Leibniz ja Descartes passioiden parannuskeinoista Mielen historia-huippuyksikön kokous

Transkriptio

1 Leibniz ja Descartes passioiden parannuskeinoista Mielen historia-huippuyksikön kokous Sekä Descartes että Leibniz pitivät mielenliikutusten eli passioiden vaikutusta ihmisen toimintaan vakavana ongelmana, joskaan ei pelkästään negatiivisessa mielessä. Descartesin suhteesta passioihin on viime vuosina kirjoitettu paljon, mutta Leibnizin käsityksistä on kirjoitettu vähemmän. Siksi esittelen seuraavassa lähinnä Leibnizin näkemyksiä ja vertaan niitä hiukan Descartsin käsityksiin. Leibniz Passioista Leibnizilla sielun huomio kiinnittyy normaalisti selkeihin ja tarkkoihin havaintoihin. Tämä selkeän havainnon suosiminen epäselvän kustannuksella johtuu huomiosta eli attentiosta, joka johdattaa sielun "parempaan" perseptioon. Nämä "paremmat" havainnot sisältävät siis vähemmän sekavaa ainesta kuin epäselvät havainnot. Tästä huolimatta harkintaamme vaikuttaa koko ajan ääretön määrä erivahvuisia hetkittäisiä tai pieniä havaintoja (petite perceptions). Mitä selkeämpi havainto on, sitä voimakkaammin se vaikuttaa sieluun ja sitä vähemmän se sisältää sekavaa ainesta. Kaikissa havaintotapahtumissa on kuitenkin läsnä sekavaa ainesta, joka synnyttää haluja tai taipumuksia tai appetitioita (Leibniz käyttää näitä termejä useimmiten samassa merkityksessä), jotka edistävät substanssin siirtymistä yhdestä mentaalisesta tilasta toiseen. Nämä hetkittäiset taipumukset tai appetitiot on erotettava monadin täydellisestä yksilökäsitteestä, jota Leibniz kutsuu haluksi (appetité). Kun täydellinen yksilökäsite on monadin kehityskulun periaate, hetkittäiset appetitiot ovat sen yksittäisiä instansseja. Nämä tiedostamattomat havainnot ovat siis appetitioita, joiden avulla monadin sisäinen tila vaihtuu uuteen. Ne on erotettava tahtomuksista, jotka ovat tietoisia ja syntyvät selkeiden ja tarkkojen havaintojen perusteella. Selkeät ja tarkat havainnot mahdollistavat myös apperseption, joka on reflektiivistä tietoa agentin sisäisistä tiloista. Ojenne 1 Ymmärryksen olennainen tehtävä on erottaa selkeät ja tarkat havainnot hetkittäisistä havainnoista ja siten erottaa toisistaan tahtomukset ja appetitiot. Mitä selkeämpiä ja tarkempia havaintomme ovat ja mitä vähemmän niissä on tiedostamatonta ainesta, sitä enemmän mielemme on vapaa, spontaani ja aktiivinen. Moraalinen synti on siis sekavien havaintojen tuote, ei synti Jumalan tahtoa vastaan. Synti aiheuttaa vain vähemmän täydellisyyttä - Leibniz seurasi Augustinusta mielipiteessään pahasta hyvän puutteena. Leibniz ei

2 stoalaisten tavoin pidä passiota mielipiteinä, vaan appetitioina, jotka tuottavat joko mielihyvää tai mielipahaa sen mukaan, mikä niiden vaikutus on täydellistymiseen (Jalabert 1946, 460). Nämä passiot tai dynaamiset taipumukset koostuvat siis epäselvästä (confusae) tiedosta, jotka jäävät tietoisuuden kynnyksen alapuolelle. Ne ovat appetitioita, joista emme usein ole tietoisia ja eroavat näin tiedostetuista tahtomuksista. Usein passio voi olla yhdistelmä suuresta joukosta hetkittäisiä eli tiedostamattomia havaintoja, jotka moninaisuudessaan ylittävät huomiokyvyn. Leibniz käyttää usein esimerkkinä merta: havaitsemme sen huminan, mutta emme erota jokaisen aallon ääntä erikseen. 1 Appetitiot voivat hämärtää käsityskykymme vetämällä huomion puoleensa - mieli erehtyy valitsemaan näennäisen hyvän todellisen hyvän sijasta. Syy tähän on usein se, että todellinen hyvä on läsnä ymmärrykselle vain heikosti, symbolien välityksellä, kun taas näennäistä hyvää edustavat välittömämmät, viettelevämmät havainnot (esim. ruoan tuoksu). Leibnizin käsitys tahdosta on puolestaan lähempänä Hobbesia kuin Descartesia. Tahto on Leibnizilla jatkuva pyrkimys kohti lisääntyvää täydellistymistä. 