Erkki Tuomioja. Rauhat ja rauhansopimusten pitävyys. Suomen historian rauhat ja niiden merkitys nykypäivänä. Uudenkaupungin rauha 10.8.

Transkriptio

1 1 Erkki Tuomioja Rauhat ja rauhansopimusten pitävyys Suomen historian rauhat ja niiden merkitys nykypäivänä Uudenkaupungin rauha Rauhansopimuksia ei historiassa ole yhtä paljon kuin sotia, koska monet sodat varhaisemmassa historiassa päättyivät voittoon, tappioon tai vetäytymiseen ilman sopimusta. Vanhin tiedossa oleva rauhansopimus on n. vuodelta 1350 ennen ajanlaskumme alkua. Hittiittien ja Hayas-Azzin kesken (älkää kysykö enempää, kiitos). Rauhansopimuksia on siis tehty paljon ennen kuin kansainvälinen oikeus joskus uuden ajan alussa alkoi muokkaantua ja määritellä valtiosopimusten puitteet. Rauhansopimukset käsitetään yleensä rajojen määrittelynä jotka havainnollisimmin esitetään karttoina. Näin koulujen historianopetuksessa, Wikipediassa ja tietosanakirjoissa, joista olemme voineet nähdä kuinka raja ensimmäisen kerran vedettiin Ruotsin kuninkaitten ristiretkien ulotuttua nykyisen Suomen alueelle Pähkinäsaaren rauhassa Rauhantekijöinä olivat silloin Ruotsi ja Novgorod. Tänään ei historiantutkijoiden piirissä ole yksimielistä varmuutta siitä, missä tämä raja oikeastaan kulki. Kannatusta on saanut myös teoria, jonka mukaan yhtenäinen raja ulottui vain Karjalan kannakselta eteläiseen Savoon. Tästä pohjoiseen oli tämän teorian mukaan luonnosteltu kaksi rajalinjaa, joista itäisempi olisi kulkenut Vienanmeren Kantalahteen. Vaihtoehtoisten rajalinjojen välinen harvaan asuttu alue olisi jäänyt valtakuntien yhteiseksi verotusalueeksi. Kun kyse oli suurimmaksi osaksi asuttamattomasta erämaasta ei sillä missä täysin valvomaton ja enimmäkseen maaston merkitsemätön raja oikeastaan kulki ollut useimpien ihmisten arjessa minkäänlaista merkitystä. Rajan itäpuolella oli suurimmaksi osaksi ei-kenenkään maata. Kauppaa käytiin, uutisia vaihdettiin ja yhteyksiä pidettiin tai oltiin pitämättä teoreettisesta rajasta riippumatta. Kahinointiakin oli, puolin ja toisin. Seuraavan kerran raja määriteltiin yli kaksi ja puolivuosisataa myöhemmin 1595 Täyssinän rauhassa. Sitä oli edeltänyt 25 vuotta jatkunut pitkän vihan nimellä tunnettu pitkä parinkin aselevon tai välirauhan katkaisema sota. Vaasa-suvun hallitsema Ruotsi tähtäsi itään ja hamusi lisää alueita ja laajennettua etupiiriä

