ALAKOULUN LUOKAN OPPILAIDEN LIIKUNNAN HARRASTAMINEN - Lasten ja nuorten terveys- ja tapakasvatushanke

Transkriptio

1 KYMENLAAKSON AMMATTIKORKEAKOULU Hoitotyön koulutusohjelma / Sairaanhoitaja AMK Päivi Sivula & Antti Vanhala ALAKOULUN LUOKAN OPPILAIDEN LIIKUNNAN HARRASTAMINEN - Lasten ja nuorten terveys- ja tapakasvatushanke Opinnäytetyö 2008

2 TIIVISTELMÄ KYMENLAAKSON AMMATTIKORKEAKOULU Terveysala, Kotka SIVULA, PÄIVI VANHALA, ANTTI Opinnäytetyö Työn ohjaajat Toukokuu 2008 Avainsanat Alakoulun luokan oppilaiden liikunnan harrastaminen Lasten ja nuorten terveys- ja tapakasvatushanke 65 sivua + 20 liitesivua Kriktilä Mauna, terveystieteiden maisteri Sällilä Satu, terveystieteiden maisteri lapset ja nuoret, liikunta, liikuntamotiivit, vanhempien osallistuminen Tämän opinnäytetyön pääpaino keskittyi Etelä-Kymenlaakson peruskoulujen luokan oppilaiden liikunnan harrastamisen riittävyyteen. Riittävyyttä arvioitiin Terveysliikuntasuosituksen ja luuliikunnasta annettujen suositusten avulla. Samalla tutkittiin myös, mitkä asiat motivoivat lapsia liikkumaan ja miten vanhemmat osallistuvat lapsien liikunnan harrastamiseen lasten mielestä. Liikunnan harrastamisen määrän ohessa selvitettiin myös sitä rajoittavia tekijöitä sekä oppilaiden kokemien liikuntaan liittyvien oireiden ja haittojen ilmenemistä. Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on lisätä lasten sekä vanhempien tietoisuutta riittävän liikunnan tärkeydestä terveyttä edistävänä tekijänä. Opinnäytetyö on osa Lasten ja nuorten terveys- ja tapakasvatushankkeen yhteydessä toteutettua peruskartoitusta. Hankkeen tähän vaiheeseen osallistuivat Etelä-Kymenlaakson peruskouluyksiköt Kotkasta, Haminasta, Pyhtäältä, Miehikkälästä ja Virolahdelta. Tutkimusote on kvantitatiivinen, ja tutkimus toteutettiin strukturoituna verkkokyselynä. Aineisto koostuu 206 eteläkymenlaaksolaisen luokan oppilaan vastauksista. Oppilaista liikuntaa ilmoitti harrastavansa 96,1 %. Täysin liikuntaa harrastamattomia oppilaita oli vastaajista 3,9 %. Terveys- että luuliikunnalle laaditut suositukset täyttyivät vain kolmella oppilaalla (1,5 %). Liikuntaharrastusta motivoivimpana tekijänä oppilaat mainitsivat liikunnan kuntoa kasvattavan vaikutuksen (95,6 %). Lasten vastauksista ilmeni, että säännöllisesti liikkuvat vanhemmat ovat aktiivisimpia tukijoita lastensa liikunnan harrastamisessa. Yleisimmiksi lasten liikunnan harrastamista rajoittaviksi tekijöiksi nousivat mieleisten liikuntapaikkojen (33 %) sekä harrastuskaverin (30,5 %) puute. Liikuntaan liittyviä oireita ja haittoja kartoitettaessa tilastollisesti merkitsevänä haittana ilmeni niiden oppilaiden pienessä rasituksessa hengästyminen, jotka eivät täyttäneet lihaskunto- ja liikehallintasuositusta. Olotilaan liittyvistä tuntemuksista tilastollisesti erittäin merkitsevänä nousi esiin perusliikuntasuosituksen täyttävien oppilaiden tyytyväisyys itseensä. Tutkimustulosten yleistettävyyttä rajoittavat käytetyn mittarin luotettavuusongelmat sekä pieni ja epätasaisesti jakautunut aineisto. Jatkotutkimusaiheena nousi esiin tässä työssä esiintyneiden ilmiöiden syvällisempi tarkastelu sekä vanhempien näkökulman mukaan ottaminen.

3 ABSTRACT KYMENLAAKSON AMMATTIKORKEAKOULU University of Applied Sciences Health Care, Kotka SIVULA, PÄIVI VANHALA, ANTTI Physical Activity among 4 6 Graders in the Elementary Schools of South-Kymenlaakso area Bachelor s Thesis Supervisors May 2008 Keywords 65 pages + 20 pages of appendices Kriktilä Mauna, MNSc Sällilä Satu, MNSc children, adolescent, physical activity, motivation, parent participation The primary aim of this study was to chart physical activity and its adequacy by analysing the fulfilling of the national physical activity recommendations among the 4 6 graders in the elementary schools of South-Kymenlaakso area. The secondary aim was to study the children s motivational factors in physical activity and the parents participation in their children s physical exercise. The third aim was to study the factors that had confined physical exercise among children, and to chart the detriments that may be affiliated with physical exercise. The purpose of this study was to increase the knowledge of the importance of physical activity as a health-enhancing factor among children and their parents. The research approach was a quantitative one, and the data (N=206) was collected using structured questionnaires over the Internet. 96,1 % of the respondents had informed that they were physically active, whilst 3,9 % were passive and did not take part in any exercise at all. The recommendations regarding physical activity were fulfilled only by 1,5 % of the respondents. The most common motivational factor for physical exercise was due to the effects of exercise to improve physical condition (95,6 %). The results consisting of the parent participation in children s exercise had concluded that regularly active parents were more likely to support their children s physical activity. Children reported that the most common confining factor in physical exercise was the lack of an enjoyable place to have physical exercise (33 %) and the lack of a person who they could practise P.E with (30,5 %). This study showed a significant statistic connection between the tendency of becoming easily out of breath in light exercise and those students who did not fulfil the strength/balance training recommendations. Also those students, who fulfilled the lifestyle activity-recommendation, were significantly more pleased with themselves compared with other students. Generalisation of the results beyond respondents should be undertaken carefully due the small and unbalanced data.

4 SISÄLLYS 1. TAUSTA JA TARKOITUS 5 2. FYYSINEN AKTIIVISUUS JA LIIKUNTA Liikunnan myönteisiä terveysvaikutuksia Biologisia ja fysiologisia vaikutuksia Psyykkisiä ja sosiaalisia vaikutuksia Sairauksia ehkäiseviä vaikutuksia KOULUIKÄISTEN LASTEN LIIKUNNAN HARRASTAMINEN Lasten liikunnan harrastamisen muutoksia Lasten liikuntamotivaatioon liittyviä tekijöitä Vanhempien rooli lasten liikunnan harrastamisessa LIIKUNTASUOSITUKSET KOULUIKÄISILLE TUTKIMUSKYSYMYKSET TUTKIMUKSEN TOTEUTUS Kvantitatiivinen tutkimus Perusjoukko Aineiston hankinta Aineiston käsittely ja analysointi TULOKSET Liikuntasuositusten toteutuminen luokkalaisilla Motiivitekijöiden ilmeneminen luokkalaisilla Vanhempien osallistuminen luokkalaisten näkökulmasta Liikunnan harrastamista rajoittavia tekijöitä Liikuntaan liittyviä oireita, haittoja ja tuntemuksia POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys Jatkotutkimusehdotukset 60 LÄHTEET 62 LIITTEET