2 Se on aktiivinen voima tai pyrkimys (conatus) kohti maailman lisääntyvää täydellistymistä. Voluntaristeja vastaan Leibniz katsoo että on paljon parempi sanoa, että "sielu ymmärtää syyt, tuntee taipumukset, ja päättää sen mukaan, mitkä representaatiot voimakkaimmin modifioivat sen aktiivista voimaa." (Leibniz , VI, 416). Ei siis tarvita mitään erillistä tahtoa, joka punnitsee ja valitsee eri vaihtoehdoista parhaimman. Ojenne 2 Väärien valintojen syitä ei pidä etsiä tahdosta vaan ymmärryksestä. Agentin halu voi myös suuntautua "väärään" päämäärään, jos sitä tukevat tekijät (havainnot) yhdessä "voittavat" muut (selkeämmät) havainnot, jotka ovat tietoisesti läsnä valintatilanteessa. Tälläisessä tapauksessa tahto ei noudata ymmärryksen toimintasuositusta, vaan seuraa appetitioita, jotka voivat olla esimerkiksi tuntemuksia, tuoksuja, kuvia, hajuja jne. Elävämmät havainnot voivat vetää huomion puoleensa rationaalisten uskomusten kustannuksella, jolloin näennäiset hyvät "voittavat" todelliset hyvät. Oikea vaihtoehto on läsnä harkinnassa, mutta se ei motivoi tekijää sen mukaiseen toimintaan. Tällöin on kyse heikkotahtoisuudesta eli akrasiasta. 3 Välttääkseen erehdyksiä agentin on vahvistettava rationaalisia taipumuksiaan, jolloin hän voi paremmin toimia rationaalisesti ja sulkea tiedostamattomat appetitiot pois valintatilanteesta. Leibnizilainen hyve on olennaisesti tahdon vahvuutta.

3 3 Leibniz ottaa tukipylvääksi täydellistymisen käsitteen. Se on hänelle objektiivinen käsite, joka muodostuu monimutkaisesta yhdistelmästä moninaisuutta yksinkertaisten lakien puitteissa. Sielu suuntautuu kohti täydellistymistä siksi, että se saa siitä mielihyvää. Kun tämä muodostuu tavaksi, se on hyvettä. Mitä enemmän selviä ja tarkkoja havaintoja meillä on, sitä enemmän saamme mielihyvää. Vastaavasti mitä sekavampia havaintomme ovat, sitä enemmän kärsimystä koemme. Halu on siis pohjimmiltaan intellektualistinen: sen pyrkimyksenä on täydellisyyden edistäminen universaalissa eli metafyysisessä mittakaavassa (Jalabert 1946, 460). Hyvä tekomme toimii eräänlaisena ennakkotapauksena. Huomaamme saavamme siitä mielihyvää ja se houkuttaa meidät toimimaan samoin myös jatkossa. Toisin sanoen havainnot ennakoivat tulevia havaintoja ja niiden kautta saamamme porkkana eli mielihyvä motivoi toimimaan maailman täydellistymisen hyväksi myös jatkossa. Leibnizin mukaan onnellisuus on henkilöille samaa kuin täydellisyys on olennoille (Leibniz 1969, 579). Toisin sanoen voimme saavuttaa onnellisuuden ymmärtämällä maailman rakenteen ja kehityssuunnan ja vaikuttamalla täydellistymisen edistymiseen olemalla hyveellinen ja harjoittamalla oikeutta, minkä Leibniz määrittelee viisaan harjoittamana hyväntekeväisyytenä. 4 Leibnizilainen tahtokäsitys on johdonmukainen siinä mielessä, että hänen mukaansa Jumalan tahto on havaittavissa maailmassa (kaikkein edistyneimpien toimesta) ja sen asettamia päämääriä kohti voidaan pyrkiä. Tässä tulee esiin pansofistinen ajatus luonnosta Jumalan kirjoittamana kirjana, jota tutkimalla voidaan tehdä Hänelle kunniaa ja joka siis tuo meille mielihyvää. Meillä on sisäisiä rationaalisia taipumuksia, jotka kohdistuvat selkeään ja tarkkaan tietoon eli tieteeseen ja näitä taipumuksia vahvistamalla edistämme yleistä täydellistymistä ja samalla omaa onnellisuuttamme. Descartesin lääkkeet passioita vastaan Descartesin mukaan yksiosaisessa sielussa on vain kahdenlaisia ajatuksia: aktioita ja passioita. (Passions I, art. XVII). Sielun passiot ovat havaintoja, tuntemuksia tai tunteita (emootioita) (Passions