Omaishoito yhteiskunnallisessa muutoksessa ja uuden ikääntymisen oloissa

Transkriptio

1 Simo Koskinen Professori emeritus Lapin yliopisto Omaishoito yhteiskunnallisessa muutoksessa ja uuden ikääntymisen oloissa Juhlapuhe Omaishoitajat ja Läheiset -Liitto ry:n 20-vuotisjuhlassa Torniossa Omaishoito ja hyvinvointivaltion uudelleen muotoutuminen Omaishoitajat ja Läheiset -liitto ry perustettiin ajankohtana, jolloin hyvinvointivaltio ja sen sosiaalipolitiikka alkoivat muuttua ja suuntautua uudelleen. Sosiaalipoliittisesti tarkasteltuna omaishoiva ja -hoito on kiinteä osa hyvinvointivaltiota ja sen muutosta. Suomalaisen hyvinvointivaltion kultakausi ajoittuu kolme vuosikymmenelle, 1960-, ja 1980-luvulle. Viimeksi mainitulla kymmenluvulla se oli laajimmillaan luku oli Suomessa vielä hyvinvointivaltion laajentumisen ja kasvun aikaa, vaikka se monissa kehittyneissä maissa oli jo alkanut taantua. Perinteisen hyvinvointivaltion tavoitteina korostettiin tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, yhteisvastuuta ja inhimillisyyttä. Kansalaisten arkea tuettiin laaja-alaisesti julkisilla (kunnan ja valtion tuottamilla), universaaleilla palveluilla. Perinteisessä hyvinvointivaltiossa julkisen sektorin osuus oli laaja. Esimerkiksi vanhuspalveluista 90 % tuotettiin julkisen, ennen muuta kunnan toimesta. Hyvinvointivaltio vapautti perheenjäseniä hoivavastuusta ja tarjosi heille, etupäässä naisille, palkkatyötä laajenevien palvelujen piirissä. Myös perhesukupolvien ja esimerkiksi puolisojen välistä vastuuta koskevat säännökset kumottiin 1970-luvulla luvun loppupuolella ja 1990-luvun alussa esiintyi useita kehitystrendejä, jotka merkitsivät suunnanmuutosta hyvinvointivaltiossa ja jotka vaikuttivat myös omaishoidon asemaan. Näillä eri kehityssuunnilla on paljon yhteistä. Länsimaissa, myös Suomessa, havahduttiin globaalin talouden toimintaan. Herättiin näkemään, että Suomestakin on tullut osa kansainvälisiä markkinoita, joiden ehdolla yksittäisten maitten tulee elää. Haluttiin pitää kiinni kansainvälisten yritysten verotuloista ja työpaikoista. Kansainvälisestä kilpailukyvystä ja sen ylläpitämisestä tuli koko yhteiskuntaa ohjaava periaate. Samoihin aikoihin, 1990-luvun alussa, monissa länsimaissa julkinen talous joutui vaikeuksiin. Valtioiden velkaantuminen lisääntyi, kasvu hidastui, työttömyyskin lisääntyi ja kehitystä sävytti vielä väestön ikääntyminen. Yksi suuntaus, joka liittyi näihin edellisiin, oli 1980-luvulla yleistynyt ajatussuunta, uusliberalismi, joka usein pelkistetään thatcherismiksi ja reaganismiksi. Ajatussuunnan mukaan hyvinvointivaltio ja sen sosiaalipolitiikka alettiin nähdä vahingollisina markkinoiden toiminnan kannalta. 1

