Hyvä käyttäjä! Tekijänoikeudellisista syistä osa kuvista on poistettu. Ystävällisin terveisin. Toimitus

Transkriptio

1 Hyvä käyttäjä! Tämä pdf-tiedosto on ladattu Tieteen Kuvalehti Historia -lehden verkkosivuilta ( Tiedosto on tarkoitettu henkilökohtaiseen käyttöön, eikä sitä saa luovuttaa kolmannelle osapuolelle. Tekijänoikeudellisista syistä osa kuvista on poistettu. Ystävällisin terveisin Toimitus

2 KUULUISAT TAISTELUT BRITANNIA Maailman parhaisiin kuuluneet hävittäjät, Messerschmitt Bf 109 ja Supermarine Spitfire, kamppailivat Britannian ilmatilan herruudesta. Britannia 1-paikkaisia hävittäjiä... n paikkaisia hävittäjiä... n. 150 Pommikoneita... n. 550 BRITANNIA/1940 Saksan armeija miehitti kesäkuussa 1940 Ranskan ja suunnitteli seuraavaksi Britannian LONTOO valtaamista. Sen jälkeen Saksa voisi keskittyä kukista- maan Neuvosto liiton. Britannia piti kuitenkin pintansa. BRITANNIA TAISTELUT KANAALIN YLLÄ ISKUT TUTKIIN Saksalaiskoneet skoneet iskivät brittialusten kimppuun kanaalissa testatakseen Britit olivat hätää kärsimässä, kun saksalaiset pommikoneet tuhosivat brittien puolustusvalmiutta. Sivu 48 tärkeitä tutka-asemia. Sivu 50

3 UHATTUNA Britit taistelivat vapaudestaan 1177 päivää Saksa 1-paikkaisia hävittäjiä.. n paikkaisia hävittäjiä... n. 350 Pommikoneita... n HEAD TO HEAD, NICOLAS TRUDGIAN MILITARY GALLERY WENDOVER UK RAF KUILUN PARTAALLA Saksa päätti ätti murskata Britannian voimat lopullisesti ja kylvi brittitukikoh-tukikohtiin tuhansittain pommeja. Sivu ilma- 52 LONTOON POMMITUKSET Hitler vaihtoi taktiikkaa ja käynnisti Lontoon pommitukset, jotka kestivät 57 vuorokautta. Sivu 54 Historia

4 Hävittäjät olivat lähes yhtä tehokkaita Saksalaisten Messerschmitt oli sekä nopeampi että raskaammin aseistettu kuin brittien Spitfire. Ketteryydessä ja ohjattavuudessa se kuitenkin hävisi selvästi brittiläiselle kilpakumppanilleen. Supermarine Spitfire- ja Messerschmitt Bf hävittäjät edustivat uutta hävittäjä konesukupolvea. Ne olivat yksi tasoisia, ja niissä oli sisäänvedettävät laskutelineet. Lisäksi ne olivat paljon nopeampia ja raskaammin aseistettuja kuin aikaisemmat hävittäjäkoneet. Messerschmitt Bf 109:n kehitystyö käynnistyi Hitlerin noustua valtaan vuonna Spit firen edeltäjä taas esiteltiin vuotta myöhemmin brittien vastauksena Saksan varusteluintoon. Hävittäjät olivat lento-ominaisuuksiltaan miltei identtisiä, joskin Bf 109 oli hieman nopeampi. Tulivoimassa saksalaiset olivat etulyöntiasemassa: kahden koneen runkoon asennetun konekiväärin lisäksi Messerschmittin kummassakin siivessä oli tehokas 20 millimetrin konetykki. Spit firessä taas oli vain neljä 8 millimetrin konekivääriä kummassakin siivessä. Englannin kanaalin yllä käydyissä taisteluissa brittihävittäjien tarjoama kova vastus kuitenkin yllätti saksalaiset. Esimerkiksi Puolassa ja Ranskassa Luftwaffella oli ollut vastassaan hitaita ja vanhentuneita koneita, joista ei ollut vastusta saksalaisille. Britannian kuninkaalliset ilmavoimat, RAF, oli toista maata. Kun Luftwaffen ylipäällikkö Hermann Göring kysyi sodan myöhemmässä vaiheessa lentäjä-ässiltään, mitä nämä kipeimmin tarvitsisivat voittaakseen ilmasodan Britanniaa vastaan, lentäjät vastasivat muitta mutkitta: Spitfire-hävittäjiä. ULLSTEIN BILD Saksalaishävittäjien tehtäviin kuului mm. suojata satoja pommikoneita, jotka lähetettiin tuhoamaan brittikohteita ja joiden tulivoima ei riittänyt brittikoneita vastaan. Puolustuskyvyttömät saksalaispommittajat olivat helppoja kohteita Spitfire-hävittäjille. ELSE CHRISTENSEN Harmaan ja sateisen aamun jälkeen aurinko kultasi Doverin valkeat kalliot. Kanaalissa rahtilaivasaattue eteni rauhalliseen tahtiin kohti määränpäätään. Ylhäältä katsottuna alukset näyttivät leikki laivoilta. 