2 2 Karjasta. Myös dynastinen valtapolitiikka jossa kolmantena osapuolena oli Puola Juhana III:n naitua Puolan kuningas Sigismundin tyttären Katariina Jagellonican, ylläpiti epävakautta. Rajakahakointi kiihtyi vähitellen sodaksi jossa Ruotsi varhain otti Karjalasta alueita haltuunsa. Kun rauha lopulta solmittiin, olivat sen molemmat osapuolet sisäisten ongelmien ja valtataistelun heikentämiä. Laajennetun Ruotsin alueeseen liitettiin nyt myös Olavinlinna, jonka rakentamistyöt Ruotsi oli aloittanut jo yli sata vuotta aiemmin mitä ilmeisimmin Pähkinänsaaren rauhassa Novgorodille kuuluneella paikalla. Ruotsi sai myös jalansijan Pohjois-Viroon ja pohjoisessa Jäämereen ulottuvan rajaviivan. Seuraava rauha solmittiin Stolbovassa 1617 Ruotsin suurvaltakauden huipentumana. Sitä edelsi Inkerin sota ja sekasorron aika Venäjällä, jonka aikana Jaakko de la Gardien ruotsalaisjoukot miehittivät hetken Moskovaa. Ruotsin hallitsema alue laajeni Baltiassa ja sulki Moskovan pois Itämereltä ja Suomen raja siirtyi Käkisalmen ja Inkerinmaan osalta askeleen itään. Miehittämänsä Novgorodin Ruotsi palautti Moskovalle. Väkimäärältään alle puolitoistamiljoonaisen Ruotsin oli mahdotonta ylläpitää saavuttamaansa suurvalta-asemaa. Ruotsissa 15 vuotiaana valtaistuimelle 1697 noussut Kaarle XII Kustaa oli sisäistänyt suurvaltahallitsijan rooliin, mutta ilman sen vaatimia resursseja hän joutui v 1700 alkaneen Suuren Pohjan sodan seurauksena toteamaan sen romahduksen. Uudenkaupungin rauha Venäjän kanssa solmittiin kolme vuotta kuninkaan kuoleman jälkeen ja Suomen alueen oltua jo kahdeksan vuotta Venäjän miehittämänä. Tätä aikaa on myöhemmin ryhdytty kutsumaan Isovihan ajaksi. Uudenkaupungin rauhansopimuksessa Ruotsi luovutti Venäjälle Viron, Inkerinmaan ja Karjalan kannaksen ja rajalinjaksi tuli ns. Pietari Suuren raja, joka on pitkälti Suomen nykyinen itäraja. Jo paljon ennen

3 3 rauhantekoa oli Pietari suuri aloittanut Nevajoen suistoon nousseen uuden Pietarin kaupungin rakentamisen. Kun revanssihenkiset hatut pääsivät 1738 valtaan Ruotsissa aloittivat he hattujen sodan Venäjää vastaan, joka päättyi surkeasti Suomen uuteen miehitykseen ja uusiin alueluovutuksiin v solmitussa Turun rauhassa. Kustaa III yritti vielä kerran revanssia 1788 aloittamassaan sodassa, mutta v solmitussa Värälän rauhassa raja jäi ennalleen. Seuraava Haminassa tehty rauha muutti jo perusteellisesti Suomen aseman ja eräällä tavalla myös loi nykyisen Suomen. Suomen sodan taustalla olivat Napoleonin ajan mullistukset Euroopassa ja keisareiden Napoleon ja Aleksanteri Tilsitissä 1807 tehty sopimus Ruotsin pakottamisesta mukaan Napoleonin julistamaan mannermaan sulkemukseen, jonka seurauksena Venäjä saisi palkinnoksi Suomen. Itse Haminan rauhansopimuksessa ei Suomea mainittu, vaan siinä lueteltiin ne kuusi ja puoli Ruotsin maakuntaa jotka siirtyisivät Venäjän suvereniteetin alaisuuteen. Tämäkin rauhansopimus vain vahvisti vain jo syntyneen tilanteen Venäjän joukkojen ollessa jo Ruotsin Uumajassa. Suomalaisia oli 1700 luvulla houkuteltu ottamaan rooli maansa kohtaloiden määrittämisessä. Keisarinna Elisabethin myös suomen kielellä levitetty manifesti hattujen sodan aikana väläytti Suomen tekemistä itsenäiseksi kuningaskunnaksi jos suomalaiset kääntyisivät Ruotsia vastaan. Se jäi kertaeleeksi jonka tarkoitusta ei testattu, mutta ajatus Venäjän tuella tapahtuvasta Suomen irrottamisesta Ruotsista jäi itämään Walhalla-seurassa, Anjalan Liitossa ja Yrjö Mauno Sprengtportenin suunnitelmissa.

4 4 Suomalaiset, tai ainakin heitä edustanut Porvoon valtiopäiville kokoontunut eliitti, oli jo ennen Haminan rauhaa vannonut uskollisuudenvalan keisari Aleksanterille ja saanut tältä vastalahjaksi lupauksen Suomen nostamisesta kansakuntien joukkoon samalla kun Ruotsin ajalta periytyvät perustus- ja muut lait jäisivät voimaan. Näin myös tapahtui kun Suomi sai nauttia vähitellen laajennetusta autonomiasta, ensin oman kotimaisen hallituksen eli senaatin perustamisen merkeissä ja myöhemmin säännöllisten valtiopäivien ja vuoden 1905 vallankumousliikehdinnän seurauksena myös maailman moderneimman ja demokraattisimman yksikamarisen eduskunnan merkeissä, ja 1860 alkaen myös oman rahayksikön ja keskuspankin merkeissä. Myös Suomen valtioaluetta laajennettiin kahteen otteeseen, ensin ns. Vanhan Suomen liittämisellä vuonna 1812 ja merkittävällä pohjoisen itärajan siirrolla vuonna 1833.