2 Sosiaalipolitiikan ajateltiin aiheuttavan turhia kulueriä julkiselle taloudelle. Uusliberalismi haluaa sälyttää yhä enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnista kansalaisille itselleen. Uusliberalismista tuli keskeinen oppi Euroopan integraatiossa, EU:ssa. Suomen talouspolitiikkaankin uusliberalismi alkoi vaikuttaa 1980-luvun lopulta lähtien. Puhe hyvinvointivaltiosta muuttui puheeksi hyvinvointiyhteiskunnasta tai kansalaisyhteiskunnasta, jossa kansalaisten oma toiminta ja vastuu nousevat tärkeälle sijalle luvun kuluessa alkoi yleistyä näkemys hyvinvointipluralismista (welfare mix), joka tarkoittaa sitä, että hyvinvointia voivat tuottaa useat eri tahot. Alettiin puhua erityisesti neljästä sektorista hyvinvointipalvelujen tuotannossa: 1. Julkinen sektori: valtion, kuntien ja kuntayhtymien palvelut, 2. Kaupalliset palvelut: yksityiset ammatinharjoittajat ja hoivayritykset, 3. Voittoa tuottamattomat kansalaisjärjestöt (ns. kolmas sektori): järjestöt, säätiöt, uusosuuskunnat ja niiden vapaaehtoistyöntekijät ja 4. Informaalinen sektori: perheen, sukulaisten, ystävien ja naapurien tuottama palvelu ja hoiva omaishoito mukaan lukien. Raija Julkunen (2006, 105) kirjoittaa mielestäni osuvasti: "Eri pilarit tai sektorit nojaavat erilaisiin periaatteisiin: valtio/julkinen demokratiaan ja sosiaalisiin oikeuksiin, perhe rakkauteen, velvollisuuteen ja lojaalisuuteen, järjestöt vapaaehtoisuuteen, markkinat voittoon ja kuluttajuuteen." EU:ssa yleistyi 1990-luvun aikana näkemys siitä, että esimerkiksi vanhusten hoiva tulee toteuttaa mahdollisimman lähellä apua tarvitsevaa vanhusta ja hänen perhettään. Tästä on käytetty nimitystä subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate. Yksinkertaistettuna tämä periaate tarkoittaa sitä, että itse vanhukset ja heidän omaisensa sekä läheisensä ovat päävastuussa hoivan tuottamisesta. Sitten seuraavat järjestöjen ja kaupallisen tahon tuottamat palvelut. Jos vielä jää jotakin tarvetta, se tyydytetään julkisen sektorin toimesta. Kuvaamani uudet suunnat ovat asettaneet kasvavia vaateita esimerkiksi vanhuspalveluista perheille, omaisille ja läheisille. Kansalaisjärjestöt nähdään ikään kuin pelastusrenkaana tilanteessa, jossa julkisia palveluja karsitaan. Juhlivan liiton elinaikana Suomessakin yleistyi uusi julkisjohtamisoppi eli New Public Management, joka merkitsee yksityisen yritystoiminnan periaatteiden soveltamista julkishallintoon. Näkemys perustuu paljolti siihen, että yksityinen yrittäjyys on tehokkaampaa kuin julkinen toiminta. Uuden opin mukaan on haluttu siirtää ja ulkoistaa julkisia toimintoja yksityiselle puolelle. Konkreettisena esimerkkinä uudesta hallinto-opista on mm. se, että monet kunnat ovat omaksuneet ns. tilaaja-tuottajamallin ja alkaneet kilpailuttaa ostamiaan palveluja. Kolmannen sektorin ja perheiden vastuun korostaminen tapahtuu oloissa, joissa järjestöjen rahoitus tulee yhä epävarmemmaksi. Kilpailuttamiskäytännöt ovat aiheuttaneet monille järjestöille ongelmia, kun julkinen sektori on antanut palvelujen tuotannon yksityiselle, voittoperiaatteella toimivalle, jopa suurelle kansainväliselle yritykselle. Verottajakin on alkanut kiinnostua järjestöjen palvelutuotannosta. Järjestöissä on olemassa myös puutetta tekijöistä, kun aktivistit ikääntyvät ja nuoria ei tule vastaavasti mukaan. 2