5 5 1. TAUSTA JA TARKOITUS Suomen lääkäriseura Duodecimin ja Suomen Akatemian 2001 julkaiseman konsensuslausuman mukaan lasten pahoinvointi on lisääntynyt. Sitä esiintyy psyykkisellä, sosiaalisella ja fyysisellä alueella. Koululaiset jakaantuvat entistä enemmän selvästi huonokuntoisiin ja selvästi hyväkuntoisiin lapsiin. Vaikka liikunnan kokonaismääräinen harrastaminen on lisääntynyt, koululaisten keskimääräinen kunto on heikentynyt. (Duodecim 2001, 2583, 2587.) Stigman (2006, 4) on todennut lapsuusiän ylipainoisuuden olevan huolestuttavaa, sillä se on usein pysyvää ja lisää aikuisiän ylipainon riskiä. Alle kouluikäisistä ja alakoululaisista on arvioitu ylipainoisia olevan jopa 8 25 % eri ikäryhmissä. Lihavuuden ja ylipainon on osoitettu lisäävän muun muassa metabolisen oireyhtymän esiintyvyyttä, joka puolestaan lisää merkittävästi 2-tyypin diabeteksen riskiä (Duodecim 2005, 2019). Riittävällä liikunnalla on oikeaoppisen ravitsemuksen ohella tärkeä rooli terveessä elämässä sekä painonhallinnassa. Tässä työssä käsitellään riittävän liikunnan harrastamisen merkitystä terveyden kannalta lasten ja nuorten elämässä sekä lasten ja nuorten liikunnan harrastamiseen liittyviä tekijöitä. Liikunnan riittävää harrastamista tukemaan on luotu useita erilaisia liikuntasuosituksia. Yleisimmin käytetty lienee UKK-instituutin vuonna 2004 julkaisema Terveysliikunnan suositus (liite 2), joka sisältää ohjeellisia liikuntamääriä eri liikuntamuodoista. (Fogelholm, Oja, Rinne, Suni & Vuori 2004, 2040.) Edellä mainitun suosituksen lisäksi tähän työhän on sisällytetty luuliikuntasuositus, jonka tavoitteena on luuston normaalin kehityksen turvaaminen (Nikander 2006, 9). Lasten ja nuorten liikunta-aktiivisuuteen vaikuttavat keskeisesti vanhempien esimerkki ja kannustava tukeminen (Takalo 2004, ). Kouluiän keskeisimpiä kehitystehtäviä on sisäisen liikuntamotivaation syntyminen, jolla on merkittävä vaikutus liikunnallisen elämäntavan kehittymiseen (Salmela 2006, 132), Varhain omaksutut terveelliset elämäntavat ennustavat terveellisiä elämäntapoja myös aikuisuudessa (Tammelin 2003, 75; Juvonen 2005, 5). Tämän vuoksi on hyvin tärkeää tukea vanhempien osallistumista lasten liikunnan harrastamiseen sekä opettaa lapsille terveellisiä elämäntapoja. Van Sluijs, McMinn & Griffin (2007, 10) toteavat, että kou-

6 6 lu-, yhteisö- tai perhepohjaisilla interventioilla voidaan tehokkaasti vaikuttaa etenkin nuorten, mutta myös lasten liikuntatottumuksiin. Näin ollen jo väärille raiteille päässeitä tottumuksia voidaan korjata lasten ja nuorten sosiaalisten ympäristöjen kautta. Lapsille tulisi opettaa terveyteen ja normaaliin kehittymiseen liittyviä tietoja ja taitoja eli terveysosaamista. Terveysosaaminen on tärkeä osa elämänhallintaa, joten sitä tulisi tukea koulussa jokaisessa ikävaiheessa yksilön kehitystaso huomioiden. Riittävä terveysosaaminen auttaa lasta ymmärtämään terveyttä laaja-alaisesti sekä auttaa eri ikäkausiin liittyvien normaalien muutosten ja tuntemusten havainnointia sekä avun hakemista tarvittaessa. Riittävään terveysosaamiseen sisällytetään myös se, että lapsi ymmärtää liikunnan terveydelle myönteisen merkityksen. (Duodecim 2001, 2593.) Terveysosaamisen lisääntyminen vaikuttaa terveellisten elämäntapojen lisääntymiseen ja edistää näin terveyttä. Terveyden edistäminen on yksi keskeisistä hoitotyön tavoitteista. Tämän opinnäytetyön tarkoituksena oli lisätä lasten sekä vanhempien tietoisuutta riittävän liikunnan tärkeydestä terveyttä edistävänä tekijänä. Työllä pyrittiin tuottamaan ajantasaista tietoa Etelä-Kymenlaakson luokkalaisten liikunnan harrastamisesta sekä vanhempien osallistumisesta tähän lasten näkökulmasta. Työ toteutettiin osana Lasten ja nuorten terveys- ja tapakasvatushankkeeseen liittyvää peruskartoitusta, jonka päätutkijoina toimivat yliopettaja E-L. Frilander- Paavilainen ja lehtori M. Nurmi Kymenlaakson ammattikorkeakoulusta. Hankkeen tähän vaiheeseen osallistuivat Etelä-Kymenlaakson peruskouluyksiköt Kotkasta, Haminasta, Pyhtäältä, Miehikkälästä ja Virolahdelta. (KyAMK 2008.) Tämä työ on saatavissa kokonaisuudessaan Kymenlaakson ammattikorkeakoulun internet-sivustolta Työn tuloksia esitellään myös Lasten ja nuorten terveys- ja tapakasvatushankkeen peruskartoituksen raportin yhteydessä.

7 7 2. FYYSINEN AKTIIVISUUS JA LIIKUNTA Jotta pystytään käsittelemään liikunnasta saatavia hyötyjä ja aiheutuvia haittoja, pitää ensin tutustua liikuntaan liittyvien keskeisten käsitteiden muodostumiseen. Tässä luvussa käsitellään ensin fyysisen aktiivisuuden ja liikunnan määritelmiä ja siirrytään sitten liikunnan terveysvaikutusten kautta liikunnan aiheuttamiin haittoihin. Fogelholm (2005a, 20) määrittelee fyysisen aktiivisuuden usein käytetyn määritelmän mukaisesti miksi tahansa lihassupistuksen aikaansaamaksi kehon liikkeeksi, joka muuttaa energian kulutusta lepotilaa suuremmaksi. Fyysinen aktiivisuus voidaan jakaa seuraaviin osiin: työ, vapaa-ajan perusaktiivisuus ja liikunta. Fyysisen aktiivisuuden merkitystä väestötasolla voidaan tutkia aikuisilla seuraten kuolleisuutta sekä sairastavuutta. Lapsilla ja nuorilla tätä mahdollisuutta ei voida käyttää, koska pitkäaikaissairaudet, joita liikunta ehkäisee, ovat harvinaisia lapsilla. Fogelholmin mukaan on viitteitä siitä, että aikuisten tavoin myös lapsilla on havaittu liikunnan vaikuttavan pitkäaikaissairauksien riskitekijöihin. Lapsilla liikunnan terveysvaikutukset eivät ilmene yhtä selvästi kuin aikuisilla. Lasten ja nuorten tutkimusta hankaloittavia tekijöitä ovat sairauksien riskitekijöiden vähäinen vallitsevuus sekä lasten ja nuorten fyysisen aktiivisuuden arvioinnin ongelmat. Liikuntaaktiivisuus lapsilla ja nuorilla koostuu huomattavalta osalta satunnaisesta ja välittömästä liikunnasta, joten ajan ja kuormittavuuden arviointi on hankalampaa kuin aikuisilla. (Fogelholm 2005b, ) Liikunnalle on olemassa monenlaisia määritelmiä, joihin vaikuttavat mm. asiayhteyksien lähtökohdat ja painotukset, joten yhtä ainoaa oikeaa määritelmää ei ole. Liikunta on lihasten toimintaa, jota hermosto ohjaa tahtoon perustuen. Luonteeltaan liikunta on energiankulutusta kasvattavaa, tavoitteellista, toistuvaa ja jatkuvaa toimintaa. Liikunnan tavoite voi olla fyysisen kunnon saavuttaminen ja ylläpito, terveyteen vaikuttaminen tai elämyksien ja kokemuksien tuottaminen. Vaikka liikunta onkin tavoitteellista, on tärkeää muistaa, että liikunnan kunto- ja terveysvaikutukset ilmenevät eriasteisesti monenlaisissa liikunnan harrastamisen muodoissa asetetuista tavoitteista riippumatta. (Vuori 1999, 16.)