I, art. XXVII). Todellinen syy passioille on kuitenkin elonhenkien liike käpyrauhasessa, joka sijaitsee aivoissa ja veren liikkeet ruumiin elimissä (Passions II, art. LI). Passiot ovat siten ruumiillisia liikkeitä, jotka vaikuttavat sielussa sijaitsevaan tahtoon. Sielun passiot tulevat siihen siis ruumiista. Sielun aktiot koostuvat puolestaan sen kyvystä tuottaa harkintoihin perustuvia tahtomuksia. Järjen toiminta vaatii sekä aktioita että passioita (Alanen, stoalaiset ja stoalaisvastaiset teemat Descartesin tunneteoriassa, s. 207). Passiot, esimerkiksi rakkaus ja inho, aiheuttavat haluja. Halun voimakkuus riippuu elonhenkien määrästä tai voimakkuudesta. Halut aiheuttavat usein tahtomuksia ja niiden kautta tekoja, mutta myös ajatukset voivat aiheuttaa tekoja. Tämä taas johtuu tahdosta ja sen aktiivisesta voimasta, joka voi (kirjaimellisesti) liikuttaa käpyrauhasta aivoissa.

4 4 Passiot eivät itsessään ole välttämättä pahoja.niiden kohtuuttomuutta tai käyttämistä väärään tarkoitukseen on vain vältettävä. Teoksessaan Sielun passiot eli Passion de l ame (III, art CCXI) ja kirjeessä prinsessa Elisabethille Descartes neuvoo miten käyttäytyä jos olemme passioiden orjuuttamia. Jälkimmäisessä hän kirjoittaa: Minusta vaikuttaa kuitenkin siltä, että ero suurien sielujen ja kelvottomien tai rahvaanomaisten sielujen välillä koostuu siitä, että kun rahvaanomaiset antavat periksi passioilleen ja ovat onnellisia tai onnettomia sen mukaan tapahtuuko heille miellyttäviä tai epämiellyttäviä asioita, suuret sielut pystyvät järkeilemään niin hyvin ja pystyvästi, että kun heillä on myös passioita, ja usein vielä rajumpia kuin tavallisilla ihmisillä, heidän järkensä pysyy isäntänä ja saa jopa surut palvelemaan heitä ja vaikuttamaan heidän täydelliseen onnellisuuteensa, jota he nauttivat tässä elämässä. (Descartes Elisabethille ) Tämä vaikuttaa melko stoalaiselta näkemykseltä muuten, mutta Descartesin perusnäkemyksen mukaan meidän tulee saada harmilliset passiot palvelemaan itseämme kääntämällä niiden suuntaa. Ojenne 3 Passioiden torjumiseksi on siis pyrittävä järjen avulla lähestymään niiden aiheuttajaa ja sulkemaan pois aistit ja kuvittelukyky. Asiaan tulee palata kun voimme tutkia sitä kylmän rauhallisesti ja järkevästi ilman aistien ja kuvittelukyvyn vauhkoontunutta tilaa. Tällöin passioita voi hallita erottamalla niiden kohteen itse passiosta ja liittämällä passio uuteen kohteeseen. Tämä taktiikka toimii periaatteessa esimerkiksi onnettoman rakkauden tapauksessa. On myös mahdollista kouluttaa itseään ja omaksua tapoja, jotka auttavat meitä passioiden vastustamisessa. Aina tämä ei ole mahdollista. Tällöin meidän on luotettava tahdon voimaan, joka on absoluuttisen vapaa (Passions I, art XLI). Tahdolla on vapaus kuunnella järjen toimintasuosituksia tai olla kuuntelematta niitä toisin kuin intellektualistiseen traditioon kuuluvalla Leibnizilla. Descartesin voluntarismi onkin Duns Scotuksen ja William Ockhamin jäämistöä tahto voi joidenkin kommentaattoreiden mukaan vastustella jopa selkeän ja tarkan havainnon kautta saatua totuutta. Päättäväisellä tahtomisella voidaan panna sulku passioille. Niinpä tahto voi pysäyttää pakoon juoksemisen vihollisen edessä (Passions I, art. XXXVI). Ojenne 4 Paras tapa vastustaa passioita on kuitenkin harjoittaa hyvettä eli noudattaa ripeästi ja johdonmukaisen päättäväisesti sitä, mitä järki meille neuvoo kussakin tilanteessa (Passions II, art. CXLVIII, III, art CLIII). Joka noudataa hyvettä täydellisesti on hyveellinen. Tämä hyveen tai jalomielisyyden (genorosité) käsite sisältää ilmeisesti paitsi päätöksestä olipa se minkälainen tahansa kiinnipitämisen, myös hyvän itsetunnon.