3 Suomessa 1990-luvun alun syvän taantuman oloista nousi suunnaltaan aivan erilainen sosiaalipolitiikka kuin aikaisemmin. Sosiaaliset tavoitteet, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja inhimillisyys saivat väistyä ja tilalle astuivat taloudelliset tavoitteet. Sosiaalipolitiikankin tehtävänä alettiin korostaa taloudellisen tuottavuuden, kilpailukyvyn, kannustavuuden, aktivoinnin ja joustavuuden ideoita. Taloudellinen puhe korvasi perinteisen etiikkapuheen. Hyvinvointivaltio oli muuttunut kilpailuvaltioksi. Hyvät kuulijat! Tapahtuneen kehityksen seurauksena omaishoivasta on tullut tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa ja sen hyvinvoinnin tuotantoa. Jo 1970-luvun lopulla jotkut kunnat alkoivat maksaa kotihoidon tukea esim. vanhuksen kotona hoitamisesta. Sosiaalihuoltolaki vuodelta 1984 antoi omaishoidolle lakisääteisen perustan. Myöhempi omaishoitoa koskevan lainsäädännön kehitys onkin varmasti arvoisille kuulijoille tuttua. Osa omaishoidosta on vähitellen virallistunut osaksi kuntien toimintaa. Hoidettavien kodista on tullut osa palvelujärjestelmää. Merkittävää on myös se, että omaishoitajat samoin kuin hoidettavat tarvitsevat erilaisia palveluja ja tukea julkiselta taholta. Tämän tuen kehittämisessä Omaishoitajat ja Läheiset -liitolla on ollut ratkaiseva merkitys. Uusi vanheneminen ja ikääntymisen voimavarat omaishoidon tukena Kuten hyvin tiedämme, omaishoitajia ja hoidettavia on kaikenikäisiä. Jokainen omaishoitosuhde muodostaa uniikin vuorovaikutustilanteen. Koska olen vanhenemisen ja vanhuuden tutkija, tarkastelen seuraavassa erityisesti ikääntyneitä ihmisiä omaishoitajina ja hoidettavina. Omaishoitosuhteissa ikäihmisten osuus hoitajina ja omaisina on koko ajan kasvussa. Kuusi kymmenestä hoitajasta on jo eläkkeellä. Hoidettavista omaisista kaksi kolmasosaa on yli 65-vuotiaita ja hoitajistakin ainakin puolet. Hoitajista kolme neljäsosaa on ollut naisia, mutta miesten ja erityisesti ikääntyneiden miesten osuus omaishoivassa yleensä ja nimenomaan puolisohoivassa lisääntyy koko ajan. Kaikista hoivasuhteista noin joka toinen on puolisohoivaa, jossa hoitaja on usein ns. kolmannessa iässä oleva. Koska omaishoiva koskee yhä useammin ikääntyneitä ihmisiä, on tärkeää tuntea vanhenemisen ymmärtämisessä tapahtuneita muutoksia. Keskeinen piirre modernissa vanhenemiskeskustelussa on ollut näkemys vanhenemisen ja vanhuuden monikasvoisuudesta (diversiteetistä). Vanhenemiseen nähdään liittyvän sekä huonoja että hyviä puolia. Huonoina puolina mainitaan yleensä raihnaisuus, sairaudet, ulkonäön muutokset, toimintakyvyn lasku, yksinäisyys, statuksen lasku ja syrjäytyminen. Seurauksena tästä negatiivisesta vanhuskäsityksestä on helposti sääli, pelko, vastenmielisyys, alistuvaisuus ja kieltäminen. Myönteiseen vanhenemiseen on sisällytetty mm. pitkä elämänkokemus, viisaus, tietojen ja taitojen lisääntyminen sekä vapaus ja seesteisyys. Varsinkin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla lisääntyi vanhenemistutkimuksessa kirjoittelu positiivisesta ikääntymisestä. Monet johtavat tutkijat eri maissa ehdottivat, että pitäisi alkaa puhua positiivisesta vanhuudesta. Positiivisen vanhenemisen mallin elementteinä korostettiin mm. ikääntyneitten itsensä toteuttamista, heidän toimijuuttaan, emotionaalisen vuorovaikutuksellisuuden tärkeyttä, ikääntyneiden identiteettikysymystä sekä ikääntyvien voimavaroja ja kontribuutiota 3