10. heinäkuuta 1940 oli Etelä-Englannissa kaunis kesäpäivä. Taistelulentäjä John Thompson ei kuitenkaan ehtinyt nauttia maisemista. Hänen katseensa oli kiinnittynyt saksalaisten pommikoneiden mudostelmaan, joka lähestyi laivasaattuetta vääjäämättä pudottaakseen tappavan lastinsa alusten päälle. Rannikolta ammuttu ilmatorjuntatuli jylisi Thompsonin alapuolella, kun hän johti laivueensa 12 Hurricane-hävittäjää suoraan kohti viholliskoneita. Muodostelmat lähestyivät toisiaan yhteensä 900 kilometrin tuntinopeudella. Yhtäkkiä pommikoneet kääntyivät takaisin. Thompson suuntasi niiden perään ja alkoi ampua niitä konekivääreillään. Pian viholliskone syöksyi harmaan savupilven keskellä kohti merta. Rannalta paikalliset asukkaat katselivat, kuinka koneet kieppuivat hurjasti toistensa kimpussa. Taistelu oli ensimmäinen kohtaaminen ilmasodassa, josta käytetään myös nimeä taistelu Britanniasta eli Battle of Britain. 114 päivää kestänyt ilmasota oli historian ensimmäinen laatuaan. Siinä oli panoksena Britannian ilmaherruus, mutta se merkitsi myös käännekohtaa toisessa maailmansodassa. Britannia oli viimeinen linnoitus Kevät ja kesä 1940 olivat Adolf Hitlerin ja Kolmannen valtakunnan suuruuden aikaa. Huhtikuussa saksalaisjoukot olivat miehittäneet vaikeuksitta Tanskan ja 48 Historia

5 TAISTELUT KANAALIN YLLÄ: Hurricane oli brittien työjuhta Britannian ilmavoimilla oli myös Hurricane-hävittäjiä, jotka olivat Spitfireä hitaampia mutta helpompia ja nopeampia rakentaa. Hurricanen runko koostui metallikehikosta, jonka päälle oli pingotettu pellavakangas. Tehtaat pystyivät rakentamaan 2,5 Hurricanea samassa ajassa kuin yhden Spitfiren. Messerschmitt pääsi korkeimmalle Saksalaiskoneiden suurin ongelma taistelussa Englannin ilmaherruudesta oli toimintasäde. Täyteen tankatun Messerschmitt Bf 109:n maksimitoimintasäde oli 660 kilometriä, mikä jätti sille 10 minuuttia aikaa toimia Lontoon yllä. Toisaalta Messerschmitt pystyi lentämään korkeammalle kuin brittikoneet. Spitfire- koneiden kaasutin saattoi aiheuttaa ongelmia jyrkissä syöksyissä, kun taas Bf 109:n suorasuihkutustekniikkaan perustuva moottori Spitfire oli ilmojen taituri hevosvoiman Rolls-Roycen Merlin-moottori oli toimintavarma myös tiukoissa kaarroissa ja syöksyissä hevosvoiman Daimler-Benz-moottori Ohjaamon lattia ja takaosa oli vahvistettu teräslevyillä. Kaksi MG 17 -konekivääriä, joissa ammusta kussakin Nopeat kaarrot kuuluivat Spitfiren vahvuuksiin. Koneen siivet olivat ellipsin muotoiset, minkä ansiosta se oli aerodynaaminen ja helposti käsiteltävä. Jos Spitfire joutui ahtaalle, se saattoi karistaa ahdistelijansa pyörähtämällä puoli kierrosta ja lähtemällä pyörähdystä seuranneesta syöksystä nopeasti toiseen suuntaan. Koneen suurin heikkous oli kaasutin: jyrkässä syöksyssä paine puristi sen tyhjäksi polttoaineesta, jolloin moottori saattoi sammua. Neljä Browning-konekivääriä, joissa 300 ammusta Oerlikon MG FF -konetykki Siipien kärkiväli oli noin 11 metriä. Siipien kärkiväli oli noin 10 metriä. OSPREY PUBLISHING OSPREY PUBLISHING Norjan, ja toukokuussa myös Hollanti, Belgia ja Ranska olivat joutuneet natsien ikeen alle. Yhdysvallat pysyi tiukasti puolueettomana, ja Neuvostoliitto teki auliisti yhteistyötä natsien kanssa. Vain Britannia seisoi hakaristin yhdistämän yhtenäisen Euroopan tiellä. Kysymys kuuluikin, kuinka kauan Britannia pystyisi pitämään puolensa. Ranskassa oli ollut brittijoukkoja siitä saakka, kun sota syttyi syyskuussa Kesällä 1940 Hitlerin pysäyttämättömältä