5 5 Kirjeessään Elisabethille Descartes sanoo, että ihmisten pitäisi noudattaa kolmea sääntöä ollakseen moraalisesti hyviä: 1) kunkin tulisi käyttää järkeään niin hyvin kuin mahdollista selvittääkseen mitä tulisi tehdä tai olla tekemättä kussakin tilanteessa 2) hänellä tulisi olla luja ja johdonmukainen tahto, joka suorittaa mitä tahansa järki suositteleekin eikä hänen tulisi olla passioiden tai halujensa taivuteltavissa 3) hänen tulisi pitää mielessä kun hän näin järjen ohjaamana toimii, kaikki ne hyvät asiat joita hänellä ei ole ovat täysin hänen valtansa ulottumattomissa. (AT IV, s ) Ojenne 5 Tästä huolimatta Descartes on pessimistinen useimmat ihmiset eivät pysty voittamaan passioitaan. Tämä johtuu siitä, että kaikki passiot eivät ole tahdon alaisia suoraan, vaan osa niistä on luonteeltaan fysiologisia ja johtuvat siis elonhenkien liikkeistä. Leibnizin lääkkeet passioihin Leibnizin ei tarvitse huolehtia ruumiista tulevista passioista omasumansa ennalta-asetetun harmonian vuoksi. Tämä Jumalan luomistapahtumassa asettama harmonia takaa ruumiin ja sielun paralleellisen yhteistoiminnan. Hänen huolensa ovat toisenlaisia. Koska korkeamman asteen monadilla eli sielulla on jatkuvasti havaintotapahtumissaan läsnä sekavaa ainesta, on kehitettävä ymmärrystä niin korkealle tasolle että se pystyy olemaan välittämättä hetkittäisistä havainnoista ja toimimaan selvien ja tarkkojen havaintojen perusteella. Jos sielun huomio suuntautuu jatkuvasti kohti sekavia havaintoja, tahdosta ei ole apua se suuntautuu kohti tätä sekavaa tietoa perusluonteensa vuoksi, joka on siis se, että tahto suuntautuu aina kohti suurinta ilmeistä hyvää. Niinpä Leibniz voi sanoa: Sielu on pieni maailma, jossa tarkat ideat edustavat Jumalaa ja sekavat maailmankaikkeutta. (Nouveaux Essais II 1) Leibnizilla taistelu lihan ja hengen välillä on vain kahdenlaisen havainnon taistelua sekavien ja tarkkojen. Jos tahto kohdistuu jatkuvasti näihin sekaviin havaintoihin, se voi kehitttyä tavaksi, joka johtaa agentin jatkuvasti vääriin päämääriin. Tällöin tahto irtoutuu tavanomaisesta roolistaan eikä seuraa intellektin suosituksia toisin sanoen tahto valitsee näennäisen hyvän todellisen hyvän sijasta. Tämä prosessi voi tapahtua myös päinvastaisesti: agentti voi etukäteen manipuloida mieltään ja näin ikäänkuin tuottaa tahtomuksia. Joissakin tapauksissa tahdon on myös mahdollista lykätä toimintaa ja odottaa uusia sielun toimintasuosituksia.