5 5 Suomen rajat Ruotsin ja Norjan kanssa olivat Venäjän ulkorajoja, mutta myös raja Suomen ja Venäjän välillä oli taloudellisesti ja poliittisesti merkittävä. Autonomian vahvistaminen kasvatti myös suomalaista nationalismia ja johti sen nousevan venäläisen nationalismin kanssa törmäykseen ns. sortovuosien aikana, jolloin Venäjällä vahvat voimat halusivat rajoittaa ja jopa lopettaa Suomen autonomian. Tämän pitkän valmistelujakson turvin Suomi saattoi syksyllä 1917 julistautua itsenäiseksi kun toisen maailmansodan käänteet ja itsevaltiaan tsaarin kukistuminen Venäjällä antoivat siihen mahdollisuuden. Suomesta tuli näin sata vuotta sitten suvereeni omien rajojensa määrittämiseen ja rauhantekoon osallistunut subjekti. Ensimmäinen tekemämme rauhansopimus oli Tarton rauha Se sota, joka tätä rauhaa edelsi, oli kuitenkin vuoden 1918 sisällissota, johon sekä Venäjä että Saksa olivat eri puolilla sekaantuneet. Suomen onneksi keisarillinen Saksa, jonka vasalliksi valkoinen hallitus oli Suomen saattanut, hävisi maailmansodan. On tärkeätä asettaa useimmat eri aikoina solmitut rauhansopimukset muiden laajempien tapahtumien yhteyteen. Näin niin Napoleonin sotien aikana ja jälkeen kuin myös ensimmäisen ja toisen maailmansodan yhteydessä, jolloin koko Euroopan karttaa piirrettiin uudelleen. Paradoksaalista on, että tätä historiamme ehkä parasta v Tarton rauhaa vastaan kampanjoitiin kutsumalla sitä Tarton häpeärauhaksi. Saattoi se olla liiankin hyvä, kuten sitä neuvottelemassa ollut Paasikivi myöhemmin totesi. Neuvosto-Venäjän silmissä se toi rajan liian lähelle Leningradin suurkaupunkia ja se halusi siihen syksyllä 1939 neuvottelemalla muutoksia, mutta kun Suomi ei niihin suostunut oli seurauksena Talvisodan hyökkäys Suomeen ja sen jälkeen solmittu Moskovan rauhansopimus joka palautti ns. Pietari Suuren rajalinjan Kaakkois-Suomen rajalla.

6 6 Moskovan rauha koettiin Suomessa vain välirauhaksi ja kun tilaisuus Saksan vanavedessä aukeni hyvityksen hakemiseen siihen ryhdyttiin. Yritys päättyi huonosti ja uusi Moskovan rauha 1944, joka Pariisissa 1947 lopullisesti vahvistettiin, merkitsi nyt myös Tarton rauhassa saadun Petsamon alueen menettämistä. Muissa rauhanehdoissa jouduttiin suorittamaan myös mittavia sotakorvauksia. Niillä rajoilla, joita rauhansopimuksilla siirrettiin, ei useinkaan ollut paljoa merkitystä ihmisten arkielämään ja vapaaseen liikkuvuuteen. Se suvereniteetti, jota rajat jakoivat ja joka 30-vuotisen sodan lopettaneessa Westfalenin rauhassa 1648 määriteltiin, tarkoitti vielä pitkään sen jälkeen hallitsijoiden suvereniteettia ja oikeutta määrätä esim. kansalaistensa uskonnosta. Vasta 1800-luvulta alkaen alkoi myös kansasta tulla liberalismin, demokratian ja nationalismin vaikutuksesta suvereniteetin subjekti. Samalla myös rajojen merkitys ja luonne alkoi muuttua. Rajat kyllä jo varain määrittelivät esim. hallitsijoiden verotusoikeuden rajat, mutta käytännössä eivät estäneet ihmisiä siirtymästä jonkun toisen hallitsijan suvereniteetin alaisuuteen, jos kokivat sen tarpeelliseksi. Itse asiassa koko Eurooppa eli aina ensimmäiseen maailmansotaan asti aikaa, jolloin ihmiset saattoivat vapaasti liikkua rajojen yli ilman vaatimuksia passeista tai viisumeista, ja sama koski suurelta osin myös tavaroita ja rahaa, jota jälkimmäistä yhdisti eri valuuttojen olemassaolosta huolimatta kaikkien sitoutuminen kultakantaan. Kaikki tämä päättyi ensimmäisen maailmansodan alkaessa. Vain kultakantaan yritettiin palata muutamaksi vuodeksi ja 30-luvun suureen pulakauteen vastattiin rajoja nostattavalla protektionismilla ja rajoja siirtävällä nationalismilla.