8 8 Terveys voidaan määritellä yleisesti ominaisuuksiksi, jotka edistävät yksilön ja lajin elämän säilymistä sekä elämän perustehtävien suorittamista ja perustavoitteiden saavuttamista. Kyseiset ominaisuudet edistävät yksilön itselleen asettamien tehtävien ja tavoitteiden toteuttamista sekä toimivat tähän tarvittavana sisäisenä voimavarana. (Vuori 2005a, 21.) Terveysliikunnalla tarkoitetaan terveyttä edistävää liikuntaa, joka tuottaa liikunnan syistä ja toteuttamistavoista riippumatta terveyden eri osa-alueille (fyysiselle, psyykkiselle ja sosiaaliselle) edullisia vaikutuksia tai seuraamuksia. Tarkoituksenmukaista on saada hyvä hyötysuhde pienin haitoin ja riskein. Terveysliikunnan on täytettävä tietyt ehdot, jotka kuitenkin ovat muokattavissa liikkujan kunnon, terveyden ja taitojen mukaan. Terveysliikunnalle asetettuja ehtoja ovat liikunnan toistuvuus, jatkuvuus ja se, että toteuttajansa kuntoon ja terveyteen nähden liikunnan on oltava kohtuullista. Näin korostuu yksilöllisen liikunnan tarve niin määrällisesti kuin sisällöllisestikin. (Vuori 2005a, 19.) 2.1 Liikunnan myönteisiä terveysvaikutuksia Yleisesti tiedetään, että liikunta vaikuttaa myönteisesti terveyteen. Jotta liikunnan terveysvaikutuksia voidaan arvioida, on hyvä ensin tutustua terveys-käsitteeseen. Terveyden kokonaisvaltainen ja yksiselitteinen määrittely on mahdotonta ja tästä syystä onkin olemassa monia erilaisia terveyden määritelmiä. Biolääketiede määrittelee ihmisen terveeksi silloin, kun hänellä ei esiinny sairautta. Sosiologisen näkökulman mukaan ihminen on terve silloin, kun hän kykenee suoriutumaan sosiaalisista rooleistaan. Maailman terveysjärjestö WHO:n vuonna 1998 julkaiseman määritelmän mukaan terveys on täydellinen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin dynaaminen tila eikä vain taudin tai heikkouden puuttumista. (Torppa 2004, 46.) Terveyttä voidaan siis lähestyä hyvinkin erilaisista näkökulmista. Tässä työssä lähestytään terveys-käsitettä hoitotieteellisestä näkökulmasta. Hoitotieteellinen terveys-käsite nojautuu WHO:n määritelmään terveydestä korostaen ihmisen fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen, seksuaalisen, hengellisen ja emotionaalisen

9 9 hyvinvoinnin merkitystä kokonaisvaltaisen terveyden kokemisessa. (Tuominen 2005, 16). Hoitotieteelliseen terveys-käsitteeseen liittyy läheisesti käsite terveyden edistämisestä. Vertion (2003, 29) mukaan terveyden edistäminen on toimintaa, jonka tarkoituksena on parantaa ihmisten mahdollisuuksia oman ja ympäristönsä terveyden huolehtimisessa. Terveyden edistäminen on myös terveyden edellytysten parantamista yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan kannalta. Liikunnan harrastaminen vaikuttaa terveyden eri osa-alueisiin myönteisesti. Liikunnallisen elämäntavan terveydellisen merkityksen korostaminen lisää ihmisten tietoisuutta ja valmiuksia toimia omaa ja ympäristönsä terveyttä edistävästi. Liikunta vaikuttaa ensisijaisesti liikunnan aikana kuormittuviin elimiin ja elinjärjestelmiin, joita ovat luut, nivelet, lihakset, jänteet, keuhkot, sydän ja verisuonisto. Liikunta vaikuttaa elimien ja kudosten aineenvaihdunnan säätelyyn, huoltoon ja energiantuotantoon. Näitä ovat esimerkiksi hormonaalinen ja neuraalinen säätely sekä rasva-, valkuais- ja sokeriaineenvaihdunta. Liikunnan vaikutukset ovat pääsääntöisesti positiivisia, terveyttä ja toimintakykyä edistäviä, mutta liikunnan harrastaminen myös lisää tapaturma-alttiutta ja sairauskohtauksien riskiä. Intensiivinen ja pitkäkestoinen liikunta voi tuoda elimistön heikot kohdat esille ja näin altistaa esimerkiksi rasitusvammoille. Rasittava liikunta saattaa myös tuoda ilmi alkuvaiheessa olevan sairauden, vaikkakaan ei itsessään aiheuta sitä. (Alen & Rauramaa 2005, ) Liikunnan terveysvaikutukset ilmenevät pääsääntöisesti vasta aikuisiällä. Lasten ja nuorten kohdalla liikunnan vahvimmat terveydelliset perusteet painottuvat tuki- ja liikuntaelimistön kehittymiseen, psykososiaalisiin vaikutuksiin sekä liikuntatottumusten muotoutumiseen ja säilymiseen aikuisiälle. (Fogelholm 2005b, 167.) Säännöllinen liikunta parantaa motorisia taitoja ja suorituskykyä. Muutoin liikunnan biologinen vaikutus on ohimenevää, välitöntä ja suoraa. Säännöllisen liikunnan harrastamisen hyötyihin kuuluu mm. energiankulutuksen lisääntyminen, joka vaikuttaa

10 10 positiivisesti elinten toimintoihin ja terveyteen. Mikäli ihmisen liikkuminen on vähäistä tai olematonta, aineenvaihdunta hidastuu ja energiankulutuksen väheneminen johtaa rasva- ja sokeriaineenvaihdunnan häiriöihin. Tämä saattaa johtaa sekundaarisesti elin- ja kudosvaurioihin sekä sairauksiin. Myös liikkumisen taito alkaa heiketä vähitellen. Fyysisen toimintakyvyn heikkeneminen ja terveyden huononeminen koetaan vasta viikkojen, kuukausien tai vuosien kuluessa, mutta muutos negatiivisempaan suuntaan alkaa kuitenkin jo muutaman päivän kuluessa liikunnan minimoiduttua tai loputtua kokonaan. (Alen & Rauramaa 2005, ) Biologisia ja fysiologisia vaikutuksia Liikunnan merkitys painonhallinnassa tunnetaan yleisesti. Fogelholm (2005a, 25) toteaa, että liikunnan aikaisella energianlähteiden käytöllä ei ole vaikutusta painonhallintaan. Raskas liikunta kuluttaa lihasten hiilihydraattivarastoja liikunnan aikana ja kasvattaa rasvojen käyttöä energianlähteenä liikunnan jälkeen eli rasvakudos siis vähenee liikuntasuorituksen jälkeen. Kevyen liikunnan aikana kulutetaan pääasiassa rasvoja ja liikunnan jälkeen hiilihydraatteja. Energianlähteiden valintaan vaikuttaa myös liikuntaa edeltävä ravitsemustila. Mikäli ennen liikuntaa ei ole nautittu hiilihydraatteja yli 12 tuntiin, niiden käyttö energianlähteenä pienenee, jolloin rasvojen kulutus on taas suurempaa. Fogelholmin mukaan siis raskas liikunta olisi ihanteellisinta rasvavarastojen pienentämiseksi. Liikunta vaikuttaa rasvojen ja hiilihydraattien aineenvaihduntaan saaden aikaan positiivisia muutoksia, joista suuri osa on lyhytkestoisia, mutta toistuvassa liikunnassa osittain kumuloituvia. Osa etenkin rasva-aineenvaihdunnan muutoksista kehittyy hitaasti. Terveyden kannalta eniten merkitystä on liikunnan aikaansaamalla glukoosin siedon ja insuliiniherkkyyden paranemisella, seerumin triglyseridipitoisuuden pienenemisellä ja HDL-pitoisuuden suurenemisella sekä rasvakudoksen käytöllä. Rasvojen vapautuminen elimistöstä normalisoi verenpainetta. (Eriksson 2005, 440.) Intensiivinen liikunta kiihdyttää tehokkaimmin hiilihydraattiaineenvaihduntaa, kun taas rasva-aineenvaihdunnan muutoksiin vaikuttaa parhaiten pitkäkestoinen ja rasitustasoltaan kohtuullinen liikunta. Perinteiset kestävyysliikuntamuodot ovat erittäin tehokkaita aikaansaamaan positiivisia aineenvaihdunnallisia muutoksia. Osittain näi-