6 6 Tämä voidaan tehdä hyödyllisesti, osittain mietiskelemällä muiden kokemuksia, heidän vammojaan ja vaarojaan, osittain oman kokemuksemme kautta, jonka tulisi jos mahdollista olla vaaratonta, tai ainakin aiheuttaa vain pientä ja väliaikaista haittaa, ja osittain myös kouluttamalla mielen seuraamaan määrättyä linjaa ja metodia ajattelussaan siten, että myöhemmin vaadittu asenne tarjoutuu käyttöön ikäänkuin spontaanisti. (Animadversiones... G IV, p. 362) Niinpä Leibniz päätyy samanlaiseen tulokseen kuin Descartes: on pyrittävä vahvatahtoisuuteen. Kun Descartesilla tahto on itsenäinen komponentti, Leibnizilla intellektin on vahvistettava sielua manipuloimalla sitä ja pyrkimällä mahdollisimman selviin ja tarkkoihin perseptioihin. Descartesin lailla Leibniz myöntää passioiden vastustamisen vaikeaksi. Ojenne 6 Ei siis ole varsinaisesti mikään ihme, että kommenteissaan Descartesin Filosofian periaatteisiin (Animadversiones in partem generalem Principiorum Cartesianorum) Leibniz on ehkä eniten samaa mieltä juuri ymmärryksen parantamista koskevissa kohdissa. Leibniz ei kuitenkaan voi hyväksyä Descartesin oppia päätöksessä pysymisestä eli vapaan tahdon ylivoimasta: Ojenne 7 Varsinaisia käytännön neuvoja passioiden torjumiseen Leibniz antaa teoksissaan Nouveaux Essais sur l entendement humain ja Theodicée. Edellisessä hän suosittaa ensiaskeleeksi koulutusta, jossa elämän todelliset hyvät on opetettava sellaisella tavalla, että ne voidaan helposti muistaa vastedes. Aikuisille Leibniz antaa seuraavan neuvon: olisi tehtävä itselleen lakeja ja sääntöjä tulevaa varten ja seurattava niitä tarkasti, välttäen tilanteita, jotka voivat rappeuttaa moraalin. Todellista hyvää edustavat käsitteet on tehtävä elävämmäksi muutamien metodien kautta, joita Leibniz lämpimästi suosittaa. Nämä ovat maanviljely, puutarhanhoito, erikoisuuksien keräily, tieteellisten kokeiden teko ja tutkimuksen harjoitus, keskustelut tai lukeminen. Joutilaisuutta tulee välttää (NE II, xxi, 35). Teodikeassa Leibnizin neuvot ovat samansuuntaiset: Ojenne 8 Jos passio on hyvin voimakas, kuten rakkaus tai mentaalinen riippuvuus, parannuskeino voidaan löytää paikanvaihdoksesta tai vähittäisestä vetäytymisestä passion aiheuttavan kohteen luota. On keskeistä oppia hyviä tapoja, jotka pitävät heikon toimijan hyveen tiellä ja varjelevat häntä lankeamasta näennäisten hyvien houkutuksiin. Kun agentti omaksuu nämä tavat ja noudattaa niitä tarkasti pyrkien aina todellisen hyvän eli yleismaailmallisen täydellistymisen edistämiseen, hän on hyveellinen ja samalla onnellinen, koska täydellistymisen edistämisestä saa mielihyvää.

7 7 Leibnizille onnellisuus ei ole tila vaan prosessi, joka koostuu hyvistä moraalisista valinnoista, joiden tavoitteena on yleinen onnellistuminen eli täydellistyminen.kun Descartesille passioiden vastustaminen koskee ensisijaisesti yksilön moraalia ja onnellisuutta, Leibnizille se on yleismaailmallinen ongelma, jota vastaan on taisteltava koko ihmiskunnan tilan parantamiseksi. 1 Kts. esimerkiski Nouveaux Essais, esipuhe. 2 Kts Nouveaux Essais II '29f (Leibniz V, 236-) ja Theodicée '22 (Leibniz VI, 115-). 3 Aiheesta enemmän Roinila Leibnizin oikeuskäsityksestä, kts. Riley (1996).