vaikuttava armeija oli puskenut britit rannikolle Dunkerquen lähistölle, mistä nämä oli viime hetkellä evakuoitu. He olivat joutuneet jättämään jälkeensä tuhansia aseita ja kuorma- autoja sekä tonnikaupalla ammuksia ja polttoainetta. Hätäinen evakuointi oli todellinen katas trofi Britannialle, joka oli muutenkin romahduksen partaalla. Lopullinen voitto Britanniasta on vain ajan kysymys, uskoi Saksan esikuntapäällikkö Alfred Jodl. Saksa pommitti kauppalaivoja Britannia murskattaisiin miehityksessä, joka sai koodinimen Operation Seelöwe eli operaatio Merileijona. Suunnitelman perustana oli Blitzkrieg eli salamasota. Tällä jalkaväen, panssarivaunujen ja ilmapommitusten yhdistelmällä Saksa oli alistanut valtaansa suuren osan Manner-Eurooppaa. Hitler ei elätellyt turhia harhaluuloja operaatio Merileijonan helppouden suhteen. Sitten vuonna 1066 käydyn Hastingsin taistelun kukaan ei ollut pystynyt ylittämään Englannin kanaalia ja valloittamaan Englantia. Saksan ainoa mahdollisuus oli murskata Britannian kuninkaalliset ilmavoimat eli RAF. Muutoin Historia

6 Ilmaan kymmenessä minuutissa Saksan Adlerangriffin eli kotkahyökkäyksen oli määrä murskata RAF, mutta britit olivat valmiina. Tehokkaan viestintäjärjestelmän ansiosta brittikoneet saatiin valmiuteen minuuteissa. Saksalaiset yrittivät kerta toisensa jälkeen, mutta RAF:n yllättäminen vaikutti mahdottomalta. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta saksalaisilla oli vastassaan taisteluvalmiita brittihävittäjiä aina kun he lähestyivät Englannin rannikkoa. Valmiuden salaisuus oli RAF:n toimeliaan päällikön Hugh Dowdingin kehittämä viestintäjärjestelmä. Heti, kun saksalaiskoneet ilmestyivät tutka-asemien näytöille, päivystä jät välittivät puhelimitse tiedon koneiden lukumäärästä ja kurssista RAF:n hävittäjäilmavoimien pää majan suodatinhuoneeseen. Siellä viholliskoneiden sijainti merkittiin puunappuloilla karttapöydälle, jota päivitettiin tutkien antamien tietojen perusteella. Saksalaiset yrittivät useaan otteeseen houkutella brittikoneita nousemaan ilmaan liian aikaisin lähettämällä Englannin ylle ensin vain pienen laivueen. Tarkoituksena oli lähettää varsinainen hyökkäysaalto Englantiin vasta sitten, kun brittihävittäjien polttoaine oli jo lopuillaan. Siksi oli olennaisen tärkeää, että tutkaasemat ja tarkkailijat pystyivät varmistamaan, oliko kyse hämäyksestä vai todellisesta ilmahyökkäyksestä. Kun tieto todellisesta ilmahyökkäyksestä oli vahvistettu, siitä ilmoitettiin komentokeskukseen, joka välitti tiedon edelleen tukikohtiin. Lentäjät saivat puhelimitse komennon Scramble, pikalähtö, kun heidän oli aika nousta ilmaan. Ensimmäisestä tutkahavainnosta kesti yleensä kuusi minuuttia siihen, kun tukikohta sai puhelimitse tiedon hyökkäyksestä, ja enintään neljä minuuttia myöhemmin hävittäjä koneet olivat jo ilmassa. POLFOTO/TOPFOTO RAF:n hävittäjäilmavoimien suodatinhuoneessa käsiteltiin tutka-asemien ja ilmavalvojien tuottamaa tietoa. Viholliskoneiden sijainti analysoitiin ja merkittiin lopuksi suurelle kartalle. POLFOTO/TOPFOTO Kun saksalaiskoneet ylittivät kanaalin, havainnointivastuu siirtyi ilmavalvojille. laivastolla ja maajoukoilla ei olisi mitään mahdollisuuksia nousta maihin Englannissa. Saksa siirsi pommikoneita ja hävittäjiä Pohjois-Ranskan tukikohtiin ja alkoi pommittaa Englannin kanaalissa liikennöiviä rahtilaivoja. Saksalaiset kutsuivat pommituksia Kanalkampfiksi, Kanaalin taisteluksi. Niiden tavoite oli katkaista Britannian huoltoyhtydet ja tuhota brittilentokoneita. Churchill ei aikonut antautua Vaikka Hitler esikuntineen suunnitteli operaatio Merileijonan viimeistä