11 11 tä muutoksia saadaan aikaan myös päivittäisellä perusliikunnalla, esim. kulkemalla koulumatkoja jalan tai pyörällä. (Vuori ym. 2005, 671.) Riittävä määrä riittävän intensiivistä liikuntaa lisää lihassolujen herkkyyttä insuliinille ja näin ollen pienentää plasman insuliinipitoisuutta. Tällä on vaikutusta rasvojen vapautumiseen rasvakudoksesta ja edelleen energianlähteenä. (Vuori & Kesäniemi 2005, 353.) Liikunnalla on oleellinen merkitys tuki- ja liikuntaelimistön kannalta. Liikunta on välttämätöntä lihasten massan, voiman, tehon ja kestävyyden ylläpitämiselle sekä parantamiselle. Lihaksia tarvitaan koko eliniän niin liikkumiseen, päivittäisiin askareisiin kuin perusaineenvaihdunnan riittävän tason säilyttämiseen. Teholtaan kohtalainen kestävyysliikunta parantaa elimistön kykyä kuljettaa happea kudoksiin ja hiilidioksidia kudoksista pois. Tällöin hapensaanti paranee ja kudosten (erityisesti lihaskudoksen) aerobinen energiantuotanto lisääntyy. (Vuori ym. 2005, 670, 672.) Nivelet tarvitsevat liikuntaa pysyäkseen toimintakykyisinä. Ne tarvitsevat kuormitusta ja liikuttelua päivittäin. Motoristen taitojen ja sen komponenttien, kuten tasapainon, ketteryyden, liikenopeuden ja koordinaation kehittymiseksi ja säilyttämiseksi liikunta on välttämätöntä. Kun motoriikka on kunnossa, myös liikkuminen on turvallisempaa. Tämä korostuu etenkin ikääntyessä. (Vuori ym. 2005, 671.) Nuorena opitulla liikunnallisella elämäntavalla voidaan siis ehkäistä tyypillisiä ikääntyneen ihmisen kaatumisesta johtuvia ongelmia, kuten lonkkamurtumia. Hyvät motoriset taidot voivat suojella myös lapsia tapaturmaisilta loukkaantumisilta (Nikander 2006, 9). Luusto kasvaa voimakkaasti lapsuus- ja nuoruusiässä. Aikuisiän luuston lujuuden ja rakenteen muodostumiseen vaikuttaa murrosiän liikunnan harrastaminen, joten fyysinen passiivisuus murrosiässä saattaa altistaa osteoporoosille myöhemmässä vaiheessa. Liikunnalla voidaan tehokkaimmin vaikuttaa luun lujuuteen kasvuiässä, etenkin kasvupyrähdyksen aikana, jolloin luun vahvistuminen on huomattavasti voimakkaampaa kuin aikuisiässä. (Nikander 2006, 9; Fogelholm 2005b, 167.) Päiväkoti-iästä lähtien monipuolinen ja tarpeeksi kuormittava liikunta turvaa normaalin kasvun ja kehityksen. Luustoa kuormittava liikunta tulisikin aloittaa mahdollisim-

12 12 man varhain. Alakouluikäisten omaehtoinen liikunta on selvästi hyödyllisintä luuston kehityksen kannalta. Hengästyttävät ja hikoiluttavat pelit, kuten leikit, tanssi tai muu vauhdikas toiminta on osoittautunut erityisen tehokkaaksi. Liikunnallisesti aktiivisten lasten luuston mineraalimäärä on suurempi ja rakenne vahvempi vähemmän liikkuviin ikätovereihin verrattuna. (Nikander 2006, 9.) Nikander (2004, 523) on tutkinut myös liikunnallisesti aktiivisten varhaisaikuisten luuston mineraalipitoisuutta, ja kyseisen tutkimuksen mukaan nuoruusiän alkupuolella liikuntaharrastuksen kilpatasolla aloittaneiden luuston mineraalipitoisuus oli huomattavasti suurempi passiivisempiin verrattuna etenkin lentopalloa ja aitajuoksua harrastavilla Psyykkisiä ja sosiaalisia vaikutuksia Kokemuksien kautta saadut psyykkiset, henkiset ja sosiaaliset sekä epäsuorat liikunnan vaikutukset ilmenevät elintavoissa ja elämäntyylissä. Liikunnassa menestyminen tai epäonnistuminen saattaa olla hyvin merkitykselliset harrastamisen kannalta ja vaikutus yltää itsetuntoasteelle saakka. Liikunnan suorat vaikutukset ilmenevät ennen kaikkea motoriikan säätelyssä, mutta liikunnan vaikutuksen oletetaan yltävän myös muistiin ja oppimiseen. (Alen & Rauramaa 2005, ) Suurelle osalle ihmisistä liikunta tuottaa sosiaalisia elämyksiä ja kokemuksia. Liikunnan kautta koettu yhteisyys ja läheisyys lisäävät kiinnostusta liikuntaan ja vahvistavat liikuntamotivaatiota. Liikunta ja urheilu tarjoaa hyvän sosiaalista kasvua tukevan ympäristön ja niiden avulla on mahdollisuus vaikuttaa sosiaaliseen käyttäytymiseen. Toisten huomioon ottaminen, yhteistyössä toimiminen, toisten kunnioittaminen ja yhteisesti sovittujen sääntöjen noudattaminen toteuttavat liikunnan sosiaalistavaa vaikutusta yksilössä. Kuitenkin on muistettava, että ihmisten saamat kokemukset ja elämykset ovat subjektiivisia, joten liikunnan arvo yksilöille ei ole riippuvainen sen aikaansaamista muutoksista. (Telama & Polvi 2005, ) Sosiaalista vuorovaikutusta pidetään tärkeänä elämysten lähteenä. Tunne läheisyydestä, ystävyydestä ja ryhmään kuulumisesta liittyvät minän kokemisen elämyksiin. Nämä kokemukset ovat tärkeitä minäkuvan ja identiteetin kehittymisen kannalta, lisäävät kiinnostusta liikuntaan ja vahvistavat liikuntamotivaatiota. Minäkäsitys kehit-

13 13 tyy suhteessa muihin. Toisaalta jos ihmisellä on heikko itsetunto ja negatiivinen minäkuva, hänen on vaikea solmia luontevia sosiaalisia suhteita muihin ihmisiin. Niinpä sosiaalisesta kasvatuksesta puhuttaessa tulisi myös minäkäsitys ottaa huomioon. Toisilta tuleva arvostus, kannustus ja suosio ovat tukemassa minäkäsityksen kehitystä. Nuorilla sosiaalinen suosio toisten nuorten joukossa on erityisen tärkeää. Liikuntaa suositaan varsin yleisesti nuorten keskuudessa ja näin ollen liikunta tukee yksilön suosiota. Oppilaiden välisen vuorovaikutteisen yhteistyöskentelyn liikuntatuntien aikana on todettu lisäävän ystävyyssuhteiden määrää ja vähentävän torjuttujen oppilaiden määrää. On myös havaittu, että liikunnan ja urheilun merkitys sosiaalisen suosion kannalta on parin viime vuosikymmenen aikana lisääntynyt. (Telama& Polvi 2005, 629, 631.) Liimataisen (2000, 33, 45, 92) tekemän tutkimuksen mukaan koetun fyysisen pätevyyden on osoitettu olevan korkeampi paljon liikuntaa harrastavilla verrattuna vähän liikuntaa harrastaviin nuoriin. Tutkimukseen osallistui 11- ja 17-vuotiaita nuoria (n=789) Lahden ja Pieksämäen kaupungeista. Koettu fyysinen pätevyys tarkoittaa ihmisen omaa arviota hänen fyysisten kykyjensä yleisestä tasosta. Korkea koettu fyysinen pätevyys tarkoittaa siis, että yksilö arvioi oman fyysisen suorituskykynsä korkeaksi. Liikunnallisesti aktiivisilla nuorilla havaittu koetun fyysisen pätevyyden korkea taso voi johtua siitä, että liikunnan pariin hakeutuu fyysisesti päteviä henkilöitä. On myös mahdollista, että liikunta itsessään lisää koettua fyysistä pätevyyttä. Kuitenkin mitä enemmän liikuntaa harrastaa, sitä tarkemmaksi ja realistisemmaksi käsitys omista kyvyistä kehittyy. Taitojen kehittymisen myötä oman suorituskyvyn arviointi ikätovereihin verrattuna paranee. Liimataisen tutkimuksen mukaan koetulla fyysisellä pätevyydellä ja itsearvostuksella on positiivisia yhteyksiä ystävämäärään. Toisin sanoen ihmisellä, joka kokee itsensä fyysisesti päteväksi ja arvostaa itseään ihmisenä, on enemmän ystäviä. Koetulla fyysisellä pätevyydellä ja itsearvostuksella on myös positiivinen yhteys auttamistoimintaan, joten voidaan ajatella, että tällaisilla oppilailla on matalampi kynnys auttaa muita. Liikunnan harrastamisen ja ystävämäärän yhteys saattaa selittyä myös sillä, että sosiaaliset ihmiset valikoituvat liikuntaharrastusten pariin. Liikuntaa paljon harrastavien joukossa oli myös enemmän konkreettista auttamistoimintaa kuin vähän tai ei ollenkaan liikuntaa harrastaneiden ryhmässä. Paljon yhteistoiminnallisia työs-

