessä. Moderneissa valtioissa insolvenssilainsäädännön volyymi kuitenkin paisui, ja Suomessa erityisesti lamavuodet olivat tässä suhteessa ratkaisevia. Tuolloin otettiin käyttöön kaksi uutta insolvenssimenettelyä (yrityksen saneeraus ja yksityishenkilön velkajärjestely), jotka edustivat uutta tapaa ratkaista maksukyvyttömyyden ongelma. Osaksi tämä rinnakkainen kehityskulku sai aikaan, että tuomioistuinten rooli muuttui. Niiden työtaakkaa kevennettiin siirtämällä päätösvaltaa ja tehtäviä muille insolvenssimenettelyjen toimijoille. Tämän kehityksen seurauksena maksukyvyttömyyden tutkimus eriytyi tutkimusmenetelmiltään ja oikeuslähteiltään perinteisen prosessioikeuden tutkimuksesta. Insolvenssioikeus irtaantui 1990-luvulla omaksi oikeudenalakseen, ja prosessioikeuden vaikutus siihen alkoi heiketä nopeasti. Klassinen prosessioikeus. Entiseen prosessioikeuteen jäi tämän jälkeen ainoastaan oikeudenkäynti- eli tuomitsemistoiminnan sääntely. Tästä supistuneesta prosessioikeudesta käytetään toisinaan nimitystä klassinen tai modernimmin yleinen prosessioikeus, joka puolestaan jakaantuu siviiliprosessiin, rikosprosessiin ja hakemuslainkäyttöön. Insolvenssioikeutta ja klassista prosessioikeutta kutsutaan välistä yhteisnimityksellä lainkäyttö. Yhteys insolvenssi- ja prosessioikeuden välillä on säilynyt, sillä tuomioistuimilla on edelleenkin tehtäviä täytäntöönpanossa. Ne esimerkiksi päättävät useimpien insolvenssimenettelyjen aloittamisesta ja ratkaisevat muutoksenhakueliminä menettelyissä aktualisoituvia riitaisuuksia. Tämä antaa insolvenssioikeudelle sen tavallisesti kaksitahoisen luonteen. Se käsittää osaksi suhteellisen yksityiskohtaisesti säänneltyä tuomioistuinmenettelyä ( prosessia ), osaksi väljemmin ohjattua insolvenssimenettelyn omien toimielinten hoitamaa velkavastuun toteutusta. Esimerkiksi konkurssissa tuomioistuin asettaa velallisen konkurssiin 9

18 ja määrää pesänhoitajan, konkurssipesän velkojainkokous ja pesänhoitaja vuorostaan vastaavat konkurssipesän selvittämisestä ja rahaksi muuttamisesta. Konkurssiin asettamisessa noudatetaan pääsääntöisesti prosessioikeuden yleisiä menettelyperiaatteita, kun taas konkurssipesän selvitys ja rahaksimuutto seuraavat insolvenssioikeuden erityistä menettelysääntelyä. Muodollinen insolvenssioikeus. Prosessioikeudesta irtaantunutta insolvenssioikeutta pidetään vielä itsessäänkin laajana oikeudenalana, joka koostuu erityyppisestä sääntelystä. Se on siitä syystä tapana jakaa muodolliseen ja aineelliseen insolvenssioikeuteen. Muodollisessa insolvenssioikeudessa huomion kohteena ovat lakimääräiset insol venssimenettelyt. Näitä ovat siis: ulosotto, konkurssi, yrityksen saneeraus ja yksityishenkilön velkajärjestely. Tarkastelutavaltaan muodollinen insolvenssioikeus on näin menettelyoikeutta. Se sisältää kuvainnollisesti puhuen lakimääräisten insolvenssimenettelyjen käyttämisen säännöt. Nämä säännöt kertovat, millä tavoin velkojan oikeus saada suoritus toteutetaan. Muodollisessa eli menettelyllisessä insolvenssioikeudessa selvitetään muun muassa insolvenssimenet telyjen aloittamista, menettelyn kulkua, sen toimielinten valtuuksia, asianosaisten asemaa sekä sivullisen suojaa velkojia vastaan. Yksittäisiä kysymyksiä