yksityiskohtaa myöten, hän ei uskonut täysimittaisen miehityksen olevan välttämätön. Britit olivat sotilaallisesti toivottomassa tilanteessa, päätteli Hitler. Hän uskoi brittien antautuvan painostuksen alla ja allekirjoittavan rauhansopimuksen, jonka ehdot Saksa sanelisi. Moni asia oli muuttunut lokakuusta 1938, jolloin Britannian silloinen pääministeri Neville Chamberlain oli allekirjoittanut Hitlerin kanssa Münchenin sopimuksen ja puhui luottavaisena rauhasta meidän aikanamme. Pääministerinä oli nyt Winston Churchill. Hän oli astunut virkaan samana päivänä, jolloin Saksan joukot olivat tunkeutuneet Ranskaan. Churchillin mukaan Britannia taistelisi katkeraan loppuun saakka. Kun viimeisetkin brittijukot oli evakuoitu Ranskasta, Churchill oli todennut: Emme antaudu koskaan. Britit yllättivät saksalaiset Luftwaffe kohtasi kanaalin yllä kiivasta vastarintaa. RAF:lla oli tuolloin käytössään yli 600 uudenaikaista hävittäjää ja Saksalla lähes kaksinkertainen määrä. Mies- ja kalustoalivoimastaan huolimat- 50 Historia

7 ISKUT TUTKA-ASEMIIN: Brittitukikohta Maantason tutka Tutkamasto Saksan tukikohta LIVERPOOL 0 ENGLANTI km NORWICH LONTOO PORTSMOUTH CHERBOURG E NN NGLA LE HAVRE L I PLYMOUTH IN KA A NA CALAIS ROTTERDAM ANTWERPEN RANSKA PARIISI Kuva on poistettu tekijänoikeudellisista syistä ta britit pudottivat ilmasodan ensimmäisenä päivänä kymmenen saksalaiskonetta ja menettivät itse vain kaksi. Nykyaikaisten hävittäjiensä ansiosta britit olivat paljon kovempi pähkinä purtavaksi kuin ne huonosti varustellut ilmavoimat, joita vastaan saksalaiset olivat siihen mennessä taistelleet. Lisäksi brittejä auttoi se, että saksalaishävittäjät tarvitsivat paljon kallisarvoista polttoainetta kanaalin ylittämiseen ja taisteluun vieraassa ilmatilassa. Eräs brittihävittäjälaivue kehitti uhkarohkean taktiikan. Sen sijaan että olisi- vat lentäneet saksalaispommikoneiden yläpuolelle ja käyneet hyökkäykseen takaapäin, brittikoneet lensivät suoraan kohti vihollista tulittaen koko ajan konekivääreillään. Taktiikka mahdollisti tarkemman tähtäyksen ja pakotti saksalaislentäjät vetämään koneensa ylös välttääkseen törmäyksen. Se taas teki pommikoneista helppoja maalitauluja. Uusi taktiikka oli tosin hyvin vaarallinen, ja RAF:n hävittäjät törmäsivätkin usein saksalaiskoneisiin. Saksalaiset jatkoivat hyökkäyksiä brittialusten ja -satamien kimppuun POLFOTO/TOPFOTO kurssista heti, kun ne nousivat ilmaan Pohjois-Ranskassa miehittämistään tukikohdista. Briteillä oli myös maanpinnan tasoon sijoitettuja tutkia, jotka tunnistivat matalalla lentävät koneet, joskin niiden kantomatka oli tutkamastoja pienempi. Saksalaiskoneiden saavuttaessa Britannian rannikon ilmavalvojat seurasivat niitä kiikareilla, ja pilvisellä säällä niiden kurssi ja korkeus määritettiin moottorien jyrinän perusteella. Sekä Britannian että Saksan tutkateknologia oli varsin alkeellista. Britannian tutkajärjestelmä oli kuitenkin yhteydessä ns. Chain Home -järjestelmään: rannikolle Itä-Skotlannista Länsi-Walesiin oli rakennettu 29 korkean maston huipussa sijaitsevaa tutkaa, joiden radiosignaalit haravoivat ympäröivää ilmatilaa. Tutkien kantomatka oli yli 80 kilometriä, minkä ansiosta britit saivat tiedon saksalaiskoneiden etäisyydestä, korkeudesta ja EAGLE ATTACK, ROBERT TAYLOR MILITARY GALLERY WENDOVER Brittien tutkat näkivät Ranskaan asti Brittitutkat olivat tehokkaita, mutta ne havaitsivat vain edessäpäin olevia kohteita. Tutkamastoja oli lähes mahdoton tuhota Saksalaisille selvisi pian, että brittien tutkajärjestelmä oli syy siihen, että RAF oli aina valmiudessa, kun saksalaiskoneet ylittivät