7 7 Myös toisen maailmansodan alla, sen aikana ja sen päätyttyä siirrettiin rajoja. Voittajavaltojen erimielisyydet ja kylmä sota estivät kattavan ja yleisen rauhansopimuksen solmimisen. Sen eräänlaiseksi korvikkeeksi tuli v 1975 Helsingissä allekirjoitettu Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirja, jossa sitouduttiin monien periaatteiden kunnioittamiseen ml. olemassa oleviin rajoihin joita voitiin muuttaa vain sopimuksella ja rauhanomaisesti. Vähitellen on myös luovuttu siitä toisen maailmansodan aikaisissa ja jälkeisissä rajajärjestelyissä yleistyneestä käytännöstä, joka tarkoitti miljoonien ihmisten pakkosiirtämistä jotta uudet rajat muodostaisivat kansallisesti yhtenäisempiä kokonaisuuksia. Suomen v ja 1944 rauhoihin ei pakkosiirtoa muodollisesti sisältynyt, mutta käytännöllisesti katsoen koko suomalaisväestö valitsi evakon kotikonnuilleen jäämisen asemesta. Rauhansopimuksissa ja niiden täytäntöönpanossa joudutaan tänään ottamaan huomioon asioita, kuten juuri ihmisoikeuksista, vähemmistöjen kohtelusta ja kaikille ihmisille kuuluvista luovuttamattomista oikeuksista joista tehtyjä sopimuksia rikkovia ja loukkaavia määräyksiä ei enää voida ottaa esim. rauhansopimuksiin. Tällaiset sopimukset ovat kohtuullisen nuoria, niistä tärkein YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus on vuodelta 1948 ja pakolaisten oikeuksia ja kohtelua koskeva Geneven sopimus vuodelta Monet rauhansopimukset historiassa on, ainakin niiden ylevien johdantojen mukaan, tehty ikuisiksi ajoiksi. Harva on kuitenkaan tähän uskonut ja monet ovat ne rauhansopimukset, jotka perustuvat niin kestämättömiin ratkaisuihin että ne on voitu jo tekohetkellään nimetä enintään välirauhoiksi. Notoorein tässä suhteessa on Versailles n rauha vuodelta 1919, joka pian ymmärrettiin seuraavan suursodan esipuheeksi. Se herättää kysymyksen ovatko kaikki nykyiset rauhansopimukset tässä suhteessa kestävämmällä pohjalla. Niille, jotka ovat uskoneet näiden koko ajan tiivistyvien ja vahventuvien kansainvälisten sopimusten tekevän niiden rikkomisen vähitellen mahdottomaksi, on ollut melkoinen shokki se miten Venäjä niin ETYK:n päätösasiakirjaa ja muita kansainvälisiä sopimuksia rikkoen otti sotilasoperaatiolla Krimin haltuunsa. Se että tämä tai muutkaan huolestuttavat merkit kansainvälisessä politiikassa merkitsisivät yleistä paluuta uuteen kylmään sotaan ja kansainvälisistä sopimuksista ja säännöistä piittaamattoman voimapolitiikan aikakauteen on kuitenkin ennenaikainen johtopäätös. Historia sotineen ja rauhansopimuksineen kertoo siitä, miten valtiot ovat käyttäneet voimapolitiikkaa kansallisten etujensa ajamiseen. Voimapolitiikan maailmassa hallitsevat uhkakuvat ovat sotilaallisia, turvallisuus on varautumista ja varautuminen tarkoittaa usein varustautumista ja sotilaallista liittoutumista. Tänään elämme kuitenkin sellaisessa maailmassa, josta meillä ei ole vielä tietoa ja kokemusta. Sitä leimaa kasvava keskinäinen riippuvuus ja siinä uusia kestämättömään kehitykseen liittyviä turvallisuusuhkia ei voi torjua sen enempää yksin kuin voimapolitiikalla. Tällaisessa maailmassa turvallisuusuhat edellyttävät nimenomaan mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä. Tässä todellisuudessa turvallisuutta voidaan ja pitää rakentaa yhteistyöllä ja siinä sotilaallisia voimavaroja tarvitaan ennen muuta kriisinhallintaan, ei aluepuolustukseen. Kasvaneeseen keskinäisriippuvuuteen on monia syitä kuten teknologinen kehitys ml joukkotuhoaseiden kehittäminen, globalisaatio ja rajojen madaltuminen, ilmastonmuutos ja muut ekologiset haasteet jotka eivät piittaa valtioiden rajoista.