ovat, miten velallisen varallisuus muutetaan rahaksi ja miten näin saadut varat jaetaan velkojille. Ulosotto-, konkurssi- ja moderni insolvenssioikeus. Eri insolvenssime nettelyt mielletään usein erillisiksi järjestelmiksi, mistä syystä niitä ohjaavat säännöt kootaan yhdistävän nimikkeen alle. Tässä merkityksessä puhutaan ulosotto-oikeudesta, konkurssioikeudesta ja modernista insolvenssioikeudesta. Ulosotto-oikeus tutkii ulosottomenettelyä, konkurssioikeus konkurssimenettelyä. Hieman harhaanjohtava nimitys moderni insolvenssioikeus käsittää niin yrityksen saneerauksen kuin yksityishenkilön velkajärjestelynkin. Adjektiivilla moderni haluttiin aikanaan tuoda esiin se, että uudet insolvenssimenettelyt poikkesivat ideologialtaan perustavasti vanhoista eli konkurssista ja ulosotosta. Tällainen jaottelu saa perustansa siitä, että eri insolvenssimenettelyt poikkeavat tavoitteiltaan, käsitteiltään ja periaatteiltaan toisistaan. Vastaavasti niihin kohdistuva tutkimus soveltaa jossain määrin toisistaan poikkeavia menetelmiä. Toki voidaan erottaa kaikille menettelyille yhteistäkin. Tämä yhteinen aines muodostaa insolvenssioikeuden yleiset opit, kun taas kullekin menettelylle tyypillisiä piirteitä tarkastellaan menet telykohtaisesti. Esimerkiksi 10

19 tämä teos rakentuu tälle erottelulle. Sen yleisessä osassa tarkastellaan sääntelyn tavoitteita, insolvenssi oi keuden yleisiä oikeusperiaatteita sekä peruskäsitteitä ja oikeudellisia konstruktioita. Toisin sanoen siinä esitellään insolvenssioikeuden yleiset opit. Erityisessä osassa käydään läpi eri insolvenssimenettelyille ominaisia periaatteita, niiden spesifisiä käsitteitä sekä menettelyn normaalia kulkua. Kannattaa panna merkille, että käsite moderni insolvenssi oikeus viittaa kahteen asiaan. Konkreettisimmillaan se tarkoittaa yllä mainittuja insolvenssimenettelyjä ja/tai niiden tutkimusta. Käsitettä kuitenkin käytetään myös laajemmin viittaamaan siihen ajattelutottumusten muutokseen, joka johti vuoden 1993 insolvenssilainsäädäntöön (lakeihin yrityksen saneerauksesta ja yksityishenkilön velkajärjestelystä) ja samalla rehabilitaatiomenettelyjen käyttöönottoon. Tämä uusi ajattelu näkyy koko insolvenssioikeudessa ja vaikuttaa myös likvidaatiosäännösten säätämiseen ja tulkintaan. Tässä merkityksessä myös konkurssi- ja ulosotto-oikeus ovat nykyisin moderneja. Aineellinen insolvenssioikeus. Aineellinen insolvenssioikeus sisältää mää räykset maksukyvyttömyyden oikeusvaikutuksista, erityisesti siitä, miten insolvenssimenettelyn aloittaminen heijastuu velallisen velka-, omistus- ja sopimussuhteisiin. Tässä merkityksessä maksukyvyttömyys leikkaa lähes kaikkia oikeudenaloja. Se vaikuttaa velallisen (ja usein velkojienkin) verotukseen, se muuttaa työsuhteita (esim. johtaa työntekijöiden irtisanomiseen), se aktualisoi ympäristöongelmia (esim. ympäristövahingon korvaaminen yrityksen konkurssissa). Tämäkään ei vielä riitä, vaan insolvenssimenettelyssä tai sen yhteydessä on otettava kantaa myös rikosoikeuteen (esim. taloudelliseen rikollisuuteen) taikka kansainväliseen yksityisoikeuteen (esim. minkä maan lakia sovelletaan valtiolliset rajat ylittävässä maksukyvyttömyydessä). Velkojien oikeus maksuun. Aineellisesta