kanaalin. Niinpä saksalaiset päättivät tuhota järjestelmän. Elokuun 12. päivänä suuri pommikonelaivue iski yli satametristen mastojen kimppuun. Mastot osoittautuivat kuitenkin lähes mahdottomiksi tuhota: vain täysosuma sai ne kaatumaan, ja niihin oli hyvin vaikea osua. Lisäksi räjähdysten paineaalto pyyhkäisi mastojen teräsristikkorakenteen läpi vaurioittamatta niitä. Niinä harvoina kertoina, kun saksalaiset yleensä onnistuivat tuhoamaan joko mastoja tai niiden yhteydessä olevia tutka-asemia, britit pystyivät korjaamaan tutkat toimintakuntoon muutamassa tunnissa. Kun saksalaiset huomasivat, kuinka nopeasti tutkat voitiin korjata, he luopuivat iskuista tutkia vastaan ja ryhtyivät pommittamaan brittien lentotukikohtia. lähes kuukauden. Vaikka brittihävittäjät yrittivät parhaansa mukaan suojata laivasaattueita, saksalaiset onnistuivat silti upottamaan monia rahtialuksia, jotka olivat tuomassa kipeästi kaivattuja elintarvikkeita Britanniaan. Tappiot nousivat korkeiksi kummallakin puolella, joskin RAF onnistui pudottamaan enemmän koneita kuin Luftwaffe: heinäkuun 10. ja 23. päivän välisenä aikana britit menettivät 45 konetta ja saksalaiset 82. RAF:n hävittäjälentäjien tehokkuus tuli saksalaisille yllätyksenä ja pakotti heidät muuttamaan taktiikkaa. Nyt Historia

8 Luftwaffe tappoi RAF:n parhaat lentäjät Ilmasodan alussa RAF koulutti vain 65 lentäjää viikossa mutta menetti samassa ajassa keskimäärin 120 miestä. Lopulta lentäjäpula oli niin akuutti, että värvätyt saivat vain neljän viikon mittaisen koulutuksen. Loppukesällä 1940 saksalaisten pommitusten vaikutukset alkoivat tuntua Britanniassa toden teolla. Tukikohtia oli raunioina, ja teollisuuskaupunkeja pommitettiin jatkuvasti. RAF menetti lukemattomia koneita, mutta sitäkin suurempi ongelma oli lentäjäpula. Joku RAF:ssa totesikin, että yksi kokenut lentäjä on suurempi menetys kuin kuusi Spitfireä. Taisteluiden analyysi osoitti, että 80 prosenttia alas ampumisista oli lentäjien kokeneimman kymmenenneksen ansiota. Ilmasodan alkuvaiheessa britit kouluttivat hieman alle 300 lentäjää kuukaudessa, kun Luftwaffella vastaava luku oli 800. Koulutusyksiköt pyrkivät parhaansa mukaan vastaamaan kysyntään. Koulutusta typistettiin kuukausista neljään viikkoon. Moni tuore lentäjä lähetettiin taisteluun ilman, että hän oli ehtinyt testata koneen konekiväärejä, ja vain harva oli ehtinyt harjoitella muodostelmalentoa. Kokemattomat lentäjät joutuivat siksi usein eroon muista ja olivat helppoa riistaa saksalaishävittäjille. RAF:n johto tajusi, että ilmavoimat murskautuisi täysin, mikäli Saksa jatkaisi siihen astisen strategiansa toteuttamista. Taistelukokemusta Espanjasta Monet saksalaislentäjät olivat juuri ennen toista maailmansotaa palvelleet Francon puolella Espanjan sisällissodassa. Siellä he olivat saaneet taistelukoulutusta ja kehittäneet väljän muodostelman taktiikan, joka soveltui hävittäjiä vastaan käytäviin ilmataisteluihin paljon paremmin kuin brittien perinteinen V-muodostelma. Elo-syyskuun vaihteessa RAF menetti vaivaisessa 14 päivässä noin 280 hävittäjäkonetta. POLFOTO/TOPFOTO saksalaiset keskittyivät tuhoamaan Britannian lentotukikohtia, koneita ja muuta kalustoa. Luftwaffen ylipäällikkö Hermann Göring paneutui tehtävään suurella tarmolla: Führer on antanut minulle tehtäväksi murskata Britannia ilmavoimieni avulla, hän julisti ylpeänä. Saksalaiset iskivät tutka-asemiin Ensimmäinen Adlerangriff, kotkahyökkäys, joka tarkoitti iskuja RAF:n tuhoamiseksi, tehtiin 12. elokuuta. Joukko saksalaisia pommikoneita iski Englannin etelärannikolla sijaitseviin tutkaasemiin. Kohde oli tarkkaan valittu, sillä