14 14 kentelymuotoja sisältävät liikuntaharrastukset ilmeisesti lisäävät sosiaalista käyttäytymistä. Joukkuelajeissa opittu kavereiden kannustaminen ja auttaminen heijastuu täten myös muuhun elämään ja käyttäytymiseen. (Liimatainen 2000, ) Tutkimuksen mukaan liikuntaa paljon harrastavilla pojilla oli korkeampi itsearvostus verrattuna vähän tai ei lainkaan liikuntaa harrastaviin. Tytöillä liikunnan määrä ei ollut yhtä merkitsevä tekijä. Ilmeisesti etenkin pojilla liikuntaharrastus on koko nuoruusiän tärkeä tekijä itsearvostuksen kehittymisessä. Koetun fyysisen pätevyyden lisääntyminen lisää myös itsearvostusta. Kaikki liikunta ei kuitenkaan suoraan lisää koettua fyysistä pätevyyttä ja sitä kautta itsearvostusta. Ainoastaan sellainen liikunta, joka kehittää yksilölle tärkeitä liikunnallisia ominaisuuksia, parantaa koettua fyysistä pätevyyttä ja itsearvostusta. (Liimatainen 2000, ) Sairauksia ehkäiseviä vaikutuksia Vähäinen liikunta ennustaa ylipainon kehittymistä ja lisää riskiä sairastua mm. metaboliseen oireyhtymään ja sepelvaltimotautiin (Laaksonen & Uusitupa 2005, 60). Metaboliseksi oireyhtymäksi nimitetään tilaa, jossa ihmisellä on keskivartalolihavuutta, insuliiniresistenssiä, korkeaa verenpainetta sekä kohonneita lipidiarvoja. Metabolinen oireyhtymä lisää merkittävästi riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin sekä 2-tyypin diabetekseen, joka puolestaan altistaa hyvin moninaisille liitännäissairauksille, esim. neuropatialle. nefropatialle ja sydäninfarktille. (Vanhala 2007.) Liikunnalla on myönteinen vaikutus metabolisen oireyhtymän kahteen keskeiseen tekijään, rasvan kertymiseen ja jakautumiseen ja insuliiniresistenssiin sekä sympaattisen hermoston aktiivisuuteen (Vuori 2005c, 456). Sympaattisen hermoston aktiivisuus vähenee ja tällä on lepoverenpainetta alentava vaikutus, joka taas vähentää sydämen kuormitusta (Kukkonen-Harjula & Rairamaa 2005, 417). Riittävällä liikunnalla ja oikealla ruokavaliolla voidaan vaikuttaa keskeisesti edellä mainittujen sairauksien ehkäisyyn (Laaksonen ym. 2005, 60 62). Liikunnalla on myös suuri osuus kroonisten sairauksien ehkäisyssä sekä kuntoutuksessa (Vuori ym. 2005, 671). Lapsuusiän ylipainolla on taipumusta jatkua myös aikuisiässä. Murrosiästä lähtien ylipainon on todettu lisäävän metabolisen oireyhtymän riskiä. Ylipainon kehittymis-

15 15 tä voidaan lasten ja nuorten kohdalla arvioida painoindeksin (Body Mass Index) avulla. BMI ei kerro suoraan kehon rasvakoostumusta, mutta sen on todettu olevan tarpeeksi luotettava apuväline lihavuuden arviointiin. Painoindeksi muodostetaan pituuden sekä painon avulla ja saatua arvoa (kg/m²) ikään vertaamalla voidaan arvioida ylipainon riskiä. (Duodecim 2005.) Liikunnallinen harjoittelu vaikuttaa sydänlihaksen rakenteeseen. Se suurentaa sydäntä ja lisää sydämen valmiuksia ylläpitää riittävää verenkiertoa. Riittävä verenkierto turvaa elimistön eri osien hapensaantia. (Alen & Rauramaa 2005, 40.) Kestävyysliikunnan ansiosta sydämen leposyke hidastuu ja syketaajuuden vaihtelu kasvaa, jolloin sydämen työmäärä levätessä vähenee ja rasituksessa tehostuu. Etenkin nuorena harrastettu intensiivinen kestävyysliikunta saa aikaan sydämen koon kasvua ja vasemman kammion seinämän lievää vahvistumista. Runsas ja intensiivinen voimaharjoittelu lisää sydänsolujen kasvua runsaasti, mutta sen terveydellistä merkitystä pitkällä aikavälillä tunnetaan huonosti. (Vuori ym. 2005, 672.) Sepelvaltimotautia ehkäisevissä tutkimuksissa todetaan, että liikunnan määrällä on luotettava yhteys sepelvaltimotautiin sairastumisen tai sen aiheuttaman kuolemanvaaran välillä. Tämä yhteys on käänteinen ja pätee sekä miehiin että naisiin laajalla ikäjakaumalla. Tutkimusten mukaan liikunnan määrän kasvaessa sairastumisvaara aluksi pienenee nopeammin ja hidastuu vähitellen, minkä perusteella vähäinenkin liikunta pienentää merkittävästi sepelvaltimotaudin vaaraa. Liian vähäistä liikuntaa pidetään todennäköisimpänä suurentuneen sepelvaltimotautivaaran syynä. (Vuori & Kesäniemi 2005, ) Liikunnan on todettu ennaltaehkäisevän syöpäsairauksia. Suurin osa yli 20:sta liikunnan ja rintasyöpävaaran välisistä tutkimuksista osoittaa, että liikunta pienentää rintasyöpäriskiä. Liikunnan rintasyöpävaaraa vähentävä vaikutus perustuu mm. estrogeeniin, rasvakudokseen ja insuliinipitoisuuteen sekä elimistön puolustusmekanismeihin. (Rintala 2004, )