4 yhteisölle. Uudenlaisessa vanhenemisen ja vanhuuden ymmärtämisessä on kysymys niin suuresta asiasta, että tätä näkemyksen muutosta on sanottu vanhenemisen historialliseksi tai kulttuuriseksi käänteeksi. Tässä vanhenemisen käänteessä on kysymys myös vanhenemiskäsityksen muutoksesta, jossa perinteisen biolääketieteellisen vanhuskäsityksen rinnalle, jopa sijaan, on noussut laaja-alainen sosiokulttuurinen vanhuskäsitys. Nämä käsitykset näkevät vanhenemisen ja vanhuuden monessa suhteessa täysin päinvastaisina. Perinteisessä käsityksessä korostetaan vanhuuden raihnaisuutta, sairauksia, toimintakyvyn alenemista ja yksinäisyyttä. Vanheneminen nähdään voittopuolisesti marginaalisena ilmiönä, jossa mm. köyhyys näyttelee tärkeää osaa. Vanhuuden katsotaan alkavan eläkkeelle jäämisestä. Ikääntynyt väestö nähdään hyvin homogeenisena, yhä laajenevana palveluväestönä, jonka yksilöllisiä elämänvaikeuksia ei juurikaan tunnisteta. Sosiokulttuurinen vanhenemiskäsitys korostaa vanhenemisen moninaisuutta, heterogeenisyyttä ja yksilöllisyyttä. Pitkän iän oloissa vanheneminen ymmärretään erilaisina vaiheina esim. työnjätön jälkeisenä kolmantena ikänä ja varsinaisena vanhuutena 85. ikävuoden jälkeen. Ihmisen elämää tarkastellaan kokonaisuutena elämänkulun näkökulmasta. Siinä yhdistyvät yhteiskunnan historialliset vaiheet, yksilölliset vanhenemisprosessit sekä ikääntyneiden omat kokemukset. Uudessa vanhenemisessa annetaan tilaa ikäihmisten omille merkityksille, puhutaankin kokemuksellisesta vanhenemisesta. Tärkeimpiä elementtejä uudessa vanhenemisessa on se, että korostetaan ikääntymisen voimavaroja, resursseja eikä raihnaisuuksia. Tottakai ollaan realistisia ja tunnustetaan myös vanhenemisen huonot puolet. Hyvä esimerkki uudenlaisesta ikääntymisen käsittämisestä on erilaisten ikäkäsitysten lanseeraaminen. Kolmannen iän rinnalla on alettu puhua tuottavasta vanhenemisesta, joka on otettu käyttöön vasta-argumenttina huoltosuhdeajattelulle. Sen sijaan, että ikääntyneet nähdään huollettavina ja kulueränä, tuottavassa ikääntymisessä halutaan nostaa esiin ikääntyneitten panos ja merkitys yhteiskunnassa. Tuottavaan ikääntymiseen sisältyy palkka- tai muiden tulojen osuus eläkkeellä oltaessa, vapaaehtoistyön tekeminen, omaishoitajana toimiminen sekä edellä mainittuihin liittyvään koulutukseen osallistuminen. Tutkimuksissa kysytään, miten paljon teidän kohdallanne toteutuivat em. asiat viimeisen vuoden aikana. Lapin yliopiston KaupunkiElvi -tutkimuksessa kuusi kymmenestä kolmasikäläisestä ikääntyi tuottavasti. Vanhenemistutkimuksen