tehokas tutkajärjestelmä oli yksi RAF:n valttikorteista. Hyökkäyksessä tuhoutui monia tutka-asemia, minkä ansiosta Saksa saattoi muutamaa tuntia myöhemmin lähettää noin 220 pommikonetta ja hävittäjää tuhoamaan RAF:n Etelä- Englannissa sijaitsevia tukikohtia. Muutaman tunnin kuluttua tutkat olivat kuitenkin taas toimintakunnossa. Saksan pommikoneet iskivät tukikohtiin lähes päivittäin ja aiheuttivat suurta tuhoa. Pommit tuhosivat lentokonehalleja, lentokoneita ja työ pajoja ja vaurioittivat puhelinverkkoja. Myös kiitoradat olivat pommitusten jäljiltä käyttökelvottomassa kunnossa. Göring oli vakuuttunut, että Britannialla oli viikkokausien taistelujen jälkeen jäljellä enää noin 450 hävittäjää ja että Saksa pystyisi murtamaan vihollisensa vastarinnan parissa viikossa. Todellisuudessa RAF:lla oli käytössään yli 700 hävittäjää. Kohteina tärkeimmät tukikohdat Pian saksalaiset keskittivät iskunsa RAF:n tärkeimpiin lentotukikohtiin, kuten etelärannikolla sijaitsevaan Tang- 52 Historia

9 RAF TUHON PARTAALLA: Saksalaispommikoneet iskivät Britannian lentotukikohtiin murtaakseen RAF:n selkärangan. Pommituslennot sitoivat Saksan hävittäjiä, joiden oli suojattava pommikoneita. Britit panostivat konetuotantoon Lievittääkseen RAF:n konepulaa Churchill perusti toukokuussa 1940 erityisen ministeriön valvomaan lentokonetuotantoa. Sen tehtävänä oli valjastaa koko maan talous ja teollisuus palvelemaan sotatuotantoa, ja valtaosa kaikista raaka-aineista ohjattiin lentokoneteollisuuteen. Myös muu teollisuustuotanto, autoteollisuus etu nenässä, toimitti sotavoimille varusteita ja tuki valtiollisia lentokonetehtaita. Lentokonetuotanto vauhdittui ennätyslukemiin, ja Saksa, joka ei asettanut omaa hävittäjätuotantoaan erityisasemaan, alkoi jäädä jälkeen. Vuoden 1940 kesäkuusta Britannian hävittäjäkonetuotanto moninkertaistui ennätysajassa. syyskuuhun Saksassa rakennettiin 775 uutta Messerschmittkonetta, kun taas Britanniassa valmistui uutta hävittäjää. Juuri Britannian tehokas lentokoneteollisuus pani lopulta Göringin Luftwaffen polvilleen. ASSAULT ON THE CAPITAL, ROBERT TAYLOR MILITARY GALLERY WENDOVER GETTY IMAGES Tuontilentäjät tulivat Britannian avuksi Britannian puolella taistelleista noin lentäjästä 574 oli vierasmaalaisia. Osa heistä oli paennut Saksan juuri miehittämistä maista. He olivat erityisen motivoituneita ja usein hyvin kokeneita taistelulentäjiä. Kielimuuri aiheutti kuitenkin ongelmia samoin kuin se, ettei heillä useinkaan ollut kokemusta Spitfiren kaltaisista nykyaikaisista hävittäjistä. Vierasmaalaiset lentäjät palvelivat Britanniaa silti ansiokkaasti. Erityisesti puolalais laivueet 302 ja 303 kunnostautuivat taisteluissa. Puolalaiset olivatkin RAF:n suurin ulkomaalaisryhmä (145 miestä), mutta myös Uusi-Seelanti (127), Kanada (112), Tšekkoslovakia (89) ja Yhdysvallat (7) olivat edustettuina. Lentäjäpula pakotti RAF:n typistämään koulutusta rajusti. GETTY IMAGES mereen ja Lontoosta kaakkoon sijaitseviin Kenleyyn ja Biggin Hilliin. Erityisesti Biggin Hill joutui kokemaan kovia: elokuun kahden viimeisen viikon ajan saksalaiset pommittivat sitä lähes päivittäin. Uupuneet lentäjät joutuivat viikkokausia torjumaan saksalaisten alituisia hyökkäyksiä, ja lopulta vuorokausia kestänyt valvominen alkoi näkyä heidän taistelusuorituksissaan. Saman myllytyksen joutuivat kokemaat monet muutkin tukikohdat. Pelkästään 15. elokuuta Luftwaffe suoritti lentoa brittitukikohtiin. Säästääkseen ankarimmin pommitettujen tukikohtien miehistöä ilmavoimien johto alkoi kierrättää laivueita. Spitfire-pilotti Hugh Dundas ja hänen toverinsa 616. laivueesta lähetettiin