16 Liikunnan haitallisia vaikutuksia Yleensä liikunnasta puhuttaessa painotus on terveyttä edistävissä vaikutuksissa, mutta liikunnan harrastamiseen liittyy myös haittatekijänsä. Parkkarin (2005, 567) mukaan yleisimmät liikunnan aiheuttamat ongelmat ilmenevät rasitusvammoina ja liikuntatapaturmina. Tapaturmien osuus liikunnan aiheuttamista vammoista on % ja loput ovat rasitusperäisiä vammoja. Liikuntatapaturmien määrä on lisääntynyt huimasti viime vuosikymmenten aikana. Syitä lisääntyneeseen kehitykseen löytynee riskialttiimpien liikuntalajien tarjonnasta, kuten erilaisista kontaktilajeista. Vuonna 2000 tehty tutkimus ilmentää, että liikunnan harrastajien mielestä yleisimmin tapaturmat olivat heistä itsestään johtuvia, kuten tekniikan ja taidon puute, oma äkillinen liike, horjahtaminen tai vanhan vammakohdan pettäminen. Ulkoisista syistä he mainitsivat ulkoisen iskun, törmäyksen toiseen henkilöön ja liukkaan pinnan. Suuri osa liikunnasta aiheutuneista tapaturmista kohdistuu alaraajoihin. Tyypiltään ne ovat useimmiten venähdyksiä, nyrjähdyksiä ja ruhjevammoja. Jotta liikuntatapaturmia saataisiin estetyksi, on huomioitava kullekin lajille tyypilliset vammat, syyt ja riskitekijät ja pyrittävä ennaltaehkäisemään niitä. (Parkkari 2005, ) Liikunnassa tuki- ja liikuntaelimistö saattaa joutua toistuvien suurien voimien kohteeksi. Mikäli aineenvaihdunta ja kudosten kuormituskestävyys eivät kykene sopeutumaan tilanteeseen, aiheutuu kudoksia vaurioittava ylikuormitustila. Tällöin pitäisi kudoksille antaa aikaa korjaantua, mutta mikäli näin ei käy, syntyy rasitusvamma. Rasitusvammat ilmenevät luonnollisesti niissä kehon osissa, jotka joutuvat eniten rasitukselle, esimerkiksi juoksijoilla ja hölkkääjillä alaraajat. Rasitusvammoja pystytään minimoimaan sopivalla rasitustasolla sekä hyvällä tuki- ja liikuntaelinten huollolla. Kasvuikäisten rasitusvammat luokitellaan kasvusta ja epäkypsästä tuki- ja liikuntaelimistöstä johtuviin vammoihin sekä sellaisiin, joiden ilmeneminen on tyypillistä myös aikuisille. (Kujala 2005, 581, , 598.) Kasvuikäisillä yleisin liikuntaa rajoittava vaiva on luutumisalueiden vammat. Näitä vaivoja voi ilmetä 5 25 vuoden ikäisillä. Ikäjakauma on laaja, koska luutumisalu-

17 17 eiden sulkeutumisikä on erilainen luuston eri kohdissa. Tukielimistö vahvistuu vielä pituuskasvun päättymisen jälkeenkin. (Kujala 2005, 587.) Erityisesti valmennuksessa olevilla lapsilla ja nuorilla, jotka harjoittelevat paljon, liikunnan monipuolisuus korostuu. Mikäli liikunta koostuu pelkästään yksipuolisista harjoitteista ja siitä puuttuu lapsille tavanomainen liikkuminen ja leikkiminen, se altistaa rasitusvammoille. Lapset ja nuoret saavat liikunnasta tuki- ja liikuntaelimistön kehitykselle ärsykkeen. Tämä ärsyke on välttämätön, koska elimistö on kasvuvaiheessa jatkuvasti muuttuva ja kehittyvä kokonaisuus. (Kujala 2005, 587.) Varsinkin nuorilla naisurheilijoilla saattaa kuukautisten alkaminen myöhästyä, kuukautiset muuttua epäsäännöllisiksi tai jäädä kokonaan pois. Ilmiötä kutsutaan urheiluamenorreaksi. Tämä johtuu elimistön stressitilasta ja liian vähäisestä rasvamäärästä. Amenorrea häiritsee luustoa ja kasvua. Usein amenorreaan liittyy myös syömishäiriöitä ja luunhaurastumista. Ne aiheuttavat epätasapainoisen energiansaannin vuoksi oirekolmion, jolla voi olla merkittävä sairastavuutta lisäävä vaikutus. Nämä riskiurheilijat pitäisi seuloa, jotta vältyttäisiin pitkäaikaissairauksilta, kuten anoreksialta ja osteoporoosilta. Urheilijoilla amenorreaa tavataan %:lla, kun eiurheilevilla vastaava määrä on 2 5 %. Olympiatason urheilijoista amenorreaa tavataan jopa 50 %:lla. (Hohtari 2005, 600, 602.) Liikunnan harrastamiseen, niin kuin muuhunkin elämään liittyy myös äkkikuoleman vaara. Kuitenkin äkkikuolemat liikunnan yhteydessä ovat harvinaisia, vaikka riski kasvaa iän ja liikunnan rasittavuuden lisääntyessä. Yleensä liikunnan aikana tapahtuneen äkkikuoleman taustalta löytyy joku elimellinen sairaus. Säännöllisen liikunnan harrastamisen on todettu vähentävän myös liikuntaan liittyvän äkkikuoleman vaaraa. (Näveri & Vuori 2005, 548, )

18 18 3. KOULUIKÄISTEN LASTEN LIIKUNNAN HARRASTAMINEN Tässä luvussa käsitellään ensin lapsen määritelmää sekä tutustutaan lasten sosiaaliseen kasvuympäristöön ja liikunnan merkitykseen lasten elämässä lyhyesti. Tämän jälkeen siirrytään lasten liikunnan harrastamissa tapahtuneisiin muutoksiin sekä liikunnan harrastamiseen liittyviin motivaatiotekijöihin ja vanhempien osallisuuteen lasten liikunnan harrastamisessa. Suomessa yleisesti käytetyn määritelmän mukaisesti lapsuusikäisiksi kutsutaan vuotiaita lapsia ja ikävuosista käytetään nimitystä nuoruusikä (Ivanoff, Risku, Kitinoja, Vuori & Palo 2001, 68, 76). Kouluikäisiksi kutsutaan oppivelvollisuusikäisiä lapsia ja nuoria. Suomessa kouluikäisiksi määritellään yleensä vuotiaat (Perusopetuslaki 25 ). Kouluikäiset voidaan edelleen jakaa vuotiaisiin alakouluikäisiin ja vuotiaisiin yläkouluikäisiin. Kansainvälisten koulutusjärjestelmien erojen vuoksi edellä mainitut määritelmät eivät päde kansainvälisesti (Tilastokeskus 2007). Tässä työssä käytetään edellä mainittuja suomalaisia määritelmiä. Perhe on olennainen osa lapsen elämää syntymästä lähtien. Perhe koostuu yleensä yhdestä tai kahdesta vanhemmasta sekä yhdestä tai useammasta lapsesta. Vastasyntynyt lapsi kaipaa vanhempansa kiintymystä ja suojaa. Vanhemmat auttavat ja tukevat lapsen kognitiivista, kielellistä ja sosiaalista kehitystä ensi elinpäivistä alkaen. (Ivanoff ym. 2001, 36.) Perheen arvomaailma vaikuttaa lapsen arvojen kehittymiseen koulun ja niin sanottujen vapaa-ajan populaarikulttuurien ohella. Nämä vaikuttavat mm. lapsen suhtautumiseen terveyttä kohtaan ja saattavat tarjota jopa ristiriitaisia ihanteita ja tavoitteita. Tällöin vanhempien ja yhteiskunnan palvelujärjestelmän ohjaava merkitys korostuu lapsen arvomaailman terveessä kehittymisessä. (Duodecim 2001, 2585.) Alakouluiässä lasten motorinen kehitys on kiivaimmillaan. Kun lisäksi huomioidaan ikäkauteen liittyvä luontainen kokeilunhalu, tämä ikäkausi on otollista aikaa monipuolisten liikuntamuotojen oppimiselle ja liikunnallisen elämäntavan omaksumiselle. (Tahkola 1999, 60.)