8 8 Eniten maailmaa on tähän suuntaan muuttanut väestönkasvu, joka toisen maailmansodan jälkeen on enemmän kuin kolminkertaistanut maapallon väkiluvun 2.3 miljardista nykyiseen 7,5 miljardiin. Se mikä oli mahdollinen ja hyväksytty tapa ajaa maitten kansallista etua vielä satojen miljoonien tai parinkin miljardin ihmisen asuttamassa maailmassa ei enää ole sen enempää mahdollista kuin hyväksyttävää maailmassa, jonka väkiluku vielä tällä vuosisadalla tulee kolkuttelemaan 10 miljardin ihmisen rajaa. Tässä maailmassa suurin haaste ja turvattomuuden lähde on ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestämätön kehitys, jonka saattamiseen kestävän kehityksen reunaehtojen puitteisiin voi parhaassakin tapauksessa olla aikaa vain muutama vuosikymmen. Niin kauan kun edelleen on voimapolitiikkaan uskovia johtajia, on tarpeen myös ylläpitää valmiuksia toimia tilanteissa, joita voimapolitiikkaan turvautuminen voi aiheuttaa. Mikään selviytymis- ja eloonjäämisstrategia ei kuitenkaan voi perustua voimapolitiikkaan. Tämä koskee myös Venäjää, joka joutuu huomaamaan että edut joita se on voimapolitiikallaan tavoitellut, ovat jääneet paljon odotettuja pienemmiksi ja kustannukset nousseet paljon suuremmiksi kuin mitä etukäteen oli kenties odotettu. Tänään rauhansopimuksessa määritelty Suomen yli 1300 km pitkä raja Venäjän kanssa on kuitenkin rauhallisimpia koko maailmassa ja ainoa Venäjän rajoista, joilla sillä ei ole itse aiheutettuja tai muutoin syntyneitä ongelmia. Se on raja joka sekä erottaa että yhdistää ja jonka rauhanomaisen aseman varmistamme viisaalla ulkopolitiikalla ja sillä, että olemme alueemme koskemattomuuden turvaamisen uskottavasti kykenevä ja siihen sitoutunut maa. Rajojen luonne ja merkitys ja suhtautuminen niihin on koko ajan historiassa muuttunut, kuten olen edellä kuvannut. Nyt elämme vaihetta jossa vastakkain ovat yhtäällä maailmaa yhteen sitovat kasvavan keskinäisriippuvuuden haasteet ja mahdollisuudet tilanteessa jossa ongelmia ei voi menestyksekkäästi rajoilla eikä niiden siirtelyllä padota eikä ratkaista, ja toisaalla pelkoreaktioiden ruokkima takertuminen menneisyyteen ja rajojen kuviteltuun turvaan, joka räikeimmillään näkyy Suomessakin uhoavana rajat kiinni kampanjointina. Vapaa liikkuvuus ja rajoista riippumattomat sisämarkkinat ovat Euroopan unionin yhdentymiskehityksen suurimpia ja arvokkaimpia saavutuksia joita nyt haastetaan eri puolilla Eurooppaa. Näiden saavutusten turvaaminen on myös meidän rauhamme ja hyvinvointimme perusta, jonka varmistamiseen meidänkin on EU:n tulevissa ratkaisuissa annettava oma aktiivinen panoksemme.