Kenleyyn tuuraamaan kovia kokeneita kollegoitaan. Aamiaisen jälkeen hilpeä joukko kuljetettiin autoilla kohti Kenleyä ja kunniaa. Kenleyssä miehiä odotti kuitenkin järkyttävä näky: tukikohta oli raunioina ja sen ympäristö oli pomminkuoppien ja lentokoneromun peitossa. Murtumispisteessä olevia lentäjiä lohdutti Churchillin elokuun lopulla pitämä puhe, jossa hän julisti, että koskaan ei niin moni ole ollut niin paljosta velkaa niin harvoille. Samaan aikaan oli kuitenkin ilmeistä, että RAF oli romahtamaisillaan. Tukikohdat olivat surkeassa jamassa ja sotaväsymyksen merkit alkoivat näkyä yhä selvemmin. 24. elokuuta 20 saksalaista Junkers Ju 88 -pommikonetta moukaroi kaakkoisrannikolla sijaitsevan Manstonin tukikohdan maan tasalle. Tukikohta suljettiin, ja se toimi loppusodan ajan hätälaskupaikkana. Syyskuun alussa kuusi seitsemästä Lontoota suojelevan ryhmä 11:n tuki- Historia

10 Saksan pommikoneet kylvivät Lontooseen yli miljoona pientä palopommia. Lontoo paloikin Blitzin aikana yötä päivää. POLFOTO/TOPFOTO Pommeja putosi 57 päivää peräkkäin Lontoon suurpommitukset eli Blitz vaati yli lontoolaisen hengen. Britannian hallitus pelkäsi kansan taistelutahdon lopahtavan ja miltei pakotti ihmiset jatkamaan arkipäiväisiä askareitaan. Luftwaffe moukaroi Lontoota pommeillaan päivittäin lähes kaksi kuukautta. Eniten Blitziksi kutsutusta suurpommitusjaksosta kärsivät köyhän työväen asuttaman East Endin asukkaat. He joutuivat tuon tuostakin pakkautumaan ahtaisiin pommisuojiin, joissa ei ollut wc-tiloja tai muita mukavuuksia. Hallitus ei halunnut rakentaa suuria ja mukavia pommisuojia, koska se pelkäsi ihmisten jäävän niihin piileksimään. Jos arkirutiinit pysähtyisivät, taistelutahto romahtaisi, kuului hallituksen perustelu. Samasta syystä se kehotti lehdistöä kirjoittamaan juhlista ja muista tapahtumista, ja Churchill raivostui kuultuaan, että varakkaat perheet lähettivät lapsiaan turvaan Lontoosta. Kaikkeen tottuneet lontoolaiset jatkoivatkin päivittäisiä askareitaan, mutta päivärytmi koki ajan mittaan muutoksen: perheenäidit kuluttivat ruokajonoissa viettämänsä ajan vertaillakseen, miten liha- tai vihannesannoksen sai riittämään kokonaiseksi viikoksi tai keskustellakseen pommien viimeisimmistä uhreista. Kansa odotteli kellareissa tai maanalaisen asemilla All Clear -merkkiä, joka ilmoitti hyökkäyksen olevan ohi. Hyökkäykset Lontooseen harvenivat lokakuun jälkeen, mutta ne jatkuivat aina toukokuuhun 1941 saakka. Kaiken kaikkiaan Lontoon suurpommituksissa kuoli yli ihmistä. kohdasta oli tuhottu lähes täysin. Samaan aikaan saksalaiset ampuivat brittihävittäjiä alas hälyttävällä vauhdilla. Elokuun 26. ja syyskuun 6. päivän välisenä aikanan RAF menetti 273 konetta, ja vaikka tehtaat paiskivat töitä täydellä teholla, tuotanto riitti vaivoin paikkaamaan menetyksiä. Vielä suurempia ongelmia aiheutti kuitenkin lentäjäpula. RAF menetti joka viikko keskimärin 120 lentäjää. Palveltuaan Kenleyssä vain kymmenen päivää useimmat Hugh Dundasin toverit noin tusinan lentäjän 616. laivueesta olivat poissa pelistä. Viisi miestä oli saanut surmansa tai kadonnut taisteluissa ja viisi oli haavoittunut. Lontoon suurpommitukset alkoivat Vaikka saksalaisetkin menettivät lukemattomia lentäjiä ja koneita, heitä lohdutti se, että Luftwaffe näytti voittavan ilmasodan. RAF:n tarina taistelujoukkona on lopussa, totesi muuan Luftwaffen upseeri ylpeänä. Sillä välin Hitler oli käymässä kärsimättömäksi. Vastavetona Lontoon pommituksille britit olivat alkaneet pommittaa Berliiniä. Hitler oli raivoissaan, koska natsit olivat luvanneet saksalaisille, ettei Berliini joutuisi koskaan hyökkäyksen kohteeksi. Hitlerin oli vaihdettava taktiikkaa saadakseen Britannian viimein antautumaan, jotta hän voisi keskittyä nujertamaan perivihollisensa Neuvostoliiton. Rotterdam ja Varsova olivat osoittaneet, miten massiiviset pommitukset saivat kaupungin alistumaan, ja nyt oli tullut Lontoon vuoro. Ensimmäiseen ilmahyökkäykseen illansuussa 7. syyskuuta osallistui lähes tuhat saksalaiskonetta. Kohteena olivat 54 Historia