19 19 Liikunnalla on tärkeä rooli ihmiselle syntymästä lähtien. Ensimmäisten elinvuosien aikana kehittyvän liikuntakyvyn avulla lapsi kykenee tutustumaan ympäristöönsä ja hankkimaan virikkeitä, jotka mahdollistavat monipuolisen ja kokonaisvaltaisen kehityksen. (Laakso 2002, 390.) Lapsi tarvitsee liikuntaa oppiakseen liikkumisen hallintaa sekä liikkeitä, jotka toteutuvat lihasten, hermoston ja aistien yhteistoimintana. Riittävällä liikunnalla on osoitettu olevan erittäin tärkeä osuus aivohermojen kehittymisessä. (Vuori 2005b, 145.) Liikunta vaikuttaa lapsen liikuntakyvyn ja taitojen lisäksi minäkuvan ja identiteetin kehittymiseen. (Laakso 2002, 390.) Liikunta tarjoaa lapselle elämyksiä, sosiaalisia suhteita ja virkistystä (Laakso 2002, 390). Voidaankin sanoa, että liikkuminen on lapsen työtä ja liikunta kuuluu lapsuuteen luonnollisena osana yleistä kehittymistä. Lasten liikunta on luonteeltaan spontaania. Se muodostuu normaalista liikkumisesta, peleistä ja leikeistä. (Vuori 2005b, 145.) Liikunnan harrastamisen kannalta siirtyminen lapsuusiästä nuoruusikään näyttäisi olevan kriittistä aikaa. Tutkimusten mukaan lasten liikunnan harrastaminen vähenee huomattavasti siirryttäessä nuoruusikään, eli noin peruskoulun 7. luokalle siirtymisen jälkeen (Salmela 2006, 99; Rowland 1999, 3). Aktiivisesti liikuntaa harrastaneiden lapsien määrä vähentyi sekä täysin passiivisten ryhmä kasvoi molemmilla sukupuolilla. Tytöistä jopa 18 % ilmoitti lopettaneensa liikunnan harrastamisen kokonaan siirtyessään nuoruusikään, kun pojilla vastaava luku oli 12 %. Nuoret ilmoittivat liikunnan harrastamattomuuden suurimmaksi syyksi ajanpuutteen (71 % vastaajista). Muita syitä olivat harrastuskaverin tai kulkuyhteyksien puute (35 %), kiinnostamattomuus (24 %) sekä muut harrastukset (6 %). (Salmela 2006, ) Rowlandin (1999, 3) mukaan liikunnan harrastamisen vähentymiseen nuoruusiässä vaikuttaa ilmeisesti ikävaiheeseen kuuluvan itsenäistymisen ja vanhemmista irtautumisen lisäksi myös liikkumisen biologisen pakon (biological drive) väheneminen. Nuorena opittu liikunnallinen elämäntapa, liikunnan perustaidot ja myönteinen asenne liikuntaan edesauttavat liikunnan harrastamista aikuisena. On todettu, että tiettyjen perusliikuntamuotojen, kuten uinnin, hiihdon ja pyöräilyn, vaatimat taidot on helpompi oppia lapsena kuin aikuisena. Nuorena opitut monipuoliset motoriset taidot antavat mahdollisuuksia uusien lajien harjoittamiseen vanhemmalla iällä. Ai-

20 20 kuisiällä onkin helpompi palata ennestään tutun lajin pariin kuin opetella alkeita. (Laakso 2002, 385.) On siis erittäin tärkeää, että lapset ja nuoret pääsevät kokeilemaan monipuolisesti eri liikuntamuotoja ja että heitä kannustetaan sekä tuetaan liikunnan harrastamisessa. 3.1 Lasten liikunnan harrastamisen muutoksia Viimeisten 25 vuoden aikana lasten ja nuorten liikunnan harrastamisessa on tapahtunut paljon muutoksia. Peruskoululaisten kuntoa tutkinut Huotari (2004) toteaa tutkimuksessaan suurimpien muutosten olevan oppilaiden kestävyyden alueella. Kestävyysjuoksutesteissä sekä tyttöjen että poikien tulokset heikentyivät selvästi vuosien 1976 ja 2001 välillä. Muutos oli suurinta seitsemäsluokkalaisilla pojilla, joilla 2000 metrin juoksun keskiarvotulos heikentyi jopa 94 sekuntia, joka vastaa miltei yhtä ratakierrosta. Tyttöjen 1500 m juoksun keskiarvotulos heikentyi eniten yhdeksäsluokkalaisilla (30 s) sekä lukiolaisilla (35 s). Kaiken kaikkiaan kestävyysjuoksun keskiarvotulokset heikentyivät ja hajonta kasvoi kaikilla ikäryhmillä. (Huotari 2004, ) Kestävyyden lisäksi Huotari tutki oppilaiden nopeutta, voimaa ja notkeutta. Näissä keskiarvotulokset olivat vuonna 2001 vähintään samalla tasolla kuin vuonna 1975, lukuun ottamatta poikien leuanvetotestiä ja tyttöjen koukkukäsiriipuntatestiä. Poikien keskiarvotulokset olivat heikentyneet kaikilla oppilasryhmillä. Sama pätee myös tyttöjen keskiarvotuloksiin, lukuun ottamatta yhdeksäsluokkalaisia tyttöjä. (Huotari 2004, ) Keskiarvotuloksissa tapahtuneiden muutosten lisäksi selvää muutosta oli havaittavissa myös tulosten hajonnassa. Kaikilla ikäryhmillä havaittiin lähes jokaisella osaalueella mittaustulosten hajonnan kasvaneen. (Huotari 2004, 50 61). Keskimääräisten tulosten heikentymisestä ja hajonnan kasvamisesta voimme päätellä, että oppilaiden kuntoerot ovat kasvaneet ja yhä useampi oppilas on entistä huonokuntoisempi (vrt. Duodecim 2001, 2587).

21 21 Lasten ja nuorten liikunnan harrastamisen kokonaismäärä on lisääntynyt viime vuosikymmenten saatossa. Vuonna 1995 liikuntaa ilmoitti harrastavansa 85 % vuotiaista nuorista Saman ikäryhmän liikunnan harrastajien määrä oli noussut 94 %:iin vuosina tehdyn tutkimuksen mukaan. Kaikkien tutkimukseen osallistuneiden (n=5 505) ikäjakaumaltaan 3 18-vuotiaiden joukosta liikuntaa ilmoitti harrastavansa vastaavina vuosina 76 % ja 91 %. (Nuori Suomi 2006, 7.) Vaikka liikunnan harrastamisen määrä on lisääntynyt, on havaittu lasten ja nuorten huonokuntoisuuden myös lisääntyneen. Tämä ristiriitainen kehitys voi olla seurausta perusliikunnan vähentymisestä ja liikunnallisen harrastamisen painottumisesta lajiurheiluun. Kun ennen liikuntaa harrastettiin päivittäin pihoilla ja lähialueilla, nykyisin liikuntaa harjoitetaan enemmän määrättyinä aikoina lajien parissa. On tutkittu, että mitä useampia lajeja lapsi tai nuori harrastaa, sitä useammin viikossa hän liikkuu. (Nuori Suomi 2006, 7 8.) Asuinalueella ei katsota olevan suurta merkitystä liikunnan harrastaneisuuteen, vaikkakin pääkaupunkiseudulla on hieman keskimääräistä enemmän liikunnan harrastajia. Sen sijaan lasten ja nuorten liikunta-aktiivisuutta selittävänä tekijänä mainitaan koulunkäynti. Suurin liikkujajoukko löytyy peruskoulua ja lukiota käyvistä nuorista. Ammattioppilaitoksissa ja työelämässä olevat nuoret harrastavat vähemmän liikuntaa. Alhaisin liikunnan harrastaneisuus ilmenee kuitenkin 3 6- vuotiaiden keskuudessa, mikä selittyy sillä, ettei kyseinen ikäryhmä ole samassa määrin ehtinyt urheilulajien pariin kuin varttuneemmat ikäryhmät. Havaittavaa kuitenkin on, että liikunnan harrastaminen on lisääntynyt eniten juuri 3 6- vuotiaiden ryhmässä. Vuonna 1995 liikuntaa harrastavien osuus em. ryhmässä oli 59 %, kun se vuosina oli 86 %. (Nuori Suomi 2006, 7 8.) WHO:n koordinoiman koululaisten terveyskäyttäytymistutkimuksen mukaan liikunnan harrastaminen vähenee nuorilla iän karttuessa. Suomalaisnuorista 11-vuotiaat olivat kahdeksanneksi aktiivisin ryhmä liikkumaan, 13-vuotiaat pääsivät sijalle 22 ja vanhin eli 15-vuotiaiden ryhmä sijoittui sijalle 26. Poikien todettiin olevan aktiivisempia liikkumaan kaikissa ikäryhmissä. Tutkimuksen mukaan suomalaisista nuorista vajaa puolet osallistuu suositusten edellyttämällä tavalla liikuntaan ja noin joka viides nuori ei harrasta liikuntaa juuri lainkaan. Tutkimuksessa käytetyn suosituksen