ja myös vanhustyön käytännön kannalta on tärkeää, että ikääntymiseen liittyviä voimavaroja tehdään näkyviksi ja niitä empiirisesti tutkitaan. Voimavarojen tekeminen näkyväksi edellyttää puolestaan, että ne tunnetaan ja että niitä voidaan ja halutaan käyttää ikääntyvän ihmisen ja hänen perheensä hyväksi. Olen kehittänyt tutkimuksiamme varten neliosaisen luokituksen vanhuuden voimavaroista. Voimavarojen pääluokat ovat seuraavat: 1. Ikääntyneitten kollektiiviset ja ryhmätason voimavarat (esim. taloudelliset ja terveydelliset, oma asunto, omaishoito), 2. Sosiokulttuuriset voimavarat (elämänkokemus, elämänhallinnan taidot), 3. Ympäristöön liittyvät voimavarat (koti, sosiaalinen verkosto, perhe, luonto) ja 4. Psyykkiset ja henkiset voimavarat (esim. elämäntarkoituksellisuus, muistot, elämänarvot). Olemme havainneet, että Lapin vanhuksilla ja kolmasikäisillä on runsaasti 4

5 erilaisia voimavaroja. Peruskysymykseksi nousee, miten nämä voimavarat otetaan vanhustyössä käyttöön. Oma näkemykseni on, että omaishoidon kummallakin osapuolella on erilaisia voimavaroja, joita voidaan hyödyntää. Tosin hoidettavalla näitä voimavaroja on yleensä vähemmän, mutta niitäkin varmasti on, kunhan ne tunnistetaan. Voimavaralähtöisen omaishoidon tunnuspiirteitä ovat mielestäni seuraavat: Omaishoitosuhteen tulee perustua laaja-alaiseen sosiokulttuuriseen ikääntymiskäsitykseen eikä yksinomaan raihnaisuuksiin ja muihin vaikeuksiin. Otetaan huomioon ongelmien sijasta se, missä omaishoitaja ja hoidettava ovat päteviä, minkälaista osaamista heillä kummallakin on. Tutkitaan yhdessä, minkälaisia voimavaroja heillä on. Omaishoitosuhteessa on tärkeää korostaa kummankin osallisuutta, subjektiutta ja heidän eri asioille antamiaan merkityksiä. Helposti nämä ainakin hoidettavan osalta jäävät piiloon. Omaishoivan tulee perustua laaja-alaiseen elämäntilanteiden kartoitukseen ja paikantamiseen niin hoitajan kuin hoidettavankin kannalta. On muistettava, että hoidettavaa arvostetaan ja hänelle tunnustetaan täysivaltainen kulttuurikansalaisuus. Niin hoitajan kuin hoidettavankin elämänkulun ja elämänhistorian tulee olla aina läsnä vuorovaikutussuhteessa. On myös tärkeää pohtia, mitä yhteisiä elämänkulullisia vaiheita osapuolilla on. Pohditaan myös sitä, miten hoitaja ja hoidettava ovat aikaisemmin selvinneet erilaisista tilanteista. Olisiko menneisyydestä jotakin opittavaa? Omaishoidossa voidaan käyttää hyväksi moderneja seniori- ja vanhustyön työmuotoja kuten muistelua, kulttuurisia työmuotoja sekä ehkäiseviä, kuntouttavia ja voimaannuttavia menetelmiä. Samalla vahvistetaan kummankin osapuolen subjektiivista toimijuutta arjen tilanteissa. Tärkeä voimavara on myös oman kodin ja sen merkitysten sekä soveltuvan teknologian hyödyntäminen omaishoivan arjessa. Olen vakuuttunut, että ikääntymisen voimavaranäkemyksellä on paljon annettavaa myös omaishoidon toteuttamisessa. Näkemys voi uudistaa rutinoituja käytäntöjä ja auttaa kumpaankin osapuolta näkemään tilanteita uudelleen. 5