11 LONTOON SUURPOMMITUKSET: GETTY IMAGES Ilmatorjuntapattereita sijoitettiin muun muassa Lontoon Hyde Park -puistoon. Ilmatorjuntatuli piti mielialaa korkealla Estääkseen saksalaisia pommittamasta arvokkaita kohteita britit päästivät ilmaan suuria ilmapalloja. Hopeanväriset ilmapallot ja niistä roikkuvat vaijerit estivät pommikoneita lentämästä matalalla ja heikensivät pommien osumatarkkuutta. Paikkoihin, joista oli hyvä näkyvyys, kuten katoille ja puistoihin, pystytettiin ilmatorjuntatykkejä, ja tehokkaat valonheittimet auttoivat ampujia osumaan viholliskoneisiin yön pimeydessä. Ilmatorjuntatulen teho oli kuitenkin rajallinen, etenkin Lontoon suurpommitusten alkuvaiheessa. Kuitenkin pelkkä ilmatorjuntatykkien jyly oli omiaan synnyttämään turvallisuudentunnetta ja kohentamaan ihmisten mielialaa. Lontoon vapaaehtoinen palokunta uurasti herkeämättä Lähettäkää kaikki pumppunne! Koko maailma on liekeissä, kuului vartijoiden pyyntö, kun ensimmäiset saksalaispommit iskeytyivät Lontoon satamalaitureihin illansuussa syyskuun 7. päivänä. Kaupungin palomiehet ja sammutuskalusto joutuivat suurpommituksissa koville. Kaupunkilaisten uhrautuvaisuuden ja valmiustilalain ansiosta vapaaehtoisiin palokuntiin ilmoittautui Lontoon suurpommitusten alussa ihmistä. Rajut pommitukset muun muassa palopommeilla, olivat kuitenkin liikaa palokunnille, eivätkä ne ehtineet sammuttaa läheskään kaikkia Lontoossa riehuvia tulipaloja. GETTY IMAGES Palokuntien oli uurastettava vuoroissa, jotta kaikki palot olisi saatu sammutettua. GETTY IMAGES Päivittäin toistuvista pommituksista huolimatta lontoolaiset yrittivät elää niin normaalia elämää kuin niissä oloissa vain oli mahdollista. Thamesjoen satamalaiturit, missä kaasulaitoksen räjähdys nostatti ilmaan valtavan tulipallon. Myös ammusvarasto ja yksi asuinrakennus tuhoutuivat, ja 306 ihmistä sai surmansa. Britit pitivät pintansa Lontoon suurpommitukset kestivät 57 vuorokautta. Yöt täyttyivät sireenien ulinasta, pommikoneiden moottorien jylystä ja pommien kammottavasta vihellyksestä; aamulla odottivat rauniot, kuolleet ja haavoittuneet. Yhdysvaltalainen lehtimies Edward R. Murrow kuvaili tilannetta Lontoossa näin: Yölliset pommitukset ovat näyttäviä ja rajuja. Ne nousevat otsikoihin, tappavat joukoittain ihmisiä ja tuhoa vat omaisuutta, mutta niillä ei voiteta sotia. Murrow oli oikeassa. Saksan siirtyminen sotilaskohteiden pommituksista siviilikohteisiin antoi RAF:lle hengähdystauon. Tukikohdat korjattiin, lentäjät keräsivät voimia ja teollisuus alkoi taas tuottaa koneita. Kun Luftwaffe 15. syyskuuta käynnisti ratkaisevaksi tarkoitetun hyökkäyksen Lontooseen, sitä odotti oikea Spitfire- ja Hurricane-hävittäjien parvi. Hyökkäys oli Luftwaffelle katastrofi. Göring raivostui, ja vähän myöhemmin Hitler hyllytti operaatio Merileijonan. Saksa oli hävinnyt taistelun Britanniasta. Kolme vuotta myöhemmin tuhansia pommikoneita lensi taas Etelä- Englannin yli. Nyt ne olivat kuitenkin matkalla pommittamaan Saksaa. LUE LISÄÄ: David Johnson: The Battle of Britain, July October, 1940, Combined Publishing, 1998 Stephen Bungay: The Most Dangerous Enemy: A History of the Battle of Britain, Aurum Press Ltd., Historia