22 22 mukaan pitäisi harrastaa kohtalaisesti rasittavaa liikuntaa vähintään tunnin ajan vähintään viitenä päivänä viikossa. (Currie ym. 2004, ) 3.2 Lasten liikuntamotivaatioon liittyviä tekijöitä Sisäisen liikuntamotivaation syntyminen on yksi nuoruuden liikunnan keskeisimpiä tehtäviä. Mikäli nuori ei koe itseään päteväksi liikunnassa, hän ei todennäköisesti välitä harrastaa liikuntaa lainkaan. Onnistumisen ja fyysisen pätevyyden kokemukset ovatkin yhteydessä liikunnallisen aktiivisuuden viriämiseen. (Salmela 2006, ) Lapsuusiän hyvä itsearvostus ja fyysisen pätevyyden tunne lisäävät nuoruusiän liikunta-aktiivisuutta (Salmela 2006, ). Näiden lisäksi myös pätevyyden kokemuksilla seurustelun ja urheilun alueella on samansuuntaisia vaikutuksia (Salmela 2006, 117). Liikunnan harrastamista motivoivia tekijöitä voidaan jaotella mm. kokemuksellisiin, sosiaalisiin ja hyötynäkökohtiin perustuviin liikuntamotiiveihin. Kokemuksellisten liikuntamotiivien syntyä tukee liikkujan kokemat myönteiset kokemukset liikunnasta. Tahkolan (1999, 60) mukaan myönteisten kokemusten myötä lapsen mielenkiinto ja motivaatio liikuntaa kohtaan säilyy. Myös leikkimielisyys on tärkeä osa liikuntaa ja liian totinen tekeminen saattaa vähentää mielenkiintoa ja lopulta lopettaa liikuntaharrastuksen. Jotta lapset ja nuoret kokisivat liikunnan mielekkääksi, liikunnan olisi vastattava heidän toiveitaan, tarpeitaan ja mahdollisuuksiaan. Myönteisten kokemusten saaminen, joita ovat ilo, jännitys, onnistuminen, menestyminen ja kaveruus, kannustaa lapsia ja nuoria liikkumaan. (Vuori 2005b 159.) Tahkolan (1999, 37) mukaan liikuntaharrastuksen luonteella on merkitystä eri sukupuolten kiinnostukseen sitä kohtaan luokkalaisten keskuudessa. Poikien liikunnan harrastamisessa korostuvat liikunnasta saadut toimintakokemukset, toiminnan laatu ja virkistäytyminen. Tämän vuoksi etenkin pojille järjestetyn liikunnan tulisi sisältää paljon nopeaa toimintaa sekä vähän puhetta ja saman toistamista. (Tahkola 1999, 59.) Tyttöjen liikunnan harrastamisen taustalla olevat tekijät liittyvät

23 23 myös toimintakokemuksiin ja virkistäytymiseen. Tosin tyttöjen motiivit jakautuvat tasaisemmin eikä samanlaista selkeää korostumista kuin pojilla ole nähtävissä. (Tahkola 1999, 37 46). Telfordin ym. (Orjala 2006, 12) mukaan tytöt näyttävät usein suosivan omatoimista, sosiaalisesti vetovoimaista ja ei-kilpailullista liikuntaa, kuten pyöräilyä, lenkkeilyä, uintia ja tanssia. Tärkein ja selvästi yleisin liikuntamotiivi sekä tytöillä että pojilla on kuitenkin se, että kokee liikunnan harrastamisen yksinkertaisesti kivaksi ja miellyttäväksi (Tahkola 1999, 59). Sosiaaliset liikuntamotiivit muodostuvat liikunnan harrastamisen sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä tekijöistä. Takalon (2004, 70 73) mukaan tyypillistä vuotiaille on se, että harrastus aloitetaan kaverin kanssa tai mennään sellaisen harrastuksen pariin, jossa tiedetään olevan tuttuja kavereita. Tytöillä kavereiden merkitys on ilmeisesti suurempi. Jos kaveri lopettaa harrastuksen, se voi johtaa herkemmin omankin harrastuksen lopettamiseen. Vanhempien tuen merkitys korostuu, mikäli liikuntaharrastusta tukevia kavereita ei ole. (Takalo 2004, ) Hyötynäkökohtiin perustuviin liikuntamotiiveihin luetaan kuuluvaksi fyysiseen hyötymiseen ja kehittymiseen liittyvien tekijöiden lisäksi tavoitteellisuuteen ja itsetunnon vahvistamiseen liittyviä tekijöitä. Uronen (2003, 70) on tutkinut 11, 13 ja 15- vuotiaiden juniorijalkapalloilijoiden urheilumotiiveja. Tärkeimmiksi liikuntamotiiveiksi heillä nousivat fyysisen kunnon arvostaminen, hauskanpitäminen sekä taitojen kehittyminen. Urosen ja Tahkolan tutkimuksissa esiintyviä liikuntamotiiveja on tarkemmin lueteltu liitteessä Vanhempien rooli lasten liikunnan harrastamisessa Vanhemmilla on suuri rooli lasten liikuntatottumusten synnyssä varhaislapsuudesta lähtien. Lapset tarvitsevat vanhempiensa apua ja tukea sisäsyntyisen liikunnan tarpeensa turvalliseen tyydyttämiseen. Vanhempien ja lapsen kasvattamiseen osallistuvien yhteistyökumppanien, kuten päiväkotien, tulisi tehdä yhteistyötä lapsen liikunnallisen kehittymisen tukemiseksi. (STM 2005, 10, 31.)

24 24 Vanhempien rooli auktoriteetteina vähenee kouluiässä ja vuorovaikutussuhteet laajenevat kodin ulkopuolelle. Samalla kavereiden merkitys korostuu entisestään. (Ivanoff ym. 2001, 70.) Lapset tarvitsevat aikuisten apua turvalliseen sekä monipuoliseen harjoitteluun. Sopivankokoiset ja tarkoituksenmukaiset urheiluvälineet tukevat taitojen kehittymistä. Erittäin tärkeää lapsen terveen itsetunnon kehittymisen kannalta on tunnustuksen ja kannustuksen saaminen aikuisilta. Lapsen onnistuessa on tärkeää kehua häntä ja epäonnistuessa tulee kannustaa yrittämään uudelleen ja antaa tunnustusta hyvästä yrityksestä. Näin voidaan itsetunnon lisäksi kasvattaa myös motivaatiota. (Ivanoff ym. 2001, 68.) Keskeisimpiä vaikuttajia lapsen ja nuoren elämässä ovat perhe, koulu, työ, järjestöt, yhteisöt ja media. Suurin merkitys itsetuntemuksen ja käyttäytymisen rakentumisessa on kuitenkin lähimmillä ihmisillä (Salmela 2006, 130). Vanhempien sosiaalisella tuella ja hyväksynnällä on merkittävä vaikutus erityisesti tyttöjen elämään (Salmela 2006, 103). Lapsuusiässä vanhemmat ovat tärkeimpiä tukijoita sekä tyttöjen että poikien elämässä. Myöhäislapsuutta kohden siirryttäessä ystävien rooli voimistuu. (Salmela 2006, ) Nämä lapsen ja nuoren sosiaalisen ympäristön muodostavat tekijät vaikuttavat olennaisesti yksilön tekemiin elämäntapavalintoihin ja tämän vuoksi olisikin tärkeää, että niin yhteiskunnallisella kuin yksilötasollakin tuettaisiin liikunnan merkitystä osana terveellistä elämää. Rautavan (2003, 70) mukaan perheen vapaa-aikana harrastamalla liikunnalla ja lasten liikunta-aktiivisuudella on positiivinen yhteys. Perheen vapaa-aikana harrastama liikunta on yleisempää etenkin niissä perheissä, joissa lapsi harrastaa liikuntaa kilpailutasolla tai osallistuu jonkun urheiluseuran liikuntatoimintaan. On epäselvää, lisääkö perheen vapaa-ajan liikunnan harrastaminen lasten liikkumista vai lisääntyykö lasten liikkumismäärän kasvamisen myötä myös perheen vapaa-ajan liikunta. Rautavan tutkimuksen mukaan parhaimmaksi lasten liikunnan harrastamista edistäväksi keinoksi vanhemmat kokevat yleisen kannustamisen ja harrastuksen tukemisen. Lapsen liikuntaharrastukseen osallistuminen on myös hyvin tärkeäksi koettu tapa edistää lapsen liikuntaharrastusta. Vajaa puolet Rautavan tutkimukseen osallistu-