oikeudesta erityisesti va rallisuusoikeus (eli velvoite- ja esineoikeus) näyttelee keskeistä roolia lakimääräisissä insolvenssimenettelyissä. Varallisuusoikeutta joudutaan velkavastuuta toteutettaessa jatkuvasti soveltamaan. Velvoiteoikeuden säännöt, ennen kaikkea velkasuhteita koskevat määräykset, kertovat, milloin vel kojalla on sellainen saatava, jonka maksamista hän saa insolvenssi menettelyssä vaatia. Niiden mukaan ratkaistaan esimerkiksi, onko saatava syntynyt pätevästi tai onko se vanhentumisen tai muun syyn takia lakannut. Esineoikeuden säännöt puolestaan ilmoittavat ensiksikin, 11

20 missä järjestyksessä velkojat saavat insolvenssimenettelyssä maksun. Yleensä ensin maksetaan saatavat niille velkojille, joille velallisen varallisuutta on aikanaan annettu vakuudeksi (esim. luovutettu pantiksi). Tämä ns. etusijajärjestys on velkojien kannalta merkittävä, sillä velallisen omaisuus ei tyypillisesti riitä maksuksi kaikille velkojille. Etusijajärjestyksen seurauksena etuoikeutetut velkojat saavat normaalisti täyden maksun, muiden velkojien jäädessä kokonaan vaille suoritusta. Velallisen varallisuuspiirin määrittely. Toiseksi esineoikeutta tarvitaan in solvenssimenettelyissä myös määrittämään, mitä velallisen varallisuuteen kuuluu. Velka saadaan periä vain velallisen omistamasta varallisuudesta. Sen sijaan ulkopuolisten omaisuus on siltä suojassa (ns. sivullisen suojan periaate). Tämä tarkoittaa, että sivullisen omistamat esineet on jätettävä ulosmittaamatta; velallisen konkurssissa ne on luovutettava sivulliselle. Esineoikeuden sääntöjen avulla ratkaistaan erimielisyydet siitä, kenelle tietty omaisuus (esim. auto, jonka ulosmittaamista harkitaan) kuuluu. Säännöt ilmoittavat, onko auto tullut velallisen varallisuuspiirin osaksi vai onko se siirtynyt siitä pois sivullisen omistukseen. Aina varallisuuspiirien aineelliseen määrittelyyn esineoikeuden kautta ei ole aikaa, vaan joudutaan turvautumaan lakisääteisiin olettamuksiin eli presumptioihin. Niillä on suuri merkitys etenkin ulosotossa, jossa joutuisuus korostuu. Tällaisessa presumptiossa tietystä ulkonaisesti havaittavasta seikasta (esim. esineen hallinnasta) päätellään, että varallisuuserä kuuluu velalliselle ja se on ulosmitattavissa hänen velastaan. Sen, joka kiistää olettaman, on näytettävä omistuksensa toteen. Näitä presumptiosäännöksiä käsitellään ulosotto- ja hieman vähemmässä määrin yleisessä insolvenssioikeudessa. Niitä ei toisin sanoen lueta esineoikeuteen. Rehabilitaatiomenettelyissä esineoikeuden merkitys on vähäisempi; sitä tarvitaan lähinnä kertomaan, mitä kaikkea omaisuutta velallinen voi muuttaa rahaksi ja parantaa näin maksukykyään. Kansainvälinen insolvenssioikeus. Insolvenssioikeus oli pitkään kansallista, toisin sanoen se otti huomioon vain Suomessa aktualisoituvan ja Suomeen vaikutuksiltaan rajoittuvan maksukyvyttömyyden. Yleinen kansainvälistyminen ja erityisesti talouden globalisoituminen on kuitenkin tehnyt maksukyvyttömyydestä rajat ylittävän. Suomalaiseen insolvenssimenettelyyn ottaa yhä enenevästi osaa ulkomaisia toimijoita (esim. ulkomaisia velkojia), ja suomalainen velallinen omistaa yhä useammin omaisuutta ulkomailla (esim. loma-asunnon Espanjassa). Sama 12